Edellinen yö Korenicassa oli varmaan tämän reissun kylmin. Syytä en tiedä, ehkä osasyy oli se, että olin vuorilla. Lämpötila lienee käynyt alimmillaan jossain +10⁰C tienoilla, kun se nyt tätä kirjoittaessani alkuillasta Murterissa on jo lähempänä +30⁰ ja taisi jossain ajon aikana käväistä jopa +35⁰C tienoilla. Joten vaihteluväliä on melkoisesti.
Olen koko ajan ajellut navigaattorin asetuksella: "vältä moottoriteitä" ja täytyy yhä uudestaan sanoa, että mielenkiintoisille reiteille se sitten on vienytkin. Yhdessä vaiheessa ajelin tietä, jossa en varmaan tuntiin nähnyt ainuttakaan autoa tai ihmistä. Jokunen talo oli silloin tällöin, suurin osa niistä kuitenkin autioina. Kovasti toivoin, ettei autoni vain pysähtyisi minkään vian vuoksi, sen verran ”syrjässä” näytin olevan.
Kohteenani oli heti alkuun pieni ja syrjäinen ortodoksinen luostari, joka sijaitsi Krupassa, jossain Kroatian syrjäkylillä, melkein Luojan selän takana. Manastir Krupa, tai serbiaksi Манастир Крупа, sillä luostari kuuluu Serbian ortodoksiseen kirkkoon, on omistettu Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistolle, ja siellä on tällä hetkellä vain yksi pappismunkki, joka huolehtii oman äitinsä kanssa luostarista ja jumalanpalveluksista.
Luostari sijaitsee kaunii Krupa-joen äärellä ja lähellä samannimistä kylää. Serbialaisen kuningas Milutinin määräyksestä ja varoilla bosnialaiset munkit perustivat luostarin jo 1317 ja se on Kroatian vanhin luostari. Luostarin kirkossa on jäljellä vielä vanhoja freskoja, joita ei kuitenkaan ole kunnostettu ja samassa yhteydessä on paikan syrjäisyys ja sijainti huomioiden, aivan ihmeellinen museo, jossa on vanhojen ikonien lisäksi paljon kirkollisia esineitä ja aarteita.
Luostari ei ole avoinna, mutta luostarin tielle päin olevasta ulko-ovesta löytyi soittokello, jota soittamalla ja selostamalla asiani pääsin sisälle. Pappismunkki oli juuri lähtenyt asioille Sibenikiin – itse asiassa näin hänet sattumalta autoni ikkunasta, kun vaihdoin vaatteita – ja paikalla oli vain hänen vanha äitinsä, jonka kanssa ei yhteistä kieltä löytynyt.
Soitimme kuitenkin munkille luostarin puhelimella – omassa ei ollut minkäänlaista elämää – ja hän osasi englantia ja asia selvisi, sain liikkua luostarissa ja kuvata kirkossa, mutta en museossa. Vanhalla rouvalla olisi ollut paljonkin kerrottavaa, mutta kielimuuri esti tarkemman selvittelyn. Paljon selvisi kuitenkin ihan viittomalla. Katselimme ensin varsin erikoisen – noin ihan lievästi sanottuna – luostarin keittiön, sitten kirkon ja museon ja hieman sisäpihaakin. Tapoihin kuuluu aina tällaisilla vierailulla antaa luostarille vierailun päätteeksi hieman rahaa, joka meille on vähän, mutta luostarille paljon ja auttaa sitä eteenpäin.
Jo pelkästään meno luostariin oli melkoista seikkailua. Kun navigaattori ilmoitti, että käänny jyrkästi vasemmalle, en alkuun ollut oikein uskoa koko masiinaa. Mutta niin sitä sitten mentiin sellaista alamäkeä, etten olisi uskonut koskaan ajavani. Tie oli kapea ja toivoin hartaasti, että vastaan ei tulisi yhtään autoa, sillä se olisi ollut ongelma, siis sen ohittaminen. Eipä onneksi tullut ja vain yksi auto oli eräällä levikkeellä, kun porukka oli ulkona tupakalla. Huokasin helpotuksesta.
Tie Krupan luostariin ei ollut kaikista helpoin.
(Kuvaus ja © Hannu Pyykkönen)
Puhelimessa ei osan aikaa ollut minkäänlaista signaalia, joten jos jotain olisi tapahtunut, puhelin ei olisi todennäköisesti tai mahdollisesti toiminut. Ajoin jo kerran luostarin ohi, kun epäilin ja olin koodannut navigaattorini Krupan kylään, joka oli parin kilometrin päässä. Käväisin siellä ja palasin luostariin ja ylitin sillan, jota hieman epäilin, kivinen silta, mutta hyvin kesti ja ei se vielä mitään. „Parempaa“ seurasi pian.
Luostarivierailun jälkeen lähdin jatkamaan konti Šibenikiä, jonka arvelin olevan seuraava kohteeni. Ei ollut, mutta siitä kohta. Jatkoin kulkemaani tietä eteen eteenpäin, vaikka olin Selinessa saanut muistini mukaan varoituksen, että luostariin kannattaa mennä vain yhden tien kautta. Arvelin kokeilevani tiedon paikkansa pitävyyttä. Se oli melkein totta.
Yhdessä vaiheessa navigaattorin maskuliininen miesääni kehottaa minua kääntymään jyrkästi vasemmalle. Vilkaisin tietä ja totesin: „Helkkari, tuonne en mene!“ ja jatkoin matkaa eteenpäin ja pian havaitsin, että varoituksen sana hankalasta sillasta olikin sitten totta. Se oli edessäni.
Kivinen silta, kesto seitsemän tonnia ja toisella puolella paljon pienempi auto harkitsi ylittämistä, minä toisella puolella. Kohta pikkuauto alkoi tulla yli ja katsoin, että sivulla on ehkä „riittävästi“ tilaa minunkin autolleni, jos yli menen. Keskellä siltaa oli lisäksi melko jyrkkä harjanne. En tiedä miksi, ehkä sen kestävän rakenteen vuoksi. Mutta yli mentiin ja auton sivuilla oli ylimääräistä tilaa ehkä noin kymmenen senttiä ja ylityksen jälkeen siitä se olo hieman rauhoittui.
Pian oli vuorossa uusi yllätys. Asfalatoitu tie päättyi ja alkavan hiekkatien alku ei näyttänyt ollenkaan lupaavalta. Sitä olisi navigaattorin mukaan tiedossa noin 6,2 kilometriä. Pysähdyin ja harkitsin, enkä muistanut, että olisin nähnyt ennen sitä jonkun tienhaaran, jota kautta olisin voinut vaihtoehtoisesti mennä. Joten ei kun hiekkatielle niin, että noin 20-30 cm pitkä iso lisko oli jäädä auton alle. Vähän matkan päässä näätä oli kohdannut viimeisen etappinsa ja raato makasi kuolleena keskellä tietä.
Ajettuani vaihetelevan kuntoista tietä ehkä noin viisi kilometriä, pääsin huonokuntoiselle asfaltille ja pian nevigaattori kehotti kääntymään oikealle. Siellä oli sananmukaisesti tilanteeseen sopiva ja oikea paikka: Prkj. Ihan kuin lyhenne jostain enteellisestä. En päässyt tietä kuin parikymmentä metriä hautausmaan kulmalle, kun vastaan tuli samankokoinen pakettiauto, joka juuri ja juuri saatiin ohitettua, kun navigaattori karjui: „Tee täyskäännös!“
No ei kun auto nurin kapealla tiellä – ei ihan helpoin homma – ja kohti seuraavaa kylää nimeltä Evernik. Pieniä merkkejä oli mahdollisesta tien paranemisesta ollut jo jonkin aikaa, kun sitten yhtäkkiä alkoikin noin autoni levyinen uusi asfaltti. Tie parani ja hieman jopa leveni eteen päin mentäessä ja yhtäkkiä tiellä oli työmiehiä maalaamassa tiehen keskiviivaa. Hieman huvitti, sillä en koko tuon maalatun tieosuuden aikana varmaankaan kertaakaan ajanut „omalla kaistalla“, en olisi sinne mahtunut.
Hiljalleen risteys risteykseltä menin seuraavan kategorian tielle, jotka suureksi osaksi olivat reunustettuja siellä täällä olevilla joko täysin raunioituneilla taloilla tai luukut ikkunoissa ja ovissa olevilla autiotaloilla. En tiedä, miten Jugoslavian hajoamisen jälkeinen sota lienee täällä Kroatissa vaikuttanut, mutta siellä täällä oli rakennuksia, joissa ainakin minun mielestäni oli seinissä luodin aiheuttamia jälkiä ja osassa isoja tulipalon jälkiä. Vuosina 1991-92 maassa tapeltiin kovasti ja vastakkain olivat ilmeisesti pääasiassa kroaatit ja serbit, jotka alkuun karkoittivat kroaatteja asuinpaikoiltaan ja aiheuttivat paljon harmeja. Kiistat jatkuivat pitkälle 90-luvulle ja eivät ne kaiketi ole ihan kokonaan vieläkään hävinneet, vaikka taisteluista on jo vuosia.
Tien varsilla alkoi taas olla niitä konsonanttipaikkakuntia, kuten vaikkapa Strbci ja teillä vilahteli varoitusmerkkejä villisioista. Mielenkiintoista! Ja joka tapauksessa hiljalleen aloin päästä tuolta syrjäseudulta „maalikylään“, Sibenikiin ja suunnistin paljon kehutulle Solariksen leirintäalueelle. Melko pian käänsi auton ympäri, sisään olisivat ottaneet, vaikka porukkaa oli – vaikka aurinkoinen lauantai oli – pilvin pimein ja melkoinen jono jo valmiiksi respan edessä. Ei ollut minun paikkani. Jatkoin matkaa takaisin päin ja muistin Itävallassa tšekiltä saamani vinkin Murterista ja sen mukavasta leirintäpaikasta. Siispä sinne.
Navigaattori vei ihan oikeaan paikkaan tällä kertaa, mutta en ollut uskoa, että noin kapean ja keskeltä ihmismerta ja uimarannalla olijoita täynnä olevan tien päästä olisi löytynyt leirintäalue. Siispä auto ympäri tosi kapealla tiellä. Avustajina toimi kymmenkunta paikallista ja turistia ja siinä ja siinä sain juuri ja juuri auton viimein nurin eli keulan takaisin tulosuuntaan. Kiertelin katsomassa pari muuta paikkaa ja minkä mistäkin syystä hylkäsin ja jouduin palaamaan täsmälleen samalle uimarannalle, jonka takana tämä Slanican leirintäalue sijaitsee.
Tie sinne on kapea, tosi kapea ja kääntyminen tosin päin ei ollut tällaisella lyhyelläkään autolla kovin helppoa. Mutta paikka löytyi ja se on paljon hulppeampi kuin olisin osannut edes odottaakaan. Nettikin pelaa ja aurinko paistaa, joten mikäs tässä on lomaillessa – eläkeläisen.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Olen koko ajan ajellut navigaattorin asetuksella: "vältä moottoriteitä" ja täytyy yhä uudestaan sanoa, että mielenkiintoisille reiteille se sitten on vienytkin. Yhdessä vaiheessa ajelin tietä, jossa en varmaan tuntiin nähnyt ainuttakaan autoa tai ihmistä. Jokunen talo oli silloin tällöin, suurin osa niistä kuitenkin autioina. Kovasti toivoin, ettei autoni vain pysähtyisi minkään vian vuoksi, sen verran ”syrjässä” näytin olevan.
Krupan Jumalansynnyttäjä kuolonuneen nukkumisen serbialaisortodoksinen luostari Kroatiassa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Kohteenani oli heti alkuun pieni ja syrjäinen ortodoksinen luostari, joka sijaitsi Krupassa, jossain Kroatian syrjäkylillä, melkein Luojan selän takana. Manastir Krupa, tai serbiaksi Манастир Крупа, sillä luostari kuuluu Serbian ortodoksiseen kirkkoon, on omistettu Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistolle, ja siellä on tällä hetkellä vain yksi pappismunkki, joka huolehtii oman äitinsä kanssa luostarista ja jumalanpalveluksista.
Luostarin keittötä ei olla moderneilla ruuanlaittovälineillä pilattu. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Luostari sijaitsee kaunii Krupa-joen äärellä ja lähellä samannimistä kylää. Serbialaisen kuningas Milutinin määräyksestä ja varoilla bosnialaiset munkit perustivat luostarin jo 1317 ja se on Kroatian vanhin luostari. Luostarin kirkossa on jäljellä vielä vanhoja freskoja, joita ei kuitenkaan ole kunnostettu ja samassa yhteydessä on paikan syrjäisyys ja sijainti huomioiden, aivan ihmeellinen museo, jossa on vanhojen ikonien lisäksi paljon kirkollisia esineitä ja aarteita.
Luostarin kirkon freskot ovat melko huonossa kunnossa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Luostari ei ole avoinna, mutta luostarin tielle päin olevasta ulko-ovesta löytyi soittokello, jota soittamalla ja selostamalla asiani pääsin sisälle. Pappismunkki oli juuri lähtenyt asioille Sibenikiin – itse asiassa näin hänet sattumalta autoni ikkunasta, kun vaihdoin vaatteita – ja paikalla oli vain hänen vanha äitinsä, jonka kanssa ei yhteistä kieltä löytynyt.
Krupan luostarin kirkon ikonostaasi. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Soitimme kuitenkin munkille luostarin puhelimella – omassa ei ollut minkäänlaista elämää – ja hän osasi englantia ja asia selvisi, sain liikkua luostarissa ja kuvata kirkossa, mutta en museossa. Vanhalla rouvalla olisi ollut paljonkin kerrottavaa, mutta kielimuuri esti tarkemman selvittelyn. Paljon selvisi kuitenkin ihan viittomalla. Katselimme ensin varsin erikoisen – noin ihan lievästi sanottuna – luostarin keittiön, sitten kirkon ja museon ja hieman sisäpihaakin. Tapoihin kuuluu aina tällaisilla vierailulla antaa luostarille vierailun päätteeksi hieman rahaa, joka meille on vähän, mutta luostarille paljon ja auttaa sitä eteenpäin.
Luostarin edustalla oli pieni kappeli, jossa ihmiset voivatsytyttää tuohuksen ja muistella läheisimpiään. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Jo pelkästään meno luostariin oli melkoista seikkailua. Kun navigaattori ilmoitti, että käänny jyrkästi vasemmalle, en alkuun ollut oikein uskoa koko masiinaa. Mutta niin sitä sitten mentiin sellaista alamäkeä, etten olisi uskonut koskaan ajavani. Tie oli kapea ja toivoin hartaasti, että vastaan ei tulisi yhtään autoa, sillä se olisi ollut ongelma, siis sen ohittaminen. Eipä onneksi tullut ja vain yksi auto oli eräällä levikkeellä, kun porukka oli ulkona tupakalla. Huokasin helpotuksesta.
(Kuvaus ja © Hannu Pyykkönen)
Puhelimessa ei osan aikaa ollut minkäänlaista signaalia, joten jos jotain olisi tapahtunut, puhelin ei olisi todennäköisesti tai mahdollisesti toiminut. Ajoin jo kerran luostarin ohi, kun epäilin ja olin koodannut navigaattorini Krupan kylään, joka oli parin kilometrin päässä. Käväisin siellä ja palasin luostariin ja ylitin sillan, jota hieman epäilin, kivinen silta, mutta hyvin kesti ja ei se vielä mitään. „Parempaa“ seurasi pian.
Luostarin vieressä oli viehättävässä jokimaisemassa kapea kivisilta. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Luostarivierailun jälkeen lähdin jatkamaan konti Šibenikiä, jonka arvelin olevan seuraava kohteeni. Ei ollut, mutta siitä kohta. Jatkoin kulkemaani tietä eteen eteenpäin, vaikka olin Selinessa saanut muistini mukaan varoituksen, että luostariin kannattaa mennä vain yhden tien kautta. Arvelin kokeilevani tiedon paikkansa pitävyyttä. Se oli melkein totta.
Yhdessä vaiheessa navigaattorin maskuliininen miesääni kehottaa minua kääntymään jyrkästi vasemmalle. Vilkaisin tietä ja totesin: „Helkkari, tuonne en mene!“ ja jatkoin matkaa eteenpäin ja pian havaitsin, että varoituksen sana hankalasta sillasta olikin sitten totta. Se oli edessäni.
Jokseenkin kapea kivisilta, joka kuitenkin tuli varovaisesti ylitettyä. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Kivinen silta, kesto seitsemän tonnia ja toisella puolella paljon pienempi auto harkitsi ylittämistä, minä toisella puolella. Kohta pikkuauto alkoi tulla yli ja katsoin, että sivulla on ehkä „riittävästi“ tilaa minunkin autolleni, jos yli menen. Keskellä siltaa oli lisäksi melko jyrkkä harjanne. En tiedä miksi, ehkä sen kestävän rakenteen vuoksi. Mutta yli mentiin ja auton sivuilla oli ylimääräistä tilaa ehkä noin kymmenen senttiä ja ylityksen jälkeen siitä se olo hieman rauhoittui.
Yllätys, yllätys! Hiekkatie, 6,2 kilometriä. Mennäkö vai ei! Siinäpä kysymys. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Pian oli vuorossa uusi yllätys. Asfalatoitu tie päättyi ja alkavan hiekkatien alku ei näyttänyt ollenkaan lupaavalta. Sitä olisi navigaattorin mukaan tiedossa noin 6,2 kilometriä. Pysähdyin ja harkitsin, enkä muistanut, että olisin nähnyt ennen sitä jonkun tienhaaran, jota kautta olisin voinut vaihtoehtoisesti mennä. Joten ei kun hiekkatielle niin, että noin 20-30 cm pitkä iso lisko oli jäädä auton alle. Vähän matkan päässä näätä oli kohdannut viimeisen etappinsa ja raato makasi kuolleena keskellä tietä.
Ajettuani vaihetelevan kuntoista tietä ehkä noin viisi kilometriä, pääsin huonokuntoiselle asfaltille ja pian nevigaattori kehotti kääntymään oikealle. Siellä oli sananmukaisesti tilanteeseen sopiva ja oikea paikka: Prkj. Ihan kuin lyhenne jostain enteellisestä. En päässyt tietä kuin parikymmentä metriä hautausmaan kulmalle, kun vastaan tuli samankokoinen pakettiauto, joka juuri ja juuri saatiin ohitettua, kun navigaattori karjui: „Tee täyskäännös!“
Vihdoin asfaltilla, muttei kovin leveällä. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
No ei kun auto nurin kapealla tiellä – ei ihan helpoin homma – ja kohti seuraavaa kylää nimeltä Evernik. Pieniä merkkejä oli mahdollisesta tien paranemisesta ollut jo jonkin aikaa, kun sitten yhtäkkiä alkoikin noin autoni levyinen uusi asfaltti. Tie parani ja hieman jopa leveni eteen päin mentäessä ja yhtäkkiä tiellä oli työmiehiä maalaamassa tiehen keskiviivaa. Hieman huvitti, sillä en koko tuon maalatun tieosuuden aikana varmaankaan kertaakaan ajanut „omalla kaistalla“, en olisi sinne mahtunut.
Hiljalleen risteys risteykseltä menin seuraavan kategorian tielle, jotka suureksi osaksi olivat reunustettuja siellä täällä olevilla joko täysin raunioituneilla taloilla tai luukut ikkunoissa ja ovissa olevilla autiotaloilla. En tiedä, miten Jugoslavian hajoamisen jälkeinen sota lienee täällä Kroatissa vaikuttanut, mutta siellä täällä oli rakennuksia, joissa ainakin minun mielestäni oli seinissä luodin aiheuttamia jälkiä ja osassa isoja tulipalon jälkiä. Vuosina 1991-92 maassa tapeltiin kovasti ja vastakkain olivat ilmeisesti pääasiassa kroaatit ja serbit, jotka alkuun karkoittivat kroaatteja asuinpaikoiltaan ja aiheuttivat paljon harmeja. Kiistat jatkuivat pitkälle 90-luvulle ja eivät ne kaiketi ole ihan kokonaan vieläkään hävinneet, vaikka taisteluista on jo vuosia.
Tien varsilla alkoi taas olla niitä konsonanttipaikkakuntia, kuten vaikkapa Strbci ja teillä vilahteli varoitusmerkkejä villisioista. Mielenkiintoista! Ja joka tapauksessa hiljalleen aloin päästä tuolta syrjäseudulta „maalikylään“, Sibenikiin ja suunnistin paljon kehutulle Solariksen leirintäalueelle. Melko pian käänsi auton ympäri, sisään olisivat ottaneet, vaikka porukkaa oli – vaikka aurinkoinen lauantai oli – pilvin pimein ja melkoinen jono jo valmiiksi respan edessä. Ei ollut minun paikkani. Jatkoin matkaa takaisin päin ja muistin Itävallassa tšekiltä saamani vinkin Murterista ja sen mukavasta leirintäpaikasta. Siispä sinne.
Auto merenrantaan hulppealle paikalle ja mikäs sieltä ilmeistyykään: punainen sukellusvene. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Navigaattori vei ihan oikeaan paikkaan tällä kertaa, mutta en ollut uskoa, että noin kapean ja keskeltä ihmismerta ja uimarannalla olijoita täynnä olevan tien päästä olisi löytynyt leirintäalue. Siispä auto ympäri tosi kapealla tiellä. Avustajina toimi kymmenkunta paikallista ja turistia ja siinä ja siinä sain juuri ja juuri auton viimein nurin eli keulan takaisin tulosuuntaan. Kiertelin katsomassa pari muuta paikkaa ja minkä mistäkin syystä hylkäsin ja jouduin palaamaan täsmälleen samalle uimarannalle, jonka takana tämä Slanican leirintäalue sijaitsee.
Ruokapöytänäkymäni merelle. Purjeveneitä ja moottoriveneitä siellä onkin riittänyt.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tie sinne on kapea, tosi kapea ja kääntyminen tosin päin ei ollut tällaisella lyhyelläkään autolla kovin helppoa. Mutta paikka löytyi ja se on paljon hulppeampi kuin olisin osannut edes odottaakaan. Nettikin pelaa ja aurinko paistaa, joten mikäs tässä on lomaillessa – eläkeläisen.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.