perjantai 31. heinäkuuta 2015

061. Markus, Loviisa ja Saara

Varsin täyteläinen päivä on illassa. Päivä alkoi jo aamulla noin klo viiden maissa, kun starttasin kotoa kohti Nummelaa matkailuautoni huoltoon. Päivä on kuitenkin ollut täyteläisyyden lisäksi varsin onnistunut. Vaati tosin yhdet päikkärit jossain matkalla huoltoaseman pihalla.

Pohdin aiemmin blogissani, miten mahtaa käydä huollossa noiden Fiatin ärsyttävien pikkuvikojen. Hyvin kävi. Autoni myyjäliikkeen huollon taitava asentaja korjasi vian ja löysi - ilmeisen todelliselta kuulostavan - vian alkusyynkin. Noin 8000 km sitten hän asensi melkoisessa kiireessä - koska odotin autoa kieli pitkällä vieressä - autoon joitain lisätarvikkeita kuten mm. peruutustutkan. Aiemmin Saksassa autoon oli jo lisäasennettu mm. peräkoukku. Siitä sitten syntykin mielenkiintoinen solmu, kun peruutustutkan piuhoitus kuten ilmeisesti myös vinkkarin piuhoitus oli kytketty kiireessä hieman väärin. Auto oletti koko ajan, että auton perässä oli siellä olematon peräkärri ja kun sen olemattoman kärrin vinkkarit eivät - kumma kyllä toimineet - ajotietokoneessa ilmeni virhekoodi, vaikka muut auton vinkkarit toimivat normaalisti.

Ja kun peruutustutkan piuhoitus oli jotenkin sekin kiireessä asennettu perän sähköboksiin, siinäkin oli ongelmansa, joka ilmeni joko vinkkarin toimimattomuutena tai tutkan toimimattomuutena. Tässä näin mistään tietämättömän maallikon selitys asiaan. Mutta nyt laitteet toimivat ja voisi olettaa, että uusi auto on viimein - 8000 kilometrin ajon jälkeen - kunnossa. Kiitos taikuri Markuksen asian sujuvasta ja mutkattomasta hoidosta. Huomasi muuten, että mies oli asunut joskus Pohjois-Karjalassa. Siellä kun kasvaa juuri tuollaisia osaajia.

Aamulla kotoa matkaan lähtiessäni en tiennyt, minne menisin seuraavaksi huollon jälkeen. Kokonaisuudessaan matkasuunnitelmani meni hieman metsään, kun edellinen Pohjanmaan reissu hieman lyheni ja päätin mennä välillä kotiin pyykkiä pesemään ja lepäämään. Alkuaan oli tarkoitus mennä sinne vasta huollon jälkeen. Sen jälkeen minun on tarkoitus olla maanantaina vunukoita hoitamassa Lappeenrannassa, mutta mitä teen ennen sitä, se oli ja on yhä osittain hämärän peitossa, vaikka osa siitä on jo konkretisoitunut. Ihanaa tämä vapaus!

Loviisan Kazanin Jumalanäidin ikonin kirkko.
[Klikkaa kuvaa hiirella, niis se suurenee]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Aikani vempoloituani päätin suunnistautua kohti Loviisaa, jossa on mielenkiintoinen ja kaunis ortodoksinen kirkko, jota en ole aiemmin nähnyt. Siispä sinne, mutta minne sieltä; sitä en vielä kirkkoon mennessäkään tiennyt. Sain pienten kommellusten jälkeen tiedokseni kirkon isännöitsijän puhelinnumeron. Sitä ennen olin jo ehtinyt soitella jokin aika sitten tuonilmaisiin siirtyneelle edelliselle isännöitsijälle, jonka tiedot olivat vielä Internetissä, mutta jolla ei ollut puhelinta siellä, missä nyt liekin. Olisikohan aika korjata yhteystietoja.

Loviisan kirkko on todella kaunis sisältä. Ulkoa sitä ei kirkoksi tunnistaisi ja muistelen kuulleeni, että se olisi perustettu entisen tsaarin ajan upseerien klubiin. Kirkkosalin vieressä oli joka tapauksessa palokunnan sali. Kirkoksi rakennuksen saattoi hädin tuskin tunnistaa pihalla olevasta puisesta kellotornista.

Kirkon nimikkoikoni sijaitsee poikkeuksellisesti pyhän portin vasemmalla puolella, kun se perinteisesti on ikonostaasin oikeassa (salista katsoen) reunassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kirkko on sisustettu vanhan venäläisen sotilas- tai varuskuntakirkon siirrettävällä tekstiili-ikonostaasilla, joka on muuten vaikuttava ilmestys. Ikonit on siis maalattu kankaalle, joka voitiin tarvittaessa kiertää vaikka rullalla ja muuttaa seuraavaan kohteeseen, minne armeija sitten menikin. Loviisan kirkossa on toki perinteisiä ikonejakin ja vanhoja onkin, mutta varsinainen ikonostaasi, kirkkosalin ja alttarin eristävä seinärakennelma on tuon kankaalle maalatun ikonostaasin ja sitä tukevan varsin ohuen seinärakennelman yhdistelmä. Todella mielenkiintoinen.

Kolmikätinen Jumalanäidin ikoni Loviisan kirkon alttarissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alttarista löysin lisäksi mielenkiintoisen ja mielestäni Suomessa varsin harvinaisen ns. Kolmikätisen Jumalanäidin ikonin, jossa kolmas käsi liittyy pyhään Johannes Damaskolaiseen. Aiheesta taitaa löytyä jotain tietoa Ortodoksi.netin sivuilta ja muistaakseni myös kuvia Romanian Neamţin luostarissa sijaitsevasta kuuluisasta kolmikätisestä ikonista. Loviisan ikonissa asettelu oli erilainen. Kolmas käsi oli ikään kuin Jumalanäidin kolmas käsi, kun taas Neamţin luostarin ikonissa kolmas käsi on aivan erillinen.

Loviisan kirkon pihalla vielä arvoin, minne menisin yöksi. Päätin tehdä taloudellisen ratkaisun: en mene poikani luokse vielä, vaan yövyn ns. matkaparkissa, jollainen löytyy pienestä kylästä lähellä Kouvolaa (oikeastaan se ilmeisesti on osa Kouvolaa). Kylä on entisen Anjalankosken kaupungin alueella ja se sijaitsee Kouvolan kaupungin itäosassa lähellä Luumäen ja Haminan rajoja, lähellä Taavettia ja Kaipiaista.

Tulipa jälleen keiteltyä uusia perunoita autoni hyttysverkon takana olevalla melkein ulkoterassilla...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Halpahintainen (8 euroa) matkaparkki sijaitsee kyläyhteisön omistaman vanhan koulun pihalla. Koulun keittiörakennus toimii huoltorakennuksena. Olin ainoa paikalle saapunut käymäläinen. Muut alueella läsnä olevat olivat ns. kausipaikkalaisia, joita kaikkiaan näytti olevan noin viisi kappaletta, Vain kahdessa tosin oli elämää. Henkilökuntaa ei ollut paikalla, joten maksoin tuon huomattavan yöpymismaksun (johon sisältyi myös sähkö, suihkut ja toiletti sekä optio saunomiseen) seurustelusalin säästöporsaaseen. Ei ollenkaan paha hinta moisesta paikasta.

... ja hyvältä ne jälleen maistuivat blogijutun kirjoittamisen ohessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Niin - otsikossa oli muuten se Saarakin. Ei ilmeisesti se Saara, joka aikanaan nauroi Lootin kanssa matkailtuaan, vaan se Saara, joka antoi nimen paikalle, missä olin. Kuka lieneekään, mutta muitakin mielenkiitoisia nimiä alueelta löytyy, kuten Kyynelmyksenjärvi. Mutta joka tapauksessa mielenkiintoinen paikannimi: Saaramaa.

Hannu
elämän matkaaja

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

060. Ystäviä, maisemia ja hyvää viiniä karisiian kera

Kaikki mukava loppuu aikanaan. Niin myös kahden yön mittainen ihana lepotauko pitkän ajaorupeaman jälkeen Tottijärvellä Pyhäjärven rauhoittavissa maisemissa lähellä Tamperetta Pirkanmaalla. Kiitos Maijan ja Pasin hoitavasta ja rentouttavasta tapaamisesta ja huolenpidosta.
Pyhäjärven rauhaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matkakumppanini jäi Tampereelle odottamaan vaimonsa saapumista, minä hoidin heidän kaupunkiasunnossaan alkavan migreenini pois päiväjärjestyksestä ja päätin sitten suunnistaa Hämeenlinnan lähistölle Lammille, jossa sijaitsee Athossäätiön luostarikeskus. Tampereelta suunnistin kohti Kangasalaa ja Pälkänettä ja enpä tainnut päästä noita paikkakuntia pitemmälle, kun näpyttelinkin navigaattoriini kohteeksi oman kodin Mikkelissä. Sinne on kaikesta huolimatta aina mukava palata lepäämään ja saunomaan oikein kunnolla ja kaikessa rauhassa ja lisäksi tarvittaessa joitain vilvoittavia, tosin ajoittain väsyttäviäkin virvokkeita nauttien.
Karisiikaan valkoviinin kera - maittavaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lepo Tottijärvellä teki hyvää, olihan takana melkein 2000 kilometriä Pohjanmaalla ja monella muulla alueella läntisellä rannikkoseudulla. Jostain syystä autoamme seurannut sade lakkasi hieman ennen Tottijärveä ja saimme mukaamme mökille auringon, jonka veimme sitten Maijan ja Pasin iloksi sinnekin.
Tällä ketaa taustalla soikin The Shadows. Mutta tunnelma sopi varjoihin oivallisesti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jälleen kerran totesin auton oivallisen sopivuuden itselleni. Fiatin kosmeettiset haitat eivät haittaa leiriintymistä. Auto tarjoaa oivallisen itsenäisen tilan vetäytyä tarvittaessa omaan rauhaansa vieraiden keskeltä. Matkakumppanini nukkui tällä kertaa sisällä ystäviemme mökissä ja sain tarvittaessa viettää omaa aikaa autossa tarpeeni mukaan.

Kalaa ei tällä kertaa noussut Pyhäjärvestä, mutta sitä saimme lähikaupungin marketin tiskiltä. Niinpä nautimme toisena päivänä paistettua karisiikaa maittavan ranskalaisen viinin kera hyvässä seurassa. Eka päivänä kun olivat ne lahjaksi tuodut valkkarit nautittu ilman ahvenia tai muutakaan kalaa, piti hakeman uutta seuraavana päivänä siian oheen. Ja hyvää olikin. Suosittelen lämpimästi Alkon ranskalaista tuotetta Alsacen eli ranskankielisen Elsassin alueelta nimeltään (w)3. Siinä on sekoitettu kolmea rypälelajia: Rieslingiä, Muscatelia ja Pinot Gristä sopivasti (50+30+20 %) eritoten paistetulle kalalle sopivaksi.
Ja matka jatkuu.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pyhäjärvi näytti parhaat puolensa maisemallisesti niin illalla kuin aamullakin ja monta hyvää valokuvaa tulikin otettua. Matka jatkui sitten keskiviikkona kohti Tamperetta, jossa alkuaan oli tarkoitus viettää ainakin yksi yö. Nyt jätin sen matkaväsyn vuoksi tekemättä ja tiputin matkaseurani sinne ja pienen levon jälkeen jatkoin kohti Lammia. Mutta kuten edellä kerroin, melko pian vaihdoin kohteen Mikkeliin, jossa nyt on mukava pestä pyykkiä, saunoa ja levätä odottaen seuraavaa siirtoa: auton viemistä huoltoon Vihdin Nummelaan perjantaiksi.

Mielenkiintoista on nähdä, kuinka vian korjaaminen auton myyjäliikkeen korjaamossa sujuu ja suostuuko korjaamo korjaamaan omat hieman "hutiloidusti tehdyn" piuhoituksen jälkiasennetun peruutustutkan osalta. Itselläni ei tietämys riitä arvioimaan asiaa tai työn laatua, mutta luotan toisen ammattikorjaamon asentajan lausumaan, että piuhoitus ei kestä pitkään ehjänä ja tulee pian korjata.

Toivon myös, että Fiatin kosmeettiset viat: vinkkarin virheilmoitus ajotietokoneessa ja peruutustutkan toimimattomuus saadaan korjattua. Onhan tässä nyt kokemuksen kautta ainakin paikallistettu vika. Ilmeisesti samaan takaosan hankalasti saavutettavaan sähköjakoboksiin on koottu "liikaa" pihoja ja toimintoja, kun sinne menevät niin vinkkarin kuin perutustutkan lisäksi vielä takavalojen, peruutusvalojen ja peruutuskameran piuhat, niin paikat eivät ilmeisesti kestä moista kuormitusta. ltse en tajua enkä ymmärrä mitään autosähkötekniikasta, joten katsotaan kuni käy.

Matka jatkuu korjaamolta sitten vunukoitten eli lapsenlapsieni hoitokeikalle Lappeenrantaan, mistä sitten jatkankin mielenkiintoiselle keikalle Pohjois-Karjalaan. En vielä paljasta asian tarkempia yksityiskohtia, mutta lupaan, että asia on todella mielenkiintoinen, mikäli se toteutuu suunnitellusti.

Joten palataan asiaan myöhemmin, ellen - kuten ystäväni lakonisesti totesi - joudu matkani vuoksi hieman kiertoteille ja mahdollisesti vankilaan. Mutta asia selviää ensi viikon lopulla ja kirjoitan siitä varmaan kuvien kera (mikäli niitä saan ottaa) seuraavaan blogiini.


Hannu
elämän matkaaja

tiistai 28. heinäkuuta 2015

059. Huru-ukot matkalla

Reipas viikko matkustettu ja ainakin yksi tilapäinen päätepiste, Tampere, häämöttää jo horisontissa. Siellä toinen matkaavista huru-ukoista jää pois ja toinen jatkaa vielä matkaa auton huoltoon. Taikka minne ennen sitä ja sen jälkeen, se ei ole vielä ihan täysin minulle kristallisoitunut, mutta onhan tässä vielä monta päivää ajatella sitäkin. Joten eipä hötkytä.

Matkamme jatkui Pohjois-Savosta ystävien luota sukuloimaan mukanani olleen huru-ukon paikalle saapuneen vaimon, hänen sukulaistensa luo Pohjois-Pohjanmaalle ja sieltä vielä tämän toisen huru-ukon lapsen sekä tietysti tuoreen lapsenlapsen luo Varsinais-Suomeen. Sää on suosinut ja lähes koko ajan on satanut, mutta se ei ole mitenkään haitannut, kun autossa on peltiset kuoret.

Fiat jatkaa mielenkiintoista arvontaansa: milloin pelaa vinkkari-ilmoitus kojelaudassa, milloin peruutustutka, mutta koskaan ei molemmat yhtä aikaa. No harvoinpa niitä tietysti tarvitsisikaan käyttää yhtä aikaa, mutta se harmittaa, kun tutka ei pelaa silloinkaan, kun sen pitäisi turvallisuussyistä pelata. Onhan tuo riesallista. Mutta katsotaan nyt, mitä myyjäliikkeen huollossa osaavat sille tehdä. Se - siis tutka - on siellä jälkiasennettu ja ainakin yhden muun huoltopaikan mukaan niin, ettei se kauaa kestä ehjänä. Siis ainakaan tutkan sensorien kaapelit, jotka on laitettu kiinni vetokoukun rungon viereen niin, että todennäköisesti ne nirhautuvat pian rikki. Mutta saapahan tässä nauttia koko rahan edestä - Fiatin ihanuuksista ja niiden vioista - auton vakiokaluston tai jälkiasennusten aiheuttamasta - asiakkaalle ihan samantekevää. Vikoja mitä vikoja ja uudessa autossa.
Kalajoen hiekkasärkillä, kun tie loppui mereen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pohjois-Pohjanmaalta jatkoimme sitten matkaa kohti merta. Tie loppuikin sitten Kalajoen hiekkasärkkiin, jossa ihailimme lähes ulkomaisesta tunnelmasta. Särkille oli rakennettu valtavasti erilaisia loma-asuntoja ja -osakkeita. Useimmat suoraan hiekan päälle ja tien viereen. Tuntui ja näytti hieman oudolta. Mutta melkoiseksi turistirysäksi paikka on muodostunut. Sieltä olisi löytynyt menoa laidasta laitaan: night clubeista helluntaiherätykseen. Me päätimme jatkaa matkaa Keski-Pohjanmaan ja Kokkolan kautta varsinaisen Pohjanmaan alueelle, missä pysähdyimme Vaasassa.
Hiekkäsärkillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pääsin viimein vierailemaan 1800-luvun puolessa välissä tsaari Niolai II:n määräyksellä perustetussa Vaasan ortodoksisessa pyhän Nikolaoksen kirkossa. Kirkon rakentaminen ajoittui onneksi vasta 1860-luvulle. Onneksi siksi, että Vaasan kaupunki paloi melko pahasti 1850-luvun alussa.
Vaasan ortodoksinen pyhän Nikolaoksen kirkko Kasarmitorilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkko rakennettiin silloiselle Aleksanterin torille, nykyiselle Kasarmitorille monenlaisten hassujenkin kuvioiden jälkeen. Kas kirkko kun meinasi tulla väärään suuntaan. Ortodoksiset kirkon kun rakennetaan aina itä-länsi suuntaisesti niin, että alttaripääty on idässä. Tästä säännöstä tosin löytyy "poikkeuksia", joita on joskus vaikkapa tietämättömyyttään tehty - asummehan luterilaisessa maassa. Monet luterilaiset ovat erilaisissa järjestöissä, mm. leijonakerhossa, rakentaneet innokkaasti näitä kirkkorakennuksia joskus melkein miten sattuu. Näin mm. Mikkelin Visulahdessa.
Vaasan kirkko sisältä.
[Klikkaa kuvaa hiirellä, niin se suurenee]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaasan komea punatiilirakenteinen ortodoksinen kirkko on pitkälti yhden ihmisen työn tulosta. Hän oli kauppias Ivan Lisitzin, joka ensin pari kertaa anoi turhaan kirkon rakentamista keisarilta ja vasta kolmannella kerralla onnistui. Hän myös hankki tai lahjoitti kirkkoon suurimman osan sen kalustosta ja sisustuksesta, kuitenkaan koskaan näkemättä lopputulosta, sillä hän ehti kuolla 63-vuoden ikäisenä ennen kirkon valmistumista tai edes rakenteilla olemista.
Porin ortodoksinen pyhän Johannes Teologin kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaasasta matka jatkui vielä toiseen merkittävään ortodoksiseen kohteeseen Poriin, jonne porilaiset ovat rakentaneet itselleen kauniin ortodoksisen kirkon hautausmaan vierelle todella hyvälle paikalle päätien varteen. Kirkko on pyhitetty pyhälle apostoli ja evankelista Johannes Teologille ja se on todella mainio talkootyön lopputulos, joka hyvällä tavalla jatkaa tätä talkooperinnettä omassa ortodoksisessa ympäristössään.
Yksi uusimmista suomalaisista Jumalanäidin ikonityypeistä,
Porin Jumalanäiti-ikoni, joka sijaitsee Porin kirkossa.
Toinen samanlainen löytyy Valtimon kirkosta Pohjois-Karjalasta.
Ikonin on maalannut munkki Stefanos (Harri Stefanius).
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkko valmistui 2000-luvun alussa ja samalla jäi pois käytöstä porilaisten käytössä ollut vanha kirkkotila, joka taasen siirtyi toisten ortodoksien, Moskovan patriarkaatin alaisten lähinnä venäläisten maahanmuuttajien, käyttöön.

Porissa tapasimme vanhat tuttumme Ellin ja Riston ja saimme varmaan uusia, sillä kirkossa oli juuri päättynyt liturgia ja kaste, kun sinne saavuimme ja saimme nauttia kirkkokahvien "rääppiäiset" mukavassa seurassa.

Porista ja Satakunnasta matka jatkui sitten toisen huru-ukon tyttären perheen luo ja etenkin tietysti uusimman tulokkaan, pienen tyttärenpojan Einon luo Varsinais-Suomeen. Lähes merellisissä maisemissa lepäsimme yön ja jatkoimme matkaa kohti Hämettä ja Pirkanmaata, jossa kohteenamme oli ystävämme Maijan ja Pasin kesäpaikka Tottijärvellä. Kaunis niemi, jossa hirsinen talo on rakennettu 50-luvun kaavoista vapaitten aikojen tapaan melkein järven päälle.
Puikkarointia Tottijärvellä
(YouTube-video, jossa päiväys on luiskahtanut heinäkuusta helmikuuksi)

Mikä mukavinta toimme mukanamme auringon, joka paistaa möllöttää kirkkaana ja lämpimänä aamuisen Tottijärven päällä. Mihin seuraavaksi? Katsotaan nyt, eihän tässä nyt niin hätä ole sitä vielä päättää.


Hannu
elämän matkaaja

lauantai 25. heinäkuuta 2015

058. Tšasounoita ja muuta mielenkiintoista vähälumisessa kesässä

Pohjanmaan kierros on alkanut. Tosin alueelle pääsy kesti aikansa, kun ensin piti vierailla ystävien luona. Matka on edennyt kohta ensimmäisen kolmanneksen ja pian pääsemme länsirannikolle.

Puroniemen pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin tšasouna ja sen kellotorni Korpijärven rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ensimmäinen kohde oli Rautalammilla sijaitseva Puroniemen ortodoksinen leirikeskus, jossa aikanaan tuli vietettyä perheeni kanssa useita kesiä leireillen. Parhaat ystäväni liittyvät tavalla jos toisella tuohon paikkaan, legendaariseen Puroniemeen. Nytkin siellä pidettyä perheleiriä oli vetämässä ystäväpariskuntani Jussi ja Hellu. Mukana olivat nyt myös kaksi heidän pojistaan perheineen, siis kolme sukupolvea. Muutoin leirin väki oli kyllä suurelta osin muuttunut sitten omien leiriaikojen, niiden 70-80-luvun, perheiden ja ihmisten. Ja hyvä niin.

Leirinuotiolla sai käristettyä makkaraa, lettuja ja kitaramusiikkia laulun kera.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mukana matkustava ystäväni oli viettänyt myös leirillä useita vuosia sekä leiriläisenä että töissä ja hän oli käymässä paikalla ensimmäistä kertaa eläkkeellä ollessaan. Monenlaisia tuntemuksia kävi varmaan hänenkin mielessään kuin myös itselläni. Mutta matka ja elämä jatkuu ja niin myös meillä. Aivan kuten ystäväni puoliso sen meille lähettämässään viestissä totesi: välillä paistaa ja välillä sataa.

Järvilinnan taidekeskusken päärakennuksesta saa ravintoa niin ruumiillekuin sielulle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Puroniemeä seurasi Laukaan Vihtavuoressa sijaitseva upea Järvilinnan taidekeskus, joka oli meille ennen kokematon ja näkemätön paikka ja joka upeudellaan yllätti meidät suuresti. Vanha kartanorakennus, joka on nähnyt niin loistoa kuin muutakin elämää historiansa aikana, on nyt noussut uuteen uljaaseen kukoistukseensa pitkälti sitä vetävän pariskunnan, mutta tietysti myös taustalla olevan entisen Kopi-Jyvän omistajan perustaman säätiön avulla ja voimin.

Järvilinnasta on muodostunut sekä taiteilijoiden että taiteesta nauttivien taivas. Taiteilijat voivat asua ja työskennellä siellä säätiön huomattavan tuen turvin ja vierailijoille siellä on runsaasti erilaisia ja monipuolisia taidenautintoja. Sieltä löytyy niin kuvanveistäjiä, taidemaalareita, seppiä, lasitaiteilijoita, tekstiilitaiteilijoita ja monenlaisia muitakin osaajia, joiden työskentelyä voi seurata vierestä, joiden upeita töitä voi ostaa itselleen tai toisille lahjaksi ja joiden töitä voi myös katsella joko myyntinäyttelyissä tai muissa lyhytaikaisimmissa tai pysyvämmissä näyttelyissä. Vaikuttava paikka, joka mahdollisuuksien mukaan pitäisi jokaisen kokea.

Saunomassa Pielavedellä(kin).
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Järvilinnasta matka jatkui vielä Pielaveden Saarelaan, jossa yövyimme ystäväperheen pihalla kauniissa Lehtoniemessä ihanan järven rannalla. Matka alkoi jo hiljalleen vaikuttaa mieleen ja rauhaan. Edellisenä iltana tiesimme suunnilleen, minne menemme seuraavana päivänä, mutta sitä seuraavaa päivää ei välttämättä aina tiedetty. Ja tällainen asenne rauhoitti kummasti tässä stressaavassa minuuttimaailmassa.

Pielavedeltä jatkoimme matkaa sitten viimein kohti Pohjanmaata - tässä tapauksessa vielä kohti Etelä-Pohjanmaata ja Ylistaroa, joka oli koko ajan kuulunut matkasuunnitelmaan. Jossain Savon ja Pohjanmaan rajalla päätelimme tulleemme Pohjanmaalle, kun tien vierestä löytyi liikennemerkin lisäkilpi, jossa luki: "Ajo omalla vastuulla."

Ylistarosta löytyy komia luterilainen kirkko. Taitaa olla Suomen 4. suurin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ylistarossa tapasin läheisen sukulaiseni ja hänen perheensä ja vietimme tarinantäyteisen illan aakeilla laakeilla. Hieman tuttuutta toi mukanamme lahjaksi viety savolainen kalakukko, muutoin piti moni asia selittää tulkin avulla. Joten monipuolinen maa tämä Suomemme. Minullekin selvisi, etten suinkaan pohojolaaisittain ostanut uutta autoa vaan ilmeisesti - olikohan se - laitoin uuden auton. Edellä ajavan kuorma-auton perälavassa ei lukenut "myytävänä" vaan auto oli "kaupan". Minulle ei kuitenkaan ihan selvinnyt minkä kaupan.

Lapuan pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kappelin ikonostaasia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ylistarosta lähdettyämme saimme Lapualla mahdollisuuden käydä suomalaisittain harvinaisessa paikassa. pohjalaisessa ortodoksisessa kappelissa, tšasounaksi sitä en oikein jostain syystä uskalla nimittää, vaikka sellainenhan se oikeasti oli. Lapuan pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kappeli on harvinainen siksi, että se on yksi melko harvoista ortodoksisista kirkkorakennuksista siellä päin, mutta myös siksi, että Suomessa ei liene montakaan kirkkorakennusta, joka on pyhitetty pt. Serafim Sarovilaiselle, Venäjällä ja etenkin Karjalassa kovasti suositulle pyhälle. Kappelilla oli myös muunlainen tunteisiin vetoava merkityksensä etenkin minulle, koska se pieneltä osin liittyi oman ukkini ja mummoni asuinpaikkaan Korpiselkään, joka jäi sodan jälkeen Neuvostoliiton puolelle ja jonne minulla on aikomus piakkoin kävellen mennä. Mutta siitä sitten aikanaan enemmän.


Ikoni "Kunnian Kuningas" Karvoskylän kirkosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lapualta suunnistimme vielä toiseenkin ortodoksiseen kirkkorakennukseen Nivalan Karvoskylässä sijaitsevaan Kristuksen kirkastumisen kirkkoon, joka sekin on omanlaisensa ja merkittävä ortodoksinen monumentti varsin pohjalaisessa ympäristössä. Maan lahjoitti aikanaan Vienan-Karjalasta evakona tullut ortodoksinen kauppias ja paikalle rakennettiin ensin tšasouna ympärillä asuneiden karjalaisten voimin. Myöhemmin tšasouna muutettiin sitten kirkoksi.

Niin tämä kirkkorakennus kuin vaikkapa edellinenkin - Lapuan kappeli - olivat tyypillisiä ns. jälleenrakennuskauden kirkkoja, jolloin ympäristön enemmistökirkon paine ja monelta osin myös valtiovalta pakottivat ortodoksit rakentamaan kirkkonsa sellaisiksi, että ne muutaman vuoden kuluttua olisi helppo muuttaa luterilaisiksi kirkoiksi. Silloin kun ajateltiin, ettei tämä "ortodoksinen hömpötys" montaa vuotta kestä, kun kaikki ovat muuttaneet pois ko. kirkosta toiseen valtakirkkoon.

No onneksi olemme kestäneet jo yli 70 vuotta ja kestettäneen vielä enemmänkin, vaikka Lapualla ei enää ole montaakaan aboriginaalia ortodoksia ja vaikka Nivalan ortodoksinen kirkko sijaitsee noin viitisentoista kilometriä kylän keskustasta - siis hankalan matkan takana. Kirkko on kestänyt historian aikana vaikeammatkin ongelmat, joten eiköhän näistäkin selvitä. Selvitty on jo noin 2000 vuotta.

Karvoskylästä matka jatkui vielä Haapavedelle ystäväni yhteen tukikohtaan, jossa taas oli tarjolla sauna (oli muuten ollut tarjolla matkamme aikana joka ikinen ilta jokaisessa paikassa), mutta myös ihana grilliateria lisukkeineen. Täältä matka jatkuu nyt sitten viimein kohti rannikkoa. Hieman on vielä arvonnassa Raahen ja Pyhäjoen kauttako vai suoraan Kalajoelle, mutta eiköhän se tässä aamupäivän aikana selviä. Tai ainakin sitten, kun lähdemme ajamaan kohti rannikkoa.

Suurempia ongelmia ei ole ollut. Fiat toimii arpajaiskoneena, jossa vuoroon toimii peruutustutka, vuoroon vinkkarit. Syytä toimimattomuuteen olemme arvailleet, sen kuitenkaan selviämättä. No - viikon päästä on huolto ja saavat siellä tutkia. Meitä on enemmänkin pohdittanut, mitä tarkoittaa ilmeisesti pohjalainen sana "puhto". Löysimme Nivalan tienoilta tienviitan - myöhemmin muitakin samalla loppuosalla puhto - jossa luki "Hourupuhto". Liekö ollut mielisairaalan vai minkä tienviitta ja mitähän mahtanee tarkoittaa tuo "puhto"?


Hannu
elämän matkaaja

lauantai 18. heinäkuuta 2015

057. Odottava ihminen, "Homo expectans"

Kyllä meidät ihmiset - tai ainakin meidät suomalaiset - on koodattu ajoittain oudoiksi ihmisiksi. Aikanaan Neuvostoliitossa järjestelmä yritti tehdä venäläisistä uuden neuvostoihmisen, "Homo sovjeticuksen", ilmeisesti siinä onnistumatta. Ja lisäksi nykyäänhän kaikki homo-alkuiset sanatkin onkin sitten kielletty nyky-naapurissamme.

Meillä Suomessa on ilmeisesti ankaran luonnonvalinnan ja evoluution kautta kehittynyt tyyppi, jota voisi ehkä nimittää "Homo expectanseksi", odottavaksi ihmiseksi. Tosin saattaa olla niinkin, että toinen vallitseva tyyppi, "Homo apellationis", purnaava ihminen, on sekoittunut jonkin verran tuon ensimmäisen kanssa ja osassa tuo jälkimmäinen on yhä vallitsevana ja validi. Osassa molemmat.

Minunkin kohdalla joku ujo blogini kommentoija, joka ei halunnut ilmaista nimeään, eikä siksi saanut kommenttiaan näkyviin blogin alaosaan, epäili minun - viimeaikaisten blogijuttujeni perusteella - olevan kohta niuhompi kuin äskettäin elokuvateattereissa pyörineen elokuvan mielensäpahoittaja. Hyvä havainto ja herätys minullekin. Lienee aihetta muuttaa tyyliäni. Ainakin nyt vähäksi aikaa.

Millainen sitten on tuo "Homo expectans"? No tänä kesänä se on nähty monesti selkeinä käyttäytymismuotoina. Kun on ollut kuuma, on odotettu viilenevää; kun on ollut kylmä, on odotettu lämpenevää. Kun on satanut, on odotettu poutaa; kun on ollut poutaa, on odotettu sadetta, jotta kasvit kasvaisivat.

Minäkin olen ihan selvästi ollut samanlainen, vaikkakaan en liene niinkään odotellut säätiloja. Olen odotellut autoa. Lähes jäitä poltellen olen istunut ja harmitellut ja odotellut autoa, kun matkailuauto on ollut pojalla lainassa; sitten kun sen on kotona, olen odotellut, mihinkähän tässä lähtisin. Niin nytkin.

Lintulan kuuluisa koivukuja johtaa vanhalta kartanolta kirkolle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin tosin vast'ikään Pielisen kierroksella. Kiersin eräiden ystävieni kanssa moottoripyörän saattoautona Pielisen eli Pielisjärven, joka sijaitsee Lieksan, Juuan, Nurmeksen ja Joensuun seutuvilla. Aloitin matkan luostarikierroksella Lintulassa ja Valamossa ja sieltä jatkoin Kolin kautta Nurmekseen ja Lieksaan ja viimein sitten Joensuuhun.
Kolilta avautuu huikeat näköalat Pieliselle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvaaja: JK)
Sää oli kohtuullinen, ei kuuma eikä oikein kylmäkään. Aurinko paistoi ja ei suuremmin satanut. Luonto oli vihreimmillään ja järven ympäristö on kaunista katseltavaa, Koli tietysti ihan omaa luokkaansa, kansallismaisemaa.

Itse Suomen neljänneksi suurin järvi on kohtuullisen hyvässä kunnossa veden laadun suhteen, sillä siellä ei ole hirveästi saastuttavia tehtaita. Vaikka järven rannalla sijaitsee muutamia suuria asutuskeskuksia ja ainakin yksi suurempi metsäteollisuuden tehdas Uimaharjussa, ei kauempana tehtaasta tai asutuksesta hirveästi näy haju tai edes muukaan esteettinen haitta.

Valamosta löytyy vilkkaimpaan turistiaikaan myös rauhallinenkin paikka hautausmaalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kolilla - ja niin myös muuten Valamossakin - oli runsaasti ihmisiä, matkailijoita, jotka reissasivat tällaisissa kohteissa, kun sää ei ollut ranta- tai mökkilomailuun sopivaa - ainakaan ilmeisesti heidän mielestään. Jopa Kolin huipulla oli ihmisiä niin paljon, että oli vaikeuksia löytää lepopaikkaa, missä istahtaa, kun jokaisella maisemapaikalla oli runsaasti ihmisiä. Valamossakin oli lähes ruuhkaa, mikä tietysti on hyvä asia, sillä sehän elää matkailusta. Toisin kuin vieressä oleva Lintulan luostari, jonka "pääelinkeino" on matkailun lisäksi kirkkokynttilöiden eli tuohuksien teko koko Suomen ortodoksiselle kirkolle ja aika monelle luterilaisellekin.

Lieksassa majapaikka löytyi Timitraniemen leirintäalueelta, joka oli lähes kaupungin keskustassa, Pielisen rannalla. Alueella oli runsaasti hirsimökkejä ja myös alueita sekä teltoille että matkailuajoneuvoille. Paikka on ehkä suurimman loistonsa jo nähnyt ja lama näkyi ja tuntui sielläkin. Silti alueella matkailijoita oli monesta maasta, meidän suomalaisten lisäksi näkyi ainakin brittejä, saksalaisia ja hollantilaisia, mutta ei venäläisiä.

Istuimme iltaa nuotiolla parin hollantilaisen siviili-insinööriopiskelijan kanssa, jotka olivat matkalla polkupyörillä Norjan Kirkkoniemestä - jonne olivat lentäneet Hollannista - ja sitten Jäämeren rannalla olevasta Grense Jakobselvestä kohti kotiaan Hollannissa. Lieksasta matka suuntautui heillä Värtsilän kautta Venäjälle ja siellä etenkin Pietariin, mistä jatkavat sitten Baltian kautta keskemmäksi Eurooppaa ja kotiinsa. Rohkeita maailmanmatkaajia, jotka olivat ajelleen pyörillään melkoisen matkan ja ajavat joka vuosi n. 5000 km. Siinä pitää olla melkoinen kuntopohja jo tuollaiselle suoritukselle. Toinen heistä harrastikin maratonluistelua - kas, hollantilainen kun oli - talvisaikaan pyöräilyn ohessa.


Pielisen kierrokselta pitikin sitten jo tulla taas välillä kotiin pesemään vaatteita. Olin näet lähtenyt tälle Pohjois-Karjalan matkalle ihan toisessa tarkoituksessa ja aivan toista asiaa toimittamaan, kun eksyin yllättäen ystävieni kanssa tälle matkalle. Minulla ei tietenkään ollut mukanani esim. nuotioillanistujaisiin sopivaa asua ja siksi minun villapuseroni ja housuni haisivat kuin rankkitynnyri savulle ja ympäristölle välittyneet aromit olivat varmaan - kuten Valamossa joku totesikin - melko miehiset.

Mutta varsinainen matkailuni apuväline, auto, toimi hyvin. Yllättävästi uusia harmejakaan ei ole ilmaantunut ja entisistä suurin osa on poissa. Mutta jotta sopiva Fiat-vire säilyisi, jotain on toki vielä plakkarissa ja niihin palataan aikanaan. Mutta nyt pohdin seuraavaa matkaa, joka alkanee ensi viikon alussa. Matka suuntautuu silloin ensin yhdeksi yöksi hyvän ystäväni kanssa Rautalammille, josta sitten suuntaamme kohti Länsi-Suomea ja rannikkoseutua ilmeisesti Vaasasta alaspäin. Katsotaan nyt, mihin kaikkeen ehdimme reilun viikon matkalla. Muutamia katsottavia kohteita on toki mielessä, mutta muutoin matka suuntautuu suunnilleen noin. Tarkemmasta suunnitelmasta ei niin väliä, ettei rupea ahistamaan.


Hannu
elämän matkaaja

P.S. Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä.

HAP

P.P.S. Kiitos Martti Toivoselle latinan kielen korjauksesta. En itse ole koskaan opiskellut latinaa, vaikka klassillisessa lyseossa opiskelinkin aikanaan.

HAP

torstai 16. heinäkuuta 2015

056. Liekö Fiatillani sielu!

Kuva Pielisen ympäriajosta Lieksan Timitraniemestä, alueen nuotiopaikalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen tässä viimeisimmissä matkablogikirjoituksissani tuskaillut Fiatin ihmeellistä huoltomaailmaa Suomessa. Sama hulvaton meno on valitettavasti jatkunut edelleen, eikä valoa oikein näy tämän tunnelin päässä. Lisäbonuksena on vielä kesälomat, jotka aina Suomessa näin heinäkuussa saavat palveluja tarvitsevien asiakkaiden verenpaineeseen helposti jonkinmoisia muutoksia.
Heinävedellä sijaitsevat Suomen ainoat viralliset ortodoksiset luostarit
Valamo ja Lintula ovat myös hyviä matkailuautokohteita.
Tässä Lintulan naisluostarin päärakennus, jossa on myös kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Retkeilyauto on tosin pelannut sillä tavalla kuin suunnilleen odotinkin, eli melko hyvin, mutta harmittaa vain siinä ilmenneet pikkuviat, nykyaikaisten tietokoneistettujen autojen lapsentaudit, joita ei kyllä mielestä siltikään uudessa autossa pitäisi olla ja joita ei kaiken lisäksi siitä sitten saada oikein millään pois. Ja jotta hauskuus ja hulvaton meno yhä vielä säilyisi, uusiakin vikoja on jo ilmennyt entisten lisäksi.

Täytyy kuitenkin jotain kehuakin välillä, kun olen viime aikoina lähes kaikkea Fiatin huoltoon liittyviä morkannut - ja ihan muuten ansioistaan. Käväisin alkuviikolla Varkaudessa - siis minua lähimmässä (n. 90 km) - Fiatin takuuhuollossa. Saman asian takia toista kertaa. Ongelmana oli kaukosäädettävä avain, jossa ei kaukosäätöominaisuus toiminut, vaan ovet piti lukita avaimella ovesta.

Tällä kertaa Varkauden KSA-huolto löysi innovatiivisen ratkaisun sen jälkeen, kun toinenkaan tilattu uusi avain ei toiminut. Miten tuo temppu tehtiin, se selviää käymällä Varkaudessa Käsityökadulla. Mutta nyt minulla on joka tapauksessa toimiva kaukosäädettävä avain ja jos se joskus stoppaa jälleen, tiedän jopa, miten voin yrittää herättää sen henkiin uudestaan melko helpolla ensiavulla.

Ainut ongelma vain oli, että huollon yhteydessä peruutustutka lopetti toimintansa ja kun pistäydyin vielä paluumatkalla Joensuusta uudestaan korjaamolla Varkaudessa, vika ei selvinnyt siltä istumalta. Siispä piti tilata asuinosan takuuhuolto Nummelasta, liikkeestä, josta auton noin kuukausi sitten uutena ostin. Tosin sekään ei nyt ihan käsikirjan mukaan mennyt, mutta korjausaika on kuitenkin plakkarissa.

Kas kun myyjäliike suositteli kysymään ongelman ratkaisua Varkauden Fixus-liikkeestä, joka myy samaa autossani olevaa peruutustutkaa ja osaa mahdollisesti vastata kysymykseen: "Pitääkö peruutustutka buutata, kun huollon yhteydessä irrotettiin akun miinus-kaapeli?" Myyjäliike ei moista tiennyt, vaikka oli asentanut tutkan ja Fiatin takuuhuoltokaan ei sitä tiennyt, koska moinen vempain on jälkiasennettu lisäosa, joka ei kuulu Fiatiin huoltoon.

Mutta Varkauden Fixuspa (Varaosatalo Vitikainen Oy) yllätti, sieltä löytyi asiansa osaava asentaja töiden vastaanotosta ja johan rupesi asiat selviämään. Pitäisiköhän ko. asentajan hieman konsultoida koko Fiatin huolto-organisaatiota, sillä sieltä ihan oikeasti tuli runsaasti hyödyllistä ja mitä ilmeisimmin myös aivan paikkansa pitävää tietoa Fiatin melko yleisestä ongelmasta ja sen korjaamisesta.

Hieman vain huvitti, että Fiatin asiakkaana jouduin itse etsimään ihmisen, joka tiesi vian ja miten se korjataan. Mutta kyllä - saatte uskoa - huvitti sekin, kun myyjäliikkeen edustaja totesi minulle, siis auton heiltä ostaneelle asiakkaalle, asiasta kysyessäni: "Kysypä Varkauden Fixuksesta!"

Niin sitten vielä se vilkkuongelma, joka jatkaa sielukasta elämäänsä. Aina kun menen huoltoon, autoni mitä ilmeisimmin kuulee sen ja ongelmaa ei ole, mutta kun olen poissa huollosta, se ajoittain aina yllättää ja ilmaantuu kuin salaa. Nytkin vilkku toimi (kojelaudassakin) ihan moitteettomasti huollossa ollessani; auton ulkopuolellahan se on toiminut koko ajan oikein. Ainoastaan virhekoodi mahdollisesta viasta tulee sen nopean vilkkumisilmoituksen yhteydessä myös näyttöön ajotietokoneelle. Ne myös näkyvät testiraportissa, kun auto tarkastettiin testerillä. Mutta vikaa tai aiheuttajaa ei vain löytynyt.

Nyt ilmennyt uusi vika (peruutustutkan pimeneminen) antoi hieman mahdollisesti osviittaa, mistä ongelman villakoiran ydin saattaa löytyä. No se nähdään Nummelan myyjäliikkeen huollossa, kunhan vien sinne autoni. Sen verran pitänee myyjäliikettäkin kehua, että sain sieltä sentään Fiat Ducaton suomenkielisen käsikirjan. Ihan mukava opus, mutta, mutta ... siinä ei ole mitään tämän auton robottiautomaattivaihteistosta, mäkiavustajan käytöstä eikä muutamasta muustakaan autossa olevasta uudesta ominaisuudesta, koska se on viime vuoden (2014) mallin käsikirja. Mutta olihan sitä mukava lueskella.

Niin ja toinenkin kehu: sain sitten sieltä jostain - missä se sitten lieneekään - siis Fiatin puhelimella tavoitettavasta +800 -alkuisesta asiakaspalvelun puhelinnumerosta viimein englanniksi pyytämäni takaisinsoitonkin, jonka jätin sinne jokunen päivä aikaisemmin. Se kesti tosin muutaman päivän, mutta ihan kohtelias suomenkielinen leidi siellä kanssani keskusteli. Sen seurauksena sain linkin suomenkieliseen oman autoni valmistenumeron mukaiseen tämän vuoden (2015) mallin nettikäsikirjaan, mutta, mutta ... ei sielläkään ollut tietoa noista edellä mainituista asioista, joihin kaipasin tietoa. Samalla tietysti tiedostin, että taisi muuten jäädä myös ko. asian opastus myyjäliikkeessä aikanaan melko vähäiselle.
Pielisen kierrokseen voi hyvin yhdistää sekä luostarit, Kolin että muutaman pohjoiskarjalaisen kaupungin: Nurmeksen, Lieksan ja Joensuun. Tässä kuva Pieliseltä kuvattuna Lieksan Timitraniemen leirintäalaueen nuotiopaikalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
No nyt on mahdollisuus korjata tuokin tilanne ja tuon mäkiavustajan lisäksi kysyn nyt ainakin, että miten ihmeessä minä vaihdan auton takalampun polttimon, kun se varmasti jossain vaiheessa palaa. Tämän hetkisen - tosin vajavaisen - käsityksen mukaan puran melkoisesti asuinosan sisutusta ja teen erilaisia temppuja vaihdon eteen. Saattaahan olla, että joitakin muitakin kysymyksiä esitän.

Joitain pieniä asuinosan kaluston uudelleen tuunauksia poikani teki ennen Keski-Euroopan matkaa, ja niiltä osin auto on nyt huomattavasti toimivampi ja jopa turvallisempi. Osaa niistä voisi ko. retkeilyautofirmakin käyttää, koska kustannukset ovat noin euron parin luokkaa, mutta hyöty melkoinen.

Autoa on nyt käytetty ihan kohtuullisesti, mittarissa on hieman yli 5000 kilometriä, vaikka auto on ollut hallussani vasta noin kuukauden. Robottiautomatiikka toimii melko hyvin ja tuo automatiikka on vanhalle miehelle mieleen. Auton ajaminen, kuskin tuolilla (ja miksei kuskin vieressäkin) istuminen on lokoisaa, asuinosa toimii, vaikka tällaisena kylmänä kesänä onkin joutunut etsimään hieman lisäeristeitä tyynyistä ja tekstiileistä takaoven sisäpuolelle.

Akkukin latautuu, kun poikani selvitti erään kadonneen ja poisjääneen opastuksen ongelman ja osasi painaa oikean napin alas ennenkuin akut tyhjenivät. Niin ja lisäksi ne sitten kestävätkin melko hyvin suurtakin käyttöä, vaikka auto ei olisi kytketty  kaapelilla sähköverkkoon.

Toki joitain asioita
autossa olisin tehnyt hieman eri tavalla, mutta ne ovat sellaisia, että niiden kanssa pärjää kyllä. Kuten vaikka sen kanssa, että toiletin wc-pönttö on niin korkealla, että tällainen pitkäjalkainen karjalainenkin saa melkein heilutella jalkojaan sillä istuessaan. Mutta mikäs sen mukavampaa viihdykettä vessavierailulla! Tulee ihan lapsuus mieleen ja huulilta melkein luiskahtaa pyyntö: "Pyyyyhkimääään!"


Hannu
elämän matkaaja

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

055. Fiatin ihmeellinen maailma

Toinen vunukoistani havaitsi, että yläpunkan yllä olevasta tuuletusluukusta on hyvät näkymät lähiympäristöön.
(Kuva © Petja Pyykkönen)
Olen nyt parisen viikkoa jälleen "tehnyt jotain muuta" kuin matkaillut omalla matkailuautollani. Syy on kovin yksinkertainen ja hyväksyttävä: poikani on perheineen sillä Euroopan turneella. Sinä aikana on ollut aikaa tehdä vaikka mitä: jopa siivota (!!) kotona, mutta myös ajella moottoripyörällä sekä yrittää saada jostain uuden Fiatin suomenkielinen vuoden 2015 mallin käsikirja. Harraste tuokin!

Fiatin asiakaspalvelun jossain maailmalla puhelimen päässä oleva englanninkielinen leidi, jonka kanssa viimeksi - pari kolme viikkoa sitten - juttelin puhelimessa, ei saanut aikaiseksi mitään. Toisella kertaa - aivan äsken - soitin jälleen asiakaspalvelun suomenkieliseen palvelunumeroon ja juttelin toisen englanninkielisen leidin kanssa. Nyt jätin puhelinnumeroni, jotta suomenkielinen leidi - kunhan palaa työpaikalleen - soittaa minulle. Yritti varmaan kerran soittaa, mutta minulla oli toinen puhelu juuri samaan aikaan päällä ja uutta soittoa ei ole enää kuulunut. Joten se kai sitten siitäkin.

Soitin myös joillekin Fiatin jälleenmyyjille ja kyselin, onko heillä tuota suomenkielistä käsikirjaa. Oli kuulemma jokaisen Fiatin hanskalokerossa, mutta ei yhtään ylimääräistä toimitettavaksi minulle. Käskivät kysellä kirjaa siitä liikkeestä, josta auton ostin. No olenhan tuolta jo jonkun kerran kysellyt. Mutta päätin kysellä vielä kerran. Huono oli tulos jälleen kerran. Lupasivat yrittää etsiä vuoden 2014 mallin käsikirjan ja toimittaa se minulle. No katsotaan, ovatko nuo eri vuosien autot kovin erilaisia ja selviääkö mahdolliset tulevat kysymykset viime vuoden mallin käsikirjasta. Jos se nyt sitten joskus tulee.

Soittelin pojalleni ja kyselin vilkun tilannetta (kirjoitin siitä aiemmassa blogijutussani). Oli kuulemma alkanut jälleen tikittää nopeaan. Kysyin oliko ollut kosteutta ilmassa, sadetta. Kyllä. Syy on tässä matkan varrella hieman saattanut selvitä ja itsekin ryhdyin epäilemään kosteuden - siis sateen -vaikutusta ongelmaan, sillä poudalla vilkku toimi, sateella ei. Joidenkin huhujen mukaan ongelma "saattaisi olla" peräkoukun sähköboksissa, jonne menee jostain kosteutta.

Ok. Soittelin sitten Varkauteen Fiatin asuinpaikkaani lähimpään takuuhuoltoon. Kaukosäädettävä avain oli tullut sinne ja pitäisi nyt taas käydä siellä, kunhan saan auton kotiin. Kysyin ja kerroin samalla tuosta vilkkuongelmasta ja se mahdollisesta korjaamisesta. Ongelma tuntui huoltomiehesstäkin hyväksyttävältä, mutta Varkaudessa ei ole korin - siis asuinosan - takuuhuoltoa. Kas kun tuo takakoukun sähköboksi kuuluu asunto-osaan, ei auton alustaan Fiatiin.

Varasin ajan kuitenkin ja esitin, että jospa selvittäisivät asiaa, voisivatko takuukorjata, kun/jos osaavat. Näin lupasivat tehdä, vaikka hieman hämillään kai sielläkin oltiin asian suhteen. Jos siis mentäisiin virallisen "kaavan" mukaan, ajaisin ensin Varkauteen avaimen kaukosäätimen vuoksi ja sitten mahdollisesti Jyväskylään, missä tämä vilkkuasia takuukorjattaisiin. Niin tai sitten ajelisin Nummelaan, paikkaan, mistä ostin auton, varaisin ajan ja korjauttaisin siellä. Vaikeaksi menee!

Kuten jo olen maininnut, nuo viat eivät suuremmin ajoa haittaa. Ovat lähinnä kosmeettisia ja ilmeisen helposti korjattavia, mutta Fiatin huolto-organisaation järjetön kankeus vaikeuttaa asiaa huomattavasti. Kyllä sanon jo nyt - näinkin pienten ongelmien jälkeen, että jos olisin saanut autoni jollain toisella alustalla ja olisin tiennyt tästä organisaatio-ongelmasta, olisin vaihtanut alusta-auton merkkiä. Siitäkin huolimatta, että edellinenkin auto oli Fiat ja se pelasi mainiosti koko sen ajan, minkä sillä ajelin, noin viisi vuotta ja 50 000 kilometriä.

Joku totesi puhelimessa, että Fiatin huolto on mennyt suunnilleen samalle tasolle, millä nykyään ovat useimmat muutkin merkit. Ei pidä paikkaansa. Minulla on toinenkin melko uusi auto, ei Fiat-merkkinen tosin, ja sen takuuhuollon kanssa ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia - päinvastoin.

Olen kysellyt asiaa monelta suunnalta sekä huolloista että jälleenmyyjiltä ja kyllä pitää sanoa, että suurta on vaihtelu Fiatin diilereitten asiakaspalveluissa. Voin kaiken tuon kyselyn jälkeen suositella kolmea huoltopaikkaa: Autotalo Hartikaisen huoltoa Joensuussa ja Autotalo Pelttarin huoltoa Porin seudulla sekä Arita Oy:n huoltoa Espoossa. Näiltä pisteiltä tuli edes jonkinlaista myötätuntoa tai jopa hyviä neuvoja asian tilan korjaamiseksi. Liike, josta auton ostin tai muut valtuutetut huoltopisteet, osasivat vaieta suomalaisittain monella kielellä.

Auton käyttökokemuksista perhekäytössä saan lisätietoja, kunhan tapaan poikani. Mutta ainakin puhelimessa vaikutti varsin tyytyväiseltä. Tosin oli ollut jo pieni "sähköongelma" asunto-osan akun latautumisessa, mutta se oli selvinnyt kurkkaamalla sulakekaappiin, jossa jokin vikstaapi oli alhaalla ja siksi akku ei latautunut. Vunukat ovat ilmeisesti nauttineet matkasta ja viimeksi soittaessani he leikkivät innolla Tanskasta Legolandista ostamillaan uusilla legoilla.

Minulla alkaa jo olla hieman ikävä noita vunukoita, mutta eiköhän tässä piakkoin nähdä ja todennäköisesti matkaillaankin yhdessä jonnekin. Kesää kun onneksi on vielä jäljellä, vaikka jotkut väittävät, ettei se ole vielä alkanutkaan tai sitten siirryttiin suoraan keväästä syksyyn.

Hannu
elämän matkaaja

torstai 2. heinäkuuta 2015

054. Moottoripyöräkelit

Kesä tuli, mutta auto meni! Mikkelissä on hellettä ja todella kaunis kesä, mutta minäpä en ajelekaan täällä tai muuallakaan nyt vähään aikaan matkailuautollani, vaan moottoripyörälläni.

HAP ja mopo.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Uusi matkailuautoni keikkuu jossain Itämeren aalloilla, kun poikani lähti perheensä kanssa keskemmäksi Eurooppaa. Täällä meillä on helle, mutta siellä se helle vasta onkin, kun on pahimmillaan tai parhaimmillaan - ihan miten vain - lämmintä noin 30 - 40 Celsius-astetta.

Auringonlasku Finnlinesin laivalla - tosin vuonna 2014.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mielenkiintoista myös on, että Fiat ei pystynyt toimittamaan mukaan auton suomenkielistä käsikirjaa ennen lähtöä. No - onneksi poika osaa tuota Lontoon murretta isäänsä paremmin. Minä kun jouduin koulussa lukemaan saksaa. Minusta tuo Fiatin toiminta osoittaa melkoista asiakkaiden aliarvioimista ja sanoisin jopa typerää ja myöhemmin kostautuvaa ylimielisyyttä asiakaspalveluissa. Minkäänlaista kontaktia maahantuojalta en yrityksistä huolimatta ole saanut. Ja yritystä kyllä on ollut.

Auto on pikkuvikojensa puolesta ollut kuin lottoautomaatti: yhtenä päivänä joku vika on päällä, toisena ei. Tuo "joku vika" on vilkku, joka viimeksi autossa ollessani taas toimi. Itse veikkaan, että syy löytyy kosteudesta, joka aiheuttaa sateella tai sen jälkeen ongelmia ja kun auto kuivuu lämpimällä kelillä, ongelma katoaa. En tiedä missä ongelma majailee, mutta jossain sellaisessa paikassa ehkä, minne sitten kosteuskin pääsee.

Avainta en saanut kuntoon ennen matkaa, mutta toivottavasti sulkeminen ja avaaminen toimii moitteettomasti ilman kaukosäädintä. Asennutin autoon kuitenkin kaiken varalta turvajärjestelmän, jolla ovet voi tarvittaessa sulkea aivan varmasti. Poika asensi siihen vielä palohälyttimen ja sammutuspeitteen, joten eiköhän sillä matkailu liene nyt riittävän turvallista.

Laitoin viestiä käsikirjasta myyjäliikkeellekin, ja kohtuullisen pitkän odottelun jälkeen sain vastauksen: "Eivät ole Fiatilta soittaneet!" Lieköhän siellä vanhat ARP-puhelimet, jotka toimivat vain yhteen suuntaan ja silloin, kun on tangentti alhaalla. Kannattaisi hankkia kaksisuuntaiseen viestintään kelvolliset puhelimet, joilla voi myös soittaa Fiatin maahantuonnin suuntaan.

Kyllä pitää nyt kaiken tämä vatuloimisen jälkeen sanoa niille, jotka pohtivat matkailuauton hankkimista: "Osta sellainen auto, jossa alustana ei ole Fiat." Vältyt monelta harmilta. Varsinkin, kun autoihin nyt yleensäkin tulee aina jotain korjattavaa - Fiatiinkin.

Uuden auton ajamisesta ja käytöstä jäi kuitenkin ihan hyvä maku. Se toimi ja toiminee jatkossakin, kunhan nuo lapsentaudit saadaan voitettua. Poikanikin oli tyytyväinen, kun hän ajeli sillä kotiinsa Lappeenrantaan ja sieltä Helsinkiin laivalle. Kuuleman mukaan autoon jäi vielä tyhjää tilaakin sen jälkeen, kun matkaan oli pakattu nelihenkisen perheen tavarat. Yksi polkupyöräkin lähti mukaan takatelineellä kauppamatkoja varten.

Mielenkiintoista oli autolla ajellessa huomata, että enää eivät vastaantulevat matkailuautot tervehdi, kuten tekivät vanhan auton kohdalla. Vanhan auton tunnisti matkailuautoksi edestäpäinkin sen ns. alkovin, kuljettajan kopin päällä olevan makuutilan, vuoksi, mutta tätä autoa ei helpolla erota edestäpäin suuresta pakettiautosta ja siksi käsi ei nouse tervehdykseen vastaantulijalla. Ei ollenkaan paha asia - minusta eikä pojastakaan.

Vunukat olivat innoissaan matkalle lähdöstä. Odottivat sitä kovasti. "The Lady of my Life", 4-vuotias D. päätti lähteä sillä jo vuorokausi aiemmin kuin muut ja ilmoitti autoon noustuaan topakasti: "Nyt muuten lähdetään ja jos joku aikoo tulla mukaan, on syytä tulla autoon heti!" 6-vuotias J. oli hieman ihmeissään ja hämmentynyt ja yritti tapansa mukaan selittää rauhallisen järkeilevästi ja loogisesti, että lähtö muuten tapahtuu vasta yhden yön nukuttua ja sitä ei kaiken lisäksi vielä nukuta autossa.

D:n ukille myymä teos "Paripuu". Hinta 2 €.
(Valokuva © Hannu Pyykkönen)
No nyt he kuitenkin keikkuvat hellesäässä jossain Itämerellä ja pohtivat, miten tuhlaavat pääkohteessaan Tanskan Legolandissa viime talvena myymistään taideteoksista saadut varat. Kuuleman mukaan useita satoja Tanskan kruunuja odottaa sijoituskohdettaan Legolandissa. Akvarelleja myytiin lähes urakalla isovanhemmille ja muille sukulaisille hintaan 1 - 12 euroa. Kalliimpi hinta oli yleensä vierailla tai kaukaisimmilla sukulaisilla ja halvempi lähisuvulla, joka vastaavasti sitten osti niitä useammin.

J:n ukille myymä teos: "Masupuu". Hinta 2 €.
(Valokuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen kohde, jota vunukat kuulemma suuresti odottavat on Juutinrauman ylitys piiiitkääää siltaa pitkin. He kun palaavat tuolta turneeltaan Keski-Euroopasta Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Ukki antoi molemmille pienet muistikirjat mukaan matkalle toiveella, että saisi sitten nähdä kuvia niistä kohteista, missä he ovat käyneet. Katsotaan sitten, mitä saamani pitää.


Hannu
elämän matkaaja