perjantai 16. kesäkuuta 2017

142. Luostarimatkailua, osa 2: Lintula

Lintulan luostarin vanha päärakennus, jossa sijaitsee nykyisin mm. kesäkahvila.
(Kuvat saa usein suuremmaksi klikkaamalla niitä hiirellä.)

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Edellisessä blogijutussani kerroin Valamon luostarista, joka on ainoa suomalainen ortodoksinen mies- eli munkkiluostari. Suomen toinen virallinen ortodoksinen luostari on nais- eli nunnaluostari ja sekin sijaitsee Heinävedellä, itse asiassa lyhintä tietä vain vajaan 15 kilometrin päässä Valamosta länteen. Tämän luostarin virallinen nimi on Heinäveden Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari.

Jos vertaan näitä kahta luostaria keskenään, Valamo on monella mittarilla katsottuna suurempi: alueeltaan, tiloiltaan, vierailumääriltään, jne. Mutta varsinaisen luostariasukkaiden – veljestön tai sisariston – määrän osalta nämä luostarit ovat melkein yhtä suuret.
Taustalla Lintulan päärakennus, jossa sijaitsee kirkko ja sisariston keljat eli asunnot. Etualalla Lintulan kuuluisia yrtti- ja marjaviljelmiä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä kun Valamo selviää omista taloudellisista velvoitteistaan matkailun ja siihen oleellisesti liittyvien elinkeinojen avulla, Lintulassa matkailu on vain osavuotinen sivuelinkeino. Heillä talous perustuu ihan toisenlaiseen elinkeinoon: tuohuksien valmistamiseen.

Kummankin luostarin – niin Valamon kuin Lintulankin – historia juontuu vanhaan, nykyisin Venäjälle kuuluuvaan, mutta aiemmin Suomen alueeseen kuuluneeseen Karjalaan. Valamo syntyi Laatokan saarelle ja Lintula Kivennavalle, kumpikin hieman erilaisilla tavoilla, mutta samaa tarkoitusta ajamaan: rukouksen ja evankelioimis- ja lähetystyön jatkuvuuden turvaamiseksi kristinuskon levittäytyessä Bysantista Novgorodin kautta Karjalaan ja sieltä Lappiin ja Suomeen asti. Kristinusko tuli Karjalaan ja Suomeen ensiksi idästä ja vasta sen jälkeen 1100-1300-luvuilla lännestä ristiretkien avulla.

Valamon alku sijoittuu kristinuskon ja nimenomaan ortodoksisen uskon saapumiseen Suomeen ensi kertaa jonnekin vuoden 1000 tienoille ja Lintulan alku sen sijaan paljon myöhäisemmälle ajalle 1800-luvun lopulle. Lintula toimi aluksi jonkin aikaa silloisen Venäjän alueella ensin Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen asti (1917) ja sen jälkeen rajan sulkeuduttua Venäjälle aina toisen maailmansodan melskeisiin saakka Suomen puolella rajaa. Viime sotien (talvi- ja jatkosota) jälkeen Kivennavan alue luovutettiin Neuvostoliitolle ja Lintula siirtyi kokonaan nykyisen Suomen puolelle monenlaisten vaiheiden kautta vuonna 1946 Heinäveden Palokkiin.

Lintula on – ainakin omasta mielestäni – hieman erilainen luostari kuin Valamo. Se johtuu varmaan osaltaan siitä, ettei se ole niin suuresti matkailijoiden täyttämä kuin Valamo on. Osansa varmasti on silläkin, että nunnat yleensä pitävät erittäin hyvää huolta omista luostareistaan ja he satsaavat paljon kirkon ja muidenkin paikkojen kauneuteen. Itse yhdistän usein kauneuden ja rukouksellisuuden ja siitä syntyy paikalle ihan omanlaisensa ilmapiiri: rauhallinen, melkein mystinen ja etenkin juuri rukouksellinen. Tällaisessa paikassa on hyvä hiljentyä, rauhoittua ja rukoilla.

Edellisessä Valamosta kertovassa blogijutussani kiinnitin huomiota siihen, että luostari on siellä asuvien asukkaiden koti. Niin on Lintulakin. Se on kohde, jossa voi toki vierailla, vaikkei nyt juuri jotain asukasta menisikään tapaamaan. Paikkaa saa ja voi siis katsella ihan matkailullisessa mielessä tai vaikka vain ihan pyhiinvaelluksellisessa mielessä. Siellä voi vierailla, kunhan muistaa, missä on vierailulla: luostarissa, sen asukkaiden kodissa, pyhässä paikassa.

Koska itse liikun usein – etenkin kesällä – matkailuautolla, kiinnitän myös huomiota mahdollisuuteen vierailla paikoissa matkailuauton kanssa. Valamossa matkailuautoilijoille on tehty oma erillinen alueensa, jonne auton voi pysäköidä ja jossa voi tarvittaessa vaikka lyhytaikaisesti yöpyä. Lintulassa tuollaista paikkaa ei matkailuautoille juuri ole, mutta laajaa parkkipaikkaa voi kyllä käyttää tuollaiseenkin. Siellä ei tosin ole saatavilla mitään erilaisia matkailuautojen vaatimia palveluja: vettä, kemssan tyhjennystä tai sähköä, mutta itseellinen autokunta selviää yhdestä yöstä ilman noitakin. Julkinen ja avoin yleisövessa sijaitsee hieman kauempana luostarialueella vanhan navetan päädyssä ja sitä voinee käyttää ainakin osan aikaa luostarialueen ollessa avoinna. Lyhytaikainen yöpyminen parkkipaikalla on varmaan sallittua, kunhan siihen ei perusteta leiriä, jossa yöpyvät aiheuttavat äänillään ja toimillaan haittaa, melua tai muuta häiriötä rauhallisen luostarin asukkaille tai muille pyhiinvaeltajille. Hyvä tapa on kertoa yöpymisestä ja vaikka pyytää siihen lupa luostarin johtajalta, igumenialta.

Edellisessä blogijutussani kerroin laajalti käyttäytymisestä yleensä luostareissa. Sitä ei tarvitse pelätä, mutta omat sääntönsä siellä on vieraillekin. Lintula ei poikkea tästä käytännöstä. Liian ”rohkea” ja ”vähäinen” pukeutuminen ei sovi luostariin, vaikka oltaisiin lomamatkalla. Mieluusti pitkät housut miehillä ja hame naisilla, mikäli sellainen on mukana. Kyllä naiset housuissakin varmaan pääsevät luostariin, mutta vaihda hameeseen, jos sellainen on mukana. Näin kunnioitat pukeutumisellasi luostarin ohjeita.

Mikäli kirkossa on menossa jumalanpalvelus tai siellä on rukoilijoita, valokuvaaminen ei ole soveliasta ja se rikkoo paikan rauhaa ja yksityisyyttä. Palveluksiin voi kuitenkin osallistua ja se on jopa suotavaa. Kun palveluksia ei ole ja kirkot ovat tyhjiä, kuvata saa, mutta ihan kaikkialle ei toki voi mennä kuvaamaan. Ikoniseinän eli ikonostaasin takana olevaan alttarihuoneeseen ei missään nimessä saa mennä eikä edes kurkkia sinne ovia aukomalla. Paikka on pyhä paikka ja sen pyhyyttä ja arvokkuutta tulee kaikkien siellä vierailevien kunnioittaa.

Matkailijoille tarjottavien palvelujen määrä ja laatu on Lintulassa erilainen, niukempi kuin Valamossa. Sieltä ei löydy kesälläkään kuin kahvio, josta saa kahvia ja pikkupurtavaa. Ruokailuun siellä ei ole normaalisti mahdollisuutta. Pääportin vieressä, heti luostarialueelle tultaessa vasemmalla on matkamuistomyymälä, jossa on runsaasti juuri Lintulan itsensä tuottamia tuotteita: tuohuksia, yrttejä, kirjoja ja paljon muutakin.

Lintula valmistaa pitkän talven aikana lähes kaikki Suomen ortodoksissa kirkoissa käytettävät kirkkokynttilät eli tuohukset. Suuri määrä luterilaisiakin seurakuntia hankkii kirkkokynttilät Lintulasta. Vuodessa valmistetaan, myydään ja käytetään lähes miljoona mehiläisvahasta tehtyä tuohusta, joista siis suurin osa tehdään Lintulassa (kts. YouTube-video ”Miljoonan tuohuksen tehdas. Lintulan kynttilätehdas.”). Matkamuistomyymälästä voit sinäkin ostaa niitä kappaleittain tai kiloittain.
Miljoonan tuohuksen tehdas.

Tuohuksien teko on luostarin pääelinkeino. Muita tuloja matkailun lisäksi saadaan esimerkiksi yrttien kasvattamisesta ja niiden myymisestä. Lintula onkin kuuluisa omista marjoistaan ja yrteistään ja erilaisista yrttisekoituksista, joita voidaan käyttää vaikka teen asemasta. Toinen tuloja tuottava toiminta on viime vuosia liittynyt kirjallisuuteen, koska luostarin sisaristossa on laajasti eritysosaamista tuolle alalle: monen eri kielen, mutta erityisesti venäjän ja kreikan taitajia ja sujuvasanaisia kirjoittajia kirjoja kirjoittamaan.
Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasounan edestä löytyy luostarin hautausmaa, jossa ovat haudattuina mm. edelliset igumeniat Antonina ja Marina.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vierailulla Lintulassa pitää ehdottomasti nähdä kirkon ja vaikkapa tuon matkamuistomyymälän lisäksi luostarin oma hautausmaa, jonne on haudattu mm. kaksi viimeisintä igumeniaa eli luostarin johtajatarta ja muita sisariston jäseniä, mutta myös jokunen ”siviili” eli luostarin ystäviä ja tukijoita maailmasta. Hautausmaalta löytyy mm. Lintulan kirkon ikonostaasin maalanneen erittäin arvostetun ja maailmankuulun suomalaistuneen japanilaisen ikonimaalari Petros Sasakin hauta.
Ikonimaalari Petros Sasakin ja hänen vaimonsa Marian hauta Lintulan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalta ja läheisen järven rannasta, noin vajaan kilometrin luontokävelyn päästä löytyvät luostarin kaksi tšasounaa eli kappelia. Hautausmaan kappeli on nimeltään Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasouna ja Koskijärven rannalla on pyhittäjämarttyyri Paraskevan pieni tšasouna.
Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasouna sisältä.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
ja ulkoa
 
Lintula kuuluu joka tapauksessa niihin katsottaviin kohteisiin, joissa pitää vierailla, jos lähistöllä liikkuu. Joensuu-Varkaus-tieltä on sinne matkaa vain noin 10 kilometriä melko hyväkuntoista päällystettyä tietä. Ja yhteys Lintulan ja Valamon välillä on sujuvaa, koska luostarista toiseen pääsee oikotietä Varistaipaleen kanavan ja kylän kautta ja välimatka on vain noin 14 kilometriä päällystettyä tietä.
Lintulan ja Valamon luostarit kartalla kolmion Kuopio-Joensuu-Varkaus keskustassa.
Riippuu varmaan hieman matkasuunnitelmista, kummin päin matkan tekee. Jos liikkuu matkailuautolla ja aikoo jäädä yöksi, ajaisin ensin Lintulaan ja sieltä samana päivänä Valamoon. Pikkuautolla liikkumisessa voisi sitten ajatella vaikka ruokailemista, joka on helpompaa Valamossa ja rakentaa matkareittinsä ja ohjelmansa sen mukaan. Ryhmämatkatkin linja-autolla onnistuvat kumpaankin kohteeseen, ruokailuista tai majoittumisista kannattaa vain tehdä aina ennakkovaraus. Yksin, kaksi tai perheen kanssa liikkuvan ei tarvitse varata ruokailuja, mutta yöpaikka hotellista tai retkeilymajasta kannattaa aina varmistaa, ellei sitten nuku – kuten minä – matkailuautossa. Lisätietoja löytyy netistä Lintulan luostarin omilta sivuilta osoitteesta: www.lintulanluostari.fi


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S. Oheisen YouTube-videon avulla voit tehdä lyhyen kiertomatkan syksyisessä Lintulassa: ”Kävelyllä Lintulan luostarissa

Kävelyllä Lintulan luostarissa.



HP

lauantai 10. kesäkuuta 2017

141. Luostarimatkailua, osa 1: Valamo

Heinäveden Valamon luostari 9.6.2017
(Kuvat saa usein suuremmaksi klikkaamalla niitä hiirellä.)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari on toinen maamme virallisista ortodoksisista luostareista. Toki maastamme löytyy muitakin samantyyppisiä yhteisöjä, mutta virallisen ortodoksisen luostarin statusta niillä ei ole toistaiseksi. Luostarien lisäksi maastamme löytyy ainakin yksi erakkola ja muutama ns. ”citymunkki” eli ns. maailmassa asuva munkki ja taitaapa olla ainakin pari ellei enemmänkin ”citynunnia”. Nämä ovat sellaisia maailmassa eläviä, luostarilupauksen antaneita, mutta samaan aikaan usein työssä käyviä ihmisiä. Eivät ehkä ihan niitä perinteisimpiä munkkeja tai nunnia, vaikka erakkoja on toki ortodoksisessa kirkossa ollut kautta vuosisatojen.

Valamo on munkki- eli miesluostari, jossa tätä tekstiä kirjoitettaessa on tusinan verran veljestön jäseniä, vain miehiä. Heistä kymmenen on vihitty erilaisiin munkkeuden asteisiin ja kaksi noviisia, joita Valamossa nimitetään kuuliaisuusveljiksi. Kuuliaisuusveljeä ei siis vielä ole vihitty ”viralliseksi” munkiksi. Varsinaisesti ”tavallinen” munkki ei kuulu papistoon, vaan on siksi kirkollisessa mielessä maallikko, vaikka luostarissa asuukin. Pappeuteen vihitty munkki taas voi sen sijaan olla munkkidiakoni, pappismunkki, arkkimandriitta (vastaa maailmassa rovastia) tai igumeni eli luostarin johtaja, joita kaikkia arvoja ja asteita löytyy Valamon veljestöstäkin. Tosin yksi arkkimandriitoista toimii toisen luostarin rippi-isänä ja asuu siellä, sekä vielä se, että  igumeni voi myös (vaikkakin tosi harvoin) olla ns. tavallinen munkki, ei siis papistoon kuuluva.

Munkin erottaa luostarissa mustasta kaavusta, jollaisessa hän yleensä siellä liikkuu ja mustasta päähineestä. Munkkia ei ole kuitenkaan helppo erottaa ortodoksisesta papista – siis sellaisesta, joka toimii seurakunnissa luostarin ulkopuolisessa maailmassa ja joita myös Valamossa liikkuu usein ”vapaana”. Tarkkaan katsomalla munkin saattaa erottaa ehkä siitä, että hänellä on munkin asuun kuuluva nahkainen vyö uumallaan. Samoin munkilla on käytössä – ainakin silloin kun hän pukeutuu juhlavasti – munkin asuun kuuluvassa pyöreässä "kattolipallisessa" lakissaan, kamilafkassa, musta huntu. Tuota päähinettä kutsutaan silloin (siis hunnun kanssa) klobukiksi. Myös ortodoksisilla piispoilla on klobukki, arkkipiispalla se on valkoinen. Piispathan ovat myös jossain vaiheessa saaneet munkiksi vihkimyksen, vaikka he eivät luostarissa enää sitten asukaan. Piispaksi ortodoksisessa kirkossa pääsee munkki tai leski, ei naimisissa oleva mies ja naispappejahan ortodokseilla ei ole ollenkaan koskaan ollutkaan.

Munkit ovat yleensä tottuneet siihen, että he ovat luostarissa jonkinlaisia kuvauksellisia kohteita. Heitä kuvataan paljon – joko luvan kanssa tai usein myös ilman. Kaikkien tulisi kuitenkin muistaa, että luostari on heidän kotinsa, vaikka se usein – myös Valamon tapauksessa – on myös matkailukohde. Asiaa voisi ehkä verrata niin, että mieti, olisiko mukavaa, jos joku tulisi kotiisi ja valokuvaisi sinua salaa ja luvatta.
Munkitkin ovat samanlaisia ihmisiä kuin me kaikki - iloineen ja riemuineen, suruineen ja murheineen ja mikä tärkeintä, myös huumorin osalta. Tälle kuvalle sain kuvan kohteen munkki Andreaksen luvalla antaa nimen "kannibaalimunkki", koska hän syö Trapesassa toista munkkia.Tietystä lievästä yhdennäköisyydestä huolimatta pitää samalla tähdentää, ettei kuva kuvakulmasta ja pitkästä parrasta johtuen suinkaan esitä minua, vaan todellakin Valamon veljestöön kuuluvaa munkki Andreasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta kuten kirjoitin, munkit ovat varmaan tottuneet siihen, että heitä kuvataan, kunhan se ei tapahdu tökerösti tunkeutuen sellaisiin paikkoihin ja yksityisille alueille luostarissa, jossa vierailijat eivät normaalisti saa olla. Jos asia yhtään pohdituttaa, heiltä voi vapaasti kysyä luvan kuvaamiseen ja he mielellään normaaleina ihmisinä vastaavat kaikkiin kysymyksiin.

Useita muihin kirkkokuntiin kuuluvia tai kirkkoon kuulumattomia mietityttää, osaavatko he käyttäytyä luostarissa. Normaali ihminen osaa. Hyvä konsti on aina seurata muiden toimintaa ja ottaa siitä opiksi. Mutta esimerkiksi jumalanpalveluksissa ei suinkaan saa osallistua muiden mukana vaikkapa ehtoolliseen. Siihen voivat osallistua ortodoksisessa kirkossa vain ortodoksit. Muutoinkin liian rönsyilevä, äänekäs ja huomiota herättävä liikkuminen kirkossa jumalanpalveluksien aikaan tai jopa tunkeutuminen kirkossa vaikkapa alttariin, on sitten jo sellainen asia, että se aiheuttaa tavallisesti harmeja ja suurempaa tai pienempää hämminkiä.
Valamon uuden kirkon sisällä on kaksi kirkkoa: kesä- ja talvikirkko.
Tässä suurempi kesäkirkko kesäiseeä kauneudessaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta kuten sanottu, normaalikäyttäytyminen – mitä se sitten oikeasti onkaan – ei sitä yleensä aiheuta. Lisäksi aina voi kysyä läsnä olevilta muilta ihmisiltä, kirkossa olevilta toimihenkilöiltä, oppailta, munkeilta ohjeita, jos tuntee olonsa epävarmaksi. Mutta sen vuoksi ei suinkaan koskaan kannata jättää käymättä luostarissa.

Luostari on monella tapaa mieltä sykähdyttävä paikka, kun sen osaa oikein ottaa. Sieltä saa moni ihminen usein paljonkin eväitä elämäänsä. Ei tarvitse olla suinkaan erityisen uskonnollinen, kokeakseen luostarin rauhan, rukouksellisuuden ja sielua hoitavan hengellisyyden. Monelle luostarin on myös mystinen paikka.
Valamon luostarin talvikirkko eli Pyhien Sergei ja Herman Valamolaistyen kirkko kesäkirkon vieressä samassa rakennuksessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Valamossa tuo hengellisyys, mystisyys ja maallisuus kohtaavat ihan mukavalla tavalla. Kirkko, tšasounat eli kappelit ja vaikkapa hautausmaa auttavat hengellisyydessä ja hiljentymisessä. Trapesa eli ravintola, matkamuistomyymälä ja vaikkapa erilaiset upeat näyttelyt luostarin kulttuurikeskuksessa tai luostarin yhteydessä olevassa Valamon opistossa tuovat mukaan taas siinä maallisempaa puolta. Joittenkin mielestä tuo matkailuun liittyvä kaupallisuus haittaa luostarin elämää ja rauhaa, mutta meidän tulee muistaa, että luostarit Suomessa tulevat toimeen omalla työllään ja tavallaan, valtio ja kirkko eivät niitä tue, eikä niillä ole mitään kirkollisveron kautta saatavaa tuloa. Kaikki, mitä toimintaan tarvitaan, tulee tehdä ja mahdollistaa itse omalla toiminnalla.
Valamosta löytyy paljon ikoneita niin kirkoista, tšasounoista kuin näytteluistäkin ja jopa muista julkisista tiloista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun vierailet luostarissa, sen voit tehdä joko hengellisenä pyhiinvaelluksena tai ihan maallisena tutustumisena. Käy katsomassa ainakin kaunis kirkko – sekä uusi kirkko että vanha kirkko puurakennuksessa uuden vieressä. Vieraile vaikuttavalla munkkien hautausmaalla, näyttelyissä ja ehdottomasti ruokaile Trapesassa, josta saat hyvää ja maittavaa ruokaa edullisesti. Matkamuistomyymälästä voi ostaa sekä hengellistä evästä että muutakin, vaikka Valamossa tehtyä viiniä ja jopa kuohuviiniä, todella hyvää ”valamolaista shampanjaa”, joita halutessaan – kuten myös ainutlaatuista ja harvinaista Valamon omaa viskiä – voi maistella laseittain Trapesassa.

Tarvittaessa Valamossa voi yöpyä joko hotellitasoisissa tai retkeilymajatasoisissa huoneissa edullisesti tai sitten ihan ilmaiseksi matkailuautossa tai -vaunussa luostarin vieressä olevalla ilmaisella tätä tarkoitusta varten järven rantaan ja sataman yhteyteen rakennetulla ja varustetulla alueella, ”stellplatzilla” kuten niitä myös usein nimitetään. Melkein kaikki muu tarvittava on siellä tarjolla, paitsi sähkö, ja täysin ilmaiseksi. Kauniin ja rauhallisen paikan lisäksi löytyvät kemssan tyhjennys, vesihuolto ja ulkovessat tai tarvittaessa kauempana luostarin sisävessat.
Heinäveden Valamon luostarin sijainti kartalla.
Luostari on avoinna ympäri vuoden ja ravintolan, kauppojen, näyttelyjen ja kirkon aukioloajat löytyvät netistä osoitteesta www.valamo.fi , missä on muutakin informaatiota luostarista, sen organisaatiosta, laitoksista ja palveluista.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

torstai 8. kesäkuuta 2017

140. Sukellus omaan lähihistoriaan

Olavinlinna Savonlinnassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen viime aikoina monella tapaa sukeltanut oman elämäni historiaan. Sukututkimus on haukannut suuren osan nykyisestä aktiivisuudestani, mutta nyt asiat saivat hieman erilaisen toteutumisen, kun hyppäsin taas matkailuautooni ja lähdin liikkeelle jälleen ilman sen tarkempaa suunnitelmaa.

Sää parani oleellisesti, aurinko paistaa ja on lämmintä – on siis toinen kesän alku minulle. Eka oli pari, kolme viikkoa sitten keskempänä Eurooppaa, Puolassa ja Saksassa, jossa silloin oli jo tällainen keli tai oikeammin se oli ollut siellä jo pitkään päätellen mm. peltotöistä ja kasvillisuudesta.

Tein tässä välissä hyvän ystäväni kanssa Suonenjoki-vierailun heti sään parannuttua ja heti kun tulin siltä reissulta kotiin, lastasin kiireesti autoon vain ruokaa – muu oli siellä jo valmiina – ja lähdin taas liikkeelle. Tuttuun tapaani tietämättä oikeastaan, minne aioin mennä. Ensimmäinen pikamuutos ”ennakolta alustavasti ajateltuun” matkasuunnitelmaan tuli jo Juvalla, kun poikkesin ABC:lle tyhjentämään kemssaa.
Olavinlinna valmistautui oopperajuhliin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En jatkanutkaan ajattelemaani Varkauden suuntaan, vaan lähdinkin Savonlinnaan. Jatkosta sen jälkeen en vielä tiennyt tuossa vaiheessa sen enempää, ajatus oli kuitenkin mennä Pohjois-Karjalaan. Savonlinnassa kurvasin Olavinlinnaan ja sain yllätyksekseni hyvän ja ilmaisen parkkipaikan Riihisaaresta, aivan linnan vierestä. Pikalounas ja päikkärit autossa ja sen jälkeen linnakierros tarkoituksena ottaa kuva linnan kappelista. Ei onnistunut. Olisi pitänyt maksaa 70 euroa, että olisin saanut ottaa kuvan linnan kappelista. En maksanut, enkä siis myöskään kuvannut.

Savonlinnassa sijaitsevassa Olavinlinnassakin on oma kappelinsa, joka tosin on enemmän ehkä – muistini mukaan – läntinen, kuin itäinen, koska linna oli kauan Ruotsin rajalinnoitus tanskalaisen ylimys Erik Aleksinpoika Tottin (1425-1481) aikaan, jolloin hän palveli vuoroin Tanskan, vuoroin Ruotsin kruunuja. Hän sai 1468 Itämaan eli Suomen käskynhaltijan nimikkeen tai ainakin hän alkoi itse sitä käyttämään. Siinä yhteydessä hän sitten rakennutti Olavinlinnan, jonka rakennustyöt aloitettiin 1475.
Sääksmäen Pyhä Olavi - myöhemmin tehty 3d-tulostus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vuonna 2017 linnan ”käskynhaltijat” olivat sitä mieltä, että kuvaa en saa ottaa ilman 70 euron veroa. Jäi siis ottamatta ja tämä Jumalan kunniaksi ja Kristukselle ja pyhälle kirkolla vahvistukseksi rakennetun linnan kappeli jäi kuvaamatta. Kuten linnan nimikin – Olavinlinna – kertoo, linna liittyy oleellisesti skandinaaviseen pyhään Olaviin, jonka mukaan kaiketi linnan kolmesta tornista yksi sai nimensä. Kaksi muuta olivat nimetty Jumalansynnyttäjälle tai läntisesti Pyhälle Neitsyelle ja kolmas pyhälle Erikille, ken hän sitten lieneekään.

Kappelissa olisi ollut nähtävissä – ainakin silloin joskus – pääalttarin lisäksi kaksi sivualttaria, seinillä kalkkimaalauksia ja 12 vihkiristiä. Linnojen tyyliin kappelista löytyi myös hagioskooppi eli reikä seinässä, josta ”epäpuhtaiksi” katsotut henkilöt seurasivat kappelin jumalanpalveluksia.

Paljon sitten tapahtui linnan kappelille historian saatossa, johon kuului sittemmin 1500-luvun alkupuoliskon uskonpuhdistus ja myöhempi Venäjän vallan aika, joka siis olisi minua erityisesti tuon ortodoksisuuden osalta kiinniostanut, mutta josta en nyt saa teille kertoa, koska ”linnanvoudit” niin päättivät.
Savonlinnan ns. Pikkukirkko siirtyi juuri luterilaiselta kirkolta takaisin ortodokseille ja on myös katsomisen arvoinen paikka Savonlinnassa, kunhan vain sinne pääsisi sisälle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Päiväunet linnan kupeessa johdattivat minut jatkamaan matkaani Punkaharjun suuntaan ja niinpä sitten ajelin suomalaisessa kansallismaisemassa pitkin komeita harjuja ja ihastelin niiden kauneutta. Pian taas T-risteyksessä piti valita joko Lappeenranta tai Joensuu – valitsin jälkimmäisen.

Muutaman kilometrin päästä tienviitta osoitti oikealle, että sieltä löytyisi Kitee, kunta, jossa aikanaan melkein 45 vuotta sitten aloitin tämä työurani ja etenkin juuri virkaurani pienessä Närsäkkälän kylässä.

Niinpä sitten ruokahalu kasvoi syödessä – katsellessani silloisen kirkonkylästä kaupungiksi kasvaneen Kiteen täysi tuntemattomaksi muuttunutta kyläraittia, päätin sitten ajaa Närsäkkälään, johon liittyy lukuisia mukavia ja jopa haikeita muistoja, jotka lähes vyöryivät päälleni ja ajaessani tietä eteenpäin kohti enimmäistä virkapaikkaani Närsäkkälän koulua. Siinä vilisivät mielessäni ne ihmiset, joiden nimet vielä muistin Veikko, Irma, Liisa, Risto – monet nimet olivat jo unohtuneet. Ei onneksi ihan kaikki.

Kylään päästyäni ajoin koulu ohi, sillä tie ei enää ollut ”entisellä” paikallaan. Käänsin auton ja ajoin yksityiseksi kodiksi muuttuneen koulunpihaan, josta sain liukkaan lähdön. Vaikka esittelin itseni ja kerroin syyn, miksi olen pihalla, sain tylyn vastaanoton ja kehotuksen poistua pikimmin, mitä sitten kohteliaasti kunnioitin ja poistuin paikalta vähin äänin. Ehkä kuitenkin hieman ihmetellen.

Kun jatkoin matkaa eteenpäin – kylän entisille kaupoille päin – näin erään tutun talon pihassa pari miestä seisoskelemassa ja päätin kaikesta huolimatta yrittää uudestaan. Ajoin pihaan, esittelin itseni – ja hämmästys, kummastus – toinen miehistä oli entinen oppilaani noin 45 vuoden takaa. Sellainen ”aikuisen mittoihin kasvanut”, ehkä hieman yli viisikymppinen mies - Antti nimeltään.

Vastaanotto oli ”hieman” erilainen ja erilaisten mukavien kommervenkkien jälkeen siirryimme sisälle kahville ja naureskelimme tai pohdimme entisen oppilaitteni Arin kepposia tai Teuvon hiljaisuutta ja montaa muuta mieleen tulvivaa ajatusta. Närsäkkälä oli monella tapaa merkittävä paikka minulle, silloin uraansa aloittavalle opettajalle. Se muokkasi minusta opettajaa mukavalla, maanläheisellä ja opettavalla tavalla, joita oppeja olen sittemmin saanut soveltaa monella tapaa käytäntöön noin neljäkymmentä vuotta kestäneen opettaja- ja rehtoriurani aikana.

Koska jatko tälle blogitarinalleni liittyy sitten metsästykseen ja metsästysseuraan, aloitan sen takautumalla palaamalla noin 40 vuotta taaksepäin. Nuori pojankloppi, jota nimitettiin silloin kuitenkin johtajaopettajasi, sai vastaanottaa hieman synkkäilmeisen (vain ilmeisen) lähetystön kylän miehiä. He olivat huolissaan, voiko kouluilla enää uuden johtajaopettajan aikana järjestää hirvipeijaisia, kuten on tehty vuosikausia. Tietysti voi – mitään perinteitä ei muuteta – kaikki tehdään noilta osin aivan kuten ennenkin, oli johtajaopettajan vastaus.

No – sitten hirvipeijaisissa – sama ”hymyilemätön” delegaatio lähestyi minua kesken juhlan ja pyysi tulemaan ulos mukanaan. Mentiin ulos ja samaa tietä ns. uuden koulun taakse. Mietin jo, tulikohan törttöiltyä jossakin ja tuleekohan turpiin, mutta seurasin kuitenkin kiltisti delegaatiota.

Nurkan takan yksi herroista kaivoi taskustaan paikallista jaloa lähituotetta, Juurikan tähkän aitoa alkuperäistä pontikkaa ja kysymys perään: ”Maistuisiko johtajaopettajallekin?” – Mikä ettei, maistuihan se – hyvin tehty pontikka ja toki on maistunut myöhemminkin – nyt sitä vain usein olen nimittänyt nimellä tsuika, joka on vastaavaa romanialaista tuotetta, jota olen usein saanut ystäviltäni Romaniasta.
Metsästysmajan rauhaa Närsäkkälässä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jotenkin tuli väkisin mieleeni tuo syksyinen tapahtuma vuonna 1973 Kiteen Närsäkkälässä, kun sitten melkein 44 vuotta myöhemmin olen matkailuautossani tuon saman metsästysseuran, Närsäkkälän Erän, metsästysmajalla, Palolammen rannalla, jossa vietän nostalgisen yöni niissä maisemissa, josta todellakin työelämäni aikanaan aloitin. Kiitollisena saamastani opista ja niistä ihmisistä, jotka silloin ja nytkin minua kasvattivat ja kasvattavat.
Silloin kun olin töissä täällä, näissä maisemissa karjui karhu.
Nyt se on metsästysmajan salissa täytettynä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jotenkin tuntuu siltä, että tämä majapaikka metsästysmajan rannassa on tuon vuosien takaisen hirvipeijaisen jatkoa. Olkoon se opetuksena meille kaikille: ole elämäsi varrella mahdollisimman usein ystävällinen toisille kanssaihmisillesi, niin sinullekin ollaan ystävällisiä. Kiitos näille alkuperäisille närsäkkäläisille ystävällisyydestänne. Vanhan miehen mieli tuli todella iloiseksi siitä. Tästä on hyvä jatkaa matkaa kohti omia synnyinseutuja.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 30. toukokuuta 2017

139. Pahin kutina hellittää

Kun ensin polttelee pitkän talven jäitä ja sinnittelee, pohtii ja suunnittelee tylsän kaamoksen ajan alkavan matkailukauden kohteita ja sitten kun viimein kylmän kevään vuoksi pääsee lähtemään lähes kuukauden myöhässä, tehdyistä suunnitelmista ei ollut sitten paljoakaan väliä. Huitelin pitkin poikin Eurooppaa ilman kovinkaan suuria suunnitelmia. Pahin kutina jäi samalla sinne jonnekin Euroopan teille.
Grabarkan luostarin pyhiinvaeltajien tuomia risteja hautausmaan viereisellä alueella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matkalla oli varsinaisesti yksi kohde: Puolan Grabarka – kaikki muu oli enemmän tai vähemmän inspiraatiota. Tuo Grabarkakin tuli itse asiassa esille melkein puolivahingossa erään ystäväni kanssa keskustellessa kevään ja kesän matkoista. Olen vieraillut siellä kerran aikaisemmin ja paikka oli jotenkin tuttu, mutta sen arvoinen, että kyllä siellä kannatti vierailla toistamiseenkin.

Syy, mikä sai lähtemään sinne, oli eräs suurehko ortodoksinen tapahtuma, joka oli siellä toukokuun loppupuolella ja jonka halusin nähdä. Alkuun oli oletuksena, että siellä olisi muitakin suomalaisia, mutta lopulta sieltä ei löytynyt heitä ainuttakaan.

Seuraava ajatus oli jatkaa matkaa Puolasta Romaniaan, mutta katseltuani nettikarttoja, iski varovaisuus, Matkan varrelle sijoittui suuri määrä tietöitä ja matkaa oli vielä yli 1200 km, joka olisi sitten aikanaan ajettava takaisinkin tai koukattava jostain muuta reittiä – mahdollisesti pitempää reittiä. Tuossa vaiheessa ilmeisesti vanhuus ja laiskuus pääsi yllättämään. En viitsinyt yksin lähteä kuukauden reissulle, ajattelin vähemmänkin riittävän tällä erää ensimmäiseksi tämän kesän matkaksi.
Ensi töikseni ostin Saksaan päästyäni spargelia eli valkoista varsiparsaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niinpä ylitin laajan Puolan maan idästä länteen ja suunnistin Saksaan, josta pidän suuresti – mahdollisesti siksi, että osaan puhua jonkin verran saksaa. Saksa oli minulla koulussa ns. pitkä kieli, opiskelin sitä silloisessa oppikoulussa (nykyisen yläkoulun ja lukion yhdistelmä – koulu, jonne piti pyrkiä pääsykokeissa) muistaakseni kolmannelta luokalta ylioppilaaksi asti. Puhumaan sitä ei suuresti siihen aikaan opetettu, mutta kielioppi opeteltiin tarkasti ja yhä laitan kiltisti sivulauseessa aina verbi viimeiseksi.
Rügenissä on toli paljon muutakin katseltavaa ja koettavaa kuin Prora.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saksassa pääkohteeksi valikoitui melkein sattumalta pohjoissaksalainen Natsi-Saksan aikainen Prora Rügenin saarella. Tuossa vaiheessa oli jo lähes päivittäin suunnitelmat ja reitti muuttuneet ja Rügenillä se muuttui varmaan lähes eniten. Jätin Tanskan pois matkareitiltä ja suuntasin suoraan laivalla Sassnitzista Trelleborgiin Ruotsiin.

Suunnitelmattomuudesta kertoi myös se, ettei minulla ollut mukanani matkakukkarossa Ruotsin kruunuja, joita olisi kotona ollut jonkin verran. En näet ajatellut silloin lähtiessäni ajelevani Ruotsin kautta.
Bredaredin luostarin päärakennus, jossa mm tuossa etummaisessa osassa kaunis ortodoksinen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ruotsissa pääkohteeksi muodostui Bredaredissa oleva ruotsalainen ortodoksinen luostari ja samalla tiellä tuli käytyä kylässä vanhan edellisen elämäni tutun luona. Jatko Ruotsista eteenpäin oli taas inspiroitua viimeisen päälle.

Arvoin aikani mahdollista tapaa, miten poistun Ruotsista, koska en oikein pitänyt noita ns. ruotsinlaivoja mieluisana vaihtoehtona. Taas enemmän tai vähemmän sattumien kautta reitiksi valikoitui Kapellskär – Naantali sillä erotuksella, etten päässytkään ihan sopivassa aikataulussa kerralla koko reittiä, vaan matka piti jakaa kahtia.
Kastelholman linna on hyvä vierailukohde, mutta ongelmia saattavat aiheuttaa lukuisat portaat.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siispä muutin taas suunnitelmia ja sain lipun ensin Ahvenanmaalle Långnäsiin, josta jatkoin kolmen yön jälkeen sitten Naantaliin. Samalla tuli katsottua Ahvenanmaan pääsaari suurin piirtein sen merkittävimpien matkailukohteiden – Kastelholman ja Bomarsundin ja Maarianhaminan – osalta. Tulevat suunnitelmat menivät samalla uusiksi, sillä Ahvenanmaan saarihyppelymatka oli suunnitelmissa ennen juhannusta toteutettavaksi. Nyt pääsen jonnekin muualle, sillä enpä taida uudestaan mennä Ahvenanmaalle.
Bomarsundin linnoituksen aikainen hautausmaa ei liene niitä tunnetuimpia ja suosituimpia käyntikohteita Ahvenanmaalla, mutta mielenkiintoinen paikka joka tapauksessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Naantaliin saavuttua teki jo kovasti mieli saunaan ja erilaisista pohdiskeluista ja välietapeista ja taustalla häärivästä laiskuudesta huolimatta ajelin illan kähmeessä kotiin tietoisena siitä, ettei silloin yöllä enää viitsi saunaa lämmittää – mutta jospa heti aamulla.

Mitä jäi matkasta käteen? Mukava ja stressitön matka se oli. En antanut suunnitelmattomuuden haitata enkä millään tavalla stressata. Säät olivat mainiot, aurinko paistoi ja lämmintä riitti. Kaikki meni hyvin kaikesta huolimatta. Mitään epämiellyttävää ei sattunut. Auto pelasi hyvin, enkä itsekään sairastellut mitään, mitä en jo entuudestaan olisi tiennyt.

Matkalla Ahvenanmaalle asti en tavannut ainuttakaan suomalaista, mutta en sijaan useita mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli hauska lörpötellä matkasta, reitistä ja majoittumis- sekä katselemiskohteista. Ensimmäiset suomalaiset – tosin ruotsinkieliset – kohtaamiset tulivat vasta Ahvenanmaalla, mutta kestin nekin kuin mies.

Aboriginaaleja suomalaisia taisin tavata vasta laivajonossa Långnäsissä. Olivat tulossa kalareissulta jostain Eckerön tienoilta.  Viikon kalasteltuaan olivat saaneet yhden kalan. Se painoi tosin 12 kiloa. Muita suomalaisia tapasin sitten enemmän laivan ruokalassa, jossa kotimatka sujuikin mukavasti pohjalaisten, savolaisten ja ruotsinsuomalaisten kanssa rupatellen ja hauskaa pitäen.
Tässä koko matka summittaisena Google-karttana. Ihan ei saata pitää paikkaansa ei edes tuo kilometrimäärä saati sitten joka mutkat.
Kilometrejä ja kuluja en ole vielä räknännyt, mutta kilometrit lienevät jossain 3500 – 4000 kilometrin tienoilla. Mielestäni tuo oli ihan kohtuullinen matka hieman yli kahden viikon matkaksi. Alkuun tuli kilometrejä Via Balticalla runsaasti, mutta sitten ne jäivät sen jälkeen ihan kohtuullisiksi.

Rahaa ei mielestäni kulunut liikaa, elin normaalisti, en suinkaan tuhlailevasti. Söin ehkä niukanlaisesti, laiska kun olen autossa ruokaa laittamaan, mutta aina ajoittain menin valmiille ruualle muualle. Viinien tai oluiden maistelut (non-alkoholic-oluita tai pilsnereitä lukuun ottamatta) jäivät tällä reissulla tekemättä, mutta ostin jotain hieman mukaani kotona tai muilla matkoilla maisteltavaksi. Tuliaiset jäivät muilta osin kovin vähiin, taisin ostaa pari kolme kirjaa ja jotain pientä vunukoille, jos sattuvat minut jossain tapaamaan. Mutta tavaraa on ihan riittävästi jo kotona muutenkin hävitettäväksi.

Jos nyt jotain laittaisin sille miinus-puolelle, niin mukanani oli liikaa tavaraa, jopa sellaista jota en ollenkaan tarvinnut, kuten vaikka villapusero ja pitkät kalsarit ja ylimääräinen sähkötoiminen lämpöpatteri.


Nyt saunotaan, pestään pyykit, maksetaan laskut, maistellaan niitä viinejä ja laiskotellaan kotva ja sitten jatketaan. Minne – no sitä en totuttuun tapaani edelleenkään tiedä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

lauantai 27. toukokuuta 2017

138. ”Ja se Oolannin sota oli kauhia …” ja muuta historiaa

Kastelholman linna Ahvenanmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jokainen katsottava paikka ei aina ole paras mahdollinen kohde tällaiselle polviongelmaiselle, jolle rappusten nousu ja lasku ovat joskus melko kivuliaita. Mutta hyvän perässä kannattaa kävellä, jos kerran pyörällä sinne ei pääse.

Kun lisäksi aika on rajattu, minä voin Ahvenanmaalla olla, yritän kiertää kaikki ne kohteet, jotka minua kiinnostavat. Olen usein sanonut, että kierrän monia matkakohteitani ortodoksiset silmälasit nenällä. Niin nytkin. Otin teemaksi ortodoksisuuden ja sen ilmenemisen Ahvenanmaalla ja valikoin jonkin verran kohteita sen perusteella.
Kastelholmin linnassa kulkee esittelyreitti kellareista ampumamuureille 15 metrin korkeuteen saakka ympäri linnan eri osien.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun olin jo kolunnut Bomarsundin aluetta riittävästi ja siirryin sieltä jonkin matkaa kohti Maarianhaminaa tutustumaan tarkemmin välillä olevaan – ehkä kuitenkin kuuluisimpaan paikalliseen kohteeseen – Kastelholman linnaan. Tosin siellä sain lisätietoa teemaani liittyen ja linnakierroksen päätyttyä porhalsin vielä takaisin ja hieman ohikin.
Maisema linnan tornista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nuo alueet, jossa olin pari päivää, ovat olleet Ahvenanmaan historiassa ilmeisen tärkeitä paikkoja. Niiden ympärillä on pyörinyt saarten tärkein elämä joskus mahdollisesti 1300-luvultya aina jonnekin 1600-luvulle saakka. 1400-luvulla linna oli Ahvenanmaan hallinnollinen keskus. Nykyään Kastelholmin linna on Ahvenanmaan ainoa keskiaikainen linna ja hyvin ja toimivaksi museoitu, jossa todella kannattaa vierailla.

Linnaan liittyy monia Suomen ja Ruotsin yhteiseen historiaan liittyneitä ihmisiä, kuten vaikka Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa, valtaneuvos Ivar Fleming, Kustaan poika ja Suomen herttua Juhana sekä hänen veljensä Erik XIV, joka oli linnassa jonkin aikaa vaimonsa, talonpoikaissäädystä kuningattareksi nousseen Kaarina Maununtyttären sekä perheensä ja palvelusväkensä kanssa vankina.
Erik XIV:n tekemiä merkintöjä 1560 Kölnissä painettuun kirjaan. Muutamin latinankielisin sanoin Erik kuvaili todellisia ja mielikuivituksen tuottamia tunteitaan vankilassaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kustaa Vaasan vierailun jälkeen 1530 linnaa alettiin kunnostaa ja siitä tuli joksikin aikaa Kustaan kuninkaallinen metsästyslinna. Erikin vankeus ajoittuu vuoteen 1571. 1600-luvulla alkavat vaikeudet: ensin tulipalo ja sitten linnan käytön väheneminen ja rappeutumisen alkaminen. Venäläiskaudella linna toimi viljavarastona ja vasta 1800-luvun lopulla sitä alettiin pikkuhiljaa restauroida. mikä työ saatiin jonkinlaiseen päätökseen vasta 2000-luvun alussa.

Hautoja on eripuolilla aluetta peltojen vierillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nikolaj Kondratin hauta. Kukahan hänkin oli?
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kauppias Kuffschinoffin hautamuistomerkki ortodoksisella hautausmaan osalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tässä lepää 1850 kuollut sylilapsi Mihail.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Miellyttävältä linnanneidolta sain siellä vieraillessani hyvän vinkin omaan teemaani liittyen – Kastelholmin linna ei siihen varsinaisesti liittynyt mitenkään – ja käänsin autoni takaisin Bomarsundin suuntaan ja ohikin ja ajoin Papinsaareen, Prästöhön, jossa sijaitsee vanha monikultturellinen hautausmaa.

Hautausmaalta löytyikin sitten niitä historiallisia viitteitä ortodoksien elämään Ahvenanmaalla, sillä sinne oli haudattu 1800-luvulla kuolleita ortodokseja – sotilaita, kauppiaita, heidän sukulaisiaan ja muitakin. Hautausmaa oli siitä erikoinen, että siellä sijaitsi erikseen alueet ortodokseille, roomalaiskatolilaisille, juutalaisille, muslimeille ja luterilaisille, mikä alue oli ilmeisesti vielä osin käytössä, muuta alueet hoitamatta, hunningolla tai muutoin huonossa kunnossa.
Prestön haudat sijaitsevat ortodoksisesti hujan hajan. Osa muistomerkeistä on huonossa kunnossa ja ruoho on sieltä täältä leikattu.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hieman hautausmaallakin vaistosi jonkin tietyn erikoisen asennoitumisen asiaan, joka oli joidenkin tietojen mukaan kulminoitunut varsin brutaalilla tavalla aikanaan, kun Bomarsundissa rakennettiin tietä Prestöhön. Linnoituksen raunioista ei suuremmin välitetty, eikä keneltäkään isommin kyselty, kun tie pykästiin raunioitten keskelle.

Roomalaiskatolinen hautausmaa oli melko huonossa kunnossa, mutta ortodoksinen ilmeisen hyvässä, muihin verrattuna. Liekö syynä se, että Ahvenanmaalla on entisen Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän konsulaatti, jonka tehtävänä on valvoa – vanhan kansainvälisen säädännön perusteella – Ahvenanmaan demilitarisointia ja mikäli konsuli huomaa, että demilitarisointisopimusta rikotaan, hänellä on oikeus ilmoittaa asiasta Suomen viranomaisille ”Ahvenanmaan maakunnan lääninhallituksen” välityksellä, minkä jälkeen asian tutkii suomalais-venäläinen tutkimuskomissio.

Mutta joka tapauksessa mielenkiintoisia ihmiskohtaloita varmaan noillekin hautausmaille sijoittuu ja moni hautakivi voisi kertoa erikoisia tarinoita, jos kivet osaisivat puhua. Itselleni siellä sattui hieman huvittavana yksityiskohtana esittelykilvissä silmään sanan ’ortodoks’ ahvenanmaalainen suomennos vuodelta 2017: ’kreikkalaiskatolinen’.

Hautausmaa oli – jälleen Ahvenanmaalle epätyypillisesti – varsin monikulttuurinen, kuten edellä kävi ilmi. Tsaarin armeijassa palveli eri uskontokuntiin kuuluvia sotilaita ja muuta palvelusväkeä jonkin verran. Kaikki eivät suinkaan olleet ortodokseja, vaikka ilmeisesti enemmistö sitä olikin silloin.

Roomalaiskatolisissa oli paljon vuosina 1830-31 kapinaan Venäjää vastaan nousseita puolalaisia vankeja, joita sitten käytettiin linnoitusten rakennuksien työvoimana. Luterilaiset sen sijaan suureksi osaksi olivat suomalaisia virkamiehiä ja muita työntekijöitä, joiden määrä linnoitusalueilla oli melko suuri. He perustivat joskus 1800-luvun puolenvälin tienoilla Skarpansiin oman seurakunnan, jossa toimi sekä pappi että lukkari aina linnoituksen tuhoutumiseen 1854 saakka.

Luterilaisen seurakunnan kirkon kello lähti englantilas-ranskalaisten valloittajien mukaan ja joutui Englantiin, mistä se palautettiin takaisin Ahvenanmaalle 1927 ja asetettiin silloin äskettäin perustetun Pyhän Yrjön kirkon kellotorniin, missä se yhä on.

Edellisessä blogijutussani pohdin sotasaaliina otettujen kirkollisten tavaroiden kulkeutumista voittajien mukana Ranskaan ja Englantiin. Netistä löytyy artikkeli YLEn sivuilta, missä kerrotaan mielenkiintoinen linnoituksen ristin tie Ahvenanmaalta Ranskaan Muretin kaupunkiin Saint-Jacques de Muretin kirkkoon, mistä se sitten 2011 siirrettiin Muretin Clement Ader & Les Grandes Hommes -museoon. Lue koko artikkeli netistä Ylen sivuilta: ”Oolannin sodassa napattu Bomarsundin risti päätyi hyvään hoitoon Ranskaan” (http://yle.fi/uutiset/3-9366252).

Näin on siis pari päivää mennyt Oolannin sotaa ja saaren historiaa tutkiessa maastossa. Seuraava kohde Bomarsundin ja Prästön jälkeen oli maakunnan pääkaupunki Maarianhamina, joka on perustettu 1861 ja joka on saanut nimensä ("Mariehamn / Mariansatama") Maria Aleksandrovnan, Venäjän keisari Aleksanteri II:n puolison mukaan. Maarianhaminan kehittymiseen suuremmaksi keskuksesi vaikutti muuten ilmeisesti venäläistaustainen laivanvarustaja Nikolai Sitkoff (1828-87), joka muutti 1865 Ahvenanmaalle ja aloitti paikan voimakkaamman kehittämisen. Mm. hänen omistamansa parkkilaiva s/s Mariehamn purjehti ensimmäisenä ahvenanmaalaisena laivana maailman ympäri. Palkkioksi kaikesta noista tämä venäläistaustainen laivanvarustaja on saanut patsaan tälle umpiruotsinkieliselle paikkakunnalle hänen nimeään kantavan kauppakeskuksen eteen. Niin muuttuu maailma!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

137. Ahvenanmaa ja ortodoksit – osa 2. Hieman faktaakin

Jälkeenpäin konstruoitu havainnekuva on Bomarsundin linnoituksen kauniista ortodoksisesta kirkosta.
(Kuva raunion luona ulkona olevasta esittelytaulusta)
Nyt kun sain purettua suurimman asenteelliset paineeni edelliseen blogijuttuun, voisin pyöräiltyäni ja hieman katseltuani ympärilleni keskittyä myös tosiasioihin tai ainakin asioihin, jotka varmasti ovat totta. Saattaahan toki tuossa edellisessä blogijutussakin olla useita kohtia, jotka ovat ihan totta.

Majoitun tämän oman henkilöhistoriani kannalta ”historiallisen” ensimmäisen yöpymiseni Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen vierellä olevalla Puttes Campingilla, ilmeisesti vanhan herttaisen rouvan pitämällä, mahdollisesti jo parhaat päivänsä nähneellä, mutta muutoin ihan viehättävällä alueella.

Aivan alueen vieressä ovat Bomarsundin linnoituksen rauniot. Ystäväni Jarin mukaan on oletettavaa, että Helsingissä sijaitsevaan Uspenskin katedraaliin olisi tuotu rakennustarvikkeita, mahdollisesti tiiliä, täältä. En tiedä onko asia totta, mutta näin Jari arveli sen olevan. Uspenskin katedraali eli Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraali on Helsingin ortodoksisen seurakunnan sekä samalla Helsingin hiippakunnan pääkirkko eli katedraali, joka on rakennettu vuosina 1862–1868 Ahvenanmaalta tuoduista tiilistä – niin myös Wikipedia sen kertoo.

Edellisessä blogijutussani epäilin Ahvenanmaan ortodoksista historiaa. Tutkittuani asiaa, kuva on hieman muuttunut. Täällä on ollut ortodoksisuutta aiemmin ja mahdollisesti myös roomalaiskatolista uskontoa, koska jostain päätä saarta muistaakseni löytyy fransiskaaniluostarin kellarin raunioita. Ortodoksisuus liittyy vahvasti ja ilmeisesti vain saaren venäläiseen historiaan, joka ajoittuu vahvimmillaan jonnekin 1800-luvun puolenvälin tienoille.
Vanhan linnoituksen havainnekuva sijoitettuna nykypaikalle.
(Kuva raunion luona ulkona olevasta esittelytaulusta)
Vuosina 1832-43 rakennettiin tuossa vieressä olevaa Bomarsundin linnoitusta, joka oli eräänlainen sen aikainen pieni kaupunki kirkkoineen, virastoineen, vankiloineen, leipomoineen, mutta myös elämisen kannalta merkittävät asiat kuten vaikka kaivot ja käymälätkin sijaitsivat siellä kaikessa komeudessaan. Bomarsundin linnoitus oli Ahvenanmaan kaikkien aikojen suurin rakennus, missä oli 246 huonetta, joiden pinta-ala oli noin 18 000 neliömetriä. Siellä majaili noin 2500 sotilasta ja tykkejäkin oli alueelle sijoitettu toistasataa.
Kirkko sijaitsi näyttävällä paikalla linnoitusta.
(Kuva raunion luona ulkona olevasta esittelytaulusta)

Linnoituksen päälinnake oli paikan komendantin ja samalla koko saaren mahtavimman miehen aluetta. Kuten niin monella muullakin alueella Suomessa, tällainen linnoitusten tai joskus myös ortodoksisten kirkkojen rakentaminen symbolisoi omalla mahtavuudellaan ja jykevyydellään samalla Venäjän ja sen hallitsijan, tsaarin, valtaa.

Suhdanteet muuttuivat kuitenkin melko pian ja vuonna 1854 englantilais-ranskalaiset joukot hyökkäsivät Bomarsundiin ja voittivat venäläiset muutamassa päivässä ja valloittivat linnoituksen sekä syksyllä lisäksi räjäyttivät sen tuusannuskaksi. Näin päättyi linnoituksen historia sotaväen tarkoitukseen ja sitä ei enää rakennettu uudelleen, vaan myöhemmin koko saari demilitarisoitiin ja linnoituksen rauniot sinne tuotuine tykkeineen laitettiin symbolisoimaan ihan muuta asiaa: saaren demilitarisointia.
Bomarsund nykyään.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuohon aktiiviseen linnoitusaikaan sijoittuu myös paikan merkittävä ortodoksinen historia. Venäläiset tapansa mukaan rakensivat suurin piirtein kaikkialle joko pysyvät tai siirrettävät ortodoksiset kirkot. Siinä on jotain samaa kuin suomalaisilla saunan rakentamisessa, joka pitää olla joka paikassa – Afrikassakin.

Venäläisten rakentamat kirkot ja myös sotilaiden käyttöön tarkoitetut kirkot koristeltiin kauniiksi. Niin myös Bomarsundissa, missä kirkon sanotaan olleen paikan kaunein rakennus ja se sijaitsi keskeisellä paikalla koko linnoitutusta. Raunioitten läheisyydessä olevista havainnekuvista saa hyvän kuvan alueen laajuudesta ja suuruudesta, mutta myös sen kauneudesta.
Linnoitus sijaitsi sillan toisella puolella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Joten kyllä Ahvenanmaalta ortodoksista historiaa löytyy ainakin ajatuksen tasolla, jos vaikka ei esineitä niin suuresti olisikaan. Alue oli nykyisestä Ahvenanmaasta poiketen silloin melko monikulttuurinen. Linnoituksesta ja lähiseudulta löytyi niin ortodokseja, roomalaiskatolisia kuin juutalaisia, muslimeja ja protestanttejakin.

Mitä tapahtui alueen ortodoksiselle esineistölle, siitä minulla ei ole tietoa, mutta kun linnoitus antautui kenraalimajuri Bodiskon johdolla elokuun 16. päivän 1854, hänet ja muut sotilaat vietiin vankeuteen Ranskaan ja Englantiin. Lienee mahdollista, että jotain esineistöäkin kulkeutui samoihin maihin noina aikoina.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com