lauantai 21. lokakuuta 2017

154. Syysmatkailua kartanossa ja Virossa

Olin jo heittänyt melkein pyyhkeen kehään lokakuun alussa, kun ajoin matkailuautoni talvitalliin ja poistin sen seisonta-ajaksi liikennekäytöstä. Matkailukausi näytti olevan osaltani ohi. Näin toimimalla säästän vinon pinon rahaa, kun saan liikennekäytöstä poistetusta matkailuautosta osan veroista ja vakuutusten maksuista takaisin. Kannattaa siis aina tehdä, jos auto ei ole käytössä pitempään aikaan, kun lisäksi se on helppoa netin kautta Trafin-sivuilla.

Vaikka matkailuauto on talvitallissa, siinä on vielä jotain tekemistä talven varalle, joten hieman voi mieltänsä kohentaa silläkin puuhastelulla. Minulla kun selvästikin on tapana hieman alkaa jurottamaan näin syksyllä, varsinkin, jos sää on kamala, niin kuin se nyt on ollut. Hieman on tosin mielialaa kohentanut kaunis ruska, mutta silti herkästi on mieli hakeutunut alempiin sfääreihin.
Syksyistä Viroa Tartossa Karlovan kartanon pihalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niinpä sitten tässä viime perjantaina soittelimme erään ystäväni kanssa jostain asioista ja kysyin häneltä, josko hän tietäisi sopivan täyshoitolan, jonne painua talviunta pohjustamaan. Sainkin yllättävän vastauksen: ”Lähde mukaan Viroon!” Hän miehensä kanssa oli menossa sunnuntaina Etelä-Viroon, missä he asuvat vanhassa 1793 perustetussa Karlovan kartanossa.
Kartanoon kuuluu yleensä aina myös puisto. Niin täälläkin Tarton keskustassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vuonna 1828 kartanon osti Thaddeus von Bulgarin, joka rakennutti entisen rakennuksen melkein kaksi kertaa suuremmaksi. Bulgarinien aikana Karlovan kartanosta tuli Venäjän paikallisen kulttuurielämän keskus. Kartanossa oli silloin erittäin runsas taide-, kirja- ja harvinaisuuksien kokoelma. Nykyään kartanon on suurelta osin kunnostettu huippukuntoon, osa on vielä kunnostamatta. Kartanon omistaa virolainen rikas liikennöitsijä ja se on siis yksityisomistuksessa, eikä siellä ole normaalisti mahdollista vierailla kuin joissain erityisissä tapauksissa. Ja minulle tarjoutui nyt tällainen erityinen tapaus. Siispä sinne.

Matkasta päättäminen, lippujen tilaaminen ja sitä edeltänyt virolaiseen matkaklubiin liittyminen edullisen laivamatkan vuoksi tapahtuivat parissa tunnissa ja perjantaina illalla olin hieman hämmentynyt: minunhan pitää ryhtyä pakkaamaan, koska lähden omalla pikkuautollani matkalle. No jospas!
Kartanon kissan värit sopivat hyvin ruskan väreihin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En ole pitkiin aikoihin matkustanut pikkuautolla parin kolmen yön matkaa pitempiä aikoja, joten hieman oli pohdittava, mitä otan mukaan, mitä en. Tilaa kun ei ole samalla tavalla kuin matkailuautossa. Mutta kaikki mahtui ja tilaa tuliaisillekin jäi. Ja ei kun Helsinkiin ja lähtö Katajanokalta Tallinnaan alkoi.
Tarton syksyistä väriloistoa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pikaliipparilla matka taittuu nopsaan ja pieneltä näyttävään Viking Linen laivaan mahtuu tolkuttomasti autoja ja rekkoja. Perillä matka jatkui etelään Tarttoon, jonne saapuminen olikin sitten vasta myöhään yöllä, joten uni maistui.
Tartossa saa aina seuraa vaikka sitten maalaisnaisilta taidemuseon edessä.
(Kuva © Hannu Pyykkänen)
Tartto on Viron sykkivä sydän. Siellä on monta Virolle merkittävää historiallista ja nykyistäkin kohdetta, mm. yliopisto ja Kansallismuseo. Viro on monella tapaa kulttuuriystävällinen kaupunki, josta löytyy tapahtumia joka lähtöön ja jokaiseen makuun. Mikä minua, joka olen vieraillut Virossa jo vuosikymmenien aikana usein, miellyttää paljon, on se, että maa on melkoisella vauhdilla noussut neuvostoajan kurimuksesta nykyaikaiseksi itsenäiseksi valtioksi niin ulkoisilta puitteiltaan kuin henkiseltä ilmapiiriltään. Virolaisia ei koko vuosikymmenien ajan kestäneen sorron aikana muserrettu, eikä vaiennettu kokonaan, vaan he säilyttivät tietyn itsenäisyytensä miehityksenkin aikana. Minusta tuota kuvasi hyvin Viron ensimmäisen oman lipun tarina – lipun, jota säilytetään nyt Tartossa Kansallismuseossa tai oikeammin kansanmuseossa (rahva muuseum). Se kertoo siitä, ettei toivoa menetetty, vaan se eli vahvana taustalla koko ajan.
Tarton kulttuurielämä on vilkasta ja monipuolista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse sain vierailla tällä samalla visiitillä Tartossa oopperassa, jossa nuoret Hiljaisuuden musiikin studion muusikot ja näyttelijät (Vaikuse muusika stuudio) harjoittelivat tulevaa aivan uutta oopperaa, joka perustui 1943 Virosta Suomen kautta Ruotsiin paenneen kirjailijan Karl Ristikiven teksteihin. Kirjailijana hän kuvasi realistisesti virolaista kaupunkielämää 1900-luvun vaihteen jälkeen sekä elämää pakolaisena. Aihepiiriin kuului myös keskiajan kuvaus. Lisäksi hän kirjoitti runoja, lastenkirjoja sekä Viron kirjallisuushistorian Eesti kirjanduse lugu (1954).
Virossa voi myös herkutella niin ruuan kuin myös leivonnaisten kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mikä kohdaltani on merkittävää suhteessa Ristikiveen, on se, että hän on yksi niistä todella harvoista virolaisista ortodokseista, jotka ovat tuottaneet tällaista taidetta. Nyt harjoiteltu ja pian ensi-iltaan tuleva ooppera perustuu Ristikiven kirjaan Rõõmulaul (Riemulaulu tai oikeammin ehkä Ylistyslaulu vuodelta 1966). Tekstissä ja sen nimessä onkin viittaus ortodoksisen kirkon hyvin tuntemaan Marian ylistyslauluun:
”Totisesti on kohtuullista
ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä,
aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.
Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi
ja serafeja verrattomasti jalompi,
Sinua, puhdas Neitsyt Sanan synnyttäjä,
Sinua, totinen Jumalansynnyttäjä.”

Oopperan on säveltänyt virolainen Tõnu Sepp, merkittävä virolainen vanhanmusiikin taitaja, opettaja ja säveltäjä, alansa ”grand old man” ja libreton on kirjoittanut Loone Ots, virolainen kirjailija ja folkloristi sekä kulttuuri- ja kirjallisuustuntija. Kumpikin erittäin tunnettuja virolaisia taiteilijoita ja merkittäviä kulttuuripersoonia. Mukana esityksessä on Hiljaisuuden musiikin studion vanhoja keskiaikaisia soittimia ja koko tarina on upea kertomus mm. pakolaisuudesta ja rakkaudesta. Mikä parasta, esityksiä voi katsella ja kuulla marraskuussa kahdella paikkakunnalla Suomessakin, ainakin mahdollisesti Paltamossa ja jossain muuallakin myöhemmin ilmoitettavalla toisella paikkakunnalla, kun he tekevät vierailun Suomeenkin.
Viron upea kansallismuseo on ehdottomasti vierailun arvoinen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen kohde, jossa tällä visiitillä vierailin ja ihastuin, oli juuri tuo edellä mainittu Eesti Rahva Muuseum eli hieman länsimaisittain ajatellen Viron Kansallismuseo. Se on rakennettu vanhan, kylmästä sodasta karulla tavalla muistuttavan neuvostovallan aikaisen sotilaslentokentän viereen ja museo on rakennettu – ainakin kentältä eli toiselta sisäänkäyntipuolelta katsoen – ikään kuin lentokentän kiitoradan jatkeeksi. Rakennuksena se on hieman myös muisto neuvostoajan prameudesta, mutta sisältä löytyy moderni, uusin teknisin laittein varustettu museo, jossa voisi viettää aikaa vaikka viikon ja ei sittenkään ole varmaa, että on ehtinyt nähdä ja katsoa kaiken.
Vändran ortodoksisesta kirkosta tehtiin neuvostoaikana elokuvateatteri, mutta se on jälleen palautettu kirkoksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Noiden lisäksi olen ollut konserteissa, vieraillut Vändrassa virolaisten ystävieni luona ja tietysti täydentänyt talvivarastojani Latviassa, koska raja on kohtuullisen lähellä ja vierailu aina kannattaa taloudellisesti, tiedä sitten muuten. Lisäksi olin kuvaamassa Tarton yliopiston alaisessa ammattikorkeakoulussa Viljandissa erästä ystäväni luentoa. Vielä tein sipulinhakuretken Peipsijärven rannalle Kasepäähän, Kolkjaan ja Alastkiviin. Tarkoitus on mennä vielä erään merkittävän setukaisnaisen 90-vuotisjuhlille ja tulla viikonvaihteessa kotiinkin, kun sain lippuni vaihdettua uuteen laivaan. Entiseen kun tuli jotain teknisiä ongelmia, mutta eipä tuo haitannut, pidennys oli oivallinen minulle, pääsin näin synttäreille. Hieman muitakin ongelmia ilmeni ystävien auton kanssa, mutta kaikkihan on aina ratkaistavissa vaikka sitten inspiroiden. Lisää tarinaa tarvittaessa jossain myöhemmässä blogijutussa.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

Matka ei ole ollut pelkkää kulttuuria, se on ollut myös kulttuuria. laulua ja viihdettä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

lauantai 14. lokakuuta 2017

153. Halpoja lippuja laivaan

Olen varmaan koko ikäni ollut sellainen hetkestä innostuva, kaikkeen – joskus hulluunkin – mielenkiintoiseen heti mukaan lähtevä. Hieman on vanhuus verottanut tuota intoa, tarmoa ja ehkä energiaakin, mutta onneksi on hyviä ystäviä, jotka aina tarvittaessa potkivat persauksille ja herättelevät tuota jaloa taitoa.
Onneksi ruska on ollut tänä vuonna kaunis. Kuva kotinurkilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niin kävi nytkin, kun aloin jo melkein vajota turhautumisen ja tylsyyden synkkään suohon. Ulkona satoi tai oli muuten masentavan huono sää. Ainoastaan tämän syksyinen ruska on innostanut todella kauniilla väreillään edes sen verran, että on järjissään pysynyt. Pohdin kuitenkin lähtöä jos vaikka minne, pakoon, mutta vanhetessaan tällaisen päätöksen tekeminen vaikeutuu, kun siinä lähdössä on ”liian monta liikkuvaa osaa” jaksamisen ja terveyden osalta. Ja siksi en saanut oikein mitään päätöstä aikaiseksi, kunnes tuli ystäviltä yllättävä esitys. Lähde mukaan!
Liikkuva kivi ei sammaloidu eikä virtaava vesi ihan hevillä jäädy. Kuva kotikaupungistani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aikaa oli melko vähän tehdä päätös ja siihen liittyen samalla liittyä erääseen ulkomaalaiseen organisaatioon, hankkia sen kautta edulliset liput autolle ja itselle sopivaan aikaan matkan kokonaisuutta ajatellen. Mutta kaikki onnistui, tosin hieman kikkaillen, mutta onnistui kuitenkin. Kyllä tietokoneet ovat ihmeellisiä vempaimia.

Nyt minulla on laivaliput mennen tullen, per yksisivu autolta ja kuskilta 20 euroa. Ei ollenkaan paha. Mukavaa, että on osaavia ja tietäviä ystäviä. Parissa tunnissa tuli tehtyä lähtöpäätös ja koko matkasuunnitelma sekä ostettua liput ja loput ovatkin nyt sitten inspiraation varassa. Saa nyt sitten nähdä, minne sitä kaiken kaikkiaan tulee mentyä. Kohteina on kuitenkin paikkoja, joissa en aiemmin ole paljoa luuraillut. Mahdollisuuksia toki on paljonkin.

Tuota Suomenlahden ylittämistä erilaisin keinoin on pohdittu Suomessa jo kauan. Viimeisimmät ajatukset visionääreillä ovat junatunnelissa, jota pitkin mahdollisesti joskus tulevaisuudessa porhalletaan puolessa tunnissa Suomesta Viroon. Nykyisellään lahden yli pääsee kuitenkin melko nopsaan laivoilla, joita kulkee monia ja usein. Noin pari tuntia ja olet jo perillä ja hinta – silloin kun hyvä tuuri käy – saattaa tosiaankin olla enemmän kuin sopiva. Vai mitä sanot tuosta 20 eurosta autolta ja kuskilta yhdeltä matkalta. Aika sopiva.

Yhteen aikaan kuljin matkailuautolla – nyt kuitenkin ylitän lahden pikkuautolla. Silloin kuljin epätavallisempaa reittiä pitkin: Hangosta Palditskiin. Hinta oli silloin jotain reilusti alle 100 euroa – olisikohan ollut 80-90 euroa ja siihen sisältyi miehen ja matkailuauton lisäksi ruoka seisovasta pöydästä ja yölaivalla matkustettaessa myös hytti. Ei myöskään ollenkaan paha, kun matka kaiken lisäksi kesti reilut kolme tuntia. Yölaivaan pääsit aikaisemmin nukkumaan, jos niin halusit ja ruoka oli aamulla ennen satamaan saapumista.

Sikäli kun olen ymmärtänyt, tuolla linjalla on nyt tapahtunut suuriakin muutoksia ja matkustaminen ei ehkä ole enää yhtä helppoa ja halpaa. Nyt Helsingistä lähtevät laivat tarjouksineen kilpailevat jo kovasti tuon yhteyden kanssa ja usein voittavatkin sekä hinnassa että helppoudessa. Tosin kummassakin päässä joutuu silloin ajelemaan suurkaupungissa, joka ei kaikille ole ollenkaan mukavaa – ei minullekaan.

Toinen matkalaista helpottava kikka on hankkia asiakaskortti laivayhtiöön Suomenlahden eteläpuolelta ja näin saa tarjouksia myös sieltä. Näin tein tässä tapauksessa ja kyllä se kannatti. Normaalihinta näin Suomen syyslomien aikana pyörinee jossain 45-50 euron tienoilla per sivu, joten alennus on melkoinen. Ja usein sellaisia tarjouslähtöjä ei saa hyvälle kelloajalle yleisiin loma-aikoihin tai ne on varattava viikkoja aikaisemmin.
Siispä matkaan huomattavasti vähäisimmin varustein kuin normaalisti matkailuautolla liikuttaessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt on eläkeläiselläkin mahdollisuus syyslomailuun ja vieläpä omalla autolla. Saa nyt nähdä, mihin kaikkeen pääsenkään ja kuinka kauaksi aikaa, mutta lupaavalta se näyttää, sillä matkan laadun eräänä takeenahan on jälleen se yksi elämän peruspilareista ja tärkeistä asioista: ystävyys.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 13. lokakuuta 2017

152. Keisarillista hovia ja muita mielenkiintoisia ihmisiä

Kerroin jo aikaisemmin ”Vainajien matkassa” (146) blogijutussa ”uudesta harrastuksestani” hautausmailla kävelystä, joka tosin on liittynyt toiseen harrastukseeni, sukututkimukseen. Olen näin syksylläkin jatkanut noita kävelyjä ja löytänyt hautausmailtakin runsaasti mielenkiintoisia ihmisiä. Useimmat kuitenkin kuolleina.
Mie, Miitrei ja Clarion.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvasi MK)

Toisessa blogissani ”Oltiin sitä ennenkin …” kirjoittelin kevään ja kesän aikana hieman sukujuttuja ja siinä ohessa jotain muuatkin. Kerroin mm. suistamolaisesta ”pelle-pelottomasta”, paikallisesta kylähullusta, Maisun Miitreistä, joka eli ennen sotia Karjalassa ja kuoli talvisodan aikoihin 1940 Helsingissä.
Lapinlahden hautausmaalle on haudattu paljon myös venäläisiä emigrantteja. Siksi siellä näkee runsaasti venäjänkielisiä tekstejä - myös rakennuksissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo ”kylähulluus” on myös yksi niistä aiheista, joka kiehtoo minua – Nettihoukkaa – suuresti. Tuntenenko sitten jonkinlaista samaistumista heihin, vai mikä lienee syynä moiseen. Tiedä häntä! Joka tapauksessa oli mielestäni varsin juohevaa mennä tapaamaan Maisun Miitreitä Helsingin vierailullani. Hän – tai ainakin nyt se, mitä lie hänestä jäljellä - lepäilee nykyään Helsingin ortodoksisella hautausmaalla, Lapinlahdentiellä, ihan Hietaniemen hautausmaan vieressä Helsingin Lapinlahdessa.
Nimilaatta Maisun Miitrein hautaristissä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun sain todella ystävälliseltä (!) Helsingin ortodoksisen seurakunnan kanslian työntekijältä tietää Miitrein haudan koordinaatit, se löytyikin sitten melko helposti. Asiaa auttoi vielä sekin, että hautausmaan kirkossa oli liturgiajumalanpalvelus ja seurakunnan tuttu vahtimestari varmisti minulle vielä paikan ja parin, kolmen muunkin mielenkiintoisen haudan paikat.
Venäjällä tšaarin hovissa mainetta niittäneitä ransakaisen hugenottisuvun kultaseppiä puolisoineen on haudattu Helsinkiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Helsingin ortodoksinen hautausmaa on vierailun arvoinen paikka ja jos aikaa on, vieressä on toinen, Hietaniemen luterilainen hautausmaa, josta löytyy lisää todella mielenkiintoisten ihmisten hautoja. Eihän ne haudat useinkaan mitään turistinähtävyyksiä sellaisinaan varmaankaan ole, vaikka jotkut ovat kyllä upeita tai jollakin muulla tavalla vaikuttavia muistomerkkejä. Minulle tuollaisilla kävelyillä ja ”tapaamisilla” on erilainen tarkoitus. Silloin jollakin tavoin muistelen kyseistä ihmistä, varsinkin, jos tunnen hänet jotenkin henkilökohtaisesti vaikka lukemani perusteella tai minulla on häneen joku yhteys – se voi olla sukulaisuus- tai joku muu yhteys. Usein olen saattanut selvitellä etu- tai jälkikäteen tuon tapaamani ihmisen historiaa, tekoja tai vaikka saavutuksia, kirjoituksia, mitä ne sitten aina ovatkin. Ja niistä tarinoista oppii aina paljon ja voi myös kokea jotain aivan uuttakin.
Suurlähettiläänä mm. Romaniassa toimineen, edesmenneen arkkipiispa Johanneksen hyvän ystävän, ortodoksiseksi papiksikin vihityn vaikuttajan sukuhauta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ja tuolla Helsingin ortodoksisella hautausmaalla tällaisia ihmisiä on runsaasti. Niin paljon, etten yhdellä vierailulla ennättänyt käydä kaikkien sellaisten luona. Osittain se johtui myös siitä, etten ihan tarkkaan edes tiedä, keitä siellä kaiken kaikkiaan on ja jos vaikka jotain arvelen tietäväni, minulla ei ole hautojen koordinaatteja ja etsiminen ilman niitä on melko työlästä. Silloin ainakin tulee käveltyä kunnolla. Siksi vierailuun kannattaa hieman valmistautua ja varustautua sekä kysellä tietoja seurakunnasta.
Papeille on Lapinlahden hautausmaalla varattu ihan oma korttelinsa.
Kuitenkaan hautausmaalla ei ole montaakaan piispaa haudattuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nytkin etsin ja myös löysin joitain ennalta nimeämiäni, joiden hautojen koordinaatit kysyin etukäteen seurakunnan kansliasta. Mutta kyllä hautausmaalla kävellessä vastaan tuli suuri joukko muitakin mielenkiintoisia ihmisiä, jotka olivat jostain yhteydestä minulle tuttuja ja joita sitten jälkeen päin olen jonkin verran selvittänyt – heidän elämäänsä, toimintaansa ja kuolemaansa.
Viipurin (sittemmin Helsingin) piispa Aleksanteri (Karpin) on haudattu Lapinlahden hautausmaalle Helsinkiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Voihan olla, että tällainen hautausmailla kävely on osa vanhenemisriittiäni, näin olen ainakin aikaisemmin luullut. Mutta rehellisesti sanottuna, on siinä muutakin. On ihan oikeasti mielenkiintoista selvittää jonkun ihmisen elämää ja havaita sitten, että tuolla mullan alla hänkin nyt makaa. Ja millaisen elämän eläneenä!
Kirka ja hänen laulajaveljensä Sammy sekä muuta sukua on haudattu ortodoksiselle hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä matkalla kävin monella haudalla tai löysin paikalle enemmän tai vähemmän tarkoituksella tai sattumien kautta. Ennakkoon olin Miitrein haudan lisäksi selvittänyt Kirill eli Kirka Babitsinin hautapaikan ja pari, kolme muutakin, mm. Venäjän keisarinnan Aleksandra Fjodrovnan hovineidin Anna Aleksandrovna Vyrobovan, os. Tanejevan, myöhemmän nunna Marian haudan. Hänestä ja mahdollisesti joistain muistakin kirjoitan myöhemmin omat blogijuttunsa tähän blogiin ja tarvittaessa lisää mahdollisesti johonkin toiseen blogiini (joko ”Oltiin sitä ennekin …” tai ”Pyykkönen”.
Monenlaista mainetta politiikankin saralla niittäneen pastori Mitro Revon vanhemmatkin lepäävät Helsingin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen kuluneen kevään ja kesän aikana kirjoittanut jo seitsemän tällaista ”ortodoksiseen matkailuun” liittyvää blogijuttua tähän blogiini sarjassa ”Luostarimatkailua” lähinnä omien matkailuautolla tekemieni matkojen ja vierailujen seurauksena. Pari tai kolme paikkaa olisi ollut vielä mielessä, mutta erilaiset syyt estivät juttujen teon niistä. Yhteen ei minua haluttu, toiseen en ehkä itsekään kovin hanakasti halunnut ja kolmas oli muuten vain toistaiseksi väliin jäänyt. Katsotaan nyt saanko niistä joskus jonkinlaiset jutut aikaiseksi. Nyt puran tänne kuitenkin näitä muita kesän aikana kohtaamiani tarinoita.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

151. Kauden 2017 saldo

Matkailuautokesä 2017 ei ollut parhain, mikäli liikkui pelkästään Suomessa. Mutta onneksi matkailuautolla pääsee halutessaan kauemmaksikin Eurooppaan. Näin tein minäkin.
Kylmää pääsee aina pakoon, mutta joskus tulee karhu vastaan, kun pakenee sutta.
Tämä kuva Puolasta toukokuussa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaiken kaikkiaan kesän kilometrisaldo oli ihan kohtuullinen minulle. Joku aina tien päällä oleva ajaa varmasti enemmänkin, mutta minulle nuo ajamani hieman yli 12 200 kilometriä riittivät ihan hyvin. Pisin ajomatka tuli varmaankin tuolla ainoalla Euroopan-turneella, joka suuntautui Via Balticaa Puolaan, sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Ahvenanmaalle ja sieltä viimein kotimantereellekin. Kilometrejä tuolle matkalle tuli hieman päälle 3800 km ja aikaa siihen kului kaksi viikkoa.
Puolassa osaavat ihmiset vielä yöpyä teltoissakin.
Kuva Grabarkasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muut matkat teinkin sitten pelkästään Suomessa ja vielä sillä poikkeuksella, etten tänä vuonna käynyt ollenkaan Lapissa, jossa yleensä olen ainakin syksyisin pyrkinyt käymään ihailemassa ruskaa. Huono, sateinen ja osin kylmäkin kesä ei nyt vain jostain syystä houkutellut lähtemään sinne ja sen sijaan ajelin melkoisesti Pohjois-Karjalassa ja muualla itäisessä Suomessa.
Saksassa ei toukokuussa ollut vielä ruuhkaa leirintäalueilla.
Kuva jostain Frankfurt an der Oderin tienoilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämän kesän erikoisuus oli – kuten lienen jo aikaisemmissa blogijutuissa maininnut – hautausmaavierailut, jotka yhdistin uudelleen heränneeseen sukututkimusharrastukseeni. Toiset tämän kesän aivan erikseen etsimäni matkakohteet olivat luostarit tai niiden jäänteet. Sen lisäksi tutkin ja kirjoittelin jonkin verran Ahvenanmaasta ihan erilaisesta näkökulmasta katsoen kuin ehkä tavallisesti.
Havainnekuva Ahvenanmaan Bomarsundista alueen esittelytaulusta.
Nuo ”teemamatkailut” olivat mielenkiintoisia monella tapaa. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta – niin ihmisten, paikkojen kuin vaikka rakennustenkin historiasta – ja siksi vierailut antoivat melkoisesti uusia kokemuksia. Vaikkapa nuo vanhat hautausmaat, ne ovat kiehtovia paikkoja, jossa tällainen tavallinenkin tallaaja voi tavata suurmiehiä ja –naisia.

Myös vierailut luostareissa – nykyisissä ja entisissä, suurissa ja pienissä – olivat mielenkiintoisia, koska tällä kertaa yritin katsella ja kirjoittaa niistä matkailuautoilijan kannalta, en niinkään täysin ortodoksina, vaikka ilmeisesti joku ”tinahattumies” eräällä matkailuautoilijoitten keskustelupalstalla asiasta hiiltyikin. Piti matkakertomuksia uskonnon tuputtamisena. Jos joku on noin allerginen uskonnolle, hänen ei pitäisi liikkua ulkosalla ollenkaan kuin vain pimeällä ja silloinkin tinapaperista taiteltu hattu päässään. Mutta mahtuuhan meitä maailmaan! Noille tinahattumiehille, uusille folke väätäjille, suosittelen lukemaan Veikko Huovisen kirjan "Ympäristöministeri. Ekotarinoita", josta on pieni lainaus toisessa Happy 1-blogissani: "Hän salasi identitetttinsä".
Valamon luostari Heinävedellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Oman kirjanpitoni mukaan auto oli liikenteessä välillä toukokuun alusta syyskuun loppuun (yhteensä tuona aikana kalenteripäiviä on 153) kaikkiaan 63 päivänä eli melkein keskimäärin joka toinen päivä. Tai toisella tavalla ajateltuna, olin viidestä kuukaudesta matkalla noin kaksi kuukautta. Vilkkain kuukausi oli heinäkuu ja hiljaisin syyskuu.

Matkailuauto ei ole halpa harrastus. Rahaa kuluu polttoaineeseen (diesel), majoittumiseen ja muihin sekalaisiin kuluihin (huollot, kaasu, lauttamaksut, tietullit, erilaiset heräteostokset, kuten kirjat, jne.). Polttoaineisiin paloi rahaa Euroopan turneella noin 400 euroa eli sellaiset 10 eurosenttiä per kilometri ja kotimaassa melkein 900 euroa eli melkein saman verran kilometriltä. Eli noin kymmenellä sentillä tuolla autolla ajelee kilometrin ja silloin laskussa on pelkästään polttoainekulut ja mukana kulkee enimmillään neljä ihmistä.
Nikolai Sinebrykoffin hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muita kuluja matkalta olen kirjannut ylös, ja mikäli ”kirjanpitoni” on edes suunnilleen oikein, rahaa paloi lauttamaksuihin, tietulleihin (joita välttelin) majoitukseen ja erilaisiin muihin ostoksiin (kirjat, talven juomaeväät Latviasta) ja auton huoltoihin ulkomailla noin 800 euroa ja kotimaassa vain reilut 200 euroa. Majoittumisia oli sekä ulkomailla että kotimaassa kohtuullisesti, sillä en harrasta suuremmin ”puskaparkkeja”. Kotimaassa tuli yövyttyä paljon sukulaisten, ystävien ja tuttujen pihamailla tai vastaavilla.

Koska auto on melko uusi, kolmas kesä ajossa, huoltokulut olivat varsin vähäiset, jotain noin satasen luokkaa ja ne menivät lamppujen vaihtoon ja joihinkin pieniin huoltotöihin. Loppukesästä ongelmia aiheutti – ei auto – vaan vuotava kaasupullo.

Kun laskeskelin kokonaiskuluja koko kaudelta, en tietystikään ottanut mukaan auton hankintahintaa ja sen arvon alenemista, en vakuutuksia tai dieselveroa. Voisihan nekin tietysti laskea mukaan, olisi silloin ehkä rehellisempi tulos. Mutta tämäkin tulos – käyttökulut ilman veroja, vakuutuksia ja pääomakuluja – kelpaa minulle.

Joten jos katsoo kauden 2017 saldoa, niin huono sää verotti varmasti matkapäiviä ja sillä tavalla alensi kulujakin. Jos jakaa kaikki tiedossani olevat kulut (ilman ruoka- ja muita peruskuluja, joita olisi kotonakin, tosin ne ulkomailla olivat todennäköisesti pienemmät kuin kotona), summaksi per matkapäivä tulee noin 36 euroa eli halvan eurooppalaisen hotellin yöpymismaksu yhdeltä yöltä ja yhdeltä hengeltä. Nyt tuolla hinnalla pääsi mielenkiintoisiin paikkoihin ja kohteisiin, merenrannalle, vuorille, laivamatkoille ja mihin kaikkeen pääsinkään, yksi tai useampi henki, miten vain. Ei ollenkaan paha!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

lauantai 30. syyskuuta 2017

150. Luostarimatkailua, osa 7: Kirkkonummen helmi – Pokrovan yhteisö

Olen jo aikaiseimmissa blogijutuissani kertonut, että Suomesta löytyy joitain luostarimaisia yhteisöjä, joilla ei kuitenkaan ole ns. virallista, kirkon antamaa luostaristatusta. Yksi tällainen sijaitsee Etelä-Suomessa, Kirkkonummen Jorvaksessa ja on nimeltään Pokrovan veljesyhteisö.
Pokrovan eli Jumalansynnyttöjän suojeluksen ikoni Pokrovan yhteisön kirkossa Kirkkonummella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pokrovan yhteisö on yhden ihmisen luomus, joka on syntynyt jos ei nyt ihan tyhjästä, niin ainakin melkein joiltain osin – lähinnä noiden luostarimaisten osien osalta. Luostari on aikanaan mm. Helsingissä maineikasta ravintolatoimintaa harjoittaneen Hariton (Kari) Tuukkasen, nykyisen rakentajamunkin ja paikan johtajan, pappismunkin, isä Haritonin toteutettu unelma.
Tie parkkipaikalta kirkon ohi päärakennukselle antaa jo merkin paikan kauneudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pokrovan varsinaisen kirkollisen rakentamisen tarina alkoi 1990-luvun loppupuoliskolla, ajatus luostarista lienee ollut isä Haritonilla mielessään jo kauan. Monenlaisten vaiheiden jälkeen hän hankki mm. ravintoloittensa myynnistä saaduilla varoilla 1996 Jorvaksesta ns. Dannebrogin tilan, joka alkuaan oli kirjailija ja itsenäisyysmies Kyösti Vilkunan 1910-luvulla rakentama ja myöhemmin mm. konsuli H.A. Elfingin omistama ja vaimonsa tanskalaisuuden vuoksi uudelleen nimeämä puutarhatila.

Sittemmin tilalla on ollut ennen luostariksi perustamistaan mielenkiintoisia vaiheita mm. ulaanien harjoituskenttänä, suojeluskunnan kokoontumispaikkana ja vielä Porkkalan ”miehityksen” aikana Neuvostoliiton sotatuomioistuimena, jossa sotatuomari myös asui. Rakennuksessa on toiminut ennen luostaria miehitysvuosien aikana mm. leipomo.
Päärakennuksesta löytyy paikkoja kokouksille, ryhmätöille ja moneen muuhun.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Venäläisten poistuttua tila palasi silloiselle omistajalleen Aminoffin suvulle, joka omisti sen aina 1960-luvulle saakka, jolloin se siirtyi Kirkkonummen kunnalle ja paikasta tuli kehitysvammaisten koti. Tulipalo ja asumattomuus ränsistyttivät tilaa sittemmin vuosien aikana, ennen kuin tilasta sitten viimein tuli luostarimainen yhteisö.

Rakentaminen vaati isä Haritonilta paljon aikaa, energiaa ja tietysti rahaa. Hän onkin sanonut tuosta vaiheesta osuvasti:
"Kiitän Jumalaa, etten tiennyt mihin olin ryhtynyt, sillä silloin eivät voimani olisi riittäneet."

Alkuun isä Hariton – silloin vielä Hariton Tuukkanen – asui Dannebrogin tilalla poikiensa, vanhan taloudenhoitajansa ja muutaman työntekijänsä kanssa ja nimesi tilan uudelleen. Nyt nimeksi tuli Pokrova, joka tarkoittaa ortodoksisessa maailmassa Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlaa lokakuun 1. päivänä.
Päärakennuksessa on tilaa koulutukseen, kokouksiin, ruokailuun.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kunnostustyöt etenivät niin, että 2001 kesällä vihittiin käyttöön yhä edelleen käytössä oleva, yksi nykyinen paikan helmistä, todella upea ortodoksinen kirkko, joka vihittiin yhteisön nimen mukaisesti Jumalansynnyttäjän suojeluksen, Pokrovan, muistolle silloisen Helsingin metropoliitan – nyttemmin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan – Leon toimesta yhteen vanhoista maatilan rakennuksista.
Pokrovan kirkko on sanoinkuvaamattoman ihana kokonaisuus rakennelmiensa ja maalausten vuoksi.
(Kuva ©Hannu Pyykkönen)
Kirkon ovat koristelleet moninaisin upein ikonein ja maalauksin lähinnä Pietarin taideakatemian taiteilijat, Pietarin hengellisen akatemian ikonimaalausluokan opettajat ja opiskelijat sekä Pyhän Aleksanteri Nevskin Lavran (suuren luostarin) ikonimaalauskoulun oppilaat. Upea ikonostaasi – alttarin ja kirkkosalin välissä oleva ikoniseinä – on kolmikerroksinen ja lähes 40 neliömetrin suuruinen. Ikonien lisäksi kirkossa on seinämaalauksia ja erilaisia ornamentteja, jotka kiertävät kauniita holvikaaria ja pylväsleikkauksia.
Pokrovan päärakennuksessa sijaitsevat mm. kokous- ja ruokailutilat sekä asuntoja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostarissa saa ja voi vierailla, mutta vierailusta kannattaa aina sopia etukäteen vaikka soittamalla tai sähköposteilla. Yhteystiedot löytyvät Pokrovan omilta nettisivuilta. Luostari harrastaa erilaisten koulutus- ja ruokailutilojen vuokraamista ryhmille oheistuotteineen.

Paikaan voi kuitenkin tutustua silloin tällöin järjestetyillä avoimien ovien päivillä ja mm. silloin sieltä saa ostaa paikan paria kuuluisuutta, Pokrovan borssia ja kaalipiirakkaa. Pokrovassa järjestetään vuoden aikana myös erilaisia konsertteja, näyttelyjä, myyjäisiä ja luentoja vaikkapa ortodoksisuuteen liittyvistä aiheista ja Pokrovaa voivat tosiaankin varata erilaiset vähintään 20 hengen ryhmät myös koulutus- tai kokouskäyttöön. Alueelta löytyvät kaikki tällaiseen tilaisuuteen kuuluvat palvelut, majoitus, ruokailu ja tarvittavat tilat yhdistettynä ortodoksiseen ympäristöön ja luostarihenkeen.



Hannu Pyykkönen
eläman matkaaja

nettihoukka@gmail.com
Katso lisää Ortodoksi.netin artikkelista: "Pokrovan yhteisö".

lauantai 9. syyskuuta 2017

149. Venäläisyys Ahvenanmaalla

Vierailin enemmän tai vähemmän sattumalta ja hieman myös pakon edessä Ahvenanmaalla alkukesällä 2017. Olin palaamassa matkailuautolla Euroopan turneelta ja siirtymässä Ruotsista Kapellskäristä rekkalaivalla Naantaliin, mutta en saanut lippua koko matkalle. Piti jäädä pois Ahvenanmaalla Longnäsissä ja jatkaa matkaa sieltä taas kolmen päivän kuluttua Naantaliin. Näin minulle jäi aikaa tutustua saareen ja hieman sen historiaankin.

Kirjoitin vierailusta kolme blogijuttua tännekin (numerot 136 -137-138), joissa käsittelin suurimmaksi osaksi Ahvenanmaan lähes tuntematonta ortodoksista historiaa ja nykyisyyttä, mikä onkin melko mielenkiintoinen asia ja samalla osittain yhä vaiettu asia. Tämä blogijuttu on nyt eräänlainen jatko noille aikaisemmille jutuille.
1850 kuolleen sylilapsi Mihailin hauta Prästön vanhalla ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vierailuni Prästön hautausmailla oli minuun suuresti vaikuttava kokemus. Minulle jäi vahvasti se tunne, että siellä makasi haudoissaan suuri joukko unohdettuja ihmisiä, joiden olemassaolosta ei edes haluta tietää tai puhua, ei ainakaan Ahvenamaalla. Siksi ryhdyin selvittämään hieman tarkemmin, josko jotain löytyisi. Ja löytyihän sitä.

Löysin mm. erään 25 vuotta sitten, 1990-luvun alussa kirjoitetun ruotsalaisen Dagens Nyheterin artikkelin, jossa kerrottiin tuosta ajasta ja sen ajan ihmisistä Ahvenanmaalla. Lisäksi joitain nippelitietoja löytyi sieltä täältä erilaisista museoiden broshyyreistä ja matkailumainoksista. Niistä sain kasaan tämän tarinan Nataliasta ja hänen venäläisestä suvustaan.

Kun olin Ahvenanmaalle jouduttuani joidenkin mutkien kautta löytänyt enemmän sattumien kautta kuin minkään matkaoppaiden auttamana ”Kuolleiden saaren”, Prästön, hautausmaat, melkein ensimmäisenä autoni pysäköityäni, kauniin kiviaidan vierestä löysin ns. uudemmalta ortodoksiselta hautausmaalta puolenkymmentä hautakiveä, joista yhden alla lepäsi 1911 syntynyt ja 1997 kuollut Natalia Hult, os. Schisterow tai Schisteroff, kuten se hautakivessä luki. Aivan vieressä oli toinen hauta, jossa lepäsivät Peter ja Anna Ingeborg Brandt, aikaisemmalta nimeltään Schisterow, Natalian vanhemmat.
Etualalla Natalina vanhempien Peter ja Ingeborg Brandtin, aikaisemmin Schisterow, hauta. Taustalla kauppias Kosma Mokejevitš Mokejevin ja hänen vaimonsa Elena Sergejevna Mokejevan hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Natalia, silloiselta nimeltään Schisterow, oli asunut tuolla Kuolleiden saarella, joka sijaitsi aivan historiallisten Bomarsundin linnoituksen raunioitten lähistöllä, toisella saarella linnoituksesta itään. Saaressa on useita eri kirkkokuntien hautausmaita, pari ortodoksista, luterilainen, roomalaiskatolinen, juutalainen ja islamilainen hautausmaa. Kaikki nykyään lähes unohdettuina, ympäristöä on toki hoidettu ja osista aluetta heinäkin oli niitetty. Enemmän alue vaikuttaa ulkoilureitiltä, kävelypolulta eksoottisissa maisemissa, kuin varsinaisesti hautausmaalta.
Matkailuautoni pysäköin punaisen pallon kohdalla, jonka vieressä (nr. 4) on uusi ortodoksinen hautausmaa, vanha on kohdassa 6, luterilainen ja roomalaiskatolinen läntisessä osassa kohtaa 4 ja juutalainen ja islamilainen kohdassa 7.
(Valokuva opastaulusta hautausmaan portilla: Hannu Pyykkönen)
Haudat olivat pääasiassa ajalta, jolloin Ahvenanmaa kuului osana Venäjän valtakuntaan ja oli tsaarin läntisin periferia. Natalia oli yksi viimeisimmistä saarella eläneistä venäläisten jälkeläisistä, jotka aikanaan tulivat tai tuotiin tsaarin valtakuntaa laajentamaan ja valtaa vahvistamaan tällekin saarelle, jossa aikanaan sijaitsi myös yksi Itämeren mahtavimmista linnoituksista, Bomarsund, ja sen ympärillä oleva koko Ahvenanmaan merkittävin asutus- ja hallinnollinen keskus.
2. rykmentin 19.9.1862 kuolleen kapteeni Anisim Androsoffin hauta Prästössä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olemme kuulleet tuostakin historiasta useita kertoja laulussa, josta emme sitä kuitenkaan välttämättä ole edes ymmärtäneet, mistä siinä oikeastaan on kyse. Laulussa ”Oolannin sota” sanotaan:
”Ja se Oolannin sota oli kauhia
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun kolmella sadalla laivalla
Seilas engelsmanni Suomemme rannoilla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.”

Oolanti on siis Åland, Ahvenanmaa. Tuo laulu lienee alkuaan mahdollisesti vuodelta 1856 peräisin olevan sotavankien kirjoittaman laulun ”Ålandin sotalaulu” mukaelma.

Se, mitä todella Oolannissa tapahtui, selviää hieman tuosta alkuperäisestä laulusta, mutta tarkempia pitääkin sitten etsiä vaikkapa historiankirjoista.

Natalina isä oli tullut Ahvenanmaalle Permistä, Ural-vuorten juurelta. Hän meni naimisiin ahvenanmaalaisen Ingeborgin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi sitten 1911 Natalia. Isä Peter Schisterow työskenteli venäläisten telegrafiasemalla radiotelegrafina aina vuoteen 1917 saakka, jolloin tsaarin valta Venäjällä romahti, alkoi sekasortoinen aika, vallankumous ja viimein Neuvostoliiton hirmuvalta. Vuoden 1917 jälkeen Peter palveli vielä Haminassa Suomen ja Ahvenanmaan satavuotisen venäläisvaltakauden jälkeen.

Ihmiset joutuivat usein vaihtamaan sukunimensä venäläisestä ruotsalaiseksi, etenkin jos asuivat Ahvenanmaalla, missä he joutuivat nimen vuoksi syrjityksi. Natalia kertoi DN:n haastattelussa, että heitä kutsuttiin ryssänlapsiksi, vanhempia bolsevikeiksi, vaikka he eivät millään tavalla sympatiseeranneet tuolloista Venäjää ja sen vallassa olevia.

Nataliakin meni naimisiin ja nimi muuttui automaattisesti ”sopivaksi”, kun hänestä tuli Hult. Myös vanhemmat vaihtoivat sukunimekseen ruotsalaisen Brandt.

Ahvenanmaalla palvelleet venäläiset päättivät useimmiten pysyä vapaina Ahvenanmaalla sen sijaan, että lähtisivät kotiin Venäjälle, jota vallankumous ja sekasortoiset ajat ravistelivat toden teolla. Monet heistä olivat töissä joko telegrafiasemalla tai Prästölle perustetussa venäläisessä sotilassairaalassa. Useilla jäämisen tärkein syy oli kuitenkin se, että he olivat menneet naimisiin ahvenanmaalaisen kanssa ja perustaneet perheen, saaneet lapsia.

Tsaarin aika ja sen ajan kulttuuri elivät vahvoina Ahvenanmaan venäläisissäkin. Kotien seiniltä löytyi tsaarin muotokuva, mutta tsaarin kukistumisen jälkeen moni asia muuttui ja venäläinen ”aikakausi” ja venäläiset perinteet kokivat melkoisen ”puhdistuksen”. Yhtäkkiä olikin häpeällistä olla venäläinen ja vaikka aikaisemmin ahvenanmaalaiset ja venäläiset tulivat hyvin toimeen, välit alkoivat hiljalleen muuttua ja kenties hieman viiletäkin.

Aikaisempi aika Bomarsundin linnoituksen rakentamisesta 1832 alkaen oli ollut nousukautta, joka toi vaurautta ja hyvinvointia monille ahvenanmaalaisille. Silloin nuo monikansalliset suhteet olivat jo lähentyneet ja pehmenneet niin, että ihmiset tulivat toimeen keskenään. Mutta aika muutti pian kaiken.

Natalian isä eristäytyi alkuun, muutti sitten Amerikkaan, mutta palasi sieltä kuitenkin vielä takaisin Prästöhön, missä eli kuolemaansa saakka – tosin nyt eri sukunimellä. Natalia asui myös saarella, mutta muutti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen ensin Turkuun ja myöhemmin Ruotsiin, missä hän toimi lääkärin sihteerinä Göteborgissa. Hän asui talvet Ruotsissa, mutta usein keväästä syksyyn hän muutti Ahvenanmaalle siniseen taloonsa.

Olojen hieman muututtua Nataliakin pohti oman venäläisen sukunimensä takaisin ottamista. Siinä mielessä hän aloitti venäjänkielen opiskelun ja sai kirjeystäväkseen venäläisen miehen Permistä, isänsä kotikaupungista. Tämä halusi opiskella vastaavasti ruotsia, sillä hän valmisteli kirjaa ja elokuvaa maineikkaasta reheviä alastomia naisia veden äärellä esittävistä maalauksistaan ja muotokuvistaan tunnetusta, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edefeltin aikalaisesta ja ystävästä, ruotsalaisesta taidemaalarista Anders Zornista (1860-1920).

Olot Neuvostoliitossa olivat kuitenkin vaikeat ja Natalia ei uskaltanut alkuun mennä sekasortoiseen maahan edes vierailulle. Myöskään hänen kirjeystävälleen ei kuulunut hyvää, hän kertoi viimeisessä kirjeessään Natalialle laihtuneen kymmenen kiloa lyhyessä ajassa ruuan puutteen vuoksi. Natalia tukikin kirjeystäväänsä rahallisesti ja ruokalähetyksin.

Natalia tapasi tämän kirjeystävän sitten Moskovassa, mutta koki vierailun vaikeaksi ilmeisesti tiukan tarkkailun vuoksi, jonka kohteeksi hän ja ystävä joutuivat. Kuitenkin hän sai joitain epäselviä kuvia Permistä ja sen ympäristöstä sekä joitain tietoja 1881 syntyneestä isästään, joka ennen Ahvenanmaan komennustaan oli työskennellyt Udmurtian pohjoisimmasta osasta, Kaman ylängöltä alkavalla Kama-joella, eräällä Volgan sivujoista.
Natalia Hultin, os. Schisteroff, hauta Prästön ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Natalia itse ei päässyt käymään Permissä, vaikka hän haastattelussa 1990-luvun alussa toivoi vielä Jeltsinin saavan Jumalan avulla maan demokraattiseksi ja järjestyksen koko maahan. Noin ei tainnut käydä silloin, liekö tapahtunut vieläkään. Joka tapauksessa viisi vuotta DN:n haastattelun jälkeen Natalia Hult kuoli (s. 24.11.1911, k. 31.12.1997) ja hänet on siis haudattu Ahvenanmaalle Prästön ns. uudemmalle ortodoksiselle hautausmaalle, jossa lepäävät hänen lisäkseen myös mm. hänen vanhempansa Peter ja Ingeborg Brandt sekä hänen veljensä Boris Brandt, s.16.4.1916, k. 13.10.1988.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 4. syyskuuta 2017

148. Luostarimatkailua, osa 6: Vanhauskoisten luostarien jäljillä

Pyötikön ortodoksinen tšasouna ja vanhauskoisten hautausmaa Juuassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Maailmasta löytyy nykyään monenlaisia kirkkokuntia, lahkoja ja erilaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Pirstaloituminen on ollut melkoista, eikä se katso onko kyseessä läntinen vai itäinen maa. Molemmista löytyy melkein mille uskomukselle tahansa perustuvia yhteisöjä. Ja osalla näistä on myös luostareita.

Suomessa on kaksi kansallista kirkkoa, enemmistön evankelisluterilainen ja vähemmistön ortodoksinen kirkko, mutta toki täältä löytyy muitakin kristillisiä kirkkoja, kuten vaikka roomalaiskatolinen kirkko tai sitten erilaisia lahkoiksi tai muiksi uskonnollisiksi ryhmittymiksi laskettavia, kuten vaikka adventisteja tai sitten buddhalaisia.

Virallisia luostareita lienee vähemmän. Roomalaiskatolisista luostareista minulla ei ole tarkempaa tietoa, niitä lienee Suomessa kaksi tai kolme Etelä-Suomessa Turun ja Helsingin seuduilla. Luterilaisia yhteisöjä on ainakin Enonkosken Ihamaniemellä ja paikka nimittää itseään itseään luostariksi tai ainakin luostariyhteisöksi, mutta ”virallinen” luostari sekään ei toki ole. Näiden lisäksi luterilaisella puolella toiminee pari enemmän tai vähemmän ns. ekumeenista luostarimaista yhteisöä Helsingissä ja Naantalissa.

Virallinen luostari voinee olla silloin, kun se toimii oman kirkkonsa alaisuudessa ja kirkon omien sääntöjen mukaisesti. Ortodokseilla tällaisia luostareita on Suomessa kaksi: Valamo ja Lintula. Mutta täällä on toiminut aiemmin muitakin luostareita, kuten tästä juttusarjasta on aiemmissa jutuissa jo selvinnyt.

Yksi tällainen luostareita Suomeen perustanut ryhmä oli ns. vanhauskoiset eli starovertsit, joiden historia alkaa 1600-luvulta, jolloin Venäjällä syntyi tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovia (Aleksei I, 1645 - 1676) ja patriarkka Nikonia (1605 – 1681, patriarkkana 1652 - 1658) ja heidän ortodoksisessa kirkossa aikaan saamiaan muutoksia vastustava kansaliike. Vanhauskoisten eli raskolnikkojen protestiliikkeen johtoon nousi pian ortodoksinen pappi, rovasti Avvakum (Petrov) (1621– 1681), jonka johdolla liike ryhtyi vastustamaan muutoksia väärinä ja harhaoppisina.

Vanhauskoisuudesta löytyy mielenkiintoinen artikkeli ”Vanhauskoiset” (http://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset) Ortodoksi.netin sivuilta niille, jotka haluavat lisätietoja asiasta. Tässä blogijutussa keskitytään pääasiassa Juuassa sijainneeseen Pyötikön luostariin ja sen vaikutuksiin alueella, jossa yhä on mahdollista vierailla ja nähdä jälkiä luostarielämästä.
Pyötikön tšasouna ja hautausmaa
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Juuan Pyötikössä Vuokon kylässä sijaitsi 1800-luvun lopulla vanhauskoisten yhteisö, jota nimitettiin Pyötikön luostariksi. Ensimmäisiä kirjallisia merkintöjä löytyy Kuhmon luterilaisen kirkkoherran K.A. Pfalerin kirjoituksesta vuodelta 1871 Suomettaresta nr. 97. Pfaler tapasi luostarissa mm. Isassim Ivanofin ja Ilomantsin Pahkalammilta tulleet Paavo Houtolaisen ja Aleksanteri Antipofin, kenties eräitä viimeisimpiä Pyötikön luostarin asukkaita. Pfaler ihmetteli miesten viisautta ja tietoa maailman asioista ja myös heidän luku- ja kielitaitoaan.

Paikka oli silloin Pfalerin kirjoituksen mukaan ihana ja viehättävä, hän vertasi sitä pieneen kaupunkiin katuineen, rakennuksineen ja puistoineen. Kyseessä oli silloin hautausmaa, missä Pfaler vieraili. Tästä hautausmaasta on pieni osa edelleen jäljellä ja sen keskelle on nykyään rakennettu (v. 1977) ortodoksinen pieni kirkkorakennus, kappeli eli ortodoksisin termein sanottuna tšasouna.

Muut luostarin rakennukset ovat ajan saatossa hävinneet ja tilalle on noussut tavallisia suomalaisia maalaistaloja, maanviljelystiloja ulkorakennuksineen. Jo vuonna 1914, kun paikalla vieraili suomalainen arkkitehti, suurin osa rakennuksista oli hävinnyt tai hävitetty.
Pyötikön ortodoksinen Pyhän Ristin ylentämisen tšasounan sisätila ja ikoniseinä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nykyisin paikalta siis löytyy tuo Pyötikon Ristin ylentämisen tšasouna ja pieni osa hautausmaata, jossa on pystyssä tai rakennettu jälkeenpäin muutama grobu eli pientä taloa muistuttavia hautamuistomerkkejä, joiden alla makaa hautausmaalle haudattuja luostarin asukkaita ja mahdollisesti jokunen ns. siviilikin luostarin ympäristöstä. Paikka on aikanaan ollut merkittävä karjalaisen rakennuskulttuurin kehto, josta nykyään ovat jäljellä vain muistot ja joitain kirjallisia artikkeleja.

Alue kuuluu nykyisin Nurmeksen ortodoksiseen seurakuntaan, mutta 1900-luvun alussa se oli osa Taipaleen ortodoksista seurakuntaa, joka hieman huolehti hautausmaasta, joka jäin maatalojen keskelle. Nurmeksen seurakunta perustettiin 1950-luvun taitteessa ja hallinta siirtyi silloin heille ja alueeseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Jäljellä oli tosin silloin enää osa hautausmaasta.
Grobuja Pyötikön hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aluetta kunnostettiin, sinne rakennettiin portti ja myöhemmin tšasouna, johon saatiin ikoneja tuon ajan ikonimaalarilta Margit Linnulta ja lahjoituksina muualtakin. Tšasouna vihittiin käyttöönsä elokuussa 1977 silloisen arkkipiispa Paavalin toimesta. Mukan olivat myös tuolloinen Nurmeksen kirkkoherra Martti Honkaselkä ja muita sen ajan ja myöhemminkin vaikuttaneita ortodoksisia nyt jo edesmenneitä pappeja ja diakoneja, rovastit Mikael Kasanko ja Erkki Piiroinen sekä myöhemmin Joensuun yliopistoon professoriksi siirtynyt, silloinen ylidiakoni, Heikki Makkonen.

Tšasounan on suunnitellut Santeri Juppi ja kauniit räystäskoristeet on valmistanut Niilo Saavola. Hautausmaata ja tšasounaa ympäröi kaunis vanha kiviaita, jollaisia muuten löytyy muualtakin Juuan alueelta mm. Vuokosta, jossa myös on aikanaan ollut runsas ortodoksinen asujamisto. Maailman myrskyissä, Ruotsin ja Venäjän jaloissa ja samaan aikaan luterilaisuuden ja ortodoksisuuden eräänlaisen ”uskonsodan” aikoina alueelta lähti uskonnollisia vainoja pakoon joidenkin arvelujen mukaan jopa 30 000 ihmistä mm. Tverin Karjalaan.
Juuan Pyötikkö kartalla osoitteessa Koljonniementie 310, Juuka.
(Karttakuva suurenee hiirtä klikkaamalla)
Paikka on mielenkiintoinen vierailukohde, jos liikutaan Juuan ja Nurmeksen suunnassa. Se ei ole kaukana päätiestä ja täysin ajettavan tien päässä. Perille asti on opasteet, jotka tosin loppumatkasta ovat hieman puiden piilottamia.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com
EDIT 6.9.2017

Blogijutun jälkeen valmistui samasta aiheesta myös YouTube-video "Vanhauskoiset ja Pyötikön luostari", jossa haastatellaan paikkakunnan "kävelevää historiankirjaa" Kalevi Nekkosta Juuan Vuokon kylästä.