tiistai 21. toukokuuta 2019

195. Harvinaisia tapahtumia Suomessa

Ortodoksisuus on ollut Suomessa jo kauan. Joskus 1000-luvun molemmin puolin se alkoi saapua Bysantista Konstantinopolista meille Novgorodin kautta. Tosin tuolloin ei suinkaan tiedostettu olevan valtiota nimeltään Suomi, mutta ortodoksisuus levisi silloin alueille, missä asui senaikaisia suomalaisia ja jossa nykyinen Suomi sijaitsee. Pitkään suomalaiset historiankirjat kertoivatkin meille, että kristinusko tuli Suomeen joskus 1200-1300-luvuilla lännestä katolisen kirkon ristiretkien kautta. Väärin! Se tuli jo muutama sata vuotta aiemmin idästä ortodoksisen kirkon toimesta ja nykyisin se taidetaan jo joissain kertoa historiankirjoissakin.
Kristinuskon tie Suomeen
Suomen valtio perustettiin Venäjän vallankumouksen pyörteissä 1917 ja sen aikaiset suomalaiset ortodoksit olivat jo jonkin aikaa kuuluneet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Siksi 1920-luvulla kirkossa olikin jonkinmoinen sekaannuksen aika, kun emme enää halunneet kuulua bolševikkien valtaamaan Venäjän kirkkoon ja itsenäinenkään me emme kirkkona suinkaan olleet. Kirkkomme päättäjät alkoivat pohtia uutta suuntaa omalle kirkollemme ja se löytyikin Konstantinopolista, nykyisestä Istanbulista.

1920-luvun alussa saimme Konstantinopolin patriarkaatilta – uudelta Äitikirkoltamme – autonomian, melko laajan itsenäisyyden Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan säilyessä korkeimpana piispanamme ja joidenkin asioiden ratkaisijana ja päättäjänä. Muutoin saimme luvan toimia melko itsenäisesti omissa kirkkohallinnollisissa asioissamme arkkihiippakuntana. Uskonopissahan ortodoksinen kirkko on maailmanlaajuisesti samanalaisen uskon toteuttajia ja siinä ei millään paikallisella kirkolla ole oikeutta ”sooloilla”.

Ortodoksinen kirkko poikkeaa tavoiltaan melkoisesti Suomen toisesta kansallisesta kirkosta, luterilaisesta kirkosta. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat mm. pyhät ihmiset, joita meillä ei muuten nimitetä pyhimyksiksi vaan pyhiksi. Koko tuona noin satana vuotena omassa maassamme Suomessa ei ole virallisesti julistettu pyhien joukkoon kuuluvaksi ketään alkuperäisesti suomalaiseksi katsottavaa henkilöä. Tuon noin sadan vuoden aikana on toki kanonisoitu eli luettu pyhien joukkoon kuuluvaksi muutamia jopa Suomessakin vaikuttaneita ihmisiä kuten vaikka pyhä Aleksander Hotovitski, joka toimi jonkin aikaa myös Helsingissä pappina. Aivan äskettäin kanonisoitiin parikin ihmistä, jotka olivat syntyneet Suomessa, mutta jotka eivät kuitenkaan silloinkaan olleet Suomen kansalaisia, vaan venäläisiä – pyhä Hristofor Varfolomejeff ja sittemmin Virossa vaikuttanut nunna Jekaterina (Malkov-Panina) – ja Venäjän ortodoksinen kirkko heidät kanonisoikin.
Nyt kuitenkin on tässä kanonisaatioasiassa tapahtunut muutos, kun Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi on päättänyt kanonisoida kaksi Johannesta pyhien joukkoon kuuluvaksi: skeemaigumeni Johanneksen (Aleksejev) ja sonkajanrantalaisen marttyyrina kuolleen Johannes Karhapään. Kummankin heidän oma kanonisaatiojuhlansa on tulevana kesänä 2019, valamolaisella pyhällä touko-kesäkuun vaihteessa ja sonkajanrantalaisellä pyhällä heinäkuussa.
Pyhittäjä Johannes Valamolaisen hauta Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Uudella pyhällä, Johannes Valamolaisella, on toki venäläinen taustansa. Hän syntyi Venäjällä Tverin kuvernementissä, mutta hän eli ja vaikutti suurelta osin suomalaisissa luostareissa Valamossa ja Petsamossa ja mikä tietysti oleellisinta – hänellä oli Suomen kansalaisuus ja hän kuoli Heinäveden Valamossa, minne hänet on myös haudattu.
Katso ns. 360-kuva pt. Johannes Valamolaisen haudasta
ja sen ympäristöstä oheisesta linkistä_
https://www.thinglink.com/mediacard/1183773374493491202

(Kuva © Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)
Tietyllä tavalla Johannes Valamolainen on yhteinen sekä suomalainen että venäläinen pyhä ja oivallinen linkki näiden kahden tosiinsa monella tapaa kietoutuneiden kirkkojen historiassa. Asiaa tosin tällä hetkellä hieman vaikeuttaa maailmanlaajuinen Ukrainasta alkanut kirkkopoliittinen kiista, jossa Suomen ja Venäjän kirkoilla ei ole ns. ehtoollisyhteyttä. Toivottavasti tuo asia saadaan pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian ja suhteemme palautettua entiselle hyvälle tasolle, jossa se toki osittain on kaikista myllerryksistä huolimatta tänäänkin.

Pyhien kanonisaatioon on kautta aikain liittynyt aina jotain kiistaa ja hämminkiä. Aikanaan kirkkomme varhaisessa historiassa, kun kanonisoitiin kolmea ortodoksisen kirkon suurta pyhää, Basileios Suurta, Johannes Krysostomosta ja Gregorios Teologia, pohdittiin kai sitäkin, kuka heistä onkaan se paras ja suurin, jolle annetaan se paras muistopäivänsä. Onneksi yksi munkki näki yöllä unen, jonka mukaan sitten heille – ns. kolmelle hierarkille – annettiin yhteinen muistopäivä tammikuun loppuun ja riitely ei sen enempää eskaloitunut.

Samanlaista pientä kähinää on kuultavissa myös Suomessa nyt tapahtuvassa kanonisaatiossa tai oikeastaan hieman varmaan molemmissa. Kumpaankin kanonisointiin melko oleellisesti liittyvä pyhän reliikkien nosto haudasta on ollut hieman nihkeää. Se kun ei enää nykyaikaisessa länsimaisessa valtiossa ole mikään pelkkä uskonnollinen juttunsa, vaan se vaatii melkoisen laillisen ja maallisen byrokratian. Asiaa vaikeuttaa lisäksi se, että kyseessä on henkilöt, joista toinen on syntynyt nykyisen Venäjän alueella ja hänen sukulaisensa elävät yhä siellä.

Käytännössä luiden tai ruumiin jäännösten nostaminen haudasta ja siirtäminen uuteen paikkaan onnistuu sukulaisten luvalla ja tietystä syystä, miksi riittänee sekin, että ko. henkilö julistetaan pyhäksi. Ongelmaksi on muodostunut nyt mm. se, että Venäjällä kuolleesta ei ole olemassa suomalaista henkilötunnusta ja vaikka lupa on saatu sukulaisilta, asiassa joudutaan etenemään virallisen kuulutuksen tietä, joka on hidas ja mutkikas tie – ainakin Venäjällä.

Lisäksi kerrotun mukaan toisessakin tapauksessa on ilmennyt pientä ongelmaa pyhän uuden nimen osalta. Kaikki eivät ymmärrä, miksi pyhä on nimetty Konstantinopolissa ilomantsilaiseksi, vaikka hän selkeästi on sonkajanrantalainen, joka teki kaiken oleellisimman toimintansa Sonkajanrannalla, ei Ilomantsissa. Asiaa vaikeuttaa osaltaan myös se, mihin Sonkajanranta on historiansa aikana milloinkin kuulunut maantieteellisesti (hallinnollisesti) ja kirkollisesti, Ilomantsiin vai Tuupovaaraan vai peräti Koveroon.

Asiat etenevät silti. Kanonisaatiojuhlat järjestetään ja ensimmäinen niistä on touko-kesäkuun vaihteessa (2019) Heinävedellä Valamon luostarissa, missä tapahtuu uuden pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatio, avataanpa hauta sitten silloin tai myöhemmin – todennäköisesti vasta myöhemmin. Kanonisaatiotapahtuma on tästä syystä hieman erilainen, kun reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä ei kanneta haudasta kirkkoon, vaan reliikeiksi laitettaneen aluksi pyhittäjälle kuuluneita esineitä – vaatteita, rukousnauhoja tai jotain muuta.
Sonkajanrannan Pyhän profeetta Hannan kirkko on keskeisessä osassa Johannes Karhapään kanonisaatiojuhlassa heinäkuun puolenvälin tietämissä.
(Kuva © Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)
Toinenkin kanonisaatiojuhla järjestetään heinäkuun 12.-13. päivä Sonkajanrannalla ja jälleen avataanpa hauta tai sitten ei. Nimenmuutos Johannes Ilomantsilaisesta on etenemässä Johannes Sonkajanrantalaiseksi ja sen lopullinen kohtalo selvinnee ihan parissa viikossa, jos kaikki menee hyvin.
Sonkajanrannan Profeetta Hannan kirkko on rakennettu ja vihitty 1914-1915.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kumpikin juhla on ainutkertainen tapahtuma, jollaista ei ole ennen nähty Suomen ortodoksisessa kirkossa ja voi taas kestää vuosia, kenties kymmeniä vuosia, ennen kuin jälleen tapahtuu jotain samanlaista. Siksi monille meistä ne lienevät ainutkertaisia elämässämme ja siksi ainakin minä aion osallistua molempiin.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 22. huhtikuuta 2019

194. Kirkkoja, historiaa ja hyvää ruokaa

Kreikan toiseksi suurin kaupunki Thessaloniki on täynnä historiaa ja erityisesti kirkkohistoriaa. Monelle meistä lienevät tuttuja Paavalin kirjeet tessalonikalaisille – kaksi kirjettä, joilla monia lähetysmatkoja tehnyt apostoli Paavali pyrki korjaamaan erilaisia Thessalonikin seurakunnassa syntyneitä väärinkäsityksiä ja joissa hän kehotti paikallisia asukkaita noudattamaan puhtautta kaikessa elämässä.
Thessalonikea vuorenrinteeltä.
(Video (c) Hannu Pyykkönen)
Ensimmäistä kirjettä pidetään nykytutkijoiden mukaan aitona Paavalin kirjeenä, toisesta kiistellään. Tällä toisella kirjeellä yritettiin ehkä hieman korjata ensimmäisen kirjaan aiheuttamia ongelmia, joista kai merkittävin oli se, että paikalliset alkoivat liian tomerasti odottaa Jeesuksen toista tulemista.

Ensimmäinen kirje on todennäköisesti kirjoitettu joko vuonna 48 Jerusalemin kirkolliskokouksen jälkeen tai vuoden 52 lopulla, joten historiaa todella piisaa ihan paikan aikajanaa ajatellen. Ja se näkyy selvästi nykyisessäkin Thessalonikissa.

Omasta edellisestä vierailusta oli kulunut pitkä tovi ja katselin kohteita aivan kuin ensikertaa. Paljon oli varmaan rakennettu uutta, mutta paljon oli säilynyt historiallisiakin rakennuksia. Kirkkoja kaupungissa on pilvin pimein, hyvä ettei melkein joka korttelissa – ja mikä ihmeellistä toinen toistaan kauniimpia.
Thessalonikin oman suojelijan, pyhän marttyyri Demetrios Mirhanvuodattajan katedraali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Melko pian alkoivat kirkkojen nimet muistissani sekoittua ja unohtua, mikä oli mikäkin. Yritin aina kuvata jonkun, josta muistaisi, mutta sekään ei aina toiminut. Melkeinpä silloin luovutin, mutta yritin vielä muistella nimiä ystäväni kanssa kuvien perusteella. Se kirkko, jossa kävimme liturgiassa tai muissa palveluksissa, jäi kyllä mieleen – se oli Osia Xenia & Nectarios eli Pyhän Ksenian ja Nektrioksen kirkko.
Panagia Dexia -kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen aikoinani ollut paljon kreikkalaisissa ortodoksisissa jumalanpalveluksissa silloin, kun asuin lähellä Ateenaa monta kuukautta Pendelin luostarissa, jossa palveluksia oli joka päivä, joskus useampikin. Bysanttilainen palvelus eroaa jonkin verran suomalaisesta, mutta kenties eniten juuri kirkkomusiikin, hymnien, osalta. Bysanttilainen lauluperinne on melkolailla erilaista verrattuna meille idästä tulleeseen enemmän slaavilaiseen lauluperinteeseen, jota monet kreikkalaiset pitävät liian konserttimaisena.
Panagia Dexian kattokupoli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muut palvelukset – mikäli osaa jumalanpalvelusten kaavat eli toimituksen kulun – ovat pitkälti samanlaisia kaikkialla maailmassa. Tiettyä osaa seuraa aina tietty osa, oltiinpa sitten Kreikassa, Suomessa, Romaniassa tai Venäjällä. Se, mikä aiheuttaa eniten pohdintaa monille suomalaisille ortodoksituristeille, on ehtoolliselle osallistuminen. Jollakin tapaa ainakin osasta meistä tulee ulkomailla jonkinlaisia ehtoollispongareita, joiden on melkein pakko ängetä itsensä ehtoolliselle – oli se sitten sopivaa tai sitten ei.
Panagia Dexia
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä sama ilmiö on havaittavissa joskus muunkin uskoisissa, jopa siinä määrin, että jotkut – sen sijaan että etsisivät vaikka geokätköjä tai pongaisivat joitain tiettyjä kohteita, rakennuksia – etsivät erilaisten kirkkojen ehtoollisia ja osallistuvat niihin, vaikka he hyvin tietävät, ettei se ole luvallista, koska he eivät useinkaan kuulu kyseiseen kirkkoon. Eikä se ole kirkollisessa tai uskonnollisessa mielessäkään hyväksyttävää eikä ilmeisen pelastumiseen ohjaavaa – jos nyt käyttäisi tuollaista kirkollista ilmausta. Mutta meitä on moneksi.
Fotios Suuren kirkon kattokupoli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse en tee yleensä matkaa siksi, että minun ehdottomasti pitää päästä kohteessa ehtoolliselle. Menen, jos se on sopivaa ja täytän vaadittavat edellytykset. Tämän kertaisella matkalla – noin kirkollisessa mielessä – oli vielä oma lisänsä, sillä niin Suomessa kuin Kreikassakin oli/on meneillään Suuri paasto – ortodoksisen kirkon pitkä, pääsiäistä edeltävä paastoaika.
Harvinainen mosaiikki-ikoni 300-400-luvuilta Pyhän Davidin kirkossa.
UNESCOn maailmanperintökohde, jota ei kovin suureellisesti muuten mainosteta.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kreikassa ja Suomessa on ortodokseilla erilainen kirkkokalenteri ja pääsiäinen osuu vain harvoin samaan aikaan. Joskus se on ollut noin kuukauden eri aikaan, nyt vain yhden viikon. Kun meillä pääsiäinen on tänä vuonna sunnuntaina 21.4.2019, Kreikassa sen on 28.4.2019.

Vaikka Kreikka on ortodoksinen valtio, maallistuminen näkyy toki sielläkin – vaikkapa juuri paastoaikana. Silloin ei saisi syödä ilman rippi-isän ja/tai lääkärin lupaa mm. liha- ja maitotuotteita. Mutta niin sitä seuranamme istui ravintoloissa runsaasti muitakin ”paastonvastaisia ruokia” syöviä. Ortodoksiseen tapaan ei kuulu ryhtyä osoittelemaan tai tuomitsemaan ketään tuollaisista asioista. Ne ovat jokaisen omia asioita, jotka hän selvittäköön vaikka rippi-isänsä kanssa tai – kuten arvelen – eivät selvitä mitenkään tai kenenkään kanssa.
Maukas kala-ateria ravintolassa, jota ei normaali turisti
helposti löydä. On muuten ihan Aigeianmeren rannalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itselleni ruokailu paastoaikaan ei poikkea suuresti normaalista ruokailusta ihan terveydellisistä syistä, joten mikä minä olen asiaa sen suuremmin vatvomaan, kun en itsekään ole mikään ”paastoenkeli”.

Kreikkalainen ravintola on upea paikka – useimmiten. Thessalonikissa asuva ystäväni tiesi hyviä ruokailupaikkoja, joissa voi sitten vaikka paastoa ajatellen ”rimaa hipoen” syödä maukkaan kalaruuan. Myös tuoreet kasvikset ja vihannekset – varsinaiset paastoruuat – olivat hyvin saatavilla, tuoreita ja maukkaita ja usein hyvin laitettuja.
Ensikonserttini ja todennäköisesti myös viimeiseni, Kreikan Thessalonikissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kauniiden maisemien, kohteiden ja aurinkoisen sään lisäksi, luulen, että kreikkalainen ruoka on yksi matkailijoiden matkaltaan suuresti odottama asia. Kunhan katselee hieman ympärilleen valitessaan ruokapaikkaa, yleensä ei pety. Siellä, missä on asiakkaita, on yleensä hyvää ruokaakin. Itselläni ei koko aikana ole ollut minkäänlaisia vatsaongelmia ruuan tai muunkaan suhteen.

Saattaahan sitä olla vaikeuksia taas sopeutua suomalaiseen vanhan ukon ruokavalioon, mutta kyllä sen nyt paremmin kestää, kun on kokenut mukavan matkan.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

EDIT:
Tässä vielä yksi video Dropboxista.
Siinä on kuvattu Panagia Dexia -kirkkoa.
https://www.dropbox.com/s/e4wxir72jxtjbxb/panagia_dexia.mp4

perjantai 19. huhtikuuta 2019

193. Jotain muistin: ”Η ζωή είναι δύσκολη – Κανονική”

Surotin luostarin pihalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Asuessani parikymmentä vuotta sitten Kreikassa Ateenan lähistöllä Palio Pendelissä sijaitsevassa luostarissa, Moni Pendelissä (Μονη Πεντελης), minulla oli seinänaapurina muitakin tutkijoita tai opiskelijoita. Yksi heistä oli sittemmin teologian tohtoriksi lukenut romanialainen pappi, isä Neculai, Iasista.

Kulkiessamme kaupungilla – tai monesti muutenkin – meillä oli tapana leikitellä vaikealla kreikankielellä, jota itse ”opiskelin” silloin ihan puhtaalla luonnonmenetelmällä, kuuntelemalla ja puhumalla.

Yksi näistä sanonnoista oli juuri tuo otsikon fraasi: ”Elämä on vaikeaa” - ”Normaalia.” Ehkä se silloin olikin hieman vaikeampaa, kun ei ollut käytössä suuria varoja ja elimme siellä Kreikan kirkon apurahan turvin. Elämäni oli ollut ehkä omassa virassani hieman ”leveämpää” siellä, mutta silloin piti huolehtia kahdesta elinpaikasta, kodista, ja elää niukoilla tuloilla. Nuorimmaiseni kävi silloin vielä koulua Suomessa.

Tuo sanonta palasi monen muun fraasin kera mieleeni Thessalonikassa. Fraaseja alkoi tulla mieleen melkeinpä joka päivä, sillä kaiketi minä jollain tasolla rupattelin melkein päivittäin ainakin luostarin keittiössä iki-ihanan noin yhdeksänkymppisen Marian ja minusta niin suursti ruuan suhteen huolen pitävän albanialaisen Letan ja monen muunkin kanssa. Harva siellä osasi jotain vierasta kieltä, yksi nykyinen arkkimandriitta, silloin vielä ensin noviisi ja sitten pappismunkki, isä Ignatios osasi englantia ja siellä silloin arkkimandriittana vaikuttanut nykyinen Verian metropoliitta Panteleimon jonkin verran saksaa. Siinäpä ne vieraan kielenosaajat olikin.

Tuolloinen elämäni luostarissa ihan tällaisena perheenisänä – ei siis munkkina – oli melkolailla vaikuttava kokemus. Se jätti jälkiä paljon elämääni ja tapoihini. Vaikka olin ennen tuota vierailua ortodoksi – olin ollut sitä lapsesta eli syntymästäni ja kasteesta asti – tuolla ”vaatteisiini tarttui” paljon uudenlaista ortodoksisuutta. Ja siinä ohessa hieman kai kreikkalaisuuttaakin.
Luostari ei ole auaki joka päivä ja avautuu aukiolopäivinä klo 10.
Ennen kymmentä on jo portilla jono.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siksipä nytkin vierailulistalla oli paljon ortodoksisia kohteita. Yksi ylitse muiden oli sellainen, joka vaikkapa muun uskoisesta saattaa tuntua oudolta kohteelta: halusin vierailla eräällä yksinkertaisella, mutta hengellisessä mielessä vaikuttavalla haudalla.
Pyhän evankelista Johannes Teologin luostari
(Ιερόν Ησυχαστήριον Αγίου Ιωάννη του Θεολόγου)

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kohde sijaitsi ehkä noin vajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä Thessalonikasta Surotissa (kreik. Σουρωτή), jossa sijaitsee Pyhän evankelista Johannes Teologin luostari (Ιερόν Ησυχαστήριον Αγίου Ιωάννη του Θεολόγου) – paikka jonne tämä athoslainen munkki ja luostarin nunnien rippi-isä on haudattu.
Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen valokuvassa.
Pyhittäjä Paisios on melko uusi ortodoksinen pyhä. Hän eli vuosina 1924-1994 ja oli siviilinimeltään Arsenios Eznepidis / Αρσένιος Εζνέπιδης. Hänet kanonisoitiin pyhien joukkoon kuuluvaksi vuonna 2015 ja hänen muistopäiväkseen tuli – kuten niin usein tapahtuu ortodoksisessa kirkossa – hänen kuolinpäivänsä eli heinäkuun 12. päivä, muuten seuraava päivä omasta syntymäpäivästäni.

Paisioksen elämä oli monitahoinen. Hän syntyi Farasan kylässä, nykyisen Turkin Çamlıcassa kreikkalaiseen kymmenlapsiseen perheeseen Prodromos ja Eulogia Eznepidikselle hieman ennen kauhistuttavaa massasiirtoa, Kreikan ja Turkin väestönvaihtoa. Hänet kastoi siellä myös nykyään pyhien joukkoon luettu pappismunkki Arsenios Kappadokialainen, joka nimesi hänet kaikkien vastustuksesta huolimatta itsensä mukaan ja ennusti hänelle tulevaisuutta luostarissa. Arsenioksen perhe joutui muuttamaan väestönvaihdon yhteydessä 1920-luvulla Kónitsaan Epeiroksen alueelle. Arsenios suoritti siellä peruskoulun hyvillä arvosanoilla ja opiskeli puusepän ammatin. Hän osallistui Kreikan sisällissotaan kuningaskunnan puolella radistina, minkä jälkeen hän lähti 1950 kilvoittelemaan munkkina Athosvuorelle.

Hänen luostarikilvoituksensa tapahtui monessa luostarissa niin Athoksella kuin sen ulkopuolella. Elämä oli kohdellut häntä varsin kovakouraisesti niin sodassa kuin muuallakin. Jalat olivat paleltuneet, muuli potkaissut rintaan ja monta muuta, joiden vuoksi elämä olisi voinut olla vaikeaa, mutta sitä se ei ollut Pairiokselle, tuolloiselle Arseniokselle. Koko ajan hän vaikeuksista tai vaivoistaan huolimatta pyrki kaikessa hyvyyteen ja ystävällisyyteen – ihmisrakkauteen.

Monenlaisten vaiheiden ja kohtaloiden kautta hän viimein päätyi Sourotiin, luostariin, jonka perustamisessa hän oli ollut vahvasti mukana ja jonka vanhuksena, rippi-isänä, hän sitten toimi ja jonne hänet sitten kuolemansa jälkeen haudattiin. Luostari on myöhemmin nimennyt itsensä uudelleen ollen nyt Pyhän evankelista Johannes Teologin ja pyhittäjä Paisioksen luostari.
Jonottamassa pt. Paisioksen haudalle, lopussa nähtävissä kreikkalainen ohitus.

Hänen haudallaan vierailee vuosittain lukemattomia vieraita ja siellä minäkin kävin. Jonotin kolmessa, neljässä jonossa – välillä kreikkalaisittain ohitellen – haudalle ja pääsin sen äärelle viemään esirukouspyyntöni hänelle. Moni joka tiesi etukäteen vierailustani, olikin toivonut minun rukoilevan heidän puolestaan haudalla. Näin tein.
Pyhittäjää kunnioittamassa hänen haudallaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muitankin ortodoksisia kohteita on niin Thessalokikissa kuin sen ympäristössä pilvin pimein. Kuitenkin suhteellisen lyhyen vierailuni aikana ei ole mahdollista vierailla monessa, siksi kohteet piti ainakin osittain ajatella etukäteen. Myös kävelykuntoni ei ollut kävellen tapahtuvaan pyhiinvaellukseen oikein sopiva – polveni reistaili ja vaati tukisiteen, mutta siitä se polvikin hieman vertyi, kun vain käveli.

Noista muista kohteista kerron sitten jotain vaikka seuraavassa blogijutussani, kunhan tässä kaiken auringon ja ihanuuden ja muistojen keskellä sellaisen ennätän taas kirjoittaa.

Tässä kuitenkin vielä kuitenkin pyhittäjä Paisios Athosvuorelaisen vaatimattoman hautakiven ja ristin teksti suomennettuna (suomennos: Athossäätiö):


Tähän päättyi eloni.
Tähän myös hengitykseni.
Tähän haudataan ruumiini,
siitä iloitsee myös sieluni.
Pyhäni lepää lähellä minua
se on minulle kunnia.
Uskon hänen säälivän
minun viheliäistä sielua.
Siksi hän rukoilee Vapahtajalta
minulle Jumalanäidin puoltoa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 15. huhtikuuta 2019

192. Jälleen Thessalonikessa

Hieman vajaat parikymmentä vuotta sitten asuin seitsemän kuukautta Kreikassa. Kotini oli Ateenan lähellä Palio Pendelin kylässä olevassa Pendelin luostarissa, Moni Pendelissä. Asuin kuin munkki omassa keljassani, olematta kuitenkaan munkki tai edes veljestön jäsen.
Sveitsin kotini päärakennus Bosseyn ekumeeninen instituutti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ennen tuota Kreikan vaihetta asuin neljä kuukautta Sveitsissä lähellä Geneveä olevassa pikkukaupungissa Célingyssä, jonka kuuluisin asukas makasi aivan kotini naapurissa olevalla hautausmaalla – 1984 kuollut Elizabeth Taylorin puoliso, walesilainen näyttelijä Richard Burton – oikealta nimeltään Richard Walter Jenkins (hautakivessä silti Burton) ja vieressä makasi toinen kuuluisuus, muutama vuosi myöhemmin, 1987 kuollut Alistar MacLean, kuuluisa skotlantilainen kirjailija. Kotini oli siellä Bosseyn ekumeeninen instituutti, jossa elin vuorotteluvapaatani tittelillä ”independent researcher”.

Sveitsistä muutin sitten hieman ”samoihin laiskottelijan hommiin” tänne Kreikkaan, jossa taasen majailin luostarissa. En siis ollut munkki muutoin, kuin ehkä suuren vatsani ja pitkän parran osalta hieman muistutin munkkia – nimitinkin itseäni silloin ”lomittajamunkiksi”.
Ateenassa piispaa tekemässä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siellä ollessani tuli vierailtua Athos-vuorella ja matkalla sinne tuli käytyä Thessalonikissakin, koska juna Ateenasta meni sinne ja sieltä piti anoa ”viisumi”, diamonitrion, Athokselle. Nyt siis palasin ikään kuin vanhoille jäljilleni. Tarkoitus ei kuitenkaan täällä kertaa ole ollut mennä Athokselle.
Thessaloniki huhtikuussa 2019.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paljon oli noin parissa kymmenessä vuodessa kaupunki muuttunut. Kun samaan aikaan oli muisti heikennyt, en todellakaan varmaan muistanut yhtään mitään maamerkkiä Thessalonikista ja vierailu oli melkein kuin ensi kertaa olisin siellä käynyt.

Edellisen kerran vierailin siellä romanialaisen perheenisän / papin, isä Neculain, kanssa, joka osasi kreikkaa. Nyt vierailin kaupungissa asuvan suomalaisen ystäväni luona, joka oli opiskellut asuessaan täällä myös kreikkaa. Hyvät oppaat olivat siis kummallakin kerralla. Oma kreikan taitoni oli kahdenkymmenen vuoden aikana rapistunut olemattomiin, vain jonkun fraasin muistin ja muutama palasi takaisin muistilokeroon se jälleen kuullessani. ”Τι κάνεις/Ti kanis” vai ”Τι κάνετε/ti kanate”, milloin ”καλημερα/kalimera” ja milloin ”καλησπερα/kalispera” – muistin.
Mie ja Lordi Thessalonikista merirosvolaivalla Aigeianmerellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vierailukohteet olivat melkolailla ortodoksisia, mutta kyllä mukaan mahtui ihan turismiakin, kun seilasimme merirosvolaivalla Aigeianmerellä kapteeni Lordin komennossa. Saimme kuitenkin juodaksemme punaviiniä ja emme onneksi joutuneet kaleeriin.
Vuonna 2000
Vuonna 2019

Jo edellisellä kerralla olin vieraillut Vlatadonin luostarissa (Μονή Βλατάδων) ja ottanut kuvan sieltä muistoksi. Nyt piti päivittää tuo kuva samalla paikalla kaksi tai ehkä kolmekymmentä kiloa myöhemmin. Samalla kävimme lähistöllä olevassa toisessakin luostarissa, Latómoksen luostarissa, joka tunnetaan myös nimellä Ιερός Ναός Οσίου Δαβίδ eli Pyhän Davidin kirkko.
Pyhän Davidin kirkko ja upea mosaiikki-ikoni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pyhän Davidin kirkossa on harvinainen 400-500-lukujen taitteessa tehty mosaiikki-ikoni alttarin katossa, apsiksessa. Siihen on kuvattu harvinainen aihe, Hesekielin näky Kristus Emmanuelista parrattomana nuorena miehenä, joka istuu sateenkaarella ja ympärillä ovat evankelistat Matteus, Markus, Luukas ja Johannes heille tyypillisillä symboleilla kuvattuina: enkeli, leijona, härkä ja kotka sekä kaksi profeettaa. Se on yksi lukuisista täällä olevista UNESCOn maailmanperintökohteista.

Sää on suosinut, aurinkoa on piisannut ja kun kaupungilla juostessa on väsynyt, lepopäivänä on sopivasti satanut ja sade puhdistanut ilmaa. Lämpötila on ollut paikkakunnalle ja vuodenajalle tyypillinen +20 Celsius-asteen molemmin puolin.

Asumuksena täällä on ollut ystäväni vuokraama Air BnB-kaksio hyvälla sijainnilla. Lähistöltä löytyy niin bussipysäkit kuin taksiasemat, joita tällainen jalkavaivainen vanhamies mieluusti molempia käyttää, mutta on tuota käveltyäkin tullut melkoisesti. Eripuolilta kaupunkia löytyy runsaasti erilaisia yksityisten vuokraamia asuntoja, joiden hintataso on edullinen, alle kymmenestä eurosta ylöspäin koosta ja varustetasosta riippuen varmaan jonnekin pienten mökkimäisten asuntojen ehkä viiteen kymppiin saakka vuorokaudelta. Kalliimpiin mahtuukin jo useampi ihminen, mutta niin mahtuu kaksioonkin aivan mainiosti kaksi ihmistä. Kummallakin on oma huone. Ja asunnon varusteisiin kuuluvat kaikki tarpeelliset vuodevaatteet, pyyhkeet, astiat ja täällä on jopa pyykinpesukonekin.

Organisaation kautta – varsinkin silloin, kun majailee täällä pitempään – on mahdollista halutessaan osallistua erilaisiin aktiviteetteihin omien mieltymyksiensä mukaan. On ruokakursseja, maatiloihin tutustumisia, viinin maistiaisia, yhteisiä kävelyretkiä. Näiden lisäksi monet isäntäperheet eli asuntojen omistajat (jotka saattavat usein asua aivan lähellä) saattavat järjestää omaa ohjelmaansa vuokralaiselleen.
Panagia Hagisoritssa-ikoni oli Vlatadonin luostarin näyttelyssä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse olen monella tapaa kovinkin itsellinen, kuten myös täällä asuva ystäväni ja teemme itse retkemme ja valitsemme kohteemme omien harrastuksien tai mieltymysten mukaan. Minulla ne usein ovat ortodoksisia kohteita. Ja niitä täällä riittää.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com


P.S.
Jos sinulla on Facebook-tunnus, käy katsomassa videoita Thessalonikista osoitteessa:
"Ikonikaupassa"
https://www.facebook.com/hap.pyykkonen/videos/2477724712261478/
ja kuvia ikoninäyttelystä:
https://www.facebook.com/hap.pyykkonen/posts/2479349535432329
ja vielä Suuri saatto kreikkalaisessa kiturgiassa:
https://www.facebook.com/hap.pyykkonen/videos/2480301322003817/

Lisää videoita ja kuvia on suljetussa ryhmässä, joiden katselemesiksi ryhmään pitää liittyä:
Ortodoksi.net LIVE (Fb-ryhmä)
https://www.facebook.com/groups/358415718246628/

torstai 11. huhtikuuta 2019

191. Halvalla Kreikkaan

Vuosi sitten matkustin halvalla Italiaan, kävin silloin mm. Bergamossa ja Milanossa ja asuin Lowressa. Oli hyvä matka vaikka tein sen lentäen, en matkailuautolla. Lennän kuitenkin sen verran vähän, etten kanna siitä ja omasta hiilijalanjäljestäni suurempaa murhetta.
Matkareitti suurinpiirtein
Tänä vuonna lähdin lentäämään täsmälleen samasta paikasta – ja jälleen halvalla – Lappeenrannasta. Nyt menin kuitenkin Kreikkaan, jonne sieltä pääsee kahteen eri paikkaan Thessalonikiin ja Ateenaan. Olen asunut Ateenassa, joten en nyt mennyt sinne, vaan Thessalonikiin, jossa viimeksi vierailin vajaat 20 vuotta sitten.

Minun on helppo lähteä Lappeenrannasta, koska poikani perheineen asuu siellä ja voin jättää auton sinne ja saan helposti lentokenttäkyyditkin ja tarvittaessa saapuessa tai lähtiessä yöpymisenkin. Mutta usein yöpyä ei välttämättä tarvitse, ellen nyt halua käydä vunukoitani katsomassa.

Huhujen mukaan Ryan Air on siirtämässä Suomen toimintojaan Tampereelta Lappeenrantaan. En tiedä huhun oikeellisuutta, mutta selvästi on kuitenkin tarjonta lisääntynyt Lappeenrannan kentällä ja naapurimaan matkailijoiden määrä on selvästi suuri, mikä lienee syy mahdolliseen paikan muutokseen. Nyt huhtikuussa voi siis valita meneekö jompaan kumpaan Kreikan kohteeseen ja muistaakseni sieltä pääsee myös Budapestiin Unkariin ja olikohan vielä Saksaankin – ainakin aiemmin pääsi.

En ole suuremmin isojen massiivisten lentokenttien ystävä, jossa saa kävellä kilometritolkulla eri paikkoihin ja parhaimmillaan saattaa jopa eksyä. Frankfurtissa mm. muistaakseni siirrytään junalla terminaalista toiseen ja portilta toiselle. Lappeenrannassa on pieni kenttä ja kaikki lähtevät samaan koneeseen silloin, kun siellä konetta odotetaan. Myös tarkastukset ovat mukavempia, vaikkakin yhtä tiukkoja kuin isoillakin kentillä.

Se, missä häviää – jos häviää – on kauppojen tarjonta, mutta en ole oikeastaan koskaan ollut lentokenttäviinojen ja suklaiden perään – niitä – sen verran kun nyt tarvitsen – saan ihan kohtuuhinnalla muualtakin ilman paikasta toiseen raahaamista.

Ryan Airin matkustajapolitiikka nyt vain ei aina ole niin kauhean mukavaa. Kaikki on hinnoiteltu. Jos menet pelkkä basic-varustuksille, et kyllä paljoa mukaan ota. Jos otat vähänkään enemmän, saat heti maksaa ekstraa. Laukusta, mieleisestä paikasta, mistä kaikesta pitääkään maksaa. Onneksi vessaan pääsee ilmaiseksi.

Minulle on ihan sama,missä istun ikkunapaikalla tai käytävän vieresssä ja kenen vieressä, vaikka matkustaisin kahdenkin. Saan näin joskus ihan mielenkiintoista keskusteluseuraa. Tosin Lappeenrannasta lähtee melko usein suuria määriä lähinaapurimaan kansalaisia, jotka eivät aina oikein osaa montaakaan muuta kieltä ja keskustelu saattaa mennä hieman vaikeaksi jurinaksi.

En myöskään useimmiten tuo mukanani Suomeen matkoiltani viinaa. Poikkeuksen tekevät lahjapullot, joiden kanssa sitten onkin yleensä ongelmia. Paitsi, jos ennätän ryypätä ne ennen lähtöä, yksin tai jonkun kanssa ja siirtää ongelman seuraavaan aamuun. Siksi matkalaukkuni tai oikeammin reppuni ei ole suuri ja se yleensä aina mahtuu lehtoyhtiön koon tarkistushahloon ja selviän siis vähillä matkatavaroilla.
Mukaan lähtevän elekroniikan määrä on viime aikoina kasvanut, kummallista.
(Kuva © H@P)

Näillä mennään.
(Kuva © H@P)
Suurin osa repun sisällöstä menee vanhan miehen hoito- ja lääketarvikkeisiin ja ehkä myös vaatteet kuitenkin vievät oman tilansa. Ja tietysti mukana on läppäri ja liuta kameroita tarvikkeineen. Kun jostain on pitänyt pois heittää, ne ovat t-paitoja ja muuta sellaista vaatetta, mitä saa periltäkin, jos tarve tulee. Matkatavaroiden käyttöasteessa pyrin aina mahdollisimman lähelle sataa prosenttia. En siis kantele turhia tavaroita.

Tällaisella matkustuspolitiikalla voi siis usein matkustaa melko halvalla. Kreikan matkankin – jos olisin tajunnut tehdä sen oikeaan aikaan – olisi saanut matkan halvimmillaan (yhteen suuntaan) noin kolmella kympillä. Joten ei olisi tullut kalliiksi edestakainen matka noilla hinnoilla. Nyt maksoin edestakaisesta siinä satasen luokkaa, koska otin joitain ylimääräisiä kuvioita tavoistani poiketen.

Perillä voi sitten jokainen tuhlata halujensa mukaan. Minä en tuhlaa sielläkään. Asun eri tavalla riippuen kohteesta – hotellissa, kotimajoituksessa (AirBnB), joskus hostellisakin. Hintahaitari on suuri parista kympistä yli sataseen, jos niin haluaa tai jopa kalliimpaan. Mutta en yleensä mene kohteeseen nukkumaa kuin yöksi, en siis viettämään aikaani siellä. Syön usein muualla ulkona ja käyn nukkumassa yön majapaikassani. Ympäristö ja sen meteli merkitsee valinnassa jonkin verran, mutta nekin voi ohittaa silmälapuilla ja korvatulpilla, jos on tarvis.

Matka Thessalonikiin kestää Lappeenrannasta kolme ja puoli tuntia ja kone on hieman hankalasti seuraavaa yötä ajatellen perillä Kreikassa vasta noin yhdentoista maissa iltayöllä. Lähtö kotiin on sen sijaan helpompi iltapäivällä ja paluu Lappeenrataan tapahtuu iltaseitsemältä. Nyt tosin ei ole ongelmia sen majoituksen kanssa, koska perillä asuva ystäväni on vastassa ja opastaa minut vuokrattuun kaksioon.

Mitä sitten matkalla tapahtuu. Sitä en ihan tarkkaan vielä tiedä. Joitain ajatuksia tietyistä paikoista on, missä haluaisin käydä ja käynkin. Teen sieltä muutaman suoran LIVE-lähetyksen nettiinkin ja jos joku haluaa niitä katsella, ne löytyvät LIVE-lähetyksen jälkeenkin tallenteina Facebookista omalla nimellä rekisteröitymisen ja yhteen kysymykseen vastaamisen vaativalta ryhmäsivulta: Ortodoksi.net LIVE. Osa saattaa olla omilla Facebook-sivuillakin, jos aihe on enemmän henkilökohtainen, mutta nekin ovat kaikkien oman Fb-profiilin omaaville katseltavissa, sillä laitan ne julkisiksi sivulleni: Hannu Hap Pyykkönen. Kavereiksi ei kannata niiden katselun takia kuitenkaan pyrkiä.

Kuvia laitan tänne blogiin sitten periltä, en nyt vielä muita noiden kartan ja pakattavian/pakkausten lisäksi.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

190. Mihinkähän sitä taas menisi ...

Kuukauden vaihtuminen maaliskuusta huhtikuuksi laukaisee minussa aina melkoisen voimakkaan reaktion. Nyt kun vielä voin eli fyysisesti jonkin verran jaksan ja psyykkisesti hieman vielä jotain tajuan, matkustelen niin paljon kuin sielu ja kukkaro sietää. Ja se matkustelu alkaa usein juuri huhtikuussa.

Lokakuun lopulta huhtikuun alkuun, siis noin viisi kuukautta, olen jonkinlaisessa talviunessa, kaamoshorroksessa, jolloin ei vain tule lähdettyä minnekään, vaikka mikään ei sitä varsinaisesti estäkään. Mutta ei vain tule lähdettyä.
Auto keväthuollossa.
Huhtikuussa tarkkailen lumia ja niiden sulamista, sillä siitä riippuu paljon, milloin otan matkailuautoni ulos talvitallista ja laitan jälleen ns. liikennekäyttöön. Samalla pohdin paikkoja, minne mennä ja usein, kuten juuri nytkin, lähden sitten jonnekin jollakin muulla tavoin, yleensä lentämällä odottamaan viimeisten lumien sulamista.

Nytkin on liput ja majoitus varattu ja matkakuume nousussa. Kaamoksen päätteeksi matkustan ensin vähäksi aikaa lämpimään, joka minulla ei tarkoita Espanjaa. Siellä olen käynyt vain kerran ja sekin oli manner-Espanjassa. Kanarian saarilla tai noissa muissa massaturistikohteissa en ole koskaan käynyt ja voi olla, etten menekään. Tuolla ainoalla kerralla lensin Barcelonaan ja siitä autolla ensin Andorraan ja Ranskaan, josta takaisin merenrantaa Espanjaan ja Barcelonaan ja kotiin. Se riitti minulle Espanjaa.
Baskimaassa, mutta Espanjassa kuitenkin. San Juan De Gazelugatxe, Bermeo.
(Kuva © H@P)
Kreikassa olen käynyt useammin ja jopa elänyt siellä yhtäjaksoisesti noin reilut seitsemän kuukautta, joten maasta pidän monella tavalla ja joskus osasin jopa kieltäkin hieman, nyt enää fraaseja. Mutta monet kreikkalaiset herkut, metaxasta alkaen, kuuluvat yhä suosikkeihini.

Tuon keväisen ”pakollisen” kaamoksesta irrottautumisloman jälkeen on sitten vuorossa matkailuautoilu, joka suuntautuu milloin minnekin. Pisimmillään kävin yhtenä vuonna Albaniassa ja saman tien monessa muussakin kaukaisemmassa maassa, silloisessa Makedoniassa, nykyisessä Pohjois-Makedoniassa ja Serbiassa muun muassa. Saksa on yksi suosikkimaistani, varmaan siksi, että osaan saksaakin – se pääsee tosin aina ruostumaan, mutta palaa sitten puheeseen aina matkoilla pätkittäin.
Matkalla Albaniaan jossain Adrianmeren rannalla.
(Kuva © H@P)
Toinen kohde, jossa on tullut nyt vähälle aikaa käytyä parikin kertaa, on Norjassa – Lofootit. Lapissa luuraan yhtenään, kauden aikana varmaan vähintään pari, kolme reissua tulee tehtyä sinne. Kotimaassa matkustelen melko paljon ja suurin osa siitä kuluu Itä-Suomessa.
Lofoottien Venetsiaan - Henningswæriin - tutustumassa.
(Kuva © H@P)
Ikä alkaa jo haitata jonkin verran menemistä, mutta tekniikka on tullut avuksi. Kun en jaksa – tai oikeammin voi – kävellä kuten ennen, ajelen nyt tarvittaessa pitemmät matkat sähköavusteisella polkupyörällä, jota raahaan mukana matkailuautossa.

Muutoinkin auto on itseäni ajatellen sisustettu ja kalustettu – sieltä löytyy normaalien vuoteiden, vessan, keittiön ja jää/pakastekaapin lisäksi hyvin varustettu tietokoneyhteys ja hyvät eväät kaapeissa. Sauna ja pesukone puuttuvat ja niiden vuoksi pitää silloin tällöin käydä kotona tai kavereiden luona pesemässä pyykkiä. Vaikka autossa on suihkukin, jota tulee käytettyä, käyn silti mieluusti leirintäalueiden saunoissa ja tilavimmissa suihkuissa, ainakin silloin, kun niissä majailen. Yleensä majailen muualla ja silloin saattaa "virkistävä suihku" järvi tai muu vesistö olla ihan auton vieressä.

Kaiken kaikkiaan en liene kovinkaan hyljeksitty vieras, jos/kun menen ystävieni luo matkailuautolla. Onhan minulla mukanani oma hyvin varustettu huone, jossa asun ystävien kodin ulkopuolella, yleensä pihalla, ja lisäksi kutsun heitä toisinaan iltaa istumaan joko autooni tai sen vierelle ja samalla nautimme jotain maukasta virvoitetta. Usein minulla on vielä omat eväätkin, joten ei huolta majoittamisesta eikä edes ruokkimisesta tai juottamisesta. Saatanpa joskus tarjota ystävälleni jopa ruokaa joskus autossa tehden, mutta usein heidän välineillään, mutta omista tarvikkeista.

Joten kesä saa tulla ja kuinkahan mones kausi alkaakaan matkailussa, matkailuauto on ainakin jo kolmas matkaväline: toinen matkailuauto ja sitä ennen oli matkailuvaunu ja sitä ennen oli seitsenmetrinen petrolilla käyvällä Wikströmin yksipyttyisellä keskimoottorilla varustettu puupaatti, jossa voi myös asua ja jolla matkailin pitkin, poikin Saimaata. Nyt pääasiassa matkailuautolla maita pitkin, mitä nyt toisinaan lautalla vesien yli.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 17. joulukuuta 2018

189. Pyhän Mikaelin kultakupolinen luostari

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kiovan Pyhän Mikaelin kultakupolinen luostari (ukrainaksi: Михайлівський золотоверхий монастир / Mih’ailivskij zolotoverh’ij monastir) on yksi Kiovan monista merkittävistä ( siis välttämättä nähtävistä) nähtävyyksistä, joka kaiken lisäksi sijaitsee vielä ihan kaupungin keskustan tuntumassa. Sen historia kuvaa hyvin niitä suunnattomia vaikeuksia ja tuskien taivalta, minkä Ukraina ja ukrainalaiset joutuivat kokemaan Neuvostoliiton vallan aikana.

Luostari on aivan vieressä kaupungin läpi virtaavan Dnepr-joen itärannalla, jonne sen aikanaan keskiajalla rakennutti Svjatopolk II (ukrainaksi: Святопо́лк Ізясла́вич ), joka oli Kiovan Venäjän eli Kiovan Rusjn ruhtinas 20 vuoden ajan vuosina 1093 – 1113.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari tuhottiin Neuvostoliiton aikana 1930-luvulla, jolloin maassa tapahtui paljon muutakin kauheaa, mm. tarkoituksellista nälkään tappamista, jolle ajanjaksolle on annettu nimi Holodomor.

Luostari rakennettiin uudestaan Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan itsenäistymisen jälkeen ja se avattiin taas ihmisten vierailtavaksi 1999 ja se on edelleen toimiva ortodoksinen luostari.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostari on nimetty ylienkeli Mikaelin mukaan mahdollisesti siksi, että Svjatopolk oli saanut voiton turkkilaisista paimentolaisista ja ylienkeli Mikaelia pidettiin sotien ja voittojen suojelijana.

Koska luostarin kupolit ovat todennäköisesti ensimmäisiä Kiovassa kullattuja kupoleita, se jäi sittemmin luostarin nimeenkin – kultakupolinen luostari.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
1200-1400 luvuilla luostari välillä tuhoutui tai lamaantui, mutta nousi jälleen 1600-luvulla kukoistukseensa yhdeksi Ukrainan rikkaimmista ja suositummista luostareista.

1800-luvulla luostarissa on sanottu olleen lähes 2000 munkkia ja siellä vieraili pyhiinvaeltajia noin 100 000 vuodessa kunnioittamassa sinne tuotua pyhän Barbaran (Varvaran) reliikkeja ja hankkimassa itselleen luostarissa valmistettuja pyhän Barbaran sormuksia, joilla oli uskomuksen mukaan monia parantavia voimia. Ne toivat yleensä hyvää onnea ja menestystä, mutta myös toisinaan suojelivat noituutta vastaan sekä olivat myös tehokkaita vakavien sairauksien ja äkillisen kuoleman varalta. Taustana näille uskomuksille olivat vuosien 1710 ja 1770 ruttoepidemiat ja 1800-luvun koleraepidemia, jonka vaikutukset olivat alueella vähäisiä ja syyksi uskottiin pyhän Barbaran suojelus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Neuvostoliiton painostuksesta luostari kuitenkin purettiin ja mm. eräs kirkon asiantuntijoista, joka kieltäytyi allekirjoittamasta purkupäätöstä kuoli sittemmin näiden vainojen ja painostuksien seurauksena Neuvostoliiton vankilassa. Ja hän ei suinkaan ollut ainoa.

Kirkon taideaarteita siirrettiin Neuvostoliiton museoihin ja osa niistä kiireessä purettaessa tärveltiin. Neuvostoliiton tuhon täydensivät toisen maailmansodan aikana natsit. Myös he veivät kalleuksia ja taideaarteita omaan maahansa, mistä ne ensin joutuivat amerikkalaisille ja sittemmin siirrettiin Neuvostoliittoon.

Keväällä 1935 luostarin kultaiset kupolit kaadettiin, katedraalin hopeiset kuninkaan ovet ja paljon muuta arvokasta myytiin ulkomaille tai tuhottiin. Katedraalin ikonostaasi tuhoutui pian poistamisen jälkeen ja pyhän Barbaran reliikit siirrettiin muualle ja myöhemmin nykyiseen Kiovan Pyhän Volodomirin katedraaliin vuonna 1961, koska ensimmäisen siirron kohdekirkkokin purettiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kultaisen kupolin luostarin katedraali ja kellotorni räjäytettiin dynamiitilla ja tuho oli täydellinen. Paikkaa (aukiota) käytettiin moneen tarkoitukseen, mm. paraatikenttänä ja alueelle suunniteltiin kilpailun kautta täytettä. Yhtenä mahdollisuutena esitettiin mm. Leninin patsaan sijoittamista aukiolle ja ympärille erilaisia työnsankareiden ja sosialismin sankarien pilareita.

Jo 1970-luvulla ukrainalaiset tekivät ensimmäiset suunnitelmat Pyhän Mikaelin luostarin jälleenrakentamiseksi. Näitä suunnitelmia jouduttiin kuitenkin harkitsemaan aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka vuoteen 1991 asti.

Ukrainan itsenäistyttyä luostarin purkamisen katsottiin olleen rikollista toimintaa ja syyllisten etsimisen ohessa alettiin suunnitella uudelleen rakentamista, joka sitten suunniteltiin ja toteutettiin vuosina 1997-1998. Kirkko luovutettiin ns. Kiovan patriarkaatin käyttöön.
Pyhän Barbaran (Varvaran) ikoni Ortodoksi.netin sivuilta.
Kunnostettu katedraali avattiin virallisesti toukokuun lopussa 1999, mutta sisustustyöt (mosaiikit, freskot) valmistuivat vasta siitä vuoden kuluttua ja vuonna 2001 kaksi sivukappelia vihittiin pyhille marttyyri Barbaralle ja Katariina Aleksandrialaiselle.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com


EDIT 17.12.-18 / Sunnuntaina 16.12.2018 uusi vastavalittu Kiovan arkkipiispa ja koko Ukrainan metropoliitta Epifanios ilmoitti, että luostarin kirkko, Pyhän Mikaelin katedraali tulee juuri perustetun uuden Ukrainan ortodoksisen kirkon käyttöön.