tiistai 19. kesäkuuta 2018

170. Kaikkea maan ja taivaan väliltä - Jerusalemista muukalaislegioonaan

Olen useissa blogijutuissani kertonut vierailuista hautausmailla. Joku voisi epäillä oman ikäni tuoneen mukana kiinnostuksen hautausmaihin, koska sinne loppusijoittaamiseen ei liene minullakaan kovin montaa kymmentä vuotta. Mutta ei. Kyllä kiinnostus perustuu historiasta kiinnostumiseen ja etenkin tarinoista nauttimiseen. Hautausmaa on täynnä tarinoita. Ne pitää vain löytää ja joskus niitä pitää etsiä ihan urakalla.
Hiekan hautausmaa ja sen portti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin taas eräällä tutulla hautausmaalla, joka on täynnä tarinoita. Se sijaitsee Keiteleellä Hiekantiellä ja on siksi nimeltään Keiteleen Hiekan hautausmaa. Tarkemmin sanottuna se on sotien aikana 1939-45 evakkoon lähteneen nykyisessä Venäjän Karjalassa Laatokan saaressa sijainneen ja sijaitsevan Konevitsan luostarin yksi määränpää, kun luostari joutui 1940 evakkomatkalle.

Luostari kiersi Kannonkosken kautta ja etsi Suomesta paikkaa, jonne majoittua ja jossa jatkaa Konevitsan luostarin toimintaa. Sellainen löytyi Keiteleeltä Hiekan tilalta, jossa luostari sitten sijaitsikin vuodet 1940-56, minkä jälkeen elossa olevat munkit ja työntekijät siirtyivät suureksi osaksi Heinävedelle sijoittuneeseen Valamon luostariin.

Kaikki eivät Valamoon lähteneet, osa jatkoi vaeltamistaan, osa asettui siviiliin asumaan ns. maailmaan. Heidänkin keskuudessaan on lukuisia tarinoita. Luostaria ravisteli noihin aikoihin mm. ns. ajanlaskukiista eli noudatetaanko kirkollisessa elämässä uutta vai vanhaa kirkkokalenteria. Osa oli fanaattisesti vanhan kirkkokalenterin kannattajia ja heillä ei mennyt oikein hyvin. Jotkut lähtivät takaisin Venäjälle, jotkut jonnekin muualle ulkomaille luostariin. Ajanjakso oli vaikea koko luostarille.

Osa luostariin jääneistä menetti luostarin luottamustehtävänsä tuon kiistan vuoksi ja elämässä oli varmasti monenlaista katkeruutta muutenkin jo ankaran kilvoittelun lisäksi. Kun luostari sitten 1950-luvun puolenvälin tienoilla hajosi ja siirtyi Valamoon, myös veljestö oli osin hajalla niin henkisesti kuin asuinpaikkansa suhteen.
Hiekan tilalle on rakennettu jälkeen päin kellotornin kopio. Tila sijaitsee kauniilla paikalla Nilakka-järven rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Osa kuitenkin ennätti kuolla, koska moni heistä oli jo evakkoon lähtöhetkellä iäkäs ja heidät on siis haudattu Keiteleen Hiekkaan, ortodoksiselle hautausmaalle, joka sijaitsee yksityisen maatilan mailla. Monenlaisten kuvioiden kautta luostari möi tilansa ja maansa ja siirtyi sieltä pois ja paikalle ei pitkään aikaan päässyt edes muistelemaan kuolleita veljiä. Vuosien saatossa tilanne hieman helpottui ja hautausmaa tuli avoimeksi kaikille vierailijoille, mutta tila pysyi suljettuna yksityisalueena. Nyt myös tilalle pääsee ainakin kerran vuodessa, kun on Konevitsan luostarin perustajan pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen praasniekka, temppelijuhla, Keiteleellä.
Praasniekkaan liittyvä panihida eli vainajien muistopalvelus Keiteleen Hiekassa 11.6.2018.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Praasniekka on vuosittain kesäkuun 12. päivän aikoihin ja siihen liittyy monenlaisia tilaisuuksia niin Keiteleen Hiekassa kun muualla Keiteleellä – ortodoksisessa kirkossa ja nykyään on myös Arsenin jatsit kesäteatterilla.
Simeon tuisku poikansa Romanin kanssa kuvattuna Laatokan Valamon luostarissa.
(Kuva Aamun Koiton sivuilta)
Kirjoitin blogissanin nr. 162 Simeonin kelloista – ihmisestä, joka eli tuolla luostarissa ja kuoli ennen sen poismuuttoa ja on vaimonsa kanssa haudattu Keiteleen Hiekkaan. Hän oli Simeon Tuisku, joka aikanaan teki jalkaisin ja junalla pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja hankki ortodoksiselle nuorisoliitolle kirkonkellot. (Lue tarina Simeonista ja kirkonkelloista.) Sitä ennen hän oli rakennuttanut tšasounan rajan taakse jääneeseen kotikyläänsä. Monitaitoinen ja tehokas mies, joka vaimonsa kuoleman (1946) jälkeen asui ja työskenteli Konevitsan luostarissa. Joissain papereissa hänet on jopa merkitty noviisiksi eli luostarielämää harjoittelevaksi kokelaaksi.

Hänetkin on siis haudattu Keiteleen Hiekkaan ja haudalla on kaunis grobu – hirsinen pikkurakennus. Hänen tyttärensä, joka asui samalla seudulla, oli kuollut viime vuonna (2017), joten isä hauta oli koko ajan hyvin hoidettu.

Hautausmaalta löytyy koko ajan uusia tarinoita, kun niitä vain etsii. Kerron vielä lopuksi yhden, jonka kuulin vanhalta rouva Eevi Karhuselta, kun kävin praasniekassa 11.6.2018.
Pekka Väntin ja hänen poikansa Kaukon hauta Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaan yhdessä nurkassa on hauta, joka on melkein kanervien peittämä. Haudassa lepäävät isä ja poika: Pekka Väntti, joka kuoli 1947 ja hänen poikansa Kauko Väntti, jonka kohdalla on merkintä: ”Kuollut Ranskassa”. Hänen kuolinvuotensa on 1954, juuri hieman ennen Konevitsan luostarin loppumista Hiekassa.

Kyselin nyt vieraillessani ihmisiltä, josko joku tietäisi jotain tuosta haudasta ja niin kävi, että eräs naisihminen tuli nykäisemään minua hihasta ja sanoi, että tuolla on eräs vanha rouva Karhunen, joka tietää tapauksesta jotain. Siispä heti kyselemään. Minulla oli haastattelusta videokin, mutta en sitä tähän nyt löytänyt, joten kerron omin sanoin tuon haastattelun sisällön.

Kauko Väntti oli – aivan kuten hieman aavistelinkin – lähtenyt jossain vaiheessa elämäänsä Ranskan muukalaislegioonaan ja kuoli siellä sitten 1954 ilmeisesti malariaan. Ranskan lähetystön kautta äiti sai tiedon pojan kuolemasta ja samalla myös tiedon, että hän saa hyvän eläkkeen pojastaan. Häntä tosin hieman pelotti asioiden hoitelu virallisten tahojen kanssa, koska hänen kotikielensä – siis kieli, jota hän osasi ja puhui – oli karjala. ”Eihä ne minnuu ymmärrä”, hän oli sanonut Eevi Karhuselle, kun hän pyysi rouvaa hoitamaan asiaa puolestaan. Monien mutkien ja Eevi Karhusen sinnikkyyden vuoksi eläke saatiin viimein paikalliseen Osuuspankkiin ja se – ainakin kertoman mukaan – oli ihan hyvä ja sillä tuli toimeen.
Konevitsan luostarin munkkeja kuvattuna Keiteleen Hiekassa sijainneessa luostarissaan.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)
Joten mielenkiintoinen tarina tuonkin haudan takaa paljastui ja Hiekan hautausmaa osoitti jälleen ”voimansa” siellä on tarinoita runsaasti, kaikkea maan ja taivaan väliltä, aina Jerusalemista muukalaislegioonaan. Ja tässä on vasta kaksi tarinaa ja hautausmaalla lepää puolensataa vainajaa. Odottakaahan vain seuraavia tarinoita Hiekasta!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com
 
 
P.S.
Video löytyi ja se on tässä:


lauantai 9. kesäkuuta 2018

169. Vaeltelemassa Pohjois-Italiassa

Pohjoisitalialaista maisemaa vuoren huipulla.
(Kuva © Pyykkönen)
Pohjois-Italia ei välttämättä tule monellekaan mieleen, kun ajattelee vaeltamista. Joissain matkaesitteissä sitä mainostetaan unelmakohteena häämatkalaisille, joissain myös aktiivilomailijoille, mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan. Mutta kohteet, joita sitten tarjotaan ns. massaturisteille, ovat sitten kaikille tuttuja Gardalta: pikkukaupunki Riva tai vaikkapa viehättävä Malcesine.
Maisemissa löytyy Pohjois-Italiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta on pohjoisessa muutakin kuin Garda, Maggiore tai Como, kuten olen jo aiemmissa blogijutuissani maininnut. Siellä on myös viehättävä Lago d’Iseo, jonka ympäristöstä löytyy monenlaista aktiviteettia vaeltelijoille.
Äärellä ovat sekä vesi (järvet) ja vuoret.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaeltaa voi monella tavalla: jalkaisin, pyörillä tai vaikka kanootilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä kertaa mukaan lähti vain yksi ns. kabiinilaukku, repullinen tavaraa viikoksi, joten mukaan eivät tulleet ehkä ne kaikista parhaat vaellusvälineet. Silti ne riittivät hyvin noissa maisemissa, joka poikkeaa melkoisesti vaikkapa Lapin maisemista. Emme myöskään tällä kertaa edes aikoneet mennä millekään lumisille vuorille – joita toki olisi sielläkin ollut tarjolla – vaan tyydyimme matalimpiin vuoriin.
Perillepääsy tuntuu aina hyvältä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Järven pohjoisrannalla sijaitsevasta pienestä Loveren kaupungista oli helppo tehdä retkiä lähivuorille. Matkailuautoilijoillekin olisi ollut sopiva paikka ihan lähellä Costa Voplinossa ihan järven rannalla.
Yhdestä turisti-infosta löytyi jopa monistettu topografikartta.
(Kuva: Pyykkönen)
Olimme vuokranneet pikkuauton, jolla menot vaelluspaikoille sujuivat melko kivuttomasti. Omat pienet ongelmansa toivat vuoriston pikkukylien kapeat kadut, joissa parhaimmillaan pienen Renault Clion molemmin puolin jäi vapaata tilaa pari senttiä sivulleen. Siinä ei suuremmin tehnyt virheliikkeitä ja kauhulla katseli joka kulman takaa tuleeko sieltä joku muu. Jalankulkijakaan ei olisi joka paikassa mahtunut ohi. Ja tulihan sieltä – kapea traktori – mutta onneksi risteys oli lähellä, tosin jyrkässä mäessä, mutta ohitus onnistui.
Kuntoa saa kaloreita kuluu.
(Kuva: Pyykkönen)
Matkailuautolla ei noihin maisemiin ole asiaa. Se pitää jättää alemmaksi parkkipaikalle ja mennä ylös jalkaisin tai muilla tavoin. Muutoin vuorille kyliin kiipeäminen olisi toki ollut aivan mahdollista myös matkailuautolle, joskin ohitukset ovat aina mielenkiintoisia serpentiineillä. Mutta niitäkin varten sieltä löytyy useita tehtyjä ohituspaikkoja, levennyksiä.
Ja jälkeen päin voi katsella,
missä liikkui, paljonko käveli ja
monta muutakin asiaa noista vempaimista näkyy.
(Kuva: Pyykkönen)
Emme tosin kovin aktiivisesti etsineet vaelluskarttoja, mutta ei niitä kaiketi kovin yleisesti ollut tarjollakaan. Yhdessä paikassa saimme monistetun topografikartan ja reiteillä oli joitain – tosin usein melko hutiloiden tehtyjä – karttakylttejä, joista ei sitten aina selvinnyt edes matkan pituus tai vaikkapa mittakaavakaan.
Välillä nousu oli helpompaa ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sama lievä italialainen huolettomuus näkyi myös viitoissa, joita oli siellä täällä jokunen, mutta joiden varaan ei aina uskonut vaellustaan luottaa. Matkalla tuli vastaan joitain, jotka yksinkertaisesti olivat eksyneet, vaikka suuntia oli vain kaksi: ylös ja alas. Reitille oli saatettu laittaa sellaisia esteitä, että varovaisimmat eivät uskaltaneet niitä ylittää tai ohittaa, vaikka ne mitä ilmeisimmin oli tarkoitettu vain maastopyöräilijöille esteeksi. Maastopyöräilijöillekin toki oli omia reittejään, mutta patikkareiteille heillä ei ollut asiaa.
... välillä hieman jyrkempää.
(Kuva © Pyykkönen)
Maasto oli vihreää ja tuohon aikaan – toukokuun loppupuolella – riittävän lämmintäkin niin, että hiki virtasi. Mukana oli tietysti juomaakin, mutta sitä saattoi saada matkan varrelta vaikkapa reitille sattuneelta maatilalta, jonne oli perustettu pieni kahvila. Kylissä oli sitten omia perhekahviloita, joista sai tarvittaessa kylmää juotavaa ja pikkupurtavaakin.
Perillepääsykin on jo lähellä.
(Kuva © Pyykkönen)
Kuten edellä mainitsin, vaellusmaasto poikkeaa vaikkapa Lapista melkoisesti. Pohjois-Italiassa on vihreää ja rehevää, reitti kulkee suuren osan aikaa metsäisessä maastossa, vaikka sitten ylempänä aletaan olla jo hieman lähempänä lappilaista maisemaa, mutta maaston vihreys on sielläkin suurempi.
Sitten ei olisikaan enää kuin alasmeno.
(Kuva © Pyykkönen)
Reittejä kannattaa kysellä alueitten turisti-infoista. Ainakin meille sattui esittelijäksi sellainen, joka todellakin tiesi niistä paljon ja osasi neuvoa. Jos tekee, kuten me teimme, että ajaa autolla mahdollisimman ylös, se on usein arpapeliä. Ainakin kerran jätimme auton ”liian alas”, koska ylemmäksikin olisi päässyt ja lisäksi siellä oli ihan hyvä parkkipaikkakin.

Tosi vaeltajalle löytyy varmaan hyvää infoa parilla kolmella eri kielellä italialaisen alppiklubin ”Club Alpino Italiano” (http://www.cai.it/) nettisivuilta. Tällaiselle ”sunnuntaivaeltajalle” tieto pitää kuitenkin hakea paikan päältä ja se on siellä sirpaleina. Silti noihin upeisiin maisemiin kannattaa mennä ja vaeltelu tarjoaa hyvän kuntoilumuodon ja perille pääsy tuo aina mukanaan ilon ja riemun kauniista maisemista.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 4. kesäkuuta 2018

168. Monte Isola - helmi Lago d'Iseossa


Tunnustan, etten tiennyt mitään ennen Italian matkaani Monte Isolasta. En edes tiennyt sellaisen saaren olemassaolosta. Suomalainen Wikipediakaan ei muuten tiedä saaresta mitään. Mutta nyt minä tiedän, koska kävin siellä.
Maisema Monte Isolalta mantereelle päin saarikierroksen loppupuolella. Vastarannalla mahdollisesti Sale Marasino.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Monte Isola on noin 13 neliökilometrin suuruinen, vuoristoinen saari Lago d’Iseossa, Iseo-järvessä, Pohjois-Italiassa, järven eteläosassa. Korkein kota on noin 600 metriä merenpinnan ja reilut 400 metriä Iseo-järven pinnan yläpuolella. Saaren yksi erikoisuus on, ettei sinne voi mennä autolla. Saaressa on autoja vain viranomaisilla ja sellaisilla työntekijöillä, jotka sitä ehdottomasti tarvitsevat, kuten vaikkapa pieniä koulubusseja opiskelijoitten ja muidenkin ihmisten kuljettamiseen.
Monte Isola kartalla
(klikkaa kuvat suuremmaksi hiirellä)
Hyväkuntoinen tie kulkee saaren ympäri noin 8-9 kilometrin verran ja sisempänä saaressa on kivettyjä tai hiekkateitä melko vaihtelevassa maastossa. Korkeimmalla kohdalla sijaitsee lähellä Curen kylää alkuaan 1300-luvulla rakennettu, mutta sittemmin 1500- ja 1700-luvuilla korjailtu ja laajennettu Neitsyt Marialle omistettu kaunis Madonna della Ceriolan kirkko. Kirkon nimi juontuu itävaltalaisesta tammesta (cerrossa). Siitä on kirkkoon tehty Neitsyt Marian patsas. Tie sinne ei tosin ole mitenkään hyvin viitoitettu ja se on melko vaativa ajettavaksi polkupyörällä. Jalkaisin tietysti pääsee ehkä helpommin.
Pyöräilyyn on tehty hyvät väylät, jossa liikennette ei ole paljoa. Ja puut kasvoivat vedessä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutoin saaren kiertäminen onnistuu mainiosti huonompikuntoiseltakin joko pyörällä tai jalkaisin. Välillä on runsaasti juotto- ja syöttöpaikkoja, sillä saarella on 12 frazionea, eräänlaista italialaista hallinnollista kyläyhteisöä, joilla saattaa olla kylässä oma seurakunta ja kirkko, niin ja tietysti trattoria, perheravintola. Teillä ei autottomuudesta johtuen ole pahemmin liikennettä, turistien lisäksi ainoastaan skoottereita, joilla paikalliset liikkuvat. Vaikka saari on noinkin ympäristöystävällinen, sähköisistä kulkuvälineistä siellä ei vielä paljoa tiedetä ja jopa sähköavusteisen polkupyörän vuokraaminen oli liian työlästä meille. Mutta ne ovat varmaan tulevaisuutta sielläkin.
Vaikka on pari kolme nousua, vastaavasti on myös laskua, joissa saa kunnon kyydit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saaren ympärikierrossa on pari, kolme suurempaa nousua, mutta sitten vastaavasti yhtä monta reipasta laskua, joten pyöräily sujuu asfalttitiellä melko mutkattomasti siellä lainatuilla, kohtuullisen hyväkuntoisilla vaihdepyörillä. Vilkkain satama sijaitsee Pescheria Maragliossa, jonne pääsee helposti ja nopeasti ja kohtuuhinnalla (noin 5 euroa edestakaisin) pienellä laivalla vaikkapa Sulzanosta mantereen puolelta. Toki laivoja kulkee muuallekin, mutta kannattaa aina varmistaa, että saaresta pääsee sitten takaisinkin samaan paikkaan, ettei joudu ”apostolinkyydille”.
Saareen voi viedä myös oman pyöränsä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Maisemat hivelevät silmiä jo laivamatkalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pohjoisessa sijaitsevasta Loveresta on autolla matkaa Sulzanoon kolmisenkymmentä kilometriä, mutta pyörillä ja jalkaisin matka on varmaa pitempi, sillä niillä tavoilla ei voi liikkua tunneleissa, ja joutuu kiertelemään rantoja pitkin siellä, missä voi. Siksi kannattaa ensin katso vaikkapa pyöräreitti valmiiksi, ennen kuin lähtee matkalle. Se saattaakin yllätykseksi olla huomattavasti pitempi ja vaativampi reitti. Linja-autoilla ja jopa junalla voi myös liikkua, mutta matka saattaa silloin pidentyä melkoisesti.
Karttoja ja esitteitä saa periltä. Muualta niiden löytyminen onkin sitten sattumanvaraista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saaressa Pescheria Maragliosta saa pyörän neljäksi tunniksi 10 eurolla, mutta kuten mainitsin, sähköpyöriä emme löytäneet yrityksestä huolimatta, vaikka niitä pari, kolme siellä näimmekin. Lienevät olleet omia pyöriä.
Noihin maisemiin ei heti kyllästy.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saari kannattaa muuten kiertää myötäpäivään ja muistaa, että kierroksen alkupäässä, ensimmäisellä puolikkaalla ovat kierroksen kauniimmat paikat. Sieltä löytyy mm. Martinegon linnoitus pienestä Menzinon kylästä aivan pienen tietä poikkeaman päästä. Puolenvälin tienoilla voi sitten myös – jos jaksaa – poiketa tuonne Madonna della Cerioslan kirkollekin.
Liekö mantereen ja saaren väliin jäävässä pikkusaaressa jollakin hulppea kesämökki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saareen kannattaa – mikäli liikkuu omalla tai vuokra-autolla – mennä Sulzanosta, josta löytyy autolle, isommallekin, edullinen parkkipaikka. Me maksoimme 6 tunnin parkkiajasta, joka riittää mainiosti saaren kiertämiseen ja ruokailuunkin saarella – noin 9-10 euroa automaattiin eli noin 1,5-2 euroa tunnilta. Jos aikoo liikkua pyörillä, kannattaa ottaa omat pyörät ja kypärät mukaan. Ne voi viedä saareen hyvin tuolla nopealla lauttayhteydellä.

Saaressa on suurimmissa kylissä erilaisia kahviloita ja ravintoloita, joissa voi ruokailla tai vilvoittaa itseään kylmillä juomilla, sillä ainakin toukokuussa sää suosi matkailua noin 30 asteen lämmöllä. Vaikka autoja on vähän, kannattaa liikkua hieman varoen, sillä ylämäessä saattaa tulla vastaan kovaakin kyytiä pyörällä lasketteleva turisti, joka ei välttämättä aina hallitse pyöräänsä täydellisesti.
Taukopaikkoja reitiltä löytyy useita.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuttuun tyyliin: pukeutumiseen ja kenkiin kannattaa satsata – helleasu helteellä, muulloin säähän sopiva sekä hyvät kävelykengät. Juomista ja energiaa kannattaa ottaa mukaan, jos vaikka väsy ja jano yllättää. Tosin niitä saa ostaa myös matkan varreltakin. Kamera kannattaa myös olla mukana, sillä maisemat ovat silmää hiveleviä.

Kielitaidossa on paikallisilla vielä petrattavaa, sillä alue on suurimmaksi osaksi paikallisten suosima kohde. Kovin vähän löytyi englannin tai saksankielen taitajia asiakaspalvelijoista ravintoloista, kahviloista tai vuokraamosta. Mutta käsimerkein selviää ja – muuten – polkupyörää vuokratessa pitää olla mukana joku henkilökortti, joka jää pantiksi vuokrauksen ajaksi – se kannattaa huomioida ja varata mukaan, vaikka ajokortti, ettei passia tarvitse antaa.
Kierroksen jälkeen maistui maukas italialainen ruoka yhdessä saaren pikku ravintoloista: raviolaa ja spaghettia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Koko reissun jälkeen illalla oli mukava päästä pedikyyri Saran hoitoon. Jalat kiittivät.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuten jo aiemminkin olen marissut, italialaiset – varsinkaan tuolla alueella – eivät vielä osaa laittaa riittävästi viittoja turisteille. Helposti jää joitain kohteita käymättä tai sitten eksytään ja pahoitetaan mieli, kun perille ei pääse. Esitteitä sen sijaan löytyy ainakin englanniksi. Mutta jospa nuokin ongelmat paranisivat, sillä selvästi alue on vielä ns. paikallisten kohteita ja siinä mielessä vielä melko ”aitoa Italiaa”.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 1. kesäkuuta 2018

167. Italiassa on muitakin järviä kuin Garda

Suomalaiset matkailevat runsaasti erilaisilla tavoilla Pohjois-Italiassa. Minäkin olen käynyt siellä matkailuautolla, pikkuautolla ja lentämällä. Kyllä tuo lento kaikesta helpoin ja tietysti nopein oli ja ilmeisesti halvinkin.
Pohjoisitalialaista maisemaa serpentiinitieltä kuvattuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Samalla, kun siellä vieraillaan, helposti mennään aina samoihin paikkoihin, minne muutkin ovat menneet ja missä vierailleet. Nimenä Garda-järvi on saanut jo melkoisen gloorian ja ensimmäinen matkailuautomatkani suuntautuikin vajaat kymmenen vuotta sitten juuri sinne. Mutta on Pohjois-Italiassa monta muutakin järveä, joiden tykönä voi vierailla. Nyt valintani osui Iseo-järveen, Lago d’Iseoon, eikä valinta ollut ollenkaan hullumpi.
Hotelli toivotti vieraansa tervetulleeksi kuohuviinipullolla ja pienellä herkkupussilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Edellisissä blogijutuissani olen hehkutellut vuokra-auton halpuutta. Otimme auton Bergamon lentokentältä, minne sen viikon päästä palautimmekin ja ajelimme muutaman sata kilometriä kokonaiskustannusten (vuokra ja polttoaine) ollessa nelioviselle Renault Cliolle noin sata euroa – ei ollenkaan paha hinta. Hinta olisi ollut suurempi, jos olisimme käyneet auton jo lauantai-illalla myöhään tai jos olisimme merkinneet sille kaksi kuljettajaa tai olisimme ottaneet paremman vakuutuksen. Näin emme tehneet, koska koimme ne tällä kertaa turhiksi.

Liikennekulttuuri on Italiassa erilainen, mutta ei ollenkaan huono. Kun on ajellut matkailuautolla ja henkilöautolla eri puolilla Eurooppaa, sen koki jopa suurimmaksi osaksi helpoksi. Se, mikä suomalaisena sattui hienolla tavalla silmään, oli suuri jalankulkijoiden ja suojateiden kunnioitus. Olisi erittäin hyvä ja opiksi otettava asia meillekin!
Kuva ranrabulevardilta hotellimme suuntaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kohteemme Lago d’Iseon pohjoisrannalla oli pieni noin 5000 asukkaan Lovere, joka ilmiselvästi oli melko lailla vain italialaisten omassa matkailukäytössä oleva pikkukaupunki. Hotelliksi valikoitui netistä paikallinen kylpylä ihan Iseo-järven rannalla, melko lähellä (kävelymatkan päässä) ns. keskustasta, kauniin rantabulevardin ja pienvenesataman tuntumassa. Melkein hotellin vierestä alkoivat myös vuoret, jonne halutessaan saattoi vaikka mennä patikoimaan.
"Mummopyörällä" ajo oli kaupungissa helppoa, mutta vaikeutui - vaihteista huolimatta - lähiympäristön rinteillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paikkana Lovere on oivallinen niin kävelyä harrastaville kuin vaikka pyöräilijöille, joita – ”kilpa-sellaisia” – sillä näkikin runsain määrin teillä, mikä myös kertoi oma hyvää sanomaansa liikennekulttuurista. Maasto pyöräilijöille oli vaihtelevaa ja mekin käytimme hotellista huoneen hintaan saamiamme 7-vaihteisia mummopyöriä matkoihimme. Tosin pyörien huolto ei ollut ihan kaikkien osalta ajan tasalla, mutta hyvin selvisimme niilläkin, vaikka ajelimme melko pitkiäkin matkoja.
Iseo-järvellä voi kulkea vaikka oman ryhmänsä kanssa kirkkoveneellä, jos mieli tekee.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lovere on oivallinen kohde ns. aktiivimatkailuun kunnon kohentamiseksi. Kävelyn ja pyöräilyn lisäksi siellä voi helposti mennä lähistöllä sijaitseville vuorille vaeltamaan, mistä taidan kirjoittaa myöhemmin oman blogijuttunsa. Halutessaan siellä voi myös harrastaa erilaisia vesiurheilumuotoja: kanoottimelontaa, vesihiihtoa ja ehkä uintiakin, vaikka en nyt tiedä, kuinka puhdasta vesi olisi moiseen. Kirkkaalta se kuitenkin vaikutti. Saattaa olla kylmääkin.
Hotellissa kannattaa varautua siihenkin, että puhelinta ei voi ladata, koska seinässä oleva pistorasia on erilainen - kolmereikäinen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kustannuksiin vaikuttaa pitkälti hotellin varaamisen ja kohteessa paikallaolon ajankohta. Kun teimme varauksen varhain talvella, hinta oli huomattavan alhainen ns. sesonkihintoihin verrattuna. Toukokuussa ei ollut vielä suurta ruuhkaa, vaikka kyllähän noita matkaajia riitti sinnekin, kun katsoi aamulla aamiaisvieraitten määrää.

Muutoin tuo (paikallisen luokituksen mukaan) neljän tähden hotellin aamiainen oli ehkä jollakin tapaa niukempi kuin Bergamon kolmen tähden hotellissa nauttimamme, joten noihin tähtiin ei kannata aina tuijotella valintaa tehdessään.
Paikkojen sijainteja Pohjois-Italiassa.
(Klikkaa hiirellä suuremmaksi)
Sää on Pohjois-Italiassa suomalaiselle hyvä toukokuussakin. Lämmintä riitti joka päivälle ja puhdistavia ja raikastavia sateitakin saatiin, mutta onneksi yleensä vasta illalla tai joskus iltapäivällä päikkärien aikaan. Menoa ne eivät millään tavalla haitanneet. Tuollaisia päiviä oli vain pari - kolme. Lämpötila oli yleensä reilusti yli 20 plusasteen ja kuumimpana päivänä varmaan jo kolmessakymmenessä.
Rantabulevardilta ja pienistä kylistäkin löytyy lukuisasti paikkoja vilvoitella jonkin kylmän juoman äärellä, jos siihen tulee tarve.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paikka oli sopiva muunkinlaiselle lomailulle, vaikka ihan löhölomalle, jos niin olisi halunnut. Kaikki tarvittava oli kävelymatkan päässä: tavernat – vai trattorioitako ne siellä olivatkin, ravintolat, kaupat, apteekki, pizzeriat, rantabulevardi. Se, mikä hieman haittasi, oli, ettei tällainen netin suurkuluttajakaan löytänyt netistä riittävästi tietoja kohteista, niiden aukioloajoista, reiteistä ja monesta muusta sellaisesta. Kun sitten meni paikalliseen turisti-infoon, sieltä kyllä sitten sai hyviä neuvoja, mutta ennakkosuunnittelua tuo nettipuutos haittasi jonkin verran.
Vuorien serpentiinit ovat mutkaisia ja paikoin kapeita, mutta kylissä ne vasta kapeita ovatkin. Parhaimmillaan jäi peilien ulkopuolella pari senttiä tilaa. Onneksi ei tullut auto vastaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutoinkin jotkut matkailuun liittyvät asiat olivat ihan kuin ”kesken” – eli niitä ei oltu saatettu vielä valmiiksi tai ne olivat muutoin vain puutteellisia. Tällaisia olivat mm. viitoitukset joillain kävelyreiteillä ja muukin info noiden vaeltelujen varrella. Asiakaspalvelun taso oli vaihtelevaa. Englannin tai saksan kieliä ei oikein osattu, pelkästään italiaa, josta onneksi sai usein riittävästi selvää suunnistaakseen kohteeseen. Ja koska paikka oli enemmän italialaisten, muunmaalaisiin suhtauduttiin joissain paikoissa hieman yliolkaisesti. Mutta pääsääntöisesti palvelu pelasi ja ihmiset olivat toki ystävällisiä.

Tällainen polvestaan kipeä kävelijä/pyöräilijä olisi kaivannut kotoa tuttua sähköavusteista polkupyörää monessakin paikassa, mutta käyttöömme emme niitä löytäneet, vaikka joillakin paikallisilla niitä näimmekin. Kaiken kaikkiaan sähköllä kulkevien ajoneuvojen lisääntyminen noilla seuduilla ei ole ihan tuossa näköpiirissä, mutta tullee aikanaan sinnekin. Saa nyt sitten nähdä, mitä hiljaisten sähköautojen tulo merkitseekään tuolla meluun ja melun tuottamiseen perustuvassa liikennekulttuurissa. Sähköautot kun ovat hiljaisia.
Vihreyttä ja vehreyttäPohjois-Italiasta löytyy siinä missä hyviä viinejäkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Caravan-matkailulle on alueella mahdollisuudet hyvien maisemien perusteella, mutta alueita ei ole vielä kovin runsaasti ja nekin, jotka näin, olivat yleensä paikallisten pitkäaikaismajoittujien sananmukaisesti tiiviissä käytössä. Turvarajoja ei joko tunnettu tai niistä ei välitetty, jotta alueelle mahtuisi enemmän kaupunkilaisia ”caravanmökkeilijöitä”, joita Suomessa nimitettäisiin kai "kausipaikkalaisiksi".

Mutta muutoin Lovere ympäristöineen oli vielä ns. matkailijoiden pilaamatonta aluetta ja paikalliset eivät olleet saaneet kaikkea vielä muuttumaan massaturismin suuntaan, mikä sinänsä oli hyvä huomio.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

166. Bergamon maisemia ja Milanon kulttuuria

Nyt ei enää ole rahasta kiinni, jos haluaa mennä tutustumaan vaikka Milanon kulttuuritarjontaan tai sen kuuluisaan muotimaailmaan, tai vaikka sitten pitemmälle Italiaan, jos sinne mieli tekee. Halpalentoyhtiö vie ja tuo edullisesti, kuten edellisessä blogijutussani kerroin.
Ruokapaikkoja Italiasta löytyy ja useimmista saa hyvää ruokaa, kuten tässä savustettua graavilohta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lappeenrannasta Bergamoon pääsee reilussa kolmessa ja puolessa tunnissa – tosin hieman hankalaan vuorokaudenaikaan myöhään illalla, keskiyön aikaan, mutta hyvällä ennakkosuunnittelulla tuokin on voitettavissa. Varasimme etukäteen majapaikan Bergamon lentokentän läheltä ja B&B-paikan omistaja nouti meidät kentältä ja vei kentälle aamulla, sillä auton vuokraaminen oli helpompaa ja paljon halvempaa aamulla ja päiväsaikaan.
Bergamostakin löytyy mukavia piazzoja, aukioita, istuskella ja ihmetellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vietimme Bergamossa kaiken kaikkiaan kolme yötä – yhden tuossa B&B-paikassa ja kaksi hotellissa – ja tutustuimme siinä ohessa sekä Bergamon että Milanon matkailutarjontaan, tosin ehkä melko pintapuolisesti, koska oli melkoinen hellekeli eikä silloin jaksa juoksennella kaikkialla. Lisäksi kumpikaan ei varsinaisesti ollut pääkohteemme.
Piazzojen kahviloissa ja trattorioissa voi vilvoitella itseään helteellä monin tavoin. Italialainen jäätelö on hyvää ja energiaa saa vaikka smootheista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Varsinaisesti Bergamossa ei ole kovinkaan paljoa katseltavaa, jos ei ole kiinnostunut kirkoista ja museaalisista kohteista. Paikkakunta on kaikesta huolimatta vielä eräänlaisessa – turismin kannalta katsottuna – ”kehitysvaiheessa” ja monien asioiden on muututtava tai jopa parannuttava, että paikasta tulee suosittu turistikohde. Silti siellä on jo nyt kyllä katseltavaakin ja koettavaa.
Kirkkoja ja museaalisia kohteita Italiassa, Bergamossakin riittää.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itseäni viehätti melko lähellä keskustaa sijaitseva vanha kaupunki, Città Alta, linnoituksineen, jonne pääsee joko funicularella, hammasratajunalla, johon tosin joutuu jonottamaan kiihkeimpinä turistiaikoina tai sitten voi mennä autolla tai kuten me, bussilla, ylös linnoitukseen asti.
Bergamossa kujien ja katujen varsilta voi löytyä vaikka tällainen privaattiparveke.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Periltä löytyy monenlaista katseltavaa ja mukavia terasseja tai ravintoloita nautiskella italialaista ruokaa tai alueen mainioita viinejä. Itse vietin matkaseuralaisen syntymäpäiviä peri-italialaisessa Tre Torre -nimisessä pienessä tavernassa syöden paikallisia ruokia vanhan Casimiro-isännän omistamassa paikassa. Ei muuten ollut ollenkaan hassumpi valinta, vaikka paikka itse ei kovinkaan lukuspaikalta näytä ulospäin, mutta sisällä on hieno italialainen sydän.

Alkuruokana "Formaggi bergamaschi nostrani"
Juomina vettä ja hyvää viiniä
Yllästysruokana "Brastato d'asino"
sekä kovinkin paikallinen "Polenta del Bergami con porcihi"
Jälkkäriksi pannacottaa
Ja lasku kahdelta juomineen oli kohtuullinen.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
 Kävellessä ei suuremmin näkynyt ns. taksitolppia, mutta ravintolaan tai hotelliin voi toki tilata taksin eikä hintakaan ollut päätä huimaava, suunnilleen suomalaista tasoa tai hieman alempi. Monesta Bergamon keskustan hotellista on melko lyhyt matka vaikka kävellä vanhaan kaupunkiin, mutta matka vaatii kuntoa (jyrkät mäet) ja hyviä kävelykenkiä (osin mukulakivetyksiä). Matkan varrella voi sitten tarvittaessa vilvoitella kylmillä juomilla erilaisissa kahviloissa ja tavernoissa, joita löytyy monilta nurkilta.
Trattorio Tre Torri (Kolme tornia), joka sijaitsee ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
... Bergamon linnoituksessa, vanhassa kaupungissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
 Alppien läheisyys näkyy Bergamon säässä. Se voi vaihdella vuorokauden aikana suurestikin. Meille aamupäivä usein sinne klo 15 saakka oli aurinkoista ja lämmintä ja sitten tuli ensimmäisinä päivinä virkistävä sade, jona aikana oli hyvä mahdollisuus joko ottaa päikkärit tai ruokailla, vaikkakin nuo italialaisten ruoka-ajat poikkeavat melkoisesti suomalaisista. Lounasaika on todennäköisesti useimmissa paikoissa klo 12 -15, jonka jälkeen moni paikka sulkeutuu. Hyvät ruokapaikat avautuvat taas noin klo 18-19, jolloin italialaiset menevät iltaruualle – mitä nimitystä siitä nyt haluaakaan käyttää – päivällinen vai illallinen – mutta myöhään se kestää jonnekin klo 21-23 saakka.
Junalla matkustaminen on mukavaa, helppoa ja halpaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Bergamosta emme halunneet mennä vuokraamallamme autolla Milanoon, koska sieltä pääsee helposti ja nopeasti ja kaiken lisäksi halvalla junalla Milanoon. 50-60 kilometrin matka taittuu hyvillä junilla nopsaan ja matkalipun saa tupakkakaupasta tai automaateista 4-5 euron hintaan per sivu. Tupakkakaupan lippuun pitää vain sitten muistaa kirjata alalaitaan lipun käyttöpäivä ja aika, ettei joudu konduktöörin kanssa vaikeuksiin. Automaattiliput ostetaan tiettyyn junaan.
Milanon rautatieasema on suuri ja maalaispoika voi siellä helposti vaikka eksyä.
(Kuva © Hannu Pykkönen)
Milanossa voi halutessaan mennä parillekin eri asemalle ihan sen mukaan, minne haluaa mennä katselemaan kohteita. Me menimme keskusasemalle, josta on sitten metroyhteydet joka puolella kaupunkia. Metrolipun saa puolellatoista eurolla ja lippu kannattaa ostaa ja säilyttää, jos aikoo päästä asemalta uloskin.

Milanossa junalipun ostamisen jälkeen on parikin ei kontrollia: ensimmäinen, kun haluaa mennä junalaiturille ja toinen tietysti junassa.
Euroopan toiseksi suurin katedraali Duomo d'Milano.
(Kuva ja video © Hannu Pyykkönen)
Tuo aiheeseen sattuva video löytyy myös Instagramista osoitteesta:
https://www.instagram.com/p/BjCF-D_hieK/?utm_source=ig_share_sheet&igshid=8h8pl2a9x1bq

Milanon kohteet riippuvatkin sitten ihmisestä, mitä hän haluaa katsoa. Kirkkoja, museoita ja muita museaalisia kohteita riittää. Kauniita turistien täyttämiä aukioita, piazzoja ja kauppoja myös. Jos haluaa ostaa ja rahaa löytyy voi käydä ostamassa vaikka 500 euron paidan tai 2000 euron vyölaukun Pradalta tai jotain muuta Louis Vuttonilta yhdessä maailman vanhimmista kauppakeskuksista, Galleria Vittorio Emanuele II:sta, joka jo sellaisenaan ilman ostoksiakin on näkemisen arvoinen kohde. Lähellä sijaitsee lisäksi useita ”must-paikkoja”, kuten vaikka tunnettu goottilastyylinen roomalaiskatolinen Euroopan toiseksi suurin katedraali Duomo tai varsin arkisen näköinen maailmankuulu teatteritalo Teatro alla Skala. Duomoon pääsee sisälle ilmaiseksi jonottamalla ja sisälle mahtuu 40 000 ihmistä.
Milanon vanha kauppakeskus on katsomisen arvoinen paikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pyhän Ambrosius Milanolaisen katedraalissa on useita upeita sivukappeleja. Tässä Pyhän sydämen kappeli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Amppa itsekin kera Gervasiuksen ja Protasiuksen makailee alttarin alla hieman huonossa hapessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Junia menee Milanosta Bergamoon tai toisinpäin yleensä noin kerran tunnissa ja suomalaisten ruuhka-aika klo 15-16 ei päde Italiassa. Ruuhkat ovat siellä joka-aikaisia ja suurin ruuhka myöhemmin, sillä useat paikat ovat siestan aikaan klo 13-15 kiinni ja työpäivä kestää sitten myöhempään. Junissa on tunnelmaa ja matkustajat monenkirjavia alkaen sisilialaisesta mamasta, joka huutaa kovalla äänellä kaikki asiansa kaikille ja päätyen maahanmuuttajanuoriin, jotka juoksevat konduktööriä pakoon sen ainoan, jolla on matkalippu, puhelimessa antamien ohjeiden mukaan.

Maassa lienee kohtuullinen määrä myös taskuvarkaita, joten tietty varovaisuus on joka paikassa tarpeen ja kännykän tai rahakukkaron tai laukun sijainti ja näkyvyys kannattaa katsoa tarkkaan. Myös terve varovaisuus joka paikassa on pelkästään hyväksi, vaikka ei meillä koko aikana silti mitään turvattomuuden tunnetta ollut.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com