sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

122. Ylämäkeä ja alamäkeä

Kyllä tämä kevät on samalla mukavaa aikaa että tuskallista odotustakin. Kun viimein pääsin liikkeelle matkailuautollani, niin eikös vain, satoi lunta maahan ja autossa on kesärenkaat. Tuossa pihassa se nyt sitten seisoo parkkipaikalla, en ajanut sitä edes talvitalliin. Huollettuna ja valmiina lähtöön.
On auto valmiina lähtöön ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Itse olen sen verran tumpelo näissä auton huoltoasioissakin, että jätän ne ammattilaisille. Autoni on varsin tuore, vain vajaat kaksi vuotta vanha, joten ei siinä suurempia ongelmia – alun pikkuhämminkien jälkeen – ole ollutkaan. Mutta huollatan sen säännöllisesti ja hyvin joka vuosi ennen matkojen alkua. Niin tein nytkin. Sekä auto-osa että asunto-osa huollettiin ja kuski siinä ohessa kävi omassa vuosihuollossaan ”poppamiehen” luona. Kaikki läpäisivät testit – kuskikin. Enää tosin ei taida olla kohtaa todistuksessa
– kuten muutamia vuosia sitten – jonka lääkäri silloin rastitti ja josta olin todella ylpeä näyttäen sitä varsinkin yhdelle ihmiselle: rasti oli kohdassa "ymmärtää puhetta".
Huollossa. Ei tosin Fiatin merkkihuollossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alkuun Fiatin oma takuuhuolto ei suuremmin vakuuttanut. Ei se varmuus toimivuudesta tosin ole vieläkään palannut, mutta onneksi nuo takuuhuollot ovat ensi kesän jälkeen historiaa ja voin huollattaa autoni missä haluan. Fiat ei todellakaan ole vakuuttanut ainakaan minua toimivuudellaan ja asiakasystävällisyydellään. Harmillista, kun kuitenkin tuo Fiat Ducato on melkoisen toimiva auto matkailukäytössä ja siihen toki kannattaisi sijoittaa myyjänkin ja etenkin maahantuojan – tai ainakin sijoittaa hyvään, toimivaan ja asiakasystävälliseen huoltopalveluun. Mutta parempia aikoja odotellessa …

Ajan autollani noin 20 000 kilometriä vuodessa suunnilleen kuukausien huhti-lokakuu välissä. Ajan sillä paljon myös Suomen ulkopuolella, joten arvostan auton toimivuutta ja varmuutta. Siksi käytän sen mieluusti ammattilaisen huollossa, jonka katson olevan varsin hyvän, eikä nyt niin tolkuttoman kalliinkaan vakuutuksen. Sitä se onneksi tähän asti on ollutkin. Jäänyt en ole kertaakaan mihinkään auton tai jonkun osan hajoamisen vuoksi. Ainut tämän kaltainen tapahtui muutama vuosi sitten Lyypekissä, kun vanhan autoni akku alkoi olla finaalissa, kun en ollut muistanut vaihtaa sitä uuteen. Hieman kylmäsi, kun laivan lähtöaamuna auto ei startannut leirintäalueella viisi ihmistä (kolme aikuista, kaksi lasta) sisässä ja laivaan olisi päästävä. No – onneksi olin varannut aikaa ja onneksi leirintäalueen omistajalla oli hyvät systeemit auttaa käynnistämisessä. Näin pääsin laivaan ja virta riitti vielä perille saapuessanikin starttiin laivasta pois ja kotiin asti. Niin – miksi en vaihtanut akkua Saksassa? Oli viikonvaihde ja kaupat kiinni – siinä syy.
Mukava muisto Serbiasta. Kaiken tuon kuvassa näkyvän ja lisäksi vielä toisenkin olutpullollisen sain viidellä eurolla Kamenici Vyrissa. Eipä siinä oikein kehdannut iste ruokaa tehdä autossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Viime kesänä huitelin ns. vanhoissa itäblokin maissa, lähinnä entisen Jugoslavian uusissa valtioissa (Slovenia, Kroatia, Bosnia-Herzegovina, Montenegro, Makedonia, Serbia), Albaniassa, Puolassa Unkarissa ja Slovakiassa. Auto pelasi mainiosti eikä jättänyt minua pulaan. Paitsi Kroatian Pulassa, mutta syy oli yksin minussa, ei autossa. Ajoin märälle ruohikolle loivaan rinteeseen ja en päässyt pehmeältä mullikolta pois kuin hinaamalla. Mutta onneksi sieltäkin löytyi apua ja mukavia ihmisiä auttamaan tumpeloa. Muunlaisia ongelmia vastaan minulla on tietysti hyvä kaskovakuutus, joka tarvittaessa suuremmissa ongelmissa tuo minut kotiin asti joko lentokoneessa tai lyijyarkussa.
Oltiin pahassa pulassa Pulassa, mutta selvisin kuitenkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kovasti tekee mieli taas lähteä. Suunnitelmat vilistävät päässä ja kohteet vaihtuvat yhdestä toiseksi. Oli jo melko lähellä – ennen noita lumisateita – että lähden keskemmäksi Eurooppaa hieman lämpimämpään, mutta aina sika syitä löytää lähtemättömyydellekin: milloin on maa roudassa, milloin kärsä kipeä.

Iloinen uutinen oli, että eräs ystäväpariskunta on menossa hakemaan matkailuautoa Saksasta. Toivottavasti tulevana kesänä päästäisiin jollekin yhteiselle retkelle. Joka tapauksessa itse olen ajatellut retkeillä tulevana matkailukautena (kevät-kesä-syksy) niin paljon, kuin sielu sietää. Kilometrejä alkaa kertyä jo kohtuullisesti tuohon omaan ikämittariini ja niin kauan kuin jalat ja pää toimivat edes sen verran, ettei minusta liikenteessä ole haittaa ja vaaraa muille, niin kauan kuljen. Muuta haittaa (joka siis minusta aiheutuu muille) ei näissä kuvioissa lasketa.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

Tällaisista haaveillessa ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


perjantai 24. maaliskuuta 2017

121. Asfaltilla vai rannalla

Kevät on aina suunnittelun ja osittain myös omien tekemiensä arvioinnin aikaa. Silloin suunnitellaan tulevan kauden matkoja, mutta myös pohditaan, olisiko edellisellä kaudella tai vaikka talvella pitänyt toimia toisin, kun nyt toimi. Niin ja tietysti vähän haaveillaankin viime reissua.
Näkymä yöpaikkani ääreltä Adrianmeren rannalla Kroatiassa kesältä 2016.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itsekin olen katsellut muiden karavaanareitten kirjoituksia ja kuvia vaikkapa Espanjan lämpimässä vietetyistä talvista ja lieneekö tapausten otanta sen verran vähäinen, etteivät ne ole oikein sytyttäneet. Kuvat Espanjan tai Portugalin tylsillä asfalttikentillä asumisista eivät oikein innosta ja suoraan sanoen ihmettelen, miksi joku tuollaiseen haluaa mennä vieläpä vapaaehtoisesti matkailuautoon asumaan.

Syinä voi tietysti olla raha. Halutaan asua lämpimässä ja halvalla. Siltikään en asuisi noin pitempiä aikoja, yksi yö riittäisi. En tunne noita lämpimien maiden karavaanareitten elinolosuhteita tarkemmin, mutta sekin vähäinen kuva, joka noista kuvista ja kirjoituksista on välittynyt, ei ihan oikeasti isommin innosta.

Meissä karavaanareissa on selvästikin monenlaista porukkaa. Joku ”tykkää äidistä ja joku tyttärestä”, kuten vanha sanonta kuuluu, mutta silloin kun siirrytään ”isoäidin pakeille”, ainakin minulla alkaa tökkiä. Ei nyt ihan millaisissa olosuhteissa tahansa, vaikka kuinka haluaisi halvalla päästä. Saatan tietysti olla pahastikin metsässä tällaisella yleistämisellä, mutta kerron vain sen kuvan, jonka itse olen yhdensortin karavaanarina saanut. Se kuva on joiltain osin kokemusperäistä, mutta osin myös muualta luettua ja katseltua.

Todennäköisesti olen jo jossain blogissani kirjoitellut yleisimminkin karavaanareitten leirintäalue-elämästä, joka sekin on varsin kirjavaa vaihdellen oman maan kausipaikkalaisista noihin joka paikassa kulkeviin ja kaikki tietäviin ja varsin kuuluvaisiin ”kymmenen vuotta matkalla ”-matkaajiin. Kummatkin jostain syystä hieman oudoksuttavat ainakin minua ja yritän yleensä, mikäli suinkin mahdollista, vältellä tällaisia matkaajia.

Ymmärrän johonkin pisteeseen saakka kausipaikkalaisia, jotka rakentavat eräänlaisen ”köyhän miehen kesämökin” jollekin leirintäalueelle. ”Mökissä” on kaikki majoittumiseen ja ruuanlaittoon tarvittava sekä vessa, kaikki muu vaikkapa myös ”mökin” ja itsensä huoltoon tarvittavat palvelut (sauna, kemssan tyhjennys, samanlaiset ihmiset, jne.) löytyvät alueelta. Sitä en aina ymmärrä, että pitää ostaa melko kalliilla hinnalla näyttävä matkailuväline, jota ei sitten kuitenkaan käytetä siihen, mikä on sen tarkoitus: matkustamiseen. Tosin monilla kausipaikka-alueilla – ainakin ulkomailla – alkaa olla sellaisia kammottavia asumisparakkeja, joita ihmiset sitten vuokraavat ja joissa aikaansa tuhlaavat. Normaaleja parakkeja, joissa ilmeisesti rakennussäädösten vuoksi ovat pyörät alla ja joita voi sitten niiden avulla vaikka siirtää toiseen paikkaan.

Tuollaisille kausipaikka-alueille muodostuu melko pian omanlaisensa ”pienoisilmasto”, paikan oma kulttuuri, johon sisälle pääseminen ainakin tällaiselle minun kaltaiselleni änkyrälle lienee jokseenkin mahdotonta. Alueen omien sääntöjen lisäksi on liuta kausipaikkalaisten omia kirjoittamattomia sääntöjä ja elintapoja, jotka jokaisen tulee sitten jollain tapaa hallita ja hyväksyä ja joiden mukaan elää. Käydessäni viime kesänä muutamalla tällaisella alueella, joissa kylläkin, meidän ”päiväläisten”, tulevien ja menevien, alue oli muista erillään, nuo kausipaikat vaikuttivat melkein jonkinlaisilta halpis-mentaalisairaaloilta ilman hoitohenkilökuntaa apeine olut- tai viinilasin ääressä telttakatoksen ääressä istuvine ihmisineen. Ei sovi minulle!

Kun tuollainen systeemi sitten kohdataan jossain Epsanjassa tai Portokaalissa, niin siinä on monella ihmettelemistä, tällaistako se karavaanarin elämä sitten onkin. Monesti toisena osapuolena eläkeläisparissa saattaa olla henkilö, joka itse on työvuosinaan reissannut kuka rekalla, kuka milläkin välineellä, pitkin ja poikin Eurooppaa, tiet sekä maat ja mannut ovat jollain tavalla tuttuja ja tietynlainen kapulakieli hallinnassa. Joten tällainen elämänmuoto saattaa sopia hänelle, kun vielä puolisonkin saa mukaansa. Mutta luulen – en siis tiedä – ei se kyllä ihan kaikille kolahda.

Mutta kyllä noilla alueilla – etenkin juuri niillä tulevien ja menevien alueilla – tapaa monia todella mukavia ihmisiä. Jos otan ihan hatusta arvion, niin aina sadasta tapaamastani karavanaari-ihmisestä reilusti yli 90 on mukavia, sosiaalisia ihmisiä, joiden kanssa on hauska seurustella, vaihtaa kokemuksia ja ihmetellä elämää. Joten ei se oikea kuva suinkaan ole niin synkkä, kuin tuosta alkuosan tekstistä voisi päätellä. Usein vain nuo alussa mainitsemani ”karvahattukaravaanarit” ovat sitten ”suuna päänä” monissa julkisuudessa näkyvissä karavaanariasioissa, vaikkapa heidän omilla nettisivuillaan. Sivustoja on Suomeenkin syntynyt kahdelle eri leirille, jotka eivät oikein siedä edes toisiaan. Ja kummallakin sivustolle he lisäksi tappelevat vielä keskenään kuka tietää paremmin matkailuauton sähköasioista, aurinkopaneleista tai oikeasta reitistä Roomaan.

Viime kesänä tein ajallisesti ja kilometreissäkin melko pitkän Eurooppa-turneen, jossa vierailin vajaassa kahdessakymmenessä maassa ja majoituin ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta useimmiten leirintäalueilla. Tapasin monenmaalaisia ihmisiä, aina ei löytynyt edes yhteistä kieltä, vaikka muutamaa osaankin – jotain paremmin, jotain huonommin – mutta se ei keskustelua ja sosiaalista kanssakäymistä millään tavalla haitannut.
Kulkuvälineeni: retkeilyauto ja sähköavusteinen polkupyörä Adrianmeren rannalla Kroatiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Otan pari esimerkkiä, toinen Sloveniasta, toinen Kroatiasta. Sloveniassa sen oikeastaan ainoassa rantakaupungissa Portorožissa olin todella mukavannäköisellä leirintäalueella merenrannalla. Adrian meren äärellä, minkä rannoilla tuli silloin kesällä vietettyä monta yötä. Vieressä oli italialainen matkailuvaunu ja oletin omistajan olevan myös italialainen, mutta ei, hän olikin turkkilainen, joka osasi italiaa, mutta ei turkin lisäksi oikein muita kieliä. Saatuani autoni kuuman päivän päätteeksi paikalleen alueelle, hän toi juotavakseni kylmän turkkilaisen oluen ja siinä sitten ”seurusteltiin” elein ja tuhansin kielin kotva ja oikein mukavaa oli.
Kroatiassa Krupan luostarin lähellä oleva silta, jonka yli juuri ja juuri mahduin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kroatiassa, olisinkohan ollut jossain Senj’in lähistöllä, tapasin naapurissa pikkuruisella kleinbussi-folkkarilla liikkeellä olevan liikunnallisen nuorenparin, joilta sain tarkat karttakoordinaatit ja hyvät ohjeet käydä Krupan luostarissa. Kyllä he sitten varoittivat siitä sillastakin, jonka läpi en ehkä pääsisi autollani, mutta pitihän se käydä testaamassa ja läpi pääsin, vaikka ei siinä montaa senttiä laidoilla ollut tyhjää. Oli todella mukavaa seurustella saksaksi ja istuskella puiden varjossa jotain kylmää juomaa maistellen ja elämästä nauttien.

Tällaisia ihmisiä siellä matkalla tapaa usein monia muitakin, ei vain nuo kaksi. Ihminen suhtautuu minuun, siten kuin minä suhtaudun häneen ja se on itsestä aina kiinni, miten naapurielämä vaikkapa leirintäalueella toisten kanssa sujuu. On se sitten Suomessa tai Euroopassa, samat säännöt ovat kaikkialla – jopa netissä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

120. Se on kevät nyt taas!

Sanokoot meteorologit mitä tahansa, mutta minulla alkoi kevät. Kevään ensi merkit olivat jo näkyvillä, kun pöydälleni alkoi kertyä kaikenlaisia matkaesitteitä. Niitä tuli aina aika ajoin jopa selattua ja monenlaiset suunnitelmat vilistivät mielessäni. Matkakuume levisi melko nopeasti koko kehoon.
Olen luonteeltani hetken ihminen – liikkeelle lähtiessäni en aina tiedä varmasti, mihin päädyn. Mihin tarkoittaa tuossa lähinnä paikkaa, ei niinkään tekemistä. Muistan, kun ystäväni marmatti minulle vuosi, pari sitten, etten sitten soittanut, kun olin menossa Lappiin. Ei auttanut selitellä, että olin menossa Kuopioon autoa huoltamaan, mutta en saanut aikaa, joten jatkoin saman tien Lappiin.

Silloinkin tosin Lappia lähestyessäni heitin lanttia ja arvoin jossain Kajaanin tienoilla Länsi- vai Itä-Lappiin. Sillä kertaa itä voitti. Näin se menee minulla monta kertaa, enkä ole harmitellut valintojani.

Toinen ominaispiirteeni on, etten aina tänään tiedä, että huomenna lähden. Asia tulee usein päätökseen melko nopsaan, vaikka aamukahvilla, koska siihen tässä elämäntilanteessa on mahdollisuus. Turha siinä on silloin jäädä asiaa pähkäilemään, vaan toimia.

Nytkin on edessä monenlaisia valintoja ja varma en suinkaan ole toteutuuko joku niistä vai ei mikään, muuttuvatko suunnitelmat vai mitä tapahtuu. Joitain muutoksen merkkejä on jo ilmassa, mutta katsotaan sitten syksyllä, miten kävi.

Ajatuksena on ainakin alkukesästä ajella jonnekin keskemmäksi Eurooppaa, yhtenä vaihtoehtona on jälleen Romania. Alkuaan minulla piti olla kakkoskuski, nyt se ei ole enää varma. Toisena vaihtoehtona on mennä katsomaan Puolaan, missä olisi alkukesästä eräs tapahtumakin Grabarkan luostarissa, Święta Górassa. Sinne voisi mennä tarkkailemaan. Tai sitten voisihan nuo molemmatkin toteuttaa. Katsotaan nyt!

Sen jälkeen tai joskus muulloin on suunnitelmissa – tosin en vielä tiedä miten, minkä yhteydessä, mitä kautta, jne. – katsella Viro läpikotaisin: pohjoisesta etelään, idästä länteen. Siihenkin liittyy eräs ystäväpariskunta, jonka toivoisin olevan mukana vaikka jonkin aikaa, mutta, mutta … mistähän ne löytäisivät oman matkailuauton.
Tässä yksi osa Viro-suunnitelmaa: Hiiumaa ja Saaremaa pitää katsoa tarkkaan.
Mitä muuta, se selvinnee, jos suunnitelma konkretisoituu.


Kolmas suunnitelma liittyy Ahvenanmaahan, jonne voisi mennä joko pohjoista reittiä ja palata eteläistä saaristoreittiä tai sitten yhdistää se Viron vierailuun ja matkustaa laivalla väli Tallinnasta Maarianhaminaan. Vaikea on valita monesta mukavasta! Tai sitten teen, kuten jo vihjaisin, kaikki jollain tavoin.
Ahvenanmaa-suunnitelma voisi olla tällainen tai sitten se on erilainen, senkin näkee, ken elää.

Alkukesä menee eteläisempää Eurooppaa, vai olisikohan se sittenkin keskeisempää Eurooppaa, katsellessa ja myöhemmin syksyllä on varmaan taas Lapin vuoro. Olen pyynnöstä jättänyt perinteisen Trifonin juhlan Sevettijärvellä ja Nellimissä sekä Norjan Neidenissä väliin, mutta pieni aavistus on, että tänä vuonna voisi vaikka ajatella taas sielläkin vierailua elokuun lopulla. Tai sitten ei – onhan noita paikkoja koluttavaksi Lapissakin ihan riittämiin.

Viime kesänä katselin melko pikaisesti Lofooteilta palatessani Ruotsin Lappia, jota voisi joskus katsella ja kokea hieman tarkemminkin. Aikanaan tuli koluttua juurta jaksain Pallaksen alueita ja kaiho niihin maisemiin on säilynyt. Ainut ongelma siellä vain on se, että siellä usein on muutama muukin ihminen samaan aikaan ja oikein mitään rauhaa ei ole missään – ellei sitten painele jonnekin riittävän kauas erämaahan, mihin kuntoni ei enää anna periksi.

Kaukana – varmaan noin 30 vuoden ja 30 kilon päässä – ovat ne fantastiset oman perheen ja ystävien kanssa toteutetut tunturivaellukset, joita tuli tehtyä Pallaksella, Haltilla, Kevolla ja monessa muussa hienossa paikassa. Silloin se oli hieman harvempien puuhaa, nyt siellä vilisee ihmisiä kuin Vikkilässä kissoja.

Mutta mukava on muistella ja erikoisen mukava on suunnitella uusia retkiä, jotka sitten toivottavasti toteutuvat aikanaan. Viro on ollut ”listoilla” jo pari, kolme vuotta, saa nyt nähdä, josko nyt pääsisin se koluamaan.

Matkailuauto on talvitallissa ja pois liikennekäytöstä, koska minulla ei ole talvirenkaita uuteen autoon. Vanhat edellisen auton talvirenkaat tallissa olisi, mutta en oikein uskalla enää käyttää niitä, koska ovat jo liian vanhoja ja oletettavasti kumi on kovettunut käytön puutteessa. Mutta lupaavasti lumi sulaa ja tiet alkavat olla melko kuiviakin, joten talvirengaspakko väistynee piakkoin ja jos säät ovat suosiollisia, auton saa taas käyttöön huhtikuussa. Katsotaan nyt sitten, mihin ”nokka vie” tällä kertaa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
 
nettihoukka@gmail.com