sunnuntai 30. syyskuuta 2018

183. Se on siinä

Huhtikuussa hurskastelin, että otan matkailuautoni käyttöön heti lumien sulettua. En ottanut. Kesällä olin varma, että ajelen sillä vielä lokakuussa. En ajellut. Näin se elämä menee, aina ei itse voi vaikuttaa kaikkiin päätöksiin. Usein sen tekee kohtalo, sattuma tai mikä sitten tekeekään kenellekin.
Let's go!
(Kuva © H@P)
Vanhuus ja raihnaisuus on yksi, joka alkaa entistä enemmän vaikuttaa lukuisiin asioihin, vaikka muuta toivoisi ja sen eteen kaikkensa tekisi, ettei se vaikuttaisi. Säät ovat toinen tekijä, joka helposti muuttaa suunnitelmia toisenlaisiksi. Mutta tällä iällä varmasti yksi suurin syy ajatusten ja suunnitelmien muuttumiseen on ihan vain laiskuus. En nyt oikein viitsi. Se on sellainen tekijä, jota vastaan voi onneksi taistella.

Kevään kausi myöhentyi pitkälti muiden matkasuunnitelmien vuoksi ja niinpä kävin sitten lentämällä Pohjois-Italiassa ja mukava oli matka. Ei se välttämättä olisi ollut samanlainen matkailuautolla. Kesällä suunnittelin jos vaikka minne menoa Euroopassa ja etenkin Viron kierrosta, joka on jäänyt hyvistä suunnitelmista huolimatta tekemättä aiemmin jo kahtena kesänä. Nyt jo kolmena.
Lofooteilla kesällä 2018.
(Kuva © H@P)
Eurooppaan pääsin vain sen pohjoisosaan, Lofooteille, mutta se olikin sitten todella mukava ja nautinnollinen matka monella tapaa. Lappiin olen aina mennyt syksyllä, niin menin nytkin, mutta säät ja lämpimät kelit lienevät vaikuttaneet niin, ettei siellä alkanutkaan syyskuun 12. päivä klo 12 ruska. Taisi alkaa vähän myöhemmin ja minä en enää ollut siellä.

Monta muutakin matkaa oli suunnitteilla, mutta mikä mistäkin syystä jäi sitten tekemättä. Useimmiten laiskuudesta, joka lienee yksi vanhuuden lieveilmiöistä. Tässä männä päivinä kävin kuitenkin Lappenrannassa. En tosin matkailuautolla, vaan ihan pikkuautolla ja totesin, että kyllä lähteminen aina kannattaa. Vierailin vunukoitteni, lapsenlapsieni, luona, kävin heidän kanssaan jäätelöllä, museossa ja valokuvanäyttelyssä. Kuvasin pari kohdetta 360-kuviksi ja muutenkin ja kyllä teki hyvää sielulle ja ruumiille.

Siis aina kannattaa lähteä liikkeelle, tavata ihmisiä – tuttuja tai tuntemattomia, kokea asioita, nähdä maailmaa, tapahtumia ja elämää. Näin moni asia näyttää ja myös tuntuu paremmalta, jopa oma raihnaisuuskin joskus. Vaikka polveen koskee, kävelemään silti pystyy vaikka hitaammin. Vaikka selkä on kipeä, eteenpäin pääsee silti välillä leväten. Miksi siis ei menisi nyt, kun vielä se on mahdollista omin jaloin.
Mie ja mopo.
(Kuva © H@P)
Monesta asiasta on silti luovuttava vanhenemisen myötä ja se pitää vain hyväksyä. Minulle oli henkilökohtaisesti yllättävän vaikeaa luopua moottoripyörästäni, vaikka en sillä enää pariin vuoteen paljoakaan ajellut. Komeaääninen custom oli kauniiksi tuunattu, hieno pyörä, jolla melkein oli jonkinlainen sielu – siltä ainakin joskus tuntui. Jopa myyntihetkellä, kun valmistelin sitä katselmukseen ja se lakkasi starttaamasta, ei lähtenyt käyntiin, pienen puhuttelun ja parin ristinmerkin jälkeen kaikki korjaantui ja mopo hurahti ihanan miehekkäästi käyntiin kuin käskystä.

Onneksi se sai hyvän kodin ja äänityksiä ammatikseen tekevä ostaja lupasi äänittää minulle mopon ääntä CD-levylle hetkiin, kun ikävä iskee. Saa sitten nähdä, voiko tuota elvyttävää levyä käyttää muittenkin ikävien hetkien torjuntaan synkän ja pimeän syksyn ja talven tullessa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

182. Syksyinen Lappi ortodoksisten silmälasien läpi

Edellisessä blogijutussani kirjoitin menomatkasta Lappiin, josta tuli samalla eräänlainen nykyaikainen kirkkomatka. Kuvasin 7-8 ortodoksista kirkkoa sisältä ja ulkoa, tavallisin kuvin ja ns. 360-kuvin. Hiljalleen, kunhan pääsen majoittumaan tästä toissijaisesta kesäisestä asunnostani takaisin ensisijaiseen asuntooni, kotiin, laitan tuloksia myös nähtäväksi nettiin. Pääasiassa kuvat ja muut tiedot kuvauskohteista löytyvät sekä omilta Facebook-sivuiltani (profiili: Hannu Hap Pyykkönen) että vapaaehtoisten toimittamalta Ortodoksi.netin (profiili: Ortodoksi.net) sivuilta. Joitakin kuvia on tässä blogissakin.
Oulun ortodoksinen katedraali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matkani tarkoitus ei suinkaan ollut lähteä kirkkoja kuvaamaan, koska olin menossa tapaamaan ystäviäni Nellimiin ja tarkoitus oli vain käydä risteilyllä Inari-järvellä. Tämäkin toteutui ja Ukonkivellä kävin minäkin. Siinä ohessa tuli katseltua pohjoista jälleen ortodoksisten silmälasien kautta, koska itsekin olen ortodoksi ja ollut monessa kirkon kuviossa mukana vuosien saatossa.
Matkareitti syyskuussa 2018
Edellisessä blogissani kritisoin jonkin verran karavaanareita ja Lappia karavaanarien kohteena. Loppumatkalla nuo ajatukset entisestään lisääntyivät ja eivät kaikki suinkaan parempaan suuntaan. Kun katselin sopivien päivittäisten ajomatkojen päästä karavaanareillekin tarkoitettuja alueita, suurin osa niistä oli sulkenut ovensa elokuun lopussa. Ja ainakin sillä yhdellä, jossa yövyimme, olisi paljon tekemistä laadun nostamisessa. Jos maksan karavaanarialennuksen jälkeenkin 34 euroa paikasta, sähköstä ja saunasta, joka oli jokseenkin ankea ja huonosti lämmitetty, kriittiset ajatukset vain kasvoivat.
"Pelle Pelottoman suihku"
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vanha kanalafarmi oli muutettu mukavan järven rannalla, ihan tien vierellä, majoituspaikaksi, josta sai erilaisia majapaikkoja telttapaikasta rivitaloasuntoon. Paikkaan olisi varmaan kannattanut satsata hieman enemmän, jos alueelle halutaan karavaanareita. Kuten jo sanoin, puulämmitteinen sauna oli pettymys, vaikka oli järven rannalla, tie parkkiin oli kehnossa kunnossa ja liukkaalla sadekelillä juuri ja juuri pääsin sieltä pois.

Vessassa en viitsinyt käydä, kun oma oli mukavampi ja suihkukin oli varsin eksoottinen kylmine vesineen. Mitä nuo palvelut olivat kiinteissä vuokrattavissa asunnoissa, sitä en tiedä, mutta karavaanarina olisin kyllä odottanut hieman laadukkaampaa palvelua.
Syksyinen Kiiopää oli täynnä luontovaeltajia ja ruskaretkeläisiä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sen sijaan Lapissa oli palveluja tarjolla joka paikassa, olihan parasta ruska-aikaa. Tosin kaikki laadukkaammat paikat olivat tupaten täynnä ja useimpiin tällainen ex-tempore-matkaaja ei enää saanut paikkoja. Jäljelle jäivät vain hieman (tai enemmän) huonompilaatuiset ja varsin niukkoja palveluksia tarjoavat paikat. Pelkästään tuollainen tilanne pakottaa karavaanarin etsimään hyviä puskaparkkeja, joita Lapistakin löytyy pilvin pimein.

Saariselällä ja sen lähimaastossa oli porukkaa kuin markkinoilla. Kaikkea piti jonottaa, paitsi oman auton vessaan tai jääkaapille. Ajankohdan sopivuuden vuoksi sääkin oli mukavan pilvipoutainen eikä juuri silloin satanut. Sen se teki vasta, kun lähdimme etelää kohden.

Ehkä huomattavin ristiriitainen tunne tuli Nellimissä, jossa hotelli tarjosi rakennustarvikkeita ja muuta roinaa täynnä olevaa, tien vieressä olevaa parkkipaikkaa, jossa ainoastaan oli sähkötolpat tiilien, puutavaran ja roskien seassa. Hinnasta ei respassa ollut tarkkaa tietoa – arvelivat sen olevan jotain 40-50 euroa sähköllä ja ilman muita palveluja. Ei otettu.
Hotellin karavaanareille tarkoitettu parkkialue taustalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sen sijaan matkalla mukanani ollut ystäväni halusi yöpyä hotellihuoneessa kohtuullisen kovaan syyshintaan ja siihen saimme mahtumaan auton parkkeerauksen hotellin pihalle. Sähköä tietokonetyöskentelyyn autossa sai ottaa talvilämmitystolpasta aina kaksi tuntia kerrallaan, mutta autossa ei olisi saanut yöpyä. No hintaan kuului kuitenkin aamiainen kahdelle. Ja hotellissa olleiden ryhmämatkaajien kanssa saimme käydä saunassakin.

Olen ollut useamman kerran Nellimissä, joka luontonsa puolesta on kaunis paikka. Hotellissakin olen yöpynyt aiemmin – jopa alkutalvella, römppäaikaan – ja sillä kokemuksella sanoisin, että alueeseen kannattaa satsata. Mutta myös karavaanarimatkailijat kannattaisi huomioida. Yhteiskunta on par’aikaa auttamassa tätäkin asiaa, koska tietä Ivalosta Nellimiin korjataan ja osin rakennetaan ihan uusiksi. Siksi tiellä ajaminen vie aikaa ja on tällä hetkellä (syksy 2018)  paikoin hieman hankalaakin.
Nellimin kirkon sisätila.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta kohteesta löytyy myös ortodoksista katseltavaa: todella kaunis puinen Pyhän Kolminaisuuden ja Trifon Petsamolaisen kirkko, jonka on suunnitellut useita tšasounoita suunnitellut Seppo Latvala ja joka rakennettiin Koltta-asiain kannatusyhdistyksen toimesta 1987-88. Pyhäkkö vihittiin aluksi tšasounaksi, ja muutettiin sitten kirkoksi 1988.
Kajaanin kirkon kupoli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Paluumatkalle osutettiin myös pari – kolme muutakin ortodoksista kirkkoa tai tšasounaa, jotka sain käydä kuvaamassa, Kajaanissa kaksi kohdetta ja Alapitkässä yksi. Laitan niistä joitain kuvia tännekin nähtäväksi ja enemmän kuvia ilmestyy myöhemmin mm. Ortodoksi.netin Facebook-sivulle. Erityisesti ne kuvatut 360-kuvat, joissa kirkko nähdään lattiasta kattoon ja oikealta vasemmalle kuvaa hiirellä tai sormella liu’uttamalla, ovat mukavia katsottavia – ainakin kuvaajan mielestä.
Iisalmen seurakunnan Alapitkän Pyhän Kolminaisuuden tšasouna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jos vielä sanoisin sanasen niistä kohteista, joissa tällä reissulla Inarissa (siis Ivalon yläpuolella olevassa kylässä), niin museo- ja luontokeskus Siida on aina vierailunarvoinen paikka. Niin oli nytkin. Ensi kertaa tällä reissulla kävin myös järviristeilyllä Inari-järvellä ja vierailin pakanallisella uhripaikalla Ukonkivellä. Noin kolmen tunnin risteily oli hieman pitkästyttävä ja tuotetta olisi varmasti hyvä vielä hieman kehitellä.
Ukonkivelle Inari-järvellä eivät muinoin naiset päässeet, nyt heitä oli lähes enemmistö.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niin ja pitäähän sitä kertoa siitä varsinaisesta kohteesta, jota olimme menneet sinne katsomaan: ruskasta. Lapissa – kuten etelämpänäkin – koivut olivat kuivuudesta (ei vielä pakkasesta) kellastuneita ja aiheuttivat lievän ruskatuntemuksen, mutta eivät vielä olleet ”oikeaa ruskaa”. Maaruskaa oli hieman teiden varsilla ja enemmän ylempänä tunturissa, mutta varsinainen oikea ruska odotti vielä puhkeamistaan. Mutta eiköhän se sieltä ennätä vielä tulla, vaikka tosin jotkut koivut olivat jo pudottaneet lehtensä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 10. syyskuuta 2018

181. Kirkkomatkalla

Tuolla otsikolla oli monia vuosia sitten aivan erilainen merkitys, kun mitä sillä mahdollisesti on nykyään. Muutamia kymmeniä vuosia sitten saatettiin lähteä kirkkomatkalla talvella vaikka hevosella, vällyjen alla körötellen.Se, jos mikä, oli jotain!
Nellimin Pyhän Kolminaisuuden ja Pyhän Trifon Petsamolaisen tšasouna
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Nykyisin ei näe hevosia liikenteessä, mutta taitavat olla kirkkomatkalaisetkin melko harvassa. Nyky-yhteiskunta alkaa olla yhä enemmän sekularisoitunut, maallistunut ja kirkolla ei ole enää sellaista merkitystä ihmisten elämässä, kuin sillä ole ennen. Silti teen eräänlaisia kirkkomatkoja yhä. Nyt tosin melko usein matkailuautolla, enkä aina suinkaan jumalanpalveluksiin. Nyt saatan mennä kirkkoon kuvaamaankin.
Nellimin Pyhän Kolminaisuuden ja Pyhän Trifon Petsamolaisen tšasouna
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Olen muutamia vuosien ajan valokuvannut lukuisia ortodoksisia kirkkoja niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Ne kun ovat varsin kuvauksellisia niin ulkopuolelta kuin etenkin sisäpuolelta ikoneineen ja lukuisine muine kirkollisine esineineen, jotka yleensä puuttuvat protestanttisista kirkoista – joita meillä maassamme on suurin osa.

Ikonit lienevätkin yksi tunnetuimmista elementeistä, joita suomalaiset yhdistävät ortodoksisuuteen ja ortodoksiseen kirkkoon. Toinen taiteeseen liittyvä samanlainen ortodoksisuuteen yhdistettävä asia lienee ortodoksinen kaunis kirkkolaulu. Mutta kyllä listaan voi ihan hyvin lisätä myös kirkkoarkkitehtuurin, kauniit kupolikirkot tai täällä Suomessa varsin suomalaiset hirsitšasounat eli kappelit.

Syysretkeni suuntautui tavalliseen tapaansa Lappiin. Tällä kertaa Inarin Nellimiin oli menossa pari ystävääni ja kolmas halusi lähteä mukaani – no – mentiin sitten Lappiin, vaikka kyllä se oman aikansa ottaa ajella noin reilut tuhat kilometriä kotoa aina Nellimiin asti. Mutta mitäpä ei tekisi ruskan ja Lapin eteen – ja nyt vielä kirkkokuvaamisenkin. Matkalle kun sattui suuri määrä kirkkoja. Kaikkia ei edes olisi ennättänyt kuvat, siihen olisi mennyt liian paljon aikaa. Piti siis valita vain joitain.

Oudon lämpimän kesän vuoksi ruskasta ei tosin ollut oikein tietoakaan. Ainoastaan kuivuus oli kellastanut koivujen lehtiä ja aavistus maaruskasta oli nähtävissä, mutta ei vielä alkuunkaan valmiina. Itse olen oppinut, että Lappiin ruska tulee aina syyskuun 12. päivä klo 12, joten tätä kirjoittaessani (10.9.) siihen on vielä pari päivää. Joten toivossa voinee elää kotvan.

Muutoin sää suosi matkaa. Kun etelässä satoi, pohjoisessa paistoi aurinko ja lämpötila lähenteli melkein +20 astetta. Tälläkin kertaa matka suuntautui Oulun kautta Rovaniemelle ja sieltä Ivalon kautta Nellimiin. Takaisin olisi tarkoitus mennä ehkä itäisempää reittiä Kemijärven ja Kajaanin kautta. Katsotaan nyt.

Menomatkalle, joka nyt on jo takana päin, osui monta todella upeaa kuvauskohdetta. Niitä oli kyllä omalla tavallaan kaikki, sillä kuvattaviin mahtui ns. jälleenrakennuskauden tšasouna ja kirkko sekä maineekkaan ikonimaalarin maalaama ikonostaasi, mutta kieltämättä helmenä oli kaksi tosi kaunista ja omalla tavallaan erikoistakin kirkkoa: Iisalmen Pyhän Elian kirkko ja Oulun ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden katedraali.
Iisalmen Pyhän Elian kirkko
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Katsotaan nyt sitten, mitä saan mahtumaan paluumatkalle. Sielläkin olisi kyllä mielenkiintoisia kohteita, mutta niistä kirjoittelen sitten mahdollisesti myöhemmin, jos jotain kerrottavaa löytyy.
Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraali
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Uusin villitys tässä kuvaamisessani on ns. 360-kuvaus eli kamera kuvaa ympäriinsä pallon muotoiselta alueelta kaiken. Kuvaa voi sitten zoomata lähemmäksi tai kauemmaksi ja tutkia tarvittaessa yksityiskohtiakin. Laitan tämä blogijutunkin yhteyteen jonkin vanhemman, aiemmin kuvatun 360-kuvan, vaikka se tässä blogialustassa vaatii hieman kikkailua. Mutta kuvat voi katsoa erään apuohjelman sivuilta ja jos jollakin on oma Facebook-profiili, ne löytyvät hieman erilaisessa formaatissa sieltäkin. Laitan kummankin kuvaformaatin linkkinä tänne.

Tässä ensin ns. Thinglink-linkki (liikuta kuvaa laittesta riippuen hiirellä tai sormella, mutta avaa ensin linkki ja klikkaa kuvaa):

Tässä samaan kuvaan linkki Facebook-sivulle, jota voit katsella, jos sinulla on oma Fb-profiili:


Jos vielä sanoisin sanasen Lapin matkailusta, jota tässä on muutama vuosi tullut seurailtua niin talvi- ja kevätkaudella kuin kesä- ja syyskaudella. Siinä on tapahtunut jonkin verran edistystä. Aikanaan ennen Neuvostoliiton hajoamista kävin joka talvi hiihtämässä ja laskettelemassa. Hinnat olivat kotuullisia palvelutasoon verrattuna. Sitten tuli tuo liiton hajoaminen ja kyseisen maan asukkaat pääsivät matkailemaankin. Lappi täyttyi ko. valtion eri osavaltioiden kansalaisista ja matkailuyrittäjät hullaantuivat. Näillä uusilla matkustajilla oli rahaa, mutta palveluntarjoajan eli tuotteen laadusta ei oikein ollut mitään tietoa, kaikki meni. Laatuun ei tarvinnut satsata.

Sen seurauksena hinnat nousivat, palvelutaso laski ja monet vuosia Lapissa käyneet suomalaiset kaikkosivat kohteista joko hintojen nousun tai palvelun huononemisen tai molempien vuoksi ja tilanteen taas muuttuessa – ”liiton” kansalaisten suunnatessa uusiin kohteisiin Keski-Eurooppaan – kaikki suomalaiset eivät enää palanneetkaan. Minäkin kuuluin tuohon porukkaan. Hankin matkailuauton (tai alkuun -vaunun) ja muutin radikaalisti matkailutottumuksiani.

Vaunuilla tai matkailuautoilla liikkuvat eivät ole vielä saaneet sitä palvelutasoa kaikkialle Lappiin, mitä moni meistä odottaa. Joillakin alueilla karavaanarit ovat melkein kirosana ja osin siihen on syynä myös karavaanarien oma toiminta. Puskaparkkeiluun hakeutuvat ilmaismatkaajat eivät ole matkailuyrittäjien suosiossa. Kyllä karavaanarienkin pitää maksaa jostakin, jos haluavat palvelua ja itselleen matkailuun sopivia paikkoja.

Liian paljon karavaanareissa on levikkeillä pysähtyjiä, ”puskaparkkilaisia”, jotka hakeutuvat päivisin matkailuyrityksien pakeille etsien ilmaisia palveluja. Ei se homma niin mene. Jos on ollut varaa hankkia melko kallis matkailuväline, lienee paikalaan maksaa myös joistain matkailupalveluistakin.

Tälläkin reissulla – aikaan jolloin ruskaretkeilijät ovat joukolla liikkeellä – helposti huomaa, ettei matkailuautoilijalle ole useinkaan sijaa majatalossa. Jos jossakin on tasokkaita matkailuautopaikkoja, ne ovat varatut usein jo vuosi sitten, kun ihmiset kävivät edellisen kerran siellä ja hyväksi havaitsivat. Jäljlle jää vain keräilyeriä ja sitä, mitä nyt milloinkin on peruutusten vuoksi jäljellä tai sitten kuten tässä yhdessä paikassa kyselin – romuja täynnä olevalle parkkipaikalle (jossa ainoastaan oli tolpat) ilman mitään muita palveluja hintaan 30 euroa yö. Hups!

Kiinalaiset ovat tulossa vauhdilla Lappiinkin ja se tietää palvelujen paranemista. Mutta mitä tapahtuu palvelujen osalta karavaanimatkailussa on arvoitus, elleivät karavaanarit ala muuttaa matkailutottumuksiaan. Ilmainen oma majapaikka (matkailuauto tai -vaunu) ei tarkoita kaiken ilmaisuutta eikä sitä, että mistään ei olla valmiita maksamaan. Ehkä jonkinlainen tason nosto olisi kaiken kaikkiaan paikallaan aika monessa asiassa meillä karavaanareilla - "kaikkien kavereilla".


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 12. elokuuta 2018

180. Erilainen ja erikoinen rajanylitys

Vuosittain jo ilmeisesti vuodesta 1994 alkaen on yleensä elokuun alussa, Kristuksen kirkastusjuhlan (6.8.) tienoilla, toteutettu varsin harvinainen ristisaatto kävellen Suomen puolelta läheltä Hoilolaa Venäjälle, entiseen Korpiselkään – sen hautausmaille ja kirkolle.
Korpiselän Pyhän Nikoloksen ortodoksinen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen aikaisemmissa blogijutuissani selittänyt tuon ristisaaton eriskummallista historiaa ja erittäin poikkeuksellisia käytäntöjä noin niin kuin diplomatian ja normaalien rajamuodollisuuksien kannalta katsoen (mm."Isoisää etsimässä"), joten en puutu enää siihen tuon enempää. Siitä saa lisätietoja oheisesta videosta.
Korpiselän ristisaattovideo vuodelta 2016.
(Video © Hannu Pyykkönen)

Moni on kysellyt, miten tuonne ”kotiseutumatkalle” pääsee? Ensinnäkin pitää kuitenkin heti sanoa, ettei se ole kotiseutumatka eikä kotiseutumatkailua, vaan se on ortodoksinen ristisaatto, kirkollinen ja uskonnollinen tapahtuma. Sen järjestelyissä on mukana Korpiselän pitäjäseura ry ja Joensuun ortodoksinen seurakunta, jotka Suomen ja Venäjän rajavaltuutettujen myötävaikutuksella toteuttavat tuon ristisaaton. Valmistelut saattoon alkavat jo melko lailla varhain, paljon ennen sen toteuttamista ja siinä vaiheessa pitää jo olla selvillä, kuka mukaan lähtee tai oikeammin pääsee lähtemään, sillä halukkaita on runsaasti.
Ristisaatossa 2018 mukana olleet ortodoksiset papit: Joensuun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Tuomas Järvelin, venäläinen alueen ortodoksinen pappi Suojärveltä, isä Vjatseslav Volodin (Вячеслав Володин) ja eläkkeellä oleva rovasti, isä Vesa Takala Koverosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Parhaiten mukaan pääsee, kun kyselee asiaa riittävän ajoissa Joensuun ortodoksisesta seurakunnasta tai pitäjäseuran toimihenkilöiltä. Tosin hekään eivät ota ilmoittautumisia vastaan kuin vain tiettynä aikana, ei koko vuotta. Asiaa helpottaa suuresti, kun liittyy tuon pitäjäseuran jäseneksi, niin silloin saa ns. jäsentiedotteita, mistä selviää moni asia. Jäsenmaksukaan ei päätä huimaa ja osan saa takaisin vaikkapa hieman halvempana kulukorvausmaksuna tuosta ristisaatosta. Mukaan pääsee noin 70 pyhiinvaeltajaa, joilla on matkustusasiakirja kunnossa (tässä tapauksessa vain passi, viisumia ei tarvita, mutta se voi toki olla, jos jollakin se on) ja passi voimassa normaalisti puolivuotta matkan jälkeenkin. Sen lisäksi pitää tietysti olla riittävästi fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja toteuttaa tuo ristisaatto kävellen edestakaisin, kokonaisuudessaan noin 6-7 kilometriä.
Ristisaatto (2018) lähtee Ruhovaarasta.
(Video © Hannu Pyykkönen)

Matkan aikana ristisaattoväki kulkee muodostelmassa laulaen ja rukoillen koko ajan. Aluksi se menee hautausmaille (ortodoksiselle ja luterilaiselle), missä toimitetaan muistopalvelukset ja sieltä palataan raunioituneen ortodoksisen Pyhän Nikolaoksen kirkon luo, jossa on etukäteen maksettu ruokailu ja kahvitus. Ruokailun jälkeen kirkolla on vielä litania sodassa kaatuneiden muistomerkillä, minkä jälkeen palataan samassa muodostelmassa laulaen ja rukoillen takaisin Suomeen. Matka kestää ajallisesti noin 5-6 tuntia ja on maaston ja mahdollisen (lämpimän/kylmän, sateisen/helteisen) sään vuoksi kohtuullisen vaativa matkan lyhyydestä huolimatta.
Kulkiessamme rajan yli ylitämme monta "erilaista" rajaa. Tämä lienee ensimmäinen, joka on Suomen puoleisella puolella ns. ei-kenenkään maata. Kaikkiaan erilaisia "rajoja" lienee noin puolenkymmentä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hyvät varusteet ovat tarpeen: kävelyyn sopivat kengät ja sään mukainen asu. Joskus tarvitaan sadeasuja, joskus helleasuja – koskaan ei sitä tiedä, mitä. Ruokaa ja juomista saa perillä, mutta muuten mukana pitää olla omia juomisia ja energiaa tarpeen mukaan.
Raja ylitetään Ruhovaaran asemalta kävellen turvallisessa seurassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Rajalla on nykyisin normaalit rajamuodollisuudet: passi tarkistetaan mennen tullen ja ryhmästä ei saa poistua omille teilleen katselemaan vaikkapa oman suvun paikan kivijalkoja. Kylähän on oikeastaan täysin tuhoutunut, joitakin kivijalkoja ja raunioita sieltä löytyy. Hautausmaallakin on näkyvillä vain muutamia hautakiviä ja ristejä, suurin osa on kadonnut tai viety pois muuhun uusiokäyttöön. Kylä ja ympäristö ovat, kuten ohessa olevista kuvistakin sen näkee, pöhettyneitä ja puita ja metsää kasvaa talojen ja peltojen paikoilla.
Kirkko näkyy jo. Entisten peltojen ja talojen paikalla kasvaa metsää ja pöheikköä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Korpiselän keskustaa Ruhovaaran suunnasta tultaessa kuvattuna sotatalvella.
(Kuva © SA-Kuva)

Korpiselän ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko talvisodan aikoihin kuvattuna.
(Kuva © SA-Kuva)
Uutena ilmiönä oli vuoden 2018 ristisaaton aikana havaittavissa melko outo ilmiö: venäläiselle rajavyöhykkeelle, jonne ei pääse ns. normaali venäläinen siviilikään, rakennetaan venäläisiä kesämökkejä, datshoja. Kenelle – sitä voi vain tässä vaiheessa arvailla, mutta alue on varmasti varsin turvallinen mökkialue, sinne eivät varkaatkaan pääse asemiesten vartioiman sähköaidan vuoksi. Niin ja toisella puolella rajaa vartioivat suomalaiset. Karhuja alueella vaikutti myös olevan ainakin vattupensaiden möyrimisjäljistä päätellen.
Kirkon viereen entisen Kokkarin tienhaaraan on kohoamassa muutamia datshoja, venäläisten kesämökkejä, suljetulle rajavyöhykkeelle, jonne eivät siviilit normaalisti pääse. Myös teitä on kunnostettu sitten viime näkemän huomattavasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mikä sitten on ristisaatto? Ortodoksinen tietosivusto Ortodoksi.net kirjoittaa siitä mm. että ”ristisaatto on kirkkokansan tekemä saatto, jossa voidaan esim. kiertää kirkkoa tai kulkea johonkin kirkolliseen kohteeseen muualla. Saatolla on pitkät aina varhaiskristillisyyteen asti ulottuvat perinteensä, jolloin muun muassa kastetut kulkivat saatossa.” Sivusto kertoo myös, että ”ristisaatossa kirkkokansa kulkee neli-viis-jonossa papiston kanssa lyhdynkantajan, ristinkantajan, pitkien tankojen päässä olevien kirkkolippujen eli horugvien ja ikonien kantajien johtamana. Kirkkokuoro laulaa saaton aikana kirkkolauluja. Kuka tahansa - myös ei ortodoksi - voi osallistua ristisaattoon.”
Kuvasta näkyy ristisaaton ekumeenisuus. Siinä Liperin luterilainen kirkkoherra Jari Uimonen (keskellä edessä) kantaa sylissään äskettäin kanonisoidun suomalais-venäläisen pyhän Hristofor Varfolomejeffin ikonikuvaa. Keulilla lyhtyä kantaa Korpiselän pitäjäseura ry;n puheenjohtaja, Jaakko Jeskanen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vuonna 2018 ristisaatto toteutettiin ensimmäistä kertaa ns. ekumeenisena. Mukana oli myös luterilainen pappi, joka osallistui ristisaattoon ja toimitti luterilaisella hautausmaalla muistopalveluksen. Oman kokemukseni mukaan mukana olijoista erittäin suuri osa on luterilaisia. Useimpia pyhiinvaeltajista motivoi mukaan lähtemistä joko sukuhistoria tai muun historia – vaikkapa sotahistoria – jos oma sukulainen on ollut vaikkapa sota-aikana taistelemassa täällä, missä ilmeisesti oli melko suuriakin taisteluja.
Osittain raunioitunut Pyhän Nikolaoksen kirkko näyttää tietä päin katsottuna olevan vielä kohtuullisessa kunnossa, mutta ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkon sisätilaa pääoven suunnasta (lännestä) katsottuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkon sisätilaa alttarista (idästä) katsottuna. Pääoven päällä oleva ehjempi kellotorni näkyy taustalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkon pohjoisen sivun ovi ja seinää.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Eteläisellä sivulla on toisen tornin metallinen yläosa, varsinainen torni on sortunut sisälle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itselläni ei ole mitään sotahistoriallisia faktoja tiedossa, pelkästään oman suvun ja muiden kertomaa. Kuuleman mukaan kirkkoa ja sen tornia olisi käytetty sodan aikana tulenjohtoon. Itse kirkko ei tietämäni mukaan suuresti vaurioitunut sodan aikana, vaikka sen tornia ammuttiinkin. Varsinaisesti kirkko raunioitui hoitamattomana sen jäädessä alueelle, missä kukaan ei pitänyt siitä minkäänlaista huolta.

Oheisen kuvan otti vuonna 1992 Raimo Mononen, joka kuvasi kirkon tuolloin toteutetulla kotiseutumatkalla (ei siis vielä ristisaattolla). Kirkko oli silloin vielä kohtuullisessa kunnossa ja molemmat tornit pystyssä.
(Kuva © Raimo Mononen)

Kirkon ikonostaasi sotaa edeltävältä ajalta. Yläosassa oleva kolmeosainen ikonikuva on nykyään aivan äskettäin sinne sijoitettuna Hoilolan Pyhän Nikolaouksen kirkon sisälletulo-oven yläpuolella. Ja sivuilla olevat suuret taulut (2 kpl) ovat myös Hoilolassa.
(Kuvaaja tuntematon)
Kirkon sijainti ja ympäristö selviää tästä tuttemattoman kuvaajan ilmakuvasta oivallisesti. Isäni ja ukkini kauppa on kuvassa vasemmalla kirkosta katsoen.
(Kuvat saa suurmmiksi klikkaamalla niitä hiirellä)
(Kuvaaja tuntematon, mahdollisesti SA-Kuva)
Nykyisten jälkien perusteella kirkossa vierailivat alueella majailevat rajasotilaat, jotka ovat jättäneet merkkinsä kirkon seiniin. Tällä matkalla huomasin myös, että kirkon sisällä olevista suurista pönttöuuneista oli ainakin alaosastaan hävinneet kaikki tiilet ilmeisesti ”uusiokäyttöön” jossain vaiheessa nykyhistoriaa.

Alueella ei ilmeisesti enää ole suurampaa joukkoa rajasotilaita, vaikka sieltä melko läheltä kirkkoa ”stalinrokokoo-tyylinen” kasarmi löytyykin. Hautausmaan vieressä kulkee tie ja sen vieressä aita, jota kuulin nimitettävän sähköaidaksi. En tiedä, mitä se mahtoi oikeasti tarkoittaa. Aidan portilla – ihan hautausmaan vieressä – on pieni rajavartijoiden mökki ja joka kerta minun siellä kulkiessa aitaan on vartioinut aseellinen sotilas. Samoin aidan vieressä, sen ulkopuolella, on haravoitu hiekka-alue, johon jää heti jäljet, jos joku siinä liikkuu.
Piikkimatoilla estetään aggressiivinen ajo rajavyöhykkeelle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tie on tasaisin välimatkoin varustettu piikkimatoin ja kerrotaan sellaisen unohtuneen aivan ristisaaton historian alkuvuosina tielle, kun ruokaa ja ruokailukalusteita tuoneet suomalaiset huoltoautot ajoivat kirkolle. Seurauksena tietysti ole vähintään kahden renkaan täydellinen tuhoutuminen. Ei mikään helppo homma hoitaa kuntoon tuolla erämaassa.

Vaikka liikutaan raja-alueella, sitä ei – ainakaan aiemmin – huomannut rajasotilaiden käytöksestä. Mukana on rajamiehiä niin Suomesta kuin Venäjältä. Venäläiset rajasotilaat tulevat hakemaan ryhmän Suomen puolella olevalta Ruhovaaran rajavartioasemalta ja suomalaiset rajasotilaat seuraavat mukana koko ristisaaton ajan. Viime vuosina noihin rajakäytäntöihin on kuulemani ja oman kokemuksenikin mukaan tullut hieman tarkennuksia ja tiukennuksia.
Kenrl Jaakko Kaukanen (vas.) saapui Ruhovaaran vartioasemalla ev. Vesa Blomqvistin (kesk.) kanssa. Heitä oli vastaanottamassa mm. rovasti Vesa Takala.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Useina vuosia mukana on ns. erikoisvieraita. Itse olen tehnyt matkan mm. Joensuun piispa Arsenin johdolla ja vuonna 2018 mukana oli Suomen Rajavartiolaitoksen (RVL) ylin komentaja, kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen seurueensa kanssa. Seurueessa oli mukana Pohjois-Karjalan rajavartioston komentaja eversti Vesa Blomqvist ja Ilomantsin rajakomppanian päällikkö yliluutnantti Janne Natri sekä lukuisia muita rajamiehiä ja upseereja. Vastaavasti venäläiselläkin puolella oli normaalia (majuria) suurempi ”isäntä” vastaanottamassa, kun rajavaltuutetun itsensä lomalla ollessa mukana oli hänen sijaisensa eversti Ivannikov ja suuri joukko muita venäläisiä rajasotilaita ja upseereja.
Ryhmäkuva isännistä ja vieraista. Vasemmalta: tuntematon venäläinen upseeri, venäläinen tulkki (edessä), takana suomalainen rajamies, neljäntenä ev. Vesa Blomqvist, vierellään (takana) suomalaisten rajamiesten tulkki, ev. Ivannikov, yll Janne Natri, isä Vjatseslav Volodin, kenrl Jaakko Kaukanen, khr, isä Tuomas Järvelin, rov, isä Vesa Takala.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämänkertaisen ristisaattomme venäläinen "isäntä", rajavaltuutetun sijainen, eversti Ivannikov.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämänkertaisen ristisaattomme suomalainen "special guest", kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen, RVL:n komentaja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kenrl Kaukanen on jäämässä syksyllä eläkkeelle ja tämä oli ilmeisesti hänen ns. maakuntamatkojensa Pohjois-Karjalan osuus. Hänen mukana olonsa tietysti rikastutti ristisaattoa, mutta toi mukanaan myös muunlaista ”vipinää” niin suomalaisten kuin venäläisten rajasotilaiden joukossa. Kaiken kaikkiaan hän kuitenkin vaikutti varsin lupsakalta mieheltä, kuten muuten muutkin – niin suomalaiset kuin venäläisetkin – rajasotilaat. Olen jo kolmena vuotena saanut todeta käytännössä suomalaisten rajamiesten todella suuren ammattitaidon ja kyvyn olla huomaavainen, kohtelias ja osaava kaikissa mutkikkaissakin tilanteissa, joista ei tuollaisella ristisaattomatkalla totisesti liene puutetta. Koko ristisaaton ajan on turvallinen olo, eikä ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joku asia menisi mönkään. Myös mukaan lähteville siviileille on sanottava kiitos, hekin käyttäytyvät matkalla todella asiallisesti ja toisiansa auttavaisesti.
Takooväki ja pari satunnaista pyhiinvaeltajaa odottelee pääjoukon ruokailuun tuloa hautausmaalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suurin kiitos kuitenkin on esitettävä Korpiselän pitäjäseuran aktiiveille, jotka ennen matkaa hoitavat vaikeat byrokraattiset paperityöt, käyvät leikkaamassa nurmikot kirkon ympäriltä, järjestävät ruokailun, kahvituksen ja kaluston niiden nauttimiseksi kirkon pihalla ja huolehtivat siinä ohessa tuhannesta muusta pikkuhommasta, jotta ristisaatto onnistuisi ja kaikki sujuisi hyvin. Kiitos siitä heille kaikille!



Hannu Pyykkönen

elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com


Kotiinlähtöä odotellessa Korpiselän kirkon pihalla 7.8.2018.
(Video © Hannu Pyykkönen)

perjantai 10. elokuuta 2018

179. Ristisaattodiplomatiaa

Korpiselän ortodoksinen raunioitunut Pyhän Nikolaoksen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta on tehty erilaisia ristisaattoja – ortodoksisia pyhiinvaellusretkiä – Suomesta Venäjälle Korpiselkään, joka sijaitsee aivan rajan takana muutaman kilometrin päässä Suomesta. Tuossa rajat ylittävässä ristisaatossa on monta erikoisuutta. Se, että kävellään, ei ole erikoisuus, mutta se on erikoista, että kävellään Suomesta Venäjälle. Ja toinen erikoisuus on ehkä omalla tavallaan vielä erikoisempi, sinne pääsee ilman viisumia ja lisäksi ylitys tapahtuu paikassa, joka ei ole ns. virallinen rajanylityspaikka.

Ristisaaton reitti Suomesta Venäjälle.
(Kartat ja kuvat suurenevat hiiren klikkauksella)
Hoilolan ja Ruhovaaran sijainti kartalla.
Entinen Korpiselän pitäjä ja ns. tynkä-Korpiselkä Soomen puolella.
Tällainen tapahtuma oli jälleen tässä elokuussa ja siinä käveltiin läheltä Hoilolaa, Ruhovaaran vartioasemalta Venäjälle Korpiselkään, entiseen samannimisen kunnan keskuspaikkaan. Nykyinen Suomeen jäänyt ns. tynkä-Korpiselkä kuului sodan jälkeen Tuupovaaran kuntaan ja jokunen vuosi sitten Joensuuhun, kun Tuupovaara liitettiin siihen.

Paikkana Korpiselkä merkitsee minulle paljonkin. Oma isäni on syntynyt siellä ja siellä sijaitsee jossain myös isovanhempieni. Aleksanterin ja Anastasian, hauta. Hautausmaan tiedän, mutta hautaa ei ole vielä löytynyt, sillä hautakivi on haudalta mennyt muuhun käyttöön.

Olen kirjoittanut aikaisemmista käynneistäni Korpiselässä myös erilliset blogijutut ja ne löytyvät oheisista linkeistä: (2015) -> "Isän matkassa" (http://hapinmatkat.blogspot.com/2015/08/062-isan-matkassa.html) ja (2016) -> "Isoisää etsimässä" (http://hapinmatkat.blogspot.com/2016/08/109-isoisaa-etsimassa.html)

Ukin ja mummin Korpiselän hautausmaalta kadonnut hautakivi, jossa muuten sukunimi on väärin. Sen pitäisi olla kahdella k-kirjaimella.
(Kuva Hannu Pyykkösen kotialbumista)
Ristisaaton järjestää vuosittain elokuun 7. päivänä Korpiselän pitäjäseura ry nykyisin yhteistyössä Joensuun ortodoksisen seurakunnan kanssa ja tietysti Suomen ja Venäjän rajavaltuutettujen myötävaikutuksella. Kiitos siitä, että tällainen ristisaatto järjestetään, kuluu yllättävälle taholle entiselle Suomessa toimineelle Venäjän suurlähettiläälle Juri Derjabinille (1932-2013), joka tunnetaan myös nimimerkistään Juri Komissarov, millä hän kirjoitti ainakin kaksi suomennettua Venäjän ja Suomen välisiä suhteita käsittelevää kirjaa. Omalla nimellään Derjabin kirjoitti vielä muitakin samaa aihetta käsitteleviä kirjoja.

Tuosta Derjabinin osuudesta saa lisää tietoa vuoden 2016 ristisaatosta tekemästäni videosta (https://youtu.be/6WV6FBiX4Vw),:
Korpiselän ristisaatto 2016

jossa toinen ristisaattojen onnistumiseen ja ylipäätänsä koko perinteen henkiinherättämiseen ja hengissä pitämiseen voimallisesti kymmenien vuosien aikana osallistunut ortodoksinen rovasti, isä Vesa Takala, kertoo asiasta tarkemmin.

Itse olen osallistunut nyt tuohon ristisaattoon kolmena vuotena: 2015, 2016 ja nyt viimeksi 2018. Noiden vuosien aikana jotkut käytännöt ovat muuttuneet, mutta itse tapahtuma on pysynyt yhtä mielenkiintoisena ja osin mystisenä tapahtumana, jota tullaan ihmettelemään ympäri maata Hangosta Petsamoon ja parhaimmillaan muualtakin. Tänä vuonna osallistujia oli noin 70, joka lienee suurin määrä, joka mukaan otetaan. Suuremman joukon hallitseminen alkaa olla jo liian vaikeaa.
Ristisaatto matkalla Korpiselkään. Keulilla kantaa lyhtyö Korpiselän pitäjäseuran puheenjohtaja Jaakko Jeskanen. Keskellä ikonia kantaa luterilainen kirkkoherra Jari Uimonen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hallitsemisella tarkoitetaan tässä lähinnä sitä, etteivät mukana olevat ihmiset ”pompi” mihin sattuvat matkan aikana tai perillä. Ristisaatto kulkee koko ajan venäläisellä, ns. suljetulla rajavyöhykkeellä, jonne ei ainakaan ennen päässyt muut kuin rajavartijat. Muilta venäläisiltä alue on suljettu ja sitä vartioi aseellinen sotilas, tiet ovat täynnä piikkimattoja ja alue on rajattu ns. sähköaidalla ja haravoidulla hiekkavyöhykkeellä muusta alueesta.

Kirjoitin ”ainakaan ennen päässyt” siksi, että nykyään näyttää pääsevän. Edelleen alue on suljettua rajavyöhykettä, jota vartioidaan ja rajataan samalla tavalla, mutta jonne näyttää olevan rakenteilla muutamia datshoja – kesämökkejä. Kenelle – sitä sopii vain arvailla. Kenellä nyt on tuolle alueelle ylipäätänsä mahdollista mennä. Onhan alue siinä mielessä luksusta, ettei siellä ainakaan varkaita käy. Jos käy luvatta, venäläiset rajamiehet ampuvat ne tai niitä tai he joutuvat alueella liikkuvien karhujen suihin tai Suomen puolelta tullessa suomalaiset rajamiehet ottavat heidät kiinni. Siis varsin turvallinen alue.

Ristisaatto kulki pitkin ns. vanhaa Korpiseläntietä ja hieman ennen ortodoksista kirkkoa, vanhan Kokkarin tienristeyksen kohdilla noita mökkejä näytti sinne kohoavan. Paikalla oli rakentajia – ilmeisesti uusia kesäasukkaita – perheineen ja autoineen, osa majoittui näköjään asuntovaunuissakin. Aika lailla erikoista, sanoisin.
Venäläiselle suljetulle rajavyöhykkeelle nousevia datshoja kesällä 2018.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämän vuotinen ristisaatto oli edellistä poikkeava siinäkin mielessä, että mukana oli joitain erikoisvieraita. Teologisessa mielessä – ristisaattohan on uskonnollinen tapahtuma – tämä ristisaatto poikkesi aiemmista siinä, että nyt oli virallisesti mukana myös luterilainen pappi, entinen tällä alueella toiminut Vaara-Karjalan kirkkoherra, nykyisin Liperin luterilainen kirkkoherra, Jari Uimonen.

Myös maallisessa mielessä mukana oli toisenlaisia erikoisvieraita. Syksyllä 2018 tehtävässään lopettava ja eläkkeelle siirtyvä Rajavartiolaitoksen komentaja, kenraaliluutnantti Jaakko Kaukanen, oli mukana osana omaa eri maakuntia käsittävää maakuntakierrostaan, nyt Pohjois-Karjalan rajavartioston komentajan, eversti Vesa Blomqvistin ja lukuisan muun rajaupseerin kanssa ja tietysti vastapuolella oli myös normaalia järeämmät ”voimat” isäntinä, heitä johti rajavaltuutetun sijainen, venäläinen eversti Ivannikov ja mukana oli heilläkin suuri joukko muita rajaupseereja.
Kuvassa mm. 4. vasemmalta ev. Vesa Blomqvist, 6.-11. vas. ev. Ivannikov, ylil. Natri, isä Vjatseslav Volodin (Вячеслав Володин), kenrl Jaakko Kaukanen, isä Tuomas Järvelin ja isä Vesa Takala.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Johtuen ehkä näistä erikoisvieraista ja kuuleman mukaan myös jo vuosi sitten tapahtuneista tiukennuksista, entiset hieman vapaammat rajamuodollisuudet, olivat nyt melko tiukkoja kaikilta osin. Passit (siis ilman viisumia) katsottiin molempiin suuntiin mentäessä: suomalaisten ja venäläisten voimin sekä lähtiessä että palatessa. Kukaan ristisaattoon osallistuneista ei onneksi jäänyt Korpiselkään.

Ristisaatto kulkee noin kolmen kilometrin matkan edestakaisin veisaten kirkkoveisuja ja rukoillen. Ristisaattoa johtaa pappi ja mukana on kuoron lisäksi keulalla kulkevat lyhtyä kantava henkilö, ikonien ja kirkkolippujen kantajat sekä tietysti ristisaattorahvas. Aluksi kävellään kääntöpisteeseen, Korpiselän hautausmaalle, jossa toimitetaan muistopalvelukset sekä ortodoksisella että luterilaisella hautausmaalla ja sieltä palataan kirkon pihaan, missä on järjestetty ruokailu ja kahvitus ristisaattoon osallistuneille papeille, siviileille sekä molempien maiden rajamiehille.

Kirkon edustalla on myös suomalaisten viime sodissa kaatuneiden korpiselkäläisten muistomerkki, missä toimitetaan ennen poislähtöä litania ja lasketaan kukat muistomerkille. Ruokailua varten alueelle pääsee pari, kolme huoltoautoa, joissa sinne viedään tarjottavat ruuat ja juomat sekä telttoja, pöytiä ja tuoleja. Ristisaattoon osallistujat maksavat vain ruokailukustannukset, muilta osin saatto on ”ilmainen”.

Joka vuosi halukkaita on enemmän, kuin mukaan mahtuu. Monet matkaajista – kuten vaikka minä – tekee matkan useamman kerran ja taitaa siellä olla mukana muitakin kuin isä Vesa, jotka ovat tavalla tai toisella – kuka kävellen, hiihtäen, soutaen tai pyörällä – tehneet jo kohta kolmekymmentä ristisaattoa eripuolille Venäjän Karjalaa, mutta pääasiassa Korpiselkään. Ensikertalaiselle ristisaatto on monella tapaa ainutkertainen tapahtuma. Mukana on monia, jotka eivät ole ortodokseja ja heille se ehkä on vielä vaikuttavampi. Oheisesta linkistä aukeavassa Tanja Perkkiön toimittamassa ja Heikki Haapalaisen kuvaamassa


eräs heistä sanookin, että ortodoksit ovat erikoisen ihmeellistä väkeä, kun he koko ajan laulavat kulkiessaan ja puhekin on yhtä ylistystä ja laulua. Näinhän se on!



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com


P.S. Ristisaatosta valmistunee jonkin ajan kuluttua myös jonkinlainen YouTube-video. Löydät sen aikanaan täältä linkkinä, mutta voit hakea sitä myös Googlen avulla kirjoittamalla hakusanaksi ”Korpiselän ristisaatto 2018”. Jos haluat katsella enemmän ristisaattovideoita tuolta samalta seudulta ja muualtakin aiemmilta vuosilta, niitä löydät kirjan ”Vaellus pyhiin” esittelystä Ortodoksi.netin sivuilta ko. kirjaesittelyn loppuosasta, josta löytyy kymmenkunta linkkiä erilaisiin ristisaattoihin. Kirjaesittely löytyy Ortodoksi.netin sivulta:
http://www.ortodoksi.net/index.php/Vaellus_pyhiin_(kirja)

H@P