sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

163. Pyhien sukulaisia ja hieman omiakin

Pitkän ja tylsän talven jälkeen on usein hieman pöllähtänyt olo. Halu tehdä jotain muutoksia omassa elämässä on silloin suuri, mutta taito ja kyky tehdä niitä taitaa kuitenkin vuosi vuodelta iän karttuessa heiketä. Mutta aina voi yrittää, josko joskus onnistuisi.

Tänä keväänä moni asia on jälleen tuntunut – jos nyt ei raskaalta – niin ainakin jossain määrin tylsältä tai ihan mälsältä. Siksi on hyvä välillä siivota päänsisusta ja kalustaa se uudelleen. Vanhuus ei näemmä tule ihan yksin. Siihen kuulunee sitten tällainenkin.

Matkustaminen on minulle sellaista, joka yleensä edesauttaa tuota muutosprosessia. Kun en vielä ole ottanut matkailuautoani käyttöön, kävin pikkuautolla äskettäin tapaamassa vunukoitani, lapsenlapsia, ja kerroin heidän äidilleen näitä ”suunnitelmiani” lähteä kohta ajelemaan nyt, kun vielä osaan ja voin. Kauaa en varmaan enää voi, vaikka osaisinkin. Miniäni kysyi, minne ajattelin lähteä ja vastaukseni oli, etten tiedä, katson sitten ajellessa, minne mieli tekee.

Näin olen viime vuosia ajellut suurimmaksi osaksi ja ns. matkasuunnitelma menee matkan aikana, jos ei nyt ihan päivittäin niin melkein, uusiksi. Matkalla ei useinkaan ole tiukkaa aikarajaa – milloin alkaa, milloin päättyy – ja kohdekin vaihtelee tai muuttuu ajatusten, halujen tai tarpeiden mukaan ja jossain kohteessa viivyn niin kauan, kun hyvältä tuntuu.

Matkailuautoni on vielä tallissa, mutta ajatus on ottaa se sieltä ulos ja laittaa ns. liikennekäyttöön heti, kun yöpakkaset hieman laantuvat. Matkajalkaani on kuitenkin jo kovastikin kutittanut pitkän talven nyhjääminen kotona ja siksi olen hieman harjoitellut lähtemistä ja ajelemista pikkuautollani. Viime viikolla kävin Suonenjoella tuttuja tapaamassa, nyt ajelin Lappeenrantaan vunukoita tapaamaan. Tyylilleni uskollisena en tietenkään soitellut, että tulen tai kysellyt saanko tulla. Menin vaan ja jos ovat kotona, hyvä, jos eivät, menen jonnekin muualle.
Lappeenrannan ortodoksinen hautausmaa ja sen kynttiläkappeli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nytkin tapasin alkuun vain toisen vunukoistani kotona toinen oli kaverin luona, joten ajelin siinä odotellessani Lappeenrannan ortodoksiselle hautausmaalle, joka on varsin mielenkiintoinen tutustumiskohde kenelle vain. Lappeenrannan maantieteellinen sijainti rajan lähellä on vaikuttanut siihen, että hautausmaa on varsin monikansallinen. Aikanaan rajan sulkeuduttua viime sotien seurauksena Viipuri jäi naapurin puolella. Sen seurauksena sieltä muutti Lappeenrantaankin monia sukuja, jotka ovat sitten jättäneet omat merkkinsä tähän eteläkarjalaiseen kaupunkiin.
Lentomestarin hautakivessä on vanha Suomen lentovoimien tunnus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalta löytyy todella runsaasti venäjänkielisiä hautakiviä ja -muistomerkkejä. Osassa ei ole ollenkaan ns. latinalaisia kirjaimia, vain kyrillisiä ja haudatuista ei saa helposti selvää, ellei taida niiden lukemista.
Lappeenrannan ortodoksiselta hautausmaalta löytyy paljon Suomen ortodoksisen kirkon historiaa. Tässä haudassa lepää vaimonsa kanssa Tuusulan sotilaskirkon pappi, joka myöhemmin 1920-luvulla tuli sitten Lappeenrannan seurakunnan esimieheksi eli kirkkoherraksi.
Hautakivessä on venäjäksi teksti: "Блаженны чистые сердцем яко тии Бога узрят" eli suomeksi "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he näkevät Jumalan".
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaan käytävillä on mielenkiintoista kävellä, vaikka ainakin näin keväällä, ne olivat surkeassa kunnossa. Hieman jokatapauksessa ihmetytti hautausmaan muutoinkin huono kunto ja etenkin joidenkin merkittävienkin hautojen huono kunto. Liekö näin yleensä talven jäljiltä.
Wolkoffien suvun hautoja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mikä sitten tekee haudasta merkittävä? No kaiketi siinä lepäävä ihminen ja hänen historiansa. Lappeenrannassa noita merkittäviä sukuja lienee ollut useitakin ja hautausmaaltakin se erottuu ihan niin kuin elävienkin joukossa. Wolkoffien kauppiassuku näkyi haudoissa niin niiden prameudessa kuin määrässä.
Wolkoffien hautoja on Lappeenrannan hautausmaalla useampia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lappeenrannassa on edelleen nimi Wolkoff (tai uudemmalla tavalla kirjoitettuna Volkov yksinkertaisella tai kaksinkertaisella V-kirjaimella) näkyvissä muuallakin kuin hautausmaalla, sieltä löytyy ainakin museo (Wolkoffin talo) ja ravintola Wolkoff. Suvun vainajiakin löytyy ainakin parilta eri ortodoksiselta hautausmaalta – tältä vielä käytössä olevalta ortodoksiselta hautausmaalta ja vanhalta ja lähes unohdetulta, melko huonossa kunnossa olevalta vanhalta ns. Pallon hautausmaalta.
Lappeenrannan vanhalta ns. Pallon hautausmaalta löytyy myös melko huonokuntoisia Wolkoffin suvun hautoja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lappeenrannasta löytyy toki muittenkin viipurilaisten kauppias- tai käsityöläissukujen merkkejä. Samaisen laajan hautausmaa-alueen, jonka etelälaidassa on ortodoksinen hautausmaa, pohjoislaidasta löytyy yksi Lappeenrannan turistinähtävyyksistä, maineikkaan kauppaneuvos Juho Lallukan (kts. Geni-linkki) muistomerkki, joka alkujaan pystytettiin Viipuriin Ristimäen hautausmaalle, mutta vuonna 1985 se siirrettiin Pamaus-seuran ja Lappeenrannan kaupungin toimesta Lappeenrannan luterilaiselle hautausmaalle. Kyseiselle paikalle se pystytettiin vuonna 1986 elokuun lopussa.
Vast'ikään kanonisointiprosessiin laitetun pappismarttyyri Hristofin isän ja äidin hauta löytyy myös Lappeenrannan ortodoksiselta hautausmaalta. Isän hautaristin alkuperäinen nimikilpi on jo irti ja putoamassa maahan ja kivijalkaan on laitettu suomenkieliset laatat jälkeen päin.
Haudassa lepäävät myös Ruotsissa elänyt ja siellä kuollut pappismarttyyri Hrisfin toinen tytär Vera ja hänen puolisonsa Eric. Toinen tytär (Maria) elää yhä (2018) Tampereella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta löytyy Lappeenrannasta muutakin mielenkiintoista hautausmailta, joita siellä on melko monta. Kaikkea en toki ehtinyt tuona lauantaisena ex-tempore-retkelläni katsella tuolla yhdellä hautausmaalla, mutta jotain sentään löysin. Kirjoitin joku aika sitten toisessa blogissani (Pyykkönen) äskettäin Venäjällä Moskovan patriarkaatin toimesta kanonisoidusta eli pyhien joukkoon luetusta suomalaissyntyisestä pyhästä, pappismarttyyri Hristof Varfolomejeffistä. Näitä ortodoksisia suomalaisia tai ainakin kaiketi Suomessa syntyneitä ja osin Suomessa eläneitä pyhiä on viime aikoina tullut esille muitakin. Venäläisiä he kaiketi olivat kansalaisuudeltaan silloisessa Suomen suurruhtinaskunnassa, joka oli osa Venäjää, vaikka Suomessa elivät ja syntyivät. Kuinka suomalaisiksi heidät sitten koetaan, on ihan henkilökohtainen asia.

Hristof Varfolomejeffin lisäksi äskettäin laitettiin alulle myös toisen Suomessa osan aikaa vaikuttaneen, myöhemmin Virossa eläneen nunnan, Jekaterina Malkov-Paninan paikallinen kanonisointi. Hänestäkin löytyy lyhyt artikkeli, se on Ortodoksi.netin sivuilla. Joten kyllä Suomestakin näyttää pyhiä löytyvän, vaikkei näköjään suomalaisten toimesta. Saa nähdä, joko näin "100 vuotta kansalaissodasta" -teeman vaikutuksesta saisimme piakkoin ihan omankin suomalaisen pyhän. Hyviä ehdokkaitakin toki olisi muutama.

Mutta palaanpa tuohon Varfolomejeffiin ja Lappeenrantaan. Lappeenrannan ortodoksiselta hautausmaalta löytyy useita kyseisen ortodoksisen pyhän lähisukulaisia. Sinne on haudattu hänen 1915 kuollut isänsä rovasti Ioann Varfolomejeff (hautamuistomerkkiin myöhemmin laitetussa laatassa Varfolomejev, kts. Geni-linkki) ja äitinsä ruustinna Marfa (kts. Geni-linkki) sekä toinen lapsenlapsistaan puolisoineen, Vera (laatassa os. Varfolomejew, kts. Geni-linkki) Rischow ja hänen puolisonsa Eric Georg Richow (kts. Geni-linkki). Lisäksi tuosta perhehaudasta löytyy yksi todella merkittävä suomalaisen ortodoksisen kirkon vaikuttaja, Hristosin veli, rovasti Nikolai Valmo (kts. Geni-linkki) ja hänen vaimonsa Zoe (kts. Geni-linkki) ja heidän tyttärensä Tanja (Tatjana) Varhola (kts. Geni-linkki).
Rovasti Nikolai Valmon, pappismarttyyri Hristofin veljen ja hänen vaimonsa Zoen hauta on Nikolain isän ja äidin haudan vieressä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautamuistomerkki oli hieman huonossa kunnossa. Liekö pysyvästi vai ainoastaan talven jäljiltä, mutta ainakin isä Ioannin rististä oli varsinainen alkuperäinen nimilaatta irti ja roikkui ristissä huolestuttavasti. Ortodoksiset hautausmaat eivät perinteisesti ole mitään ns. hyvinhoidettuja hautausmaita, jossa haudat ovat kauniisti rivissä hiekoitettujen käytävien varrella. Toki sellaisiakin löytyy, mutta usein ainakin vanhat hautausmaat ovat hautoja siellä toisia täällä ja jonkinlainen ”hoitamattomuuden leima” sieltä usein välittyy.
Löytyy Lappeenrannan hautausmaalta hyvin hoidettuja hautojankin useita, Tämä kauniilla puisella ristillä varustettu ja pääsiäisen aikaan korisyteltu hauta on hautausmaan melkein takanurkassa kivimuurin vieressä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vanhat kalmistot ovat usein juuri tuollaisia, missä puiset ristit kaatuvat ja maatuvat, polut kasvavat umpeen tai ovat pieniä kinttupolkuja ihmisten jäljiltä. Käytössä olevat seurakuntien hautausmaat sen sijaan ovat usein hoidettuja, mistä löytyy kukkaistutuksia ja komeita hautamuistomerkkejä. Etenkin, jos sukua on vielä hengissä.
Mihail Ivanovitš Wolkoffin hauta on osana sukuhautaa ihan hautausmaan tuloportin vieressä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lappeenrannan ortodoksien hautausmaan kunnossapitoa vaikeuttaa varmaan tuo alussa mainitsemani monikulttuurisuus, jonka seurauksena sukulaisia ei joko löydy Suomesta tai suku on ns. ”sammunut”, sukua ei enää löydy hautaa kunnossa pitämään. Silti olisi varmaan hyvä, jos seurakunta jollakin tavalla pitäisi huolta ainakin tuollaisista kulttuurihistoriallisesti merkittävistä haudoista.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S. Joidenkin nimien perässä on linkki, jossa lukee "Geni-linkki" ja se vie sukututkimusohjelmaan nimeltään Geni.com ja linkin kautta voivat ne, joilla on oma profiili ko. ohjelmassa selvittää linkin takana olevan henkilön sukulaissuhteen itseensä.

tiistai 23. tammikuuta 2018

162. Simeonin kellot – kenelle ne soivat!

Joskus tapaa elämän varrella ihmisiä, jotka vain jäävät vahvasti mieleen. Jokin heissä tekee vaikutuksen ja vakuuttaa. Tällaista ihmistä tulee sitten usein jälkeenpäin pohdiskeltua, mikä, kuka, hän olikaan ja mikä oli se asia, joka teki minuun vaikutuksen.

Harvemmin tällainen ihminen on vainaa, mutta onpa nyt sekin koettu.
Simeon Tuiskun ja hänen vaimonsa Annan (os. Dubonen [mahdollisesti Tuupanen]) grobu Keiteleen Hiekan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
[Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä]
Tapasin hänet viime kesänä ihan sattumoisin. En tiennyt hänen olevan siellä, enkä tuntenut häntä, enkä myöskään ollut kuullut hänestä aiemmin. Hänen nimensä oli Simeon Tuisku. Ainut asia, joka tuli heti mieleeni, oli pohdinta, lieneekö hän poptähti Antti Tuiskun sukulainen – kun samalta suunnalta oli ainakin hänen poikansa, Rovaniemeltä.

Mutta Simeonilla tuntui olevan minulle asiaa – jotain tärkeää asiaa, joka ei aivan helpolla sitten avautunutkaan. Simeon kun ei kommunikoinut tällaisella tavallisella tavalla – puhumalla. Kesti kotvan, ennen kuin ymmärsin, mitä Simeon halusi minun tekevän.
Simeon Tuisku ja hänen poikansa Roman kuvattuna 1930-luvulla Laatokan Valamon luostarissa.
(Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Sitä ennen ennätin kirjoittaa Simeonista yhdessä blogijutussani (”Hiekassa aika katoaa”) ja pääasiaksi siinä nousi jalkaisin ja junalla tehty pyhiinvaellusmatka 1900-luvun alkuvuosina (mahdollisesti 1904) Palestiinaan ja Jerusalemiin pyhiä paikkoja kunnioittamaan ja katsomaan.

Mutta ei – ei se tuota ollut, mitä Simeon halusi. Mutta silti ennätin tehdä vielä toisenkin jutun, kun aivan sattumalta ja ennalta mitenkään asiaa aavistamatta Simeon otti taas yhteyttä ja löysin vanhoja lehtiä selatessani sotavuodelta 1944 Simeonin matkakertomuksen tuosta pyhiinvaelluksestaan. Kirjoitin siitäkin jutun tai oikeammin siirsin vain tuon Vieno Levyn kirjoittaman jutun nettiin kaikkien luettavaksi, kun minulla oli siihen lupa. Tämä kertomus (”Pyhiinvaellusmatka Palestiinan pyhille paikoille”) löytyy Ortodoksi.netistä.

Mutta ei Simeon laskenut minua näin helpolla. Yhä uudestaan hän halusi kertoa minulle jotakin, joka vielä oli jäänyt kertomatta – ja minä tollo en sitä ollut vielä ymmärtänyt. Mutta antanette anteeksi – keskustelu tällaisen eteerisen, hyvä ettei ihan astraalisen ihmisen kanssa ei ole ainakaan minulle helppoa.

Lajitellessani jälleen kerran käyttöömme saamiamme vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, hän taas melko näyttävästi ponnahti esille. Kädessäni on vuoden 1965 Aamun Koiton numero 17, jonka kansikuva antoi jo aavistuksen asiasta. Siinä luki alalaidassa: ''Suojärven Hallaselän tšasounan kellot luovutettu Polvijärven Verkkolammille nuorten käyttöön''.
Aamun Koiton nr. 17/1965 kansilehti, jossa tšasounan edessä kuvattuina vasemmalta oikealle Nestor Norppa , isä Olavi Jokio ja ONL:n silloinen toiminnanjohtaja Alvi Houtsonen
(Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Muistin sopukoista kaivoin esille tiedon, että tuo mainittu Simeon Tuisku oli järjestänyt aikanaan rahankeräyksen, jonka tuotolla sitten rakennettiin hänen kotikylälleen Suojärven Hallaselkään tuo tšasouna. Hämärä muistikuvani on, että tšasouna olisi ollut pyhitetty Joulupukin esikuvalle pyhälle Nikolaos Ihmeidentekijälle.
Hallaselän tšasouna.
(Kuvat: Museovirasto)
Kuviakin tuosta tšasounasta löytyy museoviraston kuvapankista. Niitä on tuossa ohessa nyt kaksi kappaletta. Hauskaa että tuo Simeon, joka alkuaan lienee ollut karjalaisittain Semen, oli museoviraston teksteissä mainittu karjalaisittain nimellä Simuna ja tuossa matkakertomuksessa hän oli Simo. Moniniminen mies.

Mutta palataanpa tuohon vuoden 1965 Aamun Koittoon ja Polvijärvelle, jossa uusimman 2018 ortodoksisen kirkkokalenterin mukaan sijaitsee yhä leirikeskus. Tämä leirikeskus on muuttanut nimensä, ennen se oli Verkkolammen leirikeskus, nyt Säynelammen Pyhän Johanneksen leirikeskus. Nuoruudessani joskus vierailin partioleirillä Verkkolammella, mutta en muista paljoakaan noista paikoista. Siksipä kyselin asiaa isiltä Paavo Ratilainen ja Pertti Ruotsalainen, kummatkin seurakunnassa useita kymmeniä vuosia vaikuttaneita pappeja.
Verkkolammen leirikeskuksen Pyhän Johannes Kastajan tšasouna.
(Kuvat Aamun Koiton sivuilta)
Isä Pertin muistin mukaan Verkkolammella sijaitsi tuossa ohessa olevassa Aamun Koiton kuvissa näkyvä tšasouna, jonka omaa pyhää hän ei enää muistanut. Isä Paavon mukaan tuo tšasouna purettiin joskus 1970-luvun puolenvälin tienoilla. Kummallakaan ei ollut tarkkaa tietoa kellojen kohtalosta. Kellothan oli aikanaan luovutettu Ortodoksisten nuorten liitolle, ONL:lle, ei seurakunnalle.

Mutta joka tapauksessa Säynelammen nykyinen Pyhän Johanneksen leirikeskuksen tšasouna Syvälahdentiellä on pyhitetty pyhälle Johannes Venäläiselle ja se ei ole sama tšasouna kuin, mikä oli Verkkolammen leirikeskuksessa. Myös leirikeskuksen omistussuhde vaihteli – isä Paavon mukaan peräti kolme kertaa: välillä Verkkolammen omisti seurakunta välillä ONL ja nykyisin se kuuluu Taipaleen ortodoksiselle seurakunnalle.
Kellot ovat nyt Rautalammen Puroniemen leirikeskuksessa, leirikirkon kellotornissa.
(Kuvat © Helena Hänninen)
Aamun Koiton ylempänä olevan kansikuvan ja sisäsivuilla olevan tekstin mukaan Verkkolammelle lahjoitettiin 1965 Simeon Tuiskun lapsen rovaniemeläisen Rajavartiolaitoksen ylikersantti Roman Tuiskun ja hänen vaimonsa, sairaanhoitaja Pirkko Tuiskun (os. Laitinen) toimesta lehden kansikuvassa näkyvät kolme kirkonkelloa, joihin Aamun Koiton kirjoituksen mukaan oli kellon pintaan kohokirjoituksin merkitty Simeon Tuiskun nimi. Kelloja on lahjoitettu lehden tekstin mukaan kaikkiaan viisi kappaletta ja kuvassa olevat ainakin olivat suurempia kuin kelloja vastaanottaneiden päät, eli melko kookkaita. Aamun Koiton tekstin ja ONL:lta haltuuni saamani Weljekset Friis Oy:n konepajan ja valimon asiakirjan mukaan kellot painoivat 12 – 24 kg / kpl. Asiakirjassa on jopa mainittu kellojen sointiääni. Simeon oli jossain vaiheessa tilannut ja 1950 saanut niistä laskun. Kellot oli toimitettu aluksi Kuopioon arkkipiispa Hermanille rautateitse. Kokonaiskustannuksen silloin (1950) kelloista oli 111 703 vanhaa Suomen markkaa. Kallein kello maksoi hieman yli 26 000 mk ja halvin noin 13 500 mk. Liikevaihtoveroakin maksettiin yli 16 000 mk ja kuljetuslaatikosta sahanpuruineen kolmesataa.
Kuva Puroniemen kellotornista, missä kellot nyt ovat. Ylemmässä kuvassa taustalla näkyy entinen tanssilava, joka nykyisin on leirikeskuksen kappeli.
(Kuvat © Helena Hänninen)
Nykyrahaksi muutettuina nuo hinnat huomioiden inflaatioprosentti ja elinkustannusindeksi vuodesta 1950 vuoteen 2017 rahamuseon laskurin mukaan ovat seuraavat: kokonaiskulut 4 205 euroa, kallein kello noin 979 euroa ja halvin 490 euroa. Ei siis mitään halpaa puuhaa ollenkaan tuolloin 1950-luvulla. Se on ollut melkoinen satsaus kirkon ja nuorison hyväksi.

Kellot oli Aamun Koitonkin mukaan teettänyt maanviljelijä Simeon Tuisku omilla varoillaan ja kellot lahjoitettiin tuolloin 1965 ONL:lle lainaksi sillä edellytyksellä, että ne tulevat nuorison innostamiseksi ja opetustarkoituksiin, mutta mikäli joskus Karjala palautetaan takaisin, kellot tulee kiinnittää Suojärven Hallaselän tšasounaan. Lahjakirja ja siihen liittyvät Roman Tuiskun kirje ja tieto kellojen ominaisuuksista on lopussa liitteenä sekä kuvina että uudelleen nettiin editoituna tekstinä.

Elämänsä aikana sotien jälkeen Simeon vaikutti rajan tälle puolelle jääneessä Suomessa ilmeisesti Keiteleen Hiekan lähistöllä, jossa asui myös hänen tyttärensä. Tuossa vaiheessa hän vietti vanhuuttaan Konevitsan luostarissa, joka 1940-luvulla oli siirtynyt evakkoon Keiteleen Hiekkaan. Hiekan hautausmaalle hänet on sitten vaimonsa Annan (1881-1946) kanssa haudattu ja poika, Roman (1920-1993), lepää Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla.
Roman Tuiskun hautaristi Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mielenkiintoista on havaita, että todella paljon oman ortodoksisen kirkon eteen tehneen ihmisen muisto katoaa kuitenkin helposti meiltä maallistuneilta ja osin omasta historiastamme kiinostumattomilta ihmisiltä melko pian. Simeon Tuiskun tarkoitus oli alkuaan varmaan vaalia Suojärven Hautakylän tšasounan muistoa, ja siinä ohessa ehkä hieman omaakin muistoaan noissa kelloissa vielä siirtolaisuudessakin ja kenties vielä hänen kuolemansa jälkeen, mutta oli varsin lähellä, ettei asia jälleen olisi unohtunut ja hautautunut jonnekin arkistojen kätköön ja historian hämäärään.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com


Kuuntele Markus Hännisen soittama juhlasoitto vuoden 2013 kesän perheleiriltä.
(Video © Hannu Pyykkönen)
---

Kirje [suluissa olevat allekirjoittaneen kommentteja]:

Rovaniemi 17.3.-65
Herra Alvi Houtsonen [ONL:n silloinen toiminnanjohtaja]

Mukana seuraa lainauskirja kirkonkelloista, jotka ovat Kuopiossa Kalevalankatu 41:n [sivussa merkintä Jouko Laitinen] ullakolla. Lähempiä tietoja antaa rva Lilja Laitinen os. Puijonkatu 39 A 16 puh 12168, Kuopio. Mainittu rouva on ortodoksi ja syntyjään Laatokan Salmista.
Liitän myös mukaan laskun, josta näette kellojen painot ja niiden äänet. Kellot on pakattu puulaatikkoon sahanpuruihin. Laskun voi tallettaa lainakirjan mukaan.
Mikäli luulette, että kellot kelpaavat lainakirjassa mainittuun tarkoitukseen, olisi parasta hakea ne ensitilassa, sillä talo, jossa ne ovat, on vaihtanut omistajaa (vaimoni entinen koti).
Toivon, että kelloista olisi siunausta nuorisollemme.
Meilläkin on jo 4 nuorta perheessämme 12 v – 9 kk ikäisiä. Toivottavasti tulevaisuudessa täällää Lapissakin vilkastuisi nuorisotoiminta.
(Notaari Koti Hentunen on nähnyt em. kellot.)

Kunnioittavasti,
Roman Tuisku
[alla merkintä: Johtok. 21.3.65 eli ilmeisesti ONL:N johtokunnan käsittelyn pvm]
---
Lainakirja

Luovutan täten veloituksetta lainaksi Ortodoksiselle Nuorten Liitolle, liiton parhaaksi katsomaansa nuorisoleirin leirikappeliin sijoitettavaksi edesmenneen isäni Simeon Tuiskun hankkimat kirkonkellot viisi (5) kappaletta.
Lainauksen tarkoituksena on nuorison soittotaidon edistäminen ja innostaminen kirkonkellojen soittamiseen.
Kellojen hankkijan tarkoituksena oli sijoittaa kellot Suojärven pitäjän Hallaselän rukoushuoneeseen Karjalan Suomelle palauttamisen jälkeen.
Laina-aika kestää siksi, kunnes kelloja voidaan käyttää hankkijan tarkoittamalla tavalla.

Rovaniemessä maaliskuun 9 pnä 1965

Roman Tuisku
ylikersantti Pohjolankatu 11 B 2, Rovaniemi

Pirkko E Tuisku (os Laitinen)
sairaanhoitaja Pohjolankatu 11 B 2 Rovaniemi
---

---



keskiviikko 10. tammikuuta 2018

161. Hiekassa aika katoaa



Keiteleen Hiekka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
[Kuvat suurenevat hiirellä klikkaamalla]
Olen saanut vierailla pari, kolme kertaa Keiteleen Hiekassa, paikassa, jonne nykyisestä Venäjän Karjalasta, silloin tosin vielä Suomen puolella olevasta ja Laatokan saaressa sijainneesta Konevitsan luostarista tuli ortodoksisia munkkeja viime sotiemme jälkeen evakkoon Suomeen. Kertaakaan en ole päässyt katsomaan Hiekan päärakennuksia, joista jokunen on yhä vielä pystyssä ja hyvässä kunnossa, sillä paikalla toimii edelleen maatila. Alkuperäisen Karjalassa sijainneen luostarin rakennuksineen Laatokan saarella olen nähnyt kerran. Se oli vaikuttava kokemus sekin.
Keiteleen Hiekan Konevitsan luostarin päärakennus oli aiempi maatilan päärakennus.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokelmista)

Hiekan hautausmaan portti
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta vähän ennen Keiteleen Hiekan maatilaa nimensä mukaisesti hiekkaisen tien varressa sijaitsee Hiekan hautausmaa, kaunis ja samalla mielikuvitusta kiehtova paikka, jossa aivan oikeasti, jos sille vain antaa mahdollisuuden – aika katoaa. Tilalle tulee ajattomuuden tunne, rauha, hiljaisuus ja heiveröinen aavistus ikuisuudesta. Ehkä näin vanhempana on mukana vielä ripaus kaihoa ja kaipuuta.

Hiekan hautausmaa on samoin kuin Heinäveden Valamon luostarin hautausmaa, puisten ristien valtaama. Suurin osa hautausmaa-alueesta on täynnä Keiteleen Hiekassa kuolleita, sotaa pakoon evakkoon lähteneitä munkkeja ja jokunen luostarin työntekijäkin siellä on. Siellä on myös joitakin ns. siviilien, siis ei luostarin asukkaiden hautoja.

Konevitsan luostarin vaiheissa on ollut monenlaista mutkaa sekä ylä- ja alamäkeä. 1300-luvun lopulla pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen toimesta perustetun luostarin toiminta lakkasi sotien jälkeen Neuvostoliitossa ja jatkui taas ”luterilaisessa” Suomessa, jossa koko luostarilaitos oli enemmistölle äärimmäisen vieras ja outo asia.

Aivan kuten alkuaikojen myllerryksissä, luostari aina aika ajoin historian saatossa hävitettiin ja tuhottiin ja se nousi aina tuhon keskeltä uudelleen kukoistukseensa. Myös tulipalot, näiden ruotsalaisten ohessa, tuhosivat luostaria ja sen irtaimistoa, niin että munkit joutuivat lähtemään jo tuolloin 1500-luvulla, evakkoon Novgorodiin.

Seuraavalla vuosisadalla suomalainen ”sotasankari”, Laiska-Jaakko, Jaakko de la Gardie, tuhosi luostaria ja rakensi sen puretuista materiaaleista luterilaisia kirkkoja. 1700-luvulla luostari palasi takaisin Venäjän alaisuuteen ja luostari herätettiin uudelleen henkiin 1718.

Seuraavien vuosisatojen aikana luostari koki niin nousuja kuin laskuja. Tulipalot vaivasivat yhä ajoittain, uutta rakennettiin paljon ja henkisellä puolellakin koettiin niin hyvä aikoja kuin huonojakin aikoja muun muassa surullisen ajanlaskuriidan eli kalenterikiistan vuoksi.
Postikorttikuva Laatokan saaressa sijainneen Konevitsan luostarin yhden kirkon kirkkosalista ennen sotia olleessa loistossaan.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Suuri mullistus koettiin 1900-luvun alkuvuosikymmenien aikana, kun luostari tuli Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka veljestö oli pääosin venäjänkielistä. Venäjän vallankumous oli aiheuttanut suuria ongelmia kirkolle ja ongelmat neuvostoliittolaisten osalta jatkuivat 1939-45 kun ensi alkoi Talvisota ja sen jälkeen Jatkosota, jotka pakottivat luostarin jälleen evakkoon, nyt siis tänne umpiluterilaiseen Suomeen.
Evakkoon lähdettiin Laatokan jäätä pitkin hevosilla.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Keiteen Hiekkaan luostari tuli 1940-luvun puolenvälin tienoilla ja Laatokan saari suljettiin kaikilta siviileiltä vuosiksi 1944-1990, jolloin alue oli sotilasalueena. Mm. luostarin hautausmaasta tehtiin jalkapallokenttä ja monia muita kauhistuttavia ”kirkon raiskauksia” tapahtui noina aikoina.
Konevitsan veljestöä igumeninsa Pietarin johdolla Keiteleen Hiekassa kellotornin edessä.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Suomessa olo oli myös vaikeaa. Veljestö vanheni, maataloustöihin ei riittänyt työvoimaa, kalusto ja kiinteistö rappeutuivat, kylmät ja ankarat sääolot huononsivat elinoloja ja ihmisiä alkoi siirtyä pois luostarista – kuka siviiliin, kuka palasi Neuvostoliittoon tai meni jonnekin muualle, toiseen maahan, toiseen luostariin. Eläminen alkoi olla vaikeaa taloudellisessakin mielessä ja viimein niittinä oli omalla tavallaan myös se, että luostarin viimeinen johtajakin siirtyi siviiliin.
Mikkelin ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu Konevitsan luostarin noviisi Vasili Gladtsin (30.10.1892 Pietari - 14.2.1965 Mikkeli).
Kukahan hänkin oli ja miksi on Mikkeliin haudattu?
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Monien muutosten ja vaikeuksien kautta jäljellä oleva veljestö päätettiin viimein siirtää muutama vuosi aikaisemmin perustettuun Uuden Valamon luostariin v. 1956, jolloin muutti enää vain yhdeksän veljestön jäsentä. Hautausmaalla oli jo enemmän veljestön jäseniä kuin Valamoon muuttajia.

Kaiken tuon voi jollain tasolla aistia, kun vierailee Keiteleen Hiekan hautausmaalla. Surun ja sen, että moni oli joutunut jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan ”vieraaseen maahan”, missä kuoli yksin, unohdettuna eikä kukaan sukulainen edes tiedä, missä hauta on.
Simeonin ja Annan grobu Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse löysin yhden haudan tarinan jälleen vanhasta Aamun Koitosta. Ja mielenkiintoinen oli tämäkin tarina, joka kertoo Simeon Tuiskusta, joka on haudattu vaimonsa kanssa Keiteleen Hiekkaan ja heidän haudallaan on grobu, ortodoksinen, pieni hirsistä rakennettu, pientä taloa muistuttava hautamuistomerkki.

Simeon Tuisku on hautakiven mukaan syntynyt 18.5.1870 (ilmeisesti ns. vanhan kalenterin mukaan) ja kuollut 14.10.1952 eli muutama vuosi ennen Keiteleen Hiekan lopettamista. Hänen vaimonsa Anna, os. Dubonen (Tuupanen), syntyi 29.9.1881 ja kuoli jo aiemmin eli 9.8.1946, heti kohta sodan päätyttyä.
Aamun Koiton arkistoista löydetyssä kuvassa ovat kuvattuina Roman ja Simeon Tuisku Valamon luostarissa 1930-luvulla.
(Kuva © Aamun Koiton arkisto)
Aamun Koitto vuodelta 1981 kertoo, että grobu pystytettiin tuona vuonna 1981 Simeon Tuiskun lapsien, Roman Tuiskun ja Maija Ikäläisen toimesta. Se siunattiin 25. päivänä toukokuuta 1981 ja mukana toimituksessa olivat mm. Joensuun piispa Aleksi, silloinen Valamon luostarin johtaja, igumeni, myöhemmin Oulun hiippakuntapiispa, metropoliitta, nyttemmin eläkkeellä oleva Panteleimon sekä muutama muukin Valamon veljestöstä,. Mukana oli myös pappisseminaarilainen, joka vielä silloin käytti nimeä Jorma Heikkinen, nykyisin hänet tunnetaan Joensuun piispa Arsenina, joka vuoden 2018 alusta hoitaa apulaispiispana ja väliaikaisena myös Kuopion ja Karjalan hiippakunnan piispan tehtäviä.
Siemeonin poika Roman Tuisku (s. 4.10.1920 Suojärvi - k. 27.5.1993 Rovaniemi) on haudattu Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suojärven Hallakylässä syntynyt Simeon Tuisku pääsi ortodoksien tietoisuuteen teosta, jota tiettävästi ei kukaan Laatokan-Karjalan asukas aiemmin ollut tehnyt – onkohan hänen jälkeenkään: hän teki pääasiassa jalkaisin pyhiinvaelluksen pyhään maahan, Jerusalemiin ja Vapahtajan asuinsijoille. Tiedetään, että hän joutui käyttämään myös hieman rautatiekuljetusta ja osan matkasta hän teki laivalla, kun ylitti merta.

Simeonin pyhiinvaellusta edesauttoi hänen ammattinsa. Hän oli näet räätäli ja tekemällä välillä räätälintöitä, hän saattoi kustantaa matkan. Sen lisäksi matkaa edisti hänen venäjänkielen taitonsa, jonka hän oli hankkinut nuoruudessaan, kun työskenteli Pietarissa.

Tiedetään, että Simeon Tuisku vietti kaikki talvet Valamon luostarissa – siis Laatokan saarella ennen Suomeen siirtymistään. Ennen sotia hän ennätti kerätä rahoituksen ja rakennuttaa Suojärven Hallaselkään ortodoksisen rukoushuoneen, tšasounan. Viimeiset vuotensa ennen kuolemaansa 1952 hän sitten vietti Keiteleen Hiekassa.
Keiteleen Hiekan hautausmaalta löytyy myäs Simeon Tuiskun sukulainen, veljen vaimo Akulina Rötsä (11.6.1875 - 10.6.1948)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Eli mielenkiintoisia tarinoita noiden Keiteleen Hiekan hautoihin liittyy ja tässä oli vasta ensimmäinen. Muitakin varmaan on ja niiden aika tulee sitten, kun on aika. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan yksi hauta, jonka äärellä viime kesänä kävin. Haudassa oli ilmeisesti kaksi Vänttiä, Pekka ja Kauko Väntti, joista Pekka eli vuodet 1898 – 1947 ja tuo Kauko oli kuollut 1954 Ranskassa.
Pekka ja Kauko Väntin hautakivi heinikon suojassa Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Heti liitin mielikuvistuksessani Kaukon varmaan muukalaislegioonaan tai mihin kaikkeen sitä nyt Ranskassa kuolleen voisikaan liittää. En tosin oikeasti tiedä hänestä mitään muuta kuin nuo hautakiven tiedot: syntynyt vuonna 1925 ja kuollut heinäkuussa 1954. Mutta jospa hänenkin tarinansa joskus selviäisi.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S. Tätä kirjoittaessani selvisi, että Simeon Tuisku on kaukainen sukulaiseni. Hän oli isäni 7. serkku ja hänen poikansa Roman siis minulle 8. serkku.

(Kirjoituksen lähteet: kirjoittamani Ortodoksi.netin artikkeli ”Konevitsan luostari”  sekä Aamun Koiton nr. 14-15/1981 artikkeli ”Grobu pyhissäkävijän haudalle)

Katso vielä YouTube-tarina Keiteleen Hiekasta, "Tarina rannekellosta ja kenotafista":


EDIT 14.1.2018: Simeon eli Simo Tuiskun pyhiinvaellusmatkasta löytyi matkakertomus sotavuoden 1944 Aamun Koiton numerosta 8/1944. Ko matkakertomus "Pyhiinvaellus Palestiinan pyhille paikoille" löytyy Ortodoksi.netin sivuilta osoitteesta:
http://www.ortodoksi.net/index.php/Pyhiinvaellusmatka_Palestiinan_pyhille_paikoille

maanantai 8. tammikuuta 2018

160. 82 vuotta luostarissa

Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarissa vieraillessani – etenkin kesäaikaan – käyn usein luostarin hautausmaalla. Useat rivit puuristejä tuolla hautausmaalla muistuttavat monesta asiasta: siitä, että joskus luostarissa on ollut paljon kilvoittelijoita, munkkeja, mutta ne ovat myös muistutus maamme viime sodista, joiden seurauksena myös munkit joutuivat jättämään asuinseutunsa, vanhan luostarinsa ja siirtymään Suomeen kuten lukuisa joukko muitakin Karjalan evakkoja. Näiden karjalaisten evakkojen joukossa oli myös isäni.
Munkkien hautoja Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
[Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä]
Toinen erikoinen piirre Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla ovat lukuisat nunnien, naispuolisten luostariasukkaitten haudat. Joitain saattaa ihmetyttää, miksi miesluostarin hautausmaalla on nunnien hautoja. Nämä kaikki nunnat ovat lähistöllä sijaitsevan toisen luostarin, Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin nunnia.

Syy nunnien hautaamiseen Valamoon oli yksinkertaisesti se, ettei Lintulan luostarissa ollut alkuun omaa hautausmaata ja luostarin asukkaat kuoleman jälkeen piti haudata Valamoon Lintulan luostarin alkuvuosina. Nunnia on haudattu Valamon ja Lintulan lisäksi ainakin pariin muuhunkin hautausmaahan heidän evakkotaipaleensa aikana, jolloin kuoli joitain iäkkäitä nunnia tuon raskaan matkan aikana.
Kirjailija Pentti Saarikosken hauta Valamon hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Valamo hautausmaalta löytyy myös joukko ns. siviilien hautoja eli sellaisten ihmisten hautoja, jotka eivät olleet veljestön jäseniä. Jotkut heistä olivat luostarissa työskennelleitä, siellä pitkään asuneita ja toiset jollakin tavalla luostarin ystäviä ja tukijoita, jotka ovat saaneet hautapaikan luostarin hautausmaalta. Yksi tällainen hauta, jossa käy paljon ihmisiä, on kirjailija Pentti Saarikosken hauta. Hänet on haudattu sinne ja haudalla on ortodoksinen puuristikin, vaikka ei tainnut kirjailija olla ainakaan suurinta osaa elämästään paljoakaan uskonnon ja uskonnollisuuden kanssa tekemisissä. Mutta elämänsä loppuaikoina hän löysi ortodoksisuudesta rauhaa ja hän vietti pitkiä aikoja luostarissa.
Kirjailija Elina Karjalaisen ja hänen puolisonsa grobu, karjalais-ortodoksinen hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muitakin kirjailijoita löytyy hautausmaalta. Sinne on haudattu puolisonsa kanssa ”Uppo-Nallen äiti”, kirjailija Elina Karjalainen, joka myös oli suuri luostarin ystävä ja tukija. Munkkien ja edellä mainittujen muiden ihmisten lisäksi hautausmaalta löytyy kolmen ortodoksisen piispan, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin, Joensuun piispa Aleksin ja Laatokan piispa Markuksen haudat ja joitain muitakin pappishenkilöiden hautoja.
Ortodoksisten piispojen hautoja Valamossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ehkä tämä oma ikääntyminen jollakin tavalla vaikuttaa siihen, että tulee käytyä hautausmailla, mutta on minulla noihin vierailuihin muitakin syitä. Mm. sukututkimus, sillä haudat ovat oivallisia lähteitä tutkia omaa sukua. Ja sukulaistenkin hautoja Valamostakin löytyy. Mutta muitakin syitä vielä varmaan löytyy: siellä on myös tuttujen ihmisten, sellaisten, joita on joskus elämänsä varrella tavannut ja heitä voi tällä tavalla käydä tervehtimässä.

Valamossa on monta hautaa, jotka pysäyttävät ja varmaan melkein yhtä monesta syystä. Niiden äärellä on hyvä miettiä omaa taivaltaan ja ehkä – ainakin jo tässä iässä – pohtia tulevaa kuolemaansakin.
Lintulan luostarin nunna Eugenian puinen hautaristi Valamon hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Yksi hauta pysäyttää minut aina pohtimaan kysymyksiä. Miksi? Tänään löysin vastauksen tuon haudan miksi-kysymyksiin, kun selasin vuoden 1990 huhtikuussa ilmestynyttä ortodoksista Aamun Koitto lehteä. Siinä kerrottiin enemmän maaliskuussa kuolleesta nunna Eugeniasta (Jevgeniasta), joka syntyi vuonna 1902 ja kuoli 1990 ja sinä aikana hän ennätti olla luostarissa kokonaista 82 vuotta.

Lintulan luostarin iäkäs kilvoittelija nunna Eugenia tai joskus nimi kirjoitetaan myös muodossa Jevgenia, siviilinimeltään Tatjana Iljeva Golovina kuoli siis 88-vuotiaana Heinäveden terveyskeskuksessa 9. maaliskuuta 1990.

Hän oli syntynyt Kurskin läänissä Venäjällä 9. tammikuuta vuonna 1902 talonpoikaisperheeseen. Mutta perhettä kohtasi ankara isku, kun pientä Tatjanaa lukuun ottamatta kaikki lapset kuolivat lyhyessä ajassa keuhkotautiin. Tuohon aikaan voimakkaasti alueella vaikuttaneen ja Lintulan luostarin kanssa paljon tekemisissä olleen papin, myöhemmin pyhäksi kanonisoidun, Johannes Kronstadtilaisen siunauksesta perheen isä, äiti ja pieni Tatjana-tytär siirtyivät nyt Lintulan luostariin Suomeen, Karjalan Kannakselle. Siis ns. vanhaan Lintulaan, joka sittemmin muutti myös Suomeen ja jonka paikalle Kivennavalle on myöhemmin joitakin vuosia sitten perustettu uusi luostari.

Tatjanan isä toimi Lintulassa seppänä, äiti oli sisarten apuna työssä, Tatjana itse kävi luostarin orpokodin koulua. Pian isä kuitenkin kuoli. Äiti vihkiytyi silloin nunnaksi nimellä Jevnikia ja hän kuoli sittemmin Heinäveden Lintulassa vuonna 1956, siis jo silloin, kun luostari oli lähtenyt evakkoon ja erilaisten vaiheiden kautta päätynyt Heinävedelle.

Tatjana vihittiin nunnaksi Lintulassa vuonna 1947, noin vuosi sen jälkeen, kun luostari oli asettunut Heinäveden Palokkiin, lähelle jo hieman aiemmin samoille seuduille, melkein naapuriin muuttanutta Valamon luostaria. Lintulan luostarin rahastonhoitajaksi hänet valittiin vuonna 1953. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli lukea ja laulaa kirkon jumalanpalveluksissa. Hänestä kehittyikin kirkon jumalanpalvelusjärjestyksen erikoistuntija.
Lintulan sisaristoon kuulunut nunna Eugenia (Jevgenia).
(Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Elämän vaiheittensa vuoksi nunna Eugenia tuli Lintulaan siis jo kuusivuotiaana. Näin hänen luostarikilvoituksensa pituudeksi tuli kaikkiaan 82 vuotta, vaikkakin nunnana hän oli vain vuodesta 1947.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com