tiistai 31. lokakuuta 2017

156. Grönlanti avautuu matkailijoille

Tämä juttu on hieman myöhässä täällä blogissa. Matkan tein vuonna 2004, mutta eipä nuo asiat paljoakaan ole siitä muuttuneet 12-13 vuodessa.
---
Grönlanti juhli 2004 alueensa autonomisen itsenäisyytensä 25-vuotista taivalta samalla laajemmasta itsenäisyydestä haaveillen. Toiveita tällaisesta ajattelusta on hieman muokannut ja lisännyt mm. Grönlannin koko ajan lainsäädännöllisesti itsenäisemmäksi muuttuva asema Tanskan osana. Osana itsenäisyysajattelua on myös nähtävä se hallinnollinen kummallisuus, että Grönlanti Eurooppaan kuuluvana hallintoalueena ei kuulu Euroopan unioniin, vaikka emämaa Tanska siihen kuuluukin. Toisaalta vierailu Grönlannissa osoittaa pian kävijälle, etteivät EU:n hassut direktiivit koskaan toimisi jään ja lumen peittämässä Grönlannissa.

Yksipuolinen elinkeinorakenne

Saaren yksipuolinen elinkeinorakenne ja riippuvuus emämaan Tanskan avustuksista ovat vaikeuttaneet harmittavasti myös alueen itsenäistymispyrkimyksiä. Mielipidetiedustelujen mukaan suuri enemmistö haluaisi Grönlannin itsenäistyvän, mutta lähes 300 vuoden riippuvuuden katkaiseminen Tanskasta ei ole helppoa. Tähän saakka lähes kaikki Grönlannin valuuttatulot ovat kertyneet joko kalan tai rapujen myynnistä. Nyt turistit toivotetaan tervetulleiksi myös Grönlantiin ja saarelle on oman hallituksen toimesta luotu erilaisia matkailua edistäviä ja tukevia toimia ja kehityssuunnitelmia.

Suomestakin järjestetään retkiä Grönlantiin, mutta helpoiten sen on voinut tehdä jo aiemmin esim. Islannin vierailun yhteydessä, sillä Reykjavikista – Islannin pääkaupungista – on suora lentoyhteys päivittäin itägrönlantilaiseen Kulusukiin ja lentoaika pienellä potkurimatkustajakoneella on vain pari tuntia.

Kulusukiin on perustettu paikallisesti ajatellen korkeatasoinen hotelli keskelle ”ei-mitään”, keskelle jäätä ja lunta, tuiskua ja pakkasta. Matkan Islannista voi tehdä myös päiväretkenä aamukoneella Grönlantiin ja iltakoneella takaisin Islantiin, jos hotelli Kulusukin todella korkeat hinnat pelottavat. Päivämatkallakin näkee ja kokee paljon, jos kuntoa ja voimia riittää. Kuntoa tarvitaan, sillä lentokenttäkuljetus toimii omin jaloin ja matkaa lentokentältä Kulusukin kylään on kävellä n. 3-5 km yhteen suuntaan. Vuodenajasta ja säästä riippuen kävelyyn kuluu aikaa jopa tunti, mutta matkan varrella on lukuisa joukko kohteita katseltavaksi, kuvattavaksi, ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi. Tarvittaessa voi käydä vaikka matkan varrella olevan hotellin baarissa nauttimassa virvokkeita. Niitä voit ostaa paikallisella omalla valuutalla eli Tanskan kruunuilla tai halutessasi vaikka Islannin kruunuilla tai vaikka euroilla.

Tavanomaisesta poikkeava turistikohde

Rantalomalle Kulusukiin ei kannata mennä, sillä kesälläkin paikka on jään ja lumen saartama. Talven noin viiden metrin lumikerros ei ole kaikin paikoin sulanut kesälläkään ja kylää ympäröi koko kesän joko kiinteä tai ahtojäävyöhyke. Lämpötilakin voi vaihdella kesäkuukausina muutamasta plusasteesta reiluun pakkaseen. Hauska katselukohde onkin luontokohteiden lisäksi mm. amerikkalaiset turistit, joilta monelta puuttuu täysin todellisuuden taju pukeutumisessa. Useat heistä kuvittelevat ihmisten asuvan siellä edelleen igluissa keskellä jäätä ja lunta, jääkarhuja ja hylkeitä harppuunoilla metsästellen. Ja siksi he pukeutuvat oletuksen mukaisesti Nikita-mallisiin karvahattuihin ja Pohjoisnavan haahkauntuva-asuihin auringon paistaessa lämpimästikin.

Toki näitä perinteisiä, jo historiaan kuuluvia elämisen muotojakin on turisteille tarjolla, pitäähän heille antaa sitä, mitä he odottavat. Eri asia on sitten, miten todellista ja aitoa tämä on. Kulusukissa on tarjolla alkuperäistä inuiittitanssia ja –laulua, harppuunametsästysesitys periteisellä hylkeennahkaisella kajakilla jäälauttojen seassa, mutta löytyy sieltä aitoja nykyasioitakin: hylkeen käsittelylaitokseen tutustumista, venesafari jäävuorten seassa tai vaikka koiravaljakkoajelu jäätiköllä.

Turisteja vierailee paljon juuri Pohjois-Amerikasta, sillä sieltä on lyhyt ja nopea yhteys Islantiin. Myös aasialaisten turistien määrä on lisääntynyt huomattavasti. Kesällä ei ole tavatonta, jos puolet tai jopa suurin osa koneen matkustajista on Kiinasta, Thaimaasta tai muualta Aasiasta. Sesonkiaikaa on kesäkuun puolestavälistä syyskuun puoleen väliin. Koko Grönlannin hotelliyöpyjien määrä on yhä vielä melko vähäinen, noin 30000 matkailijaa vuodessa ja lisäksi noin 90000 ristelymatkailijaa.

Luontomatkailua ja elämyksiä

Jokaisella alueella on omat erikoisuutensa, se voi olla vaikka hiljalleen Jäämereen valuva jäätikkö, josta lohkeilee jäävuoria mereen, tai edellä mainitut koiravaljakkoajelut tai kajakkimelonnat tai vaikka majoittuminen paikallisten asukkaiden koteihin ja tutustuminen paikalliseen elinkeinoon, metsästykseen. Myös uusia moderneja tuotteita on nykyään matkailijoille tarjolla kuten esim. hiihtotapahtumia ja nykyaikaista jäägolfia, joita on tarjolla etenkin eksotiikkaa ja extreme-kokemuksia etsiville, jo kaiken kokeneille matkailijoille.

Useimmille turisteille kuitenkin jo saaren luonto, elinolosuhteet ja elämänmuoto jo yksistään ovat kokemus näkemisen arvoinen asia. Kun kaupan kassan telineestä saa ostaa kiväärin yhtä helposti kuin tupakka-askin, se tuntuu oudolta. Kun katselet ihmisten jokapäiväisiä askareita, heidän talojaan ja elinpiiriään, tunnet suurta tyydytystä omista kotioloistasi, vaikka olisivat kuinka kehnot tahansa. Siinä riittää meille länsimaisille ihmisille ihmettelemistä, kun taloissa ei ole vesijohtoja eikä viemäreitä, ei nykyaikaisia vessoja, kun kylässä on posti, kauppa, turistimyymälä ja kirkko sekä kunnantalo, eikä pahemmin muita huvituksia. Kotiin palaaminen tuntuu juhlalta ja vielä viikkoja mietimme, miten ihmiset oikein Grönlannissa selviävät elämästään.

Paikallinen hallitus on nostanut turismin ja saaren valtavien luonnonvarojen, kuten öljyn, timanttien, kullan ja muiden mineraalien taloudellisen hyödyntämisen tulevaisuuden kehittämiskohteiksi. Näillä pyritään laskemaan riippuvuutta kalastuksesta ja muista merenantimista saatavista valuuttatuloista.

Turismilla haittapuoliakin

Toki turismilla ja sen oheistuotteella, mukana tulevalla länsimaisella elämänmuodolla on haittapuolensa. Aito grönlantilainen elämäntapa on pian lopullisesti mennyttä, jo nyt nähtävissä olevat länsimaiset ongelmat korostuvat suljetussa, pienessä yhteisössä: periteinen hylkeenmetsästys on vaihdettu sosiaaliturvan metsästykseen, alkoholin väärinkäyttö lieveilmiöineen on lisääntynyt huikeasti, sairaudet, työttömyys, väkivalta ja muukin rikollisuus lisääntyvät, jne.

Ilmiö lienee sama, mikä on jo vuosia sitten koettu mm. Kreikan saarissa, oma alkuperäinen elämäntapa on vaihdettu halpatuote-elämäntapaan, jota tarjoillaan turisteille kauniissa kiiltopaperissa. Entinen grönlantilainen elämäntapa, jolla on selvitty satoja jopa tuhansia vuosia, on sysätty syrjään modernin elämäntavan tieltä ja ihmiset ovat omassa elämässään eksyksissä. Perheen roolit muuttuvat: isä ei mene metsälle, äiti ei valmista ruokaa isän metsästämästä saaliista, lapset eivät opettele isän ammattia. Tilalle ovat tulleet työttömyys ja sosiaaliavustukset, helpot ja riistakantaa rankasti verottavat metsästystavat, kaupan valmiseinekset sekä saarelle tarpeettoman tanskankielen opettelu ja valmistautuminen olemattomiin ammatteihin ja sen seurauksena mahdollisesti pakkomuutto Tanskaan ja täysin erilaiseen länsimaiseen elämänympäristöön, tapoihin ja kulttuuriin.

Koska viime vuosien matkailijamäärät ovat vielä olleet kovin pieniä ja vierailusesongit kuitenkin ajallisesti lyhytaikaisia, saarelta löytyy toki aitojakin tutustumiskohteita, mutta vierailulla alkaa olla kiire, jos niitä halutaan nähdä. Edelleen voit ostaa Kulusukin ainoasta kaupasta tai pakallisesta asukkaalta aidot ja tosi hyvät hylkeennahkasormikkaat tai vaikka koko puvun tai Grönlannin pääkaupungin Nuukin torilta naposteltavaksi palasen valaan nahkaa, jossa on hitunen rasvaa jäljellä. Jo pelkkä tori nyljettyine hylkeineen, erilaisine hajuineen, äänineen ja ihmisineen on Kokemus isolla k-kirjaimella. Tai veneretki jäävuorten lomassa, missä voit nähdä monenlaisia eläimiä niin vedessä kuin jäällä, ei jätä yhtään kylmäksi, vaikka lämpötila saattaakin olla kesäkuussa vain plus kolme astetta.

Mahtava, mutta kallis Kokemus

Matkustaminen Grönlantiin islantilaisella lentokoneellakin on kokemus. Kun koneen pilotti sattuu sopivalle tuulelle, hän saattaa ajeluttaa matkustajia vuorten seassa katselemassa lohkeilevan jäätikön reunaa tai jylhiä jopa pelottavia vuoristosolia. Ei ole myöskään tavatonta, että koko koneen miehistö on mukana turistikierroksella matkakohteessa, sen verran harvinaista matkailu Islannistakin Grönlantiin vielä on.

Matkan hinta on yhä kohtuullisen korkea. Päivämatkasta maksat helposti saman hinnan kuin viikon etelän rantalomasta, yöpymisestä saman hinnan tai jopa korkeamman kuin luksushotellista Helsingissä. Mutta hinta on suhteellinen käsite. Jos haluat kokea uusia elämyksiä, hinta on pieni siihen suhteutettuna.

Hieman tietysti harmittaa, että suurin osa näistä maksuista ei kuitenkaan ohjaudu grönlantilaisten yrittäjien ja ihmisten eduksi, vaan hyödyn käärii joko islantilainen tai tanskalainen välikäsi. Mutta perillä voit sitten hyödyttää paikallisiakin ostamalla paikallisia tuotteita suoraan alkuasukkailta eskimoilta tai inuiiteilta, kuten he itse itseään kutsuvat. Inuiitteja saarelaisista n. 57 000 asukkaasta on n. 48 000 ja loput pääosin tanskalaisia. Tanskalaisista valtaosa on saaren hallintovirkamiehiä, poliiseja, kauppiaita jne. Noin neljäsosa asukkaista asuu pääkaupungissa Nuukissa. Suositun matkailukohteen Kulusukin asukasmäärä on n. 300 – 400 ja heistäkin suuri osa on tanskalaisia, sillä yksi saaren tärkeistä lentokentistä sijaitsee juuri Kulusukissa. Kannattaa muuten vierailla lentoaseman vessassa, jos vierailet joskus Kulusukissa!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kirjoittaja vieraili Islannissa ja Grönlannin Kulusukissa

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

155. Anna Virubova, keisarinnan hovineiti

Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu mielenkiintoisia ihmisiä tai pitänee kai sanoa, ihmisiä, joiden elämänkäänteet ovat olleet mielenkiintoisia. Yksi tällaisista Lapinlahden hautausmaalle haudatuista on Venäjän viimeisen tšaarin Nikolai II:n puolison, keisarinna Aleksandra Fjodorovnan, syntyään Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix Victoria Helena Louise Beatricen hovineiti ja ilmeisesti paras ystävätär, Anna Aleksandrovna Vyrubova (Анна Александровна Вырубова), syntyään Tanejeva (Танеева), joka sai lyhyen avioliiton kautta sukunimekseen Vyrubova. Hän itse tosin Suomessa eläessään käytti nimistään muotoja: Virubova ja Taneieff.
Anna Virubovan hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Anna Virubova oli isänsä ja äitinsä kaiutta maineikasta sukua, joka oli palvellut jo kauan Venäjän tšaaria. Annan isä oli kolmannessa sukupolvessa tšaarin siviilikanslian päällikkö ja äidin kautta Anna kuului kreivilliseen Tolstoin (Толсто́й) sukuun ja oli sukua mm. maineikkaalle Napelonia vastaan taistellen armeijan sotapäällikölle, sotamarsalkka ja ruhtinas Mihail Goleništšev-Kutuzoville (Михаи́л Илларио́нович Голени́щев-Куту́зов).
Keisarinna  Aleksandra Fjodorovna (Алекса́ндра Фёдоровна)
Tällaiseen sukuun kuuluminen yleensä tarkoitti elämää tšaarin hovissa tai sen läheisyydessä. Kun Anna sen lisäksi oli viehättävästi käyttäytyvä nainen, hän pian melko nuorena sai hovineidin paikan.
Anna Virubova haudattiin nunnanimellä Maria (Мария).
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hänen elämäänsä liittyi pian kuuluisia ihmisiä Venäjän hovista ja tšaarin perheestä, etenkin keisarinna ja lapset, mutta myös pahanmaineinen munkki ja verenseisauttaja Grigori Rasputin (Григорий Ефимович Распутин). Myöhemmässä elämässään hän sai kärsiä paljon noista tuttavuuksistaan ja läheisistä suhteista hallitsijan perheeseen ja Rasputiniin.
Anna Virubova (taustalla) keisarillisen perheen seurassa.
(Kuva yksityisestä kokoelmasta)
Anna oli syntynyt 1884 Oranienbaumissa Saksassa, noin 120 kilometriä Berliinistä lounaaseen, missä sijaitsi suurruhtinatar Jekaterina Mihailovnan kesäasunto. Jekaterina Mihailovna (Екатери́на Миха́йловна) oli tšaari Aleksanteri II:n sedän, suurruhtinas Mihail Pavlovitš Romanovin (Михаи́л Па́влович) lapsi. Suurruhtinas Mihail Pavlovitš on muuten antanut nimen Helsingin Mikonkadulle, joka on siis nimetty 1820 hänen mukaansa. Katu oli vuosina 1909-1928 Mikaelinkadun nimisenä.
Keisarinnan hovineiti, Anna Virubova.
(Kuva yksityisestä kokoelmasta)
Myöhemmin Anna siirtyi Mihailin palatsiin Pietariin, missä toimi myös hänen isänsä työpaikka, tšaasin siviilikabinetin kanslia. Hän sai ylhäisöperheen tyttären kasvatuksen ja hänen elämänsä hovissa oli monella tapaa rikasta – niin taloudellisessa kuin vaikkapa kulttuurillisessa mielessä. Musikaalisuuttansa säveltävältä isältään Aleksander Sergejevitš Tanieffilta (Алекса́ндр Серге́евич Тане́ев) perinyt Anna oli mieluusti mukana monissa kulttuuririennoissa, joihin hovissa tarjoutui todella hyvä mahdollisuus.
Grigori Jefimovitš Rasputin (1869-1916)
Noin kolmekymppisenä vallankumouksen melskeissä Anna oli ennättänyt kokea lyhyeksi jääneen avioliiton merivoimien upseerin, luutnantti Aleksander Virubovin (Александр Вырубов) kanssa ja kohta bolševikkien noustua valtaan hän joutui myös vankilaan suhteistaan tšaarin perheeseen. Häntä syytettiin monenlaisista asioista, mm. juonittelusta Rasputinin kanssa ja jopa seksuaalisesta kanssakäymisestä tuon munkin kanssa. Tuon asian hän tomerana naisena selvitti vankeusaikana suoritetulla lääkärintarkastuksella, missä hänen todettiin olevan yhä neitsyt.

Vapauduttuaan hän piileskeli Pietarissa, pidätettiin uudelleen ja viimein pakeni sisarensa Aleksandran (Александра Александровна Танеева) avustuksella äitinsä Nadezhda Illarionovna Tolstoïevan (Надежде Илларионовна Толстой) kanssa Suomeen Viipuriin jouluntienoilla 1920. Äiti Nadezhda kuoli sairasteltuaan pitkään 1937 ja Anna joutui kokemaan melkoisen kovia aikoja monella tavalla. Rahat olivat vähissä ja häntä syytettiin yhä Suomessakin Rasputinin rakastajattareksi ja viekkaaksi juonittelijaksi, jolla oli keisarinnan ystävyyden kautta merkittävää poliittista valtaa.
Anna Virubova kirjoittu muistelmansa itse venäjäksi ja Irmeli Viherjuuri toimitti sen suomeksi kirjaan nimeltä "Anna Virubova - Keisarinnan hovineiti"
(Kuva: Hannu Pyykkönen)
Äidin kuoleman aikoihin, hieman ennen kuolemaa, liittyi myös toinen merkittävä vaihe Annan elämässä. Hän oli ollut uskonnollinen ihminen koko ikänsä, ortodoksinen kirkko oli hänelle läheinen ja hän vieraili usein luostareissa, Suomessa ollessaan tietysti Valamossa, joka silloin sijaitsi Laatokan saarella. Jo Pietarissa ollessaan hän oli tehnyt Jumalalle lupauksen, että päästessään äitinsä kanssa turvaan Suomeen, hän vihkiytyy nunnaksi.
Anna Virubova, tässä vaiheessa jo nunna Maria, eli ns. salanunnana maailmassa.
(Kuva yksityisestä kokoelmasta)
Anna oli kuitenkin kaikkien tapahtumien ja onnettomuuksien jälkeen invalidi ja nunnaluostareihin – joita Suomessa oli silloinkin vain yksi – Kivennavan Lintula, ei invalidia ja maataloustöihin tottumatonta otettu. Silloin hänen rippi-isänsä, Valamon luostarin skeemapappismunkki Jefrem, vihki hänet salaa nunnaksi nimellä Maria. ”Salanunna” ei asunut luostarissa, mutta jatkoi elämäänsä maailmassa täyttäen tietyn päivittäisen rukoussäännön ja käymällä säännöllisesti jumalanpalveluksissa seurakunnan kirkossa.

Noihin aikoihin Anna sai myös ystäviensä kautta lopun elämänsä ajaksi hoitajan, nuoren neiti Vera Sapevalovin, joka sitten palvelikin Annaa hänen lopun elämänsä ajan pyyteettömästi Niin Viipurissa kuin sitten myöhemmin Helsingissä, missä Anna kuoli 80-vuotiaana 1964. Veran elämä sivuaa mielenkiintoisella tavalla myös omaa asuinpaikkaani Mikkeliä, missä asuu hänen sisarentyttärensä. Veran sisar oli viime sotien jälkeen tänne perustetun Mikkelin seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran puoliso.

Ennen kuolemaansa Anna ja Vera joutuivat vielä pakenemaan maasta viime sotien aikana, jolloin he asuivat Ruotsissa. Siellä heidän ylläpidostaan vastasi Ruotsin hovi, koska Anna tunsi jo aikaisemmilta ajoiltaan Venäjän hovissa Aleksandra Feodorovnan sisarentyttären, tulevan kuningatar Louisen, joka sitten järjestikin Annalle pienen eläkkeen, jonka turvin hän eli niukkaa elämäänsä Suomessa.

Anna Virubova, sittemmin 1920-luvulta asti vihittynä, nunna Maria, on haudattu Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, josta löytyy pääkäytävän varrelta hänen hyvin hoidettu hautansa. Hautaristiinkin liittyy oma mielenkiintoinen tarinansa.

Keisarillisten marttyyrien muistoyhdistys tilasi Anna Virubovan haudalle muistoristin Venäjältä 2000-luvulla. Ristin oli määrä tulla Suomeen Koiviston kautta, missä se piti siunata käyttöönsä, mutta matkalla Koivistosta Helsinkiin risti katosi salaperäisesti laivan kannelta. Laivan kapteeni kääntyi heti takaisin etsimään kadonnutta ristiä, kun sai tiedon asiasta, mutta risti ei löytynyt.

Laiva palasi Pietariin, missä tehtiin uusi, hieman pienempi risti haudalle ja se pystytettiinkin sinne. Mutta myöhemmin tuo kadonnut risti löytyikin varsin ihmeellisesti Suomenlahdesta. Sen löysivät Viron Vergistä Hästholmin satamaan purjehtimassa olleet Markku Paaso ja Ron Kuipers, jotka raahasivat ristin mukanaan maihin. Löydetyssä ristissä ei suinkaan ollut Anna Virubovan nimi, vaan siinä luki ”Nunna Maria, uskollinen tšaarille ja kotimaalle” ja siksi sitä ei alkuun osattu yhdistää Anna Virubovaan (kts. artikkeli Loviisan Sanomista: ”Ortodoksiristi kellui keskellä Suomenlahtea”).

Viimein selvisi, kenelle risti oli tarkoitettu, mutta koska Annan haudalla oli jo risti, alkuperäinen risti jäi alkuun Loviisaan, jolloin paikallinen Loviisan Sanomat kirjoitti aiheesta artikkelin lehteensä.
Anna Virubovan haudalle tarkoitettu risti on nyt Lammilla Athossäätiän luostarikeskuksen pihalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Netissä olevien tietojen mukaan risti on nyt Hämeenlinnan Lammilla sijaitsevassa Athossäätiön luostarikeskuksessa, missä se on pystytetty Pyhän Kosmas Aitolialaisen kappelin viereen. Asiasta on kertomus Athossäätiön sivuilla: ”Panagian kolme vuotta ja erään ristin tarina”. Siinä sanotaan mm.:
”Toinen erityinen lauantaihin liittyvä juhlatapaus, joka yksinkertaisesti vain sattui Liturgian kanssa samaan päivään, oli erään isin ristin saapuminen tänne. Ristillä on erikoinen esihistoria. Se oli alun perin tarkoitettu Lapinlahden hautausmaalle, nunna Marian haudalle. Ennen Venäjän vallankumousta nunna Maria (1884–1964) oli tsaariperheen palvelijatar, siviilinimeltään Anna Taneeva (Vyrubova). Valamon luostarin pappimunkki Jefrem vihki hänet nunnaksi ja hän vietti elämänsä loppuvuodet Suomessa.

Vuonna 2011 nunna Marialle teetettiin suurikokoinen tammiristi, joka tsaariperheen juhlapäivän tapahtumien yhteydessä oli tarkoitus tuoda Venäjältä juhlavasti Suomeen ja sijoittaa hänen haudalleen. Risti lastattiin huvijahtiin, mutta se huuhtoutui kannelta mereen, kun pian Pietarista lähdön jälkeen nousi kova myrsky. Koska ristisaaton piti jatkua ilman katkoksia heti laivamatkan jälkeen, Pietarista tilattiin nopeasti tavallinen hautaristi, joka tuotiin autolla. Niin ristisaatto pääsi jatkumaan normaalisti ja nunna Maria sai suunniteltuna päivänä vaatimattoman hautaristinsä.

Kahden viikon kuluttua alkuperäinen tammiristi kuitenkin löydettiin keskeltä Suomenlahtea. Kaksi Virosta saapunutta suomalaista purjehtijaa huomasivat sen ja poimivat sen alukseensa monin vaivoin. Tapaus herätti huomiota, niin että siitä kirjoitettiin lehdissäkin. Juuri lehtikirjoituksen perusteella ristin tilanneet tulivat tietoiseksi sen löytymisestä ja onnistuivat saamaan sen haltuunsa. Koska nunna Marian haudalle oli jo sijoitettu uusi risti, tilattua erikoisristiä ei enää tarvittu alkuperäiseen tarkoitukseensa. Ristin hankinnasta vastanneet Aleksandr ja Ludmila Huhtiniemi totesivatkin ristin löytymiseen liittyvässä lehtiartikkelissa, etteivät he pidä mitään kiirettä ristin sijoittamisen kanssa, sillä he uskovat, että itse Jumala osoittaa ristille haluansa paikan. Vajaa kuukausi ennen viime lauantaita he tekivät päätöksen ristin luovuttamisesta Athos-Säätiölle. Kaiken tämän perusteella koemme, että ristin saapuminen tänne Panagiaan on merkki Jumalan erityisestä siunauksesta, huolenpidosta ja johdatuksesta.”


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

(Artikkelin lähteinä on käytetty tekstissä mainittuja nettiartikkeleja ja muita netistä löytyviä tietoja sekä Anna Virubovan elämäkertaa, ”Anna Virubova, Keisarinnan hovineiti”, jonka on kirjoittanut itse Anna Virubova ja toimitanut Irmeli Viherjuuri. Lisäksi kuvia on saatu eräästä yksityiskokoelmasta sekä joitain tietoja Vera Sapelavovin sisarentyttäreltä.)

lauantai 21. lokakuuta 2017

154. Syysmatkailua kartanossa ja Virossa

Olin jo heittänyt melkein pyyhkeen kehään lokakuun alussa, kun ajoin matkailuautoni talvitalliin ja poistin sen seisonta-ajaksi liikennekäytöstä. Matkailukausi näytti olevan osaltani ohi. Näin toimimalla säästän vinon pinon rahaa, kun saan liikennekäytöstä poistetusta matkailuautosta osan veroista ja vakuutusten maksuista takaisin. Kannattaa siis aina tehdä, jos auto ei ole käytössä pitempään aikaan, kun lisäksi se on helppoa netin kautta Trafin-sivuilla.

Vaikka matkailuauto on talvitallissa, siinä on vielä jotain tekemistä talven varalle, joten hieman voi mieltänsä kohentaa silläkin puuhastelulla. Minulla kun selvästikin on tapana hieman alkaa jurottamaan näin syksyllä, varsinkin, jos sää on kamala, niin kuin se nyt on ollut. Hieman on tosin mielialaa kohentanut kaunis ruska, mutta silti herkästi on mieli hakeutunut alempiin sfääreihin.
Syksyistä Viroa Tartossa Karlovan kartanon pihalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niinpä sitten tässä viime perjantaina soittelimme erään ystäväni kanssa jostain asioista ja kysyin häneltä, josko hän tietäisi sopivan täyshoitolan, jonne painua talviunta pohjustamaan. Sainkin yllättävän vastauksen: ”Lähde mukaan Viroon!” Hän miehensä kanssa oli menossa sunnuntaina Etelä-Viroon, missä he asuvat vanhassa 1793 perustetussa Karlovan kartanossa.
Kartanoon kuuluu yleensä aina myös puisto. Niin täälläkin Tarton keskustassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vuonna 1828 kartanon osti Thaddeus von Bulgarin, joka rakennutti entisen rakennuksen melkein kaksi kertaa suuremmaksi. Bulgarinien aikana Karlovan kartanosta tuli Venäjän paikallisen kulttuurielämän keskus. Kartanossa oli silloin erittäin runsas taide-, kirja- ja harvinaisuuksien kokoelma. Nykyään kartanon on suurelta osin kunnostettu huippukuntoon, osa on vielä kunnostamatta. Kartanon omistaa virolainen rikas liikennöitsijä ja se on siis yksityisomistuksessa, eikä siellä ole normaalisti mahdollista vierailla kuin joissain erityisissä tapauksissa. Ja minulle tarjoutui nyt tällainen erityinen tapaus. Siispä sinne.

Matkasta päättäminen, lippujen tilaaminen ja sitä edeltänyt virolaiseen matkaklubiin liittyminen edullisen laivamatkan vuoksi tapahtuivat parissa tunnissa ja perjantaina illalla olin hieman hämmentynyt: minunhan pitää ryhtyä pakkaamaan, koska lähden omalla pikkuautollani matkalle. No jospas!
Kartanon kissan värit sopivat hyvin ruskan väreihin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
En ole pitkiin aikoihin matkustanut pikkuautolla parin kolmen yön matkaa pitempiä aikoja, joten hieman oli pohdittava, mitä otan mukaan, mitä en. Tilaa kun ei ole samalla tavalla kuin matkailuautossa. Mutta kaikki mahtui ja tilaa tuliaisillekin jäi. Ja ei kun Helsinkiin ja lähtö Katajanokalta Tallinnaan alkoi.
Tarton syksyistä väriloistoa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pikaliipparilla matka taittuu nopsaan ja pieneltä näyttävään Viking Linen laivaan mahtuu tolkuttomasti autoja ja rekkoja. Perillä matka jatkui etelään Tarttoon, jonne saapuminen olikin sitten vasta myöhään yöllä, joten uni maistui.
Tartossa saa aina seuraa vaikka sitten maalaisnaisilta taidemuseon edessä.
(Kuva © Hannu Pyykkänen)
Tartto on Viron sykkivä sydän. Siellä on monta Virolle merkittävää historiallista ja nykyistäkin kohdetta, mm. yliopisto ja Kansallismuseo. Viro on monella tapaa kulttuuriystävällinen kaupunki, josta löytyy tapahtumia joka lähtöön ja jokaiseen makuun. Mikä minua, joka olen vieraillut Virossa jo vuosikymmenien aikana usein, miellyttää paljon, on se, että maa on melkoisella vauhdilla noussut neuvostoajan kurimuksesta nykyaikaiseksi itsenäiseksi valtioksi niin ulkoisilta puitteiltaan kuin henkiseltä ilmapiiriltään. Virolaisia ei koko vuosikymmenien ajan kestäneen sorron aikana muserrettu, eikä vaiennettu kokonaan, vaan he säilyttivät tietyn itsenäisyytensä miehityksenkin aikana. Minusta tuota kuvasi hyvin Viron ensimmäisen oman lipun tarina – lipun, jota säilytetään nyt Tartossa Kansallismuseossa tai oikeammin kansanmuseossa (rahva muuseum). Se kertoo siitä, ettei toivoa menetetty, vaan se eli vahvana taustalla koko ajan.
Tarton kulttuurielämä on vilkasta ja monipuolista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse sain vierailla tällä samalla visiitillä Tartossa oopperassa, jossa nuoret Hiljaisuuden musiikin studion muusikot ja näyttelijät (Vaikuse muusika stuudio) harjoittelivat tulevaa aivan uutta oopperaa, joka perustui 1943 Virosta Suomen kautta Ruotsiin paenneen kirjailijan Karl Ristikiven teksteihin. Kirjailijana hän kuvasi realistisesti virolaista kaupunkielämää 1900-luvun vaihteen jälkeen sekä elämää pakolaisena. Aihepiiriin kuului myös keskiajan kuvaus. Lisäksi hän kirjoitti runoja, lastenkirjoja sekä Viron kirjallisuushistorian Eesti kirjanduse lugu (1954).
Virossa voi myös herkutella niin ruuan kuin myös leivonnaisten kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mikä kohdaltani on merkittävää suhteessa Ristikiveen, on se, että hän on yksi niistä todella harvoista virolaisista ortodokseista, jotka ovat tuottaneet tällaista taidetta. Nyt harjoiteltu ja pian ensi-iltaan tuleva ooppera perustuu Ristikiven kirjaan Rõõmulaul (Riemulaulu tai oikeammin ehkä Ylistyslaulu vuodelta 1966). Tekstissä ja sen nimessä onkin viittaus ortodoksisen kirkon hyvin tuntemaan Marian ylistyslauluun:
”Totisesti on kohtuullista
ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä,
aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.
Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi
ja serafeja verrattomasti jalompi,
Sinua, puhdas Neitsyt Sanan synnyttäjä,
Sinua, totinen Jumalansynnyttäjä.”

Oopperan on säveltänyt virolainen Tõnu Sepp, merkittävä virolainen vanhanmusiikin taitaja, opettaja ja säveltäjä, alansa ”grand old man” ja libreton on kirjoittanut Loone Ots, virolainen kirjailija ja folkloristi sekä kulttuuri- ja kirjallisuustuntija. Kumpikin erittäin tunnettuja virolaisia taiteilijoita ja merkittäviä kulttuuripersoonia. Mukana esityksessä on Hiljaisuuden musiikin studion vanhoja keskiaikaisia soittimia ja koko tarina on upea kertomus mm. pakolaisuudesta ja rakkaudesta. Mikä parasta, esityksiä voi katsella ja kuulla marraskuussa kahdella paikkakunnalla Suomessakin, ainakin mahdollisesti Paltamossa ja jossain muuallakin myöhemmin ilmoitettavalla toisella paikkakunnalla, kun he tekevät vierailun Suomeenkin.
Viron upea kansallismuseo on ehdottomasti vierailun arvoinen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen kohde, jossa tällä visiitillä vierailin ja ihastuin, oli juuri tuo edellä mainittu Eesti Rahva Muuseum eli hieman länsimaisittain ajatellen Viron Kansallismuseo. Se on rakennettu vanhan, kylmästä sodasta karulla tavalla muistuttavan neuvostovallan aikaisen sotilaslentokentän viereen ja museo on rakennettu – ainakin kentältä eli toiselta sisäänkäyntipuolelta katsoen – ikään kuin lentokentän kiitoradan jatkeeksi. Rakennuksena se on hieman myös muisto neuvostoajan prameudesta, mutta sisältä löytyy moderni, uusin teknisin laittein varustettu museo, jossa voisi viettää aikaa vaikka viikon ja ei sittenkään ole varmaa, että on ehtinyt nähdä ja katsoa kaiken.
Vändran ortodoksisesta kirkosta tehtiin neuvostoaikana elokuvateatteri, mutta se on jälleen palautettu kirkoksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Noiden lisäksi olen ollut konserteissa, vieraillut Vändrassa virolaisten ystävieni luona ja tietysti täydentänyt talvivarastojani Latviassa, koska raja on kohtuullisen lähellä ja vierailu aina kannattaa taloudellisesti, tiedä sitten muuten. Lisäksi olin kuvaamassa Tarton yliopiston alaisessa ammattikorkeakoulussa Viljandissa erästä ystäväni luentoa. Vielä tein sipulinhakuretken Peipsijärven rannalle Kasepäähän, Kolkjaan ja Alastkiviin. Tarkoitus on mennä vielä erään merkittävän setukaisnaisen 90-vuotisjuhlille ja tulla viikonvaihteessa kotiinkin, kun sain lippuni vaihdettua uuteen laivaan. Entiseen kun tuli jotain teknisiä ongelmia, mutta eipä tuo haitannut, pidennys oli oivallinen minulle, pääsin näin synttäreille. Hieman muitakin ongelmia ilmeni ystävien auton kanssa, mutta kaikkihan on aina ratkaistavissa vaikka sitten inspiroiden. Lisää tarinaa tarvittaessa jossain myöhemmässä blogijutussa.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

Matka ei ole ollut pelkkää kulttuuria, se on ollut myös kulttuuria. laulua ja viihdettä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

lauantai 14. lokakuuta 2017

153. Halpoja lippuja laivaan

Olen varmaan koko ikäni ollut sellainen hetkestä innostuva, kaikkeen – joskus hulluunkin – mielenkiintoiseen heti mukaan lähtevä. Hieman on vanhuus verottanut tuota intoa, tarmoa ja ehkä energiaakin, mutta onneksi on hyviä ystäviä, jotka aina tarvittaessa potkivat persauksille ja herättelevät tuota jaloa taitoa.
Onneksi ruska on ollut tänä vuonna kaunis. Kuva kotinurkilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niin kävi nytkin, kun aloin jo melkein vajota turhautumisen ja tylsyyden synkkään suohon. Ulkona satoi tai oli muuten masentavan huono sää. Ainoastaan tämän syksyinen ruska on innostanut todella kauniilla väreillään edes sen verran, että on järjissään pysynyt. Pohdin kuitenkin lähtöä jos vaikka minne, pakoon, mutta vanhetessaan tällaisen päätöksen tekeminen vaikeutuu, kun siinä lähdössä on ”liian monta liikkuvaa osaa” jaksamisen ja terveyden osalta. Ja siksi en saanut oikein mitään päätöstä aikaiseksi, kunnes tuli ystäviltä yllättävä esitys. Lähde mukaan!
Liikkuva kivi ei sammaloidu eikä virtaava vesi ihan hevillä jäädy. Kuva kotikaupungistani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aikaa oli melko vähän tehdä päätös ja siihen liittyen samalla liittyä erääseen ulkomaalaiseen organisaatioon, hankkia sen kautta edulliset liput autolle ja itselle sopivaan aikaan matkan kokonaisuutta ajatellen. Mutta kaikki onnistui, tosin hieman kikkaillen, mutta onnistui kuitenkin. Kyllä tietokoneet ovat ihmeellisiä vempaimia.

Nyt minulla on laivaliput mennen tullen, per yksisivu autolta ja kuskilta 20 euroa. Ei ollenkaan paha. Mukavaa, että on osaavia ja tietäviä ystäviä. Parissa tunnissa tuli tehtyä lähtöpäätös ja koko matkasuunnitelma sekä ostettua liput ja loput ovatkin nyt sitten inspiraation varassa. Saa nyt sitten nähdä, minne sitä kaiken kaikkiaan tulee mentyä. Kohteina on kuitenkin paikkoja, joissa en aiemmin ole paljoa luuraillut. Mahdollisuuksia toki on paljonkin.

Tuota Suomenlahden ylittämistä erilaisin keinoin on pohdittu Suomessa jo kauan. Viimeisimmät ajatukset visionääreillä ovat junatunnelissa, jota pitkin mahdollisesti joskus tulevaisuudessa porhalletaan puolessa tunnissa Suomesta Viroon. Nykyisellään lahden yli pääsee kuitenkin melko nopsaan laivoilla, joita kulkee monia ja usein. Noin pari tuntia ja olet jo perillä ja hinta – silloin kun hyvä tuuri käy – saattaa tosiaankin olla enemmän kuin sopiva. Vai mitä sanot tuosta 20 eurosta autolta ja kuskilta yhdeltä matkalta. Aika sopiva.

Yhteen aikaan kuljin matkailuautolla – nyt kuitenkin ylitän lahden pikkuautolla. Silloin kuljin epätavallisempaa reittiä pitkin: Hangosta Palditskiin. Hinta oli silloin jotain reilusti alle 100 euroa – olisikohan ollut 80-90 euroa ja siihen sisältyi miehen ja matkailuauton lisäksi ruoka seisovasta pöydästä ja yölaivalla matkustettaessa myös hytti. Ei myöskään ollenkaan paha, kun matka kaiken lisäksi kesti reilut kolme tuntia. Yölaivaan pääsit aikaisemmin nukkumaan, jos niin halusit ja ruoka oli aamulla ennen satamaan saapumista.

Sikäli kun olen ymmärtänyt, tuolla linjalla on nyt tapahtunut suuriakin muutoksia ja matkustaminen ei ehkä ole enää yhtä helppoa ja halpaa. Nyt Helsingistä lähtevät laivat tarjouksineen kilpailevat jo kovasti tuon yhteyden kanssa ja usein voittavatkin sekä hinnassa että helppoudessa. Tosin kummassakin päässä joutuu silloin ajelemaan suurkaupungissa, joka ei kaikille ole ollenkaan mukavaa – ei minullekaan.

Toinen matkalaista helpottava kikka on hankkia asiakaskortti laivayhtiöön Suomenlahden eteläpuolelta ja näin saa tarjouksia myös sieltä. Näin tein tässä tapauksessa ja kyllä se kannatti. Normaalihinta näin Suomen syyslomien aikana pyörinee jossain 45-50 euron tienoilla per sivu, joten alennus on melkoinen. Ja usein sellaisia tarjouslähtöjä ei saa hyvälle kelloajalle yleisiin loma-aikoihin tai ne on varattava viikkoja aikaisemmin.
Siispä matkaan huomattavasti vähäisimmin varustein kuin normaalisti matkailuautolla liikuttaessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt on eläkeläiselläkin mahdollisuus syyslomailuun ja vieläpä omalla autolla. Saa nyt nähdä, mihin kaikkeen pääsenkään ja kuinka kauaksi aikaa, mutta lupaavalta se näyttää, sillä matkan laadun eräänä takeenahan on jälleen se yksi elämän peruspilareista ja tärkeistä asioista: ystävyys.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 13. lokakuuta 2017

152. Keisarillista hovia ja muita mielenkiintoisia ihmisiä

Kerroin jo aikaisemmin ”Vainajien matkassa” (146) blogijutussa ”uudesta harrastuksestani” hautausmailla kävelystä, joka tosin on liittynyt toiseen harrastukseeni, sukututkimukseen. Olen näin syksylläkin jatkanut noita kävelyjä ja löytänyt hautausmailtakin runsaasti mielenkiintoisia ihmisiä. Useimmat kuitenkin kuolleina.
Mie, Miitrei ja Clarion.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvasi MK)

Toisessa blogissani ”Oltiin sitä ennenkin …” kirjoittelin kevään ja kesän aikana hieman sukujuttuja ja siinä ohessa jotain muuatkin. Kerroin mm. suistamolaisesta ”pelle-pelottomasta”, paikallisesta kylähullusta, Maisun Miitreistä, joka eli ennen sotia Karjalassa ja kuoli talvisodan aikoihin 1940 Helsingissä.
Lapinlahden hautausmaalle on haudattu paljon myös venäläisiä emigrantteja. Siksi siellä näkee runsaasti venäjänkielisiä tekstejä - myös rakennuksissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo ”kylähulluus” on myös yksi niistä aiheista, joka kiehtoo minua – Nettihoukkaa – suuresti. Tuntenenko sitten jonkinlaista samaistumista heihin, vai mikä lienee syynä moiseen. Tiedä häntä! Joka tapauksessa oli mielestäni varsin juohevaa mennä tapaamaan Maisun Miitreitä Helsingin vierailullani. Hän – tai ainakin nyt se, mitä lie hänestä jäljellä - lepäilee nykyään Helsingin ortodoksisella hautausmaalla, Lapinlahdentiellä, ihan Hietaniemen hautausmaan vieressä Helsingin Lapinlahdessa.
Nimilaatta Maisun Miitrein hautaristissä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun sain todella ystävälliseltä (!) Helsingin ortodoksisen seurakunnan kanslian työntekijältä tietää Miitrein haudan koordinaatit, se löytyikin sitten melko helposti. Asiaa auttoi vielä sekin, että hautausmaan kirkossa oli liturgiajumalanpalvelus ja seurakunnan tuttu vahtimestari varmisti minulle vielä paikan ja parin, kolmen muunkin mielenkiintoisen haudan paikat.
Venäjällä tšaarin hovissa mainetta niittäneitä ransakaisen hugenottisuvun kultaseppiä puolisoineen on haudattu Helsinkiin. Tähän on haudattu
Agathon ja hänen vaimonsa Maria sekä heidän lapsensa Oleg ja hänen puolisonsa Sirkka-Liisa Fabergé.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Helsingin ortodoksinen hautausmaa on vierailun arvoinen paikka ja jos aikaa on, vieressä on toinen, Hietaniemen luterilainen hautausmaa, josta löytyy lisää todella mielenkiintoisten ihmisten hautoja. Eihän ne haudat useinkaan mitään turistinähtävyyksiä sellaisinaan varmaankaan ole, vaikka jotkut ovat kyllä upeita tai jollakin muulla tavalla vaikuttavia muistomerkkejä. Minulle tuollaisilla kävelyillä ja ”tapaamisilla” on erilainen tarkoitus. Silloin jollakin tavoin muistelen kyseistä ihmistä, varsinkin, jos tunnen hänet jotenkin henkilökohtaisesti vaikka lukemani perusteella tai minulla on häneen joku yhteys – se voi olla sukulaisuus- tai joku muu yhteys. Usein olen saattanut selvitellä etu- tai jälkikäteen tuon tapaamani ihmisen historiaa, tekoja tai vaikka saavutuksia, kirjoituksia, mitä ne sitten aina ovatkin. Ja niistä tarinoista oppii aina paljon ja voi myös kokea jotain aivan uuttakin.
Suurlähettiläänä mm. Romaniassa toimineen, edesmenneen arkkipiispa Johanneksen hyvän ystävän, ortodoksiseksi papiksikin vihityn vaikuttajan sukuhauta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ja tuolla Helsingin ortodoksisella hautausmaalla tällaisia ihmisiä on runsaasti. Niin paljon, etten yhdellä vierailulla ennättänyt käydä kaikkien sellaisten luona. Osittain se johtui myös siitä, etten ihan tarkkaan edes tiedä, keitä siellä kaiken kaikkiaan on ja jos vaikka jotain arvelen tietäväni, minulla ei ole hautojen koordinaatteja ja etsiminen ilman niitä on melko työlästä. Silloin ainakin tulee käveltyä kunnolla. Siksi vierailuun kannattaa hieman valmistautua ja varustautua sekä kysellä tietoja seurakunnasta.
Papeille on Lapinlahden hautausmaalla varattu ihan oma korttelinsa.
Kuitenkaan hautausmaalla ei ole montaakaan piispaa haudattuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nytkin etsin ja myös löysin joitain ennalta nimeämiäni, joiden hautojen koordinaatit kysyin etukäteen seurakunnan kansliasta. Mutta kyllä hautausmaalla kävellessä vastaan tuli suuri joukko muitakin mielenkiintoisia ihmisiä, jotka olivat jostain yhteydestä minulle tuttuja ja joita sitten jälkeen päin olen jonkin verran selvittänyt – heidän elämäänsä, toimintaansa ja kuolemaansa.
Viipurin (sittemmin Helsingin) piispa Aleksanteri (Karpin) on haudattu Lapinlahden hautausmaalle Helsinkiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Voihan olla, että tällainen hautausmailla kävely on osa vanhenemisriittiäni, näin olen ainakin aikaisemmin luullut. Mutta rehellisesti sanottuna, on siinä muutakin. On ihan oikeasti mielenkiintoista selvittää jonkun ihmisen elämää ja havaita sitten, että tuolla mullan alla hänkin nyt makaa. Ja millaisen elämän eläneenä!
Kirka ja hänen laulajaveljensä Sammy sekä muuta sukua on haudattu ortodoksiselle hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä matkalla kävin monella haudalla tai löysin paikalle enemmän tai vähemmän tarkoituksella tai sattumien kautta. Ennakkoon olin Miitrein haudan lisäksi selvittänyt Kirill eli Kirka Babitsinin hautapaikan ja pari, kolme muutakin, mm. Venäjän keisarinnan Aleksandra Fjodrovnan hovineidin Anna Aleksandrovna Vyrobovan, os. Tanejevan, myöhemmän nunna Marian haudan. Hänestä ja mahdollisesti joistain muistakin kirjoitan myöhemmin omat blogijuttunsa tähän blogiin ja tarvittaessa lisää mahdollisesti johonkin toiseen blogiini (joko ”Oltiin sitä ennekin …” tai ”Pyykkönen”.
Monenlaista mainetta politiikankin saralla niittäneen pastori Mitro Revon vanhemmat, Tapani ja Elisabet Repo lepäävät Helsingin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen kuluneen kevään ja kesän aikana kirjoittanut jo seitsemän tällaista ”ortodoksiseen matkailuun” liittyvää blogijuttua tähän blogiini sarjassa ”Luostarimatkailua” lähinnä omien matkailuautolla tekemieni matkojen ja vierailujen seurauksena. Pari tai kolme paikkaa olisi ollut vielä mielessä, mutta erilaiset syyt estivät juttujen teon niistä. Yhteen ei minua haluttu, toiseen en ehkä itsekään kovin hanakasti halunnut ja kolmas oli muuten vain toistaiseksi väliin jäänyt. Katsotaan nyt saanko niistä joskus jonkinlaiset jutut aikaiseksi. Nyt puran tänne kuitenkin näitä muita kesän aikana kohtaamiani tarinoita.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

151. Kauden 2017 saldo

Matkailuautokesä 2017 ei ollut parhain, mikäli liikkui pelkästään Suomessa. Mutta onneksi matkailuautolla pääsee halutessaan kauemmaksikin Eurooppaan. Näin tein minäkin.
Kylmää pääsee aina pakoon, mutta joskus tulee karhu vastaan, kun pakenee sutta.
Tämä kuva Puolasta toukokuussa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaiken kaikkiaan kesän kilometrisaldo oli ihan kohtuullinen minulle. Joku aina tien päällä oleva ajaa varmasti enemmänkin, mutta minulle nuo ajamani hieman yli 12 200 kilometriä riittivät ihan hyvin. Pisin ajomatka tuli varmaankin tuolla ainoalla Euroopan-turneella, joka suuntautui Via Balticaa Puolaan, sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Ahvenanmaalle ja sieltä viimein kotimantereellekin. Kilometrejä tuolle matkalle tuli hieman päälle 3800 km ja aikaa siihen kului kaksi viikkoa.
Puolassa osaavat ihmiset vielä yöpyä teltoissakin.
Kuva Grabarkasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muut matkat teinkin sitten pelkästään Suomessa ja vielä sillä poikkeuksella, etten tänä vuonna käynyt ollenkaan Lapissa, jossa yleensä olen ainakin syksyisin pyrkinyt käymään ihailemassa ruskaa. Huono, sateinen ja osin kylmäkin kesä ei nyt vain jostain syystä houkutellut lähtemään sinne ja sen sijaan ajelin melkoisesti Pohjois-Karjalassa ja muualla itäisessä Suomessa.
Saksassa ei toukokuussa ollut vielä ruuhkaa leirintäalueilla.
Kuva jostain Frankfurt an der Oderin tienoilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämän kesän erikoisuus oli – kuten lienen jo aikaisemmissa blogijutuissa maininnut – hautausmaavierailut, jotka yhdistin uudelleen heränneeseen sukututkimusharrastukseeni. Toiset tämän kesän aivan erikseen etsimäni matkakohteet olivat luostarit tai niiden jäänteet. Sen lisäksi tutkin ja kirjoittelin jonkin verran Ahvenanmaasta ihan erilaisesta näkökulmasta katsoen kuin ehkä tavallisesti.
Havainnekuva Ahvenanmaan Bomarsundista alueen esittelytaulusta.
Nuo ”teemamatkailut” olivat mielenkiintoisia monella tapaa. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta – niin ihmisten, paikkojen kuin vaikka rakennustenkin historiasta – ja siksi vierailut antoivat melkoisesti uusia kokemuksia. Vaikkapa nuo vanhat hautausmaat, ne ovat kiehtovia paikkoja, jossa tällainen tavallinenkin tallaaja voi tavata suurmiehiä ja –naisia.

Myös vierailut luostareissa – nykyisissä ja entisissä, suurissa ja pienissä – olivat mielenkiintoisia, koska tällä kertaa yritin katsella ja kirjoittaa niistä matkailuautoilijan kannalta, en niinkään täysin ortodoksina, vaikka ilmeisesti joku ”tinahattumies” eräällä matkailuautoilijoitten keskustelupalstalla asiasta hiiltyikin. Piti matkakertomuksia uskonnon tuputtamisena. Jos joku on noin allerginen uskonnolle, hänen ei pitäisi liikkua ulkosalla ollenkaan kuin vain pimeällä ja silloinkin tinapaperista taiteltu hattu päässään. Mutta mahtuuhan meitä maailmaan! Noille tinahattumiehille, uusille folke väätäjille, suosittelen lukemaan Veikko Huovisen kirjan "Ympäristöministeri. Ekotarinoita", josta on pieni lainaus toisessa Happy 1-blogissani: "Hän salasi identitetttinsä".
Valamon luostari Heinävedellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Oman kirjanpitoni mukaan auto oli liikenteessä välillä toukokuun alusta syyskuun loppuun (yhteensä tuona aikana kalenteripäiviä on 153) kaikkiaan 63 päivänä eli melkein keskimäärin joka toinen päivä. Tai toisella tavalla ajateltuna, olin viidestä kuukaudesta matkalla noin kaksi kuukautta. Vilkkain kuukausi oli heinäkuu ja hiljaisin syyskuu.

Matkailuauto ei ole halpa harrastus. Rahaa kuluu polttoaineeseen (diesel), majoittumiseen ja muihin sekalaisiin kuluihin (huollot, kaasu, lauttamaksut, tietullit, erilaiset heräteostokset, kuten kirjat, jne.). Polttoaineisiin paloi rahaa Euroopan turneella noin 400 euroa eli sellaiset 10 eurosenttiä per kilometri ja kotimaassa melkein 900 euroa eli melkein saman verran kilometriltä. Eli noin kymmenellä sentillä tuolla autolla ajelee kilometrin ja silloin laskussa on pelkästään polttoainekulut ja mukana kulkee enimmillään neljä ihmistä.
Nikolai Sinebrykoffin hauta Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muita kuluja matkalta olen kirjannut ylös, ja mikäli ”kirjanpitoni” on edes suunnilleen oikein, rahaa paloi lauttamaksuihin, tietulleihin (joita välttelin) majoitukseen ja erilaisiin muihin ostoksiin (kirjat, talven juomaeväät Latviasta) ja auton huoltoihin ulkomailla noin 800 euroa ja kotimaassa vain reilut 200 euroa. Majoittumisia oli sekä ulkomailla että kotimaassa kohtuullisesti, sillä en harrasta suuremmin ”puskaparkkeja”. Kotimaassa tuli yövyttyä paljon sukulaisten, ystävien ja tuttujen pihamailla tai vastaavilla.

Koska auto on melko uusi, kolmas kesä ajossa, huoltokulut olivat varsin vähäiset, jotain noin satasen luokkaa ja ne menivät lamppujen vaihtoon ja joihinkin pieniin huoltotöihin. Loppukesästä ongelmia aiheutti – ei auto – vaan vuotava kaasupullo.

Kun laskeskelin kokonaiskuluja koko kaudelta, en tietystikään ottanut mukaan auton hankintahintaa ja sen arvon alenemista, en vakuutuksia tai dieselveroa. Voisihan nekin tietysti laskea mukaan, olisi silloin ehkä rehellisempi tulos. Mutta tämäkin tulos – käyttökulut ilman veroja, vakuutuksia ja pääomakuluja – kelpaa minulle.

Joten jos katsoo kauden 2017 saldoa, niin huono sää verotti varmasti matkapäiviä ja sillä tavalla alensi kulujakin. Jos jakaa kaikki tiedossani olevat kulut (ilman ruoka- ja muita peruskuluja, joita olisi kotonakin, tosin ne ulkomailla olivat todennäköisesti pienemmät kuin kotona), summaksi per matkapäivä tulee noin 36 euroa eli halvan eurooppalaisen hotellin yöpymismaksu yhdeltä yöltä ja yhdeltä hengeltä. Nyt tuolla hinnalla pääsi mielenkiintoisiin paikkoihin ja kohteisiin, merenrannalle, vuorille, laivamatkoille ja mihin kaikkeen pääsinkään, yksi tai useampi henki, miten vain. Ei ollenkaan paha!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com