torstai 28. joulukuuta 2017

159. Varsinainen hiekkapiitsi - huh, huh!

Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuten eräässä edellisessä Espanja-jutussani kerroin, usein ei pääse sellaisiin kohteisiin, jotka salpaavat hengityksen, kuin ehkä sattumalta. Joskus hyvän suunnittelun perusteella tosin saattaa tietää ja odottaa jotain sellaista, mikä sitten kyllä salpaa. Menneinä vuosia – nuorempana – kun matkustelin paljonkin perheeni kanssa, suunnittelin kaikki kohteet melko tarkasti. Tutkin ne ennakkoon sen verran kuin oli mahdollista sen aikaisista tietolähteistä eli lähinnä matkaoppaista ja selvitin, missä jokin mielenkiintoinen kohde sijaitsee.

Sittemmin olen vaihtanut tyyliä. Usein lähden matkalle se suuremmin suunnittelematta muuta kuin ilmansuunnan – pohjoiseen vai etelään. Omalla autolla liikkuessa tienristeyksissä melkeinpä heitän lantilla – oikealle vai vasemmalle. Näin olen toki päässyt mielenkiintoisiin paikkoihin, mutta ihan varmasti paljon mielenkiintoista on jäänyt näkemättä, vaikka se olisi saattanut joskus olla lähelläkin.

Onneksi suvussa on muita – nuorempia – jotka vielä osaavat tai oikeammin viitsivät suunnitella matkaa etukäteen ja pohtia vierailukohteita, ilman tällaista en olisi koskaan eksynyt Punta de la Banyaan.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Punta de la Banya on niemi ja luonnonsuojelukohde Kataloniassa, alueella jossa 2017 – 2018 taitteessa tapahtuu paljon, koska alue haluaa itsenäistyä omasta maastaan Espanjasta. Paikka sijaitsee noin parinsadan kilometrin päässä Barcelonasta, merenrannikkoa pitkin ajettaessa, tai jos tulee Madridista, matkaa kertyy jo noin 500 km.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse en tiennyt paikasta mitään tai oikeastaan en tiennyt edes tuollaisen paikan olemassaolosta. Niinpä ihmetys oli melkoinen, kun lähdimme ajamaan tietä pitkin kohti tuota niemeä. Hiekkaa ja hiekkarantaa oli ympärillä silmänkantamattomiin. Välillä ajoimme kilomerikaupalla kapeaa hiekka tietä, jossa meri oli molemmin puolin tietä ja melkein iski epätoivo, pääsemmeköhän me tästä johonkin, mutta kohta saavuimme ”aakeelle laakeelle” täynnä hiekkaa, hiekkadyynejä ja merenrantaa.
Lisää kuvatekstiPunta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Koska olimme Espanjassa – anteeksi, ei kun Kataloniassa – sää oli lämmin, mutta ihmisiä ei näkynyt missään tai jos nyt näkyi yksi siellä, toinen tuolla. Syytä en tiedä, miksi siellä ei silloin ollut ihmisiä, joten tunnelma oloi hieman outo. Oli kuin olisi johonkin saastuneeseen paikkaan saapunut, paikalliseen ”Tsernobyliin”.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Löysimme pien tavernakin, mutta tuolien ja pöytien sekä katoksen lisäksi siellä ei kuitenkaan ollut ihmisiä, tarjoilusta nyt puhumattakaan. Ainut elävä kohde oli eräänlainen pakettiauto, jonka edessä oli jotain laitteita. Vaikutti suuresti siirrettävältä tutka-asemalta, kansallisuutta emme kuitenkaan menneet selvittämään.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Rehellisesti sanottuna, emme ymmärtäneet silloin, enkä ymmärrä vieläkään, miksi paikka oli lähes autio, vaikka sää oli ihan kohtuullinen ”turistisää” ainakin suomalaiselle. Mutta olihan siellä Espanjassa toki muutakin, mitä aina aika ajoin ihmettelin, joten samaan kasaan meni tuokin.
Punta de la Banya
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hieman heräsi epäilys, saako tänne ajaa omalla autolla, mutta kun kukaan ei estänyt, ajoimme. Lähin suurempi paikka, joka kannattaa laittaa navigaattoriin, jos alueelle haluaa mennä, on Sant Carles de la Ràpita, jos on reilut viisi kilometriä Punta de la Banyaan, jonka koordinaatit ovat
N 40,56667° / E 0,63333°


Leiriintyminen oli alueelle kielletty, vaikka tilaa olisi ollut mielin määrin siihenkin. Uimassa sai toki käydä, jos sellainen kiinnosti. Autolla ei ainakaan luvallisesti saanut ajelle hiekkadyyneillä, mutta oli siellä ainakin jälkien perusteella ajelleet muutkin. Mitään muita ”palvelupisteitä” emme tuon aution tavernan lisäksi nähneet, mutta en sitten tiedä, mikä on tilanne mahdollisen tiukimman sesongin aikana. Pitänee joskus käydä katsomassa tarkemmin.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
 
nettihoukka@gmail.com

torstai 21. joulukuuta 2017

158. Montserrat, sahattu vuori

Kuten aiemmassa blogijutussani kerroin, Espanjasta – tai onpa se sitten Kataloniaa tai Baskimaata – löytyy runsaasti kirkollisia kohteita niille, jotka sellaisissa haluavat vierailla. Niitä löytyy suurista ja pienistä kaupungeista ja syrjemmältä maaseudultakin. Yksi kuuluisimmista tällaisista kohteista on vuonna 1025 – jälleen muuten juuri ennen suurta skismaa (1054) – perustettu Montserratin benediktiiniläisluostari – Santa Maria de Montserrat tai katalaaniksi Abadia de Montserrat.
Luostariin voi tulla myös junalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
(Kuvat suurenevat, kun niitä klikkaa hiirellä)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari on omistettu Katalonian yhdelle hiippakunnan suojeluspyhälle, tai pitäisi kai sanoa pyhimykselle, kuten se sanotaan roomalaiskatolisessa kirkossa. Pyhimys on Montserratin neitsyt, La Verge de Montserrat tai Mare de Déu de Montserrat, joka tunnetaan myös nimellä La Moreneta. Me tunnemme sen myös muilla nimillä, kuten esimerkiksi Musta Madonna, sillä pyhimys on kuvattu mustaksi Neitsyt Mariaksi Jeesus-lapsen kanssa.
Musta Madonna sijaitsee suuren kirkon päädyssä parvella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
La Moreneta on yhdessä pyhän Georgioksen (katalaaksi Sant Jordi) Katalolonian omia pyhiä, omia pyhimyksiä. Mustan Madonnan patsaaseen sanotaan olevan kaiverrettu sanat ''Negra Sum Sed Formosa", joka on latinaa ja tarkoittaa: ”Olen musta, mutta kaunis”.
Mustan Madonnan luo on aina pitkä jono.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Roomalaiskatolisen kirkon päämies, paavi Leo XII, kanonisoi tai ilmeisesti termi on oikeampi sanoa, myönsi kanonisen kruunun (coronatio canonica), kuvalle 11.9.1881 ja se on yksi Euroopan ns. Mustista Madonnoista, katalaaksi siis La Morentata (suomeksi lienee jotain sellaista kuin pieni tumma tai pieni tummaihoinen). Patsaasta on hurskaasti sanottu, että se on Jerusalemista varhaiskristityltä ajalta, mutta todennäköisempää on, että se on romaaniselta ajalta ja paljon nuorempi, ehkä myöhäiseltä 1100-luvulta.
Musta Madonna, Mare de Déu de Montserrat, La Moreneta
(Kuva: Wikipedia)

Pyhän Johanneksen patsas luostarissa.(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostari sijaitsee jylhissä ja akuniissa maisemissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Montserratin vuori, jossa luostari sijaitsee, on ollut pyhä vuori jo ennen kristinuskoa ja siellä tiedetään olleen roomalaisten ajalla Venus-jumalalle omistettu temppeli. Yhden legendan mukaan Musta Madonna olisi siirretty vuorelle jo saraseenien hyökkäyksen aikoina eli jo 700-luvun alkuvuosina. Toisen legendan mukaan benediktiinimunkit eivät voineet siirtää patsasta luostariin, vaan kirkko piti rakentaa patsaan ympärille. Nykyisin patsas sijaitsee kirkon takaosassa parvella, jossa se on hyvin suojattu lasikuvulla, koska paikalla vierailee vuosittain runsaasti pyhiinvaeltajia. Vain oikea käsi on kuvun ulkopuolella. Sinne sai nytkin jonottaa ihan kohtuullisen ajan. Rituaaleihin kuuluu suudella Madonnan oikeassa kädessä olevaa kultaista maapalloa.
Maisemien huippujen sanotaan muistuttavan Barcelonan Sacre Coeurin torneja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sen verran patsaasta voi muuten löytää ortodoksisuuttakin, että Jeesus-lapsi, joka istuu Madonnan polvien päällä, siunaa kansaa perinteisellä ortodoksisella – ei läntisellä – siunausasennolla. Patsasta on oletettavasti sen vaaletessa maalattu uudestaan mustaksi ja erilaisilla tutkimuksilla on todettu, että viimeisin maalaus on tapahtunut ehkä 1700-luvulla.

Köysiradalla luostariin saattaa olla mahtava jkokemus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Junallakin sinne pääsee.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ihan perille asti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Montserratin luostariin voi toki yrittää mennä omalla autolla ja hyvällä tuurilla löytää jopa sille parkkipaikankin – hieman ajankohdasta tiippuen. Mutta toinen hyvä tapa mennä sinne on Monistrol de Montserrat –asemalta cremallera-vuoristojunalla alle 20 euron hinnalla (edestakaisin) tai Montserrat Aeri -asemalta köysiradalla, jota nyt ei ole tosin vielä kokeiltu. Jos omaa autoa ei ole käytössä, Montserratiin pääsee Barcelonasta myös junalla, joka lähtee Place Espanyalta. Maanteitse Barcelonasta Montserratiin on matkaa noin reilut 60 km ja junalla mentäessä yhteydestä riippuen noin 2-3 tuntia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari on suosittu turistikohde ja myös pyhiinvaelluskohde. Historiansa aina se on kokenut nousuja ja laskuja. Mm. Napoleonin joukot polttivat sen 1800-luvulla, samalla vuosisadalla valtio takavarikoi kaikki luostarit, jolloin Montserratin luostari hylättiin. Se ”jälleen rakennettiin” sitten taas tuon vuosisadan lopulla.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

157. Vierailulla Gaztelugatxessa – siis missä?

Minä olen ollut melko nihkeä matkustelemaan Espanjassa. Vaikka olen kiertänyt Eurooppaa laidasta laitaan, en vielä koskaan ole ollut valmismatkalla Kanarian saarilla tai siellä päinkään. Olen käynyt Manner-Espanjassa kerran. Se oli ihan hyvä matka, vaikka tosin suurimman osan ajasta taisimme olla Espanjan sijasta Kataloniassa ja Baskimaalla.

Kirkko-, luostari- ja museomatkaajalle Espanja, Katalonia ja Baskimaa ovat varmaan ihanteellisia matkakohteita. Ja varmaan ne ovat sitä myös rantalomailijoille ja lämpöä hakeville. Baskimaalta löytyy muutama aivan upea kohde, jotka tosin pitää ensi tietää, että siellä osaa käydä. Yksi niistä on Gaztelugatxe – paikka, jonka nimeä en todennäköisesti osaa kertaakaan sanoa oikein, mikä se on. Siitä on väkisin vääntynyt muoto: katselugate.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Gaztelugatxe on itse asiassa pienen pieni saari Biskajan rannikolla Espanjan pohjoisosassa ja saaren oikea nimi on helpompi: Bermay. Saari on ihmisten rakentaman sillan avulla yhdistetty mantereeseen ja siellä voi siis vierailla ilman venettä. Autolla ei tosin perille pääse, vaan auto pitää jättää pienen matkan päähän, josta kävellä. Tuo autojen pysäköinti voi kauniina kesäpäivinä parhaimpina turistiaikana olla ongelma, koska tilaa on vähän: pieni parkkipaikka ja tienvarret.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Varsinainen kohde sijaitsee saaressa sen huipulla aika monen kivisen rappusen päässä. Siksi se ei oikein sovellu hyvin huonosti käveleville tai polvi- ja lonkkavammaisille. Kohde huipulla on noin 1000-luvulta peräisin oleva erakkola, pieni luostari, joka virallisemmalta nimeltään on Gaztelugatxekon Doniene in Basque tai espanjaksi San Juan de Gaztelugatxe, joka on omistettu – kuten nimi San Juan jo kertookin – Johannes Kastajalle, jonka ortodoksinen maailma tuntee paremmin nimellä pyhä Johannes Edelläkävijä.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Luostari ei tosin ole ortodoksinen, vaan kuten lähes koko Espanja – roomalaiskatolinen – vaikka sen alku sijoittuukin ns. suuren skisman eli kirkkojen eron alkuhetkiin. Joidenkin arvelujen mukaan elämää saarella olisi ollut jo 900-luvulla, jolloin sen ihan hyvin voisi lisätä ns. jakamattoman kirkon kohteisiin, mutta seuraavat reilut tuhat vuotta ovat muovanneet siitä täysin roomalaiskatolisen kohteen.

Paikka on kuin linnoitus ja tuo nimi, Gaztelugatxe, tuleekin baskin kielen sanoista gaztelu (linnoitus) ja gaitz (valtava) eli hieman jotain samaa kuin valtava, karhea linnoitus. Paikka on monella tapaa luonnonkaunis, koska se sijaitsee rannikolla ja jossa samalla on muodostunut paikalle oma suojattu biotooppinsa, joka ulottuu pitkälle pitkin Biskajanlahden rannikkoa.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aaltoileva, meren laineiden hakkaamaan kallioon on muodostunut vuosisatojen tai varmaan vuosituhansien aikana luolia ja tunneleita komeine holvikaarineen. Erakkolasta on komeat näköalat merelle ja sieltä löytyy tarvittaessa vaikka tuulensuojaisa paikka piknikille.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Perille meno reilusti yli kahdensadan kivirappusen ja kivisten käytävien ja siltarakennelmien päähän kannattaa. Erään legendan mukaan päästyään perille ylös asti, siellä pitäisi soittaa pientä kelloa kolme kertaa ja toivoa samalla jotakin.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Perillä olevan erakkolan kirkon lahjoitti juuri vuosi ennen virallista suuren skisman ajankohtaa eli vuonna 1053 Biskajan hallitsija don Íñigo López lähistöllä sijaitsevan Johannes Kastajan luostarin, San Jose de la Peñan erakkolaksi ja sinne on haudattu niin erakkolaan kuin lähistölle todennäköisesti luostarin asukkaita joskus 900 – 1200-luvuilla. Myöhemmin erakkola tuhottiin ensimmäisen kerran 1593 englantilaisen merikapteenin ja orjakauppiaan, sir Francis Draken toimesta ja myöhemmin uudelleen kunnostettu rakennus paloi useita kertoja, viimeksi 1978. Pari vuotta myöhemmin 1980 se kunnostettiin jälleen ja otettiin uudelleen vihittynä lähistöllä sijaitsevan San Pelayon seurakunnan käyttöön.
Gaztelugatxe
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erakkolaan on kertynyt vuosien saatossa runsaasti ns. votiiveja eli eräänlaisia kiitoslahjoja Jumalalle ja pyhille ihmisille niiltä, jotka ovat joskus selvinneet haaksirikoista tai muista merionnettomuuksista.

Paikalla on historian saatossa ollut monenlaista merkitystä niin strategisessa mielessä kuin myös laajemmin mm. hugenottien sodassa, Biskajan ja Kastilian kahinoissa ja vielä Espanjan sisällissodassakin. Paikka on jopa päässyt yhden HBO:n fantasiasarjan Game of Thronen kuvauspaikaksi.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 31. lokakuuta 2017

156. Grönlanti avautuu matkailijoille

Tämä juttu on hieman myöhässä täällä blogissa. Matkan tein vuonna 2004, mutta eipä nuo asiat paljoakaan ole siitä muuttuneet 12-13 vuodessa.
---
Grönlanti juhli 2004 alueensa autonomisen itsenäisyytensä 25-vuotista taivalta samalla laajemmasta itsenäisyydestä haaveillen. Toiveita tällaisesta ajattelusta on hieman muokannut ja lisännyt mm. Grönlannin koko ajan lainsäädännöllisesti itsenäisemmäksi muuttuva asema Tanskan osana. Osana itsenäisyysajattelua on myös nähtävä se hallinnollinen kummallisuus, että Grönlanti Eurooppaan kuuluvana hallintoalueena ei kuulu Euroopan unioniin, vaikka emämaa Tanska siihen kuuluukin. Toisaalta vierailu Grönlannissa osoittaa pian kävijälle, etteivät EU:n hassut direktiivit koskaan toimisi jään ja lumen peittämässä Grönlannissa.

Yksipuolinen elinkeinorakenne

Saaren yksipuolinen elinkeinorakenne ja riippuvuus emämaan Tanskan avustuksista ovat vaikeuttaneet harmittavasti myös alueen itsenäistymispyrkimyksiä. Mielipidetiedustelujen mukaan suuri enemmistö haluaisi Grönlannin itsenäistyvän, mutta lähes 300 vuoden riippuvuuden katkaiseminen Tanskasta ei ole helppoa. Tähän saakka lähes kaikki Grönlannin valuuttatulot ovat kertyneet joko kalan tai rapujen myynnistä. Nyt turistit toivotetaan tervetulleiksi myös Grönlantiin ja saarelle on oman hallituksen toimesta luotu erilaisia matkailua edistäviä ja tukevia toimia ja kehityssuunnitelmia.

Suomestakin järjestetään retkiä Grönlantiin, mutta helpoiten sen on voinut tehdä jo aiemmin esim. Islannin vierailun yhteydessä, sillä Reykjavikista – Islannin pääkaupungista – on suora lentoyhteys päivittäin itägrönlantilaiseen Kulusukiin ja lentoaika pienellä potkurimatkustajakoneella on vain pari tuntia.

Kulusukiin on perustettu paikallisesti ajatellen korkeatasoinen hotelli keskelle ”ei-mitään”, keskelle jäätä ja lunta, tuiskua ja pakkasta. Matkan Islannista voi tehdä myös päiväretkenä aamukoneella Grönlantiin ja iltakoneella takaisin Islantiin, jos hotelli Kulusukin todella korkeat hinnat pelottavat. Päivämatkallakin näkee ja kokee paljon, jos kuntoa ja voimia riittää. Kuntoa tarvitaan, sillä lentokenttäkuljetus toimii omin jaloin ja matkaa lentokentältä Kulusukin kylään on kävellä n. 3-5 km yhteen suuntaan. Vuodenajasta ja säästä riippuen kävelyyn kuluu aikaa jopa tunti, mutta matkan varrella on lukuisa joukko kohteita katseltavaksi, kuvattavaksi, ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi. Tarvittaessa voi käydä vaikka matkan varrella olevan hotellin baarissa nauttimassa virvokkeita. Niitä voit ostaa paikallisella omalla valuutalla eli Tanskan kruunuilla tai halutessasi vaikka Islannin kruunuilla tai vaikka euroilla.

Tavanomaisesta poikkeava turistikohde

Rantalomalle Kulusukiin ei kannata mennä, sillä kesälläkin paikka on jään ja lumen saartama. Talven noin viiden metrin lumikerros ei ole kaikin paikoin sulanut kesälläkään ja kylää ympäröi koko kesän joko kiinteä tai ahtojäävyöhyke. Lämpötilakin voi vaihdella kesäkuukausina muutamasta plusasteesta reiluun pakkaseen. Hauska katselukohde onkin luontokohteiden lisäksi mm. amerikkalaiset turistit, joilta monelta puuttuu täysin todellisuuden taju pukeutumisessa. Useat heistä kuvittelevat ihmisten asuvan siellä edelleen igluissa keskellä jäätä ja lunta, jääkarhuja ja hylkeitä harppuunoilla metsästellen. Ja siksi he pukeutuvat oletuksen mukaisesti Nikita-mallisiin karvahattuihin ja Pohjoisnavan haahkauntuva-asuihin auringon paistaessa lämpimästikin.

Toki näitä perinteisiä, jo historiaan kuuluvia elämisen muotojakin on turisteille tarjolla, pitäähän heille antaa sitä, mitä he odottavat. Eri asia on sitten, miten todellista ja aitoa tämä on. Kulusukissa on tarjolla alkuperäistä inuiittitanssia ja –laulua, harppuunametsästysesitys periteisellä hylkeennahkaisella kajakilla jäälauttojen seassa, mutta löytyy sieltä aitoja nykyasioitakin: hylkeen käsittelylaitokseen tutustumista, venesafari jäävuorten seassa tai vaikka koiravaljakkoajelu jäätiköllä.

Turisteja vierailee paljon juuri Pohjois-Amerikasta, sillä sieltä on lyhyt ja nopea yhteys Islantiin. Myös aasialaisten turistien määrä on lisääntynyt huomattavasti. Kesällä ei ole tavatonta, jos puolet tai jopa suurin osa koneen matkustajista on Kiinasta, Thaimaasta tai muualta Aasiasta. Sesonkiaikaa on kesäkuun puolestavälistä syyskuun puoleen väliin. Koko Grönlannin hotelliyöpyjien määrä on yhä vielä melko vähäinen, noin 30000 matkailijaa vuodessa ja lisäksi noin 90000 ristelymatkailijaa.

Luontomatkailua ja elämyksiä

Jokaisella alueella on omat erikoisuutensa, se voi olla vaikka hiljalleen Jäämereen valuva jäätikkö, josta lohkeilee jäävuoria mereen, tai edellä mainitut koiravaljakkoajelut tai kajakkimelonnat tai vaikka majoittuminen paikallisten asukkaiden koteihin ja tutustuminen paikalliseen elinkeinoon, metsästykseen. Myös uusia moderneja tuotteita on nykyään matkailijoille tarjolla kuten esim. hiihtotapahtumia ja nykyaikaista jäägolfia, joita on tarjolla etenkin eksotiikkaa ja extreme-kokemuksia etsiville, jo kaiken kokeneille matkailijoille.

Useimmille turisteille kuitenkin jo saaren luonto, elinolosuhteet ja elämänmuoto jo yksistään ovat kokemus näkemisen arvoinen asia. Kun kaupan kassan telineestä saa ostaa kiväärin yhtä helposti kuin tupakka-askin, se tuntuu oudolta. Kun katselet ihmisten jokapäiväisiä askareita, heidän talojaan ja elinpiiriään, tunnet suurta tyydytystä omista kotioloistasi, vaikka olisivat kuinka kehnot tahansa. Siinä riittää meille länsimaisille ihmisille ihmettelemistä, kun taloissa ei ole vesijohtoja eikä viemäreitä, ei nykyaikaisia vessoja, kun kylässä on posti, kauppa, turistimyymälä ja kirkko sekä kunnantalo, eikä pahemmin muita huvituksia. Kotiin palaaminen tuntuu juhlalta ja vielä viikkoja mietimme, miten ihmiset oikein Grönlannissa selviävät elämästään.

Paikallinen hallitus on nostanut turismin ja saaren valtavien luonnonvarojen, kuten öljyn, timanttien, kullan ja muiden mineraalien taloudellisen hyödyntämisen tulevaisuuden kehittämiskohteiksi. Näillä pyritään laskemaan riippuvuutta kalastuksesta ja muista merenantimista saatavista valuuttatuloista.

Turismilla haittapuoliakin

Toki turismilla ja sen oheistuotteella, mukana tulevalla länsimaisella elämänmuodolla on haittapuolensa. Aito grönlantilainen elämäntapa on pian lopullisesti mennyttä, jo nyt nähtävissä olevat länsimaiset ongelmat korostuvat suljetussa, pienessä yhteisössä: periteinen hylkeenmetsästys on vaihdettu sosiaaliturvan metsästykseen, alkoholin väärinkäyttö lieveilmiöineen on lisääntynyt huikeasti, sairaudet, työttömyys, väkivalta ja muukin rikollisuus lisääntyvät, jne.

Ilmiö lienee sama, mikä on jo vuosia sitten koettu mm. Kreikan saarissa, oma alkuperäinen elämäntapa on vaihdettu halpatuote-elämäntapaan, jota tarjoillaan turisteille kauniissa kiiltopaperissa. Entinen grönlantilainen elämäntapa, jolla on selvitty satoja jopa tuhansia vuosia, on sysätty syrjään modernin elämäntavan tieltä ja ihmiset ovat omassa elämässään eksyksissä. Perheen roolit muuttuvat: isä ei mene metsälle, äiti ei valmista ruokaa isän metsästämästä saaliista, lapset eivät opettele isän ammattia. Tilalle ovat tulleet työttömyys ja sosiaaliavustukset, helpot ja riistakantaa rankasti verottavat metsästystavat, kaupan valmiseinekset sekä saarelle tarpeettoman tanskankielen opettelu ja valmistautuminen olemattomiin ammatteihin ja sen seurauksena mahdollisesti pakkomuutto Tanskaan ja täysin erilaiseen länsimaiseen elämänympäristöön, tapoihin ja kulttuuriin.

Koska viime vuosien matkailijamäärät ovat vielä olleet kovin pieniä ja vierailusesongit kuitenkin ajallisesti lyhytaikaisia, saarelta löytyy toki aitojakin tutustumiskohteita, mutta vierailulla alkaa olla kiire, jos niitä halutaan nähdä. Edelleen voit ostaa Kulusukin ainoasta kaupasta tai pakallisesta asukkaalta aidot ja tosi hyvät hylkeennahkasormikkaat tai vaikka koko puvun tai Grönlannin pääkaupungin Nuukin torilta naposteltavaksi palasen valaan nahkaa, jossa on hitunen rasvaa jäljellä. Jo pelkkä tori nyljettyine hylkeineen, erilaisine hajuineen, äänineen ja ihmisineen on Kokemus isolla k-kirjaimella. Tai veneretki jäävuorten lomassa, missä voit nähdä monenlaisia eläimiä niin vedessä kuin jäällä, ei jätä yhtään kylmäksi, vaikka lämpötila saattaakin olla kesäkuussa vain plus kolme astetta.

Mahtava, mutta kallis Kokemus

Matkustaminen Grönlantiin islantilaisella lentokoneellakin on kokemus. Kun koneen pilotti sattuu sopivalle tuulelle, hän saattaa ajeluttaa matkustajia vuorten seassa katselemassa lohkeilevan jäätikön reunaa tai jylhiä jopa pelottavia vuoristosolia. Ei ole myöskään tavatonta, että koko koneen miehistö on mukana turistikierroksella matkakohteessa, sen verran harvinaista matkailu Islannistakin Grönlantiin vielä on.

Matkan hinta on yhä kohtuullisen korkea. Päivämatkasta maksat helposti saman hinnan kuin viikon etelän rantalomasta, yöpymisestä saman hinnan tai jopa korkeamman kuin luksushotellista Helsingissä. Mutta hinta on suhteellinen käsite. Jos haluat kokea uusia elämyksiä, hinta on pieni siihen suhteutettuna.

Hieman tietysti harmittaa, että suurin osa näistä maksuista ei kuitenkaan ohjaudu grönlantilaisten yrittäjien ja ihmisten eduksi, vaan hyödyn käärii joko islantilainen tai tanskalainen välikäsi. Mutta perillä voit sitten hyödyttää paikallisiakin ostamalla paikallisia tuotteita suoraan alkuasukkailta eskimoilta tai inuiiteilta, kuten he itse itseään kutsuvat. Inuiitteja saarelaisista n. 57 000 asukkaasta on n. 48 000 ja loput pääosin tanskalaisia. Tanskalaisista valtaosa on saaren hallintovirkamiehiä, poliiseja, kauppiaita jne. Noin neljäsosa asukkaista asuu pääkaupungissa Nuukissa. Suositun matkailukohteen Kulusukin asukasmäärä on n. 300 – 400 ja heistäkin suuri osa on tanskalaisia, sillä yksi saaren tärkeistä lentokentistä sijaitsee juuri Kulusukissa. Kannattaa muuten vierailla lentoaseman vessassa, jos vierailet joskus Kulusukissa!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kirjoittaja vieraili Islannissa ja Grönlannin Kulusukissa

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

155. Anna Virubova, keisarinnan hovineiti

Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu mielenkiintoisia ihmisiä tai pitänee kai sanoa, ihmisiä, joiden elämänkäänteet ovat olleet mielenkiintoisia. Yksi tällaisista Lapinlahden hautausmaalle haudatuista on Venäjän viimeisen tšaarin Nikolai II:n puolison, keisarinna Aleksandra Fjodorovnan, syntyään Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix Victoria Helena Louise Beatricen hovineiti ja ilmeisesti paras ystävätär, Anna Aleksandrovna Vyrubova (Анна Александровна Вырубова), syntyään Tanejeva (Танеева), joka sai lyhyen avioliiton kautta sukunimekseen Vyrubova. Hän itse tosin Suomessa eläessään käytti nimistään muotoja: Virubova ja Taneieff.
Anna Virubovan hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Anna Virubova oli isänsä ja äitinsä kaiutta maineikasta sukua, joka oli palvellut jo kauan Venäjän tšaaria. Annan isä oli kolmannessa sukupolvessa tšaarin siviilikanslian päällikkö ja äidin kautta Anna kuului kreivilliseen Tolstoin (Толсто́й) sukuun ja oli sukua mm. maineikkaalle Napelonia vastaan taistellen armeijan sotapäällikölle, sotamarsalkka ja ruhtinas Mihail Goleništšev-Kutuzoville (Михаи́л Илларио́нович Голени́щев-Куту́зов).
Keisarinna  Aleksandra Fjodorovna (Алекса́ндра Фёдоровна)
Tällaiseen sukuun kuuluminen yleensä tarkoitti elämää tšaarin hovissa tai sen läheisyydessä. Kun Anna sen lisäksi oli viehättävästi käyttäytyvä nainen, hän pian melko nuorena sai hovineidin paikan.
Anna Virubova haudattiin nunnanimellä Maria (Мария).
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hänen elämäänsä liittyi pian kuuluisia ihmisiä Venäjän hovista ja tšaarin perheestä, etenkin keisarinna ja lapset, mutta myös pahanmaineinen munkki ja verenseisauttaja Grigori Rasputin (Григорий Ефимович Распутин). Myöhemmässä elämässään hän sai kärsiä paljon noista tuttavuuksistaan ja läheisistä suhteista hallitsijan perheeseen ja Rasputiniin.
Anna Virubova (taustalla) keisarillisen perheen seurassa.
(Kuva yksityisestä kokoelmasta)
Anna oli syntynyt 1884 Oranienbaumissa Saksassa, noin 120 kilometriä Berliinistä lounaaseen, missä sijaitsi suurruhtinatar Jekaterina Mihailovnan kesäasunto. Jekaterina Mihailovna (Екатери́на Миха́йловна) oli tšaari Aleksanteri II:n sedän, suurruhtinas Mihail Pavlovitš Romanovin (Михаи́л Па́влович) lapsi. Suurruhtinas Mihail Pavlovitš on muuten antanut nimen Helsingin Mikonkadulle, joka on siis nimetty 1820 hänen mukaansa. Katu oli vuosina 1909-1928 Mikaelinkadun nimisenä.
Keisarinnan hovineiti, Anna Virubova.
(Kuva yksityisestä kokoelmasta)
Myöhemmin Anna siirtyi Mihailin palatsiin Pietariin, missä toimi myös hänen isänsä työpaikka, tšaasin siviilikabinetin kanslia. Hän sai ylhäisöperheen tyttären kasvatuksen ja hänen elämänsä hovissa oli monella tapaa rikasta – niin taloudellisessa kuin vaikkapa kulttuurillisessa mielessä. Musikaalisuuttansa säveltävältä isältään Aleksander Sergejevitš Tanieffilta (Алекса́ндр Серге́евич Тане́ев) perinyt Anna oli mieluusti mukana monissa kulttuuririennoissa, joihin hovissa tarjoutui todella hyvä mahdollisuus.
Grigori Jefimovitš Rasputin (1869-1916)
Noin kolmekymppisenä vallankumouksen melskeissä Anna oli ennättänyt kokea lyhyeksi jääneen avioliiton merivoimien upseerin, luutnantti Aleksander Virubovin (Александр Вырубов) kanssa ja kohta bolševikkien noustua valtaan hän joutui myös vankilaan suhteistaan tšaarin perheeseen. Häntä syytettiin monenlaisista asioista, mm. juonittelusta Rasputinin kanssa ja jopa seksuaalisesta kanssakäymisestä tuon munkin kanssa. Tuon asian hän tomerana naisena selvitti vankeusaikana suoritetulla lääkärintarkastuksella, missä hänen todettiin olevan yhä neitsyt.

Vapauduttuaan hän piileskeli Pietarissa, pidätettiin uudelleen ja viimein pakeni sisarensa Aleksandran (Александра Александровна Танеева) avustuksella äitinsä Nadezhda Illarionovna Tolstoïevan (Надежде Илларионовна Толстой) kanssa Suomeen Viipuriin jouluntienoilla 1920. Äiti Nadezhda kuoli sairasteltuaan pitkään 1937 ja Anna joutui kokemaan melkoisen kovia aikoja monella tavalla. Rahat olivat vähissä ja häntä syytettiin yhä Suomessakin Rasputinin rakastajattareksi ja viekkaaksi juonittelijaksi, jolla oli keisarinnan ystävyyden kautta merkittävää poliittista valtaa.
Anna Virubova kirjoittu muistelmansa itse venäjäksi ja Irmeli Viherjuuri toimitti sen suomeksi kirjaan nimeltä "Anna Virubova - Keisarinnan hovineiti"
(Kuva: Hannu Pyykkönen)
Äidin kuoleman aikoihin, hieman ennen kuolemaa, liittyi myös toinen merkittävä vaihe Annan elämässä. Hän oli ollut uskonnollinen ihminen koko ikänsä, ortodoksinen kirkko oli hänelle läheinen ja hän vieraili usein luostareissa, Suomessa ollessaan tietysti Valamossa, joka silloin sijaitsi Laatokan saarella. Jo Pietarissa ollessaan hän oli tehnyt Jumalalle lupauksen, että päästessään äitinsä kanssa turvaan Suomeen, hän vihkiytyy nunnaksi.
Anna Virubova, tässä vaiheessa jo nunna Maria, eli ns. salanunnana maailmassa.
(Kuva yksityisestä kokoelmasta)
Anna oli kuitenkin kaikkien tapahtumien ja onnettomuuksien jälkeen invalidi ja nunnaluostareihin – joita Suomessa oli silloinkin vain yksi – Kivennavan Lintula, ei invalidia ja maataloustöihin tottumatonta otettu. Silloin hänen rippi-isänsä, Valamon luostarin skeemapappismunkki Jefrem, vihki hänet salaa nunnaksi nimellä Maria. ”Salanunna” ei asunut luostarissa, mutta jatkoi elämäänsä maailmassa täyttäen tietyn päivittäisen rukoussäännön ja käymällä säännöllisesti jumalanpalveluksissa seurakunnan kirkossa.

Noihin aikoihin Anna sai myös ystäviensä kautta lopun elämänsä ajaksi hoitajan, nuoren neiti Vera Sapevalovin, joka sitten palvelikin Annaa hänen lopun elämänsä ajan pyyteettömästi Niin Viipurissa kuin sitten myöhemmin Helsingissä, missä Anna kuoli 80-vuotiaana 1964. Veran elämä sivuaa mielenkiintoisella tavalla myös omaa asuinpaikkaani Mikkeliä, missä asuu hänen sisarentyttärensä. Veran sisar oli viime sotien jälkeen tänne perustetun Mikkelin seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran puoliso.

Ennen kuolemaansa Anna ja Vera joutuivat vielä pakenemaan maasta viime sotien aikana, jolloin he asuivat Ruotsissa. Siellä heidän ylläpidostaan vastasi Ruotsin hovi, koska Anna tunsi jo aikaisemmilta ajoiltaan Venäjän hovissa Aleksandra Feodorovnan sisarentyttären, tulevan kuningatar Louisen, joka sitten järjestikin Annalle pienen eläkkeen, jonka turvin hän eli niukkaa elämäänsä Suomessa.

Anna Virubova, sittemmin 1920-luvulta asti vihittynä, nunna Maria, on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, josta löytyy pääkäytävän varrelta hänen hyvin hoidettu hautansa. Hautaristiinkin liittyy oma mielenkiintoinen tarinansa.

Keisarillisten marttyyrien muistoyhdistys tilasi Anna Virubovan haudalle muistoristin Venäjältä 2000-luvulla. Ristin oli määrä tulla Suomeen Koiviston kautta, missä se piti siunata käyttöönsä, mutta matkalla Koivistosta Helsinkiin risti katosi salaperäisesti laivan kannelta. Laivan kapteeni kääntyi heti takaisin etsimään kadonnutta ristiä, kun sai tiedon asiasta, mutta risti ei löytynyt.

Laiva palasi Pietariin, missä tehtiin uusi, hieman pienempi risti haudalle ja se pystytettiinkin sinne. Mutta myöhemmin tuo kadonnut risti löytyikin varsin ihmeellisesti Suomenlahdesta. Sen löysivät Viron Vergistä Hästholmin satamaan purjehtimassa olleet Markku Paaso ja Ron Kuipers, jotka raahasivat ristin mukanaan maihin. Löydetyssä ristissä ei suinkaan ollut Anna Virubovan nimi, vaan siinä luki ”Nunna Maria, uskollinen tšaarille ja kotimaalle” ja siksi sitä ei alkuun osattu yhdistää Anna Virubovaan (kts. artikkeli Loviisan Sanomista: ”Ortodoksiristi kellui keskellä Suomenlahtea”).

Viimein selvisi, kenelle risti oli tarkoitettu, mutta koska Annan haudalla oli jo risti, alkuperäinen risti jäi alkuun Loviisaan, jolloin paikallinen Loviisan Sanomat kirjoitti aiheesta artikkelin lehteensä.
Anna Virubovan haudalle tarkoitettu risti on nyt Lammilla Athossäätiän luostarikeskuksen pihalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Netissä olevien tietojen mukaan risti on nyt Hämeenlinnan Lammilla sijaitsevassa Athossäätiön luostarikeskuksessa, missä se on pystytetty Pyhän Kosmas Aitolialaisen kappelin viereen. Asiasta on kertomus Athossäätiön sivuilla: ”Panagian kolme vuotta ja erään ristin tarina”. Siinä sanotaan mm.:
”Toinen erityinen lauantaihin liittyvä juhlatapaus, joka yksinkertaisesti vain sattui Liturgian kanssa samaan päivään, oli erään isin ristin saapuminen tänne. Ristillä on erikoinen esihistoria. Se oli alun perin tarkoitettu Lapinlahden hautausmaalle, nunna Marian haudalle. Ennen Venäjän vallankumousta nunna Maria (1884–1964) oli tsaariperheen palvelijatar, siviilinimeltään Anna Taneeva (Vyrubova). Valamon luostarin pappimunkki Jefrem vihki hänet nunnaksi ja hän vietti elämänsä loppuvuodet Suomessa.

Vuonna 2011 nunna Marialle teetettiin suurikokoinen tammiristi, joka tsaariperheen juhlapäivän tapahtumien yhteydessä oli tarkoitus tuoda Venäjältä juhlavasti Suomeen ja sijoittaa hänen haudalleen. Risti lastattiin huvijahtiin, mutta se huuhtoutui kannelta mereen, kun pian Pietarista lähdön jälkeen nousi kova myrsky. Koska ristisaaton piti jatkua ilman katkoksia heti laivamatkan jälkeen, Pietarista tilattiin nopeasti tavallinen hautaristi, joka tuotiin autolla. Niin ristisaatto pääsi jatkumaan normaalisti ja nunna Maria sai suunniteltuna päivänä vaatimattoman hautaristinsä.

Kahden viikon kuluttua alkuperäinen tammiristi kuitenkin löydettiin keskeltä Suomenlahtea. Kaksi Virosta saapunutta suomalaista purjehtijaa huomasivat sen ja poimivat sen alukseensa monin vaivoin. Tapaus herätti huomiota, niin että siitä kirjoitettiin lehdissäkin. Juuri lehtikirjoituksen perusteella ristin tilanneet tulivat tietoiseksi sen löytymisestä ja onnistuivat saamaan sen haltuunsa. Koska nunna Marian haudalle oli jo sijoitettu uusi risti, tilattua erikoisristiä ei enää tarvittu alkuperäiseen tarkoitukseensa. Ristin hankinnasta vastanneet Aleksandr ja Ludmila Huhtiniemi totesivatkin ristin löytymiseen liittyvässä lehtiartikkelissa, etteivät he pidä mitään kiirettä ristin sijoittamisen kanssa, sillä he uskovat, että itse Jumala osoittaa ristille haluansa paikan. Vajaa kuukausi ennen viime lauantaita he tekivät päätöksen ristin luovuttamisesta Athos-Säätiölle. Kaiken tämän perusteella koemme, että ristin saapuminen tänne Panagiaan on merkki Jumalan erityisestä siunauksesta, huolenpidosta ja johdatuksesta.”


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

(Artikkelin lähteinä on käytetty tekstissä mainittuja nettiartikkeleja ja muita netistä löytyviä tietoja sekä Anna Virubovan elämäkertaa, ”Anna Virubova, Keisarinnan hovineiti”, jonka on kirjoittanut itse Anna Virubova ja toimitanut Irmeli Viherjuuri. Lisäksi kuvia on saatu eräästä yksityiskokoelmasta sekä joitain tietoja Vera Sapelavovin sisarentyttäreltä.)

lauantai 21. lokakuuta 2017

154. Syysmatkailua kartanossa ja Virossa

Olin jo heittänyt melkein pyyhkeen kehään lokakuun alussa, kun ajoin matkailuautoni talvitalliin ja poistin sen seisonta-ajaksi liikennekäytöstä. Matkailukausi näytti olevan osaltani ohi. Näin toimimalla säästän vinon pinon rahaa, kun saan liikennekäytöstä poistetusta matkailuautosta osan veroista ja vakuutusten maksuista takaisin. Kannattaa siis aina tehdä, jos auto ei ole käytössä pitempään aikaan, kun lisäksi se on helppoa netin kautta Trafin-sivuilla.

Vaikka matkailuauto on talvitallissa, siinä on vielä jotain tekemistä talven varalle, joten hieman voi mieltänsä kohentaa silläkin puuhastelulla. Minulla kun selvästikin on tapana hieman alkaa jurottamaan näin syksyllä, varsinkin, jos sää on kamala, niin kuin se nyt on ollut. Hieman on tosin mielialaa kohentanut kaunis ruska, mutta silti herkästi on mieli hakeutunut alempiin sfääreihin.
Syksyistä Viroa Tartossa Karlovan kartanon pihalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niinpä sitten tässä viime perjantaina soittelimme erään ystäväni kanssa jostain asioista ja kysyin häneltä, josko hän tietäisi sopivan täyshoitolan, jonne painua talviunta pohjustamaan. Sainkin yllättävän vastauksen: ”Lähde mukaan Viroon!” Hän miehensä kanssa oli menossa sunnuntaina Etelä-Viroon, missä he asuvat vanhassa 1793 perustetussa Karlovan kartanossa.
Kartanoon kuuluu yleensä aina myös puisto. Niin täälläkin Tarton keskustassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vuonna 1828 kartanon osti Thaddeus von Bulgarin, joka rakennutti entisen rakennuksen melkein kaksi kertaa suuremmaksi. Bulgarinien aikana Karlovan kartanosta tuli Venäjän paikallisen kulttuurielämän keskus. Kartanossa oli silloin erittäin runsas taide-, kirja- ja harvinaisuuksien kokoelma. Nykyään kartanon on suurelta osin kunnostettu huippukuntoon, osa on vielä kunnostamatta. Kartanon omistaa virolainen rikas liikennöitsijä ja se on siis yksityisomistuksessa, eikä siellä ole normaalisti mahdollista vierailla kuin joissain erityisissä tapauksissa. Ja minulle tarjoutui nyt tällainen erityinen tapaus. Siispä sinne.

Matkasta päättäminen, lippujen tilaaminen ja sitä edeltänyt virolaiseen matkaklubiin liittyminen edullisen laivamatkan vuoksi tapahtuivat parissa tunnissa ja perjantaina illalla olin hieman hämmentynyt: minunhan pitää ryhtyä pakkaamaan, koska lähden omalla pikkuautollani matkalle. No jospas!
Kartanon kissan värit sopivat hyvin ruskan väreihin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En ole pitkiin aikoihin matkustanut pikkuautolla parin kolmen yön matkaa pitempiä aikoja, joten hieman oli pohdittava, mitä otan mukaan, mitä en. Tilaa kun ei ole samalla tavalla kuin matkailuautossa. Mutta kaikki mahtui ja tilaa tuliaisillekin jäi. Ja ei kun Helsinkiin ja lähtö Katajanokalta Tallinnaan alkoi.
Tarton syksyistä väriloistoa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pikaliipparilla matka taittuu nopsaan ja pieneltä näyttävään Viking Linen laivaan mahtuu tolkuttomasti autoja ja rekkoja. Perillä matka jatkui etelään Tarttoon, jonne saapuminen olikin sitten vasta myöhään yöllä, joten uni maistui.
Tartossa saa aina seuraa vaikka sitten maalaisnaisilta taidemuseon edessä.
(Kuva © Hannu Pyykkänen)
Tartto on Viron sykkivä sydän. Siellä on monta Virolle merkittävää historiallista ja nykyistäkin kohdetta, mm. yliopisto ja Kansallismuseo. Viro on monella tapaa kulttuuriystävällinen kaupunki, josta löytyy tapahtumia joka lähtöön ja jokaiseen makuun. Mikä minua, joka olen vieraillut Virossa jo vuosikymmenien aikana usein, miellyttää paljon, on se, että maa on melkoisella vauhdilla noussut neuvostoajan kurimuksesta nykyaikaiseksi itsenäiseksi valtioksi niin ulkoisilta puitteiltaan kuin henkiseltä ilmapiiriltään. Virolaisia ei koko vuosikymmenien ajan kestäneen sorron aikana muserrettu, eikä vaiennettu kokonaan, vaan he säilyttivät tietyn itsenäisyytensä miehityksenkin aikana. Minusta tuota kuvasi hyvin Viron ensimmäisen oman lipun tarina – lipun, jota säilytetään nyt Tartossa Kansallismuseossa tai oikeammin kansanmuseossa (rahva muuseum). Se kertoo siitä, ettei toivoa menetetty, vaan se eli vahvana taustalla koko ajan.
Tarton kulttuurielämä on vilkasta ja monipuolista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse sain vierailla tällä samalla visiitillä Tartossa oopperassa, jossa nuoret Hiljaisuuden musiikin studion muusikot ja näyttelijät (Vaikuse muusika stuudio) harjoittelivat tulevaa aivan uutta oopperaa, joka perustui 1943 Virosta Suomen kautta Ruotsiin paenneen kirjailijan Karl Ristikiven teksteihin. Kirjailijana hän kuvasi realistisesti virolaista kaupunkielämää 1900-luvun vaihteen jälkeen sekä elämää pakolaisena. Aihepiiriin kuului myös keskiajan kuvaus. Lisäksi hän kirjoitti runoja, lastenkirjoja sekä Viron kirjallisuushistorian Eesti kirjanduse lugu (1954).
Virossa voi myös herkutella niin ruuan kuin myös leivonnaisten kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mikä kohdaltani on merkittävää suhteessa Ristikiveen, on se, että hän on yksi niistä todella harvoista virolaisista ortodokseista, jotka ovat tuottaneet tällaista taidetta. Nyt harjoiteltu ja pian ensi-iltaan tuleva ooppera perustuu Ristikiven kirjaan Rõõmulaul (Riemulaulu tai oikeammin ehkä Ylistyslaulu vuodelta 1966). Tekstissä ja sen nimessä onkin viittaus ortodoksisen kirkon hyvin tuntemaan Marian ylistyslauluun:
”Totisesti on kohtuullista
ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä,
aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.
Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi
ja serafeja verrattomasti jalompi,
Sinua, puhdas Neitsyt Sanan synnyttäjä,
Sinua, totinen Jumalansynnyttäjä.”

Oopperan on säveltänyt virolainen Tõnu Sepp, merkittävä virolainen vanhanmusiikin taitaja, opettaja ja säveltäjä, alansa ”grand old man” ja libreton on kirjoittanut Loone Ots, virolainen kirjailija ja folkloristi sekä kulttuuri- ja kirjallisuustuntija. Kumpikin erittäin tunnettuja virolaisia taiteilijoita ja merkittäviä kulttuuripersoonia. Mukana esityksessä on Hiljaisuuden musiikin studion vanhoja keskiaikaisia soittimia ja koko tarina on upea kertomus mm. pakolaisuudesta ja rakkaudesta. Mikä parasta, esityksiä voi katsella ja kuulla marraskuussa kahdella paikkakunnalla Suomessakin, ainakin mahdollisesti Paltamossa ja jossain muuallakin myöhemmin ilmoitettavalla toisella paikkakunnalla, kun he tekevät vierailun Suomeenkin.
Viron upea kansallismuseo on ehdottomasti vierailun arvoinen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen kohde, jossa tällä visiitillä vierailin ja ihastuin, oli juuri tuo edellä mainittu Eesti Rahva Muuseum eli hieman länsimaisittain ajatellen Viron Kansallismuseo. Se on rakennettu vanhan, kylmästä sodasta karulla tavalla muistuttavan neuvostovallan aikaisen sotilaslentokentän viereen ja museo on rakennettu – ainakin kentältä eli toiselta sisäänkäyntipuolelta katsoen – ikään kuin lentokentän kiitoradan jatkeeksi. Rakennuksena se on hieman myös muisto neuvostoajan prameudesta, mutta sisältä löytyy moderni, uusin teknisin laittein varustettu museo, jossa voisi viettää aikaa vaikka viikon ja ei sittenkään ole varmaa, että on ehtinyt nähdä ja katsoa kaiken.
Vändran ortodoksisesta kirkosta tehtiin neuvostoaikana elokuvateatteri, mutta se on jälleen palautettu kirkoksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Noiden lisäksi olen ollut konserteissa, vieraillut Vändrassa virolaisten ystävieni luona ja tietysti täydentänyt talvivarastojani Latviassa, koska raja on kohtuullisen lähellä ja vierailu aina kannattaa taloudellisesti, tiedä sitten muuten. Lisäksi olin kuvaamassa Tarton yliopiston alaisessa ammattikorkeakoulussa Viljandissa erästä ystäväni luentoa. Vielä tein sipulinhakuretken Peipsijärven rannalle Kasepäähän, Kolkjaan ja Alastkiviin. Tarkoitus on mennä vielä erään merkittävän setukaisnaisen 90-vuotisjuhlille ja tulla viikonvaihteessa kotiinkin, kun sain lippuni vaihdettua uuteen laivaan. Entiseen kun tuli jotain teknisiä ongelmia, mutta eipä tuo haitannut, pidennys oli oivallinen minulle, pääsin näin synttäreille. Hieman muitakin ongelmia ilmeni ystävien auton kanssa, mutta kaikkihan on aina ratkaistavissa vaikka sitten inspiroiden. Lisää tarinaa tarvittaessa jossain myöhemmässä blogijutussa.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

Matka ei ole ollut pelkkää kulttuuria, se on ollut myös kulttuuria. laulua ja viihdettä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)