099. Konstantinos Suuren syntymäpaikalla

Pohdintani Strugassa johti siihen, että päätin jättää Makedoniankin taakseni, koska tarve päästä kotiin oli selvässä kasvussa ja Makedoniakaan ei sillä tavalla sytyttänyt, että olisin lähtenyt hakemaan sieltä jotain erityisempää. Ohrid ja Struga riittivät tällä kertaa ja oli aika siirtyä seuraavaan paikkaan.

Hieman mietin erilaisia vaihtoehtoja, mutta minulla ei ollut riittävästi tietoa tulevista paikoista ja näiden maiden tyypilliseen tapaan, mitään tietoa leirintäalueista ei oikein saanut mistään. Harkitsin jääväni sopivan kilometrimäärän jälkeen jollekin leirintäalueelle, jos sellaisen ilmoitus eli kyltti jostain eteeni putkahtaa.

Koska rannikolta poistuessani olin laittanut navigaattorini asetuksiin jälleen moottoritiet käytettäväksi, niitä sitten tulikin jonkin verran ja niiden varresta on turha etsiä ilmoitusta camping-paikoista. Siispä ajelin niitä pitkin moottoriteitä, joista osa alkoi ollakin jo maksullisia. Vinjettejä Makedoniassa eikä myöskään sen naapurissa, Serbiassa, ole. Kaikki maksetaan käteisellä tien alussa ja näitä alkuja riitti noin 5-10 kilometrin välein. Maksun voi suorittaa euroina ja se vaihteli yhdestä eurosta kahteen ja puoleen euroon pätkältä.

Se pitää vielä uudestaan sanoa, että kyllä noiden varsin uusienkin navigaattorien uudet juuri päivitetyt kartat ovat näissä maissa todella puutteelliset ja aiheuttavat monesti päänsärkyä. Mutta niistä ei kannata välittää ja käyttää vain omaa tervettä järkeään ja päättelykykyä. Tosin nekään eivät aina riitä, jos ei oikeasti tiedä, mihin on menossa.

Alkuun Makedoniassa tiet olivat ajoittain melko huonokuntoisia, mutta silti ajettavia. Lähempänä suuria kaupunkeja kuten vaikkapa pääkaupunki Skopjea, niiden laatu parani, mutta taas rajalle mentäessä huononi. Tietöitä oli yllättävän paljon ja ne hieman, mutteivät tolkuttomasti, hidastivat matkan tekoa.

Harkitsin jo jossain vaiheessa Serbian läpiajoa, mutta hylkäsin sen, jos vain jonkinlainen paikka löytyisi. Löytyihän se ja siitä kohta.

Eräällä keskustelupalstalla on käyty keskustelua mielipiteestäni mm. Albaniasta. Ei ole syytä muuttaa mielipidettä, sillä noin – kuin kirjoitin – ne myös koin.

En ole sellainen puskissa asuja, etenkään, kun matkustan yksin. Silloin panen enemmän painoa turvallisuudelle ja helppoudelle palvelujen, kuten suihkun, pesukoneen ja miksei toiletinkin suhteen.

Joku haluaa kuitenkin keskustelujen perusteella vielä, että nämä maat, kuten Montenegro, Albania ja Makedonia, säilyisivät eräänlaisina karavaanarien villinä itänä, jossa voisi viettää nostalgisia hetkiä oman elämän varrelta, ajoista, jolloin maito haettiin naapurin mummolta maitokannulla. Jossa eivät vielä olisi vallalla raa’at liike-elämän lait hintoineen ja markkinavoimineen, ja joissa massaturismi ei olisi pilannut vielä kaikkea alkuperäistä ja aitoa suurkansallisten, kasvottomien yritysten voimin ja joissa edelleen voisi kuunnella sikopaimenen laulua sioilleen matkailuauton vierellä. Niin ja joissa minkäänlaista yhteiskunnallista kehitystä ei olisi tapahtunt, vaan ihmiset edelleen eläisivät melkein kädestä suuhun.

Minusta tuollainen ajattelu on kyllä kaunista, mutta samalla kovin itsekästä. Se ei anna mitään oikeaa arvoa niiden ihmisten sille työlle, millä heidän pitäisi elää ja elättää perheensä. Tärkeintä saattaa joskus tuollaisen sanojalla olla vain se, että saan kokemuksia ja elämyksiä mahdollisimman halvalla, olivat ne sitten oikeita ja aitoja vai melko lailla ”tekosellaisia”.

Kuitenkin parhaan tuloksen saadaan oikealla mitoituksella, suunnittelulla ja hyvällä palvelulla yhdistettynä näiden maiden todella upeaan luontoon ja mukaviin ihmisiin. Itse, vaikka kuinka pidänkin luontokohteista, arvostan myös suuresti vaikkapa hyviä ja paikan hintaan sisällytettyjä nettiyhteyksiä. Ne puuttuvat vielä monesta paikasta tai ovat kovin vajavaisia ja toimivat vain rajoitetulla alueella. Hyvää palvelua saa jo nyt useimmissa paikoissa, mutta joku siitä kokonaisuudesta silti puuttuu, kun paikat ovat joko rempallaan tai alkeelliset.

Jonkun mielestä myös tällainen paikasta toiseen meneminen tällaisellakin vauhdilla, kun minä sitä teen, ja sen jälkeen auton ikkunasta nähtyjen näkymien perusteella maiden, kulttuurien ja tapojen analysointi on suuri virhe. Ilmeisesti sanoja tietää näin sanoessaan tekoni ja missä olen todella vieraillut ja miten, sekä mahdollisesti senkin, kuinka tunnen näiden alueiden ja maiden historiaa ja kulttuuria.

Jokainen voi tietysti jo lähtiessään matkalle laatia vaikka millaisen strategian matkan onnistumiselle. Minä en niin tehnyt, vaan matkustan ihan pers’tuntumalla sinne, minne mieli tekee ja katselen, pysähdyn ja vierailen siellä, missä sillä hetkellä haluttaa. Jos joku asia tökkii, jatkan matkaa. Niin yksinkertaista se nyt vain on.

Montenegro, Albania ja Makedonia ja nyt hieman Serbiakin tökkivät hieman, ei kovin paljoa, mtta sen verran, että vietin siellä vähemmän aikaa. Kroatia ei tökkinyt, päinvastoin, siksi olin siellä kauemmin. Ei ihmisissä ole vikaa, systeemissä vain ja siinä järjestelmässä, missä noissa maissa eletään.

Se vain on niin kaukana siitä, minkä itse koen oikeaksi ja tasapuoliseksi kaikille – niin minulle kuin etenkin noiden maiden kaikille ihmisille. Ihmiset pääosin – siis ainakin ne, joita kohtasin, olivat mukavia ja ihania, auttavaisia ja oikeita, aitoja ihmisiä. Kaikki vain eivät ole sitä ja maista löytyy monenlaisia ongelmia, jotka juuri ihmiset tekevät eriarvoistaessaan asioita, ihmisiä ja tapahtumia.

Hallitseva eliitti meillä on joka paikassa, Suomessakin, ja se rohmuaa parhaat päältä kaikessa. Se, mitä, jää, jaetaan sitten edelleen varsin epätasaisesti muille ja heikoimmat siinä jäävät kyllä ”Jopen osaan”. Tämä seikka jotenkin korostuu noissa entisissä itäblokin maissa melko konkreettisesti ja sen korjaaminen ei tule olemaan helppoa.

No tällaisin tunnelmin siirryin Serbiaan ja ajatus oli joko käydä tutustumassa pyhän Bysantin keisari Konstantinos Suuren synnyinseudulle Nisissä ja majoittua sinne, jos mahdollista, tai sitten jatkaa matkaa jonnekin ehkä vaikka Unkarin suuntaan.

Rajamuodollisuudet sujuivat mutkattomasti ja Serbiaan saavuttuani edessä olivat samat ongelmat: mikä maa, mikä valuutta ja mistä sitä saa? Kun monessa maassa rajan ylitettyään on tottunut näkemään jos jonkinlaista kojua, joissa lukee ”Money Exchance” monella kielellä, niin näistä maista sitä ei yleensä löydy. Rahaa saa vaihtaa melkein mistä vain – huoltoasemilta, kaupoista – ja ihan kohtuulliseen kurssiin. Pitkään sain hakea, mikä mahtaakaan olla Serbian valuutta – se oli denari – ja yhdellä eurolla sai noin vajaat 120 denaria.

Diesel maksoi 150 denaria, kun se Makedoniassa maksoi vain 50 paikallista ”galagania”. Ja yhdellä eurolla sai noita ”galaganeja” 61 kpl. Joten diesel oli halpaa Makedoniassa, selvästi alle euron. Serbiassa jo hieman kalliimpaa, siksipä tankkasin 120 litran tankkini täyteen Makedoniassa ja täydensin tankkia vielä ennen Serbiaan siirtymistä rajalla tuhlaamalla loputkin Makedonian valuutat polttoaineeseen. Kaiken kaikkiaan minulla alkaa heittää jo häränpyllyä nuo eri maiden valuutat, niiden kurssit ja etenkin se, että niitä alkaa olla sekaisin – varsinkin kolikkoja – taskuissa ja kukkarossa.

Serbiassa suuntasin sitten sinne Nis-nimiseen paikkaan, joka on monella tapaa viime aikoina tullut esille juuri tuon Bysantin keisari Konstantinos Suuren vuoksi, Hänhän aikanaan teki kristinuskosta valtionuskonnon ja aloitti näin kristinuskon etenemisen maailmanlaajuiseksi uskonnoksi.

Ajaessani kaupunkiin melko pitkän – edellisistä päivistä selvästi poikkeavan, pitemmän – ajomatkan jälkeen, tihrustin katsellen leirintäaluemerkkejä. Ei tietenkään ollut. Pysähdyin kaupungin laidalla huoltoasemalla, josta löytyi alun kielivaikeuksienkin jälkeen englantia puhuva asiakas, joka tiesi yhden pienen paikan jossain kaupungin ulkopuolella. Nimenkin hän tiesi ja kirjoitti sen paperille, mutta ei osoitetta, ”Kamenički Vir, tosin paikan nimi oikeasti oli sitten kirjoitettu kyrillisin kirjaimin.

Paikka ei löytynyt navigaattorilla, mutta olin saanut tietää, että se sijaitsee reilun 10 kilometrin päässä Nisistä kylän lähellä, ja kylän nimi Kameniča oli melkein sama kuin tuo alkuosa. Kylä löytyi, muttei aluetta. Siispä kauppaan, josta taas yksi asiakas sanoi ”follow me”. Hänen perässään kilometrin pari ja risteyksessä hän selitti omalla erikoisella sekakielellään, että tuosta eteenpäin four kilometriä ja niks left.

Hyvin matka eteni ja kohta näin tienviitan jossa oli kyrillisesti ja englanniksikin, että siellä on Kamenički Vir, Kameničkin kukkula (hill). Ei kun sinne ja matkaa kertyi huomattavasti enemmän kuin miehen mainitsemat neljä kilometriä. Usko alkoi hiljalleen hiipua, vastaan tuli kapealla tiellä linja-autokin ja nousin koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Ei ollut oikein paikkaa kääntyä, joten ajattelin sitten käydä katsomassa, minne tie vie.

Kohta tuli vastaan kahden tien haarauma. Kumpi valita? Intuitio sanoi, että oikea, ja sinne mentiinkin. Kohta alkoi näkyä rakennuksen kattoa ja saavuin – korkealla vuorella olevan perheravintolan parkkipaikalle. Ihmisiäkin näkyi paikalla, tosin kukaan ei osannut jälleen englantia eikä saksaa, joten ravintolaan, josta löytyi suomalaisten YK-joukkojen palveluksessa Kosovossa tulkkina olleen miehen veli, joka osasi jonkin verran englantia, Milan.

Sain laittaa auton ihan minne vain ja eikä maksa mitään, varsinkaan, jos ostan jotain ravintolasta, vaikka ei sitäkään oikeasti edellytetty. Etsin parhaan paikan vanhan hiihtohissin rakennelman vierestä. Sähköä tai muitakaan palveluja ei ollut saatavilla, mutta eipä haitannut. Painuin ravintolaan oluelle ja tilasin ruokaa, jota oli muuten jo kehuttu siellä huoltoasemalla, missä tiesivät ko. paikan olemassaolosta. Tilasin talon erikoisen: villisikaa ja nautin sen paikallisen oluen ja itseleivotun leivän kera. Herkullinen annos! Ja arvaapa hinta: kahdella oluella viisi euroa.

Olut tuntui melkein taivaalliselta kahden pitkän jonotuksen jälkeen matkalla Nisiin. Toinen johtui auto-onnettomuudesta kapealla tiellä ja toinen tämän onnettomuuden ruuhkan aiheuttamasta jonotuksesta seuraavalla tietullilla. Nyt istun komeissa maisemissa ja kirjoitan juttua, jonka julkaisemisen ajankohdasta minulle ei ole hajuakaan. Katsotaan nyt, löytyisikö siihen joku kuvakin, vai julkaisenko ilman kuvia.

Huomenna sitten lähden ajamaan kohti joko Unkaria tai Romaniaa. Kumpaa, sitä en vielä tiedä. Mutta katsotaan sitten huomenna.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Tämä juttu pääsee julki hieman myöhässä, mutta haitanneeko tuo.
Jutut alkavat hiljalleen hiipua, kun siirryn ns. moottoritie- matkailuun, joten kirjoitan niitä, jos jotain kerrottavaa oikeasti ilmenee, en pelkästä kirjoittamisen ilosta. Seuraava juttu saattaa toki vielä tulla unkarilaisesta korpikylpylästä, jos energiaa riittää. Katsotaan nyt.
Tästä jutusta puuttuvat kuvat, koska nettiyhteys ei ole oikein hyvä. Saatan lisätä niitä sitten myöhemmin tännekin.

H@P