Tällaisella reissulla kyllä pääsee tai joutuu tai sitten vain saa seikkailla ihan kunnolla. Minullakin on ollut jo niin monta todellista seikkailua, että alan kohta tippua laskuissa. Se on tietysti sitten näkökulma-asia, mikä on kenellekin seikkailu. Mutta tällaiselle yksin liikkuvalle vahalle miehelle niitä nyt joka tapauksessa on piisannut.
Montenegrossa laitoin toiveikkaasti navigaattoriin kohteeksi Durres, kun en ollut kirjannut ylös joskus aiemmin katsomaani leirintäaluetta, jossa ajattelin yöpyä. No tietysti olisi vielä pitänyt sen moottoritiekiellon lisäksi laittaa masiinaan lauttakielto, sillä nyt se vei minut jonkun lautan äärelle, jolla olisin kai sitten päässyt Durresiin Albaniaan. En nyt kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt, vaan käännyin takaisin ja löysin sattumalta montenegrolaisen infopisteen.
Konttorissa istui ihan vanhaan neuvostohenkeen sopiva ”njiet-problema”-virkailija, joka murtavalla englannillaan kertoi, että passaa nyt vain mennä takaisin ja huitaista siitä vierestä, eikä mennä lautalle. Tuossa vaiheessa pohdin muutenkin, että koko Montenegrolla on vielä edessään suuri imago-ongelma, ollakko yksi itämaa vai länsimaa. Jopa kirjaimiston vaihtaminen kyrillisestä latinalaiseksi saattaa olla hyvinkin pian edessä, jos maa aikoo olla jatkossa matkailumaa. Suurinta osaa keskieurooppalaisista matkailijoista ärsyttää, kun he eivät osaa lukea edes ravintola sanaa, monesta muusta puhumattakaan, kyrillisin kirjaimin.
Montenegrossa on paljon ristiriitaista. Vaikkapa rannalla lojuvien miljoonapaattien ja luksushuviloiden ja ylellisten hotellien suhteessa siihen todelliseen elintasoon, mitä suurin osa ihmisistä elää. Ajaessani autioituneella maaseudulla, asia tuntui pahalta ja ei ollut mukava katsoa ihmisiä, jotka sinnittelivät elääkseen kotiseuduillaan.
Maassa ovat tietyt perusedellytykset kyllä kunnossa: loistava kohde, hienot maisemat, meri ja vuoret, mutta matkailun kannalta tärkeissä infrastruktuureissa ja palveluissa on vielä iso kammottava ”musta aukko” ja todella paljon kehitettävää.
Paikka jossa yövyin. oli sellainen hätäpäissään valittu paikka, jollaiselle en tarjonnan ollessa normaalia, ollenkaan menisi. Nyt olin väsynyt ja ihan sama missä sain sähköä ja nukkumapaikan. Rauhallinen paikka, jossa ei lisäkseni ollut ainuttakaan muuta, mutta en ihmettele, jos ovat joskus käyneet katsomassa.
Muutaman kilometrin päässä olisi ollut muitakin paikkoja, mutta täällä ei koskaan voi olla varma, onko koko paikka edes auki – tähänkään aikaan kesästä.
Ihmisiä tällä Montenegron ihmeellisellä maakaistaleella näyttää olevan riittävästi. Maasta on pula kaikkialla. Ei ole parkkipaikkoja liikkeiden edessä, pysähtyminen on hankalaa ostoksille kapeilla kaduilla ja teillä, moneen paikkaan meno isolla autolla vaatii melkoista auton hallinnan osaamista. Omalla tavallaan kammottavin kokemus oli jossain suuressa keskuksessa, olisiko ollut Kotorissa, kun suuri matkustajalentokone lentää ulisi ihan melkein pään päältä TODELLA alhaalla. Ilmeisesti onneksi kuitenkin lentokentälle.
Autokanta on yksi mittari maan elintasosta. Se voisi Montenegron osalta kohdistaa kahteen merkkiin, joita liikenteessä näki ja joka myös samalla kuvaa hyvin tuon maan eriarvoisuutta: Zastava ja Mersu.
Kotorissa oli käynnissä myös iso tietyömaa ja siellä saikin sitten istua oikein kunnolla jonossa odottamassa liikkeelle pääsyä, mutta pääsinpä kuitenkin. Mutta millaiselle tielle! Piti ihan pysähtyä ja kysyä kioskin ihmiseltä, viekö tämä tie ihan oikeasti Albaniaan ja viralliselle rajanylityspaikalle. ”Kyllä” oli vastaus, ”anna mennä vaan.”
Tie alkoi Montenegron kaupungista nimeltään Bar ja enpä ole ennen ajanutkaan moisella ruuhkatiellä, jossa koko ajan sai pelätä, missä tulee vastaan auto ja pääsemmekö ohittamaan toisemme. Kaiken lisäksi vastaan tuli kolme linja-autoakin ja ilmeisesti pääsimme ohi, koska istun nyt Albaniassa. Tätä tietä riittikin sitten noin 20 kilometrin verran ja kovin oli huojentunut olo, kun pääsin tältä kaiken lisäksi kuoppia täynnä olevalta tieltä hieman leveämmälle ja samalla parempikuntoiselle tielle.
Aika erikoista ajatella, että kahden tällaisen maan välinen tie voi todella olla tuon kaltainen. Ilmeisen hätääntyneitä ilmeitä oli muuten linjurikuskeillakin ja usein vieressä oli toinen, joka kertoi tien reunan läheisyyden. Paikoitellen reunan takana oli rotko ja putousta riittävästi, eikä tietysti minkäänlaisia kaiteita.
Päästyäni sitten vihdoin viimein Montenegron ja Albanian – tai oikeammin - Crna Gora eli Црна Гора ja Shqiperia – rajalle, kuten maiden nimet oikeasti omalla kielellään ovat, siellä olikin melkoinen jono. Siinä sitten odottelin rauhassa edeten auto per 2-3 minuuttia joskus viisikin. Tällä rajalla katsottiin toisen kerran autoni paperit. Eka kerran ne katsottiin Montenegron Bosnia-Herzegovinan rajalla, jossa muuten sain piiiitkästä aikaa leiman passiini.
Tuo edellä mainitsemani neuvostohenki ei hävinnyt rajallakaan, vaan meidän tavan pulliaisten mennessä maahan kahta kaistaa, vieressä oli ilmiselvä ”kummisetäkaista”, jossa paksua sikaria polttelevat kauniiden naisten seurassa olevat vanhahkot miehet pääsivät rajan yli ohituskaistaa. Jopa niin, ettei heidän itsensä tarvinnut viedä passeja luukulle, sekundantti teki homman heidän puolestaan.
Kaikesta tästä huolimatta pääsin viimein – taitaa muuten jo olla – kymmenenteen maahan tällä reissulla, Albaniaan, joka kyllä omalla tavallaan on sitten oma lukunsa. Ei tuo tiukan diktatuurin alla ollut bunkkerita täyteen rakennettu maa ole vielä oikein edes matkailumaana ensiaskelissa.
Rajan ylitettyäni, ihan rajalla oli kummaa porukkaa tarjoamassa vaikka mitä palveluja ja ilmeisen laajalla etnisellä taustalla varustettuina. Koko matkan aikana tähän majapaikkaani jossain Durresin vai onkohan se Durrësin eteläpuolella, en nähnyt ainuttakaan turisti-infopistettä enkä muuten rahanvaihtopaikkaakaan. Näitä Albanian lekejä (ALL) saanee lähes joka paikasta, huoltoasemilta, kaupoista, mistä vain ja maassa on jossain määrin kaksoisvaluutta, maksaa voit euroilla tai lekeillä. Kun maksoin oluen lekeillä, tarjoilija oli jopa lievästi hämmästynyt.
Huitaisin samalla ohi pääkaupungin ja tuon toiseksi suurimman kaupungin ja majoituin jonnekin Korpeen, jälleen todella mielenkiintoisen tien päähän – jota tietä kulkiessani jouduin jälleen ainakin kerran toteamaan, että ei perhana tuonne ainakaan, ylittämään maantien samanlaista siltaa pitkin, jollainen rakennetaan Suomessa jalankulkijoille – ensin nousua noin 10%, harjanne ja laskua samat prosentit. Mielenkiintoinen maa!
Paikka on sekä komea, että omalla tavallaan kauhea, Tiet ovat kuin metsäautoteitä, jotka tosin Suomessa ovat usein paremmassa kunnossa, mutta maisema on kaunis merimaisema, jossa lankkusilta vie rantaihmiset halutessaan pienelle saarellekin Kuten sanoin, puitteet ovat kunnossa, kunhan saataisiin matkailukulttuuri kuntoon.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Tällaisesta taas aamulla starttasin ... (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Montenegrossa laitoin toiveikkaasti navigaattoriin kohteeksi Durres, kun en ollut kirjannut ylös joskus aiemmin katsomaani leirintäaluetta, jossa ajattelin yöpyä. No tietysti olisi vielä pitänyt sen moottoritiekiellon lisäksi laittaa masiinaan lauttakielto, sillä nyt se vei minut jonkun lautan äärelle, jolla olisin kai sitten päässyt Durresiin Albaniaan. En nyt kuitenkaan tällä kertaa lähtenyt, vaan käännyin takaisin ja löysin sattumalta montenegrolaisen infopisteen.
 |
| "Vie vuorille tää" ... auto. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Konttorissa istui ihan vanhaan neuvostohenkeen sopiva ”njiet-problema”-virkailija, joka murtavalla englannillaan kertoi, että passaa nyt vain mennä takaisin ja huitaista siitä vierestä, eikä mennä lautalle. Tuossa vaiheessa pohdin muutenkin, että koko Montenegrolla on vielä edessään suuri imago-ongelma, ollakko yksi itämaa vai länsimaa. Jopa kirjaimiston vaihtaminen kyrillisestä latinalaiseksi saattaa olla hyvinkin pian edessä, jos maa aikoo olla jatkossa matkailumaa. Suurinta osaa keskieurooppalaisista matkailijoista ärsyttää, kun he eivät osaa lukea edes ravintola sanaa, monesta muusta puhumattakaan, kyrillisin kirjaimin.
 |
| Etelä-Montenegrossa maisemaan ilmestyivät jo minareetitkin. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Montenegrossa on paljon ristiriitaista. Vaikkapa rannalla lojuvien miljoonapaattien ja luksushuviloiden ja ylellisten hotellien suhteessa siihen todelliseen elintasoon, mitä suurin osa ihmisistä elää. Ajaessani autioituneella maaseudulla, asia tuntui pahalta ja ei ollut mukava katsoa ihmisiä, jotka sinnittelivät elääkseen kotiseuduillaan.
Maassa ovat tietyt perusedellytykset kyllä kunnossa: loistava kohde, hienot maisemat, meri ja vuoret, mutta matkailun kannalta tärkeissä infrastruktuureissa ja palveluissa on vielä iso kammottava ”musta aukko” ja todella paljon kehitettävää.
Paikka jossa yövyin. oli sellainen hätäpäissään valittu paikka, jollaiselle en tarjonnan ollessa normaalia, ollenkaan menisi. Nyt olin väsynyt ja ihan sama missä sain sähköä ja nukkumapaikan. Rauhallinen paikka, jossa ei lisäkseni ollut ainuttakaan muuta, mutta en ihmettele, jos ovat joskus käyneet katsomassa.
Muutaman kilometrin päässä olisi ollut muitakin paikkoja, mutta täällä ei koskaan voi olla varma, onko koko paikka edes auki – tähänkään aikaan kesästä.
Ihmisiä tällä Montenegron ihmeellisellä maakaistaleella näyttää olevan riittävästi. Maasta on pula kaikkialla. Ei ole parkkipaikkoja liikkeiden edessä, pysähtyminen on hankalaa ostoksille kapeilla kaduilla ja teillä, moneen paikkaan meno isolla autolla vaatii melkoista auton hallinnan osaamista. Omalla tavallaan kammottavin kokemus oli jossain suuressa keskuksessa, olisiko ollut Kotorissa, kun suuri matkustajalentokone lentää ulisi ihan melkein pään päältä TODELLA alhaalla. Ilmeisesti onneksi kuitenkin lentokentälle.
Autokanta on yksi mittari maan elintasosta. Se voisi Montenegron osalta kohdistaa kahteen merkkiin, joita liikenteessä näki ja joka myös samalla kuvaa hyvin tuon maan eriarvoisuutta: Zastava ja Mersu.
 |
| Yllättävän vähillä ruuhkilla olen selvinnyt. Tässä madellaan Kotorissa Montenegrossa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Kotorissa oli käynnissä myös iso tietyömaa ja siellä saikin sitten istua oikein kunnolla jonossa odottamassa liikkeelle pääsyä, mutta pääsinpä kuitenkin. Mutta millaiselle tielle! Piti ihan pysähtyä ja kysyä kioskin ihmiseltä, viekö tämä tie ihan oikeasti Albaniaan ja viralliselle rajanylityspaikalle. ”Kyllä” oli vastaus, ”anna mennä vaan.”
Tie alkoi Montenegron kaupungista nimeltään Bar ja enpä ole ennen ajanutkaan moisella ruuhkatiellä, jossa koko ajan sai pelätä, missä tulee vastaan auto ja pääsemmekö ohittamaan toisemme. Kaiken lisäksi vastaan tuli kolme linja-autoakin ja ilmeisesti pääsimme ohi, koska istun nyt Albaniassa. Tätä tietä riittikin sitten noin 20 kilometrin verran ja kovin oli huojentunut olo, kun pääsin tältä kaiken lisäksi kuoppia täynnä olevalta tieltä hieman leveämmälle ja samalla parempikuntoiselle tielle.
Aika erikoista ajatella, että kahden tällaisen maan välinen tie voi todella olla tuon kaltainen. Ilmeisen hätääntyneitä ilmeitä oli muuten linjurikuskeillakin ja usein vieressä oli toinen, joka kertoi tien reunan läheisyyden. Paikoitellen reunan takana oli rotko ja putousta riittävästi, eikä tietysti minkäänlaisia kaiteita.
Päästyäni sitten vihdoin viimein Montenegron ja Albanian – tai oikeammin - Crna Gora eli Црна Гора ja Shqiperia – rajalle, kuten maiden nimet oikeasti omalla kielellään ovat, siellä olikin melkoinen jono. Siinä sitten odottelin rauhassa edeten auto per 2-3 minuuttia joskus viisikin. Tällä rajalla katsottiin toisen kerran autoni paperit. Eka kerran ne katsottiin Montenegron Bosnia-Herzegovinan rajalla, jossa muuten sain piiiitkästä aikaa leiman passiini.
Tuo edellä mainitsemani neuvostohenki ei hävinnyt rajallakaan, vaan meidän tavan pulliaisten mennessä maahan kahta kaistaa, vieressä oli ilmiselvä ”kummisetäkaista”, jossa paksua sikaria polttelevat kauniiden naisten seurassa olevat vanhahkot miehet pääsivät rajan yli ohituskaistaa. Jopa niin, ettei heidän itsensä tarvinnut viedä passeja luukulle, sekundantti teki homman heidän puolestaan.
Kaikesta tästä huolimatta pääsin viimein – taitaa muuten jo olla – kymmenenteen maahan tällä reissulla, Albaniaan, joka kyllä omalla tavallaan on sitten oma lukunsa. Ei tuo tiukan diktatuurin alla ollut bunkkerita täyteen rakennettu maa ole vielä oikein edes matkailumaana ensiaskelissa.
Rajan ylitettyäni, ihan rajalla oli kummaa porukkaa tarjoamassa vaikka mitä palveluja ja ilmeisen laajalla etnisellä taustalla varustettuina. Koko matkan aikana tähän majapaikkaani jossain Durresin vai onkohan se Durrësin eteläpuolella, en nähnyt ainuttakaan turisti-infopistettä enkä muuten rahanvaihtopaikkaakaan. Näitä Albanian lekejä (ALL) saanee lähes joka paikasta, huoltoasemilta, kaupoista, mistä vain ja maassa on jossain määrin kaksoisvaluutta, maksaa voit euroilla tai lekeillä. Kun maksoin oluen lekeillä, tarjoilija oli jopa lievästi hämmästynyt.
Huitaisin samalla ohi pääkaupungin ja tuon toiseksi suurimman kaupungin ja majoituin jonnekin Korpeen, jälleen todella mielenkiintoisen tien päähän – jota tietä kulkiessani jouduin jälleen ainakin kerran toteamaan, että ei perhana tuonne ainakaan, ylittämään maantien samanlaista siltaa pitkin, jollainen rakennetaan Suomessa jalankulkijoille – ensin nousua noin 10%, harjanne ja laskua samat prosentit. Mielenkiintoinen maa!
 |
| Tällainen oli sitten albanialaisen korvessa sijaitsevan leirintäalueen maisema ravintolan terassilta. Kovin erilainen lkuin edellisen majapaikan maisema. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Paikka on sekä komea, että omalla tavallaan kauhea, Tiet ovat kuin metsäautoteitä, jotka tosin Suomessa ovat usein paremmassa kunnossa, mutta maisema on kaunis merimaisema, jossa lankkusilta vie rantaihmiset halutessaan pienelle saarellekin Kuten sanoin, puitteet ovat kunnossa, kunhan saataisiin matkailukulttuuri kuntoon.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.