Vierailin enemmän tai vähemmän sattumalta ja hieman myös pakon edessä Ahvenanmaalla alkukesällä 2017. Olin palaamassa matkailuautolla Euroopan turneelta ja siirtymässä Ruotsista Kapellskäristä rekkalaivalla Naantaliin, mutta en saanut lippua koko matkalle. Piti jäädä pois Ahvenanmaalla Longnäsissä ja jatkaa matkaa sieltä taas kolmen päivän kuluttua Naantaliin. Näin minulle jäi aikaa tutustua saareen ja hieman sen historiaankin.
Kirjoitin vierailusta kolme blogijuttua tännekin (numerot 136 -137-138), joissa käsittelin suurimmaksi osaksi Ahvenanmaan lähes tuntematonta ortodoksista historiaa ja nykyisyyttä, mikä onkin melko mielenkiintoinen asia ja samalla osittain yhä vaiettu asia. Tämä blogijuttu on nyt eräänlainen jatko noille aikaisemmille jutuille.
Vierailuni Prästön hautausmailla oli minuun suuresti vaikuttava kokemus. Minulle jäi vahvasti se tunne, että siellä makasi haudoissaan suuri joukko unohdettuja ihmisiä, joiden olemassaolosta ei edes haluta tietää tai puhua, ei ainakaan Ahvenamaalla. Siksi ryhdyin selvittämään hieman tarkemmin, josko jotain löytyisi. Ja löytyihän sitä.
Löysin mm. erään 25 vuotta sitten, 1990-luvun alussa kirjoitetun ruotsalaisen Dagens Nyheterin artikkelin, jossa kerrottiin tuosta ajasta ja sen ajan ihmisistä Ahvenanmaalla. Lisäksi joitain nippelitietoja löytyi sieltä täältä erilaisista museoiden broshyyreistä ja matkailumainoksista. Niistä sain kasaan tämän tarinan Nataliasta ja hänen venäläisestä suvustaan.
Kun olin Ahvenanmaalle jouduttuani joidenkin mutkien kautta löytänyt enemmän sattumien kautta kuin minkään matkaoppaiden auttamana ”Kuolleiden saaren”, Prästön, hautausmaat, melkein ensimmäisenä autoni pysäköityäni, kauniin kiviaidan vierestä löysin ns. uudemmalta ortodoksiselta hautausmaalta puolenkymmentä hautakiveä, joista yhden alla lepäsi 1911 syntynyt ja 1997 kuollut Natalia Hult, os. Schisterow tai Schisteroff, kuten se hautakivessä luki. Aivan vieressä oli toinen hauta, jossa lepäsivät Peter ja Anna Ingeborg Brandt, aikaisemmalta nimeltään Schisterow, Natalian vanhemmat.
Natalia, silloiselta nimeltään Schisterow, oli asunut tuolla Kuolleiden saarella, joka sijaitsi aivan historiallisten Bomarsundin linnoituksen raunioitten lähistöllä, toisella saarella linnoituksesta itään. Saaressa on useita eri kirkkokuntien hautausmaita, pari ortodoksista, luterilainen, roomalaiskatolinen, juutalainen ja islamilainen hautausmaa. Kaikki nykyään lähes unohdettuina, ympäristöä on toki hoidettu ja osista aluetta heinäkin oli niitetty. Enemmän alue vaikuttaa ulkoilureitiltä, kävelypolulta eksoottisissa maisemissa, kuin varsinaisesti hautausmaalta.
Haudat olivat pääasiassa ajalta, jolloin Ahvenanmaa kuului osana Venäjän valtakuntaan ja oli tsaarin läntisin periferia. Natalia oli yksi viimeisimmistä saarella eläneistä venäläisten jälkeläisistä, jotka aikanaan tulivat tai tuotiin tsaarin valtakuntaa laajentamaan ja valtaa vahvistamaan tällekin saarelle, jossa aikanaan sijaitsi myös yksi Itämeren mahtavimmista linnoituksista, Bomarsund, ja sen ympärillä oleva koko Ahvenanmaan merkittävin asutus- ja hallinnollinen keskus.
Olemme kuulleet tuostakin historiasta useita kertoja laulussa, josta emme sitä kuitenkaan välttämättä ole edes ymmärtäneet, mistä siinä oikeastaan on kyse. Laulussa ”Oolannin sota” sanotaan:
Oolanti on siis Åland, Ahvenanmaa. Tuo laulu lienee alkuaan mahdollisesti vuodelta 1856 peräisin olevan sotavankien kirjoittaman laulun ”Ålandin sotalaulu” mukaelma.
Se, mitä todella Oolannissa tapahtui, selviää hieman tuosta alkuperäisestä laulusta, mutta tarkempia pitääkin sitten etsiä vaikkapa historiankirjoista.
Natalina isä oli tullut Ahvenanmaalle Permistä, Ural-vuorten juurelta. Hän meni naimisiin ahvenanmaalaisen Ingeborgin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi sitten 1911 Natalia. Isä Peter Schisterow työskenteli venäläisten telegrafiasemalla radiotelegrafina aina vuoteen 1917 saakka, jolloin tsaarin valta Venäjällä romahti, alkoi sekasortoinen aika, vallankumous ja viimein Neuvostoliiton hirmuvalta. Vuoden 1917 jälkeen Peter palveli vielä Haminassa Suomen ja Ahvenanmaan satavuotisen venäläisvaltakauden jälkeen.
Ihmiset joutuivat usein vaihtamaan sukunimensä venäläisestä ruotsalaiseksi, etenkin jos asuivat Ahvenanmaalla, missä he joutuivat nimen vuoksi syrjityksi. Natalia kertoi DN:n haastattelussa, että heitä kutsuttiin ryssänlapsiksi, vanhempia bolsevikeiksi, vaikka he eivät millään tavalla sympatiseeranneet tuolloista Venäjää ja sen vallassa olevia.
Nataliakin meni naimisiin ja nimi muuttui automaattisesti ”sopivaksi”, kun hänestä tuli Hult. Myös vanhemmat vaihtoivat sukunimekseen ruotsalaisen Brandt.
Ahvenanmaalla palvelleet venäläiset päättivät useimmiten pysyä vapaina Ahvenanmaalla sen sijaan, että lähtisivät kotiin Venäjälle, jota vallankumous ja sekasortoiset ajat ravistelivat toden teolla. Monet heistä olivat töissä joko telegrafiasemalla tai Prästölle perustetussa venäläisessä sotilassairaalassa. Useilla jäämisen tärkein syy oli kuitenkin se, että he olivat menneet naimisiin ahvenanmaalaisen kanssa ja perustaneet perheen, saaneet lapsia.
Tsaarin aika ja sen ajan kulttuuri elivät vahvoina Ahvenanmaan venäläisissäkin. Kotien seiniltä löytyi tsaarin muotokuva, mutta tsaarin kukistumisen jälkeen moni asia muuttui ja venäläinen ”aikakausi” ja venäläiset perinteet kokivat melkoisen ”puhdistuksen”. Yhtäkkiä olikin häpeällistä olla venäläinen ja vaikka aikaisemmin ahvenanmaalaiset ja venäläiset tulivat hyvin toimeen, välit alkoivat hiljalleen muuttua ja kenties hieman viiletäkin.
Aikaisempi aika Bomarsundin linnoituksen rakentamisesta 1832 alkaen oli ollut nousukautta, joka toi vaurautta ja hyvinvointia monille ahvenanmaalaisille. Silloin nuo monikansalliset suhteet olivat jo lähentyneet ja pehmenneet niin, että ihmiset tulivat toimeen keskenään. Mutta aika muutti pian kaiken.
Natalian isä eristäytyi alkuun, muutti sitten Amerikkaan, mutta palasi sieltä kuitenkin vielä takaisin Prästöhön, missä eli kuolemaansa saakka – tosin nyt eri sukunimellä. Natalia asui myös saarella, mutta muutti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen ensin Turkuun ja myöhemmin Ruotsiin, missä hän toimi lääkärin sihteerinä Göteborgissa. Hän asui talvet Ruotsissa, mutta usein keväästä syksyyn hän muutti Ahvenanmaalle siniseen taloonsa.
Olojen hieman muututtua Nataliakin pohti oman venäläisen sukunimensä takaisin ottamista. Siinä mielessä hän aloitti venäjänkielen opiskelun ja sai kirjeystäväkseen venäläisen miehen Permistä, isänsä kotikaupungista. Tämä halusi opiskella vastaavasti ruotsia, sillä hän valmisteli kirjaa ja elokuvaa maineikkaasta reheviä alastomia naisia veden äärellä esittävistä maalauksistaan ja muotokuvistaan tunnetusta, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edefeltin aikalaisesta ja ystävästä, ruotsalaisesta taidemaalarista Anders Zornista (1860-1920).
Olot Neuvostoliitossa olivat kuitenkin vaikeat ja Natalia ei uskaltanut alkuun mennä sekasortoiseen maahan edes vierailulle. Myöskään hänen kirjeystävälleen ei kuulunut hyvää, hän kertoi viimeisessä kirjeessään Natalialle laihtuneen kymmenen kiloa lyhyessä ajassa ruuan puutteen vuoksi. Natalia tukikin kirjeystäväänsä rahallisesti ja ruokalähetyksin.
Natalia tapasi tämän kirjeystävän sitten Moskovassa, mutta koki vierailun vaikeaksi ilmeisesti tiukan tarkkailun vuoksi, jonka kohteeksi hän ja ystävä joutuivat. Kuitenkin hän sai joitain epäselviä kuvia Permistä ja sen ympäristöstä sekä joitain tietoja 1881 syntyneestä isästään, joka ennen Ahvenanmaan komennustaan oli työskennellyt Udmurtian pohjoisimmasta osasta, Kaman ylängöltä alkavalla Kama-joella, eräällä Volgan sivujoista.
Natalia itse ei päässyt käymään Permissä, vaikka hän haastattelussa 1990-luvun alussa toivoi vielä Jeltsinin saavan Jumalan avulla maan demokraattiseksi ja järjestyksen koko maahan. Noin ei tainnut käydä silloin, liekö tapahtunut vieläkään. Joka tapauksessa viisi vuotta DN:n haastattelun jälkeen Natalia Hult kuoli (s. 24.11.1911, k. 31.12.1997) ja hänet on siis haudattu Ahvenanmaalle Prästön ns. uudemmalle ortodoksiselle hautausmaalle, jossa lepäävät hänen lisäkseen myös mm. hänen vanhempansa Peter ja Ingeborg Brandt sekä hänen veljensä Boris Brandt, s.16.4.1916, k. 13.10.1988.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Kirjoitin vierailusta kolme blogijuttua tännekin (numerot 136 -137-138), joissa käsittelin suurimmaksi osaksi Ahvenanmaan lähes tuntematonta ortodoksista historiaa ja nykyisyyttä, mikä onkin melko mielenkiintoinen asia ja samalla osittain yhä vaiettu asia. Tämä blogijuttu on nyt eräänlainen jatko noille aikaisemmille jutuille.
1850 kuolleen sylilapsi Mihailin hauta Prästön vanhalla ortodoksisella hautausmaalla. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Löysin mm. erään 25 vuotta sitten, 1990-luvun alussa kirjoitetun ruotsalaisen Dagens Nyheterin artikkelin, jossa kerrottiin tuosta ajasta ja sen ajan ihmisistä Ahvenanmaalla. Lisäksi joitain nippelitietoja löytyi sieltä täältä erilaisista museoiden broshyyreistä ja matkailumainoksista. Niistä sain kasaan tämän tarinan Nataliasta ja hänen venäläisestä suvustaan.
Kun olin Ahvenanmaalle jouduttuani joidenkin mutkien kautta löytänyt enemmän sattumien kautta kuin minkään matkaoppaiden auttamana ”Kuolleiden saaren”, Prästön, hautausmaat, melkein ensimmäisenä autoni pysäköityäni, kauniin kiviaidan vierestä löysin ns. uudemmalta ortodoksiselta hautausmaalta puolenkymmentä hautakiveä, joista yhden alla lepäsi 1911 syntynyt ja 1997 kuollut Natalia Hult, os. Schisterow tai Schisteroff, kuten se hautakivessä luki. Aivan vieressä oli toinen hauta, jossa lepäsivät Peter ja Anna Ingeborg Brandt, aikaisemmalta nimeltään Schisterow, Natalian vanhemmat.
Natalia, silloiselta nimeltään Schisterow, oli asunut tuolla Kuolleiden saarella, joka sijaitsi aivan historiallisten Bomarsundin linnoituksen raunioitten lähistöllä, toisella saarella linnoituksesta itään. Saaressa on useita eri kirkkokuntien hautausmaita, pari ortodoksista, luterilainen, roomalaiskatolinen, juutalainen ja islamilainen hautausmaa. Kaikki nykyään lähes unohdettuina, ympäristöä on toki hoidettu ja osista aluetta heinäkin oli niitetty. Enemmän alue vaikuttaa ulkoilureitiltä, kävelypolulta eksoottisissa maisemissa, kuin varsinaisesti hautausmaalta.
Haudat olivat pääasiassa ajalta, jolloin Ahvenanmaa kuului osana Venäjän valtakuntaan ja oli tsaarin läntisin periferia. Natalia oli yksi viimeisimmistä saarella eläneistä venäläisten jälkeläisistä, jotka aikanaan tulivat tai tuotiin tsaarin valtakuntaa laajentamaan ja valtaa vahvistamaan tällekin saarelle, jossa aikanaan sijaitsi myös yksi Itämeren mahtavimmista linnoituksista, Bomarsund, ja sen ympärillä oleva koko Ahvenanmaan merkittävin asutus- ja hallinnollinen keskus.
2. rykmentin 19.9.1862 kuolleen kapteeni Anisim Androsoffin hauta Prästössä. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
”Ja se Oolannin sota oli kauhia
Hurraa, hurraa, hurraa
Kun kolmella sadalla laivalla
Seilas engelsmanni Suomemme rannoilla
Sunfaraa, sunfaraa, sunfarallalallala,
Hurraa, hurraa, hurraa.”
Oolanti on siis Åland, Ahvenanmaa. Tuo laulu lienee alkuaan mahdollisesti vuodelta 1856 peräisin olevan sotavankien kirjoittaman laulun ”Ålandin sotalaulu” mukaelma.
Se, mitä todella Oolannissa tapahtui, selviää hieman tuosta alkuperäisestä laulusta, mutta tarkempia pitääkin sitten etsiä vaikkapa historiankirjoista.
Natalina isä oli tullut Ahvenanmaalle Permistä, Ural-vuorten juurelta. Hän meni naimisiin ahvenanmaalaisen Ingeborgin kanssa ja tästä avioliitosta syntyi sitten 1911 Natalia. Isä Peter Schisterow työskenteli venäläisten telegrafiasemalla radiotelegrafina aina vuoteen 1917 saakka, jolloin tsaarin valta Venäjällä romahti, alkoi sekasortoinen aika, vallankumous ja viimein Neuvostoliiton hirmuvalta. Vuoden 1917 jälkeen Peter palveli vielä Haminassa Suomen ja Ahvenanmaan satavuotisen venäläisvaltakauden jälkeen.
Ihmiset joutuivat usein vaihtamaan sukunimensä venäläisestä ruotsalaiseksi, etenkin jos asuivat Ahvenanmaalla, missä he joutuivat nimen vuoksi syrjityksi. Natalia kertoi DN:n haastattelussa, että heitä kutsuttiin ryssänlapsiksi, vanhempia bolsevikeiksi, vaikka he eivät millään tavalla sympatiseeranneet tuolloista Venäjää ja sen vallassa olevia.
Nataliakin meni naimisiin ja nimi muuttui automaattisesti ”sopivaksi”, kun hänestä tuli Hult. Myös vanhemmat vaihtoivat sukunimekseen ruotsalaisen Brandt.
Ahvenanmaalla palvelleet venäläiset päättivät useimmiten pysyä vapaina Ahvenanmaalla sen sijaan, että lähtisivät kotiin Venäjälle, jota vallankumous ja sekasortoiset ajat ravistelivat toden teolla. Monet heistä olivat töissä joko telegrafiasemalla tai Prästölle perustetussa venäläisessä sotilassairaalassa. Useilla jäämisen tärkein syy oli kuitenkin se, että he olivat menneet naimisiin ahvenanmaalaisen kanssa ja perustaneet perheen, saaneet lapsia.
Tsaarin aika ja sen ajan kulttuuri elivät vahvoina Ahvenanmaan venäläisissäkin. Kotien seiniltä löytyi tsaarin muotokuva, mutta tsaarin kukistumisen jälkeen moni asia muuttui ja venäläinen ”aikakausi” ja venäläiset perinteet kokivat melkoisen ”puhdistuksen”. Yhtäkkiä olikin häpeällistä olla venäläinen ja vaikka aikaisemmin ahvenanmaalaiset ja venäläiset tulivat hyvin toimeen, välit alkoivat hiljalleen muuttua ja kenties hieman viiletäkin.
Aikaisempi aika Bomarsundin linnoituksen rakentamisesta 1832 alkaen oli ollut nousukautta, joka toi vaurautta ja hyvinvointia monille ahvenanmaalaisille. Silloin nuo monikansalliset suhteet olivat jo lähentyneet ja pehmenneet niin, että ihmiset tulivat toimeen keskenään. Mutta aika muutti pian kaiken.
Natalian isä eristäytyi alkuun, muutti sitten Amerikkaan, mutta palasi sieltä kuitenkin vielä takaisin Prästöhön, missä eli kuolemaansa saakka – tosin nyt eri sukunimellä. Natalia asui myös saarella, mutta muutti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen ensin Turkuun ja myöhemmin Ruotsiin, missä hän toimi lääkärin sihteerinä Göteborgissa. Hän asui talvet Ruotsissa, mutta usein keväästä syksyyn hän muutti Ahvenanmaalle siniseen taloonsa.
Olojen hieman muututtua Nataliakin pohti oman venäläisen sukunimensä takaisin ottamista. Siinä mielessä hän aloitti venäjänkielen opiskelun ja sai kirjeystäväkseen venäläisen miehen Permistä, isänsä kotikaupungista. Tämä halusi opiskella vastaavasti ruotsia, sillä hän valmisteli kirjaa ja elokuvaa maineikkaasta reheviä alastomia naisia veden äärellä esittävistä maalauksistaan ja muotokuvistaan tunnetusta, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edefeltin aikalaisesta ja ystävästä, ruotsalaisesta taidemaalarista Anders Zornista (1860-1920).
Olot Neuvostoliitossa olivat kuitenkin vaikeat ja Natalia ei uskaltanut alkuun mennä sekasortoiseen maahan edes vierailulle. Myöskään hänen kirjeystävälleen ei kuulunut hyvää, hän kertoi viimeisessä kirjeessään Natalialle laihtuneen kymmenen kiloa lyhyessä ajassa ruuan puutteen vuoksi. Natalia tukikin kirjeystäväänsä rahallisesti ja ruokalähetyksin.
Natalia tapasi tämän kirjeystävän sitten Moskovassa, mutta koki vierailun vaikeaksi ilmeisesti tiukan tarkkailun vuoksi, jonka kohteeksi hän ja ystävä joutuivat. Kuitenkin hän sai joitain epäselviä kuvia Permistä ja sen ympäristöstä sekä joitain tietoja 1881 syntyneestä isästään, joka ennen Ahvenanmaan komennustaan oli työskennellyt Udmurtian pohjoisimmasta osasta, Kaman ylängöltä alkavalla Kama-joella, eräällä Volgan sivujoista.
Natalia Hultin, os. Schisteroff, hauta Prästön ortodoksisella hautausmaalla. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Olipa mielenkiintoinen tarina. Kun lokakuussa menen mökille täytyy taas käydä hautausmaalla. Kiva, että löytyi tämä yhteinen harrastuksen kohde kiitos sinulle että laitoit nämä faktat olen aina niin kauan kun mökkimme on ollut Ahvenanmaalla kiinnostunut saaren historiasta ja onneksi mökkimme on lähellä Bomarsundin linnoitusta on lähellä käsin kosketeltavissa tuo mielenkiintoinen historia
VastaaPoistaTosi mielenkiintoinen kirjoitus,kiitos siitä
VastaaPoistaKävimme eilen,tyttäreni perheen kanssa kyseisellä hautausmaalla,rauhallinen,kaunis paikka
Haudoille emme menneet,pitkä ruoho oli,mutta iso käytävä oli siisti,sitä kävelimme
Vävyni on Ahvenanmaalainen,samoin nykyään tyttäreni ja heidän ihanat lapsensa.
Olen kiitollinen heille,että veivät minut katsomaan tuota Prästön hautausmaata,huokui historiaa,jota kirjoituksesi täydensi