keskiviikko 24. toukokuuta 2017

133. Ruotsalainen ortodoksinen luostari – onko sellainenkin olemassa!

Panoraamakuva Bredaredin Pyhän Kolminaisuuden luostarin kirkosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Huomioi, että kuvat suurenevat joissain tapauksissa, kun klikkaat sitä hiirellä.
Ruotsi ei taida kuulua niihin lukuisiin ns. suuriin ortodoksisiin maihin, siitäkin huolimatta, että siellä mitä ilmeisimmin on enemmän ortodokseja kuin Suomessa. Kuulin lukumäärän, joka oli 100 000 ja 150 000 välissä. Mikä lienee totuus ja tietääkö sitä kukaan, koska ortodoksit ovat hajaantuneet Ruotsissa todelliseen diasporaan, kirkolliseen hajaannukseen, koska lähes kaikilla ortodoksisilla paikalliskirkoilla taitaa olla jonkinlaista seurakunnallista tai jopa hiippakunnallista toimintaa.
Ulkokuva luostarin päärakennuksesta, jonka vasemmassa osassa on oma ortodoksinen kiskko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ensimmäisestä luostarista muinaisessa Ruotsissa minulla ei ole tietoa, mutta suoraan sanoen hieman epäilen niiden olemassaoloa, koska aikanaan siellä tehtiin varsin kovakourainen uskonpuhdistus, joka takuulla hävitti kaikki mahdolliset katolisuuden tai ortodoksisuuden rippeetkin. Mutta ns. uuden ajan ensimmäinen luostari saattaa jopa olla ortodoksinen, mikäli jotkut puheet pitävät paikkansa. Ja minä vierailin juuri tuossa luostarissa.
Luostarin pieni kirkollisten esineiden myymälä sijaitsee kirkon takaosassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostarin nimi on Heliga Treenighetens kloster eli suomeksi Pyhän Kolminaisuuden luostari ja se sijaitsee maatalousvaltaisessa pienessä Bredaredin kylässä, lähellä Boråsia. Sen voisi paikallistaa tuon suuremman paikkakunnan, Boråsin, avulla: luostari sijaitsee vajaan 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta ensin noin viisi kilomeriä tietä nr. 180 ja siltä oikealle noin neljä kilometriä pitkin Bredaredsvägeniä.
Jos olet menossa omalla kulkuneuvollasi luostariin, niin älä mene tämän postilaatikon ohi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari perustettiin tuonne Länsi-Göötanmaan maaseudulle vasta 2000-luvun alussa eli 2001. Veljestö luostaria varten oli perustettu etsimään paikkaa luostarille ja selvittelemään sen toimintamahdollisuuksia jo pari, kolme vuotta aikaisemmin.
Luostarin johtajan arvonimi on igumeni ja usein hän arvoltaan myös arkkimandriitta. Tässä igumeni, arkkimandriitta Dorotej, Bedaredin luostarin johtaja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari ei koko toiminta-aikanaan ole ollut mikään väkirikas luostari, nyt siellä eli ja toimi kolme veljestön jäsentä: johtaja eli igumeni, arkkimandriitta Dorotej, toinen pappismunkki, arkkimandriitta Gabriel ja viitankantajamunkki Isak. Muutama vuosi sitten 2015 kuoli yksi luostarin perustajista, arkkimandriitta ja piispansijainen Tikhon (Lundell) pitkään sairastettuaan Söderteljessä.
Luostarin toinen pappi(smunkki), arkkimandriitta Gabriel oli alkuaan Valamon luostarin veljestön jäsen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari kuuluu hallinnollisesti Serbian ortodoksisen patriarkaatin alaisuuteen ja luostarin hallinnollinen piispa on serbialainen Skandinavian ja Iso-Britannian piispa Dositej. Luostarin nykyinen johtaja eli igumeni, arkkimandriitta Dorotej on elänyt ennen Bredaredia Keski-Serbiassa, lähellä sen länsirajaa Bosnia-Herzegovinan kanssa sijaitsevassa Kaonan luostarissa (Манастир Каона) usean vuoden ajan.

Kaikki veljestön jäsenet, munkit, ovat alkuperäisiä ruotsalaisia, kuten oli jo kuollut arkkimandriitta Tikhonkin. Luostarilla on koko sen historian ajan ollut hyvät suhteen Heinäveden Valamon luostariin, jossa yksi nykyinen Bredaredin luostarin munkeista, arkkimandriitta Gabriel, on aikanaan vuonna 1985 vihitty munkiksi. Tämä vuonna 1994 arkkimandriitan arvon saanut pappismunkki vieraileekin kuntonsa mukaan lähes joka kesä samaan aikaan heinä-elokuussa Valamossa vanhoja aikoja muistelemassa.
Luostarin kirkon alttariosassa on suuri seinämaalaus, jossa on kuvattuna mm. Jumalanäiti Ennusmerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Veljestö etsi aikanaan luostarille paikkaa eri puolilta Ruotsia ja heitä avusti tässä työssä mm. aikanaan Virosta maanpakoon 1944 lähtenyt ortodoksinen Ruotsissa toiminut pappi Martin Juhkam (1924-2005). Itsekin tapasin hänet kerran, kun hän kastoi Tukholmassa kummityttäreni noin 40 vuotta sitten.
Täältäkin löytyy oma luostarikissa Valamon kuuluisan Niksun tapaan. Tämä kissa vain ei ole musta, kuten Niksu, vaan vaaleampi, harmaa.
(Kuva  © Hannu Pyykkönen)
Bredaredin luostari toimii siis maanviljelysalueella, ympärillä metsää ja asukkaitakin koko kylässä reilut kaksi sataa. Paikalla on vielä merkkejä maanviljelyksestä, vaikka luostari saa suurimmat tulonsa eri tahojen ja yksityisten lahjoituksista, pienen luostarikaupan myynnistä, mistä löytyy niin kirjallisuutta, ikoneja kuin tuohuksia, joista osa on itse tehtyjä.
Panoraamakuva alttarista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostarin kahden pappismunkin ja satunnaisten vierailevien pappien toimesta suoritettujen jumalanpalvelusten toimittaminen on melkoinen urakka, varsinkin kun toinen veljestön omista pappismunkeista on jo melko iäkäs. Ympäristö vaatisi ilmiselvästi jonkinlaista kunnostamista, maalaamista ja rikkimenneiden paikkojen korjaamista. Siinä olisi varsin hyvä kohde jollekin kansainväliselle tai vaikka pohjoismaiselle tai peräti suomalaiselle ortodoksiselle organisaatiolle. Omat voimat eivät tähän työhön enää oikein riitä.
Luostarin sijainti Googen kartalla. Huomioi merkityt Bredared ja Borås.
Luostarissa voi vierailla vapaasti, mutta on ihan hyvä tapa ilmoittaa tulosta – varsinkin jos kyseessä on hiemankaan suurempi ryhmä. Yhden tai kahden ihmisen vierailu järjestynee ilman ilmoittautumistakin, jos vain joku on paikalla luostarissa. Luostari ei voine järjestää majoitusta, tai ruokailua, tai mitään tarjoilua noilla ihmis- ja taloudellisilla resursseilla. Vierailu ei maksa mitään, mutta hyvä tapa on jättää jotain tukea luostarin toimintaan. Sitä tarvitaan aina.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
 
nettihoukka@gmail.com


Luostarin osoite: Ingelstorp Liderna 1, 50496 Bredared, Sverige
puhelinnumero: +46 33 24 51 88
Luostari Facebookissa:
https://www.facebook.com/Heliga-Treenighetens-Kloster-1443654322555713/

132. Matkustamisenkin riesat: vanhuus ja laiskuus

Trelleborgin leirintäalueen rantaa.
Tuli siirryttyä noin neljässä tunnissa Itämeren vastarannalle etelästä pohjoiseen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun ihminen vanhenee, monen asian tekeminen hidastuu ja jotkut jopa loppuvat. Kun siihen yhdistetään vielä luontainen laiskuus – mikä löytyy myös mm. minulta – se on hieman huono yhdistelmä joskus matkustaessa. Tai miksipä ei, voihan se olla toisinaan hyödyllinenkin.

Yksin reissaamisessa on omat ilonsa, mutta myös harminsa. Kun aika menee skarppina auton ajamiseen, siinä ei ole suuresti aikaa eikä mahdollisuuksia moneen muuhun, vaikka tehokkaaseen kartanlukemiseen. Siksi sen hoitaa vaihtelevin tuloksin navigaattorini TomTom, josta olenkin jo aiemmin jotain kertonut. Toinen mikä helposti tässä tilanteessa jää tekemättä on ruuanlaitto tai kahvinkeitto, mutta onneksi teiden varressa on kahviloita ja ruokapaikkoja.

Kun sitten yhdistää nämä edellä mainitut ominaisuudet ja luonteenpiirteet, siitä saakin mukavan sopan, jos haluaa. Nyt esimerkiksi en laiskuuttani viitsinyt lähteä ajelemaan Tanskan ja sen salmien sekä Malmön sillan kautta, vaikka mihinkään ei ole sen kummemmin kiire. Tein vain melko nopean päätöksen Sassnitzin satamassa: lähdenkin Saksan Rügenista suoraan Ruotsiin, Trelleborgiin, laivalla.

Aikaisemmassa elämässä matkustin melko suunnitellusti ja kontrolloidusti. Jo ennen matkaan lähtöä tein jonkinlaisen melko tarkan suunnitelman, jota sitten yritin kaikilta osin noudattaakin. Katsoin monet asiat etukäteen, niin jäi monta ongelmaa tulematta ja matka-ajan voi käyttää nauttimiseen ja katselemiseen eikä suunnitteluun matkan aikana.

Nykyisin on toisin – suunnittelen, jos on ihan välttämätöntä. Ja suunnittelukin tapahtuu sitten ihan viime hetkellä, edellisenä iltana tai joskus jopa lähtöaamuna. Ihan selvästi menetän tässä suunnitelmattomuudessani paljonkin, mutta eipä tuo ole laiskaa suuremmin haitannut, joskus kenties pikkuisen harmittanut, kun on joutunut sähläilemaan asioiden kanssa, sanoisinko kokemuksesta ihan turhaan. Mutta eläkeläisellä noin yleensä ottaen ei ole kiire mihinkään ja suunnitella ehtii sitten, kun siihen ilmenee todellista (lue: pakottavaa) tarvetta.

Suunnilleen tällä mentaliteetilla olen nyt edennyt tämänkertaisellakin matkallani ja hyvin on yöllä nukuttanut. Pitää kuitenkin kaiken rehellisyyden nimissä sanoa, etten olisi vielä pari viikkoa sitten arvannut Ruotsiin meneväni. Mutta niin tässä nyt vain mennään. En tätä kirjoittaessani laivalla Saksan Sassnitziztä Ruotsin Trelleborgiin ihan tarkasti tiedä, mihin päin autoni keulan suuntaan satamasta.
Lähes ruostumaton (koska oli tehty pahvista) DDR:n ihme Trabant entisen Itä-Saksan mailla Sassnitzissa. Liekö leveilevä oveen nojaaja auton omistaja - epäilen!
Huomaa muuten kattoluukku!
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaihtoehtoja on kaksi: pohjoiseen tai itään. Tarkoitus on joka tapauksessa vierailla ennen maasta poistumista eräässä ennen kokemattomassa, mielenkiintoisessa paikassa ja menenkö sinne suoraan vai kaarrellen, on vielä hakusessa. Sitäkään en vielä tiedä, mistä menen Suomeen, laivalla vai ajamalla – todennäköisesti kuitenkin laivalla, mutta en haluaisi matkustaa yötä laivalla, enkä oikeastaan hengailla koko päivääkään laivan kahviloissa ja kannella hortoillen. Joten – "kom sii, kom saa" tai kuten se kai oikein kirjoitetaan ”comme si, comme ça”, kumpikaan ei paras mahdollinen.

Vanhuus tuo mukanaan myös erilaisia ”kotkotuksia”, jotka ilmiselvästi vaikeuttavat ”normaalia” elämää tällaisella matkallakin. Jos nyt ei ihan koti-ikävä rupea vaikuttamaan, niin joku sen tapainen. Alkaa kaikesta huolimatta kaivata kodin rauhaan ja mukavuuksiin – etenkin saunaan.

Tämänkertaisen matkan suurin muutos – jos nyt oikeasti niin voidaan sanoa, kun en edes tiennyt, mitä kautta kotiin menen – oli kai sitten tuo päätös lähteä laivalla Saksasta Ruotsiin. Vaihtoehtoja kun oli muitakin, mm. paluu takaisin Baltiaan ja Tallinnan kautta takaisin kotimaahan. Koska edellisessä majapaikassani ei toiminut nettiyhteys kovinkaan hyvin, päätin ajaa aamulla lähellä olevaan Sassnitziin katsomaan, milloin ja mihin hintaan laiva lähtisi Ruotsiin. Jossain vaiheessa olin nähnyt yhden hinnan netissä, mutta en saanut sieltä irti laivan lähtöaikoja.

Hyvällä tuurilla menin suoraan laivafirman Stena-Linen konttorin pihaan ja ilmeni, että ainut laiva ko. päivänä lähtisi noin kolmen tunnin kuluttua. Lippu oli tosin näin ostettuna hieman kalliimpi, mutta menköön nyt samaan konkurssipesään. Ostin lipun ja päätin odotella satamassa laivan lähtöä.

Muitakin odottelijoita oli ja koko ajan heitä kertyi lisää. Matkailuajoneuvoja ympäri Euroopan, mutta en nähnyt muuta autoa Suomesta kuin omani. Muutenkaan en ole tavannut tällä reissulla vielä ainuttakaan suomalaista. Henkilöautoja ja muutama rekka oli myös lähdössä laivaan. Naapurissa oleva norjalaispariskunta ”pakotti” minunkin – koska kuulemma Suomessa kaikki puhuvat ruotsia – puhumaan myös ruotsia, joka tosin oli enemmän svengelskan ja tyskan norskisävytteinen sekoitusta välissä kummallisia ”eiku”-sanoja. Mutta asiat selvisivät ja minullekin alkoi hahmottua – että piru vie – taidankin joutua puhumaan Ruotsissa ruotsia.

Yleensä tällaisella matkalla tapaa samanhenkisiä, mukavia ihmisiä, joiden kanssa tuollainen ”small talk” sujuu mutkitta. Toki on muunkinlaisia ja niitäkin on joskus tullut tavattua, mutta onneksi harvoin. Vanha kulunut sanonta, joka jopa hieman ärsyttää, ”karavaanari on kaikkien kaveri”, on varmasti suurelta osin totta. Campingalueellakin sain aina nostoapua, kun otin polkupyöräni käyttöön tai laitoin sen takaisin takatelineeseen. Muutoinkin kaikenlainen kokemusten vaihtaminen kohteista, reiteistä ja monesta muusta – vaikka omista maistamme – kuuluu keskustelukulttuuriin matkalla. Suomalaiset taitavat vain turhan usein olla joko liian kainoja tai sitten – mene ja tiedä – kielitaidottomia käyttämään edes hieman käsiään puhumisessakin. Itsen muistelen huvittuneena pitkää keskustelua viime kesänä Sloveniassa tapaamani turkkilaisen camper-naapurin kanssa, kun kumpikaan emme osanneet yhtään yhteistä kieltä. Hän osasi turkkia ja italiaa, minä mm. englantia ja saksaa, mutta asiat kummasti selvisivät ja kylmät oluetkin tuli siinä ohessa nautittua.
Komeat on maisemat neljän tähden alueeksi itseään mainostavalla  Dalabadetsilla, en tosin ihan ymmärrä, mistä nuo tähdet olivat oikeasti tulleet. Ei ollut edes nettiyhteyttä ja muutakin huomautettavaa löysin paljonkin varustustasosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jälleen kerran voin lopettaa blogijutun, että huomisesta en tiedä paljoakaan. Vaikuttaa kuitenkin kovin siltä, että kotiinpäin olen menossa. Katsotaan sitten, mihin menen ja mitä näen. Alustavasti soitin miettimääni kohteeseen ja kysyin, saanko tulla. Lupa annettiin, joten jatkoa seuraa jälleen, kunhan olen taas jonkilaisessa nettiyhteydessä. Mikäli oikeasti pääsen tuohon ajattelemaani kohteeseen, siitä riittää varmaan kerrottavaa, sen verran erikoinen kohde se näissä maisemissa kuitenkin on.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 23. toukokuuta 2017

131. Suuruudenhulluuden äärellä

Prora, Rügen, Saksa
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Telkkarissa olen silloin tällöin nähnyt joitain jaksoja ohjelmasta, joka kertoo natsien suuruudenhulluista kokeiluista. He rakensivat tolkuttoman kokoisia lentokoneita ja panssarivaunuja ja tekivät muutakin sanoisinko järjetöntä. En tiedä, onko tästä nyt kerrottavasta jutusta ollut omaa jaksoaan. Näin kuitenkin uskon, sillä kokoluokassaan tuo hulluus oli ja omalla tavallaan on yhä vertaansa vailla. Kun katsoo Natsi-Saksan rahojen käyttöä erilaisiin yksittäisiin ”projekteihin”, tämä on ilmeisesti ollut Autobahnien rakentamisen jälkeen taloudellisessa resurssoinnissa toiseksi suurin projekti. Ja se jäi suureksi torsoksi.
Prora
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Projektin nimi oli Prora – lieneekö monikaan tätä blogia lukevista koskaan siitä kuullutkaan. Minun täytyy tunnustaa, etten minä ainakaan ollut kuullut siitä mitään, ennen käyntiäni. Hyvä ystäväni ”usutti” minut sitä katsomaan, nyt kun jo muutamien vuosien ajan entisen DDR:n eli Itä-Saksan alueetkin ovat olleet avoinna kaikille. Tämäkin alue oli aiemmin sotilasaluetta ja kielletty siviileiltä vuodesta 1955 aina vuoteen 1991 asti.
Korjauksen ja muutoksen alla ... joskus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Prora eli oikeastaan Seebad Prora sijaitsee Pohjois-Saksassa – aivan kuten edellä mainitsin – entisellä DDR:n alueella itämeren rannalla sijaitsevassa Rügenin saaressa. Saareen pääsee pitkää siltaa pitkin autoilla. Tai oikeammin sinne taitaa päästä lähes kaikilla kulkuneuvoilla: laivoilla, koska on meren äärellä, mutta myös junalla.
Uudelleen rakennettu hotelliksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Natsien tyyliin kuului heti valtaan päästyään näyttää omaa ”suuruuttaan ja erinomaisuuttaan” juuri erilaisilla hulluilla, tolkuttoman suurilla ja mahtipontisilla projekteilla. Prora, joka alkuun suunnitelmana niitti mainetta erilaisissa näyttelyissä ja kilpailuissa, oli projekti, jossa tarkoituksena oli rakentaa maailman suurin rantalomakohde tälle saarelle ja myöhemmin lisäksi samanlaiset pariin kolmeen muuhunkin saksalaiseen kohteeseen.
Uuden projektinkin kokoluokka on kohtuullisen suuri.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Rantalomakohteeseen, jonka suunnittelu alkoi joskus 1930-luvulla, aiottiin rakentaa hotellimajoitus 20 000 lomalaiselle, joiden alkuun piti olla saksalaisia työläisiä. Heidän virkistäytymistään varten rakennettuja paikkoja hallinnoi järjestö nimeltään ”Kraft durch Freude” (eli Voimaa ilolla). Itämeren rannalle rakennettiin osittain tai melkein kokonaan kahdeksan suurta, kuusikerroksista hotellia peräjälkeen, osin yhteen rakennettuina tai pienin välein eräänlaiseksi massiiviseksi rantaa seuraavaksi ketjumaiseksi rakennuskolossiksi. Massiivisten rakennusten kokonaispituudeksi tuli rannalla melkein viisi kilometriä.

Mutta aina ei käy niin kuin suunnitellaan ja halutaan. Kesken valtavien rakennustöiden alkoi toinen maailmansota – tai oikeammin Saksa sen itse aloitti hyökkäämällä Puolaan. Sota sotki rakennussuunnitelmat ja lopetti suurimmaksi osaksi kaikki työt Rügenillä. Jotain valmistui, paljon jäi kesken ja rakennuksia ei ehditty käyttää suunniteltuun tarkoitukseen.

Hitler pohti rakennusten muuttamista myös sotasairaalaksi, mutta sodan aikana resurssit eivät ilmeisesti riittäneet kaikkeen – sotimiseen ja hulluun rakentamiseen. Se, mitä saarelle valmistui, oli kaikesta huolimatta suurta ja mahtipontista. Arkkitehtonisesti rakennuskokonaisuus edusti sekoitusta bauhauslaista modernismia ja natsien suuresti suosimaa uusklassisismia. Sodan aikana rakennuskolossi jäi vähäiselle ja ei-suunnitellulle käytölle.

Sodan päätyttyä Saksa oli täynnä kotinsa sodassa menettäneitä ihmisiä ja sisäisiä pakolaisia. Osa heistä majoitettiin sodan jälkeen Proraan, josta siis löytyi noin 10 000 kahden hengen huonetta merinäköalalla osin kalustettuna kaikin tavoin: huonekaluin ja astiastoin. Kaaoksen selvittyä, DDR otti aleen sotilaskäyttöön ja sulki paikan siviileiltä.

Saksojen yhdistyttyä Prora jäi tyhjilleen, mutta sitä korjailtiin hieman, ettei ihan kaikki rappeutunut ihan raunioiksi. Muutamiin vuosiin siellä ei ollut mainittavampaa toimintaa, kunnes 2000-luvulla pidettiin huutokauppa, jossa vuonna 2012 berliiniläinen sijoittaja osti osan kolossista ja kunnosti sen loisteliaaksi kylpylähotelliksi. Muitakin osia kolossista on korjattu ja koko ajan korjataan. Osa tulee luksusasunnoiksi – ilmeisesti jonkinlaisiksi saksalaisiksi versioiksi lomaosakkeista – osaan tulee erilaisia liiketiloja, ravintoloita, kahviloita, kauppoja ja monenlaista muuta. Mahtuuhan sinne, sillä alkuaan sinne oli tarkoitus rakentaa lomailijoille 2000 ravintolaa sekä lukuisa joukko muita liiketiloja. Asuntojen myynti on koko ajan käynnissä, joten pidähän kiirettä.

Se, mikä tuossa 2012 alkaneessa uudessa projektissa on uudenlaista hulluutta, on se, että tuolla Rügenissä on jo nyt valtavasti hotelleja, ravintoloita ja muuta palvelua lomalaisille tai vapaa-aikaansa viettäville. Ranta tuosta Hitlerin kolossista eteenpäin on usean kilometrin matkalta rakennettu täyteen uuden uutukaisia hienoja hotelleja. Kun pyöräilin kaupungissa – muuten nimeltään Binz – siellä ei suuremmin nähnyt tavallisia asuintaloja.
Rannaltakin löytyi jo nyt ihmisiä, vaikka vesi lienee vielä viileähkö.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaupunki oli jo nyt – toukokuun loppupuolella, ei siis vielä suursesongin aikaan – todella täynnä. Vaikka uimakausi ei ollut vielä alkanut, upeilla hiekkarannoilla – joita siellä on kilometreittäin – oli jo paljon ihmisiä auringonotossa. Mitenkähän on suursesongin aikaan heinä-elokuussa! Silloin paikka lienee iskettynä täynnä. Nyt suurin osa – sanoisin ihan hihasta vedettynä kaksi kolmasosaa – oli saksalaisia eläkeläisiä, osa melkein haudan partaalla hoippuvia, osa virkeitä senioreita ja loput muita lomalaisia tai rikkaita työtä kaihtavia.
Koko paikkakin on "ristitty" uudestaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saapa nähdä, miten uusi Prora alkaa menestyä ja ottaa paikkansa kaiken tuon keskellä tai oikeammin parin kilometrin päässä tuosta huminasta. Ihmisiä ja liikkeitä uudessa Prorassa oli jo nyt – ei kovin paljoa, mutta kuitenkin. Se sijaitsee omalla erillisellä rantakaistaleellaan, missä nyt ei vielä ole muita palveluja, joten toki sillä mahdollisuutensa on, mutta rahaa se syö – ja runsaasti. Rakennustyöt etenevät näköjään rakennus rakennukselta.
Rantaa riittää oikealle (kaukana näkyy rantabulevardi) ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

... ja vasemmalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
.
Jos liikut Saksassa ja etenkin Pohjois-Saksassa – tuossa kohtuullisen lähellä ovat niin Lübeck kuin Rostock tai vaikka Travemünde, kannattaa paikka käydä katsomassa. Itse majoituin noin 500 m päässä rannasta sijaitsevalla Meierin campingalueella. Ihan ok paikka, vaikka kaikesta en toki tykännyt. Junat huutavat vieressä kulkevalla radalla yhtenään ja palvelu oli tylyn saksalaista. Aivan rannan tuntumassa, lähempänä hulinapaikkoja, aidatulla alueella kuitenkin, sijaitsee toinen paikka, Campingpark Rügen, joka pikaisella vilkaisulla ei myöskään suuresti viehättänyt, mutta on ihan rantabulevardin vieressä.
Rantabulevardit olivat jo nyt melko täynnä ihmisiä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaupungista löytyy – kuten jo mainitsin – vino pino hotelleja ja aivan keskustasta myös Jugendherberge – nuorison retkeilymaja, jossa voi mahtipontiseen Hitler-Jugend tyyliin majailla tyyliin sopivassa rakennuksessa. Joten kyllä täällä majapaikkoja riittää. Itse en ole tungoksien ihminen, enkä suuresti viihdy rantabulevardien ravintoloissa ja putiikeissa. Minulle syrjäisemmät ja aidot paikat ovat mieluisampia ja niitähän löytyy muualta – ei ehkä Rügeniltä.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 22. toukokuuta 2017

130. Orjasta herraksi

Matka länteen on sujunut pääosin leppoisasti, paitsi mitä nyt navigaattorini hieman pottuilee. Kesti aikansa, ennen kuin sain sen päihitettyä ja pääsin moisen masiinan herraksi. Alkuun se meinasi voimallisesti orjuuttaa minut, mutta onneksi pysyin vahvana ja voitto tuli.

Minulla on ollut tapana laittaa matkan alkaessa navigaattoriin senkertainen määränpää ja usein se onkin sitten toiminut ihan mukavasti. Paitsi täällä tiheään asutussa Keski-Euroopassa, jossa on jos jonkilaisia kärryteitä ja polkuja, jonne vehje aina silloin tällöin suosittelee mentäväksi. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni asetukset ovat kunnossa ja näin ei välttämättä pitäisi tapahtua.

Ilmeisesti tuo ongelma tulee eteen, jos tai kun valitsen jonkun pienemmän tien reitilleni, kone aavistelee, että tuollainen kärrytiekin voisi silloin mennä läpi. Huvittavin oli käsky jossain Kroatian vuoristossa viime kesänä, kun se kesken serpentiinimutkan kehotti kohteliaan tiukasti: ”Käänny vasemmalle!” Silloin totesin vain kohteliaasti masiinan olemaan höpöttämättä.

Nyt matkan alkutaipaleilla ei suurempia ongelmia esiintynyt, kun menin isoa väylää pitkin etelään, mutta heti, kun poikkesin pienemmille teille, alkoi ongelmatkin. Liettuassa asiat sotki vielä katkaistu tie ja tietyö, mutta siitäkin selvisin kysymällä ja apua saamalla.

Muutama vuosi sitten mennessäni ensimmäistä kertaa Puolassa sijaitsevaan Grabarkan luostariin ystäväni kanssa, kiersimme varmaan pari kertaa saman pellon ympäri peltoteitä niin, että pellolla työskennellyt maanviljelijä alkoi jo tuntea meidät ja heilautti kättäänkin tervehdyksenä. Nyt toisella kertaa matka oli suorempi, paitsi että pois lähtiessä Tomppa-navigaattorini yritti taas viedä minut niille peltoteille, mutta enpä mennytkään.

Olen ratkaissut ongelman niin, että laitan matkani pienempinä taipaleina aina katsoen kartasta, mihin nyt pitäisi suunnistautua ja sitten taas lähempänä tuota välikohdetta, asetan uuden päämäärän. Huonoa hommassa on tietysti se, ettei kokonaismatkaa ja matkaan kuluvaa aikaa ei näe ja se hieman sotkee kokonaissuunnittelua ainakin pitemmillä matkaosauuksilla.

Nyt kun ns. ”kiire olla jossain tiettyyn aikaan” on jo ohi, ajelen omaan tahtiini nautiskellen ilman aikatauluja. Siirtyminen Puolasta Saksaan meni hieman sekatekniikalla: ensin pikkuteitä matkaten ja lopuksi moottoriteitä käyttäen. Meneehän se niinkin.

Kylien ja pikkukaupunkien läpimenossa ainakin noissa vanhoissa sosialistisissa maissa on vain se pulma, että useassa paikassa paikallinen kyläpoliisi kyttää palkanlisää ja se asettaa ajelulle omat rajoitteensa ja pitää vain yrittää aina muistaa, mikä olikaan se taajamamerkki, jonka jälkeen vauhdin pitää pudota viiteen kymppiin. Yhtään sakkoa en saanut, osin kiitos vastaantulevien valojen vilkutusten, koska silloin tällöin asia unohtui ja kaasujalka jäi kaasulle liian pitkäksi aikaa.

On ollut mukava ajella leppoisissa ja kauniissa maalaismaisemissa. Kauneuden lisäksi siellä on omia pikkuongelmiakin. Tiet ovat melko kapeita ja kaikenlaiset ”levähdyspaikat”, joissa voisi vaikka tarkistaa reittiään, ovat varsin vähissä. Aina ei edes bussipysäkkikohtakaan ole levitetty. Toinen ongelma on ollut ainakin Puolassa se, ettei huoltoasemia ole kovinkaan tiuhaan. Sen olen tietysti ratkaissut laittamalla usein suuren tankkini (120 l) täydeksi ja tankillisella voi sitten ajella 1000 – 1200 kilometriä, eikä ole tarvetta huoltoasemille auton osalta. Eipä tietysti ihmistenkään, koska autossa on vessa ja ruuankin tai kahvin voi siellä laittaa, mutta usein vain laiskottaa ja pääsisi helpommalla huoltoaseman kahviossa. Mutta on niitä kuitenkin aina siellä täällä, mutta tältä osin olisi vielä parannettavaa. ABC-tyyppisiä massiivisia asemia ei Baltian maissa ja Puolassa suuremmin näe, mikä on samalla ehkä hyvä asia, mutta joskus niitä kaipaisi levähdyspaikkoina.

Saksassa moni asia on toisin. Moottoriteillä on tietyin välein levähdysalueita, joissa kaikissa on yleensä vessa ja joissain kahvio sekä joskus myös huoltoasema. Parkkipaikat ovat usein täynnä rekkoja, joita on myös tien täydeltä ajamassakin. Siksikään en mielelläni käytä moottoriteitä, joista ei lisäksi näe minkäänlaisia maisemia.
Ensimmäinen Spargel-paikka ja ei kun auto ympäri ja ostoksille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tälläkin reissulla olen silmätarkkana katsellut kylien kohdalla erilaisia ”täydennyspisteitä” ja osaksi on tärpännytkin. Minun yksi suurimmista ruokasuosikeistani on valkovarsinen parsa, spargel, jota aina nähdessäni ostan ja laitan ruuaksi. Niin nytkin heti ensimmäiseltä paikalta sain laadukasta spargelia. Valittavina oli monen hintaisia, eri paksuisia, joista ostin parasta ja valmistin ne ensin kuorimalla ja sitten keittämällä parikymmentä minuuttia. Nautiskelin ne juuri tässä ennen tämän kirjoittamista Lübzerin kera ja hyvää oli.
Pyörälenkin päälle tuoreita ja maukkaita spargeleja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen heikkouteni tällaisilla matkoilla ovat paikalliset leivokset. Kun ensin Saksassa vain muistan, kumpi olikaan oikea: Kuchen vai Küchen, niin homma sujuu. Eikä käy kuten Wilhelmshavenissa monta vuotta sitten, kun halusin leivoksen (Kuchen), hämmentynyt myyjä ohjasi minut keittiöön (Küchen). Oli hieman petrattavaa saksankielessäni, jonka puhumista lähes rakastan. Ja sitä olen täällä saanut tehdä sydämeni kyllyydestä.
Kucheneita muttei Kücheneitä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kolmas heikkouteni tällaisilla retkillä – etenkin jos matkailen viinimaassa – ovat paikalliset viinit. Usein poikkean jollekin viinitilalle ostamaan tilan omia tuotteita ja niitä sitten nautiskelen pitkin matkaa, ei tosin ajaessa. Useinkaan ei ole tarvinnut pettyä. Nyt liikun sellaisilla alueilla, missä ei ole oikein viininviljelystä ja asia on pitänyt hoitaa muilla tavoin.

Viikonvaihteen matka suuntautuu Pohjois-Saksaan ja päivän ajomatka oli mukavan siedettävä – ei siis liian pitkä. Suurimman osa siitä ajelin taas pieniä teitä ja keskivaiheilla osan matkaa myös moottoritiellä, joka tällä kertaa ei ollut maksullinen. Tiet Saksassa ovat olleet hyväkuntoisia ajella.

Ennen spargelien keittämistä kävin pitkällä pyörälenkillä, jonka aikana näin sitä eräässä aikaisemmassa blogijutussani jo alustavasti mainitsemaani suuruudenhulluutta oikein roppakaupalla. Näin siellä toki muunkinlaista suuruudenhulluutta ja tarinat noista aiheista ovat sen verran isoja, että teen siitä seuraavan blogijutun ja kerron todella ihmeellisestä kohteesta, jota muuten voin lämpimästi suositella muillekin.

Linnut visertävät, on lämmintä – päivälämpötila on pyörinyt molemmin puolin +20 Celsius-astetta – aurinko paistaa lämpimästi ja olo on oikein levollinen reissaamisesta huolimatta. Olotila monella tapaa herrana on ylevän mukava ja lienen bensalla rokotettu, kun ihan oikeasti pidän tästä autolla matkustamisesta. Takana on hieman yli viikon reissaaminen ja kenties jotain parin tuhannen kilometrin verran taivalta, joista suurin osa tuli matkan alussa. Mitähän lie edessä? Sitäpä en vielä tiedä.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

129. Go West!

En sitten noudattanut kumpaankaan suuntaan lähtöä, mitä arvelin edellisessä blogijutussani, en pohjoiseen enkä etelään. Laitoin kiistan kahtia ja lähdenkin Pet Shop Boysien ohjeen mukaan länteen, ”Go West”.
Pet Shop Boys: "Go West"

Ajatuksenani oli jossain vaiheessa vierailla tuttujen luona Romaniassa, mutta ehkä kuitenkin sitten järki voitti. Olen liikkeellä yksin ja matkaa Romaniaan olisi ollut vielä Grabarkasta yli 1200 km. Ja takaisinkin olisi ollut vielä jossain vaiheessa ajettava. Lisäksi maanteillä olisi nettikarttojen mukaan näköjään ollut liian paljon tietöitä, jotka olisivat tuoneet jo muutenkin ajallisesti pitkäksi venähtäneeseen ajoon runsaasti lisäaikaa. Ajo Romanian Iasiin olisi vaatinut mahdollisesti jopa kaksi yöpymistä välillä. Otin ns. ”järjen näppiin” ja päätin ajatella tällä kertaa enemmän itseäni.

Jospa sitten kohta syksymmällä vaikka lentämällä kävisin siellä, se on vanhalle miehelle lisäksi sopivampi kulkutapa, vaikkei sekään paljoa vähemmän fyysistä ole reissata yhdeltä kentältä toiselle kentälle ja odottaa siellä lentokenttäkuoleman partaalla aina seuraavaa lentoa ja hikoilla ahtaissa koneissa ja vielä ahtaammissa penkeissä. Ja syödä siinä ohessa puisevia sämpylöitä joka välilennolla.

Nyt minulla kuitenkin oli valittavana kaksikin erilaista reittivaihtoehtoa, joita edellisenä iltana pohdin ja arvoin. Tie vei nyt suoraan länteen. Ensimmäinen kohde, jossa ajattelin vierailla, on kuitenkin pohjoisempana ja sellaisen ajomatkan takana, etten oikein viitsi kerralla sinne ajaa. Kun ei kerran ole pakko eikä kiire mihinkään. Historiallinen kohde, osoitus suuruuden hulluudesta, jota meillä kaikilla aina toisinaan ilmenee – minullakin, mutta osasinpa tällä kertaa väistää sen ja mennä hieman suorempaa tietä kotiin.
Somat slovakkikaunottaret Grabarkassa vierilemassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Viimeisen päivän Puolassa ja etenkin Grabarkassa lähinnä fiilistelin ja keräsin voimia seuraavaan siirtymään. Ajomatka alkoi aamulla varhain kun aamiaisen sain syötyä. Alkumatka sujuikin sitten suunnitelmien mukaan, mutta varmaan puolet matkasta – lähinnä siis lopusta – meni taas uusiin puihin. Syyllinen jälleen oli osin navigaattorini TomTom, tutummin Tomppa. Palaan tuohon navigaattoriin vielä myöhemmin toisessa jutussa.

Matka kulki maisemissa, joissa ainakin osassa olin joskus aikaisemmin käynyt. Liikuin paikasta toiseen pienempiä teitä pitkin halki Puolan vaakatasossa. Siinä tuli katseltua monta erilaista kyläraittia ja paikoitellen välteltyä vielä kyläpoliisin palkanhaalimisia. Hyvällä onnella selvisin taas lukuisista patrulleista, joita matkalle oli ripoteltu ihan kyllikseen, vaikka oli pyhäpäivä.

Välillä pysähdyin tankkaamaan lähinnä itseäni, koska auton tankillisella ajaa noin 1000 – 1200 km kaasujalan raskaudesta riippuen. Laiskotti ryhtyä keittämään kahvivettä kaasulla, joten kävin ostamassa sitä erään pienen paikkakunnan huoltoaseman baarista. Kaunis nainen kiehautti sen minulle, eikä ottanut millään maksua vedestä. Kiitollisena menin autooni, tein suomalaisen pressokahvin ja join sen reissumiesleipien kera nautinnolla ja tyytyväisenä. Kiitollisuus ja tyytyväisyys karisivat hieman, kun menin ulos viemään kahviporoja pensaan juurelle. Paikalle saapui korvakoru korvassa hieman rähjäisen oloinen mies ja alkoi vaatia maksua ympäristön roskaamisesta. Meinasin hiiltyä ja oli lähellä, ettei jompikumpi meistä olisi saanut turpiinsa, mutta menin kuitenkin jupisten autoon, enkä tietysti maksanut. Eikä kukaan saanut turpiinkaan.

Suunnitelmat alkoivat pian elää edellisenä iltana kartan ääressä pohditusta ja muistilistalle listatuista paikkakunnista, joita aina laitoin matkan edetessä navigaattoriin. En mennytkään nyt Varsovan kautta, vaan päätin koukata pääkaupungin pohjoispuolelta. Joskus vuosia sitten ajoimme nuorimmaisimpani kanssa kohti Tšekkiä hakemaan vanhempaa vellosta ja hänen vaimoaan, miniääni opiskelupaikkakunnaltaan Prahasta. Nuorimmaiseni suoritti silloin – aikana ennen navogaattoreita ja oikeastaan älypuhelimiakaan – pelkän suurimittakaavaisen tiekartan ja auringon antaman suunnan avulla, minun toimiessa kartanlukijana, Varsovan ohituksen – mielettömän, autoja täynnä olevassa kaoottisessa suurkaupungissa, jossa ei pahemmin ollut tienviittoja.

Edelleenkään tänä päivänäkään puolalaiset eivät osaa täysin laittaa viittoja tarpeellisiin paikkoihin ja se aiheuttaa yhä hämminkiä – ainakin minulle ajoittain. Pitkälti pitää vain luottaa navigaattoriin ja se taas aiheuttaa toisinaan omat kuvionsa, joista siis lisää myöhemmin.

Tarkoitus oli ajaa Puolassa pitkin – olisikohan ne keskikastin – maanteitä (numeroita 60 - 62), vältellen moottoriteitä ja siinä ohessa pahasia kyläteitäkin mahdollisuuksien mukaan. Moottoritie olisi nopeampi ja siellä eivät kyttäisi poliisit joka kulmassa, mutta maisema on niin perusteellisen tylsää, että päätin jättää väliin.

Mutta tuostakin päätöksestä piti livetä, kun väsy alkoi tulla tupaan. Päikkärit jäivät välistä ja ne piti korvata kahvilla, että hereillä pysyin. Lopussa päätin sitten kuitenkin ajan säästämiseksi mennä Autostradalle numero A2, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Mistään ei matkan varrella löytynyt tienviittaa moottoritielle ja kokemuksesta tiesin, ettei kannata arvailla, saattaa joutua moottoritien ylittävälle sillalle ilman liittymää moottoritielle.

Toinen päätökseni muutosta nopeuttava seikka on se, ettei näissä Baltian maissa ja erityisesti Puolassa oikein vielä osata markkinoida näitä matkailijoiden leirintäalueita muutoin kuin erilaissa esitteissä ja mahdollisesti netissä. Virossa, Latviassa ja Liettuassa on hieman paremmin, mutta Puolassa surkeasti. Kun yksin ajaessa en yhtenään viitsi riippua netissä tai plärätä esitteitä (so. kirjoja), pitää luottaa siihen, mitä silmä ajaessa näkee ja se ei yleensä näe paljoakaan leirintäalueiden mainoksia tai tienviittoja isommilta teiltä sivummalle. Saksassa moni asia on toisin – tämäkin, koska siellä on vaativaa matkailijaporukkaa.

Vihdoin parin u-käännöksen kautta pääsin A-kakkoselle, joka sitten olikin maksullinen moottoritie, josta Puolan tienpitäjä kuittaa melkoisen maksun tienkäyttäjiltä. En nyt osaa sanoa, kuinka pitkän matkan tietä ajelin, ehkä jotain noin 200 km (voi olla enemmän tai vähemmän) ja maksoin neljässä erässä, viidestä taipaleesta (yhdessä maksu oli menneestä ja tulevasta pätkästä) yli 80 paikallista galagania eli zlotia, Suomen rahassa noin 20 euroa. Enemmän kuin olen maksanut tähän saakka yhdestäkään yöpymisestä. Hieman otti päähän, mutta mitäs menin sinne.

Dieselkin alkoi olla lopullaan ja sopivaa tankkauspaikkaa ei oikein alkanut löytyä. Alkumatkasta olisi saanut polttoainetta noin 0,5 – 0,7 zlotia halvemmalla, mutta lopussa, rajalle tultaessa hinta nousi jo noin 1,25 euroon. Jäi ostamatta ja ostin Saksassa tankin täyteen hintaan 1,15 euroa. Halvimmillaan sitä muuten sain aiemmin jostain matkan varrelta alle eurolla.

Saksaan saapuminen oli siirtymistä puolalaiselta Autostardalta suoraan avoimen rajan kautta saksalaiselle Autobahnille. Melko pian poikkesin syrjään ja ajoin Saksan toiseen Frankfurtiin. Ensimmäinen Main-joen varrella sijaitsevahan on Frankfurt am Main ja toinen Oder joen varrella oleva ei taidakaan enää olla se, miten se koulussa opetettiin: Frankfurt an der Oder, vaan se merkattiin joka paikassa Frankfurt (Oder).
Ruuhkaksi asti ei ole täälläkään, mutta onneksi muitakin kuin minä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Täältä sitten löytyikin Esson asemalta kysyttäessä hyvä leirintäalue. Halpa (all inklusive 17 euroa) ja maisemissa oli mahtava hiekkaranta, jossa jo näkyi istuskelijoita – eivät tainneet silti uida Helene Seessä. Paikka on nimeltään Am Helene See ja laitan sen nettisivuston oheen, josta voi katsoa tarkemmin, missä ja mihin hintaan. Rannalta löytyy kahviloita ja muita tarjoilupisteitä. Minäkin sain omaa erikoisuuttani pienestä pizzapaikasta. Itse sähköistetyt autopaikat sijaitsevat kuivalla kangasmaalla mäntyjen lomassa huoltorakennuksen läheisyydessä ja parin, kolmenkymmenen metrin päässä rannasta ja rantabulevardista.
Kunnon biitsi odottaa vain pitempiä helteitä ja lämpimiä, vaikka lämmingtä oli nytkin jo +20 C-astetta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt ei ole enää kiire mihinkään. Huomenna suuntaan kohti pohjoista pitkin Saksan ja Puolan rajaa pääkohteeseen numero kaksi. Maisemia ja kauniita paikkoja on tullut katseltua kovin kursoorisesti matkan aikana tähän saakka, josko parantaisin hieman tapojani. Mihin sitten Pohjois-Saksasta? Vaihtoehtoja on taas vähintään kaksi, joiden osalta arvonta suoritetaan myöhemmin. Joten palataan asiaan!


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com


P.S.
Tässä tuon jälleen mainion leirintäalueen nettisivun osoite:
http://www.helenesee.de

H@P

lauantai 20. toukokuuta 2017

128. Luostarin puutarhassa

Grabarkan luostarin aarre, toisinto althoslaisesta Portatissa-ikonista löytyy luostarin pääkirkosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen nyt ollut pari päivää jälleen luostarissa. Tällä kertaa Puolassa ja kaikenlisäksi nunnaluostarissa. Aikaisemmin 2000-luvun alussa olen viettänyt useamman kuukauden jakson kreikkalaisessa luostarissa Ateenan lähistöllä, mutta en sielläkään munkkina tai edes veljestön jäsenenä, vaan maallikkona kuitenkin samanlaisessa keljassa asuin kuin munkitkin, minä vain tittelillä ”independent reseacher”. Olisiko sillä tittelillä ollut jotain tekemistä itsenäisen tutkimustyön kanssa. Suomalaisissa luostareissa olen vieraillu lapsesta alkaen tuon tuostakin ensin vanhempieni kanssa ja nykyään uskallan jo yksinkin.
Liturgia on ortodoksisen kirkon keskeisin jumalanpalvelus, jossa voivat kaikki vierailla, kunhan vain muistavat, että ehtoolliselle voivat osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaikki luostarit ovat erilaisia. Useimmat niistä lisäksi avoimia kenen tahansa vierailla, kunhan osaa käyttäytyä oikein. Luostari on näet siellä asuvien ihmisten koti ja ei kenenkään kotiin saa mennä kuin hollitupaan. On osattava käyttäytyä tietyllä tavalla ja luostareissa lisäksi niiden edellyttämällä tavalla.

Usein suomalaista enemmistöä, ovatpa he sitten luterilaisia tai muita ei-ortodokseja, oudoksuttaa mennä ortodoksiseen luostariin edes Suomessa, jossa ne ovat ehkä vieläkin avoimempia kuin monessa ns. tiukemmassa ortodoksisessa maassa. Toisaalta terve pelko on hyvästä, niin ei silloin niin helposti törttöile. Vaikka kyllä suomalaisetkin törttöillä osaavat – luostarivierailuillaankin.

En nyt ryhdy ruotimaan noita mahdollisia törttöilyjä, vaan annan vain muutaman ihan helpon osviitan, miten käyttäytyä luostarissa: älä tee mitään äkillistä, vaan katso mitä muut tekevät, käyttäydy kunnioittavasti paikan ja ihmisten suhteen, älä riehu, äläkä huuda, älä kuvaa luvatta, älä töllistele ja pukeudu asiallisesti, älä liian paljastavasti. Siis kaiken kaikkiaan käyttäydy asiallisesti. Luostareissa kannattaa vierailla. Ne ovat täynnä hienoa ortodoksista kulttuuria, kuten vaikkapa ikoneja, kauniita kirkkoja ja hyvässä tapauksessa saatat jopa kuulla kaunista kirkkolauluakin. Tietysti ne ovat kaiken tuon lisäksi mainioita paikkoja hiljentyä ja vaikka rukoilla, jos siihen on tarve – ja kenelläpä ei olisi.
Täällä suurin osa pyhiinvaeltajista - jopa osa papistostakin - majoittuu teltoissa luostarin muurien ulkopuolellla. Olisikohan se ollut yksi syy siihen, että mukavuudenhaluiset suomalaiset puuttuvat näiltä juhlilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Johtuen varmaan tuosta jo lapsena opitusta tavasta vierailla aina aika ajoin luostareissa, teen sitä myös matkoillani maailmalla. Olen käynyt luostareissa useissa Euroopan maissa. Nyt olen siis puolalaisessa Grabarkan luostarissa, joka historian saatossa on joutunut kokemaan todella kovia ja ankaria aikoja.

Puola on – aivan kuten Suomikin – yhden enemmistökirkon maa. Meillä enemmistönä ovat luterilaiset, Puolassa roomalaiskatoliset, jotka eivät aina – aivan kuten meillä luterilaisetkaan – historian saatossa ole kohdelleet sisarkirkkoaan kunnioittavasti ja oikein. Näin on tapahtunut usein myös juuri Grabarkan luostarin kohdalla. Mm. vuonna 1990 heinäkuussa kiihkomieliset katolilaiset polttivat luostarin upean puukirkon ja monenlaista muutakin on tapahtunut vielä ihan viimeisten vuosienkin aikana. Vaikka elämme Euroopassa ekumenian aikaa, se ei aina ylety ihan kaikkialle jokaisen maan syrjäisimpiin seutuihin asti.

Syyt kehnoon kanssaeloon keskenään johtunevat paljolti myös aivan lähihistoriasta viime sotien ajalta. Ortodoksisuus Puolassa – aivan kuten Suomessakin – liitettiin ja osin yhä liitetään venäläisyyteen. Meillä Suomessa siitä on päästy melko hyvin eroon, koska mm. kirkossa käyttämämme kieli on pääasiassa suomea. Puolassa on ehkä toisin, useasti käytetty kirkollinen kieli – kirkkoslaavi – on yleinen jumalanpalveluskieli siellä ja monilla Puolan ortodokseilla on joko venäläinen, ukrainalainen tai valkovenäläinen sukutausta, mikä ei myöskään ehkä aina helpota uskonnon intergoitumista ja kansan yhtenäistymistä.
Grabarkasta löytyy oma "Niksunsa" - aivan kuten vaikkapa Valamosta ja Lintulastakin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nytkin täällä Grabarkassa olisin selvinnyt täydellisen hyvin, jos olisin puhunut venäjää. Englannin osaajia on harvemmassa. Tosin ainakin puolalaiset nuoret alkavat jo osata paremmin myös englantia, mutta vaikkapa luostarin sisaristo, jolla mitä ilmeisimmin on melko voimakas slaavilainen tausta, ei englantia oikein hallitse.

Mutta olen silti pärjännyt hyvin ja sisaristo otti minut ystävällisesti vastaan. Olin hieman ”pohjustanut” tulemistani puolalaisen tutun kautta, joka soitti ja kertoi minusta luostarin johtajattarelle, igumenialle, ja siksi sain helposti matkailuautolleni paikan ja sähköpistokkeen käyttööni luostarin muurien sisäpuolelta. Jokaisen matka-autoilijan ei kannata kokeilla moista, saattaa tulla helposti liukas lähtö paikalta. Mutta tällä tavalla se näköjään onnistuu ja on aina onnistunut.

Tapahtuma, johon osallistun tällaisena senioriulkojäsenenä, on vuosittainen ortodoksisten nuorten pyhiinvaellusretki Puolan omalle Pyhälle Vuorelle, kuten he itse tätä paikkaa nimittävät. Tämä viikonvaihteen kestävä tapahtuma on nimestään päätellen jo XXXVIII eli kolmaskymmeneskahdeksas tapaaminen. Paikalla on ortodoksisia nuoria eri puolilta Eurooppaa, mutta ei näköjään Suomesta. Yhden romanialaisen tutuntutun olen jo tavannut täälläkin.
Sää on mitä mainioin. Suomesta lähtiessä yöllä oli vielä pakkasia, täällä Kaakkois-Puolassa mittari huitelee +25 Celsius-asteen molemmmin puolin, auringossa kiehuisi jo kohta vesikin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nettiyhteydet eivät ole olleet parhaimpia, mutta jotenkuten olen toimeen tullut näilläkin. Videot ovat jääneet lataamatta, kun yhteys ei siihen riitä. Mutta huomenna tai viimeistään maanantaina (ylihuomenna) matka jatkuu. Minne – se ei ihan vielä ole sataprosenttisesti varmistunut. Katsotaan nyt etelään vai pohjoiseen. Seuraa kirjoittelua, niin tiedät.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 19. toukokuuta 2017

127. Etuoikeutettu

Olipa mukava herätä kauniiseen auringonpaisteeseen ja lämpimään ilmanalaan. Laitoin lämmityksen kaiken varalta yöksi päälle ja oli varsin mukava lämpö nukkua koko yö. Aamulla aloin tuntea jo hiljalleen matkan väsymysten kaikkoavan.
Puolassa sijaitsevan Grabarkan Pyhien Martan ja Marian nunnaluostarin pääkirkko, Kristuksen kirkastumisen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin saanut leirintäalueen omistajalta ohjeet vältellä Via Baltican reittiä eteenpäin mentäessä, koska siellä on nyt todella runsaasti rekkoja ja liikenne ajoittain kovinkin nykivää ja hidasta. Siksi suunnistin Marijampolista ensin Kalvarijaan ja sieltä Lazdijain kautta Puolaan ja kohti Augustowia. Siltä osin reittivalinta oli oikea, tiet olivat ihan hyväkuntoisia ja maisemat paljon kauniimpia kuin moottoritiellä.

Väkisin nousi mieleeni tunne, että olen kyllä jollakin lailla etuoikeutettu, kun saan tällä tavalla, kauniissa, aurinkoisessa säässä, rehevien, kumpuilevien liettualaisten peltojen keskellä ajella suihkupuhtaana, uudet vaihtovaatteet päällä, aamukahvit rauhassa juoneena, mieli virkistäytyneenä ja pahin väsy hävinneenä, ilman suurempia huolen häiviä. Ja lisäksi suurimman osan ajasta ilman aikatauluja ja vapaasti valiten, minne menen ja kuinka kauan jossain viivyn.

Myös Grabarkassa on eräänlainen pyhiinvaeltajien sinne tuomien ristien ja muiden muistoesineiden viidakko, jossa lienee tuhansittain ristejä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

No sitten kun palasin valtaväylälle, siellä saikin sitten ajella kilometrin mittaisessa autojonossa, jossa suurin osa oli rekkoja ja tuo tunne hieman tasaantui ja tuli lähemmäksi normaalitilaa. Toinen maanpinnalle palauttaja olivat tienvarsilla partioivat lukuisat poliisipatrullit, jotka epätoivoisesti hakivat ”palkanlisää”, mutta eivät taaskaan saaneet sakotettua minua. Ajoin joko riittävän varovaisesti tai otin onkeeni vastaantulijoiden ”vilkutuksista”, mikä näyttää yhä olevan täälläpäin maantapa.

Rahanvaihtokin sujui Liettuan ja Puolan rajalla mutkitta ja sain sen verran zloteja, että niillä pärjään ainakin alkuun. Muistin nyt vaihtaa heti rajalla, kun näin vaihtopisteen. Aiemmin ajelin ohi ja sitten sain etsiskellä vaihtopaikkaa ihan tosissaan, kun euroilla ei enää saanut ostaa mistään ja vaihtaminenkaan ei oikein onnistunut.

Matka eteni Augustowin kauniiden maisemien kautta kohti Białystokia ja sielläpä sitten alkoikin taas naviongelmat. Navigaattori halusi minun oikaisevan ja en siinä vaiheessa ollut riittävän ”hereillä”, vaan käänsin autoni sivutielle, joka muutaman kilometrin jälkeen oli enää vain puoliksi päällystetty. Valitettavasti vain se vastaantulijoiden kaista oli se päällystetty osa. Ajoin aina, kun autoja ei tullut vastaan, englantilaisittain ja onneksi sitä kesti vain noin 10-15 kilometriä ja pääsin taas hieman paremmalle tielle, joka olisi kai ollut tarjolla koko ajan, jos olisin vain ohittanut järkevästi ajatellen tuon kääntymisristeyksen.
Ristejä on maassa, tehtu puusta, raudasta, betonista. Risteihin on ripustettu lisää ristejä ja vanhoihin risteihin niitä on jopa upotettu lahoihin osiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ennen perille, pääkohteeseen Grabarkaan saapumista, ostin vielä kaiken varalta bensa-aselmata edullisen prepaid-datakortin, jota en tässä yksikseen enkä puolalaisen avustajankaan kanssa ole vieläkään saanut toimimaan. Onneksi maksoi vain 9 zlotia eli noin pari euroa, joten ei hirveästi harmita.

Grabarkaan saavuin ajoissa, kun vielä tuo aikavyöhykekin tuli avuksi. Täällähän ollaan tunti jäljessä. Sisään tulo onnistui, kun en kysellyt liikoja. Etsin seuraavaksi jonkun englantia puhuvat ja hän olikin miellyttävä, Suomessakin vieraillut sisar Angelina, joka haki luvan igumenialta ja näytti paikan, jossa autoni saa olla sähköroikan päässä ihan lähistöllä, luostarimuurien sisäpuolella.

Muuan ongelma vai uhkasi tulla päälle, kun oma suomalainen eikä edes toinen EU-standardin mukainen pistokkeeni käynytkään puolalaiseen pistorasiaan. Siinä kun olla törötti kahden normaalin reiän lisäksi ulkoneva tappi, jolle minun pistokkeessani ei taas ollut reikää. Siinäpä ongelma!

Mutta ei hätää sisar Angelina etsi käsiinsä luostarin sähkömiehen, paikallisen McGyverin, joka otti roikkani, vei sen vähän matkan päähän, missä hänellä oli työkalunsa ja – simsalabim – mittasi ensin tappien ”napaisuudet” ja porasi sitten muina miehinä sopivankokoisen reiän pistokkeeseeni ”oikealle kohdalla” ja kyllähän se sitten siihen puolalaiseen pistorasiaan upposi.

Minulla ei ole harmainta hajuakaan, miten turvallinen ko. operaatio on ja voiko tässä enää koskettaa peltistä auton ulkokuorta? Toimiiko maadotus, koska maadotusta varten se tappi kai siinä oli? Kaiketi!

Mutta sähkö tulee jälleen autoon ja nettikin pelaa oman suomalaisen puhelimeni kautta. Laskusta en sitten tiedä, mutta sen näkee sitten.

Mutta tämä osoittaa täkäläisten mielenlaadun. Ongelmia ei ole olemassa ja jos joku sen tapainen ilmenee, se ratkaistaan. Muistan joskus nähneeni tähänkin sopivan sloganin ”Ihmeitä emme tee, mutta mahdotonkin hoituu kädenkäänteessä!”

Edessäni on lista, johon on kirjattu ”Program XXXVIII Pashalnej Młodziezy Prawosłavnej na św. Górę Grabarkę 19. – 21.05.2017” eli jotainhan täällä ihan oikeasti tapahtuukin. Kohta alkaa jossain ulkosalla ”ognisko” kulttuuriohjelmalla höystettynä. Pitää mennä mukaan. Suomalaisia en ole muita nähnyt, tokko tuleekaan, vaikka se olisi toki ollut mahdollistakin. Katsotaan nyt kuitenkin, onhan tässä vielä pari päivää aikaa, jos lie ovat vielä matkalla.

Maanantaihin asti ajattelin majailla täällä luostarimuurien sisäpuolella ja sitten seuraavasta kohteesta en vielä tiedä mitään. Toivottavasti se selviää siihen mennessä, muuten menee arvottavaksi.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com