tiistai 24. toukokuuta 2016

083. Luoja, lääkäri ja minä

Onneksi välillä sai vanha mies levätä. Kuva ei kuitenkaan ole, kuten ystäväni Pasi hieman pilke silmäkulmassaan epäili Paavon pirtistä Nilsiän Alholansaaresta, vaas se on Romanian Malinista La Filuta nimisestä pensionaatista.
(Kuva © MK)
Ostin hieman vajaa vuosi sitten uuden matkailuauton tai oikeastihan se on retkeilyauto, rakennettu Knausin tehtailla Saksassa Fiatin alustalle. Koska hankinta jäi hieman myöhäiseksi ja lisäksi ajatukset ja haaveet realisoituivat toiminnaksi ja teoiksi pienellä viiveellä, sain auton varsin myöhään. Pääsin rastittamaan alkuvuodesta hankintalistaa, mitä halusin autooni. Koska listalle tuli useita normaalista poikkeavia ”osia”, auton valmistuminen ja Suomeen saaminenkin viivästyi pitkälle kesään. Kun lisäksi poikani perhe otti melkein heti auton saatuani sen käyttöönsä ja ajeli reilut parituhatta kilometriä Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa, pääsin autollani ajamaan itse vasta jossain heinäkuun tienoilla.

No sitten auton käyttööni saatuani, ajelinkin sillä lokakuulle asti sen, minkä jaksoin. Suunnitelmia oli enemmän, kun oli mahdollista toteuttaa yhtenä kesänä, joten osa jäi seuraavaan kesään, tähän kesään 2016. Mutta aina eivät hyvätkään suunnitelmat toteudu niin, kuin ne on alkuaan ajateltu.
Välillä oli tokia aakeeta laakeeta eikä ihan tiennyt ollaanko Pohjanmaalla vai jossain muualla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Aloitin tuon matkailukauden ajamalla hyvien ystävieni kanssa henkilöautolla Via Balticaa pitkin Puolaan, Slovakiaan, Unkariin ja viimein kohteeseemme Romaniaan. Koska kuskeja oli kolme, ajorupeamat – vaikka ajoimme tosinaan pitkiäkin päiviä – jäivät kohtuullisiksi. Ja matkan varrella koimme monia mukavia kohteita, kuten noista edellisistä blogijutuista voi lukea.

Mutta, mutta … lähes koko talven jäitä poltelleena tuollainen matka käy huonokuntoiselle helposti fysiikan päälle. Reilusti yli 3000 ajokilometriä alkuun hyvässä ja ilmastoinniltaan toimivassa autossa myöhemmin toisessa, joka tosin kulki moitteettomasti, mutta ilmastointi ei reilussa 20 - 25 asteessa oikein toiminut. Ja välillä ajoimme teitä, joita en oikein kuvitellut enää Romaniassakaan olevan. Mutta tulipa samalla saatua kokovartalohieronta.
Matkalla voi kohdata jopa suden lammasten vaatteissa.
(Kuva © MK)

Välillä matkapäivät olivat pitkiä, välillä lennettiin – kaikkiaan yhteensä neljä eri lentoa – onneksi välillä myös levättiin, mutta silti, matka oli selvästi rasittava. Nyt ymmärrän paremmin, miksi Romaniassa asuvan ystäväni vaimo edellyttää puolisoltaan aina matkaseuraa etenkin jos hän ajaa pitkiä matkoja kuten vaikka Suomesta Romaniaan tai toisinpäin. Kumpikin meistä molemmista muista matkalaisista saavuttuamme koteihimme saimme erilaiset taudit niskaamme ja sellaiset antibioottikuurit, joilla kuolee lääkärinkin mukaan kaikki hiirtä pienemmät. Oli oikeassa, sieltä niitä tuli vauhdilla pieninä palasina, niin puutarha kuin mahdolliset hiretkin. Tulipahan vaihdettua jälleen uusi floora vatsaan, nyt tosin hieman väkipakolla.

Vaikka lentäminen edistää matkantekoa, se samalla väsyttää: aikaiset lähdöt, jonottamiset ja "riisuuntumiset" turvatarkastuksissa, sun muut kotkotukset. Tässä mennään Iasiin, Pohjois- tai kai oikeammin Koillis-Romaniaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pitää kuitenkin sanoa, ettei Romanialla ollut mitään selvää syy-yhteyttä sairastumisiimme, osin siihen vaikutti varmasti väsymys ja sen aiheuttama alentunut vastustuskyky, osin vanhat sairaudet, jotka nyt vain pomppasivat taas esille.

Vaikka matkalla saattoi väsyäkin, monta kertaa väsyn syrjäytti Romanian kauniit maisemat. Tässä kuva Karpaateilta Breazasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen

Olen usein pohtinut sitä tilannetta, mitä tapahtuu, jos sairastun ulkomailla. Minulla on varsin vähän kokemusta moisesta. Kerran olin onnettomuuden jälkeen sairaalassa Unkarissa ja herättyäni näin poikani vierellä, jolle totesin yks’kantaan: ”Katso etten jää tänne elävänä enkä kuolleena. Vie pois, mutta mieluummin elävänä.” Kokemuksia on myös Kreikan sairaalasta, kun kiikutin sinne vuokraamallani autolla (olin ainoa, joka vuokrasi ryhmästä auton) ryhmän erään sairastuneen sinne hoitoon. Kummallisesti mies parani hetkessä ja melkein rukoili, että pääsisi pois mieluiten heti. Asuessani itse monta kuukautta Kreikassa, en onneksi tarvinnut paikallista terveydenhoitoa. Sveitsissä asuessani tarvitsin suojarokotuksen vahvistuspiikin laittamista. Minulla oli aine mukanani ja piti löytää vain pistäjä. No, siitä tulikin sellainen retki, että sille on saanut naureskella usein jälkeenkin päin. En kirjoita sitä uudestaan tänne se löytyy silloin kirjoittamastani nettipäiväkirjasta, jonka modifioin uudestaan tänne nettiin, kun alkuperäinen palvelun tarjoaja hävisi maisemista: kts. ”Kommelluksia riittää”.

No noista kokemuksia edes hieman viisastuneena pitemmillä matkoilla minulla on aina mukanani jonkinlainen kotiapteekki: jatkuvasti tarvitsemien lääkkeiden lisäksi mm. antibioottikuuri tai kaksi erilaista ja erilaisia särkylääkkeitä, vatsalääkkeitä ja muita tarvittavia lääkkeitä ja hoitovälineitä. Onneksi en ole tarvinnut vielä kertaakaan särkylääkettä vahvempaa ja nytkin, vaikka likeltä piti, selvisin kuitenkin terveenä kotiin asti.

Toki jokaisessa Euroopan maassa on toimiva terveydenhoitojärjestelmä ja pidän aina mukana myös eurooppalaista sairausvakuutuskorttia, joka avaa helposti ovet lääkärille. Lisäksi minulla on hyvä matkavakuutus, jonka perusteella minut saa helposti pois maasta elävänä tai kuolleena, eikä siirto aiheuta hirvittävästi lisätoimia pojilleni.

Kuolla voin kyllä kotonakin, joten jos nyt sattuisi käymään niin hassusti, että kuolisin jossain matkalla, kuolisin kuitenkin mukavan harrastuksen äärelle. En noin yleensä ottaen ortodoksina pelkää kuolemaa, mutta eihän se mukava ole sukulaisille. Matkojani ei rajoita pelko sairaudesta tai muukaan asian pelko. Matkasuunnitelma saattaa tosin muuttua, kun sairastaa, niin nytkin tapahtui. Mutta on tässä silti ihan mukavasti aikaa ajella eripuolilla kaunista Eurooppaamme. Onneksi minulla on mahdollisuus tehdä suunnitelmat yksimielisesti, vain tuo otsikossa määrätty kolminaisuus voi sen muuttaa. Tosin yksi heistä ei kerro tekemisistään, ne vain havaitaan, toinen onneksi kertoo, mutta vielä ainakin toistaiseksi harvemmin ja saattaa silloin muuttaa suunnitelmaa. Jäljelle jää enää se kolmas, joka sitten toimii tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Mikäs tässä on mennessä!


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

lauantai 21. toukokuuta 2016

082. Elän ja liikun vapaan avusteisesti

Vanhuus, tai ainakin tämä ikääntyminen, on siitä mukava asia, että voi ihan oikeasti ja yleensä turhia häpeilemättä olla laiska ja jättää tekemättä useita asioita, jotka normaalisti tai yleensä erilaisten sovinnaisuussääntöjen mukaan pitäisi tehdä. Aloitin harjoittelun eläkeläisenä oloon jo aikaa sitten. Minulla on mm. jo vuosien ajan käynyt kotona siivooja, joka samalla on oma mielenterveyshoitajani ja hyvä ystäväni ja joka tietää paremmin, missä tavarani ovat, kuin minä itse. Enkä ole siksi pölyimuriin kotona tarttunut. Tosin hieman olen joutunut väkisin tutustumaan sen mekaniikkaan ja käyttötapoihin autojani siivotessa.

Blogisti kuvattuna laiskottelemassa Karpaateilla Romaniassa.
(Kuva © MK)
Oma elämänfilosofiani on näin eläkkeellä ollessa ollut melko pitkälti se, että syön, kun on nälkä; nukun, kun nukuttaa; herään, kun ei enää nukuta, jne. Kaavani sopinee melko moneen elämäntilanteeseen, sanoisin useimpiin. Kun aikanaan olen joutunut elämään työssä noin neljäkymmentä vuotta minuuttiaikataulun mukaan, nyt en yleensä enää tunnista minuutteja. Kelloaikaakaan en normaalisti tiedä, arvioin sen auringosta, jos se paistaa. Jos ei paista, jatkan lepäilyä ajasta suuremmin murehtimatta. ”Kellossani” on kaksi aikavyöhykettä: päivä ja yö, joista ensimmäinen saattaa joskus mutta harvoin tarkentua määreisiin: aamupäivä, iltapäivä.

Kalenterini heitin eläkkeelle jäätyäni pusikkoon ja ainoa kalenteri, joka vielä on, on matkailuautoni lokipäiväkirja, johon merkkaan huollot ja muut autoni toimenpiteet sekä paikat, joissa sillä käyn ja kilometrit. Mutta nekin, jos satun muistamaan. Saatan sinne toki merkitä nuo omatkin huoltokäyntini, joita näin iän lisääntyessä alkaa olla entistä enemmän ja muistin tueksi on hyvä ne jonnekin merkata.

Kun lähden jonnekin lyhyeen reissuun, en aina välttämättä tiedä lähtiessä, minne olen menossa. Risteyksissä arvon, mihin suuntaan pohjoiseen vai etelään, itään vai länteen tai sitten vain menen ihan intuition vallassa. Mielenkiintoisiin paikkoihin olen tällä menetelmällä yleensä ”eksynytkin”. Vajaa vuosi sitten hyvä ystäväni harmitteli, kun ei päässyt mukaani ruskaretkelle Lappiin. Lohdutin häntä sanoen, etten itsekään tiennyt lähtiessäni meneväni Lappiin.

Autossa minulla on aina ns. täysi lähtövarustus eli lähdön hetkellä mukaan ei tarvitse enää ottaa paljoakaan, yleensä tietokone ja muut vastaavat kommunikointivälineet sekä hieman evästä. Ruokaa ja juomaa saa aina matkankin varrelta. Ja paljon muutakin, jos sattuivat unohtumaan tai olemaan pesussa.

Autoni perässä on kahden pyörän teline, jossa yleensä pidän omaa polkupyörääni. Tänä vuonna tein hieman muutoksia. Varustin normaalin miestenpyöräni, Helkama Kulkurini, sähköavusteiseksi paikallisessa polkupyörähuoltamossa. Enkä ole katunut. Nyt sitten raahaan tuota ns. sähköavusteista polkupyörääni pitkin ja poikin maailmaa autoni perässä.

Hankittuani pyörän, mietin, miksi en ollut hankkinut sitä jo aiemmin. Hieman sitten rauhoittelin itseäni sillä, että hyvä näin, tuona miettimisaikana akut ja koko pyörän tekniikka on kehittynyt todella paljon ja nyt sain paljon paremman pyörän. Peli on todella mainio.

Lyhyen kokemuksen perusteella voin siksi jo nyt lausua monia henkilökohtaisia arvioita sähköavusteisesta pyörästä, sen hankinnasta ja käytöstä. Joten olepa hyvä vain:

* Älä hanki halpispyörää, hintaero – etenkin jos teet vanhasta, hyvästä pyörästä sähköavusteisen – on melko pieni ja laatuero huomattava.
* Vanhemmalle ihmiselle tangollinen miesten pyörä ei ole paras mahdollinen, mutta jos jalka suinkin nousee tangon yli, pyörä on hyvä ja tukeva, tanakka peli.
* Hanki samalla pyörään muutkin tarvittavat varusteet: pyörälaukku tarakalle tai oikeammin takapyörän sivuille ja/tai kori eteen, kypärä päähäsi, suojapussi pyörälle kuljetuksen ajaksi auton perään, hyvä vaijeri- tai muunlainen lukko oman pyörän lukon lisäksi, valot.
* Osta mieluummin laatua kuin sekundaa. Hyvä firma takaa yleensä hyvän tuotteen. Vertaile ja tutki, ennen kuin ostat. Netistä löytyy paljon tietoa. Kysy neuvoa asiantuntijoilta vaikkapa pyörähuollosta.

Sähköavusteisella pyörällä ajo etenkin tällaiselle polvien kulumisesta kärsivälle vanhenevalle miehelle on melkein juhlaa. Korkeallekin mäelle nousee keposesti, suorilla menee lujaa ja hikeä ei suuremmin pukkaa. Pyörällä saa ajaa laillisesti noin 25 km/h nopeudella, maastosta ja tien laadusta ja avustuksen yms. käytöstä riippuen, yhdellä akullisella noin 30 – 140 km. Jotkut ovat viritelleet pyörää nopeammaksikin ja silloin se muuttuu – ainakin poliisin ratsiassa – rekisteröitäväksi mopoksi. 25 km/h on jo ihan riittävä nopeus vanhalle miehelle, väliin melkein pelottaa vauhti huonommalla, kuoppaisella tiellä. Joihinkin malleihin saa myös ns. kaasukahvan, eli sitä voi käyttää ajaessa, kunhan ensin saa normaalisti polkemalla moottorin ”käyntiin”.

Oma Yamahani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suuresti olen nautiskellut tällaisesta pyörästä ja ajotottumuksiani on ehkä hieman helpottanut se, että minulla on myös 650-kuutioinen custom-moottoripyörä, jota aina kesäisin käytän, kun on siihen aikaa ja mahdollisuus. Moottoripyörä on opettanut liikkumaan ”moottoroidulla pyörällä”, mikä ajo monen kohdalla pelkän normaalin polkupyörän jälkeen tuntuu alkuun varmasti oudolta, joistain jopa pelottavalta.

Matkailuautoni painoa pyörän sähköavusteisuus ei suuresti lisännyt entisestä polkupyörästä. Pelkkä etupyörän moottori piuhoineen ja kahvoineen painaa varmaan reilun kilon, mutta akku on jo raskaampi. Se on tarakalla ja sen voi aina irrottaa siitä pois kuljetuksen tai vaikka säilytyksen tai parkkeeramisenkin ajaksi. Se painaa pari, kolme kiloa (ehkä), joten akun poiston jälkeen pyörän nosto korkealla sijaitsevaan telineeseen ei ole ylivoimainen, vaikka hieman sovittelua ja kärsivällisyyttä se vaatii, kun teline on melko korkealla. Akku on kiinni tarakassa lukolla ja avaimella, joten sen pois ottaminen kaupungilla pyöräparkissa ei ole välttämätöntä.

Muutoin tämän modifikaation vuoksi vanhan pyöräni arvo nousi varmaan tuplasti entisestä ja se on siksi entistä houkuttelevampi kaappauskohde, etenkin jossain köyhemmässä Euroopan maassa kuten vaikka Suomessa. Siksi hankin pyörään hyvän ja tehokkaan vaijerilukon, jolla sidon etupyörän ja rungon sekä vielä takapyöränkin telineeseen kaupungilla parkissa ollessa ja miksi ei myös auton perässä ollessa. Jälleen muuten osoitus siitä, että lisääntynyt omaisuus ei aina tuo onnea. Se tuo mukanaan myös lisää huolia.

Rollaattoria tai edes sähköavusteista rollaattoria en ole vielä edes harkinnut hankkivani. Välineeseen (ilman sähköä) olen toki tutustunut jo muutama vuosi sitten, kun kavereitten kanssa vietettiin iloista kesämökki-saunailtaa ja kaverin mökiltä löytyi yhden mukana olleen vanhempien rollaattori. Teimme välittömästi maastoon crossfit-rollaattoriradan, jota pörräsimme kilpaa sen aikaa kun kestimme sen kanssa pystyssä. Se, siis rollaattori, kun on niin herkkä kaatuilemaan  ainakin maastossa ja etenkin saunailtoina. Joten katsotaan sitten, mitä kotkotuksia aika ja ikä tuo mukanaan tulevaisuudessa. Nyt kuitenkin mennään näillä eväillä ja avusteilla, mitä on.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

081. Hiivatin kanssa huollossa – molemmat

Olen varsin epäkätevä käsistäni, mitä tulee autoihin ja niiden huoltamiseen. Siksi jätän ne hommat ammattilaisille ja onneksi minulla on tuttuja, jotka ymmärtävät hieman enemmän autojen päälle ja opastavat tarvittaessa. Normaalisti huollatan autoni säännöllisesti sekä syksyisin että keväisin – ajokauden lopussa ja alussa, kumpikin huolto on kuitenkin hieman erilainen.

Kun tuo autoni on vielä melko uusi, vuoden ikäinen, se pitää huollattaa tietyn ohjelman mukaisesti ja tietyissä huoltopisteissä, ei ihan missä tahansa. Kuten eräissä noin vuosi sitten kirjoittamissani blogijutuissa ”suuresti kehuin ja ylistin” Fiatin huolto-organisaatiota, niin pitää rehellisyyden nimissä sanoa, ettei se paljoa ole siitä parantunut. Yhtä pimeää näyttäisi olevan yhä edelleen. Tämä on tietysti aivan oma henkilökohtainen näkemykseni saamastani palvelusta.

Kun satun asumaan periferiassa, Mikkelissä, missä ei ole Fiatin omaa takuuhuoltopistettä, minun pitää ajaa joko reilut sata kilometriä suuntaansa joko Varkauteen, Savonlinnaan tai vaikkapa sitten Lahteen, joista lähin takuuhuoltopaikka löytyy – mutta vain auton osalle – Ducatolle ei sen päällä olevalla ns. asuinosalle.

Kun näin takuuaikana niitä takuunalaisia pikkuvikoja toki löytyy asuinosastakin, minun pitää siis pääsääntöisesti ajaa ensin vaikka Fiatin autohuoltoon ja sitten jonnekin asuinosan huoltoon – lähin taitaa olla Kuopiossa. Enpä arvannut tätä autoa ostaessani ja jos nyt olisin osamassa uutta autoa, miettisin tarkkaan nämä asiat niin, että ne toimisivat parhaalla mahdollisella tavalla ja lähellä kotipaikkakuntaani.

Rehellisesti sanottuna pienten vikojen takia ei kyllä kannata edes takuuhuoltopisteeseen mennä, koska matkan teko tulee kalliimmaksi kuin korjuuttaa vika nyrkkipajalla ja maksaa itse. Siihenköhän Fiat on tähdännytkin?

Jos tai kun sitten aikanaan autossa ei ole enää takuuaikaa, sen voi huollattaa missä vain ja homman osaavat myös Mikkelissä. Takuuaikana korjaaminen kun kuitenkin sitten on riskipeliä, jos joku sattuu johtumaan siitä, että joku on korjattu muualla, takuu ei korvaa. Heh, heh!

Tänä keväänäkin sitten ”takuumatkailin” autoni kanssa: ajoin ensin Lahteen, koska sain Fiatilta kutsun tulla vaihtamaan autoni virtalukko, jossa on ilmennyt vikaa Ducatossa. No sinne – ja kysyin siellä, voisivatko he korjata samalla takuutyönä sähköportaan, joka ei toiminut. ”Eivät voi, ei ole auton korjausta”, sain vastaukseksi. Sitten ajoin Nummelaan, missä suoritettiin takuuohjelmaan kuuluva tiiviystarkastus, jota tarkastusta ja jokavuotista 140 euron maksua ilman auton tiiviystakuu ei ole voimassa. Samalla autosta löytyi lähtöhetkellä pieni venttiilivika kemssasta ja osaa ei tietysti ollut heti saatavilla, joten piti tehdä melko luovia ratkaisuja jälleen kerran.

Ei tällainen ole hyvää mainosta niin autolle (Fiat) kuin asunto-osallekaan (Weinsberg). Asiakas pomppaa jonkun aikaa ja sitten se loppuu ja vanha sanonta ”hyvä kello kauas kuuluu, paha kello vielä kauemmaksi” antanee bonuksensa autofirmoille. Tässä osa niitä bonuksia minultakin.

Lisäksi Fiatin tiedotus vaikkapa siellä, mistä ihmiset asioita yleensä selvittävät, netissä, on melko pintapuolista. Fiatin sivuilta ei ainakaan minulle selvinnyt oikeastaan mitään sellaista, mitä tietoa olisin oikeasti tarvinnut. Eikä kyllä oikein asunto-osankaan valmistajan sivuilta, vaikka taustalla on Knausin suuri ja maineikas saksalainen tehdas. Joten jonkinlaisen nettisuunnittelun paikka olisi noilla sivuilla – ainakin minun mielestäni.

Fiatissa on ilmennyt lukuisia pikkuvikoja: kaukosäätöavain ei toiminut, vinkkarin ja peruutuskameran kanssa oli ongelmia, sähkörappu ei toiminut, kun katkaisijan piuhat olivat irti, nyt viimeisimpänä vessan huuhtelu ei toimi, kun joku venttiili on rikki. Vuoden vanhassa autossa. Ei nuo viat ajoa ja menoa suuremmin ole haitanneet, mutta kuten kai jo jossain kirjoitin, luulin ostaneeni uuden auton, en mitään ”tee-se-itse-uudestaan-kappaletta”.

Jottei murinani kohdistuisi liikaa varsinaiseen ideologiaan, matkailuun auton kanssa, se on toiminut ja toimii hyvin tällä autolla. Auto on minulle sopivan kokoinen (alle 6 m), se on varusteltu mukavasti ja minulle sopivasti – kaikki tarvittavat toimet hoituvat autossa mainiosti. Mutta miksi ihmeessä kaikki pitää sitten pilata tällaisella pikkunäpertelyllä ja toimimattomalla organisaatiolla ja joustamattomuudella ja huonolla asiakaspalvelulla.

Fiat on ymmärtääkseni uudistanut organisaatiotaan Suomessa viimeisen vuoden parin aikana suuresti. Tänä vuoden aikana itseäni lähin huoltopistekin (Varkaudessa) on ainakin nimen ja osoitteen perusteella vaihtunut. Fiatin puhelinpalvelu pelaa, jos pelaa, vastaaja lienee jossain kaukana – ulkomailla. Sain aikanaan hänen kauttaan linkin autoni manuaaliin, joka minulta puuttui. Puuttuu muuten yhä, sillä vaikka annoin autoni valmistenumeron, en saanut automaattivaihteiselle autolle tehtyä manuaalia, vain manuaalivaihteiselle. Olen kysellyt aina aika ajoin myyjäliikkeestäkin tuota manuaalia ja saanut yleensä saman vastauksen: ”Emme saa niitä Fiatilta.”

En kyllä suuresti ihmettele, jos jonkin ajan kuluttua suurimmaksi osaksi alkaa matkailuautojen alustana olla muita merkkejä kuin Fiatia, jos tuollainen meno jatkuu. Minua ei suuremmin harmita merkkinä Fiat - se on siinä samanlainen kuin muutkin – mutta kyllä Fiatin suomalaiset tekevät ilmeisesti kaikkensa saadakseen merkin tason ja maineen alenemaan. Asiaa kannattaa tarkastella muuten itsekohtaisesti ns. empiirisesti: kun ajelet autollasi Suomessa, katselepa kuinka paljon Fiateja tulee vastaan. Suurin osa lienee jo hieman iäkkäämpiä paketti- ja matkailuajoneuvoja, varsin vähän henkilöautoja. Lienee sekin merkki jostain.

No auto on uusi, mutta kuski jo vanhempaa kalustoa. Takuuaika ja jopa sormuksessa joskus ollut merkintä päivämäärästä ”parasta ennen” on ollut ohi jo kauan. Kuskikin vaatii huoltoa ja olenkin satuttanut nämä kaikki huollot – auton ja kuskin – näin keväälle ennen matkailuautokauden tiivistä alkamista.

Minusta on paljon mukavampi sairastaa – silloin kun sitä pitää tehdä – kotimaassa kuin ulkomailla, vaikka onnistuuhan toki sekin. Kerran olin tajuttomana unkarilaisessa sairaalassa Miskolcissa, lähellä Tokajia. Kun heräsin lääkärin pöydällä ja totesin ”hieman suomalaisesta vastaavasta poikkeavan” tilanteen, sanoin saattajalleni, että pidä huoli, etten tänne jää. En elävänä enkä kuolleena. Muita isompia tutustumisia ei sitten ole ollutkaan pitkään aikaan – joskus aiemmin Kreikassa ja hieman myös Romaniassa ja kaikkien noiden jälkeen on yhtä juhlaa sairastaa Suomessa.

Pitkällä matkalla voi kuitenkin sattua mitä vain. Sen totesin nyt, kun tein muunlaisen matkan kuin matkailuautomatkan. Mutta onni onnettomuudessa, sekin sairastuminen sattui päivä pari matkan jälkeen, mutta olisi voinut sattua matkallakin. Siksi hyvä ennakkovarustautuminen on aina välttämätöntä vakuutusten, lääkkeiden, hoitovälineiden ja monen muun asian suhteen tälläkin saralla. Ja tietysti tämä vuosittainen henkilökohtainen ”alustan rasvaus ja huolto”, se on hyvä meidän vähänkin iäkkäämpien tehdä aina ennen matkojen alkua.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

maanantai 9. toukokuuta 2016

080. Juhlintaa ja ruokaa vainajien kanssa

Kun tällainen reilusti yli kuusikymppinen matkustelee, jossain vaiheessa matkaa alkaa jo jalka hyytyä ja tahti hiljentyä. Nyt kun matkaa on tehty alun kolmatta viikkoa joka päivä ja usein vielä pitkiä päiviä, lähteminen seuraavaan uuteen kohteeseen alkaa jo hieman mietityttää. Mutta onneksi ystävämme eivät välitä siitä liikaa ja onneksi he antavat aina aika ajoin riittävästi taukoja levätä. Silti alkumatkan noin seitsemäntuntiset yöunet ovat venyneet jo nyt noin yhdeksäntuntisiksi ja mielellään loikoilen vielä yhden tunnin siihen päälle herättyäni.


Ihaninta tällaisessa matkustelussa on se, että sitä tehdään aivan muut kuin taloudelliset tai vastaavat intressit mielessä. Kohteiden valinta on täysin henkilökohtaista ja vierailua auttavat usein ihmisten väliset hyvät suhteet ja laaja tuttavakenttä. Moniin kohteisiin päästään siksi tutustumaan eri tavalla kuin normaali turisti. Moni asia, alkaen vaikkapa majoituksesta ja ruokailusta, koetaan ja eletään enemmän perheen jäsenenä kuin vieraana.

Ihanaa on koko ajan ollut myös se, ettei mitään suurempaa terveydellisiä ongelmia ole ilmennyt. Pientä nuhanpoikasta aivan viimeisinä päivinä. Normaalit vatsa- tai muut vastaavat vaivat ovat olleet poissa, vaikka ruokailtu ja eletty on kuin paikalliset. Ruoka noin yleisesti ottaen on varsin turvallista Romanissa. Mutta aina kannattaa katso, missä ja mitä syö.

Autonkuljettajamme, isä Neculain vanhin poika, seminaarilainen Andrei, Galatan luostarissa odottamassa matkalaisia lähteväksi seuraavaan paikkaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suceavan alueen jälkeen matka on jatkunut Iaşia ja sen ympäristöä katsellen. Olen käynyt paikoissa, joissa olen joskus aikaisemmin vieraillut ja runsaasti aivan uusissa, ennen kokemattomissa paikoissakin. Yksi tällainen oli mm Mănăstirea Cetățuia din Iași, Cetățuian luostari ja tapaaminen siellä mielenkiintoisen munkin, filosofian tohtori Grigorie Ciulinarun kanssa. Luostarin perusti aikoinaan Moldavian hallitsija, ruhtinas Gheroghe Duca, joka hallitsi aluetta 1600-luvun lopulla.
Mănăstirea Cetățuia din Iași
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostarin on nykyisin tunnettu viineistään. Siellä valmistetaan hyvälaatuista puna- ja valkoviiniä sekä roseviiniä, joita emme nyt kuitenkaan vierailulla ostaneet emmekä edes valitettavasti maistaneet. Mutta luostariin mennessä havaitsimme asian, koska vastaan tuli useita ihmisiä isoja pulloja kantaen. Luostari on myös aikojen saatossa ollut hallitsijan kesäresidenssinä, ja nykyisin nämä tilat – kuninkaan, kuningattaren ja prinsessan huoneet – ovat museokäytössä, täynnä historiallisia niin hallitsijaan kuin myös mm. ortodoksiseen kirkkoon liittyviä esineitä.

Satuimme olemaan paikalla samaan aikaan kuin melkoisen korkea iaşilainen mustalla, suurella Mersulla liikkuva poliisipäällikkö autonkuljettaja/henkivartijan ja perheensä kanssa ja meidät liitettiin saumattomasti tähän ryhmään ja kiikutettiin ympäri luostaria isä Grigorien ohjauksessa. Tekstiä tuli isä Grigorien suusta englanniksi ja romaniaksi niin vauhdilla, että meinasi jossain vaiheessa olla vaikeuksia pysyä mukana juoksussa. Mutta kieltämättä, hän osasi hommansa ja tiesi paljon ja osasi kertoa sen hauskasti ja vaikuttavasti, huumoria unohtamatta. Melkoinen suoritus entiseltä matematiikan opettajalta, nykyiseltä munkkitohtorilta.

Isä Grigorie hallitsijan huoneesta tehdyn museon ovella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jälleen kerran toteutui sama asia: tartu aina nopeasti kiinni hetkeen ja anna mennä, carpe diem. Ole rohkea ja avoin, niin maailma avautuu ihan eri tavalla kuin sille, joka on ennakkoluuloinen ja varauksellinen. Pidä silmäsi ja mielesi avoinna, kysy, vastaa ja elä reilusti. Näin näet ja koet aina enemmän.


Yhteiskuvassa isä Grigorien ja poliisipäällikön kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Palatul Culturii Iasissa.(Kuva © Hannu Pyykkönen)



Kulttuuripalatsin kellotornissa.
(Video ja kuva © Hannu Pyykkönen)



Toinen vastaava erikoinen tapahtuma sattui pitkään remontin alla olleessa ja aivan äskettäin, vuoden alussa avatussa Iaşin Kulttuuripalatsissa (Palatul Culturii), jossa on useita museoita ja näyttelyjä ja sadoin metrin käytäviä ja varmaan sadoittain huoneita ja tuhansittain kohteita siellä

Rakennuksessa on Moldavian historian, Stefan Procopiun tiede ja tekninen museo, Moldavian etnografinen museo ja taidemuseo, joissa ennätimme käydä, mutta myös runsaasti muutakin katseltavaa. Saimme tuttavan esittelijän ja hänen avustuksellaan aivan upean, eloisan vanhan rouva Zamfirin kertomaan talosta ja esineistä. Eikä siinä kaikki, pois lähtiessä, aivan paikan kiinnimenon hetkellä, tapasimme käytävässä herra Ion Cristean, yhden maan parhaista kellomestareista, joka sitten tietysti kysyi: ”Haluammeko mennä palatsin korkeaan kellotorniin?” – mitäpä siihen voi vastata muuta kuin: ”Kyllä, mielellämme”.

Ensin hissillä ylimpään kerrokseen, sieltä jyrkkiä portaita ensimmäiseen huoneeseen, jossa oli kellokoneisto ja sieltä sitten vielä entistä jyrkempiä portaita ylemmäksi, ihan huipulle saakka. Mukanamme ollut ystävämme, sekä hänen ystävänsä – korkeakorkoisissa kengissä liikkuva tyylikkäästi puettu nainen – kiipesivät myös ylös asti kengistä ja asusta huolimatta, sillä harvoin kai heillekään tarjoutuu tällainen tilaisuus: nähdä vanha kello, sen toiminta ja kellotorni ja samalla saada asiantunteva luento kellon toiminnasta ja huollosta. Kyllähän sitä vanha mies välillä puristi tiukkaan kaidetta ja kiipesi ylemmäksi, mutta se kannatti. Kokemus oli mahtava.

Jäätelöllä.(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Palatsin ja kellotornin jälkeen maistui kylmä ohrapirtelö ja ohessa vielä jäätelöannos lämpimässä säässä – ainakin meille suomalaisille – lähellä olevan valtavan kauppakeskittymän reunoilla olevan puiston äärellä. Puisto ja kauppakeskus olivat hyviä muistutuksia siitä, että Romanissa on muutaman vuoden aikana tapahtunut valtava kehitys niin taloudellisessa kuin monessa muussakin suhteessa. Vielä muutama vuosi sitten paikalla oli puistoa ja muita rakennuksia, nyt puistoon kohtuullisen hyvin sijoittuva, valtava kauppakeskus, Palais Mall.

Päivien aikana saimme vierailla vielä muutamassa vanhoissa luostareissa, sillä kuljettajamme, ystävämme vanhin poika, pian yliopisto-opintonsa aloittava Andrei, tarvitsi ajokokemusta ja siksi ajelimme näin. Samalla saatoimme antaa vanhemmille, ystävillemme, aikaa tehdä omia töitään ja vaikka levätä. Me sen sijaan emme suuremmin levänneet, vaan riensimme paikasta toiseen, uupumatta.

Kierrosten ja vierailujen jälkeen saimme toki ruuan päälle ottaa savolaisittain ”ruokaperräiset”, jotta jaksoimme lähteä uusiin kohteisiin, jotka molempina iltoina olivat praasniekat, ortodoksisen kirkon nimipäivät, vierailun kohteena olevan kirkon oman pyhän muistopäiväjuhlallisuudet.

Ensimmäinen praasniekka ravintola Diplomatissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Toinen praasniekka Toma Cozman kirkossa.
Katso lyhyt video Facebookin sivuilta samasta tilaisuudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ensimmäisen praasniekan kohteena oli iaşilainen seurakunta, Parohia Izvorul, jonka kirkko nimen mukaisesti on pyhitetty Kristuksen elävöittävä lähde ikonin muistolle (muistopäivä kirkkaan viikon perjantaina) ja toinen praasniekka liittyi pääsiäisen jälkeisenä Tuomaan sunnuntaina vietettävän apostoli Tuomaan muistoon ja hänelle nimettyyn Biserica Toma Cozman kirkkoon ja sen praasniekkaan.

Praasniekat olivat jollain tapaa samanlaiset, mutta samalla erilaiset tunnelmaltaan. Molemmissa kirkoissa vietettiin ensin juhlailtajumalanpalvelus, minkä jälkeen kokoonnuimme yhteiseen ruokailuun. Ruokapöydästä ei näin pääsiäisen ja Suuren paaston jälkeisenä aikana puuttunut mikään. Ja ruokaa oli runsaasti. En millään ehtinyt tai paremminkin jaksanut maistaa kaikkea.


Kuva alttarista.
(Kuva © MK)

Toinen juhla-ateria nautittiin komeassa iaşilaisessa ravintola Diplomatissa, toinen kodikkaasti kirkon pihalle pystytetyissä suurissa teltoissa lämpimässä illassa. Kuten mainitsin, kumpikin juhla oli tunnelmaltaan hieman erilainen, ensimmäinen ehkä hieman virallisempi ja sitä kautta ehkä myös jäykempi, toinen kodikas, ystävällinen ja välitön, jossa isä Mihail hauskuutti meitä suomalaisia vieraita ystävällisyydellään, kielitaidollaan ja välittömyydellään.

Praasniekan herkkuja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siinä tuli maisteltua monenlaisia romanialaisia herkkuja, joista jo jossain aiemmassa blogijutussani mainitsinkin. Samalla saimme tutustua ihaniin uusiin ihmisiin. Vieressäni istui viehättävä, englantia hyvin puhuva romanialisen yliopistollisen oppilaitoksen rehtori ja hänen unkarilaista sukujuurta oleva ja valokuvausta harrastava miehensä, jonka kanssa kuvasimme vierekkäin – toisiamme vielä silloin tuntematta – hyvässä sovussa kirkossa. Tapaamisien johdosta on tullut myös uusia Facebook-kavereita, vaikka – kuten senkin jo aikaisemmin olen kertonut – ajattelin hieman vähentää toimintaani siellä.

Isä Neculain kirkko on vielä hieman kesken rakennustöiden osalta, mutta kirkkoon mahtuu silti satoja ihmisiä. Telineet eivät haittaa suuresti.
(Kuva © MK)

Tuomaan sunnuntaina, joka siis on ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen, täällä Romaniassa vain yli kuukauden myöhemmin kuin meillä Suomessa, olimme mukana isä Neculain kanssa Käsittätehdyn ikonin (Sf. Mahraman) ja Brânkovenin marttyyriperheen muistolle pyhitetyssä kirkossa liturgiassa, joka siis on ortodoksinen päiväjumalanpalvelus, jossa kirkkokansalle (niille ortodokseille, jotka ovat siihen valmistautuneet) jaetaan ehtoollinen.

Suomalaisesta perinteestä hieman poiketen, täällä aloitetaan jo sunnuntaina ajankohtaan liittyvä vainajien muisteleminen. Suomessa se yleensä alkaa Tuomaan sunnuntaita seuraavana Tuomaan tiistaina, joka on ortodoksisessa kirkossa yleinen vainajien muistelupäivä. Täällä menimme Leţcanin hautausmaalle joukolla mukanamme runsaasti ruokaa. Minulle, jolle tällainen traditio ei kuitenkaan ole niin kovin tuttu, vaikka Suomestakin sitä löytyy, ihmetytti ruuan määrä. Sitä otettiin mukaan melko runsaasti, vaikka tälle kyseiselle perhehaudalle sitten kokoontui vain seitsemän henkilöä. Söimme hieman, koska ennen liturgiaa olimme paastonneet. Tarjolla oli vaikka mitä: pääsiäismunia, leipää, viiniä, cozonacia, paikallista pashaa ja muuta. Ystävämme eivät syöneet paljoa, joten mekin hieman varoen sitä teimme ja syyn ymmärsimme kohta.
Vainajien muistelupäivänä hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pian tuli paikalle puolenkymmentä ortodoksista pappia ja he alkoivat toimittaa lyhyitä rukoushetkiä haudoilla. Koska perhehauta oli melko lähellä hautausmaan porttia, itse asiassa heti portin vieressä, pappi lauloi avustajansa kanssa pääsiäistroparin, ("Kristus nousi kuolleista" romaniaksi), kaatoi viiniä ristin muotoisesti haudalle, jonka hän siinä samalla kiersi. Kun he siirtyivät seuraavalle haudalla toimittamaan, tapahtui jotain, jota en osannut odottaa: haudalle kokoontui hetkessä, kuin maasta nousten, kymmenittäin ulkoisesta olemuksestaan päätellen ilmeisen köyhiä ihmisiä, useat heistä selvästikin romaneja. Aivan kuin jostain tyhjästä ilmestyen paikalla oli hetkessä pari-kolmekymmentä ylimääräistä ”vierasta”, joille nämä ruuat sitten jaettiin hyvässä järjestyksessä, mutta melko nopsaan, sillä heillä oli kiire seuraavalle haudalle.

Vilskettä hautausmaalla.
(Kuva © MK)
Kaikilla oli mukana omat muovipussit, jonne herkkuja ahdettiin, joillakin jopa oma suuri muovipullo, jonne laitettiin muovimukiin saatu viini pikaisen maistelun jälkeen. Siinä ei kauaakaan viivytty yhdellä haudalla, kun jo siirryttiin seuraavalle. Tiedustelijat olivat selvästi tiedustelleet parhaat kohteen ja niissä riittikin sitten melkoinen kuhina, jonka seurauksena vainajan sukulaisten ruokakorit olivat pian tyhjiä. Eräänlaista sosiaalityötä tämäkin.

Pappi teki viinillä haudan päälle ristin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Haudoilla vierailevat ihmiset, sukulaiset, joita muuten oli todella runsaasti, olivat selvästi satsanneet näihin ruokiin, eikä niissä suinkaan ollut mukana mitään sopimatonta tai vanhoja tuotteita. Yleensä se oli juuri leivottua, äsken tehtyä. Minkäänlaista keräämistä tai ruuan antamista ei tapahtunut eikä jostain harvasta yrityksestä huolimatta annettu tapahtua kuin vasta sen jälkeen, kun pappi oli toimittanut rukouspalveluksen haudalla.

Samalla tämä haudoilla käynti oli eräänlainen sosiaalinen tapahtuma. Sinne pukeuduttiin kauniisti ja siististi ja tavattiin tuttuja, joista osa oli tullut melko kaukaa omalle perhehaudalleen. Mekin menimme sinne Iaşista, parinkymmenen kilometrin päästä. Haudat muuten Romaniassa, kuten monessa muussakin keskieurooppalaisessa maassa, poikkeavat suuresti suomalaisista haudoista. Haudat eivät ole yleensä mitään ”kertakäyttöhautoja”, vaan niihin yleensä haudataan aikaa myöten koko suku. Hautapaikkoja saattaa olla parikin vierekkäin tai sitten vain yksi, jonka päällä on suuri ja painava kivinen, marmorinen tai jotain muuta materiaalia oleva raskas kansi, jonka alle kiviseen laatikkomaiseen osaan vainaja laitetaan arkussa. Muutaman vuoden päästä (hieman maasta ja tradiosta riippuen noin 5-7 vuoden kuluttua), kun ruumis on maatunut ja jäljellä ovat vain luut, ne kerätään luupussiin, joka sitten sijoitetaan haudan nurkkaan ja samaan hautaan haudataan myöhemmin seuraava sukulainen.

Muutoinkin tuo romanialaisten ja yleensä myös oikeitten ortodoksien kuolemaan suhtautuminen on, verrattuna suureen osaan suomalaisia, luontevampaa ja avoimempaa. Mekin vierailimme Bukarestissa kirkossa tai oikeammin kirkon vieressä olevassa suuressa hautakappelissa, jossa keskellä kirkkoa oli kolme päivää aiemmin kuollut vainaja, karjalaisittain pokonniekka (venäjän sanasta покойник, pokojńik), avoimessa arkussa ja hänet voi käydä hyvästelemässä kirkossa kuka tahansa. Vähintään yksi ihminen on koko ajan läsnä kirkossa ja usein saatetaan myös rukoilla ja lukea Raamattua sekä muita pyhiä tekstejä vainajan arkun äärellä. Tapa on tuttu vanhasta Karjalasta meille suomalaisille ortodokseille, mutta luterilaisessa Suomessa ja osin myös luterilaistuneiden ortodoksien parissa tapa on melkein hävinnyt tai ainakin kuoleentunut.

Viimeisenä iltana Iasissa vietimme nimipäivääni La Castelissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka jatkuu vielä päivän verran täällä Iaşissa. Sunnuntaina illalla juhlistimme hieman nimipäivääni, joka sattui sopivasti sunnuntaiksi. Juhlapaikkana oli lähistöllä sijaitseva hieno ravintola La Castel Iaşissa. Maanantaina illalla lennämme Bukarestiin ja sieltä, jos viemäröintiä tekevä kaupunki sen sallii, käydään vielä Breazassa, Karpaateilla saunomassa. Mutta ne ovat sitten uusia asioita, joista kerron seuraavassa kertomuksessa, jos siihen aihetta ilmenee.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

lauantai 7. toukokuuta 2016

079. Lomalla Romaniassa

Saavuttuamme aikaisella lennolla ja luonnollisesti aikaisin heränneenä parin kolmen jonotuksen ja vajaan tunnin lennon jälkeen Iasiin, saimme koneessa syödyn sämpylän jälkeen maittavan romanialaisen aamiaisen ystäväperheeni luona. Kuulimme myös – vaikea sanoa onnellisina vai hämmästyneinä, kahden viikon melko tehokkaasta matkustamisesta uupuneina – että matka jatkuu vielä samana päivänä. Ystäväni – suuren romanialaisen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra ja hänen laskenta- ja kirjanpitoalalla toimiva yksityisyrittäjävaimonsa – päättivät pitää lyhyen loman kanssamme hieman pohjoisempana Iasista Suceavan ympäristössä olevassa lomapaikassa.

Aamupalalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ajomatka kohteeseemme Măliniin oli noin parisataa kilometriä ja jostain tuolta meikäläisittäin lähes korven keskeltä löytyi ihmeellinen lomakeidas Pensiunea La Filuta, ilmeisesti oman perheen voimin pidetty pensionaatti, pieni perhehotelli, josta löytyi kaikki mitä tarvitsimme. Jopa nettiyhteys, vaikka olimme melko kaukana kaikesta.

Mănăstirea Cămărzani. Luostareita Romaniassa on satoja ja niissä suurimmassa osassa voi vapaasti päiväsaikaan vierailla kirkossa ja puutarhoissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vietimme iltaa toisen ihanan romanialaisen perheen, isä Neculain ystävien kanssa hienossa historialliseen ja perinteiseen romanialaiseen tyyliin rakennetun ravintolan kabinetissa nauttien mielettömän hyvistä paikallisista, kotona tehdyistä ruuista ja tietysti myös paikallisista juomista. Sain myös tilaisuuden puhua saksaa, sillä mukana ollut isä Zorin puhui sitä vietettyään muutaman vuoden Saksassa. Aika moni romanialainen on tehnyt samoin, työskennellyt joskus elämänsä aikana Saksassa.
Mănăstirea Cămărzani. Luostareista löytyy uusia ja vanhoja, kunnostettuja ja kunnostuksen alla olevia, kullattuja ikonostaaseja ja upeaa ikonitaidetta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Noista juomista pitää vielä sanoa, että muistan kerran keskustelleeni Mikkelin liikemiestenseuralla erään seuran jäsenen kanssa romanialaisista viineistä, joista hänen tyly kommenttinsa oli: ”Onko Romaniassa viinejäkin ja etenkin hyviä sellaisia?” Kehotin häntä matkustamaan maahan ja tutustumaan aiheeseen paremmin, sillä todella – täällä on hyviä viinejä ihan joka lähtöön. Joten, jos on mahdollista, niihin kannattaa täällä käydessä tutustua.

Mănăstirea Cămărzani. Luostarin pihatkin on usein kauniisti hoidettuja puutarhoja puineen ja kukkaistutuksineen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Koska aivan äsken (vapun päivänä) täällä oli ortodoksinen pääsiäinen (joka siis täällä oli nyt eriaikaan, noin kuukautta myöhemmin kuin meillä) ja nyt oli sen jälkeinen ns. Kirkas viikko ja pääsiäisenä oli loppunut pitkä 6 + 1 viikkoa kestävä Suuri paasto, ruokaa oli aterialla ehkä normaalia runsaammin ja aihetta herkutteluun löytyi. Matkustamisessa Romaniaan on hyvä huomioida muutenkin ortodoksisen kirkkokalenterin mukaiset paastoajat. Niitähän ortodoksisessa kirkossa on neljä, joista pari – joulun ja pääsiäisen alla – pitempää. Silloin turistit saavat toki Romaniassakin joka paikassa mitä ruokaa tahansa, mutta noin yleisesti romanialaiset noudattavat paastosääntöjä huomattavasti paremmin kuin me suomalaiset ortodoksit, luterilaisista nyt puhumattakaan. Parasta aikaa ”ruokamatkailuun” on juuri paaston jälkeinen aika ja erityisesti pääsiäisen jälkeinen aika keväällä. Silloin löytyy kauniiden maisemien, kukkivien kasvien ja vihreiden maisemien lisäksi joka paikasta todellisia herkkuja, joista meillä suomalaisilla ei ole aavistustakaan: sarmale, drob, zacuscă, mititei, saramură de chefal, sekä lukuisat maittavat keitot (ciorbă) ja juomia nyt unohtamatta, joista țuică on aina kuulunut suosikkeihini. Jälkiruokana voi syödä vaikka cozonacia.

Mănăstirea Cămărzani. Upeinta arkkitehtuurin ohessa luostareissa on niiden moninainen ja todella kaunis ikonitaide, jota löytyy niin puulevylle maalatuista ikoneista kuin seinämaalauksista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hyvää ruokaa saa edullisesti myös lukuisista ravintoloista, joissa ainakin suuremmissa keskuksissa löytyy menu myös muilla kielillä, mm. englanniksi. Meillä oli suurenmoinen ilo saada syödä useimmiten kotona tehtyä ruokaa ja lisäksi sellaisten paikallisten emäntiemme tekemää, joilla todella oli ruuantekotaito hyppysissään. Täällä opimme taas syömään ehtaa sian ihraa, paksuja lievästi maustettuja rasvapaloja, joiden valmistamisen mm. toinen ystäväperheistämme oli aloittanut jo joulukuussa. Tässä nyt muutamia niistä ruuista, joita söimme ja joiden nimet muistan.

Mănăstirea Cămărzani. Luostareissakin on joissain tilanteissa mahdollista ruokailla, mutta ei maksusta ja rahalla ostaen, ainoastaan luostarin johtajan (starets tai staritsa) kutsusta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Romania on suuri maatalousmaa ja joku onkin sanonut, että täällä tarvitse kenenkään nähdä nälkää. Maan maatalousmaat riittäisivät ruokkimaan kaikki maan asukkaat. Kenenkään ei tarvitsisi lähteä muualle Eurooppaan vaikkapa kerjäämään. Tämä ns. romanialaisten kerjäläisten joukko onkin antanut monella tapaa muille Euroopan maille aivan väärän signaalin Romaniasta: he eivät edusta ollenkaan koko Romanian kansaa, he ovat vain yksi pieni etninen osa (yleensä romaneja), heidän elintapansa ja käyttäytymisensä poikkeaa täysin useimpien muiden romanialaisten tavoista. Heidän elinolosuhteensa Romaniassa ovat huonot, mutta ei yksistään Romanian valtion toimien vuoksi. Olosuhteisiin vaikuttavat myös paljon heidän omat toimensa ja erityisesti toimimattomuutensa ja perinteensä.

Mănăstirea Cămărzani. Kesä on kauneimmillaan kaikkialla luonnossa, myös luostarien puutarhoissa. Alkavan kesän kaino vaalea vihreys on kaunista, etenkin jos sitä vertaa myöhemmän kesän hieman jo palaneeseen vihreyteen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Liikkuessani tälläkin matkalla varsin pitkiä matkoja Romanian maaseudulla, siellä näkee selvästi maan voimakkaan jakautumisen rikkaisiin ja köyhiin. Se näkyy melkein kaikessa: asumisessa, ympäristössä, pukeutumisessa ja tavassa elää ja kohdata muita. Konkreettisimmin sen kohtaa mm. silloin tällöin – ei suinkaan aina – kun on käytävä vessassa vaikkapa jossain syrjäisessä maaseutukuppilassa. Täältä löytyvät vielä melko usein ns. itämaiset jalanjäljet vessasta pöntön sijasta ja vaatii taitoa ja rohkeutta toisinaan jopa huonoa hajuaistia selvitä vessareissusta. Usein se saattaakin vaihtua maastossa vierailuun. Paikoitellen vaikkapa asuintalot ovat todella huonokuntoisia, mutta onneksi Romaniassa ei ole yleensä yhtä kylmää kuin Suomessa. Samoilla alueilla voi nähdä melkein vierekkäin rikkautta ja köyhyyttä. Erot ovat suuret ja monissa paikoissa eroja ja ongelmia kasvattaa myös kaikkialla rehottava korruptio. Vanha kommunismin aikainen nomenklatuura, joka ennen oli pitkälti piilossa, on kahminut itselleen oikein tai oikein väärin keinoin maaomaisuutta ja muita rikkauksia, jotka sitten ovat poissa muilta.

La Filuta. Toisinaan jopa melko kovan "perunasäkkirynkytyksen" - kuoppaisilla teillä ajelun jälkeen maistui aina mainiolta paikallinen kylmä olut. Salute!
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Romania on entinen sosialistiseen ”leiriin” kuulunut maa ja sen sosiaalipoliittinen tila lienee näin suomalaisittain ja länsimaalaisittain ajatellen melko alussa. Maasta löytyy hyviä sairaaloita ja lääkäreitä, mutta hoitoon pääsy ei liene aina niin helppoa juuri noihin hyviin paikkoihin, ei ainakaan kaikille paikallisille. Turistit ovat sitten aivan erikseen. Melkein joka paikasta löytyy jonkinlaista terveydenhoitoa, mutta ainakin minä tällaisen ujona suomalaisena en oikein uskaltaisi mennä ihan joka paikkaan. Muistan kun muutama vuosi sitten minulta piti täällä Romaniassa poistaa Unkarissa kulmaani saamani tikit. Oltuani ensin Unkarissa, vannotin poikaani, ettei hän saa missään tapauksessa jättää minua Miskolcin sairaalaan, jossa tosin osattiin englantia ja mietin silloin mitenkähän käy Romaniassa. No tikit poisti romanialaisten ystäväni tuttu neurokirugi yksityissairaalassa. Valtava ero kahden maa kesken, mutta myös yksistään täällä Romaniassa. Asian poikani tosin kuittasi sanomalla, että kukapa se nyt olisikaan voinut operoida minua (isäänsä) kuin neurokirurgi.
La Filuta - keidas keskellä korpea jossain kaukana.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jospa vielä kertoisin hieman vaikkapa Romanian teistä. Jo aikaisemmin olen maininnut, että teiden kunto vaihtelee suuresti. Lisäksi on paljon pitkäaikaisia tietöitä. Syyt huonoon kuntoonaovat varmaan monet, alueiden syrjäisyydestä korruptioon. Olen liikkunut täällä omalla pienellä henkilöautolla sellaisia teitä, etten ollut varma, pääsenkö takaisin samaa tietä. Täältä löytyy myös hyviä moottoriteitä, joissa niissäkin saattaa toisinaan kuitenkin ilmetä korruption aiheuttamia ongelmia. Raha, joka oli tarkoitettu ensiluokkaiseen päällysteeseen, saattoikin mennä sattuneesta syystä hieman huonompaan päällystemateriaaliin ja tie on joutunut korjauksen alle vain vuoden käytön jälkeen. Mutta yleensä tieto ovat jokseenkin hyväkuntoisia ja liikennekulttuuri kehittymässä paremmaksi. Hyvä se ei suinkaan vielä ole.
Kesken kaiken ajaessasi saatat kohdata tiellä valtavan lammaslauman paimenineen ja koirineen tai joskus siellä on myös yksittäin tai laumana lehmiä. Koskaan ei voi tietää, mitä on mutkan takana.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)


Maassa on viime vuosia yritetty kitkeä korruptiota siinä kuitenkaan suuremmin onnistumatta. Näin ulkopuolisesta tuntuu, että vallassa olevat laittavat aina vallasta syrjäytetyt oikeuteen ja vankilaan ja kun taas valta vaihtuu ja muuttuu, sama meno jatkuu toisin päin tai eri osapuolien kesken. Vallassa olevat, usein erilaiset entiset virkamiehet, kommunistisen puolueen jäsenet, salaisen poliisin virkailijat ja muut onnen onkijat ostavat maan infrastruktuuria ja omaisuutta halvalla, koska heillä on tieto, taito ja osaaminen tehdä niin. Entiset kylpylät, hotellit ja monet muut rahaksi muutettavat kohteet saadaan pilkkahinnalla, kunnostetaan EU-rahoilla ja sen jälkeen markkinoidaan rikkaille ja muille eurooppalaisille överiäinä lomakohteina.

Mănăstirea Coşula. Luostarin portilta on usein suora yhteys luostarin kirkkoon.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Onneksi maassa on kuitenkin vielä muunkinlaista yrittämistä ja heidän voimin maahan on noussut ja nousee upeita kohteita, missä meidän tavallisten matkaajien on hyvä käydä. Kun lisäksi kohteet ovat maassa, jota on kaunis katsella ja joka ainakin vielä on kohtuullisen edullinen meille suomalaisille. Mikäpäs tässä on matkustellessa!


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com