torstai 17. elokuuta 2017

147. Luostarimatkailua, osa 5: Kreikkalaisen Athoksen tuntua keskellä Kanta-Hämettä

Kanta-Hämeessä entisessä Lammin kunnassa, nykyisin Hämeenlinnaan kuuluvassa Ronnin kylässä sijaitsi muutamia vuosia sitten suuri kehitysvammalaitos, Pääjärven kuntoutuskeskus, joka sitten jostain syystä lakkautettiin. Laitos lukuisine rakennuksineen, joihin kuuluu mm. uimahalli, koulu, pari kerrostaloa, useita rivitaloja, jne. jäivät tyhjäksi ja Hämeenlinnan kaupunki kauppasi aluetta rakennuksineen ulkopuolisille. Paikka oli ennen myyntiä jonkun aikaa myös turvapaikanhakijoiden majoituspaikkana.
Lammilla on näyttelyjä lähes koko ajan jossakin tilassa sekä pysyviä "näyttelyjä" eli keskuksen omia ikoneja ja maalauksia sekä mosaiikkitöitä löytyy useista tiloista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Noin neljä vuotta sitten 2013 aiemmin Pohjois-Karjalassa keskuspaikkansa pitänyt Athos-Säätiö osti sitten tuon paikan rakennuksineen ja sen puuhaihmiset asettuivat asumaan Lammille ja rakentamaan sinne omaa luostarikeskusta.

Nyt alueella on käytössä useita rakennuksia. Osa asuntoina sekä paikan omille ihmisille kuin myös muille, ulkopuolella asuville, joille on myyty tai vuokrattu niin kunnostettuja kerrostaloasuntoja kuin myös rivitaloasuntoja. Alueelta voi ostaa asunnon ”kesämökikseen”, vapaa-ajan käyttöön tai vaikka pitempiaikaiseen asumiseen luonnon keskellä rauhallisessa ympäristössä.

Alusta alkaen epäilijöitä on riittänyt, sillä alueen ylläpitäminen rakennuksineen on todella suuren työn takana. Lisäksi alueen omistava yhteisö ja säätiö eivät suinkaan ui rahassa, vaan kaikki raha ylläpitämiseen on kovan työn takana. Silti eteenpäin on menty, vaikka pienin askelin.

Alueella on vuoden aikana useita kulttuuritapahtumia konsertteja ja näyttelyjä, mutta myös useita uskonnollisia tapahtumia kuten konferensseja ja muita vastaavia kokoontumisia, luentoja ja tietysti ortodoksisia jumalanpalveluksia. Niitä on luostarikeskuksessa joka päivä.

Vaikka nimi on ’luostarikeskus’, paikka ei ole virallinen ortodoksinen luostari. Tavoitteena kuitenkin on perustaa aikanaan sinne kaksi luostaria: toinen miehille ja toinen naisille. Osa keskuksessa asuvista ihmisistä asuu jo nyt kuin luostarissa. Tai pitäisi kai sanoa, kilvoittelee elämässään, kuin eläisi luostarissa.

Yhteisön koko vaihtelee, aivan kuten yleensäkin luostareissa. Kaikki eivät välttämättä sopeudu luostarimaiseen elämään ja sen asettamiin askeettisiin vaatimuksiin. Varmaan myös pienelle ryhmällä kasautuvat suuret työmäärät saattavat joskus väsyttää nykyihmisiä.

Silti neljän vuoden aikana alueella on tehty paljon monen asian eteen. Sieltä löytyy jo nyt kaksi kirkollista tilaa, toinen päärakennuksessa ja toinen ruokalassa eli tarpesassa. Kolmatta tilaa ollaan koko ajan rakentamassa ja sen seinille tulee suomalaisen mittapuun mukaan upeat ja fantastiset seinämaalaukset.
Luostarikeskukseen tultaessa vanha kartano jää vasemmalle (ei näy nyt kuvassa) ja tien päässä on päärakennus Karies ja suuri parkkipaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Päärakennuksessa, jota paikalla asuvat nimittävät Kreikassa sijaitsevan Athoksen keskuspaikan mukaan myös Kariekseksi sijaitseen kirkkotilan lisäksi mm. ortodoksinen kirjakauppa Filokalia, joka myy kirjoja ja muita ortodoksisia tuotteita myös netissä (www.filokalia.fi). Rakennuksessa on myös näyttelytiloja, asuintiloja, edustustiloja ja toimistotiloja. Vanhat kehitysvammalaitoksen lääkintätilat ovat saaneet uuden elämän.
Entiseen röntgenhuineeseen rakennetaan uutta kirkkotilaa, johon tulee seinille upeat freskot.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mm. vanhaan röntgenhuoneeseen on tulossa pyhälle Basileios Suurelle omistettu kirkkotila, jonka seinille maalataan par’aikaa upeita seinämaalauksia, freskoja. Työtä tekee Päivi Kristiina Loikala yhteistyössä mm. kreikkalaisen ikonimaalarin Konstantinos Ksenopouloksen kanssa. Valtaosa seinämaalauksista on jo lähes valmiina, mutta työ jatkuu vielä jonkin aikaa.
Trapesa eli ruokala sijaitsee lähellä päärakennusta ja sieltä löytyy yksi kirkkorakennuksista, ruokala, kahvio ja luento/konserttisali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ruokalarakennuksessa eli trapesassa on toinen kirkkotila, kappeli, joka on omistettu pyhälle Kosmas Aitolialaiselle, Athos-Säätiön ”omalle pyhälle”. Rakennuksessa on ruokalan ja siihen oleellisesti kuuluvien keittiötilojen lisäksi nykyään myös kahvila, Εὐλογειτε! Se on auki kesäaikaan päivittäin klo 10-14. Rakennuksessa on myös upea konsertti-/luentosali, jossa pidetään useita kertoja vuodessa mielenkiintoisia luentoja ja konsertteja. Toisinaan alueella vierailevat muusikot pitävät kahvilassa pienimuotoisia ”elävän musiikin konsertteja”.
Luostarikeskus sijaitsee kauniin Pääjärven rannan tuntumassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alueelle tultaessa tien vierellä on paikan vanha ja upea kartanorakennus, joka myös on usein erilaisten ikoni-, taulu- tai vaikkapa taidetekstiilinäyttelyjen pitopaikkana.
Uutena tilana keskuksesta löytyy nyt myös lahjatavaroitten outlet-myymäkä, josta löytyy lahjoja vaativillekin asiakkaille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alueelta löytyvät vielä edellisten lisäksi mm. todella laaja, hyvin hoidettu ja paljon käyttökelpoista tavaraa käsittävä kirpputori ja uusimpana uutuutena outlet-myymälä, jossa myydään erään valtakunnallisen lahjatavarakaupan lopettamisen jälkeen sen tuotteita, hienoja lahjoja vaikka sellaiselle ihmiselle, jolla jo on melkein ihan kaikkea. Sellainen voisi olla vaikka käsilaukun ripustamiskoukku naiselle, kun hän menee kahvilaan tai johonkin vastaavaan paikkaan ja laukulle pitäisi löytää läheltä turvallinen ripustuspaikka. Sellainen koukku löytyy nyt edullisesti outlet-myymälästä.
Päärakennuksen kirkkotila on avara ja valoisa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Näiden maallisten asioiden lisäksi alueelta saa myös hengellistä ravintoa. Päärakennuksen tai trapesan kirkkotiloissa on yleensä joka päivä ortodoksinen jumalanpalvelus joko papin toimittaman tai maallikkopalveluksena. Alueella ei vielä ole omaa pappia ja siksi pappien toimittamat palvelukset ovat harvemmassa. Kerran kuussa oman Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan pappi toimittaa siellä palveluksia ja muina aikoina siellä vierailevat suomalaiset tai joskus myös ulkomaalaiset papit toimittavat myös palveluksia. Kaikkiin palveluksiin saa mennä mukaan ja osallistua sillä tavalla, kuin se on kenellekin mahdollista. Sakaramentteihin (kuten esim. ehtoolliseen) saavat osallistua vain ortodoksit, kaikkeen muuhun kuka tahansa kirkossa oleva. Epäselvissä tapauksissa kannattaa aina kysyä paikalla olevilta neuvoja.
Tilaa parkkeerata auto tai vaikka matkailuauto tai -vaunu löytyy keskuksen päärakennuksen edestä runsaasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alue sopii mainiosti myös matkailuajoneuvoilla liikkuville matkaajille. Päärakennuksen edessä on valtavasti asfaltoitua tilaa, jossa voi luvan kysyttyään myös vaikka yöpyä, kunhan ei paikalle rakenna mitään äänekästä leiripaikkaa vaikka nostelemalla puutarhakaluston auton edustalle. Sähköäkin saattaa joissain tapauksissa saada edullisesti, sitäkin kannattaa kysyä paikan ihmisiltä. Pienenä palveluksena vaikkapa pihalla yöpymisestä voi sitten vaikka ostaa alueen kaupoista ja kahvilasta erilaisia tuotteita tai tukea muutoin rahallisesti keskuksen toimintaa.

Koska paikka on luostarikeskus, pitää muistaa korrekti käyttäytyminen, johon eivät kuulu kovaääninen meluaminen, koirien irti laskeminen, alkoholin julkinen käyttö, vähissä vaatteissa alueella kulkeminen, jne. Jokainen voi miettiä kohdallaan asioita, mitkä eivät luostarimaiseen paikkaan sovi ja joita on syytä välttää.
Ronnin sijainti kartalla.
Paikka sijaitsee Ronnissa ja kun laittaa navigaattoriin nimen Ronni, Hämeenlinna, pääsee jo melko lähelle. Päätiellä (nr. 317) ei ole vielä oikein hyviä tienviittoja tai mainoksia alueelle. Vain Lammin suunnasta tultaessa, tien oikealla puolella on suurempi kyltti, joka kertoo paikasta, joka sijaitsee noin 300 metriä päätiestä. Asikkalan suunnasta tultaessa ajaa helposti ohi tuon risteyksen, mutta kun on tien vasemmalla puolella olevan Pääjärven rannalla ja näkee kyltin ”Juottimen ranta”, tietää, että tienhaara tulee ihan kohta vasemmalle. Asikkalantien ja Ronnintien risteyksestä Putulasta on noin 7-8 km Ronniin ja vastaavasti Lammin keskustasta on sinne noin reilut kuusi kilometria.
Taiteilija Kyllikki Suden tekemiä mosaiikki-ikoneja löytyy keskuksen tiloista runsaasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hämeenlinnasta Ronniin on suoraa tietä Tuuloksen kautta matkaa noin 41-42 km ja Lahdesta Hollolan, Hämeenkosken ja Lammin kautta noin 43-44 km. Ronniin pääsee myös muita reittejä, mm. Asikkalan suunnasta. Tarkemmat ajo-ohjeet löytyvät tarvittaessa Atho-Säätiön omilta nettisivuilta: www.athossaatio.fi ja Lammille asti pääsee tarvittessa Lahdesta tai Tampereelta myös busseilla.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S.
Luostarikeskuksen päärakennuksessa avautuu lauantaina 19.8. uusi merkittävä ikoninäyttely
”Mestarin valoisassa varjossa”
.
Näyttelyssä on esillä viiden suomalaisen ikonimaalarin ja heidän kreikkalaisen opettajansa Konstantinos Xenopouloksen töitä. Avajaishetki on klo 13 ja se on avoin kaikille.

Katso lisää näyttelystä:
Facebookista: https://www.facebook.com/athossaatio/posts/1679067762133172
tai
Athos-Säätiön omilta sivuilta: http://www.athossaatio.fi/fi
P.P.S
Olen kirjoittanut Lammilla sijaitsevasta luostarikeskuksesta vuonna 2014 toisessa blogissanikin, jossa on lisää kuvia tekstin ohessa. Katso sekin:


H@P

maanantai 7. elokuuta 2017

146. Vainajien matkassa

Olen lähes huomaamattani yhdistänyt kaksi ”harrastustani”: matkailun ja sukututkimuksen. Kun aiemmin ajellessani matkailuautolla eri puolilla maailmaa, etenkin Suomessa, katselin aina paikkakunnan ortodoksisia kirkkoja. Nyt olen viime aikoina liittänyt kuvioon mukaan myös hautausmaat, pääasiassa edelleen ortodoksiset, mutta on muittenkin mailla tullut käytyä.
Oman sukuni hautoja nykyisin Joensuuhun kuuluvasta Tuupovaarasta, sen Öllölän kylästä Pörtsämön erämaakalmistosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Kaikki alkoi itse asiassa siitä, että sukua tutkiessani löysin erään mielenkiintoisen "tapauksen" suvustani. Totuttuun tapaan, hänestä ei suuremmin puhuttu oman muistini mukaan lapsuudessani tai myöhemminkään, vaikka hän liittyi melko konkreettisella tavalla sukuuni ja etenkin ydinperheeseeni. Hänen veljensä näet asui meillä yläkerrassa vaimonsa kanssa sodan jälkeen. Ja hänen tyttärensä oli äitini parhaita kavereita ja ekaserkkuni vaimo.
Valokuva-albumista löytämäni kuva Filip Vornasen ja hänen vaimonsa Annan, os. Kononowin hautakivesta.
(Kuva Hannu Pyykkösen kokoelmista)
ja alapuolella sama hauta nyt 2017 kuvattuna ennen "harventamista".
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Muitakin mielenkiintoisia tapauksia toki löytyi ja jopa sellaisia, joista puhuttiin meille lapsillekin tai tapauksia, jotka liittyivät tuon ajan mielenkiintoisiin henkilöihin, joita olin lapsuudessani joskus tavannut tai joista oli jostain syystä sitten myös kerrottu tarinoita. Nuo ihmiset ovat viime aikoina saaneet eri tavalla ”lihaa luitten ympärille” erilaisista dokumenteista, historia- ja sukukirjoista tai muista löytämistäni asioista, vaikka rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että paljon enemmän tietäisin, jos olisin aikanaan osannut kysellä enemmän vanhemmiltani ja muilta sukulaisilta.

Tuo puhumattomuus lienee ollut melko yleistä vanhempieni ja isovanhempieni elämässä. Syitä oli varmaan monia, koetut sodat ja monenlaiset muut vaikeudet ehkä päällimmäisinä ja osin varmaan sekin, ettei niistä suinkaan ollut saatavilla tai käsillä mitään kirjallisia dokumentteja, pelkkää suullista perimätietoa ja se ei aina ylettynyt kovinkaan kauas.

Oma isäni oli aikanaan kirjannut jotain tarinoita paperille asti ja niistä olen nyt nauttinut, sillä niissä on todellista tuon ajan elämää ja historiaa. Olen siirtänyt niitä toiseen blogiini, jossa olen enemmänkin kirjoitellut noita sukujuttuja ja sieltä (Oltiin sitä ennenkin …) niitä löytyy.
Sukulaisia on päätynyt myös postimerkkikuviin.
Nykyaikana on monella tapaa tosin. Jo pelkästään tietokoneen avaamalla ja oikealle Internet-sivulle menemällä saa hurjasti tietoa, josta suuri osa on lisäksi uutta, usein ennen näkemätöntä ja samalla myös melko mielenkiintoista. Kaikkihan me sukuamme tutkiessamme haluamme löytää merkittäviä tai ainakin mielenkiintoisia henkilöitä, mieluiten kuninkaallisia tai muita aatelisia, jotta voisimme siinä ohessa nostaa omaa häntääkin ja vaikka kehuskella upealla suvulla. Vastaavasti rötöstelijät ja muut rikolliset sukulaiset halutaan helposti unohtaa ja jättää historian hämärään. Tuo on kovin inhimillistä, mutta ihan turhaa. Kaikilla on oma arvonsa sukuhistoriassa, erilaisten esi-isisiemme ja -äitiessämme tarinoissa.

Sen sijaan monelta meistä on kadonnut halu ja osin kai myös taito kirjoittaa noita vanhoja itse kokemiamme asioita ylös lapsillemme tai lapsenlapsillemme, jälkipolville. Nykyään meillä on hyvät laitteet dokumentointiin, älykännykät kameroineen tai paremmat kamerat sekä erilaiset kannettavat tietokoneet ja taulutietokoneet eli tabletit, joilla asioiden ylöskirjoittaminen on varsin helppoa ja sitä voi tehdä melkein missä vain.

Minulla ei suvusta ole löytynyt noita kuninkaallisia eikä – kuten eräässä blogissani taisin jo mainita – edes keisarin kesämökin arvokkaan ratsumestarin äpäröitä – nekin, löydetyt kotikutoiset äpärät, aviottomat lapset, olivat ihan vain tavallista alkuperää, mikäli niistä nyt yhtään mitään saattoi arvailla. Yleensä ei voinut.

Joitain mielenkiintoisia piirteitä suvustani kuitenkin löytyi ja niiden perässä olen nyt sitten muun matkailuni ohessa juossut. Löysin isäni vanhoista valokuva-albumeista mm. erään omalta kohdaltani mielenkiintoisen henkilön haudan kuva. Kuvassa oli kahden vainajan nimet, toinen oli isotätini, mutta missään ei ollut mainintaa hautapaikasta, missä se mahdollisesti sijaitsi.

Niinpä matkoillani tuli juostua seitsemällä tai kahdeksalla ortodoksisella hautausmaalla, ennen kuin hauta viimein löytyi maastosta. Ja löytyikin arvaamattoman läheltä. Hyvä, ettei melkein omien vanhempieni haudan viereltä, jossa olin käynyt jo aikaisemmin monta kertaa. Syy miksi sitä en aikaisemmin löytänyt, oli varmaan haudan päälle kasvanut kasvillisuus, saniaiset, joka peittivät melkein koko hautakiven. Yllätys oli lisäksi se, että kuvan ottamisen jälkeen, hautaan oli haudattu kolmaskin henkilö. Hänkin oman aikansa yhdenlainen julkkis.
Tältä näyttää tuo etsitty ja saniasilta siivottu hauta anykyään. Kanteleensoittajana kunnostautunut Hannes oli haudattu samaan hautaan veljensä ja veljensä vaimon kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen nyt viime aikoina yhdistänyt noihin kahteen harrastukseen, hautausmailla matkailuun ja sukututkimukseen vielä kolmannenkin harrastuksen: valokuvaamisen. Kun eläkeläisellä on aikaa, eikä ole kiirettäkään, olen kuvannut muutaman hautausmaan kivet niin, että niistä näkee, kuka siihen on haudattu, milloin syntynyt ja milloin kuollut, mikäli tiedot ovat suinkin hautakivestä tai rististä jotenkin luettavissa. Eräistä haudoista olen lukenut hautaristien tekstit pieneen nauhuriin myöhempää käsittelyä varten. Näin tein mm. Konevitsan munkkien hautausmaan veljestön hautaristeistä Keiteleen Hiekassa, sillä nimet ja tiedot olivat messinkilaatoissa, jotka olivat jo melko lailla tummuneet lähes lukemattomiksi.

Samalla, kun kiinnostukseni Konevitsan munkkien hautoihin on kasvanut, olen löytänyt niitä joko itse tai jonkun muun avustuksella muualtakin Suomessa sijaitsevilta hautausmailta. Syitä, miksi he ovat haudatut muualle voi vain arvailla, syitä en ole oikeasti vielä saanut selville. Samalla tavalla tiedän joitain muittenkin luostarien vainajia olevan haudattu tuollaisille ns. siviilihautausmaille eli seurakuntien käyttämille hautausmaille ympäri Suomen. Yhdestä tällaisesta löytyy oma tarinansa vuodelta 2013 jälleen eräästä blogistani (Levoton nero - pappismunkki Mefodi).
Pappismunkki Mefodin (siviilinimeltään Matti Lehmosen) hauta Rautalammen ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä ohessa hautausmaita kierrellessä ja myöhemmin vielä kuviakin ottaessa, sieltä on sittemmin löytynyt erilaisia ihmisiä, jotka ovat tuttuja joko julkisuudesta tai tunnen heidät muuten oman elämäni muista kuvioista tai olen kuullut heistä kerrottavan. Sekin on ollut ihan mielenkiintoista, vaikka liittynee – kuten joku sen minullekin jo mainitsi – omaan vanhenemiseeni. Vanhetessaan sitä jotenkin kiinnostuu kuolemasta ja siinä ohessa kai sitten myös hautausmaista, missä voi vierailla nyt vaivaisempana myös matkailuautolla liikkuessaan.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 2. elokuuta 2017

145. Luostarimatkailua, osa 4: Konevitsa Suomessa

Aiemmissa blogijutuissani olen kertonut Suomessa toimivista virallisista luostareista: Valamosta ja Lintulasta, mutta myös yhdestä erakkolasta, yhden munkin luostariyhteisöstä Valtimolla.

Viime sodat – Talvisota, Jatkosota ja Lapin sota – aiheuttivat suuria muutoksia silloiseen Suomeen ja erityisen suuria muutoksia se merkitsi silloiselle Suomen ortodoksiselle kirkolle, joka menetti noin 90 % omaisuudestaan ja kiinteistöistään sotien seurauksena. Ne joko tuhoutuivat tai jäivät silloisen Neuvostoliiton alueelle monenlaisin historioin.

Luovutetulla alueella Karjalassa, Laatokan saarella, toimi myös Konevitsan luostari, jonka oli joskus 1300-luvun lopulla perustanut sinne pyhittäjä Arseni Konevitsalainen. 1920-luvulla luostari siirtyi Suomen itsenäistyttyä Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka lähes kaikki munkit olivat joko venäläisiä tai karjalaisia, jotka yleensä eivät osanneet suomea.

Luostarin asukkaat pakenivat talvisodan jälkeen 1940 ensimmäistä kertaa, mutta osa heistä palasi kuitenkin vielä seuraavana vuonna takaisin. Lopullinen lähtö saaresta tuli sitten seuraavana vuonna 1942, jolloin koko veljestö ja muu luostarin väki joutui evakkoon Suomeen.

Suomea osaamattomina he kiersivät evakkopaikoissa ja olivat kolme kuukautta mm. Kannonkoskella Terelän koululla, mistä he sitten myöhemmin siirtyivät ostamalleen maatilalle Keiteleen Hamulan kylään, jota kansan suussa alettiin melko pian kutsua Keiteleen Hiekaksi.
Keiteleen Hiekan hautausmaan portti.
[Kuvat suurenevat useilla näytöillä, kun klikkaat niitä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Elämä Suomeen siirtyneessä Konevitsan luostarissa kävi kuitenkin vaikeaksi. Veljestö ikääntyi ja maatilan töiden hoitaminen vaikeutui ja olisi edellyttänyt ylimääräisiä varoja ulkopuolisten palkanmaksuun. Kun samaan aikaan myös luostarin taloudellinen tilanne heikkeni suuresti, veljestö päätti myydä Keiteleen Hiekan maatilan ja muuttaa Heinäveden Valamon luostariin vuonna 1956.

Hiekan maatila luostarin rakennuksineen siirtyi yksityiseen omistukseen ja paikalle jäi muistuttamaan sinne kaipaaville ortodokseille ainoastaan veljestön hautausmaa, joka yhä on siellä metsän keskellä ja kertoo omaa tarinaansa Suomeen siirtyneestä Konevitsan luostarista.
Konevitsan munkkien hautoja Keiteleen HIekan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalle on haudattu vajaat kolmekymmentä luostarin asukasta, igumeni, pappismunkkeja, tavallisia munkkeja ja viitankatajamunkkeja eli noviiseja sekä joitakin luostarissa olleita tai työskennelleitä ”siviilejä”.
Simeon ja Anna Tuiskun grobu Keiteleen Hiekan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
1940- ja 1950-luvuilla hautausmaalle haudattiin muutama paikallinen ortodoksikin, mutta tuo ajanjakso jäi lyhyeksi ja näitä hautoja siellä on noin parikymmentä. Metsän keskellä, muutaman kilometrin mittaisen hiekkatien varrella, aivan lähellä entisiä luostarirakennuksia, nykyistä maatilaa, hautausmaa kertoo mystillistä tarinaa ihmisistä, jotka maan omaa kieltä taitamattomina joutuivat pakenemaan omasta maastaan, asumaan kaukana kotiseudulta, jonne he koko ajan kaipasivat ja lopulta kuolemaan – heidän kannaltaan katsottuna – vieraalla maalla.

Munkkien sukulaiset eivät voineet vierailla heidän haudoillaan ja osan aikaa se oli melko vaikeaa muillekin, myös suomalaisille. Mutta hautausmaa on virallinen, sitä ei voi eikä saa tuhota ja sille ja siellä lepääville vainajille pitää antaa säädösten mukainen hautarauha. Siksi siellä on myös mahdollista vierailla, vaikka se yksityisellä maalla sijaitseekin.
Keiteleen Hiekka kartalla
Hautausmaa on mielenkiintoinen vierailukohde, jos liikutaan Pohjois-Savossa ja Keiteleen tai Pielaveden maisemissa. Navigaattoriin voi kirjoittaa Hiekkatie, Keitele ja tielle päästyään ja muutaman kilometrin tietä ajettuaan hautausmaan kyllä löytää aivan tien varresta ja siinä on myös pieni parkkipaikka.

Lähiseudulta Keiteleestä osoitteesta Arsenintie 1 löytyy myös ortodoksinen kirkko, joka muistuttaa olemassa olollaan ja jopa nimelläänkin – Pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kirkko – Konevitsan luostarin olemassa olosta Keiteleen Hiekassa ja sen jättämästä merkittävästä historiallisesta ja ortodoksisesta muistijäljestä luterilaisen Sydän-Savon mailla, omien, mutta samalla vieraiden keskellä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

lauantai 15. heinäkuuta 2017

144. Luostarimatkailua, osa 3: Erakkomunkin luona Valtimolla

Kahdessa aikaisemmassa blogijutussa (141 ja 142) kerroin matkailumahdollisuuksista Suomen ainoissa virallisissa ortodoksisissa luostareissa Valamossa ja Lintulassa. Kuten tuossa Valamo-jutussani mainitsin, näiden kahden virallisen luostarin lisäksi maassamme on joitain epävirallisia yhteisöjä, joista jopa osassa on mahdollista vierailla – jos nyt ei ihan joka päivä, niin ainakin joskus. Yksi näistä sijaitsee Valtimon kunnassa, sen pohjoisosassa Rasimäessä.
Erakkolan kesäkahvila, talvella traktorin talli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä Rasimäen kylän Pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkola on varsin mielenkiintoinen paikka, eikä se – tietyllä tavalla syrjässä sijaitsevana – kuitenkaan ole liian syrjässä, etteikö siellä voisi joskus vierailla, jos se suinkin on mahdollista.

Erakkolan kohdalla on ehkä vielä voimallisimmin korostettava, että paikka on siellä asuvan ihmisen koti. Ihan samalla tavalla kuin luostari on koti munkeille tai nunnille, erakkola on siellä asuvan yksin elävän munkin tai joskus myös nunnan koti, joka ei todellakaan ihan samalla tavalla ole ”turistinähtävyys” kuin vaikka Iisakin kirkko.

Rasimäen erakkolassa asuu yksi ortodoksinen munkki. Hänet on vihitty arkkipiispan toimesta ns. maailmassa eläväksi munkiksi, hän ei siis kuulu minkään suuren luostarin veljestöön vaan muodostaa eräällä tavalla oman yhteisönsä, vaikkakin nyt yksin.
Kotitšasounan ulkoseinältä löytyy erakkomunkin itsensä maalaama ikonikuva "Munkin elämä", jossa ovat kuvattuina mm. munkkia koettelevat Dante Alighierin "Jumalaisessa näytelmässä" (La Divina Commedia) kuvatut ja Raamatun sananlaskuissa (San.6:16-19) mainitut kuolemansynnit: ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.
(Ikoni ja kuva © munkki Stefanus)
Paikkana Rasimäki on sodan jälkeen sinne muuttaneiden karjalaisten evakkojen henkiin herättämä pieni paikka, jossa sijaitsee yhä kylän oma tšasouna, kylän kappeli – pyhän Johannes Kastajan tšasouna – mutta nyt myös jo toinenkin pieni kirkollinen rakennus – tämän pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkolan oma Pyhän Ristin ja Pyhän Johannes Krysostomoksen muistolle rakennettu tšasouna.

Paikalla asuu munkki Stefanos, joka on saanut kirkollisen munkkinimensä juuri pyhittäjä Stefanoksen mukaan. Muutamia vuosia sitten hän muutti Porin seudulta Pohjois-Karjalaan Valtimon kuntaan, mistä hän osti hiljalleen rapistuneen, mutta silti yhä hyvässä kunnossa olleen, sodan jälkeen evakkojen perustaman ja rakentaman perinteisen maalaistalon ja kehittänyt siitä tälle pienelle paikkakunnalle oman ortodoksisen erakkolansa, jonka pihapiiriin on siis nyt jo kohonnut mm. tuo pieni tšasouna.
Kesän ainoa kahvion aukioloviikko on päättynyt ja tienvarsimainos on syytä poistaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erakkola on varsinaisesti avoinna vain yhden viikon vuodessa – heinäkuun ensimmäistä viikonloppua edeltävän viikon, jolloin kunnassa vietetään samaan aikaan Valtimo-viikkoa. Silloin erakkolassa on muitakin matkailijoille tarkoitettuja palveluja, kuten vaikkapa tänä vuonna siellä oli uusi kesäkahvio ja ulkorakennuksessa, maitohuoneessa, ikoninäyttely.
Kesällä 2017 maitohuoneessa oli raumalaisen ikonimaalarin, Marianna Kantolan ikonien näyttely.
Tässä on ikoni nimeltään Jumalanäidin suojelus eli Pokrova, jonka juhlaa vietetään Suomessa 1.10.
(Ikoni © Marianna Kantola, kuva © Hannu Pyykkönen)
Tšasouna on aina silloin auki, kun erakkolan asukas on paikalla. Eli siellä voi vierailla melkein milloin vain, mutta silloin vain tässä pienessä tšasounassa, ei muualla pihapiirissä. Tosin erakkolan vieressä on melko suuri ja erikoinen, viehättävä omenatarha, jonne toki voi myös mennä kävelemään ja katselemaan, koska se on erotettu erakkolasta aidalla omaksi alueekseen.

Tienvarresta saattaa heinäkuussa löytää tällaisen ilmoituksen. Tämä on vuodelta 2017.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)
Erakkolan vieressä on myös kaunis ja suuri omaenatarha.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta tuon yhden viikon aikana – ja joskus satunnaisesti muulloinkin, jos paikkakunnalla tapahtuu samaan aikaan jotakin, erakkolassa voi nauttia näyttelystä, hyvästä kahvista ja erakkomunkin itse leipomista maukkaista leivonnaisista ja jopa pikkupurtavasta, jos sattuu hieman nälättämään.

Muuna aikana voi ihailla keskelle pihamaata rakennettua, varsin omantyylistä, hirsistä tšasounaa ja sen ikoneja, jotka kaikki on erakkolan asukas, munkki Stefanos, maalannut. Munkki Stefanoksen ikonimaalaustyyli on omantyylistä, tavanomaisesta ikonimaalausvirtauksesta jonkin verran poikkeavaa ainakin värityksen ja värimaailman osalta. Muutoin ikonimaalari on varsin tarkka ja hyvin perillä maalausperinteestä ja ortodoksisen kirkon säännöistä ja ohjeista, jotka koskevat ikoneja ja niiden maalaamista ja tietenkin niiden käyttämistä rukouksen apuvälineinä.

Ikonimaalarina hän on tunnettu kautta maan ja hänen maalaamiaan ikoneja löytyy mm. arkkipiispa Leon omasta henkilökohtaisesta pyhän pappismarttyyri Blasioksen ja pyhien marttyyrien Floroksen ja Lauroksen tšasounasta Pielavedeltä sekä ainakin Hyvinkään, Porin ja Valtimon ortodoksisista kirkoista, joista tuon viimeisimmän kirkon kaunis ja vaikuttava sisäinteriööri on tämän erakkomunkin suunnittelema ja toteuttama ja suurelta osin myös maalaama.
Pyhän Ristin ja pyhän Johannes Krysostomoksen tšasounan seinältä löytyy mm. munkki Stefanoksen maalaama kookas Rasimäen Jumalanäidin ikoni.
(Ikoni © munkki Stefanos, kuva © Hannu Pyykkönen)
Ikonimaalauspiireissä erakkomunkki Stefanos on jollain tavalla kohauttanut maalariyhteisöä vähintään pari kertaa, kun hän on kehittänyt ja maalannut kaksi omaa ja aivan uutta, ennen näkemätöntä ikonityyppiä (ikonimallia) toisen Porin kirkkoon (Porin Jumalanäidin ikoni) ja toisen omaan tšasounaansa (Rasimäen Jumalanäidin ikoni). Myös hänen arkkipiispa Leon omaan tšasounaan maalama romanien (mustalaisten) suojeluspyhää Mustaa Saaraa kuvaava ikoni on herättänyt aikanaan sen tekohetkellä ja yhä vieläkin runsaasti keskustelua ikonimaalarien keskuudessa.

Osaa hänen maalaamistaan ikoneista on siis mahdollista käydä katsomassa tuossa pihalla sijaitsevassa pienessä tšasounassa. Tšasounan virallista ”kirkollista nimipäivää”, praasniekkaa, vietetään aina vuosittain Pyhän Ristin päivänä eli Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen muistopäivänä 14.9.
Valtimon ortodoksinen kirkko sisältä.
(Kuva © Ortodoksi.net)
Samaan reissuun on helppo yhdistää Valtimon ortodoksisessa kirkossa vierailu, jos vain onnistuu pääsemään kirkkoon sisälle. Se on mahdollista aina, kun siellä on joku tapahtuma tai jumalanpalvelus tai joskus myös se onnistuu soittamalla Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kansliaan ja kysymällä asiaa sieltä. Silloin on tosin soveliasta maksaa näytöstä hieman joko erikseen paikalle tulevalle näyttäjälle tai jos hän ei ota maksua, jättää rahat kirkon kirstuun.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Lue lisää Rasimäen erakon elämästä toisesta blogistani:

Happy 1:

20. Rasimäen erakko - elämää ja opettelua

21. Rasimäen erakko - ikonimaalari

Musta Saara, romanikielinen ikoni arkkipiispa Leon tšasounasta Pielavedeltä.
(Valokuva © Ortodoksi.net)

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

143. Siltamaksuja ja muita kuluja

Maailmalla liikkuminen autolla aiheuttaa kuluja. Suomalaisilla matkailuautoilijoilla, joilla usein on allaan kymmenien tuhansien menopeli, on tapana valittaa kaikista pienistäkin maksuista, mitä matkasta aiheutuu. Hyvä, etteivät välillä vaadi melkein ilmaisia polttoaineitakin. He eivät edes mielellään yövy leirintäalueilla, kun siellä pitää maksaa palvelusta, eikä toisin päin. He yöpyvät puskaparkeissa, huoltoasemilla ja tienvierustoilla. Periaatteena näyttäisi olevan, että sitä varten on hankittu kallis auto, ettei tarvitse kalliissa hotelleissa tai muuten ”kalliisti” asua.

Itseänikin toki harmittavat jotkut ylimitoitetut maksut, mutta tänään yksi sellainen maksu, ei suinkaan ylimitoitettu – saapui juuri postissa kirjeenä – ja sai minut hymyilemään. Palaan siihen kohta.

Ajelin alkukesästä tai loppukeväästä – ihan miten vain, kohteessa tosin oli jo kesä – ympäri ämpäri keskeisempää Eurooppaa, Baltian maissa, Puolassa, Saksassa ja Ruotsissa. Moneen maahan on rakennettu komeita moottoriteitä, joita pitkin liikkuminen on nopeaa, mutta usein myös hinnakkaampaa, kuin ”tavallisilla” teillä liikkuminen. Niillä peritään usein ns. tietulleja eli moottoritiemaksuja.

Systeemit ovat suunnilleen samanlaiset joka maassa pienin paikallisin poikkeuksin. Moottoritien alussa otetaan laitteesta lippu, jolla sitten moottoritien ”päättyessä” maksetaan maksu kassalle. Tuo päättyessä on lainausmerkeissä, sillä useinkaan moottoritie ei suinkaan pääty, vaan alkaa uusi maksullinen osuus.

Noita maksullisia osuuksia voi sitten pitemmällä reitillä olla useita ja moottoritien kulkeminen päästä päähän aiheuttaa jonkinmoiset kulut. Muistelen joskus Sveitsissä ja Ranskassa maksaneeni matkasta jostain Sveitsin Genevestä Ranskan Chamonixiin ja takaisin useita kymmeniä euroja.

Toki ne minustakin tuntuivat joskus kovilta hinnoilta ja siksi asetinkin viime kesänäkin oman navigaattorini välttelemään maksullisia teitä. Se tosin aiheuttaa usein toisella tavalla mielenkiintoisia tilanteita, kun navigaattori ohjaa ison auton peltotielle tai johonkin muualle vastaavaan. Toinen ”ongelma” – siis ongelma vain, jos sen sellaisena ottaa – on kulkemisen hitaus. Kaikkien lukuisten kylien kohdalla nopeutta on huomattavasti laskettava, ettei saa pikavoittoa, jonka kärkkyjiä Euroopassa tiet ovat pullollaan.

Oma liikkumisperiaatteeni on ajella ensi alkuun pienempiä teitä pitkin rauhassa, katsella paikkoja ja nauttia maan ilmapiiristä ja hieman aidommasta elämästä, jota tuollaisella reitillä näkee. Moottoriteillä näkee usein vain betoniseiniä ja nopeita autoja. Siirryn sitten pikkuteiltä moottoriteille, kun tai jos tulee kiire päästä johonkin kohteeseen tiettynä aikana tai usein myös silloin, kun matka pisteestä A pisteeseen B on normaalia pitempi. Pikkuteitä ajelemalla matka kestäisi usein tuplat, siksi pitää osin ajella myös nopeampia teitä.

Joissain ”kehittyvissä entisissä itäblokin maissa” tuo tietullikysymys on ratkaistu mielenkiintoisella tavalla, johon on ehkä osin jo sekoittunut peri-ihmismäinen ahneus. Joillakin osuuksilla tietulleja on todella tiheään, hyvä ettei viiden kilometrin välein ja maksu on tien kuntoa ja ajettavuutta ajatellen hieman korkeahko. Meille länsimaiseen hyvinvointiin tottuneille ei toki vielä liian kallis, mutta paikallisille se saattaa sitä olla. Siksi teillä ei useinkaan ole kovinkaan paljoa liikennettä ja vanha sanalasku toteuttaa itseään noiden maksujen kautta: ”suo siellä, vetelä täällä”. Paikalliset eivät maksa ja turistejakaan ei ehkä ole riittävästi, jotta kulut saataisiin peitettyä ihan oikeasti.

Suuremmissa autoissa, kuten esimerkiksi rekoissa ja ajoneuvoissa, jotka ylittävät kolmen ja puolen tonnin painon, on erilaisia teknisiä vempaimia, joilla tuo maksupuoli sitten maasta poistuttua hoidetaan. Henkilöautoissa ja alle tuon painorajan olevissa autoissa maksu hoidetaan rahalla tai pankki- tai luottokorteilla. Itse en tuosta maksusta purnaa, mikäli tie on hyvässä kunnossa. Mutta jos tie on kuoppainen, täynnä ”reikiä” asfaltissa, hieman iskee epäilys tuosta ahneudesta ja helpon rahan keräämisestä.

Niin – kerroin alussa, että sain kirjeen, joka hymyilytti. Kyllä vain. Kirjeen lähetti minulle ruotsalainen Swedish Transport Agency eli jonkinlainen Ruotsin liikennetoimisto Tukholmasta. Laskun aihe oli Motalan ja Sundsvallin siltojen ylittämisestä perittävä infrastruktuurimaksu toukokuulta, kun sielläpäin autollani ajelin.

Muistan ajaneeni jossain – mahdollisesti juuri tuollapäin – ja nähneeni ruotsinkielisen ”varoituksen” asiasta, mikäli jatkan matkaani. Kohta ilmestyi tien päälle kamerat, jotka sitten kuvasivat autoni rekisterikilvet ja tunnistivat ilmeisesti ne suomalaisiksi. Sitten seurasi omistajan identifioiminen, joka lienee nykyään melko helppoa tällä uudella tekniikalla. Mutta työtä se sekin vaatii.

Lopulta, kun minut oli löydetty, osoite saatu selvitettyä, seurasi laskun kirjoittamisen aika. Senkin voinee nykyään hoitaa melko koneellisesti, mutta edelleen – työtä se sekin vaatii. Lasku oli muuten suomenkielinen ja epäselvissä tapauksissa yhteyspuhelinnumerokin oli 09-alkuinen eli Helsingin suunnasta.

Tyypillisesti laskun oheen oli laitettu uhkaus siitä, mikäli en suostu maksamaan laskua. Sakko moisesta olisi 300 SEK eli Ruotsin kruunua, joka lienee euroissa noin reilut kolmekymmentä euroa. Ei käynyt edes mielessä, ettenkö maksaisi.

Mutta mitähän lienee tullut maksamaan tämä laskun koko proseduuri sieltä liikennekamerasta minun postilaatikkooni. Uskoisin, että muutaman euron kuitenkin. Joten voisi tietysti olettaa, että maksulla yritettäisiin kattaa noita kuluja. Mutta kittiä kanssa! Ei sinne päinkään.
Ruotsin liikenneviraston lasku.
Laskuni, joka aiheutti hymyn huulilleni, meni maksuun heti, mietin kuitenkin, että laittaisinko vasta eräpäivälle 20.7. (nyt on 5.7.). Laitoin eräpäivälle. Laskun suuruus oli huimaavat 51 eurosenttiä eli euroissa 0,51 euroa. Jippii pyhä Byrokratios!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 16. kesäkuuta 2017

142. Luostarimatkailua, osa 2: Lintula

Lintulan luostarin vanha päärakennus, jossa sijaitsee nykyisin mm. kesäkahvila.
(Kuvat saa usein suuremmaksi klikkaamalla niitä hiirellä.)

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Edellisessä blogijutussani kerroin Valamon luostarista, joka on ainoa suomalainen ortodoksinen mies- eli munkkiluostari. Suomen toinen virallinen ortodoksinen luostari on nais- eli nunnaluostari ja sekin sijaitsee Heinävedellä, itse asiassa lyhintä tietä vain vajaan 15 kilometrin päässä Valamosta länteen. Tämän luostarin virallinen nimi on Heinäveden Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari.

Jos vertaan näitä kahta luostaria keskenään, Valamo on monella mittarilla katsottuna suurempi: alueeltaan, tiloiltaan, vierailumääriltään, jne. Mutta varsinaisen luostariasukkaiden – veljestön tai sisariston – määrän osalta nämä luostarit ovat melkein yhtä suuret.
Taustalla Lintulan päärakennus, jossa sijaitsee kirkko ja sisariston keljat eli asunnot. Etualalla Lintulan kuuluisia yrtti- ja marjaviljelmiä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä kun Valamo selviää omista taloudellisista velvoitteistaan matkailun ja siihen oleellisesti liittyvien elinkeinojen avulla, Lintulassa matkailu on vain osavuotinen sivuelinkeino. Heillä talous perustuu ihan toisenlaiseen elinkeinoon: tuohuksien valmistamiseen.

Kummankin luostarin – niin Valamon kuin Lintulankin – historia juontuu vanhaan, nykyisin Venäjälle kuuluuvaan, mutta aiemmin Suomen alueeseen kuuluneeseen Karjalaan. Valamo syntyi Laatokan saarelle ja Lintula Kivennavalle, kumpikin hieman erilaisilla tavoilla, mutta samaa tarkoitusta ajamaan: rukouksen ja evankelioimis- ja lähetystyön jatkuvuuden turvaamiseksi kristinuskon levittäytyessä Bysantista Novgorodin kautta Karjalaan ja sieltä Lappiin ja Suomeen asti. Kristinusko tuli Karjalaan ja Suomeen ensiksi idästä ja vasta sen jälkeen 1100-1300-luvuilla lännestä ristiretkien avulla.

Valamon alku sijoittuu kristinuskon ja nimenomaan ortodoksisen uskon saapumiseen Suomeen ensi kertaa jonnekin vuoden 1000 tienoille ja Lintulan alku sen sijaan paljon myöhäisemmälle ajalle 1800-luvun lopulle. Lintula toimi aluksi jonkin aikaa silloisen Venäjän alueella ensin Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen asti (1917) ja sen jälkeen rajan sulkeuduttua Venäjälle aina toisen maailmansodan melskeisiin saakka Suomen puolella rajaa. Viime sotien (talvi- ja jatkosota) jälkeen Kivennavan alue luovutettiin Neuvostoliitolle ja Lintula siirtyi kokonaan nykyisen Suomen puolelle monenlaisten vaiheiden kautta vuonna 1946 Heinäveden Palokkiin.

Lintula on – ainakin omasta mielestäni – hieman erilainen luostari kuin Valamo. Se johtuu varmaan osaltaan siitä, ettei se ole niin suuresti matkailijoiden täyttämä kuin Valamo on. Osansa varmasti on silläkin, että nunnat yleensä pitävät erittäin hyvää huolta omista luostareistaan ja he satsaavat paljon kirkon ja muidenkin paikkojen kauneuteen. Itse yhdistän usein kauneuden ja rukouksellisuuden ja siitä syntyy paikalle ihan omanlaisensa ilmapiiri: rauhallinen, melkein mystinen ja etenkin juuri rukouksellinen. Tällaisessa paikassa on hyvä hiljentyä, rauhoittua ja rukoilla.

Edellisessä Valamosta kertovassa blogijutussani kiinnitin huomiota siihen, että luostari on siellä asuvien asukkaiden koti. Niin on Lintulakin. Se on kohde, jossa voi toki vierailla, vaikkei nyt juuri jotain asukasta menisikään tapaamaan. Paikkaa saa ja voi siis katsella ihan matkailullisessa mielessä tai vaikka vain ihan pyhiinvaelluksellisessa mielessä. Siellä voi vierailla, kunhan muistaa, missä on vierailulla: luostarissa, sen asukkaiden kodissa, pyhässä paikassa.

Koska itse liikun usein – etenkin kesällä – matkailuautolla, kiinnitän myös huomiota mahdollisuuteen vierailla paikoissa matkailuauton kanssa. Valamossa matkailuautoilijoille on tehty oma erillinen alueensa, jonne auton voi pysäköidä ja jossa voi tarvittaessa vaikka lyhytaikaisesti yöpyä. Lintulassa tuollaista paikkaa ei matkailuautoille juuri ole, mutta laajaa parkkipaikkaa voi kyllä käyttää tuollaiseenkin. Siellä ei tosin ole saatavilla mitään erilaisia matkailuautojen vaatimia palveluja: vettä, kemssan tyhjennystä tai sähköä, mutta itseellinen autokunta selviää yhdestä yöstä ilman noitakin. Julkinen ja avoin yleisövessa sijaitsee hieman kauempana luostarialueella vanhan navetan päädyssä ja sitä voinee käyttää ainakin osan aikaa luostarialueen ollessa avoinna. Lyhytaikainen yöpyminen parkkipaikalla on varmaan sallittua, kunhan siihen ei perusteta leiriä, jossa yöpyvät aiheuttavat äänillään ja toimillaan haittaa, melua tai muuta häiriötä rauhallisen luostarin asukkaille tai muille pyhiinvaeltajille. Hyvä tapa on kertoa yöpymisestä ja vaikka pyytää siihen lupa luostarin johtajalta, igumenialta.

Edellisessä blogijutussani kerroin laajalti käyttäytymisestä yleensä luostareissa. Sitä ei tarvitse pelätä, mutta omat sääntönsä siellä on vieraillekin. Lintula ei poikkea tästä käytännöstä. Liian ”rohkea” ja ”vähäinen” pukeutuminen ei sovi luostariin, vaikka oltaisiin lomamatkalla. Mieluusti pitkät housut miehillä ja hame naisilla, mikäli sellainen on mukana. Kyllä naiset housuissakin varmaan pääsevät luostariin, mutta vaihda hameeseen, jos sellainen on mukana. Näin kunnioitat pukeutumisellasi luostarin ohjeita.

Mikäli kirkossa on menossa jumalanpalvelus tai siellä on rukoilijoita, valokuvaaminen ei ole soveliasta ja se rikkoo paikan rauhaa ja yksityisyyttä. Palveluksiin voi kuitenkin osallistua ja se on jopa suotavaa. Kun palveluksia ei ole ja kirkot ovat tyhjiä, kuvata saa, mutta ihan kaikkialle ei toki voi mennä kuvaamaan. Ikoniseinän eli ikonostaasin takana olevaan alttarihuoneeseen ei missään nimessä saa mennä eikä edes kurkkia sinne ovia aukomalla. Paikka on pyhä paikka ja sen pyhyyttä ja arvokkuutta tulee kaikkien siellä vierailevien kunnioittaa.

Matkailijoille tarjottavien palvelujen määrä ja laatu on Lintulassa erilainen, niukempi kuin Valamossa. Sieltä ei löydy kesälläkään kuin kahvio, josta saa kahvia ja pikkupurtavaa. Ruokailuun siellä ei ole normaalisti mahdollisuutta. Pääportin vieressä, heti luostarialueelle tultaessa vasemmalla on matkamuistomyymälä, jossa on runsaasti juuri Lintulan itsensä tuottamia tuotteita: tuohuksia, yrttejä, kirjoja ja paljon muutakin.

Lintula valmistaa pitkän talven aikana lähes kaikki Suomen ortodoksissa kirkoissa käytettävät kirkkokynttilät eli tuohukset. Suuri määrä luterilaisiakin seurakuntia hankkii kirkkokynttilät Lintulasta. Vuodessa valmistetaan, myydään ja käytetään lähes miljoona mehiläisvahasta tehtyä tuohusta, joista siis suurin osa tehdään Lintulassa (kts. YouTube-video ”Miljoonan tuohuksen tehdas. Lintulan kynttilätehdas.”). Matkamuistomyymälästä voit sinäkin ostaa niitä kappaleittain tai kiloittain.
Miljoonan tuohuksen tehdas.

Tuohuksien teko on luostarin pääelinkeino. Muita tuloja matkailun lisäksi saadaan esimerkiksi yrttien kasvattamisesta ja niiden myymisestä. Lintula onkin kuuluisa omista marjoistaan ja yrteistään ja erilaisista yrttisekoituksista, joita voidaan käyttää vaikka teen asemasta. Toinen tuloja tuottava toiminta on viime vuosia liittynyt kirjallisuuteen, koska luostarin sisaristossa on laajasti eritysosaamista tuolle alalle: monen eri kielen, mutta erityisesti venäjän ja kreikan taitajia ja sujuvasanaisia kirjoittajia kirjoja kirjoittamaan.
Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasounan edestä löytyy luostarin hautausmaa, jossa ovat haudattuina mm. edelliset igumeniat Antonina ja Marina.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vierailulla Lintulassa pitää ehdottomasti nähdä kirkon ja vaikkapa tuon matkamuistomyymälän lisäksi luostarin oma hautausmaa, jonne on haudattu mm. kaksi viimeisintä igumeniaa eli luostarin johtajatarta ja muita sisariston jäseniä, mutta myös jokunen ”siviili” eli luostarin ystäviä ja tukijoita maailmasta. Hautausmaalta löytyy mm. Lintulan kirkon ikonostaasin maalanneen erittäin arvostetun ja maailmankuulun suomalaistuneen japanilaisen ikonimaalari Petros Sasakin hauta.
Ikonimaalari Petros Sasakin ja hänen vaimonsa Marian hauta Lintulan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalta ja läheisen järven rannasta, noin vajaan kilometrin luontokävelyn päästä löytyvät luostarin kaksi tšasounaa eli kappelia. Hautausmaan kappeli on nimeltään Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasouna ja Koskijärven rannalla on pyhittäjämarttyyri Paraskevan pieni tšasouna.
Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasouna sisältä.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
ja ulkoa
 
Lintula kuuluu joka tapauksessa niihin katsottaviin kohteisiin, joissa pitää vierailla, jos lähistöllä liikkuu. Joensuu-Varkaus-tieltä on sinne matkaa vain noin 10 kilometriä melko hyväkuntoista päällystettyä tietä. Ja yhteys Lintulan ja Valamon välillä on sujuvaa, koska luostarista toiseen pääsee oikotietä Varistaipaleen kanavan ja kylän kautta ja välimatka on vain noin 14 kilometriä päällystettyä tietä.
Lintulan ja Valamon luostarit kartalla kolmion Kuopio-Joensuu-Varkaus keskustassa.
Riippuu varmaan hieman matkasuunnitelmista, kummin päin matkan tekee. Jos liikkuu matkailuautolla ja aikoo jäädä yöksi, ajaisin ensin Lintulaan ja sieltä samana päivänä Valamoon. Pikkuautolla liikkumisessa voisi sitten ajatella vaikka ruokailemista, joka on helpompaa Valamossa ja rakentaa matkareittinsä ja ohjelmansa sen mukaan. Ryhmämatkatkin linja-autolla onnistuvat kumpaankin kohteeseen, ruokailuista tai majoittumisista kannattaa vain tehdä aina ennakkovaraus. Yksin, kaksi tai perheen kanssa liikkuvan ei tarvitse varata ruokailuja, mutta yöpaikka hotellista tai retkeilymajasta kannattaa aina varmistaa, ellei sitten nuku – kuten minä – matkailuautossa. Lisätietoja löytyy netistä Lintulan luostarin omilta sivuilta osoitteesta: www.lintulanluostari.fi


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S. Oheisen YouTube-videon avulla voit tehdä lyhyen kiertomatkan syksyisessä Lintulassa: ”Kävelyllä Lintulan luostarissa

Kävelyllä Lintulan luostarissa.



HP