torstai 22. syyskuuta 2016

118. Valamon matkaparkki

Näkymä matkaparkkialueelta luostariin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirjoitin tänne blogiini tämän vuoden (2016) heinäkuussa otsikon ”106. Ortodoksinen stellplatz” alla tarpeesta saada luostareiden yhteyteen myös erilaisia palveluja ja parkkipaikkoja matkailuvälineille, siis matkailuautoille ja -vaunuille.
Video Valamon matkaparkista

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari ryhtyi tuumasta toimeen ja perusti aivan luostarin viereen, vierassataman yhteyteen matkaparkin, jossa palvelut ja pysäköiminen sekä tietysti myös lyhytaikainen majoittuminen omassa matkavälineessä on ilmaista.
Matkaparkkialueella on grilli ja ruokailukatos. Polttopuitakin on luostarin puolesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alue sijaitsee hieman ennen luostaria olevan sillan läheisyydessä Juurikkaselän rantamaisemissa. Samassa yhteydessä, ihan vieressä on muutama paikka vierasveneille. Siihen voivat tulla niin moottori- kuin purjeveneetkin tai vaikka hieman näitä suuremmat laivatkin.
Kemssan tyhjennys ja juomaveden ottopaikka sijaitsevat venesatamassa, mutta niiden äärelle pääsee autollakin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matkaparkki on lisäksi melkein puolessa välissä luostaria ja sen hautausmaata. Luostarin hautausmaa, sen munkkien ja muiden ihmisten haudat sekä siellä olevat kaksi tšasounaa, kappelia, ovat myös ehdottomasti katsottavia paikkoja luostarivierailulla.




Vedenottopaikalle ja kemssan tyhjennykseen pääsee myös autolla.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)

Luostariin matkaparkista on matkaa kävellen noin 100 – 200 metriä ensin sillan yli ja sitten kaunista kuusikujaa kirkolle ja luostarin keskusaukiolle, Agoralle. Luostarialueelta löytyy paljon palveluja, joita myös matkailuvälineillä liikkuvat voivat käyttää.
Matkaparkkialueelta on lyhyt matka kävellä luostariin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarista löytyy kahvila-ravintola Trapesa, joka A-oikeuksineen ja maittavine ruokineen tarjoaa ravintoa ja virkistystä niitä kaipaaville viehättävässä ympäristössä. Trapesan vieressä sijaitsee luostarin vastaanotto ja matkamuistomyymälä Tuohus, jonka yhteydessä on myös Valamon viinitilan tilaviinimyymälä. Tuohuksesta voi ostaa vaikka luettavaa, ikonin, monenlaisia matkamuistoja, mutta myös oivallista Valamon viiniä ja erityisesti pitää mainita sen huipputuotteet, kaksi erilaista kuohuviiniä.
Kävellessä näkee myös luostarin kirjaston ja kulttuurikeskuksen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Trapesassa on mahdollisuus maistella myös luostarin muita viinitilan väkevämpiä tuotteita, mm. pian lopullisesti tammitynnyreissä kypsyvää Valamon viskiä ja luostariolutta. Sieltä saa mukaansa myös erilaisia luostarissa leivottuja leivonnaisia.
Toisinaan matkailuautoilijat pysäköivät välineensä myös bussien pysäköintipaikalle. Pian viereen rakennetaan portti ja tämä alue pienenee ja luostari toivoo autojen pysäköintiä matkaparkkiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarin yhteydessä on monenlaisia muitakin palveluja ja laitoksia. Matkailijalle sopivia ovat mm. kirjasto ja kulttuurikeskus, jossa usein on taide- tai valokuvanäyttelyjä ja usein myös konsertteja. Myös Valamon oma museo sijaitsee samassa rakennuksessa. Rakennuksen yhteydessä on myös ikonien ja muiden maalausten konservointilaitos, jonne eivät kuitenkaan tavallisesti pääse matkailijat.
Bussipysäkiltä ja bussien pysäköintipaikalta johtaa kaunis kuusikuja luostariin. Matkan varrella jää oikealle opiston majoitustilat ja luostarin hotelli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kirkko on luostarialueella keskeisessä paikassa – tai oikeastaan siellä on lähekkäin kaksi kirkkoa – uusi ja vanha. Uusi valkoinen kookas kirkkorakennus on yleensä auki päivisin tai sen saa suljettuna ollessa avautumaan varmaankin vastaanoton kautta. Kirkossa saa kuvata, mutta ilman salamaa ja mikäli kirkossa on menossa jumalanpalvelus, silloin ei saa yleensä ilman lupaa kuvata. Uusi kirkko muodostuu kahdesta kirkosta, suuremmasta Kristuksen kirkastumisen pääkirkosta, ns. kesäkirkosta ja pienemmästä ns. talvikirkosta, joka on omistettu luostarin perustajille, pyhittäjille Sergei ja Herman Valamolaisille.

Luostarin vanha kirkko on Trapesan vieressä ja myös siellä voi vierailla. Puurakennuksessa oleva kaikkien Valamon pyhien muistolle pyhitetty kirkko toimi luostarin kirkkona ennen uuden rakentamista.
Kuusikujan päässä on ensin oikealla Valamon opisto ja sitten pääkirkko. Taustalla vasemmalla näkyy hieman vanhaa kirkkoa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kirkossa on päivittäin jumalanpalveluksia ja niihin osallistuminen on luvallista ja suotavaa kaikille vierailijoille. Ehtoollisjumalanpalveluksessa eli liturgiassa jaettavaan ehtoolliseen saavat kuitenkin osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet, se ei ole sallittua muiden kirkkojen jäsenille.
Keskeisellä paikalla luostarialuetta sijaitsee Kristuksen kirkastumisen kirkko. Sen takana näkyy hieman kahvila-ravintolaa, jonka nimi on Trapesa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarin yhteydessä on vielä yksi laitos, jonka palveluja matkailijoiden on toki myös mahdollista käyttää. Se on Valamon opisto, joka sijaitsee pääkirkon vieressä. Opisto järjestää erilaisia lyhyempiä ja hieman pidempiäkin kursseja ortodoksisuuteen liittyvistä aiheista. Kurssilla voi opetella maalaamaan ikoneja, valaa itselleen kirkonkellon ja monenlaisia muita aiheita, joista parhaiten saa lisätietoa Valamon opiston sivuilta, jotka löytyvät luostarin nettisivujen yhteydestä osoitteesta: http://www.valamo.fi
Sekä matkaparkissa että muualla luostarialueella on hyvät opasteet ja kartat alueesta. Niiden mukaan voi suunnistaa aina uuteen kohjteeseen itsenäisesti tai osallistua ohjattuun opastuskierrokseen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näiden moninaisten palvelujen lisäksi luostarissa voi myös yöpyä joko hotelli- tai retkeilymajatasoisissa huoneissa varsin edullisesti täyshoidolla tai ilman. Siellä voi myös viettää pitempiä aikoja erityisesti suurina kirkkopyhinä, pääsiäisenä ja jouluna. Huoneet kannattaa silloin tosin varata ajoissa, koska silloin siellä on runsaasti muitakin majoittujia. Kesäaikaan luostarin laiva m/s Sergei purjehtii lähivesillä ja joskus sillä voi päästä vierailulle vaikka lähistöllä sijaitsevaan Lintulan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostariin.

Valamossa voi myös liikkua luonnossa - pitempiä tai lyhyempiä reittejä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Joten katsottavaa ja koettavaa Heinäveden Valamon luostarissa riittää. Niin - ja toki täällä voi vierailla muillakin tavoin kuin matkailuautoilla. Omalla autolla tai bussilla. Kannattaa tutustua paikkaan ja alueeseen ja rohkeasti mennä katsomaan erilaisia kohteita ja vaikka osallistua ortodoksiseen jumalanpalvelukseen. Ohjeena niille, jotka eivät koskaan ole sellaisessa olleet, voi vain sanoa: ole kirkossa tavallinen, normaali, älä liiku levottomasti paikasta toiseen ja seuraa hieman, mitä muut tekevät ja toimi harkintasi mukaan samalla tavalla. Ei se sen enempää vaadi. Tervemenoa Valamoon!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

maanantai 19. syyskuuta 2016

117. Elämää Lofoottien jälkeen

Moni asia on erilailla Lofoteille tapahtuneen vierailun jälkeen – ainakin heti seuraavina päivinä. Sen verran vaikuttava kokemus on tuo vierailu Lofooteilla. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joille se on mahdollista. Meille matkailuautoilla liikkuville se on juuri sitä.
Laiva lipui läpi kauniiden maisemien mentäessä Moskenesista Bodøhön.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vierailun mukavuutta korosti lisäksi aivan fantastinen sää – aurinko paistoin melkein pilvettömältä taivaalta ja ajoittain jopa merenpintakin oli lähes tyyni.
Pohjois-Norjassa ei jokapaikassa ole kovin runsaasti huoltoasemia, joista ostaa polttoainetta. Siksi suuri tankki tai varatankki on usein hyvä asia, eipähän tule yllätyksiä. Ruokatankkausta voi tehdä useammassa paikassa, vaikkapa tällaisen (kielekkeellä istuvan) peikon vartioiman kosken äärellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen

Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin tuo vierailukin ja matka jatkuin ensin laivalla Bodøhön ja sieltä eteenpäin aluksi kohden pohjoista ja Narvikia. Molemmat kaupungit ovat katsomisen arvoisia, vaikkakin tähän aikaan syksystä ehkä jotkut paikat ovat joko kiinni tai toimivat puoliteholla.

Verkkaisesti aurinkoisessa säässä

Itse norjalaiset tuntuivat olevan kuitenkin melko optimistisia ja tällainen optimismin huippu ajoi vastaani avoautolla lähellä Narvikia. Lämpimät vaatteet päällä ja pipo päässä tämä optimisti huristeli pitkin kauniita, mutta hieman jo koleita vuoristoteitä.
Kauniita tunturi- ja joki- sekä järvimaisemia tiellä Narvikiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muutoinkin viikonlopun aikaan ihmiset tuntuivat olevan liikkeelle ja tietysti sitäkin lisäsi aurinkoinen, todella kaunis sää. Tienvarsien ns. puskaparkit eli ilmaiset, vapaat pysäköintipaikat olivat muuttuneet villeiksi karavaanarileireiksi, joissa parhaimmillaan saattoi olla melko pienelläkin alueella parikymmentä matkailuajoneuvoa – autoja tai vaunuja.
Autolautalla Narvikin suuntaan

Samoin tienvarret olivat lähellä Ruotsin rajaa täynnä autoja. Melkein jokaisella parin auton levikkeelläkin oli autoja pysäköityinä. Lähellä rajaa Norjan puolella oli myös runsaasti varsin erikoisia, mutta myös kauniita norjalaisia vapaa-ajan mökkejä mitä kummallisimmissa paikoissa rinteillä, pienten järvien rannoilla tai keskellä ei-oikein-mitään.

Mökkejä Norjan ja Ruotsin rajalla Norjan puolella.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)



Ruotsin rajan ylitys toi eteeni taas uuden maailman – nyt jo varmaankin kolmannen. Ensimmäinen oli Suomen Lapissa, toinen Pohjois-Norjassa ja kolmas nyt Ruotsin Lapissa, lähellä Abiskon kansallispuisto, jonne on Norjan ja Ruotsin rajalta vain pari – kolmekymmentä kilometriä.

Abisko eli saamenkielillä Ábeskovvu tai Rákkasorda, on pieni saamelaiskylä Norbottenissa Pohjois-Ruotsissa. Se kuuluu hieman alempana sijaitsevan pääpaikan Kiirunan kuntaan ja mikä myös mukavaa, sinne pääsee helposti julkisilla kulkuvälineillä – joko linja-autolla tai myös junalla, sillä Abisko sijaitseen Kiiruna-Narvik –malmiradan ja Eurooppa tien nr. E10 varrella.

Abiskon kuuluisin kohde on varmaan jo 1900-luvun alkuvuosina perustettu Abiskon kansallispuisto, joka sijaitsee mm. Torniojärven eli Torneträsk-järven rannalla. Se on todella suosittu vaelluskohde, sillä mm. Kungsleden eli 425 kilometriä pitkä vaellusreitti ulottuu sieltä aina Ammarnäsiin Ruotsin ja Norjan rajalle noin Tornion korkeudella kartalta katsottuna. Reitin varrelle sijoittuu mm. Kebnekaise, Ruotsin korkein vuori, vai olisikohan se tunturi, jonka korkeus on jonkin verran yli kaksi kilometriä. Korkeus on hieman viime vuosikymmeninä pienentynyt, sillä aivan vuoren huipulla oleva jäätikkö on sulanut ja mitta on sitä myöten pienentynyt jo melkein noin sadassa vuodessa lähes neljäkymmentä metriä.

Maisemissa olikin valtavasti ihmisiä. Paikoitellen tienvarret ja parkkipaikat olivat täynnä autoja. Alkuun mietin, missä ihmiset ovat ja mitä he ovat tekemässä. Arvelin heidän ehkä keräävän jotain (marjoja), kalastavan, metsästävän, kunnes viimein tajusin, että nythän ollaan parhaimmissa maastoissa Ruotsin Lappia ja ihmiset ovat ulkoilemassa, vaeltamassa.

Myös tienvarsilla olevissa mökeissä liehui lippuja ja sielläkin oli autoja pysäköityinä teiden varsille tai pihoihin. Kaunis keli oli saanut ihmiset liikkeelle, vaikka matka Abiskoon on melkein joka puolelta – tulipa sitten Norjasta tai etenkin Ruotsista etelämpää – todella pitkä, ihan kuin Suomessakin.
Kauppakeskus ja "mökkikylä" jossain Norjan ja Ruotsin rajalla Ruotsin puolella lähellä Abiskoa.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)



Aivan rajan tuntumassa on paikaan nähden suuri ostoskeskus, jonka ympärillä rakennettiin jonkinlaista mökki-karavaanari-kylää. Siellä näytti ihan siltä, että jonkinlaisia asumuksia rakennettiin jopa tavarakonteista, muuttamalla niiden rakennetta hieman, maalaamalla ja laittamalla harjakatto. Asuntovaunuja siellä ja monessa muussakin taajamassa oli paikoitellen todella runsaasti, melkoisina ”mökkikylinä”. Niiden tarkoitus ei ihan täysin minulle oikein avautunut.
Torneträsk eli Torniojärvi Abiskon kansallispuiston kohdilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siellä täällä oli myös viitteitä hiihtokeskuksista, vaikkakaan niiden näkyvyys ei ollut mitenkään vahvaa. Suuri Torneträsk eli Torniojärvi toi myös paikalle kalastajia, veneilijöitä ja järven rannoilla viihtyviä vapaa-ajan viettäjiä.

Hieman alkoi koti-ikäväkin saada sijaa, ja siksi ajelin rauhallisesti maisemia katsellen ja välillä myös pysähtyen kansallispuistoalueen ja sieltä jatkoin matkaa kohti kaivoskaupunki Kiirunaa, joka kaiketi nykyään on melkoiselta osaltaan ”tyhjän päällä”, kaivoskuilujen yllä ja siitä syystä osaa kaupungista asukkaineen taloineen siirretään toiseen turvallisempaan paikkaan.

Noilla seuduilla ajaminen hämmästytti. Varmaan lähes yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tienviitat olivat vain suomeksi: Luossajärvi, Kiirunavaara ja monta muuta. Siellä, missä nimi oli pitänyt ruotsintaa, se oli tehty tyylikkäästi: tieviitassa saattoi lukea Liikavaaravägen. Milloinkahan meillä suomessa päästäisiin samaan?

Seudulla puhutaan useita kieliä: ruotsia, suomea, saamea ja meänkieltä, eräänlaista suomen kielen peräpohjalais-jällivaaralais-torniolaista murretta, jota puhutaan laajemminkin tuolla Norbottenin alueella. Ruotsi on antanut meänkielelle vähemmistökielen aseman, mutta kieltä ei kuitenkaan esim. tulkata suomeksi, eikä kukaan varsinaisesti opiskele kieltä missään. Silti puhujia löytyy Ruotsista noin 30 000 henkeä.

Matka jatkuin kuitenkin kielestä ja muusta huolimatta kohti toista kaivoskaupunki Jällivaaraa eli Gällivarea. Tie kuitenkin kurvasi noin reilut kymmenen kilometriä ennen kaupunkia itään ja matka jatkui kohti Överkalixia ja Kalixia, jossa oli tarkoitus yöpyä. Kalix lienee suomennettu nimeksi Kainuu, hieman hämäävästi, vaikka sijaitseehan se toki melkein samalla tasolla kartalla kuin Suomen Kainuu – maakunta.

Kalixissa oli myös leirintäalue, mutta se oli tietysti suljettu jo tältä turistikaudelta ja siellä olisi silti voinut yöpyä melko korkeaan hintaan ilmoittautumalla lähistöllä olevassa hotellissa. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa Suomeen ja muistin että tulomatkan Rantasarkaan ei ole enää kaukana ja paikka tarjoaa edulliseen hintaan nähden loisteliaat palvelut: saunasta alkaen vaikka auton pesuun, jotka sisältyvät hintaan.

Matka venyi ehkä hieman ajateltua pitemmäksi, mutta onnellisesti pääsin Haukiputaalle ja sainpa samalla Yli-Iistä eli ilmeisesti nykyajattelun mukaan Pohjois-Iistä edullista polttoainettakin tankin täyteen.

Minulla on autossa suuri, 120 litran, dieseltankki, jolla kaasujalasta ja tien ja maaston olosuhteista riippuen ajaa noin 1000 – 1400 kilometriä, joten tuo tankkaus oli tällä matkalla jo kolmas. Edelliset olivat menomatkalla samassa paikassa ja kerran Norjassa.
Mittarilukema paluumatkalla Kuopion alapuolella.Kohtuullisesti on tullut kilometrejä uuteen autoon viime kesän (2015) juhannuksen jälkeen suunnilleen syyskuun puoleenväliin 2016.
(H@P)

Leppoisan ja hyvin nukutun yön jälkeen lähdin valumaan kotia kohti. Matkasuunnitelma kerkisi vaihtua heti alkuun kolmeen kertaan. Väliin jäivät ensin Kuusamo ja sitten Valamo ja matka suuntautui ystävien luona Suonenjoella nautitun kahvin jälkeen kotiin pyykkiä pesemään, laskuja maksamaan ja asioita hoitamaan.

Jospa jatkaisin sitten huomenna matkaa jonnekin, kun on vielä näin hyvät kelitkin. Minne? Katsotaan sitten!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

perjantai 16. syyskuuta 2016

116. Hyvästi Lofootit!


Matkanteko Lofooteilla päättyi aikaiseen aamuherätykseen ja reilun kolmentunnin laivamatkaan Moskenesistä Bodøön. Tällaiset matkat ovat ainakin tapaamieni norjalaisten mielestä kuulemma melko kalliita. Itselleni matka maksoi alle kuuden metrin autolla ja yhdeltä hengeltä noin hieman vajaat 90 euroa, joten eihän tuo nyt niin halpa ollut, mutta kaiketi siinä säästin jonkin verran dieseliä ja hermoja, kun ei tarvinnut ajella kapeilla, mutkaisilla Lofoottien teillä takaisin. Matka piti tietysti maksaa Norjan kruunuissa ja lipun saaminen ennakkoon vaati Internet-yhteyden. Tosin tähän aikaan vuodesta lipun saa myös jonottamalla noin tuntia ennen laivan lähtöä satamassa.
Lähdössä Moskenesista Torghatten Nordin laivalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Laiva kulkee monelaisten upeiden maisemien kautta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Bodø jä suurimmaksi osaksi väliin, laiva oli siellä kohta kymmenen jälkeen aamulla ja oli hyvää aikaa ajella eteenpäin kohti Narvikia, jälleen siis pohjoiseen. Bodø on vajaan 50 000 asukkaan kaupunki juuri napapiirin yläpuolella eli suunnilleen Rovaniemen korkeudella, jos Suomeen vertaa. Kuten suuressa osassa Norjaa, myös täällä kalastuselinkeinolla on suuri merkitys. Minua hämmästytti sen lisäksi tieto, mutta myös selkeät näköhavainnot raiteista, mikä siis tarkoittaa, että tuonne asti pääsee Norjassa junalla. Myös kuuluisa Hurtigruten laivareitti pysähtyy Bodøssä.
Lofoottien upeiden maisemien jälkeen nämä pohjoisnorjalaiset maisemat eivät alkuun oikein tahtoneet sykähdyttäneet, vaikka ne kauniita olivatkin. Kauneuden näkyminen alkoi hieman turtua, Lofoottien huuma oli jäänyt päälle. Mutta pian tuo letkeä pohjoinen maisema otti omakseen ja saatoin leppoisasti edetä todella kauniissa maisemissa, jossa samaan aikaan pörräsi melkoisesti NATOn lentokoneita ja helikoptereita ilmassa. Bodøssä kun on nimittäin NATOn suuri lentotukikohta.
Matkalla Narvikiin voi pysähdellä maisemapaikoissa vaikka syömään.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka eteni vuonojen rantoja nuollen ja kierrellen pitkin mutkaisia rantoja. Saltfjorden eli Suolavuono ja Skjerstadvuono jäin oikealle ja ajoittain maisema oli todella leppoisan kaunis, ajoittain jylhää, koska välillä noustiin vuorille, vastaavasti välillä tultiin sieltä alas laaksoon. Toisinaan tienvarressa oli ikään kuin pieniä järviä, joista saattoi jopa löytää hiekkapiitsejäkin – Pohjois-Norjassa.
Maisemat polveilevat vuoristossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mitään suurempia kaupunkeja ei matkan varrelle sattunut ja ehkä siitäkin syystä perjantain viikonloppuliikenne oli kohtuullista. Autoja ei ollut hurjasti liikkeellä. Fauskessa ia Inhavetissa jonkin verran, muttei ruuhkiksi asti. Matkailuautoja ja -vaunuja oli liikkeellä jonkin verran, mutta yhtään suomalaista en tälläkään kertaa nähnyt. Viimeisin ja ilmeisen ainoa havainto suomalaisista oli Lofooteilta, jossa näin yhden matkailuauton. Ei siis riesaa suomalaisista.

Se herätti huomiota, että norjalaisilla – ainakin täällä Pohjois-Norjassa – on paljon erilaisia matkailuvälineitä kotien pihalla ja myös liikenteessä niitä näki paljon. Osittain täällä pitkien matkojen seudulla sillä saattaa ja varmaan onkin muitakin tarkoituksia kuin matkailu.
Tunnelissa

Tunneleita tälläkin tieosuudella oli runsaasti. Osa oli melko pitkiäkin – parin kolmen kilometrin pituisia. Tiet ovat hyvässä kunnossa ja monin paikoin löytyi ihan uutta asfalttipintaa. Paikoitellen tien leveys vaihteli suurestikin ja kapeimmillaan siinä sai ajella varovasti varsinkin vastaantulevia rekkoja ohittaessa. Tosin rekkoja oli tällä suunnalla yllättävän vähän. Syynä saattaa olla se, että osan matkasta joutuu kulkemaan muulla tavoin kuin autolla.

Aurinko paistaa ja lunta ei sada

Bognesiin saavuttaessa on valittava, mitä reittiä haluaa edetä Narvikiin – käyttääkö tietä E6 vai E10. Toinen – siis tuo E10 – on pitempi sekä laiva- että maantiematkan osalta ja vastaavasti E6-osuus lyhempi molempien osalta. E10 menee Bognesista Lødingeniin ja sieltä pitää kiertää Lofoottien alkupään kautta Narvikiin. E6 sen sijaan menee Bognesista Skarbergetiin, josta on sellaiset 40-50 kilometriä Narvikiin. Itse valitsin E6:n matkan lyhyyden ja osin myös laivalipun hinnan vuoksi. Hinta autolta ja yhdeltä ihmiseltä oli noin 12 euroa (Norjan kruunuissa tietysti). Matka taisi kestää vajaat puoli tuntia, minä aikana ennätin hätäisesti syödä kahvilassa hieman jotain ja hörpätä kahvit.

Narvikia lähestyessäni aloin jo katsella leirintäalueita, koska Narvikissa niitä ei nykyään ole enää pilvin pimein. Joku suuristakin on tietojeni mukaan lopettanut, tosin jotain löytyy kaupungin pohjoispuolelta.

Hintataso Norjan leirintäalueilla on melko kova – ainakin täällä pohjoisessa. Yhä, vaikka ei ole enää kovinkaan suuri sesonki, hinnat pyörivät 250 Norjan kruunun (NOK) tienoilla eli hieman alle kolmessa kymmenessä eurossa, joka on paljon tähän tasoon ja etenkin aikaan katsottuna. Tosin hinnasta voi aina neuvotella ja ainakin pari, kolme kertaa se on jo pudonnut, kun omistaja on vaistonnut, että asiakas taitaa lähteä pois. Silloin hinta on pudonnut jonnekin parin kympin (€) tienoille, ihan sopivaksi. Siihen sisältyy kaikki palvelut, mukaan lukien minulle merkittävät wi-fi ja sähkö.
Maisemia hieman ennen Ballengenia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt paikka löytyi Ballangenista, jossa on avioparin ylläpitämä ihan mukava leirintäalue. Kesällä varmaan sopiva myös lapsiperheille, nyt oli noiden palvelujen osalta niukempaa. Mutta sää on minua suosinut. Lofooteilla alkanut mainio lomasää on jatkunut koko ajan. Aurinko paistaa ja lämpötila liikkuu molemmin puolin +15 Celsius-astetta. Satanut ei ole muutamaan päivään ollenkaan ja pilviäkään ei ole päivisinm ollut suuremmin taivaalla. Mikäpä tässä on ajellessa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

torstai 15. syyskuuta 2016

115. Norjan Venetsiassa ja Åssa


Å i Lofoten / Lofoottien Å.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aamu valkeni kauniina, hieman pilvisenä, mutta aurinkoakin näkyi. Aurinkoisuus lisääntyi päivän mittaan ja pilvetkin hävisivät taivaalta, todella upea matkailusää. Ulkona oli noin hieman vajaat viisitoista astetta lämmintä eikä tuullut. Paikoitellen vedenpinta oli ihan peilityyni.
Seitsemännen päivän matkaosuus.
(Kuvat saat suuremmaksi klikkaamalla kuvaa hiirellä)

Matka jatkuu Lofooteilla yhä etelämmäksi. Tämän päivän päätepisteenä on Å, varsin lyhytniminen paikkakunta Lofoottien eteläkärjessä Moskenesøyan päässä, pienessä Moskenesin kunnassa. Varsinaisesti tuolla Åssa ei ole kovinkaan paljon katsomista. Siellä käyminen on enemmän sellainen rituaali tyyliin ”minäkin olen käynyt Åssa”. Kyllähän sieltä jotain kultturelliakin löytyy, vaikkapa kapakalamuseo vai oliskohan sen nimi kuitenkin suomeksi kuivakalamuseo (Tørrfisk [Stockfish] Museum). En tiedä.

Ohittamisia maisemareitillä

Tie perille Åhon on ajoittain todella kapea ja ohittaminen varsinkin silloin, kun vastaan tulee iso rekka tai leveä linja-auto, on todella hankala. Mutta ohituspaikkoja on runsaasti ja paikallisillakin vauhtia ei autoilla ole paljoa. Kaikki osaavat varoa. Minäkin toki kävin kurvaamassa Åssa. Tie loppuu tunnelin jälkeiseen parkkipaikkaan ja siitä piti sitten palata varsinaiseen keskukseen Moskenesiin. Siitä kohta lisää.
Tie päättyy tunnelin jälkeen suurelle parkkipaikalle Lofoottien eteläosassa Åssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ennen menoa Åhon, kävin paikassa, jota joku on nimittänyt myös Norjan Venetsiaksi. Ei liene virallinen kutsumanimi, vaikka aika hyvin sopii tuohon paikkaan nimeltä Henningswær, suuren saaren, Austvågøyn, lounaisnurkassa, useiden siltojen ja kapean tien päässä.
Lofoottien siltoja

Paikkaan ei ole kovinkaan kaksisia tienviittoja ja risteys tulee melko äkisti, kun ajaa Svolværista kohti Åota. Kaunis ja louhikkoinen sekä samalla todella kapea maisematie vie pian risteyksen jälkeen perille. Ainakin minua tuo maisema kosketti. Se oli todella minun mieleen. Siellä oli aivan upeita louhikkoisia rantoja, kaarevia ja kapeita siltoja ja meri ympärillä, saaresta saareen ja viimein perille pieneen idylliseen kylään ja sen satamaan.
Norjan Venetsia

Perillä satamassa odotti pieni kahvila, galleria ja aurinkoisia terassipaikkoja ympäriinsä satamaa. Se todella muistutti ehkä hieman veden äärelle ja osittain sen päälle rakennettua Italian Venetsiaa. Myös Henningswærissa talot oli rakennettu hieman veden päälle paaluttaen, satamalaiturit olivat veden päällä ja terassituoleilla pöytien ääressä voi myös istua veden päällä.
Ässa sijaitsee myös Lofoottien Arktinen Hotelli ihan satama-aukiolla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Turistiaika oli syyskuun puolessa välissä jo suureksi osaksi ohi ja paikalla ei ollut turistien ryysistä, mutta paikat olivat silti yhä auki. Kuitenkin joitain autoja ajeli satamaan koko ajan ja osa jäi jopa kahville tai meni galleriaan ostoksille. Minusta paikka oli todella viehättävä ja ihmettelen, miksi sitä ei ole markkinoitu matkailijoille tehokkaammin. Ainakaan minua se – markkinointi – ei ollut ilman erästä vihjettä tavoittanut ollenkaan.
Kuvauksellisia paikkoja on Lofooteilla pilvin pimein.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mennen tullen tiellä sai pysähdellä yhtenään ja nousta ottamaan valokuvia kauniista ja jylhistä maisemista. Usein ajattelinkin, kuinkahan kauan täällä pitäisi asua, että maiseman kauneus alkaisi haalistua ja muuttua jokapäiväiseksi, arkiseksi. Aika kauan.
Henningswærin silta Lofooteilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuolla tieosuudella ja myös myöhemmin toinen asia, joka sykähdytti, olivat korkealle kaartuvat ja usein myös pitkät sillat. Niitä pitkin päästiin saaresta toiseen ja joissain paikoissa se oli niin kapea, että molemmissa päissä oleva liikennevalo ohjasi yhden suunnan kerrallaan sillalle. Siltojen muoto oli korkealle kaartuva ja sinne mennessä piti ihan oikeasti nousta mäkeä ja pois tultaessa laskea mäkeä ja tuo tunne oli alkuun hieman hämmentävä. Siinä oli varmaan myös mukana jonkinlaista alkukantaista pelkoa, kestääköhän tuo silta painavan autoni painon.
Lofootit osaa yllättää. Täältä löytyy piitsi vaikkapa lainelautailuun.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Aiemmin jo mainitsin toisessa blogijutussani, että täällä on paljon tunneleita. Niiden pituus on useita kilometrejä, jos ajat pohjoisesta etelään. Yleensä ne menevät vuoren läpi, jottei autojen tarvitse kiertää vuorta tai ajella sen reunoilla tai jopa ylitse. Yksi tunneli hätkähdytti suuresti. Heti aukon jälkeen se lähti menemään jyrkästi alaspäin, alamäkeä, niin että vauhti alkoi huolestuttavasti kiihtyä ja piti painaa jarrua. Puolikilometriä alapäin, sitten kilometri tasaista ja lopulta sitten puolikilometriä ylämäkeä, olipa kummallinen tunneli. Päästyäni pois tunnelista yritin kuikuilla taaksepäin nähdäkseni millaisen vuoren läpi nyt tultiin, mutta siellä taisi ollakin vettä. Eli olimmekin tulleet pienen lahdukan alitse, eikä kattokaan näyttänyt vuotavan.

Tuo Nappstarumtunnelen yhdistää Eurooppatiellä nr. E10 kaksi saarta, Vestvågøyan ja Flakstadøyan, ja tunneli on parhaimmillaan 63 metrin syvyydessä meren alla. Jyrkin kohta lienee noin 8% luokka. Ennen tunnelia paikalla oli lautta.
Hiekkapiitsi uimarantana Lofooteilla!!! Sitä en todellakaan olisi osannut odottaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Se, mikä matkalla Kilpisjärveltä Åhon on ollut mukavaa, ettei koko matkalla ole ollut yhtään tietullia tai silta- tai tunnelimaksua. Koko matkan on saanut ajaa kohtuullisen hyvää päällystettyä tietä, joka tosin paikka paikoin on todella kapeaa ja silloin siinä ei ole edes aina keskikohtaa osoittavaa viivaan ja ohitusten kanssa on aina hieman taiteilua.

Åsta siirryin noin kymmenen kilometriä pohjoisemmaksi Moskenesiin, mistä löytyy mukavalta paikalta merenkielekkeeltä leirintäalue, joka tosin tähän aikaan vuodesta oli melko kovahintainen, mutta sainpahan haluamani ja etenkin tarvitsemani palvelut, joihin kuului sähkön lisäksi tuo jonkinlainen wi-fi. Huomenna aamulla olisi aikainen herätys – jossa pitäisi samalla huomioida maidemme välinen tunnin aikaero – ja mennä jonottamaan laivaan. Satama on ihan lähellä leirintäaluetta. Kuulemani mukaan, tähän aikaan ei ole paljoa matkustajia ja todennäköisesti saan lipun satamasta. Päivällä satamassa käydessäni ei näkynyt lauttayhtiön toimistoa tai paikkaa, mistä lipun olisin voinut ostaa, joten pitää luottaa tietoon, että siihen kenties pääsee mukaan maksamalla laivassa.

Hieman on täällä jo talven odotuksen tuntua. Eilen kauhistelimme edellisessä majapaikassani saksalaisen teltassa nukkuneen nuorenparin kanssa tuota ajatusta, jota vahvisti myös se, että paikallisen norjalaisen TVH:n miehet laittoivat aurauskeppejä teiden varsille. Toivottavasti ei kuitenkaan sada lunta vielä. Siltä ei tosin vaikuta, sillä aurinko paistaa upeasti ja sää on – kuten isäni sen aikanaan sanoi – ”kuin linnuin maito ja tie kuin lutikan selkä, pättöö vieraan kotiin luikuttaa”.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Naapurissa muuten kiekuu kukko. Se ei sano suomalaisittain "kukko-kiekuu", vaan lofootiksi "öhöy-höö".

H@P

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

114. Kilpisjärveltä Lofooteille

Kolmen neljän päivän huili Kilpisjärvellä ja alueen nähtävyyksiin tutustuminen teki terää. Virkeänä jätin ystävieni seuran ja jatkoin matkaa kohti Norjaa ja Skibotnia, jossa ajattelin vaihtaa hieman rahaa, Norjan kruunuja, jotta en joutuisi pulaan siellä, missä ei mahdollisesti voi maksaa kortilla.

Kilpisjärveltä Norjaan

Rajan ylitys Kilpisjärveltä Norjaan on melko dramaattinen, ihan kun oikeasti tulisi toiseen maailmaan, ei pelkästään maahan. Maisemat muuttuvat lähes täysin, tunturien – vai pitäisikö jo sanoa vuorten – korkeus muuttuu melkoisesti ja maisemat sen mukana, puut ovat paikoitellen jonkun tuhohyönteisen syömiä ja sieltä täältä löytyy melko paljaaksi kaluttuja aukeita, jossa törröttää pieniä tunturikoivujen kuivuneita runkoja.

Alkuun tie on hieman huonompaa, mutta se paranee pikku hiljaa matkan edetessä. Silti se on ihan ajettavaa asfalttitietä. Rajan ylitys on melko askeettinen, Suomen puolella on ensin tulliasema monta kilometriä ennen varsinaista rajaa ja rajan kohdalla onkin sitten melko vähäiset merkinnät. Liikennemerkit ja tiemaalaukset vaihtuvat erilaisiksi ja Norjan keltainen katkoviiva hämää hieman alkuun.

Skibotn on melko kuollut kaupunki. Sieltä ei löydy ainuttakaan pakkia ja kauppojakin on niukasti. Kadulta ei löytynyt montaakaan kävelijää. Kaupan edustalla istui nuorimies, joka hieman hämmästyi ruotsinkielistä kysymystäni, otti hupun päästään, näyttääkseen tosi tummat hiuksensa ja osoittaakseen näin olevansa maahanmuuttaja. Ei tiennyt mitään rahanvaihdosta. Tuntui aika eriskummalliselta tavata ilmeisesti arabi tuolla jossain norjalaisessa ei-missään.
Suuntana Lofootit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Sama ihmetys ponnahti esiin toisen kerran ohittaessani jälleen jotain "ei-mitään", pikkupaikkakunnan, jossa oli runsaasti ihmisiä kävelemässä kadulla. Osa jopa pyöräili. Hetken hämmästyksen jälkeen tajusin, ettei heistä kukaan ollut ns. aboriginaali norjalainen, vaan ihmisiä burkoissaan puolisoineen ja monenvärisine kasvoineen. Tämä ihmetytti suuresti. Olinhan jossain oikeasti ei-missään Norjassa.

Matkalla Lofooteille ohitettiin Bjerkvik ja taustalla on Ofotfjorden eli Ofotvuono.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka joka tapauksessa jatkui kohti Narvikia ja melko pian tällainen kuvien napsuttelija hullaantui tai melkein huumautui valtavan kauniista maisemista. Joka mutkan ja nyppylän jälkeen avautui entistä komeampi maisema ja kohta oli kamerassa runsaasti kuvia hieman lumipeitteisistä vuorista, vuonoista ja merestä sekoitettuna kauniiseen norjalaiseen ruskaan.

Rahan vaihtaminen oli muuten onnistunut jo aiemmin tuolla edellä mainitussa ei-missään, Skibotnissa, eräässä kaupassa, joka ihan kohtuulliseen kurssiin vaihtoi hieman euroja kruunuiksi. Hieman oli tosin alkukankeutta kielen käytössä, koska kauppias ei puhunut suomea. Saattoihan tuo ihmetellä tällaista kielipuolta hullua, kun puheeni vilisi sanoja saksasta, englannista ja ruotsista, eikä oikea kanava meinannut millään päästä aukeamaan. Sain kuitenkin kruunut ja osan matkaa höpisin sitten ääneen autossa tekstejä, tervehdyksiä, fraaseja ja erilaisia asioiden toimituksia ruotsiksi, jotta se alkaisi hieman paremmin sujua tositilanteessa.

Skibotnista Narvikin suuntaan

Matka eteni vaihtelevassa säässä kohti Narvikia, jonne tosin ei ollut aikomus nyt mennä. Ajatus oli koukata Bjerkvikistä Lofoottien suuntaan ja niin teinkin. Matkalla oli pari kertaa odotettava saattoautoa tietöiden kohdalla, toisessa oli tienkorjausta, toisessa tunnelin korjausta. Tunneleita matkalle osui runsaasti. Laskin niitä olleen reilusti yli kymmenen kilometriä ja pisin tunneli oli melko alussa noin 6,5 kilometriä pitkä. Olihan tuossa ajamista.

Alkumatkasta aivan pohjoisimmassa osassa Norjaa paikkakuntien nimet olivat kolmella kielellä, norjaksi, saameksi ja kveenien suomeksi. Yksi hauskimmista paikannimistä oli suomeksi Saukkonen. Norjaksi se oli Oteren ja saameksi taisi olla (en ole ihan varma) Stuorravuotna. Vanha kveenikylä, jolla lienee joitain suomaisia historian juuriakin, koska melkoinen osa sen asukkaista on etniseltä taustaltaan saamelaisia ja suomalaisia.

Matka jatkui tasaista vauhtia kohtuullisen hyväkuntoista, mutta melko kiemuraista ja paikoin kapeaakin tietä kohti Lofootteja, saariryhmää, joka koostuu reilusta kymmenestä suuremmasta saaresta ja lukuista pienistä saarista. Nimensä Lofootit on saanut muinaisnorjan ilvestä tarkoittavasta sanasta ’lo’ ja jalkaa tarkoittavasta loppuosasta ’foten’, koska saariryhmä kenties muistuttaa hieman muodoltaan ilveksen jalkaa.

Suurempia kaupunkeja on kaksi, Vestvågøyssä sijaitseva Leknes ja Våganissa sijaitseva Svolvær. Ja mieluisin matkakohde siellä lienee useimmille matkaajille saariryhmän lyhytniminen pääte, viimeinen niemi eli Å. Saarityhmä on mielenkiintoinen kohde niin geologisesti, maantieteellisesti kuin vaikkapa biologisesti. Minäkin olin ajaa kolarin, kun jäin ihastelemaan ajon aikana liian pitkäksi aikaa uljasta, valkopäistä merikotkaa.

Sijainnista melko lailla pohjoisessa, Golf-virrasta ja ympärillä olevista vuorista johtuen Lofoottien ilmasto on mielenkiintoisen vaihteleva. Useimmat kertomukset, jotka kuulin ennen matkaa Lofooteilla kävijöiltä olivat joko katkeria tai ihastelevia ja juuri sää oli usein syypää kannanottoihin. Nyt täällä on satanut ja paistanut. Tienpäällä tuli ajoittain sadetta, mutta kun nyt olen lähellä Svolværia, paikassa nimeltään Sildpollnes, aurinkokin paistaa aina ajoittain ja lämpötila on reilusti yli kymmenen asteen. Ensimmäisen kerran lienee majapaikassani (leirintäalue) oma kirkkokin alueella. Kaunis pieni Sildpollnesin kappeli parin kolmenkymmenen metrin päässä autostani.
Sildpollnesin kappeli Lofooteilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Huomenna matka jatkuu Svolværin kautta eteenpäin ja tiedossa on ainakin ennakkotiedon mukaan vuonon alitus tunnelia pitkin ja mahdollisesti vierailu Åssa. Sinne mennessä yritän käydä myös vielä Henningsværissa, Norjan Venetsiassa. Ajanko Åsta sitten takaisin suunnilleen samaa reittiä vai menenkö laivalla Bodøhön, on vielä avoinna. Katsotaan sitten.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

113. Hinnoittelun vaikeus ja karavaanarien pihiys

Kilpisjärvi lähestyy - Saana näkyy jo.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen matkaillut Lapissa monien vuosien ajan. Syksyisin kävimme vaeltamassa tuntureilla perheen ja/tai ystävien kanssa, kevättalvisin taas kävimme ukkoporukalla hiihtämässä ja laskettelemassa. Silloin, kun tarvitsimme majoitusta syysaikaan vaelluksien alussa tai lopussa, majoituimme yleensä retkeilymajoissa ja vastaavissa, talvella aina hotellissa.
Pallaksella on useimmiten aina mukava vaeltaa lähimaastossa tai kauemmaksikin.
Kuvattu 11.9.2016.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siinä tuli tutuiksi muutama majoitusliike, ei tosin hirveän moni, sillä melko usein olimme hiihtämässä Pallaksella, mutta vaelluspaikat sen sijaan vaihtelivat laajallakin alueella. Kiipesimme mm. vuonna 1995 koko perheen ja lukuisten ystävien kanssa Haltille. Nuorin vaeltaja taisi olla ekaluokkalaisen ikäinen nuori neiti.
Sumuinen Pallas 11.9.2016
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuona aikana näimme melko konkreettisesti vaikkapa usein käyttämämme hotellin alasmenon ja yrityksen nousta uudelleen jaloilleen. Mielestäni taantumaan ei ollut yksin syynä vaikkapa noille ajoille sattunut talouslama, osin syytä oli myös matkailuyrittäjässä. Oli vaikeaa tehdä tulosta, kun käytössä ei ollut kaikki vuoden kuukaudet asiakkaiden suhteen, mutta työntekijöitä piti olla läpi vuoden.
Noiden ikkunoiden takana on tullut nukuttua aika monta yötä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pian tulivatkin sitten kuvioon mukaan lomautukset tai muut järjestelyt. Paikkoja laitettiin kiinni hiljaisina aikoina. Mutta tehtiin myös muuta, joka ei suinkaan parantanut syntynyttä tilannetta, vaikka oli sellaiseksi tarkoitettu. Hinnat nousivat kohtuuttomasti.

Hintojen nousu ajoittui kenties osittain samaan aikaan sattuneeseen venäläisten ja virolaisten invaasioon pohjoisen matkailukeskuksiin. Välillä tuntui, että heillä oli rahaa ylettömästi tuhlailuunkin. Se sai osan yrittäjiä ahneiksi ja pian suomalaisten osuus alkoi mitä ilmeisimmin pienetä. Siltä ainakin rinteissä ajoittain tuntui, kun siellä ei suomea kuullut enää paljoakaan.

Venäläisten ja virolaisten lähdettyä muihin kohteisiin, muihin maihin, seuraukset alkoivat näkyä monella tavalla. Paikat rapistuivat, palvelun taso huononi, mutta hinnat pysyivät korkealla. Mekin etsimme jo ennen tätä vajoamista muita ratkaisuja retkillemme, mm. vuokrasimme useammalle hengelle tarkoitettuja mökkejä ja mahdollisimman paljon yövyimme varsinkin vaelluksien yhteydessä teltoissa ja autiomajoissa.

Mutta monta mukavaa muistoa on Lapin reissuista. Ikimuistoinen oli sekin ateria, kun tilasimme Pallas-hotellissa kissanmirri kaulassa olevalta hienostelevalta hovimestarilta pitkän hiihtoretken päätteeksi hyvän gourmee-pihvin ja saimme suurella lautasella kahvikupin pohjan kokoisen pihvin ja muutaman teelusikan kokoisella jäätelökauhalla muotoillun pyöreän perunan plus kastiketta. Jussi-ystäväni hotkaisi perunat heti ja pyysi hovimestarilta lisää perunoita ja kastiketta. Olisittepa nähneet hänen ilmeensä Jussin tehdessä tilausta. Perunat tosin sitten viipyivät niin kauan, että ennätimme syödä koko ruuan ja söimme sitten vain loppuillasta perunoita ja kastiketta.

Ruoka oli toki maittavaa, mutta ei siitä hiihtolenkillä ollut mies saanut tarvittavaa energiamäärää. Aikaisemmin – niinä hyvinä aikoina – kun tilasimme tuon Pallaksen mainion pippuripihvin, siinä riitti syömistä ja nälkä lähti. Ja hintakin oli melkein puolet halvempi, kuin tällä uudella.

Olimme olleet Pallaksella puuosan huoneissa niin monena vuotena samaan aikaan kevättä, että tunsimme useita samaan aikaan ja samanlaisia Pallaksen kävijöitä jo vuosien ajalta. Henkilökuntaakin tunsimme hieman, kerran annoimme jopa kyydin kokkirouvalle, kun hän oli menossa kotiinsa. Saunassa oltiin tuttuja ja Pallaksen Pöllöt kuuluivat myös kuvaan. Miten lie nyt? En tiedä, sillä siellä vierailumme katkesivat aika äkisti ja juuri tuohon hinnoittelupolitiikkaan.

Matkailuyrittäminen ei varmaan ole helppoa Suomessa. Itse edustan nykyisin eläkeläisenä tällaista matkailuautomatkailijaa, joka helposti hakee kohtuuhintaista majoitusta, koska majoittuu aina omassaan ja aika pitkälti myös omillaan ja tarvitsee paikan lisäksi vain joitain palveluja, jotka riippuvat suuresti ihmisestä itsestään ja hänen tavoistaan. En siis ole mitenkään otolliseen asiakasryhmään kuuluva ja kun lisäksi karavaanareista, siis meistä, useat ovat todella pihejä rahan käytössä (pois lukien matkakulkimen osto ja sen hinta). Sellaiset eivät ole oikein houkuttelevia kohteita asiakkaina.

Siksi useissa karavaanareille tarkoitetuissa paikoissa on ohessa muuta toimintaa, aktiviteetteja, hotellimajoitusta jne., joilla bisnestä yritetään pyörittää, ja melko harvassa on pelkästään karavaanareille tarkoitettuja paikkoja. Lähinnä ne ovat omien karavaanariyhdistysten omistamia tai ylläpitämiä.
Matkalla pohjoiseen 11.9.2016


Nytkin majoitun paraikaa ns. matkaparkissa Kilpisjärvellä. Tullessani tänne olin lähes ainoa, kirjoittamisen alussa meitä oli jo reilut puolenkymmentä, nyt jo yli kymmenen. Eli melko suosittu paikka, vaikka palvelut ovat niukat: sähköä saa tolpasta, vessa on askeettisessa ulkorakennuksessa, jossa on myös maksullinen sauna ja suihku, vettä saa vessan seinästä ja kemssan voi tyhjentää vessaan. Vieressä, vajaan sadan metrin päässä, on pub-ravintola, josta saa juomista ja syömistä ja se on avoinna klo 23 saakka. Siis melko niukka majoittumispalvelu, jos ei huomioida tuota ravintolaa, joka on melkein luksusta. Mutta eipä ole hintakaan majoittumisesta kovin kova, vain 15 euroa yö – noin klo 14:stä klo 14:ään.

Suomessa leirintäalueiden majoittumishinnat vaihtelevat melkoisesti. Tämä, missä nyt olen, ei varsinaisesti kai ole leirintäalue, vaan ns. matkaparkki. Leirintäalueilla on usein erilaiset, monipuolisemmat ja osin paremmat palvelut niille, jotka sellaisia tarvitsevat. Siellä on mm. vaikkapa lapsille omat leikkipaikat. Matkaparkki on ympäristön osalta melko askeettinen: pelkkä hiekkakenttä, jossa on sähkötolppia ja huoltorakennus keskellä. Siksi nuo hinnatkin ovat todella vaihtelevia. Hintaan tietysti vaikuttaa vielä paikkakunnan tai kohteen houkuttelevuus. Mitä houkuttelevampi paikka, jossa käy paljon ihmisiä, sitä kovemmat hinnat – yleensä.

Itse matkustaessani varsinkin yksin, en tarvitse paljoa palveluja: sähkö on hyvä (toimii tietokoneet ja puhelimet paremmin ja kauemmin), vessa, jottei tarvitse täyttää oman auton kasettia ja suihku on hyvä olla alueella. Toisinaan tarvitsen saunaa, toisinaan pyykinpesukonetta. Astianpesupaikkaa en suuresti tarvitse, sillä olen suurelta osin siirtynyt paperilautasiin ja muoviatraimiin. Siksi toisinaan tuntuu turhalta maksaa kovaa hintaa palveluista, joita en sitten kuitenkaan käytä. Mikä sitten on kova hinta? Se voisi olla vaikka silloin, kun noissa olosuhteissa yksin matkustaessa hinta nousee yli kahdenkympin, mietin uudestaan ja menen vain, jos muuta ei ole tarjolla.

Hinnoittelussa on vielä lisäksi monenlaista käytäntöä. Joissain paikoissa on könttämaksu, oli autossa minkä verran sakkia tahansa, joissain maksetaan ensin paikasta, sitten henkilömäärän mukaan, sitten erikseen sähköstä ja joissain vielä koirastakin, jos sellainen on mukana. Osassa maksetaan erikseen saunasta ja suihkustakin. Hinnoittelu on kuin Muonion Shellin ruokapaikassa, jossa jopa pizzan paloittelu (mukaanotettaessa) maksaa erikseen, puhumattakaan, jos otat täytteitä yhtä enempää tai jotain lisukkeita. Siellä vessassa käyntikin maksaa, vaikka ostaisit polttoainetta huoltoasemalta, joka on eri firmaa kuin ruokapaikka. Siinä helposti Shellin halpa polttoaineen hintaetu kääntyy vessassa käynnin ohessa miinukselle.
Tiedotus vessan ovessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin kun mennään tällaisen hinnoittelun tielle, seuraukset saattavat olla arvaamattomia. Minä ainakin, varsinkin, jos on vessahätä, käyn tankkauksen yhteydessä paikassa, jossa ei tarvitse maksaa erikseen kaikkea.

Ruokaa ja muuta tarvitsemaani on autossa yleensä muutamaksi päiväksi tai jopa pitemmäksi aikaa kerrallaan. Ja ne säilyvät hyvinä tai kylminä, koska autossa on iso jääkaappi-pakastin. Suihkunkin saan tarvittaessa, se on integroitu vessan yhteyteen autossa. Ruokaa voin laittaa joko kaasuliedellä tai sähköä saadessa sähköliedellä. Sänkyjä on tarvittaessa neljälle. Joten melko omavarainen olen ja kun lisäksi en ole mitenkään karavaanariseurallinen, saatan helposti hakeutua toisinaan myös luontoon tai puskaparkkiin, huoltoasemien tai vastaavien pihalle tai teiden parkkipaikoille, järvien rannoille jne.

Näin ollen ymmärrän, että kaltaisilleni ei ole ollenkaan helppoa markkinoida palveluja, varsinkin, kun jotkut meistä ovat niiden maksamisen suhteen todella jääräpäisiä. Eivät halua maksaa mistään. Kaikki pitäisi saada ilmaiseksi – hyvä etteivät maksua pyydä, jotta majoittuvat.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihokka@gmail.com