torstai 25. kesäkuuta 2015

053. Fiat lux! - Tulkoon valkeus!

Raamatussa Vanhassa Testamentissa sen ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Jumala sanoo:
(1.Moos.1:3 / tässä latinaksi, kun en varmaksi tiedä, mitä kieltä Jumala lienee puhunut)
"Fiat lux!" ja se jatkunee sitten "... et facta est lux."
Ostamani upouusi Fiat-merkkinen auto on tällä hetkellä myös tuonut minulle valoa, mutta lähinnä ajotietokoneen varoitusvaloja.


"Matkaan taas kuljen nyt ..." -laulun sanoin olen seilannut uudella autollani nyt ristiin rastiin Etelä- ja Itä-Suomea. Kilometrejä on kahden viikon aikana tullut lähes 1500 ja samalla olen oppinut paljon uuden auton ominaisuuksista.

Auton automaattivaihteisto tai oikeammin kai robottiautomaattivaihteisto opettelutti yllättävän vähän. Kun ajelin viime syksynä melko paljon Euroopassa automaattivaihteisella autolla, ei siirtyminen tähän uuteen oman henkilöauton manuaalisesta vaihteistosta ollutkaan niin vaikeaa. Vaikeudet - jos niitä nyt on ollut - ovat ihan muualla.

Fiat-automerkki on tekemässä suurta organisaatiomuutosta Suomessa. Kaikki vanhat Fiatin takuuhuoltopisteet ovat muuttuneet uusiksi, kun yhteistyösopimuksia on irtisanottu entisten toimijoiden kanssa. Uusia takuuhuoltopisteitä - joita minä siis tarvitsen seuraavat kaksi vuotta - on toistaiseksi harvassa ja ne ovat pääasiassa Etelä-Suomessa. Pari löytyy pohjoisestakin, Oulusta ja Rovaniemeltä.

Hankalaksi asian tekee vielä se, että osa noista huoltopisteistä on vain ns. alustan eli auton huoltopisteitä ja jos jotain häikkää on ns. asunto-osassa, niille on sitten omat huoltopisteensä, joka ei kokonaisuutenaan ole vielä minulle selvinnyt. Ja HUOM! on kysymys maailmanlaajuisesta ja kauan Suomessakin vaikuttaneesta automerkistä, joita maastamme löytyy lukuisia.

Ensimmäinen "mielenkiintoinen" keissi tapahtui äsken käsikirjan kanssa. En saanut auton mukana suomenkielistä käsikirjaa, jonka sanottiin olevan tekeillä. Olisin tarvinnut selkeää, omakielistä kirjaa jo muutaman kerran, mutta on pitänyt turvautua minulle vieraampaan Lontoon murteeseen. Ok. soitin Fiatin sivuilla olevaan - minne lie ohjautuvaan (+800 ...) - asiakaspalvelunumeroon ja sieltä vastattiin ruotsiksi, vaikka olin valinnut kielekseni erilaisten näppäilyjen kautta suomen.

- "Talar ni finska?" - kysyin.
- "No, the Finnish woman has just been on holiday,"
vastattiin englanniksi.
Ok, puhutaan sitten englantia. Mutta eihän siinä kuitenkaan lopulta selvyyttä englanninkielisen leidin kanssa tullut, annoin kuitenkin sähköpostiosoitteeni ja jäin odottelemaan jotain. Mitä, en tarkoin vielä tiedä.


Suomenkielistä käsikirjaa minulla ei siis ole ja saa nyt nähdä, löytyykö se pian matkaan lähteville Euroopan matkaajillekaan mukaan. Sanoisinpa, että melko erikoista toimintaa Fiatin jälleenmyynnissä.

Muutakin pientä häikkää on jo ilmennyt. Auton vilkku antaa virhekoodin, kun sitä käyttää kumpaan suuntaan tahansa. Mutta mikään polttimo ei näytä palaneen ja vilkku vilkuttaa auton ulkopuolella ihan normaaliin tahtiin, vaikka se mittarissa naputtaa nopeaan. Ajamista se ei haittaa, nopea vilkuttaminen auton sisällä ainoastaan ärsyttää. Mielenkiintoiseksi asian tekee vielä se, että virhe "korjaantui" vuorokaudeksi, kun menin sillä Varkaudessa huoltoon. Mutta vika palasi yön yli nukuttua jälleen. Jotta en vaikuttaisi aivan täysin heikkopäiseltä, sain ilmiön todistajaksi ja ihmettelijäksi asentajan Nummelasta, liikkeestä, josta autoni ostin. Hänkin totesi - onnekseni - vian olemassaolon, mutta ei voinut asialle mitään, kun siellä ei ole Fiat-huoltoa.

Myös autoni virtavain, joka toimii samalla auton keskuslukituksen kaukosäätimenä, lopetti toimintansa vuorokauden jälkeen. Varkauden huolto tilaa uuden ja koodaa sen sitten. "Mielenkiintoinen" asia tässäkin vain on se, että joudun tuon avaimen vuoksi ajamaan kaksi kertaa edestakaisin Mikkelistä Varkauteen. Eka kerta äskettäin, kun avain todettiin virheelliseksi ja tilattiin uusi ja toisen kerran, kun avain koodataan autooni.

Taisin jo jossain kertoa, että ilmeisesti nuo "lisenssioidut" huoltokorjaamot tekevät Fiat-huoltoja ilmaiseksi, kun en voi teettää niitä täällä Mikkelissä jossain yleisessä huoltopisteessä, joka kyllä osaisi työn tehdä, kun olivat ennen jopa auton virallisia huoltopisteitä, muttei enää. Tai sitten taustalla on muu syy, joustamattomuus, kankeus ja tuon organisaatiomuutoksen ongelmat. Itse erottaisin välittömästi tuollaisen organisaattorin, joka hommaa tekee Suomessa. Mennen tullen asiakkaat saavat turpiinsa ja se ei todellakaan tee hyvää Fiatin maineelle automerkkinä.

Matkailuautoissa melkoisen suuri osa autoista (matkailuautomerkeistä) on juuri tehty Fiatin alustalle ja siksi ongelma on suurin juuri sillä saralla. Ei niinkään uusien Fiat-pikkuautojen kohdalla, joita ei liene myyty Suomessa suuremmin enää varmaankaan vuoteen. Joten töitä on ja hommissa kannattaisi olla mieluummin osaava organisaattori kuin juri... siis jurnuttaja.

Onneksi auto toimii muilta osin mainiosti ja nuo häikät eivät suuremmin vaikuta sen ajettavuuteen tai muihin sellaisiin asioihin. Ovat lähinnä suurempaa tai pienempää kosmetiikkaa. Mutta silti - kyse on uudesta autosta. Auton ns. asunto-osa toimii ja on minulle oivallinen. Olen yöpynyt jo monta yötä sen mainiossa parivuoteessa.

En ole vielä päässyt tai ryhtynyt suuremmin arvostelemaan myyjäliikettä, mutta hiljalleen alkaa nousta sellainen tunne, että sekin aika saattaa koittaa. Katsotaan nyt. Suuri osa ongelmista kun ei johdu myyjästä, mutta voisihan sekin näissä asioissa olla aktiivisempi. Siis asiakkaan apuna.

Mutta vaikka marisen ja jupisen, olen silti tyytyväinen uuteen autooni matkailuautona ja siis sen osalta. Se on sellainen, kuin halusin ja toimii niin, kuin halusin. Jos Luoja suo, ajelen sillä varmaan lukuisia kilometrejä ympäri Eurooppaa. Nyt ensin sinne menevät kuitenkin vunukkani vanhempiensa kanssa, minä mahdollisesti myöhemmin syksyllä.

Katsotaan nyt!


Hannu
elämän matkaaja

maanantai 22. kesäkuuta 2015

052. Uuden auton ihanuus

Heinäveden Valamon luostarin pihapiiriä.
Taustalla Trapesa-ravintola ja oikella luostarin vastaanottokeskus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kesä on minulle matkailun aikaa. Silloin olen yleensä enemmän matkalla ja maailmalla kuin kotona. Ja viime vuosina tuo "matkalla" on tarkoittanut matkustamista lähinnä matkailuautollani. Huomasin tässä eräänä päivänä, että ilmaisesti ajan matkailuautollani enemmän vuoden aikana kuin tavallisella pikkuautollani. Viime vuosina matkailuautooni on kertynyt kilometrejä kesän aikana (huhtikuusta syyskuun loppuun) noin reilut 10 000 km, kun pikkuautoni kilometrit koko vuoden aikana jäävät reilusti alle tuon matkailuauton km-määrän.

Myin vanhan 13 vuotta vanhan matkailuautoni, jolla olin ajellut viisi vuotta ja 50 000 km ja ostin uuden, joka oikeastaan on nimeltään enemmänkin retkeilyauto, koska se on tehty - tosin maineekkaalla matkailuautotehtaalla Saksassa - isosta pakettiautosta tällaiseksi matkailuun tai retkeilyyn sopivaksi autoksi. Siinä on siis periaatteessa kaikki se sama, mitä oli aiemmassa isommassa matkailuautossani. Ainut poikkeus on, että nyt kaikki on neljälle, kun vanhassa ne oli kuudelle. Turvavyöt ja nukkumapaikat lähinnä.

Olen nyt melkein kaksi viikkoa autoni hankinnan jälkeen ajellut sillä kohta tuhat kilometriä ja etsinyt ns. viallisia kohteita, jotta auto toimisi hyvin tulevat kilometrit. Varsinkin, kun se lähtee kohta Keski-Eurooppaan. Pari pientä kiusallista ajotietokoneen ohjelmavirhettä on tähän mennessä löytynyt, mutta ei suuremmin muita. Ajaminen on tuntunut mukavalta - etten sanoisi loistokkaalta - ja jälleen voi todeta onnellisena, että uusi on aina uusi. Ajomukavuus on loistava, ajettavuus mainio ja kaikki muu - noita kahta pientä ongelmaa lukuun ottamatta - on toiminut moitteettomasti.

Maanantaina olen varannut autolle ns. takuuhuollon, jonka järjestäminen kylläkin oli pieni ongelma: juhannuksen jälkeinen viikko, jolloin kaikki ovat kesälomilla ja huoltoajat kortilla ja huoltoa lisäksi ei löydy ollenkaan kotikaupungistani. Ongelma ei niinkään ole matkailuautoni merkin ongelma vaan auton - siis alustan - ongelma. Se on Fiat ja Fiat on paraikaa tekemässä uutta organisaatiomuutosta Suomessa ja se näkyy ja tuntuu asiakkaitten elämässä todella kiusallisella tavalla. Mikään ei oikein toimi ja kukaan ei tiedä mitään. Jos olisin tiennyt ongelmasta, olisin ehkä harkinnut jonkun muun alustan (merkin) valintaa autoa ostaessani. Mutta kun aiempikin oli Fiat ja se toimi hyvin, valinta nyt vain osui Fiatiin.

Huoltopisteitä on nyt vielä harvakseltaan ja entiset hyväksi havaitut huoltopaikat eivät enää toimi takuuhuoltoina, joihin minun pitää viedä auto seuraavat kaksi vuotta. Huoltopaikat ovat siis harvassa ja pääasiassa vielä Etelä-Suomessa. Omaa kotipaikkaani lähimmät Varkaudessa, Kuopiossa ja Jyväskylässä, joista ilmeisesti vain kahdessa viimeisessä voin huoltaa matkailuauton ns. asunto-osan, muissa auto-osan. Sekin on aika kiusallinen sovellus.

Joten melko hankalaa on tuolta kannalta katsoen autoelämä, jos siinä jotain vikaa ilmenesi ja lisäksi ei kovin hyvää mainosta Fiatille, joka sentään on melko yleinen ja laajalti hyväksikin tunnettu automerkki. Itse asuntoautomerkki: Weinsberg on taattua Knausin tehtaan laatutyötä ja sen osalta ei ole suuremmin valittamista. Toki joitain olisin tehnyt ja ehkä teenkin toisin, kuin tehtaalla on tehty, mutta se on sitten toinen asia.

Nyt on takana noin reilu viikko majoittumista uudessa autossa ja kaikki on mennyt hyvin. Olen yhä tyytyväinen uuteen autooni. Se on minulle juuri sopiva ja oikean kokoinen. Onko se sitä poikani perheelle? Siitä kuulen piakkoin, kun he lähtevät sillä Euroopan turneelle. Minun on helppo nukkua autoni leveällä alemmalla parivuoteella, mutta miten on neljän hengen - kahden aikuisen ja kahden lapsen - se nähdään piakkoin. Nyt toinen yläparivuode on kutistettu minulla ykkössängyksi ja se on lakanoiden ja peittojen sekä muidenkin tavaroiden säilytystilana. Pian kaikki on toisin ja uudet kokemukset saavat paikkansa.

Auton säilytystilat verrattuna vanhaan autoon ovat minimaaliset. Vanhan auton "takatalli" on poissa ja sen tilalla noin 1,4 m x 0,5 m x 0,5 m tila. Samalla auto lyheni vanhasta noin puolitoista metriä. Entiset kuusi suurta säilytyslokeroa vaatteille ja muulle tavaralle eri puolilla autoa ovat kutistuneet kahteen pienempään. Ohjaamon katon päällä ollut alkovi ja sen leveä parivuode laajoine säilytystiloineen on poissa ja tilalla on pieni lokerikko. Joten tilaa tavaroille on huomattavasti vähemmän, mikä on sekä hyvä, että huono asia. Ennen auto oli pyörillä kulkeva kesämökki, jonne voi heittää mitä vain kyytiin, välittämättä, tarvitaanko sitä matkalla vai ei. Nyt pitää harkita tarkoin, mitä mukaansa ottaa.

Mutta kyllä muutos on tuonut mukanaan myös monia uudistuksia ja parannuksia. Ennen piti aina ajaa liikennesääntöjen mukaisesti vain korkeintaan 80 km/h, nyt saa ajaa rajoitusten mukaan, siis joskus jopa satasta. Ennen oli turvatyynyt vain kuskilla, nyt myös kuskin vierellä olevalla. Ennen auto ei aina mahtunut parkkiruutuun, nyt pääasiassa mahtuu. Ennen autossa oli erilaisia puuosia, jotka saattoivat vanhetessaan kostua ja hapantua ja homehtua, nyt auto on pellistä, mutta silti yhä lämmin ja hyvin eristetty. Myös moni hallintalaite ja muu auton ominaisuus on tätä päivää ja toimii paremmin ja monipuolisemmin kuin vanhassa.

Ensikokemuksen jälkeen auto on sopiva minulle. Onko se sopiva myös nelihenkiselle perheelle? Sen näemme pian. Ennen mukana kulki mitä vain, nyt vain tiukan harkinnan mukaan, mutta näyttäisi ainakin kohdallani toimivan. Tietokonevalmius uudessa autossa on huomattavasti parempi kuin aiemmassa. Pistorasioita ja invertterin pistokkeita on useita ja voin "työskennellä" autossa missä vain, olenpa ulkoisessa sähköpiuhassa tai en. Kaikki pelaa vaikka kaukaisen korpijärven rannalla.

Kirjoitan tätä mielenkiintoisen ja todella vaiherikkaan Pohjois-Savossa vietetyn työvoimapoliittisen juhannuksen jälkeen Valamon luostarissa. Maanantaina pistäydyn Lintulassa ja tiistaina menen kaiketi Lammille Pyhien Athosvuoren säätiön luostarikeskuksen. Joten suomalainen luostarikierros on alkamassa ja raportteja matkalta kuulette mahdollisesti paikkoin.



Hannu
elämän matkaaja

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

051. Odotus päättyi - "IMA | AMI on syntynyt"

Nykyisin, kun ostaa auton - ainakin siis uuden auton - saa varautua monenmoisiin asiaa mutkistaviin seikkoihin. Pääasiassa kuitenkin odotteluun.

Auto ostetaan nykyisin peruskoululaisen rakkauskirjeen tyyliin "laita rasti rutuun, jos raksastat minua". Ruksaat siis, mitä vempaimia ja erilaisia laitteita haluat autoosi perusversion lisäksi ja maksat kaikesta "ylimääräisestä", ekstraa, siis lisähintaa. Näin minäkin tein tämän vuoden alussa, kun päädyin erilaisista syistä johtuen (joista taisin kirjoittaa eräässä blogeistakin) kirjamessuilta hieman turhautuneena viereisille caravan-messuille ja sen seurauksena huomasin kohta olevani uuden matkailuauton ostaja.

En tosin ostanut sitä autoa heti messuilta, vaan kieriskelin sängyssäni levottomana vielä tulevan kuukauden useita öitä, pohtien: ostanko vai en? Vanha mies kun olen, ajattelin, etten ennätä ajaa autoa loppuun itse. Päätin sitten kuitenkin ostaa auton ja riskeerata hieman.

Sitten caravan-liikkeeseen ruksaamaan haluamiaan asioita: automaattivaihteisto, suurempi polttoainetankki, suurempi jääkaappi, peruutustutka ja -kamera, invertteri, pistorasioita sinne tänne, radioita ja muita vempaimia sekä turvallisuusvälineitä, turvatyynyjä ja muita sellaisia. Ja kassakone kilahteli joka ruksilla. Jossain vaiheessa alkoi jo hieman hirvittääkin. Mutta loppuun kuitenkin pääsin ja autosta tuli melkoisesti "minun näköiseni". Ostin siihen vielä kaiken varalta toukokuussa Kreikasta siellä käydessäni Bysantin pikkulipun lippusalkoon. Passaa nyt ajella lippu hulmuten. En tosin ostanut (siis ruksannut) autoon lippusalkoa. Saa nyt nähdä, mihin sen lipun lopulta laitan.
Mistähän löytyisi lipputanko autoon.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä vaiheessa, kun kaikki tarvittavat rastit olivat tehdyt ja nimet paperissa, alkoi sitten odotus, joksi myyjäliikkeen taholta ennustettiin noin neljä kuukautta. Tai sanottiin suoraan: ainakin neljä kuukautta, koska oli kiihkein matkailuautojen myynnin ja tekemisen sesonkiaika ja autoja tehdään silloin Saksassa ihan ruuhkaksi asti.

Kauppasopimus allekirjoitettiin 5. päivä helmikuuta ja vasta 9. päivä kesäkuuta kauppias soitti minulle, että auto on ylihuomenna noudettavissa. Jippii! Neljän kuukauden tuskallinen odotus ja aivan tolkuton "jäiden polttelu" oli nyt päätöksessään. Nyt vain nousu junaan, matka Helsinkiin ja auton nouto. Sitten alkaa retkeilyelämä.

Yritin keksiä tuohon "jäidenpoltteluaikaan" monenlaista tekemistä, jottei aika olisi käynyt liian tuskaiseksi. Olen nimittäin äärettömän  huono odottaja. Onneksi miehet eivät synnytä, minusta ei todellakaan - fysiologisten esteiden lisäksi - olisi alkuunkaan siihenkään odottamiseen. Tuosta neljän kuukauden odotusajasta reilusti yli kuukauden matkustelin eri puolilla Eurooppaa ja yritin unohtaa, että odotan jotain. Aika hyvin onnistuinkin, mutta silti tuota "jäiden polttelua", odotusaikaakin kotona jäi ihan tarpeeksi. Liiaksi asti.

Olin tässä äskettäin vunukoitten kanssa Lappeenrannassa, kun sain sinne soiton auton saapumisesta ja kiireesti ajoin heti takaisin kotiin Mikkeliin ja aloin pakata laukkuani Etelä-Suomen matkaa varten. Juna lähti seuraavana päivänä ja sitä seuraavana oli auton luovutus.

Tosin jouduin odottelemaan autoa ystäväni luona Helsingissäkin vielä noin vuorokauden ja kyllä olivat nuokin kitutunnit vaikeita. Melkein sain stressioireita siitäkin odottelusta.

Olin sopinut tapaamisen myyjäliikkeeseen noin klo 14-15 torstai-iltapäiväksi, mutta sain auton vasta noin klo 21-22 maissa illalla, Siihen jouduttiin asentamaan joitain tilaamiani asioita vielä täällä Suomessa, kun eivät olleet tehneet niitä Jandelsbrunnissa Saksassa. Jälkiasennus olikin sitten melko työlästä ja aikaa vievää puuhaa. Mutta sainpa kaikki tilaamani vempaimet asennettuina.

Auto kylläkin ajettiin heti sen valmistuttua Saksassa noin tuhat kilometriä tehtaalta Pohjois-Saksaan Travemündeen, josta se vietiin laivalla Suomeen ja satamasta vielä ajamalla Nummelaan viimeisteltäväksi. Suomessa se rekisteröitiin ja sain profeetallisen rekisteritunnuksen alkuosan: IMA. Se vääntyi heti imaamiksi, jollaisen lisänimen olin jo eräissä yhteyksissä elämäni varrella eräiltä silloisilta kollegoiltani saanut.

IMA ja mä.
(Kuva © Mikko Kärki)
Aikomukseni oli alkuaan mennä autolla Lappeenrantaan vunukoitten luokse, mutta lähtö Nummelasta jäi niin myöhään, että ajoin suoraan Mikkeliin. Siellä olin yöllä noin puoli kahden aikoihin. Onneksi yhä onnellisena ostoksestani. Ei harmittanut yhtään.

Perjantaina ajoin sitten näyttämään uutta autoa vunukoillekin Lappeenrantaan sen jälkeen, kun olin lastannut sen ajokuntoon. Huomion arvoinen asia olikin todeta, että uuteen autoon mahtui enää erilaisia tavaroita ja tykötarpeita ehkä noin 10-20 % siitä, mitä mahtui vanhaan autoon. Vanhassa oli ns. takatalli, jonne mahtui keposesti kolme polkupyörää ja matkalaukkuja vino pino. Nyt ei takatallia ole ja pyörillekin - enää vain kahdelle - on vain teline takaovessa auton ulkopuolella.

Vunukat olivat lähes yhtä innoissaan kuin ukkinsakin ja heilläkin alkoi heti hillitön odotus auton nähtyään, sillä he lähtevät sillä piakkoin vanhempiensa kanssa Euroopaan. Ukki jää tosin Suomeen. Vunukoille matkailuauto on selvästi muodostunut yhdeksi kodiksi, sillä he ovat lyhyen elämänsä aikana matkailleen sellaisella melkoisesti. Laskin, että vanhempi - nyt kuusivuotias nuori mies - on matkannut ja majoittunut matkailuautossani elämästään erilaisina jaksoina noin kuusi kuukautta eli karkeasti arvioituna melkein 10 prosenttia elinajastaan. Melkoinen suoritus.

Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vipstaakit tuli nytkin uudesta autosta koeteltua vunukoiden toimesta ja monenlaisia niitä ja niistä löytyikin. Samalla löytyi tietysti ongelmiakin. Ei tosin vunukoiden vuoksi, vaan auton modernin tekniikan vuoksi.

Koska nykyisin autot sisältävät nykyisin runsaasti erilaista elektroniikkaa, monenlaiset ongelmat niiden kanssa ovat mahdollisia. Ensimmäinen ongelma, joka minua kohtasi jo kotona Mikkelissä oli auton keskuslukitusjärjestelmän brakaaminen. Ensin se hiljalleen lakkasi toimimasta kaukosäätimestä ja pian en saanut auton neljästä ovesta lukkoon enää kuin vain kaksi ovea.

Lukituksen kaukosäätö meni kokonaan pois käytöstä ja lopulta erilaisten kokeilujen ja jopa päivystävän huoltomiehen vierailun jälkeen sain jotenkin toimimaan manuaalisen avainlukituksen osittain. Ovet sai nyt lukkoon, mutta ajoittain ei ulos päässyt kuin ainoastaan etuovista. Raivostuttavaa!

Jotain muutakin häikkää on auton tietokoneen ohjelmistossa ja se edellyttää nyt takuuhuollossa käyntiä. Siinä tuli seuraava ongelma: Fiatin takuuhuoltoa ei saa monesta paikkaa Suomea. Kun nyt olen Lappeenrannassa, lähin paikka on Kotkassa. Huoltopistettä ei löydy Mikkelistä, eikä Lappeenrannastakaan. Kotiani lähin on Varkaudessa.


Joten erikoisen hyviä pisteitä tässä suhteessa Fiatin huollolle ei tule. Lohtuna kuitenkin on, että auto kuuluu kaksi vuotta - eli auton takuuajan - sellaisen Fiatin Camper Asstistant-ohjelman piiriin, että apua voi soittaa missä vain Euroopassa puhelimella 24 tuntia joka päivä ja se tulee sitten soiton avulla perille sinne, missä auto on. Niin lauantainakin tuli Lappeenrantaan. Tosin autolla pitää vielä käväistä Kotkassa huollossa korjaamassa sellaiset asiat, joita ei voinut nyt tehdä. Tai sitten myyjä keksii paremman ratkaisun maanantaiaamuna, kunhan nyt ensin menee töihin ja soittaa. Katsotaan nyt.

Varsinaisesti itse autoon ja sen varustukseen olen tyytyväinen. Se on juuri sopiva minun tarpeisiini, vaikkain säilytystilaa tavaroille on niukasti ja joihinkin asioihin toivon toki parannuksia. Mutta uusi on aina uusi. Pelkästään uuden auton tuoksua on mukavaa haistella.

Nyt ajelen ja maistelen auton ominaisuuksia ja siinä ohessa mahdollisia virheitä, vikoja tai puuteita pari viikkoa ja sitten auton pitääkin jo toimia moitteettomasti, sillä se lähtee vunukoiden ja heidän vanhempiensa kanssa Keski-Euroopaan. Minä palaan auton rattiin tuon matkan jälkeen ja katsotaan sitten, minne sillä kaiken kaikkiaan silloin pääsen. Mahdollisesti Länsi-Suomeen.

Nyt jaksamiseni mukaan saattaa tämän ensimmäisen lyhyen ajojakson aikana tulla tännekin blogiin joitain juttuja näistä ensimatkoistani Suomessa uudella autolla. Tosin pitänee varalta sanoa, saas nähdä tuleeko ja mistä päin! Vai pitäisiköhän sittenkin lomaa.



Hannu
elämän matkaaja

perjantai 5. kesäkuuta 2015

050. Tsuikaa paratiisissa

Kirjoitin pari kolme blogjuttua aikaisemmin, että matkalta palaaminen kotiin on matkan paras osa ainakin näin vanhemmalla iällä. Näin se onkin, mutta kyllä matkalla olokin aina aika ajoin lähes hipoo tuota parhautta ja usein voittaa jopa normaalit kotiolot ja talviset "jäiden polttelut". Näin oli myös nyt viimeisimmällä matkalla, joka suuntautui aivan äskettäin Romaniaan.

Olen käynyt lähes vuosittain jossain päin Romaniaa aina vuodesta 2002 alkaen. Pääasiallisesti matkani ovat suuntautuneet Koillis-Romaniaan, siis Romanian Moldovaan, maan pääkaupunkiin Bukarestiin ja Karpaateille vai lieneekö se sitten tarkemmin määriteltynä Etelä-Karpaateille ja Bucegi-vuorille. Olen matkaillut noilla alueilla melko laajasti sekä omalla henkilöautollani että ystävien autoilla ajellen ja toki vierailuni ovat suuntautuneet myös muualle mm. Mustanmeren rannikolle Constanţaan (eli suomalaisittain Constantsaan) ja Tonavan deltan alueelle Tulcean piirikunnassa.

Veneen perämiehenä jossain Tonavan deltalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Noista matkoistani olen kirjoitellut aiemmissa blogeissani mm. Happy 1-blogissa (happikaappi.blogspot.com), jossa ainakin jupinat nr. 34 - 50 kertovat vuoden 2013 automatkasta Romaniaan ja Puolaan. Vuoden 2014 matkasta löytyy juttuja tästä samasta matkablogista vuoden 2014 kohdalta jutuista nr. 036 - 040.
Breazassa monet aistit lepäävät. Näkö, kuulo, haju ja maku muiden muassa.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)

Yhdeksi suosikkikohteekseni näillä matkoillani Romaniaan on noussut vuosien saatossa paikkakunta nimeltään Breaza, joka sijaitsee Prahovan piirikunnassa suurempina lähikaupunkeinaan mm. Braşov ja Ploeşti. Suosittu matkailukeskus Sinaia, sijaitsee aivan sen lähellä Bucegi-vuorten juurella ja toinen talvimatkailukeskus on Buştenin kaupunki, joka sekin on melko lähellä Breazaa.
Sinaian luostarin uusi pääkirkko.
(Kuva © Mikko Kärki)
Sinaian nimi juontaa juurensa Siinaivuorille, jonka mukaan ensin paikalla ollut luostari (Mănăstirea Sinaia) sai nimensä ja sitten koko kaupunki. Paikan teki kuuluisaksi ennen Romaniaa hallinnut kuningas Kaarle I (romaniaksi Carol I al României), joka vieraili 1866 luostarissa ja perusti sen läheisyyteen aina maan muuttumiseen sosialistiseksi ja kuningasvallan loppumiseen, vuoteen 1947 saakka käytössä olleen kuninkaiden kesäresidenssin. Linna on yhä siellä ja se on yksi kaupungin monista nähtävyyksistä.
Kolkuttavalle avattiin. Vierailulla isä Arsenie Bocan kuolinpaikalla Sinaiassa.
(Kuva © Mikko Kärki)
Sinaia liittyi tällä matkalla myös läheisesti edellisessä blogijutussani kirjoittamaan isä Arsenie Bocaan, joka eli viimeiset vuotensa luostarin lähistöllä ja kuoli siellä vuonna 1989.
Caraimanin Pyhän Ristin luostaru Buştenin lähistöllä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sinaian lähelle Buştenin kaupunkiin on perustettu aivan äskettäin luostari, josta käytämme leikkisästi nimitystä "viiden tähden luostari", Caraiman. Kyseisestä Caraimanin Pyhän Ristin luostarista kirjoitin yhden matkani jälkeen artikkelin Ortodoksi.netin sivuille (ks. Caraimanin luostari) ja se on todellakin myös vierailun arvoinen kohde, jos tuolla alueella liikkuu. Luostari on hyvin hoidettu, siellä vierailee runsaasti pyhiinvaeltajia ja paikka vuoristossa on vaikuttava. Myös luostarin vieressä sijaitsevalla vuorenhuipulla oleva Romanian entisen kuningattaren, kuningas Ferdinandin puolison, Marian, sinne lahjoittama suurikokoinen risti herättää kunnioitusta vierailijoissa.
Romanian kuningatar Marian aikanaan Bucegi-vuorelle pystyttämä suuri risti Caraimanin luostarin yläpuolella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Edellisen vuonna 2013 käyntini jälkeen luostarin perustaja isä Gherontie Puiu oli kuollut ja hänen hautansa sijaitsi aivan kirkon vieressä kauniisti kukilla koristeltuna. Hänen elämänsä oli ollut myös vaiherikas. Aiemmassa blogijutussani kerroin isä Arsenie Bocan kuvien ilmaantumisesta eri puolille Romanian luostareita. Myös edesmenneen igumeni Gherontie Puiun kuvia alkoi löytyä nyt ainakin jo Caraimanin luostarista ikonien vierestä.
Luostarin entisen igumenin, vanhus Gherontie Puiun hauta kirkon vierellä Caraimanissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Caraimanista löytyi muuten myös mielenkiintoinen kirja, romaniankielinen Valamon paterikon, jonka isäntämme oli Suomessa käydessään lahjoittanut Valamon luostarin igumenille ja nyt sitten kävimme ostamassa uuden tilalle. Mielenkiintoinen kirja, joka ei suinkaan ole käännös samannimisestä, myös suomeksi ilmestyneestä kirjasta, vaan on ilmeisesti laajempi ja erillinen painos Valamon - etenkin Laatokan Valamon - isien elämäkerroista.

Sinaia ja Buşteni ovat myös romanialaisten suosimia matkailukohteita ja alueella on runsaasti korkeatasoisia hotelleja ja ravintoloita, joista saa maukasta ruokaa. Mekin vierailimme yhdessä parhaista, Taverna Sârbuluissa, joka muuten on - yllätys, yllätys - serbialainen ravintola. Ruoka Romaniassa on hyvää ja maittavaa. Koko matkan aikana en saanut minkäänlaisia mahakipuja tai muita ongelmia ruuasta, vaikka mahani onkin melko ronkeli kaikenlaisille muutoksille. Ruuan lisäksi maasta saa todella maittavia romanialaisia viinejä ja tietysti olutta sekä paikallista erikoisuutta, vahvaa, usein luumuista tai omenista kotona tai kaverin toimesta tehtyä kotipolttoista ţuikaa eli suomalaisittain äännettynä tsuikaa.

Usein tuohon ţuikapullloon on jätetty sisälle jonkin, minulle tuntemattomaksi jääneen kasvin juuri, joka lisää aineen lääketieteellistä vaikutusta. Ja paikallisten käsityksen mukaan se sopivasti nautittuna lisääkin terveyttä ja parantaa monia vaivoja. Mutta vain sopivasti (siis sopiva määrä) nautittuna, ei liikaa, sillä aine on usein melko tujakkaa.

Olen usein myös kirjoittanut ja puhunut Romanian korkeasta kulttuurista. Meillä suomalaisilla tosin on - kuten siitäkin olen jo usein kirjoittanut - täysin vääristynyt kuva Romaniasta ja romanialaisista johtuen mm. maan sosialistisesta lähihistoriasta ja romanialaisista kerjäläisistä, jotka vaeltavat laumoittain maahamme etenkin kesäisin. Se ei todellakaan ole oikea kuva Romaniasta ja romanialaisista.

Romanialaiset itse ovat ylpeitä omasta historiastaan ja kulttuuristaan. Tällä matkalla kuulin muuten ensikertaa tutkimuksesta ja löydöistä, joita oli tehty äskettäin Romaniassa. Niiden mukaan saattaa olla mahdollista, että meille kerrotut historialliset totuudet vaikkapa kirjoitustaidon "keksimisestä" eli Egyptin hieroglyfeistä ajalta noin 3000 eKr. tai kiinalaisesta kirjoituksesta, joka lienee syntynyt joskus 1200 eKr. tai myös ensimmäisistä seemiläisistä aakkosista noin vuodelta 2000 eKr. saavatkin uuden historiallisen merkityksensä, kun Romaniasta on löytynyt mahdollisesti 5000-6000 vuotta eKr. daakien kirjoittamia kivitauluja. Katsotaan nyt, mitä sieltä löytyy ja kirjoitetaanko historiaa joiltain osin uudestaan.

Monessa muussakin asiassa vanha kulttuuri näkyy kaiken aiemman sosialistisen pakkovaltion läpikäymisen jälkeenkin vahvana ja minun mielestäni upeana. Vanhoja ihmisiä kunnioitetaan Romaniassa aivan eri tavalla, kuin vaikkapa Suomessa. Heitä mm. teititellään kunnioittavasti, ei sinutella. Tapakulttuuri kaikkiaan on rikkaampaa ja monipuolisempaa. Ja kaikki tämä näkyy jokapäiväisessä elämässä monella tapaa. Se näkyy myös kirkollisessa elämässä, ortodoksisuudessa, joka on maan tärkein uskonto. Noin hieman vajaat 90 % väestöstä on ortodokseja, noin 7,5 % protestantteja ja vajaat 5 % roomalaiskatolilaisia.

Kommunistisen ajanjakson jälkeen, ja varmaan osin sen aikanakin, maan yksi suurimmista ongelmista on ollut valtava korruptio, johon on syyllistynyt myös ns. valtaeliitti tai pitäisiköhän sanoa etenkin se. Maassa käydään paraikaa useita korruptio-oikeudenkäyntejä ja monia merkittäviä poliitikkoja ja hallintovirkailijoita on joko syytettynä tai tuomittuina vankilaan. Ongelmaksi noissakin on vain muodostunut se, ettei heidän ryöväämiään rahoja ole löydetty ja saatu takaisin valtiolle tai niille, joille ne oikeasti kuuluisivat. Tuomion jälkeen - joka usein on vain muutama vuosi vankeutta - he voivat todeta saaneensa melko hyvän vuosipalkan vankeusajalta, kun piilotetut rahat ja omaisuus otetaan julkisesti omaan käyttöön.

Yksi ristiriitaisista hahmoista, jonka asemasta käydään mediassa ja julkisuudessa monenlaista käden vääntöä, on juuri äskettäin syrjään jäänyt entinen maan presidentti, jonka syyksi mainitaan mm. se, että hän myi vallassa ollessaan koko Romanian laivaston. Myös monia muita maan omistukseen ja rahojen väärinkäyttöön liittyviä ongelmia on esitetty ja katsotaan nyt, miten niiden ja mahdollisten muiden syytteiden kanssa käy. Joutuuko entinen presidenttikin jälleen linnaan, nyt vain toisenlaiseen kuin vallassa ollessaan.

Myös entisen Romanian salaisen poliisin, Sekuritaten, rooli ja sen työntekijöiden nykyinen asema keskusteluttaa. Sekuritate on toki virallisesta lakkautettu, mutta moni sen työntekijä käänsi viimeisimmässä vallanvaihdoksessa 90-luvun taitteessa vain takkinsa nurin ja on nyt jossain muunlaisessa merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja sen aikaisen salaisen poliisin tekoja ei ilmeisesti suuremmin selvitetä lähihistoriasta eikä kauempaakaan.

Tällaista samaa ilmiötähän on ollut havaittavissa toki muissakin entisissä sosialistisissa tai kommunistissa valtioissa, joissa sittemmin tapahtui 80- ja 90-lukujen taitteessa jonkinlainen vallankumous ja yhteiskunnallinen muutos, joka tosin ei monestikaan ollut kovin todellinen eikä se aina kestänyt edes kovin kauaa.


Samaa taakkaa on myös Romaniassa, jossa aina vierailujen aikana vuosien saatossa olen aika ajoin aistinut suurempaa tai pienempää pelkoa ja varovaisuutta, joka on kohdistunut juuri johonkin mystiseen osapuoleen, joka ei minulle aina tarkemmin selvinnyt. Oliko se jokin nykyinen salainen poliisi vai mikä, sitä en tiedä, mutta puhelimessa ei saanut puhua romanialaisille ystäville kaikkea sitä, mitä mielessäni pyöri. Ne piti jutella - jos siihen oli jonkinlaista tarvetta - myöhemmin, kahden kesken. Nyt viimeisten presidentin vaalien jälkeen tilanne on taas hieman helpomman oloinen. Katsotaan nyt, kuinka kauan.

Kaiken tämän keskellä Romaniassa on kuitenkin, kuten jo edellä hieman vihjaisin, paratiisillinen paikka, jossa viihdyn. Se on Breaza. Siellä sijaitsee ystäväni kesäpaikka, jossa ei ole sähköjä, ei Internet-yhteyttä, jonne vie erittäin huonokuntoinen ja vaikeasti ajettava tie, jota tosin pari vuotta sitten ajoin vielä omalla pikkuautollani, mutta en ajaisi enää. Mutta kaiken tuon, siis noiden asioiden puuttumisen lisäksi, siellä on enemmän sellaista, joka on hyvää ja kaunista ja lähes paratiisillista.
Minä ja yksi koirista, Jimmy, mietiskelypuumme alla Breazassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällaisia ovat mm. raikas vuoristoilma, joka antaa myös hyvät yöunet - tai sitten vaikka päiväunet - erikoinen ja monipuolinen ympäristön äänimaailma, jota tuottavat lukuisat linnut: musta- ja laulurastaat ja monet muut linnut, sammakot, tuuli, kirkonkellot lähikylistä, mutta myös erilaiset työn äänet, jotka kantautuvat sinne lähialueen maataloista. Pihalla juoksentelee puolenkymmentä koiraa ja kissa, jotka kuuluvat ns. paikan kalustoon ja toimivat samalla vahteinamme ja vartijoinamme. Siellä silmä lepää vehreässä ja todella kauniissa vuoristomaisemassa, jossa talvella saattaa tosin olla metrinkin verran lunta, mutta kesällä myös runsaasti lämmintä ja aurinkoa koko pitkän päivän.
Juki ja Jimmy tarkkoina Breazassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun siihen yhdistää rauhallisen elämänrytmin, todellisen "slow lifen", sekä syksyisin valmistuvat ja usein koko vuoden nautittavat lukuisten hedelmäpuiden annit: luumut, omenat, kirsikat, aprikoosit, niistä tehdyt jalot juomat,  mutta myös romanialaiset hyvät viinit tai torilta ostettavista raaka-aineista tehdyn lähiruuan ja erinomaiset ystävät, siinä ne ovat. Mitä sitä ihminen elämältään muuta tai enempää voi ja tarvitseekaan odottaa, jos haluaa nauttia elämästä. Ja minähän tällaisena valtion elättinä, eläkeläisenä, osaan kyllä nauttia siitä täysin siemauksin.Se on tämän vanhuuden mukanaan tuoma oivallinen opetus ja suurenmoinen etu.


Hannu
elämän matkaaja

tiistai 2. kesäkuuta 2015

049. Arsenie Bocan jalanjäljillä

Kevätkesän 2015 Romanian matkan yksi kantava teema oli Arsenie Boca. Kirjoitin hänestä viime vuonna tässä matkablogissani jutun: "Ennaltanäkijä, isä Arsenie" ja sen jälkeen tein vielä artikkelin Ortodoksi.netin sivuille "Arsenie Boca".

Pappismunkki Arsenie ei ole päästänyt otteestaan ja vielä tälläkin matkalla kohtasin hänen elämäntaipaleensa eräitä mielenkiintoisia kohteita monessa paikassa joko uudestaan tai ensi kertaa. Mielestäni mahdollinen kanonisaation lähestyminen näkyi eri kirkoissa ja luostareissa siten, että sinne oli sijoitettu moniin paikkoihin ikään kuin ikonin - jota siis ei vielä ole, eikä voikaan olla - korvikkeena valokuvia isä Arseniesta. Näin pikkuhiljaa hänen kunnioittamisensa lisääntyy ja lisääntyy ja kanonisaatio saattaa vielä toteutuakin.
Arsenie Bocan valokuva pyhän Paraskeva Iasilaisen ikonin edessä Pyhän Kiven luostarissa Bukarestin lähistöllä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sen tiellä lienee kuitenkin monia esteitä. Isä Arsenien kuoleman aiheutti suoraan tai välillisesti Romanian salainen poliisi, Sekuritate. Hieman ennen kuolemaansa Sinaiassa, Sekuritaten virkailijat olivat todennäköisesti pahoinpidelleet isä Arsenieta. Asiasta ei ole mitään dokumentteja - eipä tietenkään - koska mahdolliset pahoinpitelijät todennäköisesti elävät yhä ja saattavat olla jopa varsin korkeissa asemissa "uudessa" yhteiskunnassa.
Arsenie Bocan valokuva oli myös Sinaian lähistöllä sijaitsevan Caraimanin luostarin kappelin ikonin oikeassa alalaidassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Samoin Romanian ortodoksisen kirkon eräänlainen passiivisuus tässäkin asiassa on silmiin pistävää. Yhtenä syynä voisi olla vaikka se, että melkoinen joukko kirkon johtohenkilöistä on aikanaan "vanhan vallan aikaan" Sekuritaten paikallensa nostamia. Silloin ei noille korkeille johtopaikoille menty ilman Sekuritaten suositusta tai pitäisikö ihan sanoa lupaa. Jos tuohon aikaan kohosi johonkin kirkolliseen korkeaan asemaan, se useimmiten tarkoitti, että henkilö oli jollain tavalla ollut mukana salaisen poliisin työssä tai jopa palveluksessa.
Isä Arsenien kattomaalaus Kristuksen kasteesta Drăgănescun kirkon katossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kun Sekuritate on mitä ilmeisimmin jollain tavalla tai täysin vastuussa isä Arsenien kuolemasta ja kohtalosta viime vuosina, sen seuraajalla tai niillä ihmisillä, jotka aikanaan vain käänsivät nuttunsa nurin ja toimivat nyt samanlaisissa tai joissain muissa korkeissa tehtävissä Romaniassa, ei ole suurtakaan mielenkiintoa isä Arsenien kanonisoimiseen.

Hieman oli joissain tilanteissa - ei kuitenkaan kirkoissa ja luostareissa - havaittavissa, että häntä vastaan on aloitettu hiljainen panettelukampanja, jossa hänen toimiaan ja tekojaan arvostellaan, kritisoidaan ja vähätellään. Sen sijaan etenkin luostareissa ja tavallisen kansan keskuudessa hänen maineensa nousee koko ajan ja lienee ajan kysymys, milloin paine kansan taholta ylittää kirkon ja johtohenkilöiden sietokyvyn. Silloin voi tapahtua se, mitä monet romanialaiset odottavat, kanonisaatio eli pyhien joukkoon lukeminen.
Symboliikkaa täynnä oleva profeetallinen seinämaalaus Drăgănescun kirkossa kuoron takana kirkon eteläseinällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä matkalla kävin uudestaan Bukarestin lähistöllä sijaitsevassa Drăgănescun pyhän Nikolaoksen kirkossa, jonne isä Arsenie on maalannut ikonostaasin ja seinäikonit omalla erikoisella ja puhuttelevalla, varsin profeetallisella tyylillään. Tällä kertaa en kitsastellut - kuten viime reissulla marraskuussa - vaan ostin kirjan, jossa oli kuvattuina kaikki tuon kirkon pyhät kuvat ja paljon tekstiä niistä - tosin romaniaksi. Kirja olikin sitten lähes ainoa - vunukoiden pikkulahjojen lisäksi - mitä voi pienessä repussani tuoda matkalta tuomisena. Ja mieluinen tuominen olikin.
Vaikuttava isä Arsenien maalaama apokalyptinen Kristuksen ylösnousemusta kuvaava seinämaalaus Drăgănescun kirkon pohjoisseinällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen vaikuttava isä Arsenien elämänkohtalon kohtaaminen oli vierailu Sinaissa sijaitsevassa "yksityisessä luostarissa", eräänlaisessa Prislopin luostarin sivupisteessä, jolla ei kuitenkaan ole virallista luostaristatusta ja asuinpaikkaa, kahta asuinrakennusta, ei suinkaan omista mikään luostari tai edes luostarissa asuvat nunnat, vaan yksityinen hyväntekijä. Isä Arsenie eli tuolla 12 viimeistä vuottaan ennen traagista kuolemaansa.
Isä Arsenien ikoniateljee oli tässä Sinaiassa sijaitsevassa talossa, jossa nyt asuu joukko nunnia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paikka ei ole yleinen turistikohde, eivätkä rakennuksissa elävät nunnat normaalisti ota vieraita vastaan esitelläkseen paikkaa tai kertoakseen siitä. Kadulta tai mistään ulkopuolelta ei selviä kohteesta mitään. Ei nimeä, ei mitään laattaa tai mitään. Nytkin tamminen portti oli tiukasti lukittu ja se avattiin meille vasta pitkän koputtelun jälkeen. Maica eli äiti Iuliata esitteli meille paikkaa, sisälle emme kuitenkaan päässeet rakennukseen, sillä se oli nunnien asuintila.

Kahdessa rakennuksessa eli vajaat kymmenkunta Prislopin luostarista aikanaan isä Arsenien mukana lähtenyttä vanhaa nunnaa. Lisäksi siellä on kolme nuorempaa nunnaa, jotka huolehtivat vanhemmista nunnista. Toisessa rakennuksessa oli vielä 70-80-luvulla ollut isä Arsenien ikoniateljee ja toinen oli sittemmin rakennettu nunnien asuinrakennukseksi. Nyt molemmat olivat asuinkäytössä. Nunna ei halunnut kertoa, kuka rakennuksen omisti ja kenen varoilla sitä ylläpidettiin. Hän ei myöskään halunnut tulla kuvatuksi.
Pyöreä kivinen pöytä Sinaissa sijaitsevan "yksityisen luostarin" pihalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta muutoin nunna oli erittäin ystävällinen ja kertoi meille kolmelle suomalaiselle vierailijalle rakennuksen ja sen asukkaiden ja erityisesti isä Arsenien vaiheista. Istuimme pihalla kauniissa auringonpaisteessa kivisen pöydän ääressä, se oli rakennettu muistuttamaan samanlaisesta Prislopissa olleesta pöydästä, jonka ääressä myös isä Arsenie oli istunut. Nunna tarjosi meille apostoliseen tapaan kylmää vettä ja maukasta kakkua.

Mikäli isä Arsenie aikanaan kanonisoidaan, paikasta tulee varmasti pyhiinvaelluskohde, sillä hän kuoli tuossa rakennuksessa marraskuussa vuonna1989. Sieltä hänet siirrettiin lähellä sijainneeseen Sinaian luostariin ja hänet on haudattu hänen omasta pyynnöstään kauemmaksi, Prislopin luostarin hautausmaalle, joka jo nyt on ollut melkoinen pyhiinvaelluskohde. Itse en vielä ole päässyt siellä käymään, joten vielä on jotain kokematta Romaniastakin.
Drăgănescun kirkon kaikki ikonit on kuvattu ja selitetty tässä kirjassa, joka nyt on aarteeni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuon aiemmin mainitun Drăgănescun kirkon vierailun yhteydessä palatessamme Bukarestiin, kävimme katsomassa myös vaikuttavaa Elefterioksen kirkkoa, jonka aspiksessa on vaikuttava Jumalanäidin ja Kristus-lapsen kattomaalaus. Maalauksessa Kristus-lapsi on puettu vangin pukuun ja hänen hiustensa leikkauskin muistuttaa samasta asiasta. Siitä välittyy ihmeellinen viesti tuon, maalaushetken, ajan ahdistavasta ja pakon sanelemasta yhteiskunnasta. Myös tuon ikonikuvan on maalannut isä Arsenie Boca toimiessaan patriarkaatin ateljeessa ikonimaalarina vuonna 1959, kun Prislopin luostarin yhteisö hajotettiin ja häneltä kiellettiin toimiminen pappina ja hänet karkotettiin Bukarestiin. Todella vaikuttava, ajatuksia herättävä ja jopa eräällä tavalla pysäyttävä ikonikuva.
Kristus-lapsi kuvattuna Elefterioksen kirkon Aspiksen katossa puettuna vangin pukuun. Maalauksen on tehnyt isä Arsenie.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutoin Bukarest-päivät olivat pääasiassa lepoa, koska palasimme ihanasta paratiisista maallisen "sivistyksen" pariin, Karpaateilla sijaitsevasta kesäpaikasta (jossa on muuten myös oikea suomalainen sauna, ei sähköjä, eikä Internet-yhteyttä) valtavaan, hälisevään ja meluisaan Romanian pääkaupunkiin, Bukarestiin. Mutta kenties tuosta paratiisista, Braezasta, kerron lisää vielä myöhemmin. Katsotaan nyt.
Karpaasi ennen keritsemistä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Karpaattien, kuumuuden ja hikoilemisen sekä lähes kuukauden matkustamisen jälkeen aloin itsekin hieman näyttää karpaasilta pitkine partoineni ja pöllötukkani kanssa. Läheisessä ravintolassa nautitun hyvän kalaruuan ja kylmän oluen innoittamana päätin mennä paikalliseen parturiin. Hintakin kuulosti kohtuulliselta, vaikka siihen liittyi myös parran siistiminen. Ei kun sisälle ja tuolille.
Karpaasi jälkeen keritsemisen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ensimmäinen sähköisillä keritsemillä tehty veto korvan juuresta päälaelle oli vaikuttava. Sen jälkeen ei voinut todeta muuta kuin, että taitaa tulla Hannulle tällä kertaa lyhyet hiukset. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Suojelin partani kämmenen sisään ja päätin luottaa kohtalooni, jonka toi minulle sitten loppujen lopuksi vilvoittavan kesätukan. Parta säilyi - pituutensa puolesta - ja siistiytyi, kun sänki ajeltiin ja muutenkin hieman siistittiin. Hieman iloisia olivat ilmeet, kun palasin ystävieni luo näyttäytymään. Mutta ei harmittanut. Tippeineen koko lysti maksoi vain noin kahdeksan euroa. Ei ollenkaan paha hinta ja kasvattaa saan taas tukkaa varmaan lähes vuoden ennen seuraavaa parturia. Mikäpäs tässä on eläkeläisenä ollessa, kun tuollakin tavalla voi säästää.


Hannu
elämän matkaaja