torstai 30. kesäkuuta 2016

102. Olihan matka!

Kesän 2016 päämatka, retkeilyautolla Kroatiaan, Albaniaan ja Makedoniaan, on nyt takana ja olo on perinteinen: väsyneen onnellinen. Väsynyt olen jälleen noiden viimeisten etappien pitkistä matkoista ja viimeisenä vielä ikään kuin korkkina pullon suussa, aikainen klo 05 lähtö Navirailin m/s Seilorilla Viron Paldiskista Hankoon. Mutta onnellinen olen koko matkan onnistumisesta ja matkalla kokemistani asioista ja ihmisistä.
Matkareitti ilman Suomen osuutta ja kokonaisuudessaan (Suomen osuus mukaan laskettuna) noin 7500 kilometriä. Kartta ei ole kaikkien matkojen osalta tarkka, pelkästään suuntaa-antava.

Jossain vaiheessa kirjoitin, että koko matka alkoi yhtäkkiä tuntua eräänlaiselta selviytymisriitiltä, kokemukselta, joka piti ennen kuolemaa kokea. Sitä se ehkä olikin, sillä en nyt ihan heti usko toistavani matkaa enää tässä elämässä.
Kroatian teillä jälleen. Matkalla Krk'stä Senj'iin.

Liitän tähän oheen joitakin huonojen nettiyhteyksien vuoksi julkaisematta jääneitä videoita matkan varrelta. Hieman saman toistoahan nuo näyttäisivät olevan, mutta kertovan kyllä jotain matkan varrelle osuneista teistä ja maisemista, miksei tunnelmistakin.

Matkalla Senj'sta Selinaan.

Jospa yrittäisin arvioida hieman matkan plussia ja miinuksia, hyviä ja huonoja puolia. Se oli selvästi huono asia, joskin omalla tavallaan samalla hyväkin, etten niin ”kauhiasti” valmistautunut matkaan, siis tehnyt aikatauluja ja etukäteissuunnitelmia. Tietysti huollatin auton ja otin mukaan melkein kaiken tarvitsemani, osin liikaakin. Mutta matkan aikana "en eilen tiennyt, minne huomenna menisin". Ainoastaan tavoite ja suunta: Albaniaan nyt ainakin yritän, oli mielessä. Ihan varmaksi en vielä matkan alussakaan tiennyt, mitä kautta ja pääsenkö sinne sittenkään. Ja onko edes tuo Albania kääntymispiste.

Alussa on kuvassa hieman kaihia, mutta se paranee pian matkalla Krupasta Sibenikiin.

Huonoa on myös tällaisella matkalla yksinmatkustaminen, siinä jää aika paljon näkemättä ja kokematta, tai jos aikoo nähdä ja kokea, pitää ehkä sitten suunnitella tarkemmin. Yritin löytää jonkinlaisen kompromissin. Myös alun suurisuuntaiset suunnitelmat ajallisesti varsin pitkästä matkasta, supistuivat sitten kuitenkin vajaaseen kuukauteen. Matkaväsy kai ilmeisesti sittenkin iski ja sai haluamaan kotiin. Olisi siinä varmasti mukana ehkä joitain henkilökohtaisia syitäkin, jotka sitten vaikuttivat mielialaan ja saivat ajattelemaan enemmän kotiin lähtöä.
Montenegrossa.

Ihminen ei ole kone ja kun matkustaa yksin, monenlaiset tunteet vellovat matkan aikana mielessä – hyvästä pahaan, kauniista rumaan, ilosta suruun ja huolettomuudesta huoliin. Niiden käsitteleminen yksin matkaajana on hankalaa. Ei oikein viitsi ”kaveriterapeuteille” kilautella kalliita puheluja ja ei asioita myöskään voi vieraille purkaa matkan aikana. Tämän ikäisellä ihmisellä alkaa olla jo valmiiksi, ilman mitään tällaisia henkisiä paineita tai ahdistuksia, ihan riittävästi tekemistä oman terveytensä – tai paremminkin sairauksiensa – kanssa, että ei siinä oikein enää mitään ylimääräisiä kuvioita kaipaile lisää. Mutta sellaisia näiltä osin tulee, halusit tai sitten et. Pariskuntamatkailussa ne näkyvät ajoittaisina riitelyinä, mököttämisina ja jälleen sovussa elämisinä. Itsensä kanssa on vaikea riidellä. Siinä on mukana vanhan, nyt jo kuolleen kollegani Tapsan sanoin, "yksimieliset päätökset ja kaksimieliset ajatukset".

Kohti Albaniaa.

Olisiko tuossa nyt ainakin osa matkan huonoista puolista. Onneksi niitä hyviä oli enemmän. Hyvää oli tuo huoleton matkan eteneminen ilman suurempia aikatauluja ja tavoitteita. Jos väsytti, voi huoleti leiriytyä, jos tuntui, että ajan, ajoin. Mukana ollut sähköavusteinen polkupyörä, uudistettu Helkama Kulkurini, oli suuri apu. Sen avulla pääsin helposti ja vaivattomasti tutustumaan ympäristön kohteisiin.
Albaniassa.

Hyviin asioihin kuuluvat myös ne, etten sairastanut mitään uutta ja yllättävää (vatsavaivoja, särkyjä, jne.) koko matkalla, nukuin hyvin, auto pelasi koko matkan ilman vikoja tai muita häiriöitä ja vastasi tarkoitustaan, lisäksi tapasin paljon mukavia ihmisiä eri maissa. Olen myös useassa yhteydessä maininnut, että pidin paljon siitä, että sain aina aika ajoin puhua saksaa. Monessa maassa saksan osaaminen oli parempi ja hyödyllisempi taito kuin englannin osaaminen, jota monikaan paikallinen ei sitten osannut yhtään.

Vaikka oloni on nyt viimeisten kahden kolmen päivän ajosta väsynyt, kokonaisvireystilani on huomattavasti parempi, kuin lähtiessä. Matka antoi suuresti eväitä taas jaksamiselle ja iloa pitkäksi aikaa. Niihin voi aina palata, kun katselen itse tai näytän kavereilleni kuvia matkalta ja kerron kokemuksistani.

Olen myös iloinen, että kirjoitin matkalta tätä matkablogiani, vaikka ajoittain ehkä väsy, sekä oma ehkä turhankin peruskriittinen asenteeni, sai minut kirjoittamaan jotain sellaista, joka olisi voinut jäädä kirjoittamattakin. Mutta ”aqva jakta est” – vai olikohan se sittenkin ”alea” – näillä mennään. Sen, mitä sanoin, sanoin; sen, mitä kirjoitin, kirjoitin; sen, mitä koin, koin; sen, mitä tunsin, tunsin. MItäpä noita enää vatvomaan.

Enemmän kuin mitkään höpinät ventovieraiden kanssa, tunteisiini vaikuttavat ja vaikuttivat varmaan matkallani tapahtumat ja elämä itseni ja läheisteni ympyröissä. Siellä tapahtuvat asiat vaikuttavat joka paikassa ja usein, kuten myös enemmän, vahvemmin, kuin turhat – ehkä enemmän väsyn aiheuttamat – riitelyt ventovieraiden kanssa jossain somen kiemuroissa. Jos niitä nyt sitten ollenkaan voi nimittää edes riitelyksi, kriittistä mielipiteenvaihtoa.

Varsinaisia ajopäiviä kertyi hieman yli kolme viikkoa ja siihen päälle valmistautumispäivät ja lopettamispäivät, niin kuukausihan siitä tulee täyteen. Nyt saunon ja saunon ja lepäilen, nautin mukanani tuomista hyvistä tuotteista ja haaveilen seuraavasta matkasta. Mihin se sitten suuntautuukaan, tyylilleni uskollisena en sitä vielä tiedä. Mutta enköhän tästä jo kohta jonnekin lähde.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Auto tyhjennetty matkatavaroista, pyykit pesty ja auto pesty ulkoa uuden näköiseksi. Nyt pitäisi vielä imuroida ja puhdistaa auto sisältä ja laittaa uudelleen lähtökuntoon. Mutta ennättäähän tuon tehdä myöhemminkin.
H@P

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

101. Ristinsä sitä on kullakin

Matka on tässä edennyt mukavasti kotiin päin. Tosin melkoisella vauhdilla, koska olen ollut näillä alueilla usein ja kotiin ja omaan saunaan pääsy alkaa tuntua todella vastustamattomalta. Edellisen juttuni jälkeen ei ole tapahtunut ennen tätä päivää mitään raflaavaa, josta olisin vääntänyt juttua edes puoliväkisin ja lisäksi noihin juttuni aiheuttamiin laineisiin eräällä matkailuun liittyvällä keskustelupalstalla en todellakaan aio osallistua. Monestakin syystä. Keskustelu helposti junnaa ”eipäs~juupas”-linjalla ja ei johda yleensä mihinkään hyvään. Tiedän olevani kriittinen kirjoittamisissani, mutta jos joku ei siedä sitä, ei sitten siedä. That’s it! Joskus väsyneenä saattaa sanoa jotain hieman särmikästäkin, mutta sellainen minä nyt vain olen ja jos joku ei siitä pidä, teksti pitää jättää lukematta.

Unkarin jälkeen Slovakia meni lähes heittämällä ohi ja yövyin jossain Etelä-Puolassa vanhan papan omistamalla vaatimattomalla leirintäalueella Tylawassa reilulla kolmella eurolla yö. Oli muuten ainoa paikka, jossa tuohon mennessä sain puhua suomea, koska illalla paikalle saapui nelihenkinen virolaosperhe.

Tylawasta alkoikin sitten taas Puolan ylittämisprojekti, joka päättyi Pohjois-Puolaan Suwalkiin samalle siistille leirintäalueelle jalkapallokentän viereen, jossa yövyin jo tulomatkalla. Puolassa ei tällä kertaa hätkähdyttäneet muut, kuin näkemäni kaksi pahaa auto-onnettomuutta, joista mahdollisesti molemmissa tuli ruumiita – tiedä häntä. Mutta hyvä muistutus meidän kaikkien kuolevaisuudesta ja varovaisuudesta liikenteessä – etenkin Puolassa, josta olen jo aiemmin maininnut jotain teksteissäni.
Ristikukkula panoraamana. Klikkaa kuvaa hiirellä suuremmaksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Liettuassa päätin käydä jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen Kryžių kalnasissa, Ristikukkulalla. Vaikuttavalla muistopaikalla. Olen joskus aiemmin parikin kertaa käynyt tuolla Liettuan Šiauliain läheisyydessä sijaitsevalla Ristikukkulalla, jonka paikallinen nimi on siis Kryžių kalnas. Todella mielenkiintoinen ja vaikuttava paikka, joka henkii liettualaisten hiljaista vastarintaa menneiltä kommunismin ajoilta ja ehkä jotain muuta nykyajalta.
Ristikukkula.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Paikalle alkoi muodostua vainajien muistelupaikka jo 1800-luvun loppupuoliskolla, kun vastarinta tai oikeammin ihan oikea kapina Venäjän keisarivaltaa vastaan epäonnistui ja ristejä alettiin pystyttää paikalle kapinan yhteydessä kadonneiden ihmisten muistoksi.
Ristikukkula.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ristien määrä lisääntyi hiljalleen alun reilusta sadasta jo Neuvostoliiton ajan tuhansiin risteihin, jotka aina aika ajoin tuhottiin maansiirtotraktoreilla, mutta jotka sitten muutamien päivien päästä taas olivat paikallaan entistä ehompina.
Ristikukkula.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ristit tuhottiin neuvotoliittolaisten toimesta ilmeisesti ainakin nelisen kertaa, mutta samalla paikka tarjosi mahdollisuuden liettualaisille osoittaa mielenkiintoisella ja mielestäni varsin oikealla tavalla väkivallatonta vastarintaa neuvostomiehitystä vastaan. Joidenkin tietojen mukaan 1961 tuhottiin 5000 ristiä ja 1975 taas 1200 ristiä, mutta kuten sanottu, niitä pystytettiin uudestaan koko ajan.
Ristikukkula.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Liettuan itsenästyttyä Neuvostoliiton vallan alta 1990, Ristikukkulalla oli jo noin 55 000 ristiä ja määrä lisääntyi ja lisääntyy koko ajan. Myös edesmennyt, nyt pyhäksi julistamisprosessissa oleva roomalaiskatolisen kirkon päämies, entinen paavi, Johannes Paavali II, vieraili 1990-luvun alkuvuosina paikalla ja pystytti ristin.
Paavin sanat yhden ristin kivijalassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nykyään paikalla on joidenkin arvioiden mukaan jo yli 100 000 ristiä ja niiden määrä kasvaa joka päivä, minunkin vierailun aikana useat henkilöt kantoivat mukanaan ristiä, jonka he veivät kukkulalle. Myös minä olin mukana 1990-luvun puolenvälin tienoilla, kun veimme erään lapsikuoron kanssa oman ristimme paikalle. En tosin enää löytänyt tuota ristin paikkaa, koska alue on siitä melkoisesti muuttunut, alue laajentunut ja ristien määrä kasvanut.
Ristikukkula.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kauppakojut on viety pois kukkulan viereltä erityiselle turisti-info-alueelle. Lisäksi joitain vuosia sitten kukkulan läheisyyteen rakennettiin ja perustettiin roomalaiskatolinen nunnaluostari. Koko ristien täyttämä alue oli laajentunut edellisestä käynnistä melkoisesti.
Ristikukkula.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo jäi tällä kertaa ainoaksi Liettua-episodiksi, kun yhtäkkiä havaitsin olevani Latviassa. Sekin havainto perustui vain siihen, että tiessä oli yhtäkkiä sellainen ylimääräinen haarauma, vanha tulliasaeman paikka, ja plakaatti, että olet saapunut Latviaan.
Itämeren rantaa Latviassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hankkimastani hollantilaisesta älypuhelin applikaatiosta – kas kun tämä Soneran yheys taas toimii hyvin Baltian maissa – löysin leirintäalueen nimeltään Lauču Akmens ilmeisesti paikkakaunnalla nimeltään Lauči, lähellä Latvian ja Viron rajaa. Majoituksen hinta oli kohtuullinen tällaisesta Itämeren rantapaikasta, jossa uimarannan lisäksi löytyi myös hyvä terassi ja ravintola.
Leirintäalueen viehättävä rantaterassi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Leirintäalueelta löytyy nyt ainakin kolme autokuntaa (minun lisäkseni) suomalaisia ja olipa mukava jutella yhden heistä, suomalaisen pariskunnan, kanssa suomeksi, jotka yllättäen tunsivatkin minut sekä blogitekstien että niiden mukana olleiden kuvien perusteella. Hieman tuo asia yllätti, mutta olkoon. Kiitos Eskolle ja hänen vaimolleen mukavasta juttutuokiosta. Tunsin tosin olevani ihan noviisi näiden yli parikymmentä vuotta eripuolilla Eurooppaa matkanneiden seurassa, mutta hyviä vinkkejä sain ja oli kiva tavata. Suunta molemmilla on suunnilleen sama huomenna. Pohjoista kohti.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoiukka@gmail.com

perjantai 24. kesäkuuta 2016

100. Jospa tästä pääsisin kohta kotiin

Matkaväsymys alkaa ihan selvästi hiipiä liiveihin. Moni asia tai kohde, joiden pitäisi kiinnostaa, ei sitä suuremmin tee. Nähtyäni Konstantinos Suuren synnyinkaupungin, mieli alkoi yhä enemmän tehdä kotiin.

Serbia oli aivan mukava maa, paikka, jossa yövyin, oli erinomainen ja tapasin siellä mukavia ihmisiä, keskellä melkein ei mitään. Komenički Varissa, eräänlaisessa Nisin alueen luontokeskuksessa, jossa ihmiset voivat vaellella, leiriytyä vapaasti ja jopa metsästää, jos on luvat kunnossa.

Oli kiva asia, kun tapasin tarjoilijan, Milanin, joka puhui jonkin verran englantia ja hän kutsui illalla paikalle vielä ystävänsä, erilaisissa poliisitehtävissä, jopa erikoisjoukoissa ja huumepoliisissa palvelleen, Nemanjan, jonka englannin kielen taito jopa ylitti oman taitoni. Istuimme heidän kanssaan ravintolan terassilla, josta avautui huikeat näköalat Nisin kaupunkiin ja aiheemme keskusteluissa liikkuivat uskonnosta, politiikan kautta metsästykseen, jota Nemanja harrasti oikein sydämensä pohjasta. Hän oli myös erittäin kiinnostunut mahdollisuudesta metsästää hirviä Suomessa. Lupasin selvittää asiaa ja annoin sähköpostiosoitteeni tietojen vaihtoa varten.

Yö oli rauhallinen ja voin lämpimästi suositella kaikille suomalaisille tuota paikkaa, jos siellä päin liikutte. Siellä on hyvä ravintola, erinomainen ympäristö ja ilmainen parkki loistavilla paikoilla. Aamulla starttasin varsin ajoissa, sillä ajatuksena oli kulkea mahdollisimman pitkälle pohjoiseen. Koska matkailustani oli tullut enemmän tai vähemmän eräänlaista moottoritiematkailua, annoin mennä ja kilometrejä karttui nopsaan ja paljon.


Serbia tuli mentyä läpi ja siirryttyä Unkariin melko muodollisen passitarkastuksen ja melko pintapuolisen, rääppääjä Cheekin näköisen tullivirkailija tekemän tullitarkastuksen jälkeen. Hölmöyttäni en vaihtanut paikallista valuutta, florintteja, heti rajalla ja siitä saivat maksaa jalkalihakseni myöhemmin.

Ensin suunnistin Szegediin ja pian jatkoin matkaa, kun olin katsellut nettiä jollain huoltoasemalla, mistä usein löytyi nettiyhteys ihan ilmaiseksi ja löytänyt ihan taas pers’tntumalla uuden majapaikan Unkarin Szentesistä. Nimi viittasi kylpylää, jollainen se sitten olikin tai oikeastaan ihan ns. Wellness Center, ihan monipuolinen hyvinvointikeskus. jonka yhteydessä oli myös camping-alue.

Paikalta löytyi erilaisia ja erilämpötilaisia altaita, uima-altaita, saunakin, ravintola ja erilaisia muita ostospaikkoja ja vaikka mitä, kauniilla paikalla ja kohtuullisen halvalla. Paikka oli tarkoitettu selvästikin paikallisille, unkarilaisille ja olin varmaan yksi aika harvoista muun maalaisista paikalla. Ehkä joku saksalainen oli myös paikalla, tietysti. Kaikki alueen kyltit ja tekstit olivat vain unkariksi ja aika harvassa oli muun kielen osaajat.

Mutta paikka oli mukava erilämpötilassa olevine altaineen ja leppoisine tunnelmineen. Ihmisiäkin oli kohtuullisesti, ei ruuhkaksi asti, mutta silti paljon. Viivyin kauan altaissa ja olo niiden rikkipitoisen tai minkähän mineraalipitoisuuden jälkeenkään oli rento ja rauhallinen, juuri sopiva pitkän ajomatkan jälkeen.

Ihmiset olivat ystävällisiä niin palveluissa, respassa kuin naapureina leirintäalueilla, mutta harvassa olivat muiden kielten osaajat. Respan viehättävä nuori nainenkin oli onnellinen, kun ei tarvinnut puhua englantia, vaan saattoi kommunikoida saksan kielellä.

Jatkosta en sitten tiedä tuon taivaallista. Ihan tarkkaan en edes tiedä, missä päin Unkaria olenkaan, mutta väliäkös sillä. Huomenna matka jatkuu ilmeisesti Unkarin, Slovakian ja Puolan kautta eteen päin ja en yhtään tiedä, missä seuraavan yöni vietän.

Minusta tuntuu, että kirjoitteluni on alkanut saavuttaa lakipisteensä ja minun on viisaampaa hiljalleen vaieta, olla hiljaa. Siksipä en loppumatkaltani, joka on melko lailla tutuissa maisemissa ajelua, aiokaan suuremmin raportoida tekemisistäni, ellei siihen ilmene jotain erityistä syytä.

Kiitän kaiken varalta kaikkia matkaseurasta ja katsotaan sitten, missä seuraavan kerran tapaamme. Toivottavasti ette ole suuremmin repineet pelihousujanne juttujeni vuoksi. En ole sellainen ammattikaravaanari, kun jotkut aiheitani kommentoineet ilmeisesti ovat, joten tekstini on enemmän tällaisen harrastelijan kokemustekstiä. Pyydän anteeksi, jos olen jotenkin jotain sanomisillani loukannut tai mielen pahoittanut. Kerron asioita omasta näkökannastani ja omien tunteitteni pohjalta. Ne eivät aina ole samanlaisia kuin jonkun toisen. Eikä tarvitsekaan!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
 
nettihoukka@gmail.com
P.S.
Lisään tännekin kuvia, joita on jokunen, kunhan joskus löydän paremman nettiyhteyden.
Jonkin verran kuvia ja hieman tekstiäkin löytyy myös Twitter-tililtäni: https://twitter.com/Nettihoukka sekä omilta Facebook-sivuiltani (Hap Pyykkönen).



H@P

torstai 23. kesäkuuta 2016

099. Konstantinos Suuren syntymäpaikalla

Pohdintani Strugassa johti siihen, että päätin jättää Makedoniankin taakseni, koska tarve päästä kotiin oli selvässä kasvussa ja Makedoniakaan ei sillä tavalla sytyttänyt, että olisin lähtenyt hakemaan sieltä jotain erityisempää. Ohrid ja Struga riittivät tällä kertaa ja oli aika siirtyä seuraavaan paikkaan.

Hieman mietin erilaisia vaihtoehtoja, mutta minulla ei ollut riittävästi tietoa tulevista paikoista ja näiden maiden tyypilliseen tapaan, mitään tietoa leirintäalueista ei oikein saanut mistään. Harkitsin jääväni sopivan kilometrimäärän jälkeen jollekin leirintäalueelle, jos sellaisen ilmoitus eli kyltti jostain eteeni putkahtaa.

Koska rannikolta poistuessani olin laittanut navigaattorini asetuksiin jälleen moottoritiet käytettäväksi, niitä sitten tulikin jonkin verran ja niiden varresta on turha etsiä ilmoitusta camping-paikoista. Siispä ajelin niitä pitkin moottoriteitä, joista osa alkoi ollakin jo maksullisia. Vinjettejä Makedoniassa eikä myöskään sen naapurissa, Serbiassa, ole. Kaikki maksetaan käteisellä tien alussa ja näitä alkuja riitti noin 5-10 kilometrin välein. Maksun voi suorittaa euroina ja se vaihteli yhdestä eurosta kahteen ja puoleen euroon pätkältä.

Se pitää vielä uudestaan sanoa, että kyllä noiden varsin uusienkin navigaattorien uudet juuri päivitetyt kartat ovat näissä maissa todella puutteelliset ja aiheuttavat monesti päänsärkyä. Mutta niistä ei kannata välittää ja käyttää vain omaa tervettä järkeään ja päättelykykyä. Tosin nekään eivät aina riitä, jos ei oikeasti tiedä, mihin on menossa.

Alkuun Makedoniassa tiet olivat ajoittain melko huonokuntoisia, mutta silti ajettavia. Lähempänä suuria kaupunkeja kuten vaikkapa pääkaupunki Skopjea, niiden laatu parani, mutta taas rajalle mentäessä huononi. Tietöitä oli yllättävän paljon ja ne hieman, mutteivät tolkuttomasti, hidastivat matkan tekoa.

Harkitsin jo jossain vaiheessa Serbian läpiajoa, mutta hylkäsin sen, jos vain jonkinlainen paikka löytyisi. Löytyihän se ja siitä kohta.

Eräällä keskustelupalstalla on käyty keskustelua mielipiteestäni mm. Albaniasta. Ei ole syytä muuttaa mielipidettä, sillä noin – kuin kirjoitin – ne myös koin.

En ole sellainen puskissa asuja, etenkään, kun matkustan yksin. Silloin panen enemmän painoa turvallisuudelle ja helppoudelle palvelujen, kuten suihkun, pesukoneen ja miksei toiletinkin suhteen.

Joku haluaa kuitenkin keskustelujen perusteella vielä, että nämä maat, kuten Montenegro, Albania ja Makedonia, säilyisivät eräänlaisina karavaanarien villinä itänä, jossa voisi viettää nostalgisia hetkiä oman elämän varrelta, ajoista, jolloin maito haettiin naapurin mummolta maitokannulla. Jossa eivät vielä olisi vallalla raa’at liike-elämän lait hintoineen ja markkinavoimineen, ja joissa massaturismi ei olisi pilannut vielä kaikkea alkuperäistä ja aitoa suurkansallisten, kasvottomien yritysten voimin ja joissa edelleen voisi kuunnella sikopaimenen laulua sioilleen matkailuauton vierellä. Niin ja joissa minkäänlaista yhteiskunnallista kehitystä ei olisi tapahtunt, vaan ihmiset edelleen eläisivät melkein kädestä suuhun.


Minusta tuollainen ajattelu on kyllä kaunista, mutta samalla kovin itsekästä. Se ei anna mitään oikeaa arvoa niiden ihmisten sille työlle, millä heidän pitäisi elää ja elättää perheensä. Tärkeintä saattaa joskus tuollaisen sanojalla olla vain se, että saan kokemuksia ja elämyksiä mahdollisimman halvalla, olivat ne sitten oikeita ja aitoja vai melko lailla ”tekosellaisia”.

Kuitenkin parhaan tuloksen saadaan oikealla mitoituksella, suunnittelulla ja hyvällä palvelulla yhdistettynä näiden maiden todella upeaan luontoon ja mukaviin ihmisiin. Itse, vaikka kuinka pidänkin luontokohteista, arvostan myös suuresti vaikkapa hyviä ja paikan hintaan sisällytettyjä nettiyhteyksiä. Ne puuttuvat vielä monesta paikasta tai ovat kovin vajavaisia ja toimivat vain rajoitetulla alueella. Hyvää palvelua saa jo nyt useimmissa paikoissa, mutta joku siitä kokonaisuudesta silti puuttuu, kun paikat ovat joko rempallaan tai alkeelliset.


Jonkun mielestä myös tällainen paikasta toiseen meneminen tällaisellakin vauhdilla, kun minä sitä teen, ja sen jälkeen auton ikkunasta nähtyjen näkymien perusteella maiden, kulttuurien ja tapojen analysointi on suuri virhe. Ilmeisesti sanoja tietää näin sanoessaan tekoni ja missä olen todella vieraillut ja miten, sekä mahdollisesti senkin, kuinka tunnen näiden alueiden ja maiden historiaa ja kulttuuria.

Jokainen voi tietysti jo lähtiessään matkalle laatia vaikka millaisen strategian matkan onnistumiselle. Minä en niin tehnyt, vaan matkustan ihan pers’tuntumalla sinne, minne mieli tekee ja katselen, pysähdyn ja vierailen siellä, missä sillä hetkellä haluttaa. Jos joku asia tökkii, jatkan matkaa. Niin yksinkertaista se nyt vain on.


Montenegro, Albania ja Makedonia ja nyt hieman Serbiakin tökkivät hieman, ei kovin paljoa, mtta sen verran, että vietin siellä vähemmän aikaa. Kroatia ei tökkinyt, päinvastoin, siksi olin siellä kauemmin. Ei ihmisissä ole vikaa, systeemissä vain ja siinä järjestelmässä, missä noissa maissa eletään.

Se vain on niin kaukana siitä, minkä itse koen oikeaksi ja tasapuoliseksi kaikille – niin minulle kuin etenkin noiden maiden kaikille ihmisille. Ihmiset pääosin – siis ainakin ne, joita kohtasin, olivat mukavia ja ihania, auttavaisia ja oikeita, aitoja ihmisiä. Kaikki vain eivät ole sitä ja maista löytyy monenlaisia ongelmia, jotka juuri ihmiset tekevät eriarvoistaessaan asioita, ihmisiä ja tapahtumia.


Hallitseva eliitti meillä on joka paikassa, Suomessakin, ja se rohmuaa parhaat päältä kaikessa. Se, mitä, jää, jaetaan sitten edelleen varsin epätasaisesti muille ja heikoimmat siinä jäävät kyllä ”Jopen osaan”. Tämä seikka jotenkin korostuu noissa entisissä itäblokin maissa melko konkreettisesti ja sen korjaaminen ei tule olemaan helppoa.

No tällaisin tunnelmin siirryin Serbiaan ja ajatus oli joko käydä tutustumassa pyhän Bysantin keisari Konstantinos Suuren synnyinseudulle Nisissä ja majoittua sinne, jos mahdollista, tai sitten jatkaa matkaa jonnekin ehkä vaikka Unkarin suuntaan.

Rajamuodollisuudet sujuivat mutkattomasti ja Serbiaan saavuttuani edessä olivat samat ongelmat: mikä maa, mikä valuutta ja mistä sitä saa? Kun monessa maassa rajan ylitettyään on tottunut näkemään jos jonkinlaista kojua, joissa lukee ”Money Exchance” monella kielellä, niin näistä maista sitä ei yleensä löydy. Rahaa saa vaihtaa melkein mistä vain – huoltoasemilta, kaupoista – ja ihan kohtuulliseen kurssiin. Pitkään sain hakea, mikä mahtaakaan olla Serbian valuutta – se oli denari – ja yhdellä eurolla sai noin vajaat 120 denaria.

Diesel maksoi 150 denaria, kun se Makedoniassa maksoi vain 50 paikallista ”galagania”. Ja yhdellä eurolla sai noita ”galaganeja” 61 kpl. Joten diesel oli halpaa Makedoniassa, selvästi alle euron. Serbiassa jo hieman kalliimpaa, siksipä tankkasin 120 litran tankkini täyteen Makedoniassa ja täydensin tankkia vielä ennen Serbiaan siirtymistä rajalla tuhlaamalla loputkin Makedonian valuutat polttoaineeseen. Kaiken kaikkiaan minulla alkaa heittää jo häränpyllyä nuo eri maiden valuutat, niiden kurssit ja etenkin se, että niitä alkaa olla sekaisin – varsinkin kolikkoja – taskuissa ja kukkarossa.

Serbiassa suuntasin sitten sinne Nis-nimiseen paikkaan, joka on monella tapaa viime aikoina tullut esille juuri tuon Bysantin keisari Konstantinos Suuren vuoksi, Hänhän aikanaan teki kristinuskosta valtionuskonnon ja aloitti näin kristinuskon etenemisen maailmanlaajuiseksi uskonnoksi.

Ajaessani kaupunkiin melko pitkän – edellisistä päivistä selvästi poikkeavan, pitemmän – ajomatkan jälkeen, tihrustin katsellen leirintäaluemerkkejä. Ei tietenkään ollut. Pysähdyin kaupungin laidalla huoltoasemalla, josta löytyi alun kielivaikeuksienkin jälkeen englantia puhuva asiakas, joka tiesi yhden pienen paikan jossain kaupungin ulkopuolella. Nimenkin hän tiesi ja kirjoitti sen paperille, mutta ei osoitetta, ”Kamenički Vir, tosin paikan nimi oikeasti oli sitten kirjoitettu kyrillisin kirjaimin.

Paikka ei löytynyt navigaattorilla, mutta olin saanut tietää, että se sijaitsee reilun 10 kilometrin päässä Nisistä kylän lähellä, ja kylän nimi Kameniča oli melkein sama kuin tuo alkuosa. Kylä löytyi, muttei aluetta. Siispä kauppaan, josta taas yksi asiakas sanoi ”follow me”. Hänen perässään kilometrin pari ja risteyksessä hän selitti omalla erikoisella sekakielellään, että tuosta eteenpäin four kilometriä ja niks left.

Hyvin matka eteni ja kohta näin tienviitan jossa oli kyrillisesti ja englanniksikin, että siellä on Kamenički Vir, Kameničkin kukkula (hill). Ei kun sinne ja matkaa kertyi huomattavasti enemmän kuin miehen mainitsemat neljä kilometriä. Usko alkoi hiljalleen hiipua, vastaan tuli kapealla tiellä linja-autokin ja nousin koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Ei ollut oikein paikkaa kääntyä, joten ajattelin sitten käydä katsomassa, minne tie vie.

Kohta tuli vastaan kahden tien haarauma. Kumpi valita? Intuitio sanoi, että oikea, ja sinne mentiinkin. Kohta alkoi näkyä rakennuksen kattoa ja saavuin – korkealla vuorella olevan perheravintolan parkkipaikalle. Ihmisiäkin näkyi paikalla, tosin kukaan ei osannut jälleen englantia eikä saksaa, joten ravintolaan, josta löytyi suomalaisten YK-joukkojen palveluksessa Kosovossa tulkkina olleen miehen veli, joka osasi jonkin verran englantia, Milan.


Sain laittaa auton ihan minne vain ja eikä maksa mitään, varsinkaan, jos ostan jotain ravintolasta, vaikka ei sitäkään oikeasti edellytetty. Etsin parhaan paikan vanhan hiihtohissin rakennelman vierestä. Sähköä tai muitakaan palveluja ei ollut saatavilla, mutta eipä haitannut. Painuin ravintolaan oluelle ja tilasin ruokaa, jota oli muuten jo kehuttu siellä huoltoasemalla, missä tiesivät ko. paikan olemassaolosta. Tilasin talon erikoisen: villisikaa ja nautin sen paikallisen oluen ja itseleivotun leivän kera. Herkullinen annos! Ja arvaapa hinta: kahdella oluella viisi euroa.

Olut tuntui melkein taivaalliselta kahden pitkän jonotuksen jälkeen matkalla Nisiin. Toinen johtui auto-onnettomuudesta kapealla tiellä ja toinen tämän onnettomuuden ruuhkan aiheuttamasta jonotuksesta seuraavalla tietullilla. Nyt istun komeissa maisemissa ja kirjoitan juttua, jonka julkaisemisen ajankohdasta minulle ei ole hajuakaan. Katsotaan nyt, löytyisikö siihen joku kuvakin, vai julkaisenko ilman kuvia.

Huomenna sitten lähden ajamaan kohti joko Unkaria tai Romaniaa. Kumpaa, sitä en vielä tiedä. Mutta katsotaan sitten huomenna.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Tämä juttu pääsee julki hieman myöhässä, mutta haitanneeko tuo.
Jutut alkavat hiljalleen hiipua, kun siirryn ns. moottoritie- matkailuun, joten kirjoitan niitä, jos jotain kerrottavaa oikeasti ilmenee, en pelkästä kirjoittamisen ilosta. Seuraava juttu saattaa toki vielä tulla unkarilaisesta korpikylpylästä, jos energiaa riittää. Katsotaan nyt.
Tästä jutusta puuttuvat kuvat, koska nettiyhteys ei ole oikein hyvä. Saatan lisätä niitä sitten myöhemmin tännekin.

H@P

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

098. Johan on reissu

Olen viime päivinä useaan otteeseen ajatellut, että tämänkertainen matkani taitaa olla minulle jonkunlainen aikuistumis- tai oikeastaan paremminkin vanhentumisriitti: teen tämän vielä ennen kuolemaa. Hieman tyyliin ”nähdä Napoli ja kuolla”. Minä nyt tosin en ole aikeissa kuolla ihan heti, ellei Luoja toisin päätä.

Albaniassakin on kauniita maisemia ja paikkoja.
(Video ja © Hannu Pyykkönen)

Kun ennen matkaa kerroin joillekin ihmisille meneväni Albaniaan, sain ehkä hieman kummastelevia katseita, joista oli luettavissa monenlaisia viestejä. No nyt voi näille epäilijöille kertoa, että kävin Albaniassa ja nyt olen jo menossa Makedoniassa. Minnehän tässä vielä ehtiikään!

Albania oli hieman vaikea pala sulatettavaksi. En tiedä, kuinka monta kertaa tai kuinka kauan minun pitäisi siellä oleskella, että alkaisin ymmärtää maata ja sen asukkaita. Tällainen pikaraapaisu ei riittänyt ollenkaan. Moni asia on niin eritavalla organisoitu ja hoidettu, ettei tällaisen suomalaisen, länsimaalaistuneen ihmisen käsitys aina riitä systeemin ymmärtämiseen. Paljon on varmaan matkaa länsimaaksi, jos nyt sellaiseksi koskaan haluavatkaan. Maassa on suuri muslimiväestö, pieni täysin itsenäinen ortodoksinen kirkko ja runsaasti ”entisiä ateisteja” albanialaisten eräänlaisen diktaattorin Enver Halil Hoxhan hirmuvallan ajalta.

Silti kaikki pelaa Albaniassakin ihan noin vain, simsalabim, vaikka itse siellä asioihin törmäilinkin. Tällaiselle hieman vajaat kolme ja puoli tonnia painavan auton kanssa liikkuvalle, moni asia on ollut koettelemus: paikoitellen teitten kunto, teiden ja paikkakuntien ja paikkojen (vaikkapa leirintäalueiden) viitoitukset ja aika moni muukin, mutta jääkööt ne nyt tästä pois, ettei ihan hirveäksi valitukseksi mene.

Jotta elämä ei sitten tällaisessa kuitenkin kohtuullisen kauniissa merenrantamaassa kävisi sitten liian ihanaksi, siitä pitävät huolen vanhan systeemin mukaiset, komeahattuiset poliisit, policija, joita riittää joka puskaan. Kun on jo loppukuu ja palkkakin alkaa olla käytetty, poliiseja näkyy keräämässä ”pakollista kolehtia” maanteiden pusikoissa merellä hukkuneiden ja kadonneiden poliisien arkkurahastoon tai sitten johonkin muuhun. Jottei sanomaani tulkita kostoksi tai joksikin vastaavaksi, sanottakoon, etten ole vielä saanut ainuttakaan sakkoa koko matkalla enkä muutenkaan matkailuautolla ajellessani aikaisempinakaan vuosina.

Jos lie kehittämistä monessa asiassa, niin yksi asia on kunnossa näissä entisen Jugoslavian maissa: autojen pesu. Joka niemessä, notkossa, saarelmassa on yksityisyrittäjä, jonka firman nimi on maan kielestä hieman riippuen vaikkapa ”Lavazh”. Miten usein nämä ihmiset ihan oikeasti täällä autoja pesevätkään! Huippuna monen lavazhin ohessa saattaa olla kahvila, baari, ravintola. Ja muuten, paikallisilta huoltoasemilta ei sitten saa paljoa muuta kuin polttoainetta ja öljyä, mutta hotelli siitä samasta paikasta saattaa usein löytyä.

Liikenne teillä sujuu aivan kuten muutama vuosi sitten (ennen hurjapäiden kuolemaa) vapautuneissa Baltian maissa, etenkin Puolassa, hurjana. Mielettömiä ohituksia ja suuria riskejä otetaan. Teillä ovat muut ongelmat ajoittain melkoiset kuopat ja erityisesti teiden ja siltojen liittymäkohdat, joissa paikalliset harjoittavat usein ”auto-slalomia”.

Teiden varret ovat monessa maassa asutuskeskusten liepeillä täynnä myyntikojuja, joista saa monenlaisia itse kasvatettuja vihanneksia ja juureksia, hedelmiä, hunajaa, mehua, viinejä ja jopa snapseja, mitä se sitten onkaan missäkin maassa nimeltään, jossakin rakia.

Hauska yksityiskohta oli havaita, että ainakin Albanian maaseudulla kaikki tervehtivät minua iloisesti autolla ajaessani. Nostivat kättä tai vilkuttivat. Alkuun ajattelin, onkohan autossa ulkopuolella joku vikana, ennen kuin viesti meni perille tällaiselle urbanisoituneelle ihmiselle.

Koska ihan selvästi jostain syystä Albania alkoi itseäni hieman ahdistaa, ajattelin lähteä maasta melko nopsaan. Jäi katsomatta Tiranan katedraali ja Durresin seminaari ja varmasti paljon muutakin. Siispä päätin siirtyä Makedoniaan, paljon kiisteltyyn maahan niin poliittisessa mielessä kuin etenkin ortodoksisesti kirkkopoliittisessa mielessä. Maatahan nimitettiin pitkää ”Entiseksi Jugoslavian tasavalta Makedoniaksi", EJTM tai englanniksi FYROM, mutta kiista Kreikan omasta Makedoniasta, maan pohjoisesta alueesta, jota he nimittävät myös Makedoniaksi, ei lannistanut makedonialaisia ja nyt he ovat jotenkin itsenäisiä noin yleispoliittisesti. Kirkkopoliittisesti maan ortodoksinen kirkko erosi Serbian ortodoksisen kirkon alaisuudesta ja on jonkinlaisessa skismaattisessa tilassa suhteessa muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin. Jopa maan ortodoksisen kirkon yksi piispa, Ohridin arkkipiispa Joan, istui melko kauan vankilassa oikeastaan noista molemmista edellä mainituista syistä johtuen, poliittisesta ja kirkkopoliittisesta.

Niinpä sitten ajelin melko lailla sekavin suuntimin kohti Makedonian rajaa. Jos nyt jonkinlaisen ohjeen voisin antaa vaikkapa karavaanareille, niin älkää poiketko Albaniassa pääteiltä, saatatte jäädä pysyvästi Albaniaan, kun ette löydä liittymää takaisin päätielle. Minäkin seikkailin sellaisilla poluilla, etten olisi koskaan uskonut sellaisilla ajavani, ennen kuin löysin päätielle. Niin ja minulla on uusin malli TomTomin navigaattorista, päivitetyt kartat, mutta silti navigaattori ei osaa ohjata Albaniassa. Teiden luokitus on ihan p:stä, välillä ajellaan peltotiellä, kun uutta tietä ei ole navigaattorissa, ja välillä ajellaan peltotiellä, koska se on ainoa tie kohteeseen jne. Siihen ei siis voi luottaa ollenkaan ja on syytä varata mukaan hyvä ja mahdollisimman UUSI paperinen kartta. Jonkinmoisen varmaan tunnin kestävän seikkailun ja ainakin yhden pahalta kuulostaneen pohjakosketuksen jälkeen pääsin kuitenkin, kun sitkeästi yritin, päätielle, jota paikalliset kutsuvat ”autobahnaksi”, mutta jossa vastaan voi tulla omalla kaistalla auto, mopo, aasi tai jonkin sortin pyörä taikka monta muuta ihmettä, vaikka heinäkuorma hevosen vetämänä.
Ensin vuori ylös Albaniasta ja sitten alas Makedoniassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tie tällä kertaa oli rajalle kunnoltaan kohtuullinen, noustiin tosin korkealle vuorelle ja päästyäni viimein raja-asemalla, jonoa ei ollut paljoa, ehkä viisi autoa, mutta, mutta …

Normaali passin ja auton dokumenttien (rekisteriote ja vihreäkortti) tarkastuksen jälkeen kyytiini nousi paikallinen (ilmeisesti albanialainen) poliisi ja ohjasi auton minulle tuntemattomalla kielellä erikoistarkastukseen taaempana olevaan rakennukseen. Ei kun auto ”rasvamontun” päälle, josta muuten puuttui metallireunat renkaille ja autoni oli lähellä mennä monttuun. Kuski komennettiin ulos autosta.

Kaksi rajavartijaa tutkikin sitten auton perusteellisesti. Kyseltiin, josko on narkoottisia aineita, ja kun vastasin, ettei ole, niin lisäkysymyksellä kysyttiin, etteikö edes ihan vähää. ”NO EI!” oli vastaus. Missä olin ollut Albaniassa ja kuinka kauan. Sitten tutkittiin joka komero ja laatikko, jopa jääkaappi ja peräosan auton tarvikelokerot, puhtaat ja pestyt kalsarit ja eväslootat. Ei löytynyt edes piilotettua maahanmuuttajaa. Ainut joka kummastutti tutkijaa ja aiheutti kysymyksen oli poliisin pampun näköinen pyörän pumppu, jonka onneksi sitten toinen tarkastajista tunnisti pumpuksi. Lopuksi sitten vielä kierros auton ympäri huumekoiran kanssa ja antaa mennä, saatte poistua. Varovainen peruutus, ettei nytkään menisi monttuun ja matkaan. Tosin ei kerrottu mistä, samaa edellistä jonotustako käyttäen (jossa nyt oli autoja jo enmmän) vai muuten. Menin tyhjälle luukulle ja nostivat portin heti. Huh, huh!

Kohta oli sitten Makedonian raja-asema, jossa samat dokumentit uudestaan, mutta ei onneksi muuta. Läpi pääsin ja suunnaksi otin suuren järven rannalla sijaitsevan Ohridin, jossa sijaitsee yksi Euroopan kuuluisimmista todella vanhoista ortodoksisista luostareista ja luostarien freskoista ja ikoneista.

Ulkona oli tosi kuuma, hieman yli +30⁰C ja autolle piti löytää parkkipaikka ja pitihän sitä löytää se oikea kohdekin, missä vierailla. Hyvä ystävä lähetti osoitteen, jonka siirsin navigaattoriin ja painuin kohti Ohridin vanhaa kaupunkia. Jätin auton hyvällä onnella löytämälleni läheiselle vartioidulle parkkipaikalle ja ei kun nousemaan jalkaisin korkealle mäelle, missä on vanha linnoitus ja jossa monet luostarit sijaitsivat. Unohdin tietysti ottaa mukaan juomapullon, mutta ennen mäelle menoa vaihdoin hieman Makedonian denaareja ja ostin niillä vesipullon matkalta. Tuossa helteessä ja melkoisen nousun uuvuttamana en jaksanut vierailla kuin yhdessä vanhimmista luostareista, rekonstruktoidussa pyhien Klemensin ja Panteleimonin muistolle omistetussa Plaošnikin luostarissa, jossa ystävällisen ja avuliaan työntekijän luvalla sain ottaa muutaman kuvankin ja samalla hyvän opastuksen.
Plaošnikin luostari Makedonian Ohridissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)



Sisäkuvaa Plaošnikin luostarista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paita oli märkä hiestä ja kaikki mitä join, tuli ihosta ulos. Oli todella ahdistavan kuuma, mutta kävely teki ihan hyvää. Olisi paikalle näköjään päässyt autollakin, siellä oli jopa laaja parkkipaikka, mutta eipä tuo vartioitukaan paikka paljoa maksanut, euron, mutta annoin kaksi.

Makedoniassakaan – kuten ei myöskään Albaniassa – ole helppo löytää leirintäalueita. Albanian alue nimeltään ”Pa emer”, löytyi maksullisesta hollantilaisesta älypuhelinohjelmasta, jonka löysin erään albanialaisen hotellin edustalla käyttämäni hotellin wi-fin avulla. Jos tie sinne oli erikoinen tienylityssiltoineen ja perillä erittäin huonokuntoisine teineen, niin tälle Strugan leirintäalueelle, minulla ei ollut minkäänlaisia ohjeita. Sain tietää paikasta Ohridin luostarin työntekijältä, joka kertoi paikan nimeltä ”Камп Езерскн лозја” tai jotain sinne päin olevan tuolla Струга’ssa. Ei löytynyt ja ennätin jo kysyäkin pariin kertaan paikkaa ja sain ilmansuunnan, mutten muuta.

Mutta Makedoniasta löytyy avuliaita ihmisiä. Kysyessäni paikkaa eräästä rakennustarvikkeita myyvästä pikkukaupasta, jossa emme löytäneet yhteistä kieltä, paikalle saapui naapurikaupan nuori mies, joka selitti ja selitti "hoonolla eglannin kelellä", ja kun huomasi, että taitaa olla ohjeistus joko liian vaikea tai tajunta vastaanottajalla huono, hän ilmoitti ”follow me” ja keskellä kapeaa katua autoni toisin päin (temppu muuten sekin) ja auton perässä noin 4-5 kilometriä paikkaan, johon en ihan varmasti olisi itse osannut. Vaikka hän ei olisi millään halunnut mitään korvausta, annoin kuitenkin viisi euroa vaivan palkkaa hänen suuresta ystävällisyydestään.

Sieltä sitten löytyi tuo ilmeisesti jollain tavalla viinin juomiseen liittyvän niminen leiripaikka, joka ensi alkuun näytti vanhalta pioneerileiriltä, mutta paljastui sitten todella laajaksi alueeksi, jossa on niin kausipaikkalaisia, vuokrattavia majoja ja kamppereille sähköpaikkoja. Parhaat vuotensa alue on nähnyt joskus kauan sitten: vastaanotto oli laaja, mutta ränsistynyt rakennus, kausipaikkalaiset vaikuttivat enemmän sekavalta maahanmuuttajaporukalta erikoisine tapoineen, ja alue itse oli vaikeasti hahmotettava ja moni asia oli ”hieman” rempallaan. Mutta muuten ihan menetteli yöpyjälle.

Ajelin siellä hämmästyneiden kausipaikkalaisten joukossa puiden raapiessa auton kattoa ja yritin epätoivoisesti löytää paikan, mihin asettua. Muutama katselmus jalan ja lopulta toteamus, ettei tuosta kurvista pääse tällä ajotaidolla, vaikka naapurit sitä tarjosivat tehtäväksi. Viimein saapui yhteistä kieltä taitamaton paikan isäntä polkupyörällä ja jälleen viittomilla ”follow me”. Sieltähän se löytyi, melkein Ohrid-järven rannalta, kuitenkin aidatun alueen sisältä ja sähköäkin löytyi hämähäkin seittien lomasta auton viereltä.
Makedonian ensimmäisen ja saa nähdä onko myös viimeisen majapaikkani ranta noin 30 m autosta. Ranta on Ohrid-järven pohjoisrantaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun sitten menin suorittamaan rekisteröimisen takaisin respaan, harmittelin, ettei ole nettiyhteyttä. Ilmeisesti isännän tyttären, englanninkieltä taitavan kauniin nuoren naisen kanssa selvittelimme mahdollisuutta. Maksullisia nettikortteja hänellä ei juuri nyt ollut – niillä olisi hyvä yhteys etenkin juuri omalta paikaltani – ja kun hän huomasi harmistukseni ja kun kysyin, eikö hän mistään saisi tuota korttia, hän antoi minulle käyttöön oman korttinsa numeron. Ilahduin siitä suuresti ja kysyin taas hintaa. Ei maksa mitään. Höpsistä, annoin hänellekin viitosen, joka täällä on ihan hyvä summa. Jos verrataan vaikka siihen, että kävin kaupassa ja ostin säkillisen ruokaa ja maksoin siitä kolme euroa.
15. päivän etappi Albaniasta Makedoniaan.
Nyt saan sitten tämän jutun ajallaan ulos, seuraavista en tiedä taaskaan. Koska en tiedä, mitähän kautta sitä lähtisi kotia kohti matkaamaan. Vaihtoehtoja on Kosovo, Serbia, Bulgaria ja Romania. Katsotaan nyt ja jos en osaa päättää, menen sitten vaikka kaikkien noiden kautta.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

tiistai 21. kesäkuuta 2016

097. Albaniaan, entiseen bunkkerien maahan

Tällaisella reissulla kyllä pääsee tai joutuu tai sitten vain saa seikkailla ihan kunnolla. Minullakin on ollut jo niin monta todellista seikkailua, että alan kohta tippua laskuissa. Se on tietysti sitten näkökulma-asia, mikä on kenellekin seikkailu. Mutta tällaiselle yksin liikkuvalle vahalle miehelle niitä nyt joka tapauksessa on piisannut.
Tällaisesta taas aamulla starttasin ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Montenegrossa laitoin toiveikkaasti navigaattoriin kohteeksi Durres, kun en ollut kirjannut ylös joskus aiemmin katsomaani leirintäaluetta, jossa ajattelin yöpyä. No tietysti olisi vielä pitänyt sen moottoritiekiellon lisäksi laittaa masiinaan lauttakielto, sillä nyt se vei minut jonkun lautan äärelle, jolla olisin kai sitten päässyt Durresiin Albaniaan. En nyt kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt, vaan käännyin takaisin ja löysin sattumalta montenegrolaisen infopisteen.
"Vie vuorille tää" ... auto.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Konttorissa istui ihan vanhaan neuvostohenkeen sopiva ”njiet-problema”-virkailija, joka murtavalla englannillaan kertoi, että passaa nyt vain mennä takaisin ja huitaista siitä vierestä, eikä mennä lautalle. Tuossa vaiheessa pohdin muutenkin, että koko Montenegrolla on vielä edessään suuri imago-ongelma, ollakko yksi itämaa vai länsimaa. Jopa kirjaimiston vaihtaminen kyrillisestä latinalaiseksi saattaa olla hyvinkin pian edessä, jos maa aikoo olla jatkossa matkailumaa. Suurinta osaa keskieurooppalaisista matkailijoista ärsyttää, kun he eivät osaa lukea edes ravintola sanaa, monesta muusta puhumattakaan, kyrillisin kirjaimin.
Etelä-Montenegrossa maisemaan ilmestyivät jo minareetitkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Montenegrossa on paljon ristiriitaista. Vaikkapa rannalla lojuvien miljoonapaattien ja luksushuviloiden ja ylellisten hotellien suhteessa siihen todelliseen elintasoon, mitä suurin osa ihmisistä elää. Ajaessani autioituneella maaseudulla, asia tuntui pahalta ja ei ollut mukava katsoa ihmisiä, jotka sinnittelivät elääkseen kotiseuduillaan.

Maassa ovat tietyt perusedellytykset kyllä kunnossa: loistava kohde, hienot maisemat, meri ja vuoret, mutta matkailun kannalta tärkeissä infrastruktuureissa ja palveluissa on vielä iso kammottava ”musta aukko” ja todella paljon kehitettävää.

Paikka jossa yövyin. oli sellainen hätäpäissään valittu paikka, jollaiselle en tarjonnan ollessa normaalia, ollenkaan menisi. Nyt olin väsynyt ja ihan sama missä sain sähköä ja nukkumapaikan. Rauhallinen paikka, jossa ei lisäkseni ollut ainuttakaan muuta, mutta en ihmettele, jos ovat joskus käyneet katsomassa.

Muutaman kilometrin päässä olisi ollut muitakin paikkoja, mutta täällä ei koskaan voi olla varma, onko koko paikka edes auki – tähänkään aikaan kesästä.

Ihmisiä tällä Montenegron ihmeellisellä maakaistaleella näyttää olevan riittävästi. Maasta on pula kaikkialla. Ei ole parkkipaikkoja liikkeiden edessä, pysähtyminen on hankalaa ostoksille kapeilla kaduilla ja teillä, moneen paikkaan meno isolla autolla vaatii melkoista auton hallinnan osaamista. Omalla tavallaan kammottavin kokemus oli jossain suuressa keskuksessa, olisiko ollut Kotorissa, kun suuri matkustajalentokone lentää ulisi ihan melkein pään päältä TODELLA alhaalla. Ilmeisesti onneksi kuitenkin lentokentälle.

Autokanta on yksi mittari maan elintasosta. Se voisi Montenegron osalta kohdistaa kahteen merkkiin, joita liikenteessä näki ja joka myös samalla kuvaa hyvin tuon maan eriarvoisuutta: Zastava ja Mersu.
Yllättävän vähillä ruuhkilla olen selvinnyt. Tässä madellaan Kotorissa Montenegrossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kotorissa oli käynnissä myös iso tietyömaa ja siellä saikin sitten istua oikein kunnolla jonossa odottamassa liikkeelle pääsyä, mutta pääsinpä kuitenkin. Mutta millaiselle tielle! Piti ihan pysähtyä ja kysyä kioskin ihmiseltä, viekö tämä tie ihan oikeasti Albaniaan ja viralliselle rajanylityspaikalle. ”Kyllä” oli vastaus, ”anna mennä vaan.”

Tie alkoi Montenegron kaupungista nimeltään Bar ja enpä ole ennen ajanutkaan moisella ruuhkatiellä, jossa koko ajan sai pelätä, missä tulee vastaan auto ja pääsemmekö ohittamaan toisemme. Kaiken lisäksi vastaan tuli kolme linja-autoakin ja ilmeisesti pääsimme ohi, koska istun nyt Albaniassa. Tätä tietä riittikin sitten noin 20 kilometrin verran ja kovin oli huojentunut olo, kun pääsin tältä kaiken lisäksi kuoppia täynnä olevalta tieltä hieman leveämmälle ja samalla parempikuntoiselle tielle.

Aika erikoista ajatella, että kahden tällaisen maan välinen tie voi todella olla tuon kaltainen. Ilmeisen hätääntyneitä ilmeitä oli muuten linjurikuskeillakin ja usein vieressä oli toinen, joka kertoi tien reunan läheisyyden. Paikoitellen reunan takana oli rotko ja putousta riittävästi, eikä tietysti minkäänlaisia kaiteita.

Päästyäni sitten vihdoin viimein Montenegron ja Albanian – tai oikeammin - Crna Gora eli Црна Гора ja Shqiperia – rajalle, kuten maiden nimet oikeasti omalla kielellään ovat, siellä olikin melkoinen jono. Siinä sitten odottelin rauhassa edeten auto per 2-3 minuuttia joskus viisikin. Tällä rajalla katsottiin toisen kerran autoni paperit. Eka kerran ne katsottiin Montenegron Bosnia-Herzegovinan rajalla, jossa muuten sain piiiitkästä aikaa leiman passiini.

Tuo edellä mainitsemani neuvostohenki ei hävinnyt rajallakaan, vaan meidän tavan pulliaisten mennessä maahan kahta kaistaa, vieressä oli ilmiselvä ”kummisetäkaista”, jossa paksua sikaria polttelevat kauniiden naisten seurassa olevat vanhahkot miehet pääsivät rajan yli ohituskaistaa. Jopa niin, ettei heidän itsensä tarvinnut viedä passeja luukulle, sekundantti teki homman heidän puolestaan.

Kaikesta tästä huolimatta pääsin viimein – taitaa muuten jo olla – kymmenenteen maahan tällä reissulla, Albaniaan, joka kyllä omalla tavallaan on sitten oma lukunsa. Ei tuo tiukan diktatuurin alla ollut bunkkerita täyteen rakennettu maa ole vielä oikein edes matkailumaana ensiaskelissa.

Rajan ylitettyäni, ihan rajalla oli kummaa porukkaa tarjoamassa vaikka mitä palveluja ja ilmeisen laajalla etnisellä taustalla varustettuina. Koko matkan aikana tähän majapaikkaani jossain Durresin vai onkohan se Durrësin eteläpuolella, en nähnyt ainuttakaan turisti-infopistettä enkä muuten rahanvaihtopaikkaakaan. Näitä Albanian lekejä (ALL) saanee lähes joka paikasta, huoltoasemilta, kaupoista, mistä vain ja maassa on jossain määrin kaksoisvaluutta, maksaa voit euroilla tai lekeillä. Kun maksoin oluen lekeillä, tarjoilija oli jopa lievästi hämmästynyt.

Huitaisin samalla ohi pääkaupungin ja tuon toiseksi suurimman kaupungin ja majoituin jonnekin Korpeen, jälleen todella mielenkiintoisen tien päähän – jota tietä kulkiessani jouduin jälleen ainakin kerran toteamaan, että ei perhana tuonne ainakaan, ylittämään maantien samanlaista siltaa pitkin, jollainen rakennetaan Suomessa jalankulkijoille – ensin nousua noin 10%, harjanne ja laskua samat prosentit. Mielenkiintoinen maa!
Tällainen oli sitten albanialaisen korvessa sijaitsevan leirintäalueen maisema ravintolan terassilta. Kovin erilainen lkuin edellisen majapaikan maisema.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Paikka on sekä komea, että omalla tavallaan kauhea, Tiet ovat kuin metsäautoteitä, jotka tosin Suomessa ovat usein paremmassa kunnossa, mutta maisema on kaunis merimaisema, jossa lankkusilta vie rantaihmiset halutessaan pienelle saarellekin Kuten sanoin, puitteet ovat kunnossa, kunhan saataisiin matkailukulttuuri kuntoon.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

maanantai 20. kesäkuuta 2016

096. Maasta toiseen ja kolmanteen

Jugoslavian hajoamisen jälkeisissä taisteluissa ja niitä seuranneissa itsenäistymisissä vanha Jugoslavia jakaantui moneen valtioon. Rajojen piirtelyyn on varmaan ollut monenlaisia syitä, mutta melko hassulta ne ainakin minusta tuntuvat joka tapauksessa. Sen tässä ajellessa maasta toiseen on pannut merkille. Tällä reissulla on nyt par’aikaa menossa yhdestoista maa, Montenegro, samalla neljäs maa, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt nykynimisenä maana.
Tästä hampaanpesupaikalta lähdin liikkeelle ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Murterin mainio leirintäalue on vaihtunut nyt montenegrolaiseen, todella vaatimattomaan leirintäalueeseen Zelenicassa. Murterissa meri oli vieressä, täällä ehkä parin sadan metrin päässä, välissä tosin on pusikkoa ja vilkas päätie ja ulkona sataa.
Biitsi oli nyt tyhjä, kun oli pilvistä. Eilen tuipaten täynnä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Vierestä löytyi hieromapalveluakin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lähdin liikkeelle Kroatiasta ensin ajatuksella jäädä jonnekin Dubrovnikin lähelle leirintäalueelle. Olen käynyt siellä joskus vuonna käpy ja kivi, silloin Titon hallitseman Jugoslavian aikana, enkä halunnut rikkoa tuon mukavan matkan muistoihin jättämää illuusiota ja sivuutin paikan yksimielisellä päätöksellä.
Terassini lounaspaikka matkalla Dubrovnikiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siksi tuli ajettua jälleen melko rapsakka päivä kilometreissä ja ajassakin, mutta syitä oli monta. Päivästä näytti heti alkuun tulevan ja tulikin pilvinen päivä, hyvä sää ajella. Aloin hiljalleen olla jokseenkin kyllästetty kroatialaisella maisemalla ja tunnelmalla, jotka ovat kaikesta huolimatta ihan hyviä asioita kumpikin. Ja muutoinkin henkinen vireystilani vaati toimintaa, siispä matkaan.
Dubrovnik pohjoisesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällaisella pitkällä matkalla ihmisen mielessä myllertävät monenlaiset ajatukset. Tavallisesti, jos mukana on muita tai toinen henkilö, jossain vaiheessa tapellaan ja tunnelmat räiskyvät, sillä kaikki – minäkin – alkavat väsyä ja mieleen nousee monia ajatuksia ja tunteita: huolta, ikävää, pelkoa, ahdistusta ja joskus jopa lievää masennusta, sillä ei ihminen viikkotolkulla jaksa hymyillä ja olla aina positiivinen. Näin yksin matkatessa se vain on hieman erilaista ja ongelmista pitää selvitä ehkä hieman eri metodilla. Ei tässä oikein auta ottaa pers’känniäkään, se kun on liian riskaapelia, joten asia pitää purkaa ja selvittää muuten, ja jos ei muuta keksi, niin vaikka kirjoittamalla blogiin.

Varmasti noihin tuntemuksiin ovat vaikuttaneet monet paikalliset olosuhteet, kuin myös omat henkilökohtaiset asiat. En ole mikään rantaleijona, joka viihtyisin kauniilla biitseillä rusketusta ottamassa. Siihenhän täällä olisi oiva mahdollisuus. En myöskään pidä tungoksesta, suurista ihmismääristä jonkin asian ympärillä. Olen enemmän pienessä ryhmässä tai jopa yksin viihtyvä. Turistirysät ovat mielenkiintoisia kohteita – ei niistä yleensä muuten rysiä olisi tullutkaan – mutta suuri, hälisevä – usein vielä oudosti tai sanoisinko jopa toisinaan tyhmästi käyttäytyvä – ihmisjoukko saa minut ärtyisäksi, ja joskus se jopa ahdistaa. Siksi en mielelläni mene sellaiseen paikkaan, en ainakaan liian usein.
Myös Split jäi tällä kertaa väliin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Dubrovnikin vanha kaupunki näkyy meren rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muun muassa näistä syistä johtuen sivuutin Dubrovnikin ja joistain muista syistä johtuen Splitin ympäristöineen ja painelin suoraan Montenegroon. Matkaa taisi kertyä Kroatian Munterin saaren leirintäalueelta tänne Montenegroon noin kolme ja puolisataa kilometriä. Ei paljoa, mutta epätavallisen suuri määrä minulle Kroatiassa, jossa ne ovat edellisinä päivinä jääneet sadan molemmin puolin.
Bosnia-Herzegovinaan sai sitten jonottaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kuten alussa mainitsin, siirryin Kroatiasta ensin Bosnia-Herzegovinaan, jolla on pieni rantakaistale – ei todellakaan montaakaan kilometriä – Adrianmeren rannalla ja ohitin neljä passintarkastusta: ensin Kroatiasta Bosnia-Herzegovinaan kaksi ja sitten taas kaksi toisin päin eli siirtyessäni takaisin varsin erikoiseen Kroatialle kuuluvaan maan ulkopuolella olevaan maalämpäreeseen meren rantaa etelään päin mentäessä.
Bosnia-Hertzegovinalla on vain pieni maakaistale merentantaa. Se on täynnä tällaisia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo maakaistale on varsin kapea eikä niin kovinkaan pitkä. Alueelle sijoittuu vilkas turistikohde, Dubrovnik. Menneinä aikoina teimme retken Dubrovniksta Mostariin katsomaan mm, sitä kuuluisaa kaarevaa siltaa, joka vielä silloin oli melko alkuperäinen, mutta joka sitten sodan temmellyksissä tuhottiin, mutta sovinnon eleenä rakennettiin rauhan tultua uudestaan. Nyt Mostar ei ole enää samassa maassa, se on Bosnia-Herzegovinassa, joten monimutkaiseksi on käynyt tuo geopoliittinen tilanne Balkanilla. Enpä siis käynyt nyt sielläkään.

Dubrovnikista jatkoin matkaa yhä edelleen etelään ja pian olinkin sitten ajellut koko Kroatian rantatien pohjoisesta etelään ja siirryin jossain raja-asemalla jälleen uuteen Jugoslaviasta itsenäistyneeseen maahan, Montenegroon. Ensi vaikutelma raja-aseman jälkeen ei nyt ollut niin mairitteleva, mutta ei kauheakaan. Maassa kirjoitetaan tekstit molemmilla kirjaimistoilla: latinalaisin ja kyrillisin. Onneksi hallitsen molemmat.

Jälleen vaihtuu maa, nyt vuorossa on Montenegro.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kaiken kaikkiaan tuo kielten sekamelska on yksi mielenkiintoinen havainto tältä reissulta. En tiedä monesko eri kieli lieneekään jo menossa, mutta suurinta osaa niistä en ymmärrä yhtään ja kovin on vaihtelevaa myös kyseisten maiden ihmisten kielien osaaminen. Montenegrossa ei ainakaan näin alkuun ole vielä osattu oman kielen – mikä se sitten lieneekään – lisäksi kuin venäjää niiden ihmisten kohdalla, joilta olen jotain kysynyt.

Maksullisessa hankkimassani applikaatiossa oli heti Kroatian ja Montenegron rajan läheisyyteen (Montenegron puolelle) merkitty leirintäalue, jonka koordinaatitkin ohjelma antoi. Siispä sinne, missä ei sitten taaskaan ollut yhtään mitään. Ei ainakaan leirintäaluetta, ilmeisesti lähellä oleva suuri hotelli oli vienyt asiakkaat. Toinen paikkakin löytyi noin viiden kilometrin päästä, mutta kävin varmistamassa asian vielä eräästä linja-autoasemalla sijainneesta matkatoimistosta, mistä sitten neuvottiinkin samaan paikkaan lisä huomautuksella, ettei ole ihan varma, onko se auki.

Ajettuani toimistosta saamien ohjeiden ja navigaattorin mukaan, masiina kehotti kääntymään vasemmalle. Minne vasemmalle, ei siinä ollut mitään katua. Tien laitaan ja kyselemään, missä mahtaa olla Autokemp. Mikä, missä, milloin? Ei mitään tietoa suurimmalla osalla. Siispä takaisin ja siinä se oli pienen pieni kyltti Auto Kemp heti vasemmalla, ei kun nyt takaisin mennessä siis oikealla. Ja olihan se, portti, jonka vieressä päivysti vanha pappa ja valkohapsinen mamma.

Hieman oli jyrkän oloinen kääntyminen ja hieman jopa nousukin alueelle, mutta kieliä vanha pappa osasi. Kysyi mitä haluan käyttää: englantia, saksaa, ranskaa saattoi olla muitakin. Pikainen hintaneuvottelu, paikan katselmus ja auto parkkiin, sillä tunsin olevani kuitenkin väsynyt, ruumiillisesti ja erityisesti henkisesti. Paikan hintakaan ei ollut paha, jos ei siellä mitään luksusta tarjottukaan. ”Privat Camping”, kuten pappa sen sanoi. Ei antanut edes kuittia. En ryhtynyt kiistelemään, vaan painuin sähköön liitettyyn autoon oluelle kirjoittamaan tätä, jota en kuitenkaan voi lähettää nettiin kuin vasta jostain muualta, mistä löytyneekään nettiyhteys.

Tällä hetkellä ei ole harmainta hajuakaan, minne huomenna seuraavaksi, mutta eiköhän se siitä selviä, viimeistään huomenna. Nyt nukkumaan ja jospa huomenna olisi taas hyvä päivä – monessa mielessä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com