sunnuntai 12. elokuuta 2018

180. Erilainen ja erikoinen rajanylitys

Vuosittain jo ilmeisesti vuodesta 1994 alkaen on yleensä elokuun alussa, Kristuksen kirkastusjuhlan (6.8.) tienoilla, toteutettu varsin harvinainen ristisaatto kävellen Suomen puolelta läheltä Hoilolaa Venäjälle, entiseen Korpiselkään – sen hautausmaille ja kirkolle.
Korpiselän Pyhän Nikoloksen ortodoksinen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen aikaisemmissa blogijutuissani selittänyt tuon ristisaaton eriskummallista historiaa ja erittäin poikkeuksellisia käytäntöjä noin niin kuin diplomatian ja normaalien rajamuodollisuuksien kannalta katsoen (mm."Isoisää etsimässä"), joten en puutu enää siihen tuon enempää. Siitä saa lisätietoja oheisesta videosta.
Korpiselän ristisaattovideo vuodelta 2016.
(Video © Hannu Pyykkönen)

Moni on kysellyt, miten tuonne ”kotiseutumatkalle” pääsee? Ensinnäkin pitää kuitenkin heti sanoa, ettei se ole kotiseutumatka eikä kotiseutumatkailua, vaan se on ortodoksinen ristisaatto, kirkollinen ja uskonnollinen tapahtuma. Sen järjestelyissä on mukana Korpiselän pitäjäseura ry ja Joensuun ortodoksinen seurakunta, jotka Suomen ja Venäjän rajavaltuutettujen myötävaikutuksella toteuttavat tuon ristisaaton. Valmistelut saattoon alkavat jo melko lailla varhain, paljon ennen sen toteuttamista ja siinä vaiheessa pitää jo olla selvillä, kuka mukaan lähtee tai oikeammin pääsee lähtemään, sillä halukkaita on runsaasti.
Ristisaatossa 2018 mukana olleet ortodoksiset papit: Joensuun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Tuomas Järvelin, venäläinen alueen ortodoksinen pappi Suojärveltä, isä Vjatseslav Volodin (Вячеслав Володин) ja eläkkeellä oleva rovasti, isä Vesa Takala Koverosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Parhaiten mukaan pääsee, kun kyselee asiaa riittävän ajoissa Joensuun ortodoksisesta seurakunnasta tai pitäjäseuran toimihenkilöiltä. Tosin hekään eivät ota ilmoittautumisia vastaan kuin vain tiettynä aikana, ei koko vuotta. Asiaa helpottaa suuresti, kun liittyy tuon pitäjäseuran jäseneksi, niin silloin saa ns. jäsentiedotteita, mistä selviää moni asia. Jäsenmaksukaan ei päätä huimaa ja osan saa takaisin vaikkapa hieman halvempana kulukorvausmaksuna tuosta ristisaatosta. Mukaan pääsee noin 70 pyhiinvaeltajaa, joilla on matkustusasiakirja kunnossa (tässä tapauksessa vain passi, viisumia ei tarvita, mutta se voi toki olla, jos jollakin se on) ja passi voimassa normaalisti puolivuotta matkan jälkeenkin. Sen lisäksi pitää tietysti olla riittävästi fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja toteuttaa tuo ristisaatto kävellen edestakaisin, kokonaisuudessaan noin 6-7 kilometriä.
Ristisaatto (2018) lähtee Ruhovaarasta.
(Video © Hannu Pyykkönen)

Matkan aikana ristisaattoväki kulkee muodostelmassa laulaen ja rukoillen koko ajan. Aluksi se menee hautausmaille (ortodoksiselle ja luterilaiselle), missä toimitetaan muistopalvelukset ja sieltä palataan raunioituneen ortodoksisen Pyhän Nikolaoksen kirkon luo, jossa on etukäteen maksettu ruokailu ja kahvitus. Ruokailun jälkeen kirkolla on vielä litania sodassa kaatuneiden muistomerkillä, minkä jälkeen palataan samassa muodostelmassa laulaen ja rukoillen takaisin Suomeen. Matka kestää ajallisesti noin 5-6 tuntia ja on maaston ja mahdollisen (lämpimän/kylmän, sateisen/helteisen) sään vuoksi kohtuullisen vaativa matkan lyhyydestä huolimatta.
Kulkiessamme rajan yli ylitämme monta "erilaista" rajaa. Tämä lienee ensimmäinen, joka on Suomen puoleisella puolella ns. ei-kenenkään maata. Kaikkiaan erilaisia "rajoja" lienee noin puolenkymmentä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hyvät varusteet ovat tarpeen: kävelyyn sopivat kengät ja sään mukainen asu. Joskus tarvitaan sadeasuja, joskus helleasuja – koskaan ei sitä tiedä, mitä. Ruokaa ja juomista saa perillä, mutta muuten mukana pitää olla omia juomisia ja energiaa tarpeen mukaan.
Raja ylitetään Ruhovaaran asemalta kävellen turvallisessa seurassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Rajalla on nykyisin normaalit rajamuodollisuudet: passi tarkistetaan mennen tullen ja ryhmästä ei saa poistua omille teilleen katselemaan vaikkapa oman suvun paikan kivijalkoja. Kylähän on oikeastaan täysin tuhoutunut, joitakin kivijalkoja ja raunioita sieltä löytyy. Hautausmaallakin on näkyvillä vain muutamia hautakiviä ja ristejä, suurin osa on kadonnut tai viety pois muuhun uusiokäyttöön. Kylä ja ympäristö ovat, kuten ohessa olevista kuvistakin sen näkee, pöhettyneitä ja puita ja metsää kasvaa talojen ja peltojen paikoilla.
Kirkko näkyy jo. Entisten peltojen ja talojen paikalla kasvaa metsää ja pöheikköä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Korpiselän keskustaa Ruhovaaran suunnasta tultaessa kuvattuna sotatalvella.
(Kuva © SA-Kuva)

Korpiselän ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko talvisodan aikoihin kuvattuna.
(Kuva © SA-Kuva)
Uutena ilmiönä oli vuoden 2018 ristisaaton aikana havaittavissa melko outo ilmiö: venäläiselle rajavyöhykkeelle, jonne ei pääse ns. normaali venäläinen siviilikään, rakennetaan venäläisiä kesämökkejä, datshoja. Kenelle – sitä voi vain tässä vaiheessa arvailla, mutta alue on varmasti varsin turvallinen mökkialue, sinne eivät varkaatkaan pääse asemiesten vartioiman sähköaidan vuoksi. Niin ja toisella puolella rajaa vartioivat suomalaiset. Karhuja alueella vaikutti myös olevan ainakin vattupensaiden möyrimisjäljistä päätellen.
Kirkon viereen entisen Kokkarin tienhaaraan on kohoamassa muutamia datshoja, venäläisten kesämökkejä, suljetulle rajavyöhykkeelle, jonne eivät siviilit normaalisti pääse. Myös teitä on kunnostettu sitten viime näkemän huomattavasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mikä sitten on ristisaatto? Ortodoksinen tietosivusto Ortodoksi.net kirjoittaa siitä mm. että ”ristisaatto on kirkkokansan tekemä saatto, jossa voidaan esim. kiertää kirkkoa tai kulkea johonkin kirkolliseen kohteeseen muualla. Saatolla on pitkät aina varhaiskristillisyyteen asti ulottuvat perinteensä, jolloin muun muassa kastetut kulkivat saatossa.” Sivusto kertoo myös, että ”ristisaatossa kirkkokansa kulkee neli-viis-jonossa papiston kanssa lyhdynkantajan, ristinkantajan, pitkien tankojen päässä olevien kirkkolippujen eli horugvien ja ikonien kantajien johtamana. Kirkkokuoro laulaa saaton aikana kirkkolauluja. Kuka tahansa - myös ei ortodoksi - voi osallistua ristisaattoon.”
Kuvasta näkyy ristisaaton ekumeenisuus. Siinä Liperin luterilainen kirkkoherra Jari Uimonen (keskellä edessä) kantaa sylissään äskettäin kanonisoidun suomalais-venäläisen pyhän Hristofor Varfolomejeffin ikonikuvaa. Keulilla lyhtyä kantaa Korpiselän pitäjäseura ry;n puheenjohtaja, Jaakko Jeskanen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vuonna 2018 ristisaatto toteutettiin ensimmäistä kertaa ns. ekumeenisena. Mukana oli myös luterilainen pappi, joka osallistui ristisaattoon ja toimitti luterilaisella hautausmaalla muistopalveluksen. Oman kokemukseni mukaan mukana olijoista erittäin suuri osa on luterilaisia. Useimpia pyhiinvaeltajista motivoi mukaan lähtemistä joko sukuhistoria tai muun historia – vaikkapa sotahistoria – jos oma sukulainen on ollut vaikkapa sota-aikana taistelemassa täällä, missä ilmeisesti oli melko suuriakin taisteluja.
Osittain raunioitunut Pyhän Nikolaoksen kirkko näyttää tietä päin katsottuna olevan vielä kohtuullisessa kunnossa, mutta ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkon sisätilaa pääoven suunnasta (lännestä) katsottuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkon sisätilaa alttarista (idästä) katsottuna. Pääoven päällä oleva ehjempi kellotorni näkyy taustalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkon pohjoisen sivun ovi ja seinää.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Eteläisellä sivulla on toisen tornin metallinen yläosa, varsinainen torni on sortunut sisälle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itselläni ei ole mitään sotahistoriallisia faktoja tiedossa, pelkästään oman suvun ja muiden kertomaa. Kuuleman mukaan kirkkoa ja sen tornia olisi käytetty sodan aikana tulenjohtoon. Itse kirkko ei tietämäni mukaan suuresti vaurioitunut sodan aikana, vaikka sen tornia ammuttiinkin. Varsinaisesti kirkko raunioitui hoitamattomana sen jäädessä alueelle, missä kukaan ei pitänyt siitä minkäänlaista huolta.

Oheisen kuvan otti vuonna 1992 Raimo Mononen, joka kuvasi kirkon tuolloin toteutetulla kotiseutumatkalla (ei siis vielä ristisaattolla). Kirkko oli silloin vielä kohtuullisessa kunnossa ja molemmat tornit pystyssä.
(Kuva © Raimo Mononen)

Kirkon ikonostaasi sotaa edeltävältä ajalta. Yläosassa oleva kolmeosainen ikonikuva on nykyään aivan äskettäin sinne sijoitettuna Hoilolan Pyhän Nikolaouksen kirkon sisälletulo-oven yläpuolella. Ja sivuilla olevat suuret taulut (2 kpl) ovat myös Hoilolassa.
(Kuvaaja tuntematon)
Kirkon sijainti ja ympäristö selviää tästä tuttemattoman kuvaajan ilmakuvasta oivallisesti. Isäni ja ukkini kauppa on kuvassa vasemmalla kirkosta katsoen.
(Kuvat saa suurmmiksi klikkaamalla niitä hiirellä)
(Kuvaaja tuntematon, mahdollisesti SA-Kuva)
Nykyisten jälkien perusteella kirkossa vierailivat alueella majailevat rajasotilaat, jotka ovat jättäneet merkkinsä kirkon seiniin. Tällä matkalla huomasin myös, että kirkon sisällä olevista suurista pönttöuuneista oli ainakin alaosastaan hävinneet kaikki tiilet ilmeisesti ”uusiokäyttöön” jossain vaiheessa nykyhistoriaa.

Alueella ei ilmeisesti enää ole suurampaa joukkoa rajasotilaita, vaikka sieltä melko läheltä kirkkoa ”stalinrokokoo-tyylinen” kasarmi löytyykin. Hautausmaan vieressä kulkee tie ja sen vieressä aita, jota kuulin nimitettävän sähköaidaksi. En tiedä, mitä se mahtoi oikeasti tarkoittaa. Aidan portilla – ihan hautausmaan vieressä – on pieni rajavartijoiden mökki ja joka kerta minun siellä kulkiessa aitaan on vartioinut aseellinen sotilas. Samoin aidan vieressä, sen ulkopuolella, on haravoitu hiekka-alue, johon jää heti jäljet, jos joku siinä liikkuu.
Piikkimatoilla estetään aggressiivinen ajo rajavyöhykkeelle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tie on tasaisin välimatkoin varustettu piikkimatoin ja kerrotaan sellaisen unohtuneen aivan ristisaaton historian alkuvuosina tielle, kun ruokaa ja ruokailukalusteita tuoneet suomalaiset huoltoautot ajoivat kirkolle. Seurauksena tietysti ole vähintään kahden renkaan täydellinen tuhoutuminen. Ei mikään helppo homma hoitaa kuntoon tuolla erämaassa.

Vaikka liikutaan raja-alueella, sitä ei – ainakaan aiemmin – huomannut rajasotilaiden käytöksestä. Mukana on rajamiehiä niin Suomesta kuin Venäjältä. Venäläiset rajasotilaat tulevat hakemaan ryhmän Suomen puolella olevalta Ruhovaaran rajavartioasemalta ja suomalaiset rajasotilaat seuraavat mukana koko ristisaaton ajan. Viime vuosina noihin rajakäytäntöihin on kuulemani ja oman kokemuksenikin mukaan tullut hieman tarkennuksia ja tiukennuksia.
Kenrl Jaakko Kaukanen (vas.) saapui Ruhovaaran vartioasemalla ev. Vesa Blomqvistin (kesk.) kanssa. Heitä oli vastaanottamassa mm. rovasti Vesa Takala.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Useina vuosia mukana on ns. erikoisvieraita. Itse olen tehnyt matkan mm. Joensuun piispa Arsenin johdolla ja vuonna 2018 mukana oli Suomen Rajavartiolaitoksen (RVL) ylin komentaja, kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen seurueensa kanssa. Seurueessa oli mukana Pohjois-Karjalan rajavartioston komentaja eversti Vesa Blomqvist ja Ilomantsin rajakomppanian päällikkö yliluutnantti Janne Natri sekä lukuisia muita rajamiehiä ja upseereja. Vastaavasti venäläiselläkin puolella oli normaalia (majuria) suurempi ”isäntä” vastaanottamassa, kun rajavaltuutetun itsensä lomalla ollessa mukana oli hänen sijaisensa eversti Ivannikov ja suuri joukko muita venäläisiä rajasotilaita ja upseereja.
Ryhmäkuva isännistä ja vieraista. Vasemmalta: tuntematon venäläinen upseeri, venäläinen tulkki (edessä), takana suomalainen rajamies, neljäntenä ev. Vesa Blomqvist, vierellään (takana) suomalaisten rajamiesten tulkki, ev. Ivannikov, yll Janne Natri, isä Vjatseslav Volodin, kenrl Jaakko Kaukanen, khr, isä Tuomas Järvelin, rov, isä Vesa Takala.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämänkertaisen ristisaattomme venäläinen "isäntä", rajavaltuutetun sijainen, eversti Ivannikov.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämänkertaisen ristisaattomme suomalainen "special guest", kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen, RVL:n komentaja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kenrl Kaukanen on jäämässä syksyllä eläkkeelle ja tämä oli ilmeisesti hänen ns. maakuntamatkojensa Pohjois-Karjalan osuus. Hänen mukana olonsa tietysti rikastutti ristisaattoa, mutta toi mukanaan myös muunlaista ”vipinää” niin suomalaisten kuin venäläisten rajasotilaiden joukossa. Kaiken kaikkiaan hän kuitenkin vaikutti varsin lupsakalta mieheltä, kuten muuten muutkin – niin suomalaiset kuin venäläisetkin – rajasotilaat. Olen jo kolmena vuotena saanut todeta käytännössä suomalaisten rajamiesten todella suuren ammattitaidon ja kyvyn olla huomaavainen, kohtelias ja osaava kaikissa mutkikkaissakin tilanteissa, joista ei tuollaisella ristisaattomatkalla totisesti liene puutetta. Koko ristisaaton ajan on turvallinen olo, eikä ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joku asia menisi mönkään. Myös mukaan lähteville siviileille on sanottava kiitos, hekin käyttäytyvät matkalla todella asiallisesti ja toisiansa auttavaisesti.
Takooväki ja pari satunnaista pyhiinvaeltajaa odottelee pääjoukon ruokailuun tuloa hautausmaalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suurin kiitos kuitenkin on esitettävä Korpiselän pitäjäseuran aktiiveille, jotka ennen matkaa hoitavat vaikeat byrokraattiset paperityöt, käyvät leikkaamassa nurmikot kirkon ympäriltä, järjestävät ruokailun, kahvituksen ja kaluston niiden nauttimiseksi kirkon pihalla ja huolehtivat siinä ohessa tuhannesta muusta pikkuhommasta, jotta ristisaatto onnistuisi ja kaikki sujuisi hyvin. Kiitos siitä heille kaikille!



Hannu Pyykkönen

elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com


Kotiinlähtöä odotellessa Korpiselän kirkon pihalla 7.8.2018.
(Video © Hannu Pyykkönen)

perjantai 10. elokuuta 2018

179. Ristisaattodiplomatiaa

Korpiselän ortodoksinen raunioitunut Pyhän Nikolaoksen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta on tehty erilaisia ristisaattoja – ortodoksisia pyhiinvaellusretkiä – Suomesta Venäjälle Korpiselkään, joka sijaitsee aivan rajan takana muutaman kilometrin päässä Suomesta. Tuossa rajat ylittävässä ristisaatossa on monta erikoisuutta. Se, että kävellään, ei ole erikoisuus, mutta se on erikoista, että kävellään Suomesta Venäjälle. Ja toinen erikoisuus on ehkä omalla tavallaan vielä erikoisempi, sinne pääsee ilman viisumia ja lisäksi ylitys tapahtuu paikassa, joka ei ole ns. virallinen rajanylityspaikka.

Ristisaaton reitti Suomesta Venäjälle.
(Kartat ja kuvat suurenevat hiiren klikkauksella)
Hoilolan ja Ruhovaaran sijainti kartalla.
Entinen Korpiselän pitäjä ja ns. tynkä-Korpiselkä Soomen puolella.
Tällainen tapahtuma oli jälleen tässä elokuussa ja siinä käveltiin läheltä Hoilolaa, Ruhovaaran vartioasemalta Venäjälle Korpiselkään, entiseen samannimisen kunnan keskuspaikkaan. Nykyinen Suomeen jäänyt ns. tynkä-Korpiselkä kuului sodan jälkeen Tuupovaaran kuntaan ja jokunen vuosi sitten Joensuuhun, kun Tuupovaara liitettiin siihen.

Paikkana Korpiselkä merkitsee minulle paljonkin. Oma isäni on syntynyt siellä ja siellä sijaitsee jossain myös isovanhempieni. Aleksanterin ja Anastasian, hauta. Hautausmaan tiedän, mutta hautaa ei ole vielä löytynyt, sillä hautakivi on haudalta mennyt muuhun käyttöön.

Olen kirjoittanut aikaisemmista käynneistäni Korpiselässä myös erilliset blogijutut ja ne löytyvät oheisista linkeistä: (2015) -> "Isän matkassa" (http://hapinmatkat.blogspot.com/2015/08/062-isan-matkassa.html) ja (2016) -> "Isoisää etsimässä" (http://hapinmatkat.blogspot.com/2016/08/109-isoisaa-etsimassa.html)

Ukin ja mummin Korpiselän hautausmaalta kadonnut hautakivi, jossa muuten sukunimi on väärin. Sen pitäisi olla kahdella k-kirjaimella.
(Kuva Hannu Pyykkösen kotialbumista)
Ristisaaton järjestää vuosittain elokuun 7. päivänä Korpiselän pitäjäseura ry nykyisin yhteistyössä Joensuun ortodoksisen seurakunnan kanssa ja tietysti Suomen ja Venäjän rajavaltuutettujen myötävaikutuksella. Kiitos siitä, että tällainen ristisaatto järjestetään, kuluu yllättävälle taholle entiselle Suomessa toimineelle Venäjän suurlähettiläälle Juri Derjabinille (1932-2013), joka tunnetaan myös nimimerkistään Juri Komissarov, millä hän kirjoitti ainakin kaksi suomennettua Venäjän ja Suomen välisiä suhteita käsittelevää kirjaa. Omalla nimellään Derjabin kirjoitti vielä muitakin samaa aihetta käsitteleviä kirjoja.

Tuosta Derjabinin osuudesta saa lisää tietoa vuoden 2016 ristisaatosta tekemästäni videosta (https://youtu.be/6WV6FBiX4Vw),:
Korpiselän ristisaatto 2016

jossa toinen ristisaattojen onnistumiseen ja ylipäätänsä koko perinteen henkiinherättämiseen ja hengissä pitämiseen voimallisesti kymmenien vuosien aikana osallistunut ortodoksinen rovasti, isä Vesa Takala, kertoo asiasta tarkemmin.

Itse olen osallistunut nyt tuohon ristisaattoon kolmena vuotena: 2015, 2016 ja nyt viimeksi 2018. Noiden vuosien aikana jotkut käytännöt ovat muuttuneet, mutta itse tapahtuma on pysynyt yhtä mielenkiintoisena ja osin mystisenä tapahtumana, jota tullaan ihmettelemään ympäri maata Hangosta Petsamoon ja parhaimmillaan muualtakin. Tänä vuonna osallistujia oli noin 70, joka lienee suurin määrä, joka mukaan otetaan. Suuremman joukon hallitseminen alkaa olla jo liian vaikeaa.
Ristisaatto matkalla Korpiselkään. Keulilla kantaa lyhtyö Korpiselän pitäjäseuran puheenjohtaja Jaakko Jeskanen. Keskellä ikonia kantaa luterilainen kirkkoherra Jari Uimonen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hallitsemisella tarkoitetaan tässä lähinnä sitä, etteivät mukana olevat ihmiset ”pompi” mihin sattuvat matkan aikana tai perillä. Ristisaatto kulkee koko ajan venäläisellä, ns. suljetulla rajavyöhykkeellä, jonne ei ainakaan ennen päässyt muut kuin rajavartijat. Muilta venäläisiltä alue on suljettu ja sitä vartioi aseellinen sotilas, tiet ovat täynnä piikkimattoja ja alue on rajattu ns. sähköaidalla ja haravoidulla hiekkavyöhykkeellä muusta alueesta.

Kirjoitin ”ainakaan ennen päässyt” siksi, että nykyään näyttää pääsevän. Edelleen alue on suljettua rajavyöhykettä, jota vartioidaan ja rajataan samalla tavalla, mutta jonne näyttää olevan rakenteilla muutamia datshoja – kesämökkejä. Kenelle – sitä sopii vain arvailla. Kenellä nyt on tuolle alueelle ylipäätänsä mahdollista mennä. Onhan alue siinä mielessä luksusta, ettei siellä ainakaan varkaita käy. Jos käy luvatta, venäläiset rajamiehet ampuvat ne tai niitä tai he joutuvat alueella liikkuvien karhujen suihin tai Suomen puolelta tullessa suomalaiset rajamiehet ottavat heidät kiinni. Siis varsin turvallinen alue.

Ristisaatto kulki pitkin ns. vanhaa Korpiseläntietä ja hieman ennen ortodoksista kirkkoa, vanhan Kokkarin tienristeyksen kohdilla noita mökkejä näytti sinne kohoavan. Paikalla oli rakentajia – ilmeisesti uusia kesäasukkaita – perheineen ja autoineen, osa majoittui näköjään asuntovaunuissakin. Aika lailla erikoista, sanoisin.
Venäläiselle suljetulle rajavyöhykkeelle nousevia datshoja kesällä 2018.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämän vuotinen ristisaatto oli edellistä poikkeava siinäkin mielessä, että mukana oli joitain erikoisvieraita. Teologisessa mielessä – ristisaattohan on uskonnollinen tapahtuma – tämä ristisaatto poikkesi aiemmista siinä, että nyt oli virallisesti mukana myös luterilainen pappi, entinen tällä alueella toiminut Vaara-Karjalan kirkkoherra, nykyisin Liperin luterilainen kirkkoherra, Jari Uimonen.

Myös maallisessa mielessä mukana oli toisenlaisia erikoisvieraita. Syksyllä 2018 tehtävässään lopettava ja eläkkeelle siirtyvä Rajavartiolaitoksen komentaja, kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen, oli mukana osana omaa eri maakuntia käsittävää maakuntakierrostaan, nyt Pohjois-Karjalan rajavartioston komentajan, eversti Vesa Blomqvistin ja lukuisan muun rajaupseerin kanssa ja tietysti vastapuolella oli myös normaalia järeämmät ”voimat” isäntinä, heitä johti rajavaltuutetun sijainen, venäläinen eversti Ivannikov ja mukana oli heilläkin suuri joukko muita rajaupseereja.
Kuvassa mm. 4. vasemmalta ev. Vesa Blomqvist, 6.-11. vas. ev. Ivannikov, ylil. Natri, isä Vjatseslav Volodin (Вячеслав Володин), kenrl Jaakko Kaukanen, isä Tuomas Järvelin ja isä Vesa Takala.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Johtuen ehkä näistä erikoisvieraista ja kuuleman mukaan myös jo vuosi sitten tapahtuneista tiukennuksista, entiset hieman vapaammat rajamuodollisuudet, olivat nyt melko tiukkoja kaikilta osin. Passit (siis ilman viisumia) katsottiin molempiin suuntiin mentäessä: suomalaisten ja venäläisten voimin sekä lähtiessä että palatessa. Kukaan ristisaattoon osallistuneista ei onneksi jäänyt Korpiselkään.

Ristisaatto kulkee noin kolmen kilometrin matkan edestakaisin veisaten kirkkoveisuja ja rukoillen. Ristisaattoa johtaa pappi ja mukana on kuoron lisäksi keulalla kulkevat lyhtyä kantava henkilö, ikonien ja kirkkolippujen kantajat sekä tietysti ristisaattorahvas. Aluksi kävellään kääntöpisteeseen, Korpiselän hautausmaalle, jossa toimitetaan muistopalvelukset sekä ortodoksisella että luterilaisella hautausmaalla ja sieltä palataan kirkon pihaan, missä on järjestetty ruokailu ja kahvitus ristisaattoon osallistuneille papeille, siviileille sekä molempien maiden rajamiehille.

Kirkon edustalla on myös suomalaisten viime sodissa kaatuneiden korpiselkäläisten muistomerkki, missä toimitetaan ennen poislähtöä litania ja lasketaan kukat muistomerkille. Ruokailua varten alueelle pääsee pari, kolme huoltoautoa, joissa sinne viedään tarjottavat ruuat ja juomat sekä telttoja, pöytiä ja tuoleja. Ristisaattoon osallistujat maksavat vain ruokailukustannukset, muilta osin saatto on ”ilmainen”.

Joka vuosi halukkaita on enemmän, kuin mukaan mahtuu. Monet matkaajista – kuten vaikka minä – tekee matkan useamman kerran ja taitaa siellä olla mukana muitakin kuin isä Vesa, jotka ovat tavalla tai toisella – kuka kävellen, hiihtäen, soutaen tai pyörällä – tehneet jo kohta kolmekymmentä ristisaattoa eripuolille Venäjän Karjalaa, mutta pääasiassa Korpiselkään. Ensikertalaiselle ristisaatto on monella tapaa ainutkertainen tapahtuma. Mukana on monia, jotka eivät ole ortodokseja ja heille se ehkä on vielä vaikuttavampi. Oheisesta linkistä aukeavassa Tanja Perkkiön toimittamassa ja Heikki Haapalaisen kuvaamassa


eräs heistä sanookin, että ortodoksit ovat erikoisen ihmeellistä väkeä, kun he koko ajan laulavat kulkiessaan ja puhekin on yhtä ylistystä ja laulua. Näinhän se on!



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com


P.S. Ristisaatosta valmistunee jonkin ajan kuluttua myös jonkinlainen YouTube-video. Löydät sen aikanaan täältä linkkinä, mutta voit hakea sitä myös Googlen avulla kirjoittamalla hakusanaksi ”Korpiselän ristisaatto 2018”. Jos haluat katsella enemmän ristisaattovideoita tuolta samalta seudulta ja muualtakin aiemmilta vuosilta, niitä löydät kirjan ”Vaellus pyhiin” esittelystä Ortodoksi.netin sivuilta ko. kirjaesittelyn loppuosasta, josta löytyy kymmenkunta linkkiä erilaisiin ristisaattoihin. Kirjaesittely löytyy Ortodoksi.netin sivulta:
http://www.ortodoksi.net/index.php/Vaellus_pyhiin_(kirja)

H@P

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

178. Kauneutta ja rauhaa etsimässä

Maisema Lammin Pääjärveltä Panagian rannasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aina aika ajoin minut valtaa halua nähdä ja kokea kauneutta tavalla tai toisella. Silloin usein ajan johonkin tuttuun paikkaan, jossa tiedän olevan kauniita ikoneja. Luostarit ovat sellaisia paikkoja ja muutamat niistä ovat lähellä minun asuinpaikkakuntaakin, mutta löytyy Suomesta yksi erikoisempikin paikka, eiä sekään ole kaukana – se käyttää itsestään uutta nimeä: Panagiaortodoksinen luostarikeskus.



Kuvia Pyhän Basileios Suuren kappelista.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
Panagia sijaitsee Hämeenlinnan Lammilla entisen Pääjärven toimintakeskuksen laajoissa tiloissa, jotka kuuluvat nyt sumalaisen ja Suomessa toimivan ortodoksisen Athossäätiön luostarikeskukselle. Monet – minä mukaan luettuna – ovat siellä vierailleessaan ihmetelleen montaa asiaa: paikan kauneutta, mutta myös laajuutta, lukuisia rakennuksia ja suurta kopleksia, jossa elää vakituisesti vain muutama ihminen.

Alueella on ollut ja on tietysti yhä, muttei enää varsinaisessa käytössä mm. uimahalli ja koulu. Lisäksi alueella on kerrostalo, rivitaloja, rantasauna, hoitotiloja ja paljon sellaista, mitä ortodoksinen luostarikeskus ei tarvitse, eikä niille ole siis käyttöä. Uimahallista on vesi tyhjennetty altaasta ja se on toissijaisessa käytössä.

Mutta paikan kauneus tai ainakin joidenkin tilojen kauneus sykähdyttää aina siellä vieraillessani. Keskuksessa ei varsinaisesti ole vielä luostaria, vaikka sellaisia on sinne suunnitteilla kaksikin: toinen miehille ja toinen naisille. Ongelmana vain on meillä Suomessa ortodoksisen väestön pienuus, mistä ei oikein riitä ihmisiä useisiin luostareihin.

Meillähän on jo kaksi ns. virallisen luostaristatuksen omaavaa luostaria: Valamo ja Lintula, molemmat Heinävedellä. Niiden lisäksi on muutama epävirallinen luostariyhteisö mm. Pokrova Kirkkonummella, Elisabetin sisaristo jossain Tampereen lähistöllä, ja pienempiä erakkoloita tai yhden ihmisen ”luostariyhteisöjä” joissain kaupungeissa. Näissä jälkimmäisissä siis asuu vain yksi ihminen, nunna tai munkki, joka kirkollisessa mielessä on alistettu oman hiippakuntansa piispan alaisuuteen.

Joistakin noista yhteisöistä olen kirjoitellut aiemmin (mm. blogit nr. 141, 142, 144, 145, 147, 148, 150). Eli näköjään aika monessa blogissa on juttua tullut kirjoitettua. Lue siis lisää sieltä, jos haluat tietää enemmän.

Nyt siis olin jällee yhdessä noista (kirjoitin siitä viimeksi blogissa nr. 147) Lammilla, koska siellä on viime aikoina rakennettu ja kaunistettu useita kappeleita. Varsinaisia kirkkoja siellä ei vielä ole yhtään, sillä tiloja ei vielä ole vihitty virallisesti kirkoiksi. Tšasounakaan ei ole oikein oikea nimi siellä oleville kirkoille, jotka kaikki sijaitsevat kivirakennusten sisällä, muiden huonetilojen yhteydessä, ei siis erillisinä rakennuksina.


 



Ilosaloman kappelin ikoneja päärakennuksessa.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
Panagiasta löytyy tällä htekellä kaksi toimivaa kappelia, Ilosanoman kappeli päärakennuksessa ja Pyhän Kosmas Aitolialaisen kappeli trapesassa eli ruokalarakennuksessa. Kaksi huonetilaa on valmistumassa pieniksi, mutta kauniiksi kappeleiksi. Toinen on jo melko pitkällä ja sinne on muutaman viime vuoden aikana maalattu seinille useita kymmeniä ikonikuvia. Tämä kappeli, Pyhän Basileios Suuren kappeli, sijaitsee päärakennuksessa, ilmeisesti niissä tiloissa, jonne on aikanaan suunniteltu tulevan varsinaiset luostaritilat, keljat.

Toisen kappelin, Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kappelin seinien maalausprojekti on vasta äskettäin aloitettu ja kappeli tulee luostarikeskuksen ikonimaalaamon yhteyteen.


Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kappeliin tulevia ikoneja, jotka vielä joiltain osin ovat keskeneräisiä (mm. osasta puuttuvat tekstit).
(Kuva   Hannu Pyykkönen)
Tämän blogijutun yhteydessä on kuvia kaikista noista kirkollisista tiloista Lammin Panagiassa. Allekirjoittanut kuvasi ne heinäkuussa 2018. Kuka tahansa voi käydä tutustumassa noihin tiloihin ja Pääjärven rannalla sijaitsevaan luostarikeskukseen. Luostarikeskuksessa on kahvila, josta saa pikkupurtavaa ja keskuksessa järjestetään erilaisia näyttelyjä ja seminaareja, joista saa tarkempaa tietoa keskuksen omilta nettisivuilta osoitteesta: https://athossaatio.fi/
Panagian sijainti kartalla.
(Klikkaa kuva suuemmaksi hiirellä)
Keskuksessa sijaitsee myös mielenkiintoisia myymälöitä ja kirpputori, josta voi tehdä toisinaan upeita löytöjä. Kannattaa siis tutustua paikkaan ajan kanssa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

177. Keskiyön auringossa

Midnight Sun in Ramberg Norway.
(Photo © Hannu Pyykkönen)
Koska olimme jo muutaman päivän melko tehokkaasti liikkuneet – alkuun autolla Lofooteille ja perillä jalkaisin, pyörällä ja hieman autollakin – alkoi tehdä mieli hieman huilata, levätä. Siispä ajoimme toiseksi viimeiselle yöpymispaikalla Rambergiin, Lofoottien länsirannalle, jossa on hyvän sään aikaan mainio paikka katsella laskevaa, muttei kuitenkaan kuitenkaan kokonaan laskevaa aurinkoa: siis meille suomalaisillekin tuttua keskiyönaurinkoa. Vaikka olimme ns. aikaisia majoittujia, saimme viimeisen paikan. Ihmisiä oli siis liikkeellä.
Rambergin todella pitkää hiekkabiitsiä, joka on ihan kaupungin yhteydessä.
Tämäkin kuva on keskiyöllä kuvattu.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ramberg on todella pieni paikkakunta, jossa on joitain palveluja, mutta jokaista korkeintaan yksi ja laitakaupungilla kalatehdas ja paljon kalankuivaustelineitä täynnä kuivamassa olevia kalanpäitä. Noita kuivaustelineitä on melko runsaasti pitkin Lofootteja teiden varsilla. Silloin kun niissä kuivataan kalaa, asia ei jää huomaamatta – ai ainakaan nenältä. Haju tai tuoksu – ihan miten vain – on sanoin kuvaamaton, alitajuntaan asti tunkeutuva. Etenkin turskaa on Norjassa kuivattu maan sivu ja Lofoottien ilmasto on kuulemma oivallinen juuri kuivaukseen.
Kalanpäitä kuivumassa telineillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ihmettelimme sitä, miksi linnut eivät syö noita kuivattavia kaloja ja ihan oikeaa vastausta emme ilmeisesti saaneet, sanottiin vain, että kuivaus suojelee niitä. Jossain harvassa, lähinnä yksityisissä pihoissa saatoimme nähdä kuivattavan kokonaisia kaloja. Teiden varsilla oli oikeastaan pelkästään kalanpäitä – kita avoinna, tuhansittain. Niistä on kuulemma viime vuosina tullut suosittu vientituote. Joidenkin tarinoiden mukaan niitä viedään mm. Nigeriaan, jossa ne keitetään yhdessä jauhettujen hedelmien ja punapippurin kanssa ja saadaan energista ja proteiinipitoista tuotetta. Mikä lie totuus!

Mutta on Rambergissa muutakin kuin kuvamassa olevaa kalaa, siellä on valtavan pitkä hiekkaranta keskellä kylää. Pari vuotta sitten noilla syksyisillä rannoilla näki surfaajia, nyt kävelijöitä, lenkkeilijöitä, auringonottajia ja tietysti uijia. Ja aurinko paistoi tällä kertaa lämpimästi ja kirkkaasti. Leirintäalue oli täynnä eteläeurooppalaisia: italialaisia, espanjalaisia seassa joitain hollantilaisia, saksalaisia, japanilaisia ja muutama suomalainen. Melkoinen kansallisuuksien ja kielien cocktail.
Lofooteilla on todella mahtavan laajoja hiekkaranta-alueita.
(Kuva © Pyykkönen)
Alueelle tultaessa emme vielä aavistelleet, miksi tällainen cocktail sieltä löytyy, koska emme suomalaisina oikein ymmärtäneet keskiyön auringon lumovoimaa. Tai emme edes alkuun ajatelleet, että meri avautuu länteen, on upea sää ja aurinko laskee mereen, jos laskee. Ja huomasimme, etteivät ne muutamat muut suomalaisetkaan sitä tainneet tajuta tai sitten eivät välittäneet. Suurin heistä osa painui muutaman kaljan otettuaan ilta kymmeneltä mamman viereen tai untenmaille, mutta me ja lukuisa joukko muunmaalaisia odotimme jotain.

Keskiyön pullakahvit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ja kohta se saapuikin – keskiyö – ja aurinko porotti meren yllä kirkkaana ja kauniina. Lapset uivat, jotkut lenkkeilivät, drone lensi ilmassa ja kuvasi ihmettä, me istuimme kivillä ja nautimme kylmää olutta tai viiniä ja höpötimme saksa-englanniksi hollantilaisten kanssa, jotka eivät osanneet englantia. Mukana oli aikuisia ja lapsia, koiria ja melkein festivaalitunnelmaa. Italialaiset kulkivat aurinkolasit silmillä ja ottivat kuvia – lasit päässä keskiyöllä - asia, jota ei kotona Italiassa helposti uskottu. Selvästi tilanne sai melkein joukkopsykoosin vaikutelmia – kaikki olivat iloisia, useilla oli juomia mukana ja he nauroivat, iloitsivat ja ihmettelivät. Lapset kirmailivat virkeinä pitkin rantoja. Vaikutelmaa lisäsi varmaan tieto siitä, että siellä, missä aurinko juuri silloin paistoi, oli Grönlanti ehkä vajaan 2000 kilometrin päässä.
Lofootit, Islanti ja Grönlanti kartalla.
(Klikkaa kuvat suuremmaksi hiirellä)
Seuraavana aamuna sai nukkua pitkään ja niin teki moni muukin, paitsi ne suomalaiset ja vieressämme ollut aikaisin nukkumaan mennyt hieman jäykkäniskaiselta ja pedantilta vaikuttanut saksalaispari, joka lähti alueelta jo aikaisin ennen heräämistämme, ettei vain olisi joutunut keskustelemaan kanssamme tai joidenkin muiden kanssa. Me köllöttelimme melkein puoleen päivään, ennen kuin nautimme – aamukahvit.

Seuraavan päivän ohjelmana olikin sitten ajelu viimeiseen kohteeseen Lofooteilla, Moskenesiin, joka sijaitsee vajaan viiden kilometrin päässä Lofoottien eteläisimmästä kärjestä, jonka nimi lyhyenkauniisti on Å, siis suomeksi joki.
Maisema aavalle merelle, mistä laivat tulivat ja minne menivät.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Åssa tuli käytyä pyörällä, muutoin päivä meni paikalle saapumisen jälkeen lievässä laiskottelussa ja kävelyssä lähiympäristössä. Toimintoja ohjasi hieman tieto siitä, että seuraavana aamuna laiva lähtee klo 7 aamulla ja pitäisi olla satamassa tuntia ennen, koska emme tehneet laivaan ennakkovarausta netistä. Paikalliset sanoivat, ettei tarvitse tehdä, kyllä siihen pääsee sisään ja jos laiva täyttyy, seuraava lähtee kahden tunnin kuluttua.
Moskenesissa oli kauniit maisemat majapaikasta ja sen ympärillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Näin teimme ja emme suinkaan klo 5.45 aamulla olleet ensimmäisinä jonossa, mutta silti pääsimme sisälle laivaan noin sadan euron hinnalla – auto (6 metriä) ja kaksi ihmistä. Laivamatka kesti reilut kolme tuntia mantereelle, jossa rantauduimme Bodøssä klo 10:15 ja matka jatkuin kohti Luulajaa (Luleå) ja Ruotsia.
Matkalla kotiin Ruotsin kautta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lappiin oli juuri levinnyt valtava helleaalto. Lämpötila pomppi päivällä +30° Celsius-asteessa ja kiitimme auton hyvää ilmastointia. Lämpö oli saanut muutkin liikkeelle. Lomasesonki kävi sään kanssa kuumana. Siksi Ruotsin Kainuussa (Kalix) emme saaneet enää iltapäivällä paikkaa autolle leirintäalueelta, mutta respan hyvin asiallinen ja auttavainen nuori mies soitti Frevisöreniin, mistä varasimme paikan ja menimme viimeiseksi yöksi majoittumaan Pohjanlahden rannalle, jonnekin huitsin-nevadaan, missä kännykkäkään ei kunnolla toiminut.
Kiitos matkaseurasta.
Matkaa kannattaa aina silti tehdä T-paitani etumustossa oleva Salvadore Dalin teksti muistaen:
"Älkää pelätkö täydellisyyttä, sillä ette saavuta sitä koskaan!"
Hyviä reissuja kaikille!
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seuraavana päivänä ajoimme hieman eri reittiä Jyväskylän kautta kotiin ja taakse jäi reilut 3000 kilometriä ja paljon todella mukavia muistoja Lofooteista, jonne ehdottomasti kannattaa mennä, jos siihen on suinkin mahdollisuus.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com