perjantai 29. kesäkuuta 2018

171. Jokiasema ja ortodoksinen Joensuu

Joensuun ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko eli Nikolski on kesäaikaan avoinna kirkossa vieraileville turisteille ja muille matkailijoille ihan pelkästään katsomista tai hiljentymistä varten. Se sijaitsee Kirkkokadun pohjoispäässä, lähellä seminaarin kirkkoa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Meillä matkailuautoilla liikkuvilla lienee muodostunut omia suosikkikohteitamme reissuillamme myös majoittumisien suhteen. Itse majoitun paljon ystävien ja tuttujen luona, toisinaan myös ns. puskaparkeissa – ovatpa ne sitten sananmukaisesti puskissa tai kaupunkien kaduilla, mutta toisinaan käytän toki myös leirintäalueita. Osa viettää aikaansa suurimmaksi osaksi näillä caravanalueilla.

Yhdeksi sellaiseksi paikaksi, jonne menen mielelläni aina uudestaan, jos seudulla satun vierailemaan, on Joensuussa Pielisjoen ja Pyhäselän liittymäkohdassa sijaitseva Joensuun Caravanareitten Jokiasema.
Jokiasema sijaitsee joen varrella ihan joen ja järven liittymäkohdassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jokiasema on mielenkiintoisella tavalla yhdistänyt kesäsesongin ja talviajan: kesäisin alueella toimii niin caravanalue kuin venesatama, talvisin caravanalue on veneiden talvisäilytyspaikka.
Polkupyörä on kätevä kulkuväline matkaajallekin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alue sijaitsee sillä kohtaa melko vuolaana virtaavan Pielisjoen loppupäässä ihan laajan Pyhäselän rannan tuntumassa, mutta kuitenkin melko lähellä Joensuun keskustaa. Sinne lienee ehkä noin pari kilometriä.

Jokiasemalla on kaikki karavaanarin palvelut hyvin saatavilla: sauna, jossa yleisiä vuoroja sekä naisille että miehille koko illan ajan, toiletit, suihkut, pesutilat ja kaikki tarvittava. Siellä on myös kovin suosittu ravintola rannan tuntumassa sijaitsevina ulkoterasseineen. Ravintolassa on riittävän laaja tarjonta niin purtavan kuin juotavan suhteen.

Jokiasema poikkeaa useista muista caravanalueista siinä, että siellä vierailee ja siellä on laiturissa useita veneitä ja laivoja. Sieltä löytyy myös järvi- ja jokiristeilyjä tekevä tilausaluskin, Serena.
Jokiaseman saunaa pääsee koodilla ja sinne on vuorot niin naisille kuin miehillekin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saunaan pääsee illalla koodin avulla parillisin tunnein naisten saunaan ja parittomin tunnein miesten saunaan. Astioitten pesuun, suihkuun tai vessavierailulle pääsee milloin vain ja löytyypä sieltä caravanareitten olohuonekin istuskella ja seurustella, jos sellaista haluaa. Tosin tämä tila, konferenssisali, ei ole yleisesti avoinna.

Mielenkiintoista oli havaita, että useat joensuulaiset pitävät paikkaa myös suosikkikahvilanaan ja sinne tekevät pyöräretkiä myös kokonaiset perheet, koska alueelta löytyy erilaista aktiviteettia myös nuoremmille.
Jokiasemalta saa niin ruokaa kuin juomaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse olen viimeaikoina laiskistunut monien päivittäisten rutiinien osalta. Siksi menen usein kahville kahvilaan ja ostan samalla termariin kahvia myöhempää juomista ajatellen. Samoin laitan nykyisin entistä harvemmin ruokaa autossa, vaikka siihen on siellä kaikki mahdollisuudet. Syön – silloin kun se on helppoa ja halpaa – kahvilassa, ravintolassa ja vaikka nakkikioskilla, jos siltä tuntuu.
Joensuun torilta saa maukasta kreikkalaista pikaruokaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jokiasemalta on kaunis reitti keskustaan, meneepä sinne sitten jalkaisin tai pyörällä. Reitti kulkee joen rantaa ja ohittaa mm. kaupunkisataman ravintoloineen ja ravintolalaivoineen eikä kaupungin uusi tori – vanhan ollessa remontissa maanalaisen parkkialueen teon vuoksi – ole ollenkaan hassummalla paikalla vanhan torin vieressä. Itse asiassa se on ainakin minun mielestäni – ja kuulemma usean joensuulaisenkin mielestä – paremmalla paikalla kuin entinen ja täynnä todella hyvä niin etnisiä ravintoloita kuin ihan kotimaisiakin, joista saa vaikka paistettuja muikkuja tai marttojen paistamia karjalanpiirakoita.

Oma suosikkini on kreikkalainen Mihailin taverna, josta saa Suomeen muuttaneiden kreikkalaisten tekemiä kreikkalaisia pikaruokia – vaikka souvlakipitaa edullisesti ja ne voi nauttia vaikka retsinan tai kreikkalaisen oluen kera ulkosalla tai telttakatoksessa. Melkein olo on siellä kuin lomamatkalla olisi jossain Kreikassa.
Seminaarin kirkko on mystinen ortodoksinen taideteos.
[klikkaa kuvaa hiirellä, niin saat sen suuremmaksi]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itseäni ovat viehättäneet Joensuussa myös hyvin hoidetut ja hyväkuntoiset kevyenliikenteen reitit ainakin näin keskustan tuntumassa. Siellä on hyvä ajella sähköavusteisella polkupyörällä ja käydä tututumassa joensuulaisiin kohteisiin. Joensuusta muuten löytyy useita ortodoksisuuteenkin liittyviä mielenkiintoisia kohteita. Jos aikaa ja halua riittää, kannattaa käydä tutustumassa Torikadun pohjoispäässä sijaitsevaan ortodoksisen seminaarin kirkkoon ja sen yhteydessä olevaan kulttuurikeskukseen ja koko kohteen hienoon pihapiiriin.
Seminaarin kirkon pihalta Torikadun pohjoispäästä löytyy mm. kellotapuli ja sisäänkäynti ortodoksiseen kulttuurikeskukseen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkko on täynnä upeita seinämaalauksia, jotka on sinne toteutettu kreikkalaisten mestarien toimesta. Sellaista kokonaisuutta ei monessakaan kohteessa tapaa Suomessa – ehkä yksi löytyy Tapiolasta, toinen Kajaanista ja pienempia toki muuallakin.

Myös Nikolski – Joensuun ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko on katsomisen arvoinen kohde ja kesällä molemmista kirkoista – seminaarin kirkosta ja Nikolskista – löytyvät muutaman tunnin ajan keskipäivän molemmin puolin oppaat ja kirkkojen ovet ovat avoinna tutustumista varten ja oppaalta saa vastauksia kysymyksiin, joita varmasti ilmenee.
Pelkän kaurapuuron saa Jokiasemalta juoman ja hillon kera puolellatoista eurolla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Eka-aamuna tällä vierailulla suuntasin Jokiasemalla kohta tehtyäni ensin vierailun siistiin alueen vessaan, heti aamulla aikaisin avautuneeseen Jokiaseman kahvila-ravintolaan jossa tapasin sattumalta myös tutun, isä Mikon kahvilla. Söin kahvilassa hyvin haudutetun aamupuuron, jonka hinta ei päätä huimannut – mansikkahillon ja vesilasin kera puolitoista euroa. Tarjolla olisi ollut myös ruispuuroa. Koko aamiainen kaikkine höysteineen olisi maksanut vain hieman alle kuusi euroa. Ei paha! En olisi tuolla summalla ruvennut itse sitä vaunussa nyhräämään.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com


P.S. Eipä tuolla paljon tuttuja kaupungilla tavannut, vaikka paikka on entinen kotikaupunkini. Isä Mikon lisäksi näin toisenkin "tutun" laulajan, Jaakko Tepon näköisen ihmisen, torilla. Toinen näistä taitavista laulajista ajeli invapyörällä

H@P

P.P.S. Lisää kuvia tuosta mystisestä seminaarin kirkosta löytyy Facebookista:
https://www.facebook.com/Ortodoksi.net/posts/1982600135104687

tiistai 19. kesäkuuta 2018

170. Kaikkea maan ja taivaan väliltä - Jerusalemista muukalaislegioonaan

Olen useissa blogijutuissani kertonut vierailuista hautausmailla. Joku voisi epäillä oman ikäni tuoneen mukana kiinnostuksen hautausmaihin, koska sinne loppusijoittaamiseen ei liene minullakaan kovin montaa kymmentä vuotta. Mutta ei. Kyllä kiinnostus perustuu historiasta kiinnostumiseen ja etenkin tarinoista nauttimiseen. Hautausmaa on täynnä tarinoita. Ne pitää vain löytää ja joskus niitä pitää etsiä ihan urakalla.
Hiekan hautausmaa ja sen portti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin taas eräällä tutulla hautausmaalla, joka on täynnä tarinoita. Se sijaitsee Keiteleellä Hiekantiellä ja on siksi nimeltään Keiteleen Hiekan hautausmaa. Tarkemmin sanottuna se on sotien aikana 1939-45 evakkoon lähteneen nykyisessä Venäjän Karjalassa Laatokan saaressa sijainneen ja sijaitsevan Konevitsan luostarin yksi määränpää, kun luostari joutui 1940 evakkomatkalle.

Luostari kiersi Kannonkosken kautta ja etsi Suomesta paikkaa, jonne majoittua ja jossa jatkaa Konevitsan luostarin toimintaa. Sellainen löytyi Keiteleeltä Hiekan tilalta, jossa luostari sitten sijaitsikin vuodet 1940-56, minkä jälkeen elossa olevat munkit ja työntekijät siirtyivät suureksi osaksi Heinävedelle sijoittuneeseen Valamon luostariin.

Kaikki eivät Valamoon lähteneet, osa jatkoi vaeltamistaan, osa asettui siviiliin asumaan ns. maailmaan. Heidänkin keskuudessaan on lukuisia tarinoita. Luostaria ravisteli noihin aikoihin mm. ns. ajanlaskukiista eli noudatetaanko kirkollisessa elämässä uutta vai vanhaa kirkkokalenteria. Osa oli fanaattisesti vanhan kirkkokalenterin kannattajia ja heillä ei mennyt oikein hyvin. Jotkut lähtivät takaisin Venäjälle, jotkut jonnekin muualle ulkomaille luostariin. Ajanjakso oli vaikea koko luostarille.

Osa luostariin jääneistä menetti luostarin luottamustehtävänsä tuon kiistan vuoksi ja elämässä oli varmasti monenlaista katkeruutta muutenkin jo ankaran kilvoittelun lisäksi. Kun luostari sitten 1950-luvun puolenvälin tienoilla hajosi ja siirtyi Valamoon, myös veljestö oli osin hajalla niin henkisesti kuin asuinpaikkansa suhteen.
Hiekan tilalle on rakennettu jälkeen päin kellotornin kopio. Tila sijaitsee kauniilla paikalla Nilakka-järven rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Osa kuitenkin ennätti kuolla, koska moni heistä oli jo evakkoon lähtöhetkellä iäkäs ja heidät on siis haudattu Keiteleen Hiekkaan, ortodoksiselle hautausmaalle, joka sijaitsee yksityisen maatilan mailla. Monenlaisten kuvioiden kautta luostari möi tilansa ja maansa ja siirtyi sieltä pois ja paikalle ei pitkään aikaan päässyt edes muistelemaan kuolleita veljiä. Vuosien saatossa tilanne hieman helpottui ja hautausmaa tuli avoimeksi kaikille vierailijoille, mutta tila pysyi suljettuna yksityisalueena. Nyt myös tilalle pääsee ainakin kerran vuodessa, kun on Konevitsan luostarin perustajan pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen praasniekka, temppelijuhla, Keiteleellä.
Praasniekkaan liittyvä panihida eli vainajien muistopalvelus Keiteleen Hiekassa 11.6.2018.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Praasniekka on vuosittain kesäkuun 12. päivän aikoihin ja siihen liittyy monenlaisia tilaisuuksia niin Keiteleen Hiekassa kun muualla Keiteleellä – ortodoksisessa kirkossa ja nykyään on myös Arsenin jatsit kesäteatterilla.
Simeon tuisku poikansa Romanin kanssa kuvattuna Laatokan Valamon luostarissa.
(Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Kirjoitin blogissanin nr. 162 Simeonin kelloista – ihmisestä, joka eli tuolla luostarissa ja kuoli ennen sen poismuuttoa ja on vaimonsa kanssa haudattu Keiteleen Hiekkaan. Hän oli Simeon Tuisku, joka aikanaan teki jalkaisin ja junalla pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja hankki ortodoksiselle nuorisoliitolle kirkonkellot. (Lue tarina Simeonista ja kirkonkelloista.) Sitä ennen hän oli rakennuttanut tšasounan rajan taakse jääneeseen kotikyläänsä. Monitaitoinen ja tehokas mies, joka vaimonsa kuoleman (1946) jälkeen asui ja työskenteli Konevitsan luostarissa. Joissain papereissa hänet on jopa merkitty noviisiksi eli luostarielämää harjoittelevaksi kokelaaksi.

Hänetkin on siis haudattu Keiteleen Hiekkaan ja haudalla on kaunis grobu – hirsinen pikkurakennus. Hänen tyttärensä, joka asui samalla seudulla, oli kuollut viime vuonna (2017), joten isä hauta oli koko ajan hyvin hoidettu.

Hautausmaalta löytyy koko ajan uusia tarinoita, kun niitä vain etsii. Kerron vielä lopuksi yhden, jonka kuulin vanhalta rouva Eevi Karhuselta, kun kävin praasniekassa 11.6.2018.
Pekka Väntin ja hänen poikansa Kaukon hauta Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaan yhdessä nurkassa on hauta, joka on melkein kanervien peittämä. Haudassa lepäävät isä ja poika: Pekka Väntti, joka kuoli 1947 ja hänen poikansa Kauko Väntti, jonka kohdalla on merkintä: ”Kuollut Ranskassa”. Hänen kuolinvuotensa on 1954, juuri hieman ennen Konevitsan luostarin loppumista Hiekassa.

Kyselin nyt vieraillessani ihmisiltä, josko joku tietäisi jotain tuosta haudasta ja niin kävi, että eräs naisihminen tuli nykäisemään minua hihasta ja sanoi, että tuolla on eräs vanha rouva Karhunen, joka tietää tapauksesta jotain. Siispä heti kyselemään. Minulla oli haastattelusta videokin, mutta en sitä tähän nyt löytänyt, joten kerron omin sanoin tuon haastattelun sisällön.

Kauko Väntti oli – aivan kuten hieman aavistelinkin – lähtenyt jossain vaiheessa elämäänsä Ranskan muukalaislegioonaan ja kuoli siellä sitten 1954 ilmeisesti malariaan. Ranskan lähetystön kautta äiti sai tiedon pojan kuolemasta ja samalla myös tiedon, että hän saa hyvän eläkkeen pojastaan. Häntä tosin hieman pelotti asioiden hoitelu virallisten tahojen kanssa, koska hänen kotikielensä – siis kieli, jota hän osasi ja puhui – oli karjala. ”Eihä ne minnuu ymmärrä”, hän oli sanonut Eevi Karhuselle, kun hän pyysi rouvaa hoitamaan asiaa puolestaan. Monien mutkien ja Eevi Karhusen sinnikkyyden vuoksi eläke saatiin viimein paikalliseen Osuuspankkiin ja se – ainakin kertoman mukaan – oli ihan hyvä ja sillä tuli toimeen.
Konevitsan luostarin munkkeja kuvattuna Keiteleen Hiekassa sijainneessa luostarissaan.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Joten mielenkiintoinen tarina tuonkin haudan takaa paljastui ja Hiekan hautausmaa osoitti jälleen ”voimansa” siellä on tarinoita runsaasti, kaikkea maan ja taivaan väliltä, aina Jerusalemista muukalaislegioonaan. Ja tässä on vasta kaksi tarinaa ja hautausmaalla lepää puolensataa vainajaa. Odottakaahan vain seuraavia tarinoita Hiekasta!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com
 
 
P.S.
Video löytyi ja se on tässä:


lauantai 9. kesäkuuta 2018

169. Vaeltelemassa Pohjois-Italiassa

Pohjoisitalialaista maisemaa vuoren huipulla.
(Kuva © Pyykkönen)
Pohjois-Italia ei välttämättä tule monellekaan mieleen, kun ajattelee vaeltamista. Joissain matkaesitteissä sitä mainostetaan unelmakohteena häämatkalaisille, joissain myös aktiivilomailijoille, mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan. Mutta kohteet, joita sitten tarjotaan ns. massaturisteille, ovat sitten kaikille tuttuja Gardalta: pikkukaupunki Riva tai vaikkapa viehättävä Malcesine.
Maisemissa löytyy Pohjois-Italiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta on pohjoisessa muutakin kuin Garda, Maggiore tai Como, kuten olen jo aiemmissa blogijutuissani maininnut. Siellä on myös viehättävä Lago d’Iseo, jonka ympäristöstä löytyy monenlaista aktiviteettia vaeltelijoille.
Äärellä ovat sekä vesi (järvet) ja vuoret.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaeltaa voi monella tavalla: jalkaisin, pyörillä tai vaikka kanootilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä kertaa mukaan lähti vain yksi ns. kabiinilaukku, repullinen tavaraa viikoksi, joten mukaan eivät tulleet ehkä ne kaikista parhaat vaellusvälineet. Silti ne riittivät hyvin noissa maisemissa, joka poikkeaa melkoisesti vaikkapa Lapin maisemista. Emme myöskään tällä kertaa edes aikoneet mennä millekään lumisille vuorille – joita toki olisi sielläkin ollut tarjolla – vaan tyydyimme matalimpiin vuoriin.
Perillepääsy tuntuu aina hyvältä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Järven pohjoisrannalla sijaitsevasta pienestä Loveren kaupungista oli helppo tehdä retkiä lähivuorille. Matkailuautoilijoillekin olisi ollut sopiva paikka ihan lähellä Costa Voplinossa ihan järven rannalla.
Yhdestä turisti-infosta löytyi jopa monistettu topografikartta.
(Kuva: Pyykkönen)
Olimme vuokranneet pikkuauton, jolla menot vaelluspaikoille sujuivat melko kivuttomasti. Omat pienet ongelmansa toivat vuoriston pikkukylien kapeat kadut, joissa parhaimmillaan pienen Renault Clion molemmin puolin jäi vapaata tilaa pari senttiä sivulleen. Siinä ei suuremmin tehnyt virheliikkeitä ja kauhulla katseli joka kulman takaa tuleeko sieltä joku muu. Jalankulkijakaan ei olisi joka paikassa mahtunut ohi. Ja tulihan sieltä – kapea traktori – mutta onneksi risteys oli lähellä, tosin jyrkässä mäessä, mutta ohitus onnistui.
Kuntoa saa kaloreita kuluu.
(Kuva: Pyykkönen)
Matkailuautolla ei noihin maisemiin ole asiaa. Se pitää jättää alemmaksi parkkipaikalle ja mennä ylös jalkaisin tai muilla tavoin. Muutoin vuorille kyliin kiipeäminen olisi toki ollut aivan mahdollista myös matkailuautolle, joskin ohitukset ovat aina mielenkiintoisia serpentiineillä. Mutta niitäkin varten sieltä löytyy useita tehtyjä ohituspaikkoja, levennyksiä.
Ja jälkeen päin voi katsella,
missä liikkui, paljonko käveli ja
monta muutakin asiaa noista vempaimista näkyy.
(Kuva: Pyykkönen)
Emme tosin kovin aktiivisesti etsineet vaelluskarttoja, mutta ei niitä kaiketi kovin yleisesti ollut tarjollakaan. Yhdessä paikassa saimme monistetun topografikartan ja reiteillä oli joitain – tosin usein melko hutiloiden tehtyjä – karttakylttejä, joista ei sitten aina selvinnyt edes matkan pituus tai vaikkapa mittakaavakaan.
Välillä nousu oli helpompaa ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sama lievä italialainen huolettomuus näkyi myös viitoissa, joita oli siellä täällä jokunen, mutta joiden varaan ei aina uskonut vaellustaan luottaa. Matkalla tuli vastaan joitain, jotka yksinkertaisesti olivat eksyneet, vaikka suuntia oli vain kaksi: ylös ja alas. Reitille oli saatettu laittaa sellaisia esteitä, että varovaisimmat eivät uskaltaneet niitä ylittää tai ohittaa, vaikka ne mitä ilmeisimmin oli tarkoitettu vain maastopyöräilijöille esteeksi. Maastopyöräilijöillekin toki oli omia reittejään, mutta patikkareiteille heillä ei ollut asiaa.
... välillä hieman jyrkempää.
(Kuva © Pyykkönen)
Maasto oli vihreää ja tuohon aikaan – toukokuun loppupuolella – riittävän lämmintäkin niin, että hiki virtasi. Mukana oli tietysti juomaakin, mutta sitä saattoi saada matkan varrelta vaikkapa reitille sattuneelta maatilalta, jonne oli perustettu pieni kahvila. Kylissä oli sitten omia perhekahviloita, joista sai tarvittaessa kylmää juotavaa ja pikkupurtavaakin.
Perillepääsykin on jo lähellä.
(Kuva © Pyykkönen)
Kuten edellä mainitsin, vaellusmaasto poikkeaa vaikkapa Lapista melkoisesti. Pohjois-Italiassa on vihreää ja rehevää, reitti kulkee suuren osan aikaa metsäisessä maastossa, vaikka sitten ylempänä aletaan olla jo hieman lähempänä lappilaista maisemaa, mutta maaston vihreys on sielläkin suurempi.
Sitten ei olisikaan enää kuin alasmeno.
(Kuva © Pyykkönen)
Reittejä kannattaa kysellä alueitten turisti-infoista. Ainakin meille sattui esittelijäksi sellainen, joka todellakin tiesi niistä paljon ja osasi neuvoa. Jos tekee, kuten me teimme, että ajaa autolla mahdollisimman ylös, se on usein arpapeliä. Ainakin kerran jätimme auton ”liian alas”, koska ylemmäksikin olisi päässyt ja lisäksi siellä oli ihan hyvä parkkipaikkakin.

Tosi vaeltajalle löytyy varmaan hyvää infoa parilla kolmella eri kielellä italialaisen alppiklubin ”Club Alpino Italiano” (http://www.cai.it/) nettisivuilta. Tällaiselle ”sunnuntaivaeltajalle” tieto pitää kuitenkin hakea paikan päältä ja se on siellä sirpaleina. Silti noihin upeisiin maisemiin kannattaa mennä ja vaeltelu tarjoaa hyvän kuntoilumuodon ja perille pääsy tuo aina mukanaan ilon ja riemun kauniista maisemista.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 4. kesäkuuta 2018

168. Monte Isola - helmi Lago d'Iseossa


Tunnustan, etten tiennyt mitään ennen Italian matkaani Monte Isolasta. En edes tiennyt sellaisen saaren olemassaolosta. Suomalainen Wikipediakaan ei muuten tiedä saaresta mitään. Mutta nyt minä tiedän, koska kävin siellä.
Maisema Monte Isolalta mantereelle päin saarikierroksen loppupuolella. Vastarannalla mahdollisesti Sale Marasino.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Monte Isola on noin 13 neliökilometrin suuruinen, vuoristoinen saari Lago d’Iseossa, Iseo-järvessä, Pohjois-Italiassa, järven eteläosassa. Korkein kota on noin 600 metriä merenpinnan ja reilut 400 metriä Iseo-järven pinnan yläpuolella. Saaren yksi erikoisuus on, ettei sinne voi mennä autolla. Saaressa on autoja vain viranomaisilla ja sellaisilla työntekijöillä, jotka sitä ehdottomasti tarvitsevat, kuten vaikkapa pieniä koulubusseja opiskelijoitten ja muidenkin ihmisten kuljettamiseen.
Monte Isola kartalla
(klikkaa kuvat suuremmaksi hiirellä)
Hyväkuntoinen tie kulkee saaren ympäri noin 8-9 kilometrin verran ja sisempänä saaressa on kivettyjä tai hiekkateitä melko vaihtelevassa maastossa. Korkeimmalla kohdalla sijaitsee lähellä Curen kylää alkuaan 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin 1500- ja 1700-luvuilla korjailtu ja laajennettu Neitsyt Marialle omistettu kaunis Madonna della Ceriolan kirkko. Kirkon nimi juontuu itävaltalaisesta tammesta (cerrossa). Siitä on kirkkoon tehty Neitsyt Marian patsas. Tie sinne ei tosin ole mitenkään hyvin viitoitettu ja se on melko vaativa ajettavaksi polkupyörällä. Jalkaisin tietysti pääsee ehkä helpommin.
Pyöräilyyn on tehty hyvät väylät, jossa liikennette ei ole paljoa. Ja puut kasvoivat vedessä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutoin saaren kiertäminen onnistuu mainiosti huonompikuntoiseltakin joko pyörällä tai jalkaisin. Välillä on runsaasti juotto- ja syöttöpaikkoja, sillä saarella on 12 frazionea, eräänlaista italialaista hallinnollista kyläyhteisöä, joilla saattaa olla kylässä oma seurakunta ja kirkko, niin ja tietysti trattoria, perheravintola. Teillä ei autottomuudesta johtuen ole pahemmin liikennettä, turistien lisäksi ainoastaan skoottereita, joilla paikalliset liikkuvat. Vaikka saari on noinkin ympäristöystävällinen, sähköisistä kulkuvälineistä siellä ei vielä paljoa tiedetä ja jopa sähköavusteisen polkupyörän vuokraaminen oli liian työlästä meille. Mutta ne ovat varmaan tulevaisuutta sielläkin.
Vaikka on pari kolme nousua, vastaavasti on myös laskua, joissa saa kunnon kyydit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saaren ympärikierrossa on pari, kolme suurempaa nousua, mutta sitten vastaavasti yhtä monta reipasta laskua, joten pyöräily sujuu asfalttitiellä melko mutkattomasti siellä lainatuilla, kohtuullisen hyväkuntoisilla vaihdepyörillä. Vilkkain satama sijaitsee Pescheria Maragliossa, jonne pääsee helposti ja nopeasti ja kohtuuhinnalla (noin 5 euroa edestakaisin) pienellä laivalla vaikkapa Sulzanosta mantereen puolelta. Toki laivoja kulkee muuallekin, mutta kannattaa aina varmistaa, että saaresta pääsee sitten takaisinkin samaan paikkaan, ettei joudu ”apostolinkyydille”.
Saareen voi viedä myös oman pyöränsä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Maisemat hivelevät silmiä jo laivamatkalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pohjoisessa sijaitsevasta Loveresta on autolla matkaa Sulzanoon kolmisenkymmentä kilometriä, mutta pyörillä ja jalkaisin matka on varmaa pitempi, sillä niillä tavoilla ei voi liikkua tunneleissa, ja joutuu kiertelemään rantoja pitkin siellä, missä voi. Siksi kannattaa ensin katso vaikkapa pyöräreitti valmiiksi, ennen kuin lähtee matkalle. Se saattaakin yllätykseksi olla huomattavasti pitempi ja vaativampi reitti. Linja-autoilla ja jopa junalla voi myös liikkua, mutta matka saattaa silloin pidentyä melkoisesti.
Karttoja ja esitteitä saa periltä. Muualta niiden löytyminen onkin sitten sattumanvaraista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saaressa Pescheria Maragliosta saa pyörän neljäksi tunniksi 10 eurolla, mutta kuten mainitsin, sähköpyöriä emme löytäneet yrityksestä huolimatta, vaikka niitä pari, kolme siellä näimmekin. Lienevät olleet omia pyöriä.
Noihin maisemiin ei heti kyllästy.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saari kannattaa muuten kiertää myötäpäivään ja muistaa, että kierroksen alkupäässä, ensimmäisellä puolikkaalla ovat kierroksen kauniimmat paikat. Sieltä löytyy mm. Martinegon linnoitus pienestä Menzinon kylästä aivan pienen tietä poikkeaman päästä. Puolenvälin tienoilla voi sitten myös – jos jaksaa – poiketa tuonne Madonna della Cerioslan kirkollekin.
Liekö mantereen ja saaren väliin jäävässä pikkusaaressa jollakin hulppea kesämökki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saareen kannattaa – mikäli liikkuu omalla tai vuokra-autolla – mennä Sulzanosta, josta löytyy autolle, isommallekin, edullinen parkkipaikka. Me maksoimme 6 tunnin parkkiajasta, joka riittää mainiosti saaren kiertämiseen ja ruokailuunkin saarella – noin 9-10 euroa automaattiin eli noin 1,5-2 euroa tunnilta. Jos aikoo liikkua pyörillä, kannattaa ottaa omat pyörät ja kypärät mukaan. Ne voi viedä saareen hyvin tuolla nopealla lauttayhteydellä.

Saaressa on suurimmissa kylissä erilaisia kahviloita ja ravintoloita, joissa voi ruokailla tai vilvoittaa itseään kylmillä juomilla, sillä ainakin toukokuussa sää suosi matkailua noin 30 asteen lämmöllä. Vaikka autoja on vähän, kannattaa liikkua hieman varoen, sillä ylämäessä saattaa tulla vastaan kovaakin kyytiä pyörällä lasketteleva turisti, joka ei välttämättä aina hallitse pyöräänsä täydellisesti.
Taukopaikkoja reitiltä löytyy useita.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuttuun tyyliin: pukeutumiseen ja kenkiin kannattaa satsata – helleasu helteellä, muulloin säähän sopiva sekä hyvät kävelykengät. Juomista ja energiaa kannattaa ottaa mukaan, jos vaikka väsy ja jano yllättää. Tosin niitä saa ostaa myös matkan varreltakin. Kamera kannattaa myös olla mukana, sillä maisemat ovat silmää hiveleviä.

Kielitaidossa on paikallisilla vielä petrattavaa, sillä alue on suurimmaksi osaksi paikallisten suosima kohde. Kovin vähän löytyi englannin tai saksankielen taitajia asiakaspalvelijoista ravintoloista, kahviloista tai vuokraamosta. Mutta käsimerkein selviää ja – muuten – polkupyörää vuokratessa pitää olla mukana joku henkilökortti, joka jää pantiksi vuokrauksen ajaksi – se kannattaa huomioida ja varata mukaan, vaikka ajokortti, ettei passia tarvitse antaa.
Kierroksen jälkeen maistui maukas italialainen ruoka yhdessä saaren pikku ravintoloista: raviolaa ja spaghettia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Koko reissun jälkeen illalla oli mukava päästä pedikyyri Saran hoitoon. Jalat kiittivät.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuten jo aiemminkin olen marissut, italialaiset – varsinkaan tuolla alueella – eivät vielä osaa laittaa riittävästi viittoja turisteille. Helposti jää joitain kohteita käymättä tai sitten eksytään ja pahoitetaan mieli, kun perille ei pääse. Esitteitä sen sijaan löytyy ainakin englanniksi. Mutta jospa nuokin ongelmat paranisivat, sillä selvästi alue on vielä ns. paikallisten kohteita ja siinä mielessä vielä melko ”aitoa Italiaa”.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 1. kesäkuuta 2018

167. Italiassa on muitakin järviä kuin Garda

Suomalaiset matkailevat runsaasti erilaisilla tavoilla Pohjois-Italiassa. Minäkin olen käynyt siellä matkailuautolla, pikkuautolla ja lentämällä. Kyllä tuo lento kaikesta helpoin ja tietysti nopein oli ja ilmeisesti halvinkin.
Pohjoisitalialaista maisemaa serpentiinitieltä kuvattuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Samalla, kun siellä vieraillaan, helposti mennään aina samoihin paikkoihin, minne muutkin ovat menneet ja missä vierailleet. Nimenä Garda-järvi on saanut jo melkoisen gloorian ja ensimmäinen matkailuautomatkani suuntautuikin vajaat kymmenen vuotta sitten juuri sinne. Mutta on Pohjois-Italiassa monta muutakin järveä, joiden tykönä voi vierailla. Nyt valintani osui Iseo-järveen, Lago d’Iseoon, eikä valinta ollut ollenkaan hullumpi.
Hotelli toivotti vieraansa tervetulleeksi kuohuviinipullolla ja pienellä herkkupussilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Edellisissä blogijutuissani olen hehkutellut vuokra-auton halpuutta. Otimme auton Bergamon lentokentältä, minne sen viikon päästä palautimmekin ja ajelimme muutaman sata kilometriä kokonaiskustannusten (vuokra ja polttoaine) ollessa nelioviselle Renault Cliolle noin sata euroa – ei ollenkaan paha hinta. Hinta olisi ollut suurempi, jos olisimme käyneet auton jo lauantai-illalla myöhään tai jos olisimme merkinneet sille kaksi kuljettajaa tai olisimme ottaneet paremman vakuutuksen. Näin emme tehneet, koska koimme ne tällä kertaa turhiksi.

Liikennekulttuuri on Italiassa erilainen, mutta ei ollenkaan huono. Kun on ajellut matkailuautolla ja henkilöautolla eri puolilla Eurooppaa, sen koki jopa suurimmaksi osaksi helpoksi. Se, mikä suomalaisena sattui hienolla tavalla silmään, oli suuri jalankulkijoiden ja suojateiden kunnioitus. Olisi erittäin hyvä ja opiksi otettava asia meillekin!
Kuva ranrabulevardilta hotellimme suuntaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kohteemme Lago d’Iseon pohjoisrannalla oli pieni noin 5000 asukkaan Lovere, joka ilmiselvästi oli melko lailla vain italialaisten omassa matkailukäytössä oleva pikkukaupunki. Hotelliksi valikoitui netistä paikallinen kylpylä ihan Iseo-järven rannalla, melko lähellä (kävelymatkan päässä) ns. keskustasta, kauniin rantabulevardin ja pienvenesataman tuntumassa. Melkein hotellin vierestä alkoivat myös vuoret, jonne halutessaan saattoi vaikka mennä patikoimaan.
"Mummopyörällä" ajo oli kaupungissa helppoa, mutta vaikeutui - vaihteista huolimatta - lähiympäristön rinteillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paikkana Lovere on oivallinen niin kävelyä harrastaville kuin vaikka pyöräilijöille, joita – ”kilpa-sellaisia” – sillä näkikin runsain määrin teillä, mikä myös kertoi oma hyvää sanomaansa liikennekulttuurista. Maasto pyöräilijöille oli vaihtelevaa ja mekin käytimme hotellista huoneen hintaan saamiamme 7-vaihteisia mummopyöriä matkoihimme. Tosin pyörien huolto ei ollut ihan kaikkien osalta ajan tasalla, mutta hyvin selvisimme niilläkin, vaikka ajelimme melko pitkiäkin matkoja.
Iseo-järvellä voi kulkea vaikka oman ryhmänsä kanssa kirkkoveneellä, jos mieli tekee.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lovere on oivallinen kohde ns. aktiivimatkailuun kunnon kohentamiseksi. Kävelyn ja pyöräilyn lisäksi siellä voi helposti mennä lähistöllä sijaitseville vuorille vaeltamaan, mistä taidan kirjoittaa myöhemmin oman blogijuttunsa. Halutessaan siellä voi myös harrastaa erilaisia vesiurheilumuotoja: kanoottimelontaa, vesihiihtoa ja ehkä uintiakin, vaikka en nyt tiedä, kuinka puhdasta vesi olisi moiseen. Kirkkaalta se kuitenkin vaikutti. Saattaa olla kylmääkin.
Hotellissa kannattaa varautua siihenkin, että puhelinta ei voi ladata, koska seinässä oleva pistorasia on erilainen - kolmereikäinen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kustannuksiin vaikuttaa pitkälti hotellin varaamisen ja kohteessa paikallaolon ajankohta. Kun teimme varauksen varhain talvella, hinta oli huomattavan alhainen ns. sesonkihintoihin verrattuna. Toukokuussa ei ollut vielä suurta ruuhkaa, vaikka kyllähän noita matkaajia riitti sinnekin, kun katsoi aamulla aamiaisvieraitten määrää.

Muutoin tuo (paikallisen luokituksen mukaan) neljän tähden hotellin aamiainen oli ehkä jollakin tapaa niukempi kuin Bergamon kolmen tähden hotellissa nauttimamme, joten noihin tähtiin ei kannata aina tuijotella valintaa tehdessään.
Paikkojen sijainteja Pohjois-Italiassa.
(Klikkaa hiirellä suuremmaksi)
Sää on Pohjois-Italiassa suomalaiselle hyvä toukokuussakin. Lämmintä riitti joka päivälle ja puhdistavia ja raikastavia sateitakin saatiin, mutta onneksi yleensä vasta illalla tai joskus iltapäivällä päikkärien aikaan. Menoa ne eivät millään tavalla haitanneet. Tuollaisia päiviä oli vain pari - kolme. Lämpötila oli yleensä reilusti yli 20 plusasteen ja kuumimpana päivänä varmaan jo kolmessakymmenessä.
Rantabulevardilta ja pienistä kylistäkin löytyy lukuisasti paikkoja vilvoitella jonkin kylmän juoman äärellä, jos siihen tulee tarve.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paikka oli sopiva muunkinlaiselle lomailulle, vaikka ihan löhölomalle, jos niin olisi halunnut. Kaikki tarvittava oli kävelymatkan päässä: tavernat – vai trattorioitako ne siellä olivatkin, ravintolat, kaupat, apteekki, pizzeriat, rantabulevardi. Se, mikä hieman haittasi, oli, ettei tällainen netin suurkuluttajakaan löytänyt netistä riittävästi tietoja kohteista, niiden aukioloajoista, reiteistä ja monesta muusta sellaisesta. Kun sitten meni paikalliseen turisti-infoon, sieltä kyllä sitten sai hyviä neuvoja, mutta ennakkosuunnittelua tuo nettipuutos haittasi jonkin verran.
Vuorien serpentiinit ovat mutkaisia ja paikoin kapeita, mutta kylissä ne vasta kapeita ovatkin. Parhaimmillaan jäi peilien ulkopuolella pari senttiä tilaa. Onneksi ei tullut auto vastaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutoinkin jotkut matkailuun liittyvät asiat olivat ihan kuin ”kesken” – eli niitä ei oltu saatettu vielä valmiiksi tai ne olivat muutoin vain puutteellisia. Tällaisia olivat mm. viitoitukset joillain kävelyreiteillä ja muukin info noiden vaeltelujen varrella. Asiakaspalvelun taso oli vaihtelevaa. Englannin tai saksan kieliä ei oikein osattu, pelkästään italiaa, josta onneksi sai usein riittävästi selvää suunnistaakseen kohteeseen. Ja koska paikka oli enemmän italialaisten, muunmaalaisiin suhtauduttiin joissain paikoissa hieman yliolkaisesti. Mutta pääsääntöisesti palvelu pelasi ja ihmiset olivat toki ystävällisiä.

Tällainen polvestaan kipeä kävelijä/pyöräilijä olisi kaivannut kotoa tuttua sähköavusteista polkupyörää monessakin paikassa, mutta käyttöömme emme niitä löytäneet, vaikka joillakin paikallisilla niitä näimmekin. Kaiken kaikkiaan sähköllä kulkevien ajoneuvojen lisääntyminen noilla seuduilla ei ole ihan tuossa näköpiirissä, mutta tullee aikanaan sinnekin. Saa nyt sitten nähdä, mitä hiljaisten sähköautojen tulo merkitseekään tuolla meluun ja melun tuottamiseen perustuvassa liikennekulttuurissa. Sähköautot kun ovat hiljaisia.
Vihreyttä ja vehreyttäPohjois-Italiasta löytyy siinä missä hyviä viinejäkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Caravan-matkailulle on alueella mahdollisuudet hyvien maisemien perusteella, mutta alueita ei ole vielä kovin runsaasti ja nekin, jotka näin, olivat yleensä paikallisten pitkäaikaismajoittujien sananmukaisesti tiiviissä käytössä. Turvarajoja ei joko tunnettu tai niistä ei välitetty, jotta alueelle mahtuisi enemmän kaupunkilaisia ”caravanmökkeilijöitä”, joita Suomessa nimitettäisiin kai "kausipaikkalaisiksi".

Mutta muutoin Lovere ympäristöineen oli vielä ns. matkailijoiden pilaamatonta aluetta ja paikalliset eivät olleet saaneet kaikkea vielä muuttumaan massaturismin suuntaan, mikä sinänsä oli hyvä huomio.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com