172. Jälleen Lofooteille

Vuoden 2018 Lofootti-retken reitti suunnilleen - hieman yli 3000 km.
(Kuvat suurenenvat, kun klikkaat niitä hiirellä)

Pari vuotta sitten (2016) tein elämäni ensimmäisen vierailun Norjan Lofooteille (kts. blogijutut 111 - 116). Tein sen syksykesällä, suurimman matkailusesongin jo mentyä ohi. Silloin kuitenkin aurinkoinen ja kaunis sää suosi ja eipä ollut ruuhkia leirintäalueilla eikä oikein muuallakaan. Jokseenkin oli rauhallista aikaa.

Tänä vuonna päätin – tosin toisen henkilön yllytyksestä ja hänen seuranaan – tehdä toisen matkan samaan kohteeseen tai ainakin suunnilleen samoihin maisemiin. Menoreitti Lofooteille oli edellisen matkan paluureitti – eli menimme sinne Ruotsin Abiskon kautta – ja paluureitti ihan eri reitti – Bodøstä suoraan Luleån (Luulaja) kautta Ouluun. Perillä sitten liikuin suurimmaksi osaksi uusissa kohteissa, jokusen vanhan ja hyväksi koetun lisäksi.

Kilometrejä kertyi hieman yli 3000 km, josta suurin osa tietenkin menosta kohteeseen ja paluusta kotiin, mitä osuudet tehtiinkin ns. urakalla ajaen. Kahdestaan voronperään ajellen homma ei tuntunut ihan mahdottomalta. Kohteessa Lofooteilla sitten vietimmekin pitemmän ajan ja päivämatkat olivat inhimillisen lyhyitä, yleensä muutamia kymmeniä kilometrejä.

Lofooteilla kuljetaan saaresta saareen joko siltoja tai tunneleita pitkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Edellisestä matkasta poiketen tein sen nyt pahimpaan ruuhka-aikaan – vai olisiko parhaimpaan loma-aikaan – matkailijoitten suhteen. Matkailuautoja oli runsaasti liikenteessä ja leirintäalueet jossain vaiheessa iltaa täynnä tai ainakin lähes. Sää oli suhteellisen suosiollinen, viidestä perillä olopäivästä yhtenä satoi hieman enemmän ja toisen jokusen kuuron, mutta vietimme silloin mahdollisuuksien mukaan aikaa mm. viikinkimuseossa tai muissa sisäkohteissa.

Edellisen kuvan silta toisesta kulmasta katsottuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Eka matkalla 2016 sää oli kaunis mutta syksyisen kolea ja sitä se oli tälläkin matkalla ihan loppua lukuun ottamatta, jolloin Lapin valtasi yli 30 C-asteen hellekeli, jota onneksi pääsimme sitten pakoon etelään. Helle lisäsi myös potentiaalisesti lomailijoita ja tulomatkalla mm. Kalixin (Ruotsin Kainuun) leirintäalue oli aivan täyteen buukattu ja piti etsiä toinen paikka, joka sitten löytyikin mukavalta paikalta Pohjanlahden rannalta Frevisörenistä. Siitä ja muistakin myöhemmin hieman enemmän.

Mutta nämä ”täysi leirintäalue”-ongelmathan ratkeavat ennakkovarauksilla, jota emme tosin suuremmin tälläkään kertaa harjoittaneet. Uusi vierailukohde Lofooteilla – kuin myös meno- ja paluumatkalla muuallakin – kun valittiin aina edellisenä iltana tai jopa seuraavana aamuna ja yöpymiset aina sen mukaan. Puskayöpymisiä tuli vain yksi, muut yövyimme leirintäalueilla.

Norja ja Lofootit ovat oivallisia kohteita ”puskaparkkimatkaajille”. Siellä on satsattu valtavasti todella hienoihin puskaparkkialueisiin, joista usein löytyi vessa, missä vesipiste, joistakin jopa kemssan tyhjennys, isot roskikset ja paikka ilmaiseksi. Vain sähkö puuttui, mutta sehän ei tällaista menoa suuresti haittaa, kun autossa on hyvät akut. Poikkeamat suhtautumisessa matkailuautoilijoihin ovat melko erilaisia kolmessa pohjoismaassa: Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Norja on selvästi edellä muita ja ainakin pohjoisen osalta Ruotsi muista jäljessä.

Leirintäalueiden hintataso oli Norjassa mielestäni tullut pikkaisen alaspäin edellisestä matkasta, jolloin pääsääntöisesti hinta pyöri 350 NOK:n (eli noin 35 euron) tietämillä (sähköllä, yksi henkilö) tai ylikin vaikka sesonki oli ohi. Nyt se vaihteli välillä 25 – 35 euroa (sähköllä, kahdelta henkilöltä). Joissain paikoissa oli ärsyttävä 10 NOK:n (eli noin yhden euron) lämminvesimaksu suihkuissa, muttei kuitenkaan kaikissa. Ehkä se siellä oli jo laitettu perushintaan.

Myös lautat liikennöivät Lofooteilla saarien ja mantereen välillä.

Leirintäalueiden taso vaihteli paljon. Joissain paikoissa oli hieman rahastamisen maku: ei tarkistettu onko todella vapaata sähköpaikkaa saatavilla, alueen maanmuodot olivat epätasaiset ja pysäköinti hankalaa, paljon nurmikkoa ilman mitään merkintää auton alueista, sähkö jouduttiin vetämään mistä satuttiin saamaan – eli piti kaiken varalta olla mukana jatkoroikka – tolpista löytyi vain kaksi pistorasiapaikkaa ja tolpat olivat melko harvassa, jne. Mikäli matkailuautoilua aiotaan Lofooteilla kehittää, muutamiin asioihin pitää puuttua ja parantaa olosuhteita. Maisemat ja ympäristö ovat kyllä sen arvoisia.

Uusimmilla ja paremmilla alueilla oli käytössä sähköroikassa uusi CEE-standardin mukainen rasia, monista löytyi silti yhä vain suko-pistorasia. Eli mukana piti olla kaksi roikkaa tai adapteri, jota Suomessa ei enää saisi käyttää.

Maaston muotojen vuoksi kiilat on hyvä olla mukana ja mahdollisimman suuret (korkeat) tai säädettävät. Itse en niitä hirveästi harrasta, mutta tuolla jouduin kerran käyttämään ja toisen kerran vaihtamaan petisuunnan: tyynyn jalkopäähän.

Leirintäalueet on hyvin merkittyjä kuten myös ne ilmaiset puskaparkit, mutta jaossa olleessa ilmaisessa luettelossa alueet olivat ilmeisesti jonkinlaisessa aakkosjärjestyksessä ja alueellinen löytäminen oli ainakin minusta hieman hankalaa. Noihin luetteloihin (katalogeihin) kannattaisi alueiden matkailuorganisaatioiden satsata joka maassa. Netti on hyvä apu, mutta joskus alueita joutuu hakemaan useilta sivuilta tai käyttänen jotain älypuhelimen applikaatiota. Ja joskus saattaa se nettiyhteyskin takkuilla tai jopa puuttua tai olla muuten hankala. Kaikilta ei aina kielikään taivu norjaan tai englantiin ja suomeksi ei paljoa löydy norjalaisilta sivuilta.

Kaikki Lofoottien leirintäalueet eivät ehkä ole vielä täysin ymmärtäneet hyvien nettiyhteyksien (Wi-Fi) merkitystä ja vaihtelu yhteyksissä oli melkoinen. Onneksi itselläni on pohjoismaat ja Baltian alueen kattava edullinen liittymä, jolla pääasiassa sitten nettiyhteyden hoidinkin. Katsotaan nyt sitten seuraavasta laskusta, paljoko se maksoi. Enää ei tarvitse maksaa erikseen alueen Wi-Fi-yhteydestä, mutta aina se ei toimi kuin respan yhteydessä olevassa tilassa.

Puhelinyhteys pelaa Lofooteilla melko hyvin runsaista vuorista huolimatta. Jostain löytyi silti alueita, missä emme saaneet puhelinyhteyttä pelaamaan ollenkaan tai ei kunnolla.

Maisemia voi toki katsella vuoreltakin, tosin sinne kiipeäminen on sitten ihan oma juttunsa. Kuvassa näkyy Atlanttia ja Lofoottien Venetsiaksi mainittua Henningswæria. Matkailuautoni on kuvan keskellä olevan lahden vasemmalla rannalla (valkoinen piste).
(Kuva © Pyykkönen)

Mutta kaiken kaikkiaan Lofootit ovat upea kohde vierailtavaksi, teet sen sitten matkailuautolla tai -vaunulla tai vaikka pikkuautolla ja paikallisia majoitusliikkeitä käyttäen. Siltoja tunneleita käyttäen saarelta toiselle hyppelyyn – Lofootithan on saarien muodostama niemimäinen alue – kannattaa varata riittävästi aikaa. Me olimme nyt viisi päivää, pitempäänkin olisi voinut olla.

Seuraavissa muutamissa blogijutuissa kerron tässä blogissani hieman enemmän eri kohteista, joissa vierailimme tällä kertaa Lofooteilla. Juttuja ja kuvia ilmestyy niissä lisää ja jokunen kuva löytyy kavalkadina Instagramista osoitteesta: https://www.instagram.com/nettihoukka/ tosin siellä on muitakin kuvia, koska tili ei ole pelkkä matkailukuvasto vaan oma tilini.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com