lauantai 30. toukokuuta 2015

048. Kirkoissa ja luostareissa

Matka Koillis-Romaniassa sijaitsevaan Iaşiin, vanhaan Moldovan (Moldavian) ruhtinaskunnan pääkaupunkiin, oli pitkä niin ajallisesti kuin varmaan kilometreissäkin. Lentokoneella se sujui kuitenkin hieman nopeammin. Kaupunki sijaitsee noin 500 km päässä Romanian nykyisestä pääkaupungista Bukarestista (romaniaksi: București) pohjoiseen. Ruhtinaskunnan pääkaupunkina maineikkaalle, historialliselle Moldovialle Iaşi toimi vuosina 1564-1859, yhdistyneiden ruhtinaskuntien pääkaupunkina 1859-1862 ja jopa Romanian pääkaupunkina osan aikaa, vuosina 1916-1918. Vielä nykyäänkin kaupunki on Romanian sosiaalisen, akateemisen ja taiteellisen elämän johtava keskuspaikka.

Minulla on ollut ilo vierailla Iaşissa useita kertoja 2000-luvulla ja olen nähnyt sen valtavan kehityksen historiallisesta, 90-luvun taitteessa surmatun maan diktaattorin Nicolae Ceaușescun jossain määrin rauhaan jättämästä syrjäisestä kaupungista moderniksi suurkaupungiksi. Samalla se on säilyttänyt kuitenkin paljon elementtejä omasta maineikkaasta moldovalaisesta historiastaan ympäristössään ja rakennuksissaan.

Iaşi on muodostunut minulle vierailukohteeksi siksi, että siellä asuu hyvä romanialainen ystäväni, isä Neculai, jonka kanssa tapasimme vuonna 2000 Kreikassa Moni Pendelissä, missä asuimme useita kuukausia seinänaapureina. Minä omassa keljassani tittelillä 'independent reseacher' ja hän viereisessä keljassaan Ateenan yliopiston teologian opiskelijana. Myöhemmin hän suoritti sitten vielä tohtorin väitöksen Iaşissa.


Isä Neculai toimii suuren seurakunnan kirkkoherrana ja protopopena eli eräänlaisena valvovana rovastina omalla alueella, joka käsittää suuren joukon papistoa ja seurakuntia. Hänellä on vaimonsa Christinan lisäksi pojat Andrei, joka opiskelee pappisseminaarissa ja Gheorghe, joka pyrkii juuri samaan oppilaitokseen kuin veljensä. Andrei siirtynee piakkoin yliopistoon. Kaikki puhuvat kohtuullisen hyvää englantia, mikä auttaa asiaa suuresti, koska minun romanian taitoni on olematon.

Isät Neculai (vas.) ja George (oik.) toimittavat panihidan kirkon edessä ulkona olevalla ristillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen vieraillut tosiaankin Iaşissa useita kertoja ja käynyt myös alueen lukuisissa ortodoksissa luostareissa, joita tuolla nykyisen Bucovinan ja Romanin Moldovan alueella mm. Suceavan (myös entinen pääkaupunki) lähistöllä riittää runsaasti. Siellä sijaitsevat mm. kuuluisat UNESCOn maailmanperintökohteisiin kuuluvat ulkopuoleltaan ikoneilla maalatut ja noin suunnilleen Bysantin valtakunnan hajoamisen aikoihin 1400-1500-luvuilla rakennetut kuuluisat luostarit ja kirkot: Pătrăuţin Pyhän Ristin kirkko, Pyhän Gregorioksen kirkko (Suceavassa) sekä luostarit: Arbore, Humor, Moldoviţa, Probota, Voroneţ ja Suceviţa. Näiden lisäksi samalla lähialueella sijaitsee muitakin kuuluisia luostareita kuten vaikkapa Putna ja Dragomirna. Osa luostareista on vieläkin täysin toimivia nunna- tai munkkiluostareita, osassa saattaa olla vain muutama munkki tai nunna ylläpitämässä matkailu- ja pyhiinvaelluskohdetta ihmisten vierailujen vuoksi.
Probotan sisäänkäyntiportti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toisella suunnalla naapurimaakunnassa sijaitsee sitten toinen keskittymä luostareita pääpaikkansa Piatra Neamţin ympäristössä Romanian Moldovassa. Siellä niitä on erityisesti syntynyt kuuluisan romanialaisen Neamţin eli suomalaisittain lausuttuna Neamtsin luostarin ympärille. Tällä matkalla kävimme mm. Suceavassa ja maalatuista luostareista Probotan Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Ajoimme myös Piatra Neamţin alueelle ja kävimme katsomassa ja kunnioittamassa Neamţin luostarissa kuuluisia ikoneja kuten ihmeitätekevää Lidiancaa ja toista Jumalansynnyttäjän ikonia, Kolmikätistä.
Kolmikätinen Jumalanäidin ikoni Neamţin luostarissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tässä jälkimmäisessä ikonissa on kuvattu Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria sylissään Jeesus-lapsi ja edessä poikittain kolmas käsi, joka liittyy kertomukseen pyhittäjä Johannes Damaskolaisen käden leikkaamisesta. 700-luvulla ortodoksisessa Bysantissa taisteltiin ikoniklasmin eli ikonien riistäjien kanssa. Näihin ikonien riistäjiin liittyi niin hallitsijoita kuin kirkonväkeä, pappeja ja piispoja. Erityisesti luostareissa oli kuitenkin paljon niitä, jotka puolustivat ikoneja ja halusivat säilyttää niiden saaman kunnioittavan aseman ortodoksisessa kirkossa. Eläminen etenkin joillakin muslimien valloittamilla tai hallinnoimilla alueilla oli silloin erityisen vaikeaa, sillä muslimit eivät suvainneet tai pitäisi kai paremminkin sanoa käyttäneet omassa uskonnossaan pyhiä kuvia.

Pt. Johannes Damaskolainen oli kiihkeä ikonien puolustaja ja hän kirjoitti paljon niiden puolesta myös hallitsijalle. Eräs hallitsijan saama pt. Johanneksen kirje, jossa oli eräiden henkilöiden viekkaudella hankkima Johanneksen allekirjoitus aiheutti hänelle sen, että muslimit katkaisivat hänen oikean kätensä ranteesta. Käden, jolla hänen sanottiin allekirjoittaneen tuon kirjeen. Tuo sama pt. Johanneksen käsi on sitten kuvattuna tuossa Jumalansynnyttäjän kolmikätisessä ikonissa. Hänen sanottiin rukoilleen ennen ja jälkeen kaikkien noiden tapahtumien voimallisesti Jumalansynnyttäjän ikonin edessä ja hänen kätensä paranikin sitten ihmeellisesti ja palautui ennalleen.


Tässä vaiheessa myös kalifi vakuuttui hänen syyttömyydestään ja halusi palauttaa hänelle aseman ja toimiston, josta hänet oli karkotettu aiemmin. Pt. Johannes vetäytyi kuitenkin Jerusalemin lähistöllä sijainneeseen Sabbasin luostariin, jossa hän jatkoi laajaa kirjallista tuotantoaan.

Neamţin luostarin pihalle pystytetty ulkokirkon alttari.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen vieraillut Neamţin luostarissa pari, kolme kertaa, mutta aina vierailu on ollut vaikuttava. Nyt tämän vierailun aikana siellä oli alkamassa vanhan kirkkokalenterin mukainen Kristuksen taivaaseen menemisen juhla eli helatorstai - tänä vuonna viikko meidän käyttämäämme kirkkokalenteria myöhemmin - ja siksi paikalla oli pyhiinvaeltajia ja papistoa runsaasti. Pihalle oli pystytetty ulkoilmakirkon alttari, jossa vierailumme aikana alkoi helatorstaiaaton vigilia, iltajumalanpalvelus. Luostarin ulkopuolella oli runsaasti maallisia markkinakojuja ja autoja pitkin ja poikin katuja jo aattona. Emme jääneet katsomaan kuinka paljon niitä olisikaan ollut varsinaisena juhlapäivänä, seuraavana päivänä, oletettavasti runsaasti.

Neamţin pääkirkon luona on vaikuttava pyhiinvaelluskohde, jossa maassa keskellä kirkkoon menevää kulkukäytävää on hautamuistomerkki, laakea kivi, jolla on peitetty maan sisästä muutamia vuosia sitten ilmestynyt maatumaton ruumis. Kuolleen henkilöllisyyttä tai edes tarkkaa kuolinajankohtaa ei tiedetä, mutta haudasta on tullut merkittävä pyhiinvaelluskohde romanialaisille. Muistaakseni haudan ilmestyminen keskelle käytävää tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin sosialistisissa maissa tapahtuneiden mullistusten ja kommunismin romahtamisen aikoihin ja oletettavasti siksikin haudalla on suuri symbolinenkin arvo romanialaisille.


Edellä mainitun itselleni jostain syystä merkittäväksi ikoniksi muodostuneen kolmikätisen Jumalanäidin ikonin lisäksi pääkirkossa sijaitsee luostarin arvokkain, vuodelta 665 peräisin oleva, paikallisesti huomattavasti merkittävämpi ihmeitätekevä Jumalaäidin ikoni, Lidianca. Lukuisat ihmiset ryömivät polvillaan kookkaan ikonin alitse pari kolme kertaa ja pyytävät samalla Jumalanäidin suojelusta ja esirukouksia meille suomalaisille ehkä hieman erikoiselta näyttävällä tavalla, mutta Romaniassa kovin tavallisella tavalla.

Blogisti seuranaan kaksi teologian tohtoria ja protopopia,
isät Neculai Dorneanu ja mainiosti saksaa puhuva Sorin Toader Clipa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Paluumatkalla Iaşiin kävimme tapaamassa vielä paria isä Neculain hyvää ystävää heidän seurakuntiensa kirkoissa. Osaa Romanian tuon alueen kirkoista kunnostetaan kovaa vauhtia ja silläkin saralla tapahtuu paljon edistystä juuri noissa ulkoisissa puitteissa. Kirkoissa oli arkenakin - tosin helatorstain aattona - paikoin paljonkin ihmisiä, mikä minusta on merkittävä poikkeama vaikkapa Suomeen. Katsotaanpa asiaa sitten kumman valtionkirkkomme kannalta tahansa. Mutta kuten on tullut sanottua Romania on ortodoksinen maa ja se näkyy kaikessa. Siinä meillä suomalaisilla olisi paljon oppimista.

Hannu

elämän matkaaja

perjantai 29. toukokuuta 2015

047. Matkan mukavin osa

Matkalla jonnekin ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ne, jotka minut tuntevat, tietänevät, että pidän kovasti matkustamisesta. Teen sitä niin usein, kuin sen on mahdollista. Lentäen, matkailuautolla, henkilöautolla, mutta en yleensä valmismatkoja, vaan suunnittelen matkani itse. Matkustan yksin, ystävieni tai perheeni ja etenkin vunukoitteni kanssa.

Vanhuus vaivoineen tuo oman mausteensa matkusteluunkin. Mukana pitää olla paljon sellaista, mitä ei suuremmin ennen kaivannut: lääkkeitä sun muita. Mutta silti ajan saatossa matkabagaasini on senkin vain pienentynyt. Nytkin tein lähes kuukauden matkan periaatteessa yhdellä pienellä selkärepulla, kun kameralaukkua ei lasketa.

Olin tosiaankin melkein kokonaisen kuukauden reissussa, en tosin yhtäjaksoisesti. Pistäydyin ensin kotona pari päivää ja toisella kertaa kolme neljä päivää pyykkiä pesemässä. Eka matka suuntautui kotimaahan ja muut ulkomaille. Koska olen myynyt vanhan matkailuautoni, enkä ole vielä saanut uutta, matkat piti tehdä kotimaassa pikkuautolla ja ulkomaille tarvittiin jo lentokonettakin.

Kumpikin pitempi matka suuntautui lämpimiin maihin: ensin Kreikkaan (josta jo bogissani kerroinkin) ja sitten Romaniaan, missä kummassakin lämpötila oli +30 Celsius-asteen tienoilla, välillä yli, välillä ali, mutta hiki virtasi silti ja lämpö tuntui suurimman osan ajasta mukavalta. Toisinaan se kyllä ahdistikin, mutta kun ajattelin Suomen samanaikaista +5 tai +10 astetta, ei pitkään.

Eka lentomatka oli varsin helppo, suora lento kumpaankin suuntaan ja perillä Kreikassa kentälle ja pois taksilla tai pikkuautolla. Toinen matka Romaniaan koettelikin jo sitten vanhan miehen kestokykyä. Aamulla herätys neljän maissa, taksilla kentälle ja lennot perille (yhteensä kolme lentoa) kestivät taukoineen ja lentokenttäjuoksuineen noin 14 tuntia. Huurteinen maistui taivaalliselta perille päästyä, mutta silti kylmä suihku ja puhtaat vaatteet tuntuivat vielä paremmalta.

Koska - kuten edellä jo mainitsin - matkani eivät ole mitään valmispakettimatkoja, perillä ei odottanut tällä toisella matkalla hotelli, vaan ystäväperheen koti Romanian koillisosassa Iasissa. Saimme ruhtinaallisen vastaanoton ja kumpikin oman huoneen, joten majoitus oli luksusta verrattuna valmismatkoihin.

Luksusta se oli muutenkin. Meillä oli asiansa osaava paikallinen opas, hyvä ystäväni, romanialainen ortodoksinen pappi ja hänen perheensä: vaimo ja kaksi poikaa, jotka kaikki osasivat myös englantia. Ystävyytemme on ollut molemminpuolisia vierailuja, minä käyn välillä Romaniassa ja he täällä Suomessa. Viimeksi he olivat täällä vuosi sitten (kesällä 2014), jolloin vein heidät matkailuautollani uimaan Jäämerelle Norjaan.
Constantinin ja Helenan nimipäivillä, sillä matkalle sattui sopivasti pyhien Konstantinus Suuren ja hänen äitinsä Helenan muistopäivä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen ystävämme asuu Bukarestissa. Hän on suomalainen eläkkeellä oleva ortodoksinen pappi ja myös oivallinen Romanian historian ja teologisten kohteiden opas. Koska hän puhuu sujuvasti romaniaa, ongelmia ei ollut ja tilannetta auttoi lähes aina sekin, että hän on pappi. Romaniassa kun lähes kaikki ovat ortodokseja. Pappeja sekä ortodoksista uskontoa kunnioitetaan suuresti. Siksi meille avautui monia sellaisiakin ovia, joita en yksin kulkiessa ehkä olisikaan niin helposti tai ollenkaan avautunut.

Minulla ovat nämä matkat lähes aina jonkinlaisia teemamatkoja. En osaa lähteä rantalomalle tai makaamaan aurinkoon. Se ei sovi vain minulle. Useimmiten katselen ja kuvaan erilaisia ortodoksisia kohteita, joista sitten tarvittaessa teen erilaisia artikkeleja tai kuvareportaaseja nettiin. Vaikkapa tällaisia blogijuttuja.
Matkani lähes ainut tuliainen, mutta mieluinen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä jälkimmäisellä matkalla oli ylimääräisenä teemana romanialainen pappi Arsenie Boca, joka kuoli erilaisen Romanian silloisen salaisen poliisin Sekuritaten toimeen panaman kidutuksen ja painostuksen jälkeen marraskuussa 1989 Sinaiassa. Kävimme häneen liittyen parissa paikassa ja tutustuimme hänen elämäänsä lähemmin jopa sellaisissa olosuhteissa, etten olisi voinut sitä arvata ennen matkaa. Mutta siitä myöhemmin toisessa blogijutussa.

Yleensä matkoilla on ollut yhtenä sivujuonteena hyvä ruoka, vaikka vähäsyömäinen olenkin. Niin nytkin. Nautimme molemmissa perheissä oivallisia perinteisiä romanialaisia kotiruokia ja joka kotitekoisia juomiakin, sekä alkoholillisia että alkoholittomia. Mielenkiintoisin niistä oli tehty valkoisista kukista. Puu, josta kukat olivat, oli nimeltään romaniaksi jotain sellaista kuin "soc" tai "sock" tai jotain sinne päin. Vielä en tiedä tuon valkoisia kukkia täynnä olleen puun nimeä, mutta lisään tuonne alas tiedon, kun/jos sen jostain saan ja löydän.

Tälläkin matkalla söimme ensimmäiset uuden perunat, uusien sipuleiden, voin - ja sillin puuttumisen vuoksi - anjoviksen kera. Jälkiruokana tuoreita mansikoita Breazan torilta tai kirsikoita Iasissa. Ostimme useimmat ruuan valmistuksessa käytettävät tuotteet lähitorilta ja teimme ne itse esimerkiksi grillaamma pihalla tai isäntäperheen rouvat tekivät ne. Ruoka Romaniassa on hyvää ja ruuan tekemiseen käytettävät tuotteet mainioita, tuoreita ja terveellisiä. Vatsani ei kiukutellut kertaakaan Romaniassa, vaan sekin voi erinomaisesti.
Sienistä ja kesäkurpitsasta tehty keitto leipämurusten kera on maittava.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kuten jo alussa mainitsin, matkustin yhdellä pienellä repulla varustettuna, johon ei monia alusvaatteita ja paitoja mahtunut. Onneksi perheissä voi pestä pyykkiä ja näin vähäisempikin määrä vaatteita riitti. Ongelma vain tuollaisessa reppumatkailussa on se, ettei reppuun sitten palatessa mahdu oikein mitään tuliaisia, nesteistä nyt puhumattakaan. Ne kun eivät mene lentokenttien turvatarkastuksista läpi.

Nytkin ainoat tuliaiset olivat jotain pientä omille vunukoilleni ja itselleni hyvä Arseni Bocan ikoneja käsittelevä iso ja painava kirja, joka juuri ja juuri mahtui mukaan. Mutta näillä matkoilla onkin iskostunut hiljalleen päähäni se tieto, että suurimman osan joistain "haluamistani" matkamuistoista voi ostaa Suomestakin. Myös tietoisuus siitä, että tällä iällä kotona alkaa olla jo kaikki se, mitä vanha mies tarvitsee, auttaa asiaa.

Niin nytkin. Pää on täynnä muistoja ja kamerat kuvia, mutta silti suurin osa muistokuvista on sisällä omassa päässä. Tärkeintä minusta tällaisilla matkoilla on kokea se rajat ja kielet ylittävä syvä ystävyys, jonka kautta minäkin olen alkanut yhä enemmän ja enemmän rakastamaan myös Romaniaa, sen kulttuuria, kieltä, maata, ihmisiä ja kaikkea.

Suomalaisten tietoisuus Romaniasta ja etenkin romanialaisista on kivikaudelta. Raa'asti sanottuna enemmän kuin 9 kymmenestä luulee romanialaisen kuvan olevan se, mitä he näkevät maahamme tulevissa kerjäläisissä tai joistakin maastamme löytyvistä ja täällä pidätetyistä rikollisista. Se on täysin väärä kuva tyypillisistä romanialaista. Romanialaiset ovat ihania ihmisiä, ystävällisiä ja työteliäitä, yritteliäitä. Siellä, kuten Suomessakin suomalaisten keskuudessa, on monenlaisia muitakin ihmisiä ongelmineen, mutta eivät he ole minkään maan kuva. Romania on monessa mielessä vielä kehityksen alussa, jos vertaamme sitä joiltain osin Suomeen, mutta monelta osin maa ja sen ihmiset ja etenkin kulttuuri ovat meitä kilometritolkulla edellä. Tätä ei kaikkea voi sanoin tai kuvin kertoa. Mene ja katso itse.

Lähes kuukauden matka on koettelemus kenelle tahansa nuoremmallekin, saati nyt sitten vanhalle ja sairaalle miehelle. Mutta matka tehtiin ja uutta suunnitellaan pikaisesti. Yhtään negatiivista ei matkasta voi sanoa, jos ei tuo esille noita lentokenttäjuoksuja Tanskassa ja Saksassa, koska Romaniaan ei pääse suorilla lennoilla. Mennessä ja tullessakin sinne pääsi kahdella lennolla noin kuudessa tunnissa. Menomatkaa haittasi ja pidensi tosin vielä jatkolento maan sisällä. Joten hyvällä suunnittelulla selviää, kohtuullisin hinnoin vielä.

Vanhuus vain tuo mukanaan erilaisia "kotkotuksia", jotka saattavat - siis huom! saattavat - haitata hieman matkan tekoa ja tehdä siitä aavistuksen verran rasittavampaa. Mutta aina voi levätä väsyn pois ja ohjelmaa ei pidä tehdä sellaiseksi, ettei sitä jaksa käydä läpi. Me ainakin laitoimme väliin lepopäiviä ja -hetkiä, päiväunia unohtamatta. Mutta silti pitänee rehellisyyden nimissä sanoa, että paras osa tälläisella matkalla ja tällä iällä sijoittuu kyllä - ainakin pitkässä matkassa - sen lopulle.
Maistui se kylmä olut Karpaateiltakin palattua. Tässä tosin hiukset vielä hieman pöllähtäneessä päässä ennen romanialaisen parturin käsittelyä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mikään ei ole ihanampaa, kun kotioven avattua laittaa sauna lämpiämään ja olut jäähtymään ja nauttia niistä molemmista sitten myöhemmin kaikessa rauhassa ja nukkua sitten lopuksi kaikki väsy pois sellaisella eläkeläisen väljällä aikataululla, kuin se on vain mahdollista meille - eläkeläisille, jotka ymmärrämme laiskottelun tarkoittavan lepoa ja menemisen tarkoittavan iloa. Tuntui mukavalta kun nyt mukana olleen matkakumppanini kanssa istuimme Karpaateilla sijaitsevan ihanan kesämökin terassilla edessämme lasillinen kylmää valkoviiniä, aurinkoisessa ja sopivan lämpimässä (vuoristossa) noin +20 asteen lämmössä ja totesimme: "Sitä on tätä laiskottelua sitten montaa eri laatua!"

Hannu
elämän matkaaja


P.S. Kasvin nimi on mustaselja (Sambucus nigra).Kiitos Andra tiedosta.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

046. Kahden maailman kansalainen

Istun tata kirjoittaessani Romaniassa vireraalla tietokoneella, josta en millaan loyda skandeja. Kylla ne tassa ovat, mutta koneen omistaja ei ole paikalla kertomassa, missa. Joten menkoon nyt ilman pisteita nuo kirjaimet ja yrita saada siita selva.

Olen ollut nyt kohta lahes kuukauden reissussa, ensin Suomessa, sitten Kreikassa ja nyt Romaniassa. Vasy alkaa kayda vanhan kapalaan. Vasya on ehka lisannyt erinomaiset (= lampimat) saat seka edellisessa maassa Kreikassa kuin nyt taalla Romaniassa. Lahes suurimman ajan lampotila on ollut asteen pari yli tai alle 30 Celsius-asteen. Ei ollenkaan paha ajatellen, mita se parasta aikaa on Suomessa, mutta viikkotolkulla se alkaa vasyttaa. Vasta parina kolmena paivana on voitu nukkua paikkarit, joten tilanne on hieman helpottunut.

Matka Suomesta ensimmaiseen kohteeseemme Romaniassa, Iasiin, oli melko uuvuttava. Aloitin ajamalla ensin kotoa Helsinkiin nuorimman poikani kanssa, jolle jatin sitten autoni Helsinkiin. Yovyin ystavani luona, jonka kanssa jatkoimme sitten aamulla noin 4 – 5 maissa taksilla Helsinki-Vantaa-lentokentalle, sielta Tanskaan Koopenhaminaan ja sielta taas edelleen Romaniaan Bukarestiin, mista viela yhdella lennolla Koillis-Romaniaan Iasiin. Perilla olimme illalla noin klo 8 jalkeen jokseenkin hikisina, vasyneina ja janoisina, mutta onneksi tajolla oli jotain viilentavaa suihkun lisaksi. Kokonaismatka-aika Helsingista noin 14 - 15 tuntia. Huh!

Kirjoittelen noista Iasin ja myohemmistakin (mm. Bukarest) kohteista lisaa, sitten kun olen Suomessa. Minulla on paljon kuvia ja jopa videoita matkalta ja lisailen niita sitten mukaan. Nyt niita voi kayda katsomassa omilta Fb-sivuiltani osoitteesta: https://www.facebook.com/hap.pyykkonen

Sivut noilta osin ovat julkisia ja nakynevat kaikille, onpa sitten Fb-profiili tai ei. Paljon on nahty ja koettu. Olen ollut useita kertoja Romaniassa, niin Iasissa kuin Bukarestissa, mutta aina taalta loytyy uutta katsottavaa ja opittavaa. Useimmiten minulla on eraanlaisena kantavana teemana matkoilla ortodoksisuus. Niin nytkin. Katselin ja koin useita asioita ortodoksisten silmalasien lapi ja imin itseeni uusia asioita roppakaupalla.

Joitain aikoja sitten oma arkkipiispamme, KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, sanoi julkisuuteen lahettamassaan tiedotteessa, etta me olemme ensisijaisesti ortodokseja ja vasta sen jalkeen suomalaisia. Nain on. Vaikka aika moni toisen kansankirkkomme jasenista oli tuon lausunnon jalkeen valmis laittamaan meidat ortodoksit tarkkailuun ja osan kaiken varalta suoraan rautoihin maanpetoksesta epailtyina.

Taalla matkalla – etenkin juuri suomalaisena ortodoksina - huomaa selvasti olevansa kahden maailman kansalainen. Ja mika tarkeinta – aivan kuten arkkipiispamme sanoi – ensin ortodoksi ja vasta sitten suomalainen. Kumpikin maa, Kreikka ja Romania, ovat enemmistoltaan ortodoksisia maita. Maissa on todella suuri ortodoksinen enemmisto. Joten ortodoksisuus liittyy yhteiskuntaan tiukasti. Kun ne kaiken lisaksi ovat olleet ortodoksisia maita suurimman osan olemassa olostaan nykyaikaisina maina, tavat ja tottumukset suunnilleen kaikessa inhimillisessa toiminnassa liittyvat jotenkin ortodoksiseen elamaan. Ortodoksisia kirkkoja on kaikkialla ja paljon, kaduilla nakee niin pappeja, munkkeja kuin nunniakin mustissa viitoissaan - he eivat niita hapeile - ja ikoneja on kaikkialla: liikkeissa, autoissa, ulkona ja sisalla kertomassa, etta olemme ortodokseja.

Tallainen matka suomalaiselle ortodokslle on vakisin aina jonkiasteinen pyhiinvaellus. Talla kertaa kumpaankin matkaan liittyi joku teema, toiseen suunniteltu, toiseen se tuli ikaan kuin itsestaan. Kreikassa olin poikani kanssa kansainvalisessa ortodoksisessa konferenssissa, jossa teemana oli „digitaalinen media ja ortodoksinen sielunhoitotyo”. Romanissa teemaksi muodostuikin yllattaen Arsenie Boca (http://www.ortodoksi.net/index.php/Arenie_Boca), joka tuli vastaamme monessa paikassa ja monissa yhteyksissa. Niista lisaa myohemmin, kunhan ensin paasen Suomeen.

Matkusta hyvan ystavani kanssa, jonka kanssa on tullut tehtya lukuisia matkoja tanne Romaniaankin, jossa meilla on yhteisia ystavia. Yksi heista on romanialainen pappi, johon tutustuin asuaessani 2000-luvun alussa Kreikassa ja toinen suomalainen pappi, joka elakkeella olessaan asuu Romaniassa. Romanialaisen papin perheessa vietimme taalla muutaman paivan Iasissa ja sen ymparistossa sopivasti helatorstain eli suuren ortodoksisen juhlapaivan, Kristuksen taivaaseen menemisen juhlan, molemmin puolin. Ja juhlaa riitti monella tapaa. Samaan aikaan kun sattui monta lahipiirin nimipaivaa.

Bukarestiin ja sen ymparistoon tutustuimme suomalaisen ystavamme ja hanen vaimonsa kanssa. Taallakin olemme olleet jo useita kertoja, joten monta paikkaa on nahty ja uusia tulee koko ajan lisaa. Yhteista naille kahdelle ystavaperheelle ortodoksisen pappeuden lisaksi on se, etta heidan vaimonsa ovat aivan oivallisia ruuanalaittajia. Hei loihtivat fantastisia paikallisia romanialaisia ruokia syotavaksemme ja saatte uskoa, ne ovat todella maittavia. Kun siihen lisataan Romanian hyva viinin tuotanto, nautinto moninkertaistuu helposti.

Matkaseuralaiseni Suomeen jaanyt vaimo voi taydella luottamuksella lahettaa miehesa mukaani, silla han tietaa meidan olevan hyvissa kasissa. Myos han tuntee ja on tavannut ystavamme niin Suomessa kuin Romaniassa. Saattaa tietysti olla, etta lampotilaero (Suomessa sataa ja +8 C, Romanissa aurinkoa ja +30 C) hieman hiertaa hantakin, mutta katsotaan nyt. Eikohan siitakin selvita.

Kirjoitan lisaa tasta matkasta, kunhan paasen kotiin oman koneen aarelle. Nyt mukanani on melko niukka varustus ja huomisesta alkaen muuamaan paivaan ei ole edes nettiyhteytta, silla olemme vuoristossa saunomassa. Mutta kylla tama tasta!

Hannu
elaman matkaaja

maanantai 11. toukokuuta 2015

045. Vielä kerran Ateena

Ikoni ateenalaisessa museossa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Mielenkiintoista katsella ”entistä kotikaupunkia” 15 vuoden eron jälkeen. Olen tosin käynyt täällä kerran tuossa välissä, mutta ihan tuntui, kuin olisin ollut kokonaan poissa tuon ajan. Mutta eipä Ateena ole poissaoloni aikana paljokaan muuttunut.


Meille jäi hieman aikaa lomailuunkin konferenssin jälkeen, kun olimme hankkineet edullisen majoituksen. Paikkakunta, jossa majailimme, Varkiza, tosin sijaitsi kreikkalaisittain melkein maaseudulla, reilun 20 km päässä Ateenan keskustasta, mutta vastaavasti noin kolmen kilometrin päässä konferenssipaikasta. Eikä Ateenan meno ollut ollenkaan hankalaa: ensin bussilla Ellenikon metroasemalla ja siitä sitten melko uudella metrolinjalla keskustaan. Ja yhden suuntainen lippu maksoi vain 1,20 euroa. Mikähän siinä maksaa Suomessa niin tolkuttomasti. Täällä ajaa melkein samalla hintaa ja saman matkan (mm. hotellilta kokouspaikalle) taksilla, mitä Suomessa maksaa paikallisliikenteen bussilippu.

Busseissa ja metrossa ei näkynyt aikanaan tällä kertaa yhtään musikanttia kerjäämässä, mutta Ateenan keskustassa niitä oli ehkä enemmän kuin ennen, vaikka ei vielä paras sesonkiaika taida ollakaan turistien osalta. Silti turistejakin Plakalla riitti ihan paikoitellen tungokseen asti.

Ateenassa kävimme ensiksi Bysanttilaisen ja kristillisen taiteen museossa melko lähellä Parlamenttiä ja Sintagma-aukiota. Museo on upea kokonaisuus. Kolmessa kerroksessa sijaitsee monelta aikakaudelta, mutta nimensä mukaisesti bysanttilaiselta ja kristilliseltä kaudelta olevaa mielenkiintoista katsottavaa. Erityisen runsaasti siellä on ikoneja eri aikakausilta ja erityylisinä. Paljon sellaisiakin, joita en koskaan ennen ole nähnyt. Tulikin siksi kuvattua melko runsaasti uusia ikonikuvia, koska sitä sai siellä tehdä ilman salamaa ihan vapaasti.

Mielenkiintoista oli havaita itsessäni monenlaisia palautumia niin paikkojen kuin yllättäen myös kielen suhteen. Jotain muistin sopukoista muistin aivan yllättäen jotain kreikaksi, vaikken sitä enää osaakaan kuin hieman joitain fraaseja.

Plakaltakin löytyi samoilta Monastirikin nurkilta entinen ruokapaikka, missä saimme maittavan kreikkalaisen ruuan – ja ihan kohtuuhintaan vielä. Tosin kun sitten kävimme illalla syömässä Varkizassa paikallisten suosimassa ruokapaikassa, huomasimme sen Ateena-lisän, joka täältä pikkupaikkakunnalta puuttui.

Moni asia on täällä kuten oli jo silloin 2000-luvun alkumetrillä. Ja on todennäköistä, että ne ovat niin kuin ovat vielä pitkään tämän jälkeenkin. Jo silloin kiinnitin huomiota kansan suureen jakautumiseen taloudellisessa mielessä ja se näkyy yhä vahvasti. Rikkaat ovat rikkaita ja köyhät köyhiä ja se näkyy etenkin rikkaiden kohdalla. Etnisten vähemmistöjen pikkulapset kiertävät kerjäämässä kaduilla ja myymässä milloin mitäkin. Sama alta kaksikymppinen äiti – kuin viisitoista vuotta sitten – pieni lapsi, sylivauva kainalossaan istuu kadulla ja pyytää almua. Hirvittävä kohtalo pienelle lapselle.

Mielenkiintoista oli nähdä, kun eräs kreikkalainen ei antanutkaan kerjääville lapsille rahaa, vaan tilasi ruoka-annoksen – ison girospitan – jonka kanssa lapsi selvästi iloisena lähti – ja meni yllättäen toisten lasten luo ja jakoi ruokaa muillekin lapsille.

Kadulla kulkeminen täällä Varkizassa ja osin myhös Ateenassa on varovaista hommaa. Jos olisin rullatuolissa, elämä olisi varmaan melkoista seikkailua. Jalkakäytävillä on kuoppia, joihin voi kompastua tai jopa pudota, usein sivukaduilla keskellä käytävää on parinkymmenen metrin välein joko iso puu tai sähkötolppa, kadun varressa siinä kohtaa auto ja tolpan ympärillä muutama sentti ohitusvaraa. Ainut mahdollisuus on koukata kadun kautta, jossa kreikatar ajaa urheiluauton peili käsivarsia hipoen melkoista vauhtia.

Kreikattarista sen verran vielä, että he ovat ulkoiselta olemukseltaan entisen kaltaisia, aivan kuten viisitoista vuotta sitten. Osa on hellenistisen kauniita uljaine kyömynenineen ja hehtaarin kokoisine aurinkolaseineen. Osalla on jo alkavaa viiksen kasvua nenän alla. Mutta silti – kauniita katseltavia.

Kiersin muutaman kioskin ostaakseni postikortit vunukoilleni. Ei löytynyt ainuttakaan korttia. Ajattelin kuitenkin ostaa postista postimerkit valmiiksi, jos vaikka ne kortit jostain löytyisivät. En ajatellut pitkään, kun postin ovella oli parinkymmenen ihmisen jono ja oli ilmeisesti ainut paikka, mistä postimerkkejä sai.

Poliisit ajelevat joka puolella kaupunkia autoilla ja moottoripyörillä tanakasti aseistettuina. Ateenassa mellakkabusseja oli siellä täällä ikään kuin kaiken varalta valmiina. Useita kiinteistöjä ja kadunkulmia vartioi synkeän näköinen konepistoolimies – aivan kuten viisitoista vuotta sitten. Rauhallinen EU-maa.

Mutta Plakan kujilla kojujen ja kauppojen myyjillä – ainakin suurimmalla osalla tapaamistani – riitti hersyvää huumoria leppoisaan jutusteluun. Ostettuani uutta autoani varten pienen puutikussa olevan Bysantin lipun, alennus oli tiukassa, mutta kaupan jälkeen oli ihan luvallista tarjota tuota tikkua myyjälle ostettavaksi edulliseen euron hintaan.

Vastaavasti vunukoille kaularistiä ostettaessa hinta putosi silmissä ja vielä lisää, kun selvisi, että ei osteta kortilla vaan käteisellä.

Poikani muisteli minun sanoneen viimeksi Ateenassa kädessäni, että se oli sitten viimeinen kerta. Itse en moista muista ja eihän se nyt ollutkaan. Eikä toivottavasti tämäkään, vaikka ei minulla nyt ehkä ihan Ateenan keskustaan mieli tee uuestaan mennä – se on nähty jo riittävän usein – mutta tällaiselle pikkupakkakunnalle kuten Varkiza, voisi vaikka tulla toistekin.

Hannu
elämän matkaaja

lauantai 9. toukokuuta 2015

044. Ortodoksisia tapaamisia ja maallista lepäilyä

Uuvuttava digitaalista mediaa käsittelevä kansainvälinen konferenssi Ateenan lähistöllä on ohi. Kun tuollaiseen tilaisuuteen saapuu matkustaen ensin vuorokauden aamusta iltaan ja sitten ohjelma kestää heti päivittäin noin klo 8 aamusta klo 9 asti illalla, alkaa vanhasta miehestä mennä helposti mehut. Niin uhkasi käydä - tai sitten jopa kävi - minullekin.

Konferenssin anti oli hyvä, mutta moni asia – sanoisinko vanhasta kokemuksesta – oli niin kreikkalaista, niin kreikkalaista. Parasta antia tämän kaltaisissa massatilaisuuksissa tällaiselle kaltaiselleni vanhalle miehelle ovat kuitenkin ihmiset ja verkottuminen, jota minun ei ehkä enää tarvitsisi niin voimallisesti tehdä, mutta mitäpä se koira karvoilleen mahtaa. Täälläkin tapasin vanhoja tuttuja ja solmin uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia ja ortodoksisia suhteita.

Oman kokemukseni mukaan kreikkalaiset järjestävät melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen mahdollisimman jykevät ja mahtipontiset puitteet. Ja rahaa palaa. Niin täälläkin. Oikeastaan ainut, joka nyt puuttui, oli torvisoittokunta ja sotilasparaati. Pääjuhlassa, avajaisseremoniassa, joka kesti muutaman tunnin, puhui muutama kymmen ihmistä aivan jonnin joutavia ja ihmiset tummat juhlapuvut tai silkkiviitat päällä ja melkoinen osa mistään konferenssin varsinaisesta aiheesta – digitaalisesta mediasta - tietämättöminä pönöttivät istua koko ajan salissa ja taputtivat välillä käsiään. Osa oli varmaan nähnyt tietokoneen vain lapsenlapsensa käytössä. Aika absurdia, mutta niin kreikkalaista.

Konferenssi järjestettiin viiden tähden kylpylähotellissa, jonne saman ajan yöpyminen, mitä me tarvitsimme, olisi maksanut - netin muikaan - meille köyhille noin 11 000 euroa, kun nykyisestä noin kolmen kilometrin päässä olevasta apartementosta maksoimme vain noin vajaat 300 euroa. Meillä ei tosin – toisin kuin konferenssipaikassa – ollut majoitushotelliimme saapuessa ketään avaamassa taksin ovea, mutta muutoin kaikki se, mitä tarvitsemme, on helposti saatavilla. Mutta omassa hotellissamme saatoimme elää ilman turhia krumeluureja, tavallisen ihmisen tavoin.

Jokaiselle kolmelle päivälle oli ahdettu luennoitsijoita pilvin pimein pari, kolmekymmentä per päivä ja seuraus oli toivottu: salissa istui ajoittain melko vähän osanottajia. Mekin valikoimme ohjelman mukaisesti, mitä halusimme ja jaksoimme kuunnella, mutta sitäkin haittasi kreikkalainen välinpitämättömyys: ohjelma oli parhaimmillaan noin kolme tuntia myöhässä ja siksi jotain jäi näkemättä ja kuulematta. Kreikkalaiset puhua pälpättivät reilusti yli heille ohjelmassa varatun ajan, mutta ulkomaiset puhujat pysyivät aikataulussa. Kummallista! Vanha mies ei jaksanut istua aamuvarhaisesta iltamyöhään luentosalissa kuuntelemassa jokseenkin turhaa jonkun järjestäjätahon reseptiohjeiden etsimistä Internetistä, kun tarjolla oli muutakin.

Silti tapasin tilaisuudessa monia mukavia ihmisiä: vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Tapasin mm. sen kreikkalaisen luostarin, Moni Pendelin, jossa aikanaan vietin useita kuukausia ”tutkijana”, johtajan, igumenin nykyisen Marahonin piispa Ioanniksen, romanialaisia tuttuja ja uusia sveitsiläisiä ja amerikkalaisia tuttuja ja nautin kiehtovasta mukana olemisesta.

Igumeni ja Marathonin piispa Ioannis ilahtui tapaamisestaani ja jopa ilmeisesti muisti minut ja kertoi juuri vierailleensa metropoliitta Stefanoksen luona Virossa. Aiempaa romanialaisen Trinity-kustannusyhtiön johtajaa, nykyistä Romanian patriarkka Danielin lähipiiriin kuuluvaa isä Nikolaeta jopa haastattelin – lopputuloksesta en tiedä, kun nämä tekniset laitteet ovat, mitä ovat.

Mielenkiintoisin oli varmaankin tapaaminen sveitsiläisen kirjailija Klaus Kennethin kanssa, joka kertoi elämästään ja oman ortodoksisuuden etsimisestään niin Intiassa kuin Kolumbiassakin, jossa hänen elämänsä päättyminen Kalasnikovin luotiin oli kerran kiinni parista kolmesta sekunnista. Myös hänen kokemansa demonien hyökkäys ja eksorkismiin osallistuminen olivat vaikuttavia kokemuksia, joista kerrotut tarinat videoin suorana lähetyksenä, mutta jossa myös – mahdollisesti, vielä en varmaksi tiedä – tekniikka jälleen kerran petti. Ei niinkään minun, kuin tässä tapauksessa taas paikan tietoliikenneyhteyksien. Mutta elämä on. Sen jälleen huomasin.

Sää on hellinyt koko ajan, ehkä liiaksikin. Lämpötila on pyörinyt päivisin 30 asteen molemmin puolin ja sekin on äkkiseltään suomalaiselle uuvuttavaa, mutta täälläkin voi – ainakin ajoittain – nauttia päikkärit, kun sen osaa. Ja minähän osaan ainakin sen, jos en muuta.

Mutta sen voin rehellisesti sanoa, että konferenssi oli kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen kokemus. Kiitos kaikille, jotka mahdollistivat tänne osallistumisen. Lauantaina ohjelmassa oli mm. tutustumiskierros Ateenassa, jossa on tullut asuttua joskus melko pitkä aika ja siksi kierros jäi väliin. Kävimme Varkizan – oman hotellimme lähialueen – torilla ja kaupoissa ostoksilla. Ostimme lähinnä ruokaa ja juomaa viikonlopuksi, koska asumme apartementoksessa, jossa sitä voimme itse tehdä keittiössämme.

Ensi viikon alku on jonkinlaista lomaa, jota minun lisäksi ilmi selvästi tarvitsee mukanani oleva vanhempi poikani. Ei se pahaa tee minullekaan, joka olen poltellut jäitä koko kevään kotonani. Palaamme kotimaahan helatorstaina ja sitten on muutama päivä aikaa pestä pyykkiä ennen seuraavaa matkaa. Mutta se onkin sitten oma juttunsa. Katsotaan nyt, vieläkö saisin täältä irti jonkun jutun, vai jätänkö tähän. Lauantai ja etenkin sunnuntai lepäillään ja alkuviikko ollaan Ateenassa, jonne on matkaa noin reilun tunnin verran. Joten ei sinne viitsi vanha mieskään ihan muuten vain lähteä.


Hannu
elämän matkaaja

perjantai 8. toukokuuta 2015

043. Paimensauvaankin voi kompastua

Ensimmäinen kansainvälisen konferenssin päivä on takana. Olen osallistunut vanhimman poikani kanssa ensimmäiseen ortodoksiseen kansainväliseen digitaalista mediaa koskevaan konfrenssiin. Sen aiheena on ”Digitaalinen media ja ortodoksinen sielunhoitotyö” (Digital Media and Ortodox Pastoral Care).

Konferenssin anti on ollut mielenkiintoinen ja samalla monijakoinen. Yritän hieman avata, mitä tuolla tarkoitan.

Hyvä ja paha

Ortodoksisessa maailmassa on koko Internetin olemassaolon ajan keskusteltu netin ”laadusta”. Uskonnollisin termein: onko koko netti saatanasta – ehkä hieman tyylilleni uskollisena kärjistäen sanottuna. Tämä jako on jossain määrin näkynyt ja jako on mielestäni kulkenut – myös mielenkiintoisesti – idän ja lännen välissä.

Viime aikoina idän slaavilaisen kirkon kannanotot moniin eettisiin kysymyksiin ovat nostaneet lännessä ”karvat pystyyn” ja niitä on jopa paheksuttu epäinhimillisinä ja syrjivinä. Vastaavasti lännessä – etenkin joissain protestanttisissa kirkoissa - esitetyt liberaalit kannanotot ovat samalla tavalla nostaneet idän kirkon ihmisissä – toisinaan myös Suomessa - ”karvat pystyyn” ultraliberaaleina ja kaikki hyväksyvinä doktriineina. Kaikki tämä tietoisuus näistäkin on levinnyt digitaalisessa mediassa salamavauhtia.

Siksi on mielenkiintoista olla läsnä tällaisessa kansainvälisessä konferenssissa suomalaisena ortodoksina, joka jo muutenkin omassa elämässään joutuu monella tapaa elämään idän ja lännen puristuksessa ja Suomessa vielä toisen valtakirkon paineessa ja puristuksessa suhteessa omaan traditioomme ja moneen muuhun kirkolliseen ja uskonnolliseen tapaamme, uskonopista nyt puhumattakaan. Siitäkin kun tiukasti ajatellen näyttää aina aika ajoin löytyvän eroavuuksia, vaikka slogan ”meillä on sama Jumala” on silti usein käytetty keppihevonen tai leimakirves – mitä milloinkin, tilanteesta ja sanojasta riippuen.

Nuori ja vanha

Ihminen voi iästään huolimatta olla tällaisessa virtuaalisessa maailmassa – digitaalisessa elämässään – nuori tai vanha. Sen huomasi täällä käsin kosketeltavan konkreettisesti. Piispat ovat tunnetusti vanhoja miehiä, ja vaikka muussa papistossa on toki nuorempiakin, täällä enemmistö oli suhteellisen vanhaa ikäpolvea. Aika yllättävä havainto kun ajattelee konferenssin aihetta tai ainakin sen alkuosaa: digitaalinen media, mutta kun lukee loppuun ja huomioi sen loppuosan: ortodoksinen sielunhoitotyö, ei asia ehkä enää olekaan niin yllättävää. Paitsi tietysti siltä kannalta, että nämä kaksi yritetään nyt ilmiselvästi ”väkisin naittaa” ainakin osalle porukkaa.

Vuosissa mitaten ihmisen elinikä ei ole tällaisissa asioissa mikään todellinen mittari. Se saattaa tosin joissain tapauksissa olla suuntaa antava, mutta ei aina välttämättä todellinen. Sen todistivat täälläkin luennoineet ihmiset – siis kummankin olettamuksen: vanha voi olla nuori tai sitten hän voi olla jo lähes muinaisjäänne nuoresta iästään huolimatta.

Amerikkalainen Pittsburgin metropoliitta Savvas tuuheine valkoisine partoineen osoitti, että vanhakin voi ajatella nuorekkaasti tai pitäisi kai sanoa ajan henkeen ja tilanteen vaatimalla tavalla. Mutta samalla eräs venäläinen iäkäs akateemikko palautti tämänkin ajattelun maan tasalle, kun kuunteli reilun vartin verran melkoista liila-laata, jossa ei ainakaan minulle ollut paljoakaan sanomaa.

Itä - länsi

Samalla noissakin edellä mainituissa asioissa tietysti konkretisoitui jollain tavalla nuo edellä mainitut kaksi akselia: hyvä – paha, nuori – vanha tiettyihin kansallisuuksiin akselissa itä – länsi.

Kun ajatellaan nykyaikaista digitaalista maailmaa, lännellä on melkoinen etumatka monessa mielessä itään verrattuna. Teknologia on ollut vuosikausia parempaa, vaikka itä tulee hyvää vahtia perässä ja on jo mukana tältä osin täysin.

Teknologinen etumatka on myös pehmittänyt tämän konferenssin pääkohteita – ortodokseja - enemmän lännessä kuin idässä niin sietämään uutta teknologiaa kuin myös käyttämään sitä oikein ja tehokkaasti kirkon palveluksessa. Idässä etsitään yhä enemmän ongelmia ja pohditaan niiden aiheuttamaa tilannetta, kun taas lännessä osataan kaikkea teknologiaa käyttää jo työvälineenä, eikä enää keskitytä vain ongelmiin, vaan mieluummin kehitykseen ja tehokkaaseen kirkon ajatusten ja evankeliumin levittämiseen.

Lännessä teknologiaihmiset huolehtivat teknisistä ongelmista ja teologit digitaalisen median sisällöistä, idässä kirkollisetkin käyttäjä joutuvat enemmän niiden molempien – tai oikeastaan kaiken - kanssa painimaan ja siksi ehkä ajattelutapa on hieman kielteisempi koko välineeseen. Tuo verbi "joutuvat" ei ehkä ole ihan oikea, koska usein he perinteiseen ortodoksiseen tapaansa eivät halua antaa joitan (lue: mitään) asioita muiden hoidettavaksi, vaan haluavat ehdottomasti teknologiassakin säilyttää oikeaoppineisuuden, mitä se sitten milloinkin tarkoittaneekaan.

Henkilökohtaisesti tällainen konferenssi on sellaisille, jotka sitä haluavat, oivallinen tilaisuus verkostoitumiseen, joka taas on tärkeä edellytys rajattomassa digitaalisessa maailmassa ortodokseillekin. Jos käperryt asioinesi vain omaan maahasi ja omalle paikkakunnalle, omiin ympyröihin, oman napasi ympärille siitä ei hyvä seuraa. Siinä onkin sitten haastettaa ainakin ortodoksisille hierarkeille, mkiksei muullekin papistolle.

Itse olen varsin maallisen elämäni aikana onneksi vaellellut monissa maissa, jopa elänyt kohtuullisen pitkän ajan täälläkin, missä nyt tämä konferenssi pidetään ja se auttaa monessa asiassa. Ymmärtämään, miksi konferenssin ohjelma menee siten, kun menee, miksi aikataulut eivät pidä, miksi ajoittain salissa olevista osanottajista ehkä noin yksi kymmenestä on edes joskus käyttänyt tietokonetta ja miksi jotkut asiat vain ovat niin, kuin ne ovat. Siksi on ollut aina virkistävää tavata ihmisiä, joista poikanikin heti sanoi, että voisimme (minä ja he) olla vaikka veljeksiä, kun heidän ajattelutapaa ja ulosantia katselee ja kuuntelee.

Suuremmin en kuitenkaan ole täällä kompastellut ihmisiä tavatessani. Ainut sellainen tapahtui, kun melkein kaaduin rähmälleni kuvatessani kokoussalissa paikalla olevia ihmisiä metropoliitta Pavloksen pitkään paimensauvaan, jota hän piti polvillaan ja pitkin lattiaa keskellä kulkuväylää. No olisihan se ollut melkoinen hierarkille osoitettu kunnianosoitus kaatua hänen eteensä - tosin melko teatraalisesti - ja pyytää samalla siunaus. Aika moni pidätteli tapahtumahetkellä henkeään ja katsoi epätoivoisin ilmein, miten minä ja matropoliitta selviämme tilanteesta. Ojensin sauvan takaisin metropoliitalle ja pyysin siunauksen – sillä se korjaantui. Kaikki hymyilivät.

Hannu
elämän matkaaja

P.S. Kuviakin on runsaasti, mutta minulla on mukana täällä vain melko kevyt kalusto tältä osin ja majoitushotellissamme melko hidas yhteys, joten lisään kuvia sitten Suomessa tai katsele niitä Facebookista Ortodoksi.netin ryhmäsivuilta: https://www.facebook.com/groups/ortodoksinet

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

042. Luostarivappu

Enpä ole koskaan aikaisemmin viettänyt vappua luostarissa! Nyt tuli sekin koettua, kun vietin koko vapun Valamossa ja osin myös Lintulassa. Syy tällaiseen - kohdallani varmaan myös poikkeukselliseen (kuitenkin vain ko. juhlapäivän vieton osalta) tapahtumaan - oli yhden minulle tärkeän ihmisen ja hänen ystävänsä vierailu Valamossa. Toimin heille eräänlaisena "matkaoppaana" ortodoksiseen maailmaan.

Valamon luostarin pääkirkko, Kristuksen kirkastumisen kirkon ikonostaasi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hieman hirvitti matka, koska oli luvassa runsaasti lunta, koleaa ja tuulista säätä, mutta luonto yllätti: vaikka lunta oli maassa ensimmäisenä päivänä ja oli kylmääkin, aurinko paistoi kauniisti ja toi valollaan iloisuutta mieliimme ja matkaamme. Autossanikin minulla on aina "sopivat" renkaat, koska ajelen ns. kitkarenkailla kesät talvet, joten luminen tai sohjoinen keli ei suuremmin haitannut eikä edes pelottanut.

Valamon luostarin kirkko Heinävedellä kuvattuna Traapesan edustan katoksesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matka vei Mikkelistä ensin Pieksämäen rautatieasemalle ja sieltä Valamon luostariin Heinävedelle. Itse majoituin ystävieni luo luostarin lähistölle - siitä jälleen suuri kiitos heille - vieraani majoittuivat luostarin hotelliin. Kummallekin vieraalleni matka oli monella tapaa ensimmäinen ja siksi ihmeteltävää varmasti riitti. Valamo ja Lintula kun ovat upeita matkakohteita, joissa katsottavaa riittää pitemmäksikin aikaa. Mutta myös paikan - sekä Valamon, mutta etenkin Lintulan - rauha ja "hidas elämä" miellytti kiireisissä töissä normaalisti työskenteleviä vieraitani.

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari Heinävedellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kiitos Valamon mukavien työntekijöiden ja isä igumenin, kun sain käyttööni ko. kohteen avaimen, kun vierailimme kesäkirkossa tai hautausmaan tšasounissa. Saimme omassa rauhassa ja ilman kiirettä katsella paikkoja, näyttelyjä ja tiloja sekä kuvata eri kohteita, mutta etenkin ikoneja, koska toinen vieraistani oli samalla ikonimaalari. Tätä puolta asiassa korosti myös mukavalla tavalla Antti Narmalan Valamon opistossa samaan aikaan pitämä ikonikurssi, jossa myös saimme vierailla ja katsella innokkaiden ja taitavien ikonimaalareiden työntekoa, mutta myös - ikonimaalari sai ostaa tuiki tärkeitä ikonimaalauksessa tarvittavia erikoisvärejä.

Valamon luostarin kolmas kirkkosalissa oleva ihmeitätekevä ikoni, pt. Antipa Valamolaisen Jumalanäiti Suloisesti suuteleva.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vappuaatto oli ihmeteltävän rauhallinen luostarissa. Se ikään kuin veti henkeä seuraavaa päivää, vappua varten, jolloin siellä alkoi kaksikin suurempaa kurssia Valamon opistossa. Yllättäen vappulounaalla oli melkein ruuhkaa, kun kurssilaisten lisäksi siellä oli runsaasti muitakin vieraita, mm. parikymmentä motoristia mahdollisesti Kuopiosta, eikä - kuten eräs irvileuka totesi - mitään "yön susia" ulkomailta.

Myös itselleni matka oli virkistävä monella tapaa. Olen piakkoin lähdössä kahdellekin pitkälle eri matkalla Eurooppaan ja matka toimi ikään kuin herätteenä ja harjoituksena oman puuduttavan talviuneni jälkeen: tätä se nyt on oma elämäni seuraavan kuukauden. Olenko valmis! Samalla sain mahdollisuuden tavata ja yöpyä hyvien ystävieni luona ja saada myös runsaasti nauruenergiaa ja tarjota sitä myös mukana oleville vierailleni. Ja naurua myös piisasi melkeinpä pelkästään terveellisen pakuriteen voimalla.

Iloista oli myös tavata luostarissa useita tuttujani eri puolilta Suomea kuin myös joitain luostarissa asuvia. Sain samalla tavata luostarin johtajan, igumenin, arkkimandriitta Sergein ja tein hänen muutama päivä sitten viettämänsä 50-vuotisjuhlan ja johtamansa luostarin evakkoon lähdön 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi pikaisen videohaastattelun hänestä ja Valamon luostarista YouTubeen. (kts. video).


Ortodoksi.netin oman YouTube-kanavan nettivideo:
"Arkkimandriitta Sergei 50 vuotta"
(Video © Ortodoksi.net / Kuvaus: Hannu Pyykkönen)

Olin vierailun muistoksi varannut molemmille omille vierailleni kirjan lahjaksi ja iloani - kuten myös toisen kirjan saajan iloa - kohensi huomattavasti kirjan tekijän, professori, pappismunkki Serafimin paikalla olo ja se, että hän kirjoitti tähän kirjoittamaansa kirjaan vieraalle henkilökohtaisesti omistetun omistuskirjoituksen, lisäksi muuten harvinaisella päivämäärällä: 1.5.-15.

Lintulassa ei vielä oltu täysin herätty talviselta työntäyteiseltä "talviuneltaan", joka oikeasti ei ole ollut suinkaan mitään "unta" eikä torkkumista, vaan tiukkaa työtä kirkkokynttilä- eli tuohustehtaassa. Koko seuraavan vuoden tuohukset niin Suomen ortodoksisiin kirkkoihin kuin myös moneen suomalaiseen luterilaiseenkin kirkkoon on pitänyt tehdä tänä talvisena matkailukauden ulkopuolisena aikana.

Lintulan luostarin sisariston ruokalan kappeli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lintulan rukouksellinen henki on aina koskettanut minua ja huomasin sen koskettavan myös vieraitani, mistä iloitsin myös suuresti. Kiitos luostarin johtajattarelle, igumenia Mikaelalle mahdollisuudesta tutustua kirkkoon ja muihinkin paikkoihin, kuten hautausmaan kauniiseen Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikonin tšasounaan ja virkistävän kävelyretken ja luontopolun päässä järvenrannalla sijainneeseen Pyhittäjämarttyyri Paraskevan pikkuiseen tšasounaan.

Lintulan Pyhittäjämarttyyri Paraskevan tšasounan ikoniseinä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Iloisen naurun, mukavien ihmisten ja rentouttavan, mutta samalla rukouksellisen matkan - ja tietysti mukaani lahjaksi saamien eväiden, kuten pakuriteen kuivattujen ainesten - avulla nyt varmasti jaksan taas matkustella melkein putkeensa koko toukokuun. Viikonlopun ja pari päivää päälle pesen nyt ensin pyykkiä pakuriteetä naukkaillen ja pakkaillen. Mietin, mitä jätän pois - enkä: mitä otan mukaan - sillä otan mukaani vain pienen selkärepun, johon pitää mahtua pieni läppäri, kaksi kameraa piuhoineen, vaatteeni ja muut tarvitsemani välttämättömät tavarat.

Saunan lauteilla kuivamassa olevaa pakuria.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matka alkaa keskiviikkona. Teen sen vanhimman poikani Petjan kanssa ja mikäli kaikki menee suunnitelmiemme mukaan, matkalta tulee jonkinlaisia raportteja mahdollisesti tännekin, mutta ainakin sille sivustolle, jota avustan. Parhaimmassa tapauksessa jopa ns. netti-TV-lähetyksiä eli suoria striimauksia paikan päältä. Mutta katsotaan, onnistuuko se, onko se ylipäätänsä mahdollista. Seuraa Ortodoksi.netin etusivua ja siellä alalaidassa olevaa videoruutua. Sieltä ne videot löytyvät, jos projektimme tältäkin osin onnistuu.


Hannu
elämän matkaaja