keskiviikko 26. elokuuta 2015

066. Erakkolan omenatarhassa

Munkki Stefanoksen suunnittelema ja maalaama Rasimäen Jumalanäiti-ikoni.
(Ikoni © munkki Stefanos, valokuva © Hannu Pyykkönen)
Suomessa on kaksi virallista ortodoksista luostaria. Miesluostari, jossa on siis munkkeja, on Heinäveden Valamossa ja naisluostari, jossa on sitten nunnia, löytyy samasta kunnasta Valamosta noin 15 kilometrin päässä Lintulassa. Näiden luostarien lisäksi Suomesta löytyy ainakin yksi hieman epävirallisempi luostarimainen yhteisö ja yksi erakkola. Kirkkoniemen Jorvaksessa on Pokrovan yhteisö, jossa ilmeisesti asuu noin kaksi munkkia ja Valtimon Rasimäellä Pyhän Stefanos Tunnustajan erakkola, jota ylläpitää yksi munkki.
Rasimäen luonnonrauhaa sumuisessa illassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aiemmin oli yksi luostarimainen yhteisö myös Helsingin Kallvikin Sofiassa, mutta se jotenkin "kuivahti kasaan" ja miesyhteisön munkit muuttivat muualle ja samassa paikassa olleessa naisyhteisössä asunut nunna tiettävästi muutti omaan asuntoonsa. Lisäksi Suomessa asuu muutama munkki tai nunna ns. maailmassa eli he asuvat yleensä kotonaan ja käyvät päiväsaikaan työssä jossain kodin ulkopuolella.

Nämä kotonaan asuvat munkit tai nunnat eivät yleensä kuulu mihinkään luostariyhteisöön, veljestöön tai sisaristoon, vaan ovat pääasiassa oman alueensa piispan alaisia ja heille hengellisessä mielessä jotenkin vastuullisia. Samoin on tämän, ainoan erakkolassa asuvan munkin status. Hän on suoraan arkkipiispan alainen hengellisessä säädyssään.

Olen vieraillut joitain kertoja matkoillani tuon erakkolassa asuvan munkin luona. Julkaisin hänestä jopa kaksi blogijuttuakin toisessa blogissani (Happy 1: Rasimäen erakko - elämää ja opettelua   ja Rasimäen erakko - ikonimaalari). Koska hän maalaa ikoneja, olen myös hankkinut muutamia ikoneja häneltä. Tosin kaikki ikonit ovat sittemmin päätyneet vanhimman poikani seinille, sillä pari niistä oli tehty lapsenlapsilleni, vunukoille, heidän omat suojeluspyhänsä. Kun sitten hankin pari muutakin ikonia lisää, ne kummasti lähtivät poikani mukaan ja päätyivät noiden toisten ikonien seuraan.
Valtimon Pyhän Kolminaisuuden kirkon sisätilaa. Analogilla Porin Jumalanäiti-ikoni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä ikonimaalari, munkki Stefanos, on maalannut myös useiden kirkkojen ja tšasounoitten ikonit. Osaan hän on maalannut melkein kaikki ko. rakennuksen ikonit, kuten esimerkiksi Pielavedellä sijaitsevan Suomen ortodoksisen kirkon paikallisen päämiehen, KP arkkipiispa Leon omistaman Pyhän pappismarttyyri Blasioksen ja marttyyrien Floroksen ja Lauroksen tšasounan karjalankieliset ikonit, joiden joukosta löytyy monia mielenkiintoisia ja jopa keskustelua herättäneitä ikoneja. Tällainen on esimerkiksi romaanien eli mustalaisten oman suojeluspyhän ikoni, Kurki Saara eli Musta Saara tai ikonimaalarin omat kehittelemänsä ikonityypit, -mallit, kuten esimerkiksi Porin Jumalanäiti tai vaikka viimeisin Rasimäen Jumalanäiti.
Musta Saara, romanikielinen ikoni arkkipiispa Leon tšasounasta Pielavedeltä.
(Valokuva © Ortodoksi.net)
Tuon tšasounan lisäksi munkki Stefanoksen käden jälki näkyy vahvasti Valtimon Pyhän Kolminaisuuden kirkossa sen ikoneissa ja koko kirkon interiöörissä aina ulkotiloja myöten. Lisäksi hänen maalaamiaan ikoneja löytyy ainakin Porin ja Hyvinkään ortodoksisista kirkoista. Viimeisin kokonaisuus on hänen oma pieni tšasounansa erakkolan pihalla. Se on rakennettu aivan äskettäin ja se on pyhitetty kahdelle kohteelle: Pyhälle Kunnialliselle ja Eläväksitekevälle Ristille sekä pyhälle Johannes Krysostomokselle.
Panoraamakuva Rasimäen Pyhä Stefanos Tunnustajan erakkolan Pyhälle Ristille ja Johannes Krysrostomokselle pyhitetyn tšasounan sisätilasta.
Oikealla luonnollisen kokoinen pyhän Johannes Krysostomoksen ikoni, vasemmalla kookas Rasimäen Jumalaäiti, äärimmäisenä vasemmalla autuas Ksenia Pietarilainen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämän oman tšasounan kaikki ikonit ovat tietysti hänen itsensä maalaamia ja osa todella suurikokoisia. Ikoneja on lisäksi sekä sisällä että ulkoseinillä. Tšasouna on sekoitus uutta ja perinteistä. Se on suurimmaksi osaksi rakennettu kierrätysmateriaaleista, mm. tšasounan "sydän" on vanhoista hirsistä koottu pieni huone.

Tšasounassa ja samalla siis tässä Rasimäen tien varressa sijaitsevassa erakkolassa on mahdollista vierailla. Siellä käykin näin kesäaikana paljonkin aivan ns. turisteja, jotka tietävät paikasta tai ohi ajaessaan huomaavat paikan. Erakkola ei tosin ole ns. päätien varressa, joka vie Valtimolta Vuokattiin, vaan ehkä noin kilometrin päässä siitä.
Pyhälle Kunnialliselle ja Eläväksitekevälle Ristille sekä pyhälle Johannes Krysostomokselle pyhitetty Rasimäen erakkolan tšasouna iltavalaistuksessaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Parasta tietysti olisi, jos vierailusta sopii erakkolan asukkaan kanssa etukäteen, mutta kannattaa toki yrittää käynti muutenkin, jos paikalle sattuu. Todennäköisesti munkki ei aja vierailijoita pois, varsinkin jos edesauttaa hieman tšasounan rakennusprojektia sen vieressä olevaan maitotonkkaan jotain laittamalla.

Mutta aina kannattaa muistaa, että erakkola on samalla yhden ihmisen koti, jonne ei nyt ihan suurella joukolla ole menemistä. Mikäli siellä haluaa vierailla ennakkoon ilmoittamalla, voisi asiaa kysyä ensin myös Nurmeksen ortodoksisesta seurakunnasta, joka voinee auttaa asiaa jollain tavalla.

Erakkolan munkki ei ole perinteinen vaikeneva erakkotyyppi, vaan kertoo varmaan tarvittaessa paikasta ja vaikka ikoneista, mutta aina kannattaa muistaa, että hänenkin aikansa kuluu monenlaisissa rakennus-, maalaus-, korjaus- ja muissa puuhissa ja mikäli sitä haluaa käyttää, on kohteliasta huomioida asia jollakin tavalla. Hän on myös aktiivisesti mukana Rasimäen kylätoiminnassa ja on usein nähty pitopalvelun vastaavana vaikka Rasimäen kylätalossa Tulehmolla. Rasimäen tapahtumista voi lukea enemmän kylän omilta nettisivuilta: www.rasimaki.net
Blogistin oma omenapuu tuottaa jo omenia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvaaja Jouko Kärki)


Rasimäen erakkolan kaunis omenapuutarha.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seuraava yleinen tapahtuma järjestetään elokuun lopulla (2015) aivan erakkolan vieressä sijaitsevassa omenapuutarhassa. Nämä omenapuut on ollut mahdollista ostaa kenen tahansa itselleen tiettyyn kappalehintaan ja niistä saadut rahat on käytetty puiden hankintaan ja puutarhan ylläpitoon sekä, jos jotain on jäänyt yli, kylätoimintaan. Aikanaan, kun puut tuottavat enemmän omenia, omistaja saa niistä tietyn osan itselleen ja loput myydään kylätoiminnan tukemiseen. Oma omenapuuni oli jo tuottanut kaksi omenaa, joista tosin toinen oli melko lihaisa eli matoisa ja molemmat vielä varsin pieniä. Ovathan puut vasta aluillaan.
Pyhä Fiachra, Meauxin erakko, omenatarhan suojeluspyhä.
(Valokuva © Hannu Pyykkönen)
Omenatarhan portin päällä on muuten Suomessa varsin harvinainen ikoni, joka kuvaa omenapuutarhojen suojelijaa, pyhää Fiachraa, Meauxin erakkoa. Omenapuutarha sijaitsee Rasimäen kylässä melko korkealla paikalla ja sieltä on hyvä näkyvyys ympäristöön, josta löytyy runsaasti alueelle, Karjalan evakkojen perustamaan kylään niin oleellisesti kuuluvia elementtejä: rintamamiestaloja, metsää, peltoja, kotieläimiä. Ja sopivalla säällä myös voi todistaa maalaisilman kesäisen tuoksun, sillä lähellä on jokunen karjatilakin. Silloin voi todeta, kuten se pikkupoika, joka oli vierailulla mummolassa, että "täällä tuoksuu maaseutu".


Hannu
elämän matkaaja

tiistai 25. elokuuta 2015

065. Lapin lumo

Aika harvoin olen saanut mahdollisuuden nauttia Lapista ja helteestä yhtä aikaa. Yleensä se on ollut niin, että on saanut nauttia vain jommastakummasta. Nyt kuitenkin vietin Lapissa noin viikon mitä kauniimmassa hellesäässä. Taisi parhaimmillaan lämpömittari kohota varjossakin lähelle + 30 °C.
Hieman "karkearakeista hiekkarantaa" kuvattuna suoraan auton ikkumasta Sevettijärven lähistöllä matkalla Norjaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Samaan aikaan Lapin pohjoisimmissa osissa, lähimmä Inarin kunnan alueella Keväjärvellä, Nellimissä ja Sevettijärvellä sekä Norjan puolella Neidenissä vietettiin alueella asuvan kolttakansan suurta kesäistä juhlaa, pyhittäjä Trifon Petsamolaisen pyhiinvaellusta. Sitä vietetään siellä yleensä joka kesä elokuun viimeisenä viikonvaihteena. Nyt sitä oli aikaistettu viikolla, sillä viikon päästä alkavat Lappeenrannassa ortodoksiset kirkkopäivät.
Poroja oli Lapin teillä ilmeisesti hellesäästä johtuen normaalia enemmän.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pyhiinvaelluksesta ja sen keskushenkilöstä kerroin jo edellisessä blogijutussani, joten siitä ei nyt enempää. Tämänkertainen juhla oli osaltani hieman erilainen, sillä jätin nyt väliin sekä Keväjärven että Nellimin. Siirtyminen kesken juhlien perjantain ja lauantain välissä, usein vielä illalla ja yöllä, Nellimistä Sevettijärrvelle on melko pitkä matkallisesti ja kun samaan aikaan on pitkän ajamisen vuoksi muutenkin väsyksissä, siihen liittyy aina suuri vaara porojen ja tien kunnon kanssa. Ajoimme siis suoraan Sevettijärvelle ja lepäsimme siellä odotellen muiden juhlijoiden tuloa kuvaamalla alueen mielenkiintoisia paikkoja.
Juuriommeltu vene ja yksi sen tekijöistä odottamassa veneen käyttöönottosiunausta Sevettijärvellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sevettijärvelle on sijoittunut jokunen vuosi sitten sinne perustettu kolttien oma kulttuurisäätiö, joka toimii yhteistyössä muiden saamelaisalueen organisaatioiden kuin myös tietysti maan muiden virallisten tahojen kanssa. Nyt kulttuurikeskuksessa tehtiin perinneveneprojektia, jonka tuloksena oli syntynyt vanhan käsityötavan mukainen juuriommeltu vene. Veneessä ei oltu käytetty ainuttakaan naulaa, vaan se oli kasattu laudoista perinteiseen tapaan ompelemalla laudat kiinni juurilla ja kiinnittämällä ne lopuksi vielä puutapeilla.
Juhlan pääkutsuvieras, Burundin ja Ruandan piispa Innocentios siunaa veneen käyttöönsä avustajinaan (oik.) Lapin matkapappi, rovasti Rauno Pietarinen ja (vas.) kenialainen ortodoksisen isä Evangelos Thiani. Taustalla piispan ja isä Raunon välissä juhlallisuuksien järjetelyihin osallistuneen PSHV:n toiminnanjohtaja, isä Sergius Colliander.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt tehty vene oli oman mittakaavani mukaan melko pieni. Siihen mahtui hyvin vain pari ihmistä. Mutta ilmeisesti se oli kolttien mittakaavassa keskikokoinen. Tekemiseen oli mennyt aikaa todella runsaasti, sillä kaikki perinteiset työtavat ja veneen tekoon tarvittavat menetelmät eivät olleet helposti saatavilla. Asioiden selvittämiseen ja tutkimiseen kului siis runsaasti aikaa. Siksi ajallisesti laskien veneelle tuli kyllä kova hinta, mutta sehän oli prototyyppi, joten asia pitää nähdä tuosta kulmasta.
Juuriommeltu ja juuri siunattu vene ensimmäisellä "virallisella" soutelullaan Sevettijärvellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutoinkin Sevettijärvellä puhalsivat uudet tuulet. Koulun henkilökunta oli opettajien osalta uudistunut lähes kokonaan sitten viime käynnin. Opettajat olivat nuorentuneet valtavasti ja se kyllä sitten näkyi myös sitten myönteisellä tavalla pyhiinvaellusjuhlan ohjelmassa, joka tapahtui koululla ja josta vastasivat pääasiassa koulu ja sen oppilaat. Ohjelma on aina koostunut oppilaiden esityksistä ja oman kolttakulttuurin esittelystä. Niin nytkin. Kuulimme perinteistä leu'dd-laulua ja saimme nähdä katrillin hanurin säestyksellä. Lapset ja useat aikuisetkin olivat pukeutuneet perinteisiin Lapin koltta-asuihin ja tunnelma oli "korkealla katossa".
Kolttalapsia oman koulunsa Sevettijärven koulun pihalla pienellä välipalalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mukana juhlassa oli runsaasti väkeä, niin paikallisia kuin vierailijoitakin. Kaikki eivät mahtuneet istumaan koulun juhlasaliin ja joutuivat sitten seisomaan ja kuuntelemaan ja katselemaan juhlaa käytävältä käsin. Tällä kertaa mukana oli myös runsaasti ulkomaisia vieraita, joista pääosassa oli Afrikasta saapuneet Aleksandrian patriarkaattiin kuuluvan paikallisen ortodoksisen kirkon Burundin ja Ruandan piispa Innocentios Byakatonda ja hänen mukanaan ollut kenialainen afrikkalaisen ortodoksisen collegen vararehtori ja patriarkaatin ulkoisista teologisista ja ekumeenisista suhteista vastaavan osaston johtaja, isä Evangelos Thiani. Myös alueen oma suomalainen ortodoksinen piispa oli ennättänyt ja malttanut tulla Etelä-Suomen kierrokseltaan juhlaan mukaan.
Ristisaatto ja veden pyhittäminen Norjan Neidenissä, Näätämöjoen varressa, ei ole aivan helppoa maaston osalta. Kuvassa keskellä piispa Innocentios palaamassa joelta tšasounalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Juhlan yksi huipennus on yleensä ollut Sevettijärven pääjuhlan lisäksi sen jälkeen tapahtuvat vedenpyhitys ja jumalanpalvelukset muutaman kymmenen kilometrin päässä pohjoisempana, Norjan Neidenissä. Siellä sijaitsee noin 450 vuotta sitten sinne pyhittäjä Trifon Petsamolaisen lappalaisten parissa tekemän lähetystyön tuloksena perustettu pieni pyhän Georgios Voittajan tšasouna Näätämöjoen varrella, sen suuren kosken alapuolella.
Norjan Neidenissä sijaitseva pieni pyhän Georgios Voittajan tšasouna Näätämöjoen varressa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Norjan Neidenissä sijaitsevan kolttien joukkohaudan laajan kummun päälle on pystytetty ortodoksinen hautamuistomerkki, grobu.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutama vuosi sitten tšasounan läheisyyteen haudattiin suureen joukkohautaan muistaakseni parisen sataa kolttavainajaa, joiden luut oli joskus 1900-luvun alkuvuosikymmenien aikana kaivettu esiin haudoistaan ja siirretty Helsingin yliopiston tutkimuskäyttöön suuren ja tuohon aikaan sattuneen rotuajattelun innoittamana. Sittemmin - vasta 2010-luvulla - nuo luut kerättiin arkkuihin ja vietiin pois yliopistosta ja haudattiin kolttien asuinalueelle. Tällä kertaa Norjan Neideniin pyhän Georgioksen tšasounan viereen. Siellä vietettiin nyt ensiksi panihida eli ortodoksinen vainajien muistopalvelus, jona toimittivat monikansalliset ortodoksiset papit ja maallikot. Paikalla oli papistoa ja kirkkokansaa niin Suomesta kuin Norjastakin, mutta myös afrikkalaisten vieraiden lisäksi myös mm. Venäjältä.
Panihida ortodoksisten kolttien joukkohaudalla Norjan Neidenissä. Panihidan toimitti norjalainen pappismunkki Johan monikansallisen pappisjoukon avustamana.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Panihidan jälkeen kansa meni ristinkantajan, kuoron ja papiston johdolla Näätämöjoen varrelle kosken alapuolelle, missä suoritettiin veden pyhittäminen. Tätä toimitusta seurasi vielä ns. akatistospalvelus tšasounalla, jossa tämä kaunis ja paljon kirkkolaulua sisältävä jumalanpalvelus suoritettiin pyhittäjä Trifonin muistoa kunnioittaen.
Suomalais-norjalais-venäläinen kirkkokuoro Näätämöjoen partaalla avustamassa veden pyhittämistoimitusta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ulkona kauniissa hellesäässä ja tietysti äärettömän kauniissa ympäristössä ja maisemissa tapahtuneiden juhlallisuuksien jälkeen kirkkokansa vielä suurelta osin siirtyi kahville ja pienimuotoiseen juhlaan lähistöllä sijaitsevaan kolttamuseoon.

Norjassa tapahtuneiden juhlallisuuksien jälkeen pyhiinvaeltajat siirtyivät vielä Sevettijärvelle, missä sitten sunnuntaina, juhlien päättäjäispäivänä, toimitettiin suurella joukolla ortodoksinen jumalanpalvelus, liturgia, Lapin ortodoksiseen seurakuntaan kuuluvassa Sevettijärven Pyhän Trifon Petsamolaisen kirkossa. Kirkko on aina näissä juhlissa tupaten täynnä ja tunnelma on korkealla. Juhlan jälkeen kirkkokansalla on mahdollisuus nauttia lounas vieressä sijaitsevassa seurakuntasalissa, jonne talkoolaiset ja pääasiassa viereisen koulun oppilaiden huoltajat ovat järjestäneet juhlavan ja maittavan tarjoilun. Niin nytkin.
Sevettijärven ortodoksinen kolttien hautausmaa on kanis ja kulttuurihistoriallisestikin mielenkiintoinen käyntikohde Lapissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Juhlat onnistuivat tänä vuonna mainiosti ja yhtenä lisäbonuksena oli tietysti aivan ihana ja lämmin sää, joka vihdoin viimein saapui tänne Suomeenkin. Kauniissa hellesäässä saatoimme kaikki ihastella Sevettijärven tunturimaisemia, kuunnella ja katsella kaunista juhlaohjelmaa, nauttia mukavasta seurasta ihanien kolttien ja muualtakin saapuneiden ystävien seurassa. Vaikka yöt olivat kylmiä, päivä lämmitti mielen ja ruumiin jälleen juhlakuntoon.

Uimassakin joku uskalsi käydä vieressä sijaitsevassa tosi kylmä- ja kirkasvetisessä Sevettijärvessä. Jotkut tosin epäilivät, että on se kumma, kun koulun ja järven välissä ei ole aitaa, joka estäisi oppilaiden järveen menon ja mahdollisen hukkumisen. No - näiltä etelän ihmisiltä varmaan unohtui, että olemme Lapissa, jossa ihmisen ja luonnon välinen suhde on tasapainoinen ja sopusuhtainen, ei vääristynyt ja pelokas. Täällä luonto kaikkine elementteineen on lähellä ihmistä ja osa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Alueella asuvat koltat tai yleensäkään aidot Lapin ihmiset eivät ole vielä urbanisoituneet ja erkaantuneet luonnonläheisestä elämäntyylistä kuten me, suuri osa etelän ihmisistä. Täällä luonto - järvikin - on ystävä, ei pelottava paikka.




Hannu
elämän matkaaja

Katso myös matkaan liittyviä YouTube-videoita:
Nuoret kolttatytöt esittävät leu'dd'in "Duna duna".



Piispa Innocentioksen ja isä Evangeloksen haastattelu (in English)



Sevettijärven pienet oppilaat esiintyvät.



Kävelyllä Sevettijärven kolttien hautausmaalla.



perjantai 21. elokuuta 2015

064. Kulkija Trifonin ja Feodorotin jalanjäljillä

Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jo jokin aika sitten teimme hyvän ystäväni kanssa päätöksen lähteä elokuun loppupuolella noin viikoksi Lappiin. Siellä kun olisi samaan aikaan eräs tapahtuma, johon olemme tavallisesti osallistuneet jo melko monena vuonna. Tämä tapahtuma on Keväjärvellä, Nellimissä, Sevettijärvellä ja Norjan Neidenissä järjestettävä pyhän Trifon Petsamolaisen pyhiinvaellus, jolla kunnioitetaan kyseisen pyhän toimintaa ja ortodoksista lähetystyötä kolttien ja lappalaisten parissa vuosisatoja sitten Lapissa ja erikoisesti juuri kolttien parissa. Nämä mainitut alueet, kun ovat juuri kolttien eli kolttasaamelaisten asuinalueita.

Koltat ovat pieni saamelainen vähemmistöryhmä kaikkien muiden saamelaisten joukossa. Jos tarkastellaan pelkästään puhutun kielen perusteella, saamelaisia taitaa olla ainakin 10 eri ryhmää alkaen suurimmasta pohjoissaamelaisesta ryhmästä pienimpään akkalansaamelaiseen ryhmään. Suurimpaan kieliryhmään kuuluu - hieman laskutavasta riippuen - ilmeisesti noin hieman yli puolet saamelaisista ja tuohon pienimpään ainoastaan satakunta ihmistä, jossa kaiken lisäksi on vain muutama ko. kieltä osaavaa.

Lappalaisten valistajat, pyhittäjä Trifon Petsamolainen ja autuas Teodorit (Feodorit) Kuolalainen.
(Kuva © Ortodoksi.net)

Kolttasaamelaisiakin lienee enää noin tuhatkunta (Wikipedian tieto), joista kieltä puhuvia on enää noin vajaat 450 ihmistä. Kolttien toinen ominaispiirre on muista saamelaisista poikkeava uskonto. Suuri osa koltista kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Ja siksi juuri pyhittäjä Trifon Petsamolainen ja toinen alueella vaikuttanut pyhä mies, pyhittäjä Feodorit Kuolalainen, ovat arvostettuja uskonnollisia esikuvia koltille ja meille muillekin ortodokseille.

Trifonia on joku luonnehtinut enemmän eräänlaiseksi ortodoksiseksi soturimunkiksi, joka 1500-luvulla "valloitti" Kuolaa ja Lappia Venäjän ortodoksiselle kirkolle. Hän perusti retkillään myös pohjoiseen silloin merkittävän luostarin Petsamon luostarin. Sen sijaan Feodoritia voisi ehkä luonnehtia erilaisilla laatusanoilla kuin Trifonia. Hän oli ilmeisen oppinut ja melko varmasti kielitaitoinen munkki, koska tsaari Iivana Julma myöhemmin lähetti hänet diplomaattisiin tehtäviin silloiseen - tai oikeastaan nykyiseenkin - ortodoksisuuden pääpaikkaan, Bysantin pääkaupunkiin, Konstantinopoliin.
Vedenpyhitys Norjan Neidenissä Näätämöjoella vuonna 2012.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näitä pt. Trifonin juhlia on sitten pidetty Lapissa muutamien vuosien ajan yhteistyössä Lapin ortodoksisen seurakunnan ja Pyhien Sergei ja Herman Valamolaisten veljeskunnan (PSHV) kanssa. PSHV järjestää nykyään joka vuosi bussikuljetuksen Joensuusta Kuopion, Iisalmen, Oulun ja Rovaniemen kautta juhlapaikoille ja takaisin torstaista maanantaihin kestävällä matkallaan. Itse olen osallistunut juhlille nyt muutaman vuoden aikana melkein joka vuosi omalla matkailuautollani. Niin nytkin. Matkaseurue on vain vaihdellut, mukanani on ollut yleensä ystäviäni. Viime vuosia olemme yrittäneet kuvata tapahtumia ja siirtää niitä sitten muidenkin katsottavaksi Internetiin. Niin nytkin.

Yllättäväksi tämänkertaisen retkemme teki sää. Aurinko mollottaa pilvettömältä taivaalta, lämpötila on hellelukemissa. Itikoita ja mäkäräisiä on vähän, sillä yöt ovat olleet melko kylmiä. Mutta olo päivällä on kuin olisi etelän lomalla.

Jutun tekijät ja jututettavat kuvaustauolla Norjan Neidenissä 2012.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Koska olemme olleet juhlilla jo monena vuonna, tällä kertaa hieman oiomme ohjelmassa. Jätimme matkallisesti (kilometreissä) melko hankalan Nellimin koukkauksen pois ja menimme Joukon kanssa suoraan Sevettijärvelle, jossa nyt rauhassa valmistaudumme kuvauksiin. Saimme luvan parkkeerata automme kirkon edustalla olevalle parkkipaikalle Sevettijärven tien varteen ja sieltä käsin olemme nyt käyneet katsomassa sekä luontokohteita että kirkollisia kohteita, joista joka kerta täällä vieraillessamme Sevettijärven ortodoksinen kolttien hautausmaa on vaikuttavin ja pysäyttävin. Siellä nytkin kuvasimme hieman alkukankeutta poistaaksemme illan kähmeessä - tosin silloin melkoisen suuren joukon kanssa. Mukaamme lähtivät kaikki toreissaan olevat itikat ja mäkäräiset, joita ainakin silloin oli siellä kohtuullisesti.

Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa YouTube-videolla.
https://youtu.be/apDzg7qjNRk
(Kuvaus: Hannu Pyykkönen)

Hieman vielä kamera tärisi käsissä ja kuva hyppelehti, mutta pitänee siirtyä kolmijalkaan jatkossa, josko se auttaisi asiassa. Perjantaina illalla bussillinen etelän ihmisiä saapua Nellimistä kyläjuhlilta Sevettiin yöksi ja lauantaina juhlat jatkuvat pääjuhlalla ensin Sevettijärvellä ja iltapäivällä Norjan Neidenissä, jossa on noin 450-vuotta vanha ortodoksinen pyhän Georgios Voittajan tšasouna, jossa vietetään juhlallisia ortodoksisia palveluksia ja Näätämöjoen varressa myös vedenpyhitys. Toivottavasti saamme sieltä sekä kuva- että videomateriaalia, jota sitten löytyy ainakin Ortodoksi.netin julkisilta Facebook-sivuilta (https://www.facebook.com/Ortodoksi.net) mahdollisesti jotain omilta Fb-sivuiltammekin, minulta ja Joukolta.

Tällainen välipäivä, lepopäivä, tuntuu hyvältä. Netti- ja kuvaushommien lisäksi on ollut aikaa lukea. Vaikkapa Herman Hesseä, jonka kirjan "Kulkija" on Teppo Kulmala suomentanut alkuteoksista "Wanderung" ja "Die Nürnberger Reise". Hessen teksti käy monessa kohtaa kovin iholle. Lainaanpa siksi tässä lopuksi jotain tuosta tuoreesta kirjasta.
"Kuinka kaunista näitä rajoja onkaan ylittää! Kuten paimentolainen on talonpoikaa alkukantaisempi, myös vaeltaja on monessa mielessä primitiivinen ihminen. Mutta siitä huolimatta paikoilleen juuttumisen voittaminen ja rajojen halveksiminen tekevät kaltaisistani ihmisistä tulevaisuuden tiennäyttäjiä. Mikäli olisi paljon heitä, joissa elää yhtä syvä vastenmielisyys maiden rajoja kohtaan kuin minussa, ei sotia ja sortoja enää olisi." (Herman Hesse, "Kulkija", kertomuksesta "Talonpoikaistalo", suom. Teppo Kulmala).

Hannu
elämän matkaaja

keskiviikko 12. elokuuta 2015

063. Praasniekkojen, tšasounojen ja ristisaattojen ortodoksinen Suomi

Joensuun ortodoksisen seurakunnan Hammaslahdessa sijaitseva Honkavaaran Pyhän Johannes Kastajan tšasouna Sinisen tien eli kuutostien varrella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suomessa on valtavasti tšasounoita - pieniä, joskus suurempiakin - ortodoksisia rukoushuoneita, kappeleita. Ja jokaisella tšasounalla on oma praasniekkansa, kirkon oma nimipäivä, kirkon oman suojelupyhän muistopäivä, jolloin kirkossa tai tšasounassa vietetään kirkollista juhlaa.

Tänä kesänä olen vieraillut melko monessa tšasounassa. Olen tehnyt muutamia kiertomatkoja kesän aikana Suomessa ja kaikkiin mahdollisiin matkoihin olen ainakin yrittänyt liittää käynnin matkan varrelle osuneeseen ortodoksiseen kirkkoon tai tšasounaan.

Suunnittelussa on ollut apuna nykytekniikka. Ortodoksi.netin sivuille on koottu muutama vuosi sitten lähes kaikki Suomessa sijainneet ortodoksiset kirkolliset kohteet ja samasta listasta on sitten tehty myös sovellutus melko yleiseen ja suosittuun TomTom-navigaattoriin. (kts. Ortodoksi.net: Ortodoksiset kohteet Suomessa   ja Ortodoksiset POIt). Noiden tietojen sekä ortodoksisen kirkkokalenterin ja seurakuntien netissä olevien tietojen kera kohteita on helppo etsiä ja myös löytää. Pientä päivitystä lista kaipaa, mutta kaikki aikanaan.

Tähän mennessä tehdyistä matkoista etenkin kaksi on ollut juuri tuollaista matkaa: ensimmäinen suuntautui Pohjanmaalle ja Rannikko-Suomen alueelle Kalajoesta alaspäin suunnilleen Turun korkeudelle ja toinen suuntautui Itä-Suomeen. Pohjanmaa ja sen ympärillä olevat alueet ovat aivan erilaisia kuin itäsuomalaiset ortodoksiset maisemat, joten vaihtelua on riittänyt.

Etenkin Pohjanmaalla - mutta myös monella muulla alueella - huokuu vieläkin se jollain tavoin kylmä tunnelma, joka oli melko yleistä Suomessa viime sotien jälkeen karjalaisten evakkojen täyttäessä kylät ja kaupungit muualla paitsi ruotsinkielisillä alueilla: ortodoksien "pelastaminen" sodan jaloista oli kyllä "koko suomea puhuvan kansan" humaania työtä, mutta eihän heidän ollut tarkoitus kauaa ortodokseina vaikuttaa - luterilaisessa maassa. Ortodoksiset kirkot ja muutkin tilat rakennettiin kovin luterilaisiksi, ei ollenkaan aidosti ortodoksisten rakennusten näköisiksi, sillä ne oli tarkoitus kymmenen, kahden kymmenen vuoden kuluttua siirtää luterilaisiksi kirkoiksi tai muuhun käyttöön. Toisin kävi!

Ortodoksitpa eivät sitten vain suostuneet kuihtumaan pois ja häviämään, vaan piskuinen vähemmistökirkko on pysytellyt yhä hengissä ja jopa viime vuosia hieman petrannut asemaansa ja kokoaan luterilaisen kirkon painiessa omien opillisten ja yhteiskunnallisten ongelmiensa ja etenkin niiden ratkaisujen kanssa.

Helpolla eivät ole ortodoksitkaan päässeet. Pienenä vähemmistökirkkona kaikki on pientä: talous ja toiminta, mutta onneksi usko on maailmanlaajuista ja suurta. Sitä eivät pienen Suomen valtion ja yhteiskunnan omat kotkotukset heilauta minnekään. Meillä saa kansa kirjoitella adressejaan ja vaikka kannanottoja eduskunnalle ilman, että kirkko tekee asialle mitään. Yksinkertaisesti siksi, että moni asia kun ei ole meidän suomalaisten ortodoksien, puhumattakaan sitten, että ne olisivat suomalaisten luterilaisten päätettävissä. Niistä päättävät kaikki maailman ortodoksit ja se - jos mikä - ei olekaan mikään helppo tehtävä.

Samalla tietysti pienen Suomen ortodoksis-luterilainen kansa ja sen luterilais-ortodoksinen kirkko on joutunut vaikeaan välikäteen, kun meillä Suomessa yhteiskunnallinen paine - ja jopa joku piispakin - vie kirkkoamme luterilaisuutta kohti sellaisella volyymillä, että heikompia jo hirvittää. Viimeaikaiset opilliset keskustelut ja jopa Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päämiehen Turkin Istanbulissa sijaitsevan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin päämiehen, patriarkka Bartholomeoksen, kannanotot ja hänen johtamansa Pyhän synodin päätökset ovat aiheuttaneet ihastusta ja vihastusta - hieman kirkkokunnasta riippuen.

Viimeisimpänä tietona tai oikeammin kai huhuna ilmassa roikkuu ratkaisu viimeksi tehdyn Suomen ortodoksista autonomista arkkihiippakuntaa koskevan Pyhän synodin päätöksen toimeenpanosta, jota varten kerrotaan kaikkien suomalaisten piispojen joutuvan menemään Konstantinopoliin asiaa selvittämään. Liekö totta vai ei, mutta mielenkiintoinen asia on joka tapauksessa. Kerrotaan tosin, että yksi olisi kieltäytynyt sinne menemästä. Ovatko jutut totta vai toisen osapuolen propagandaa, nähtäneen pian, sillä kulminaatiopiste sijoittuu melko lähelle - jo viikon parin päässä olevaan Lappeenrannan kirkkopäivään. Sen jälkeen olemme viisaampia.
Vaasan ortodoksisen seurakunnan Lapualla sijaitseva Pyhittäjä Serafim sarovilaisen rukoushuone.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta eihän minun pitänyt huhujen perässä juosta eikä puhua kirkkopolitiikkaa. Aihe otsikossa taisi liittyä tšasounoihin ja praasniekkoihin, noihin suomalaisen ortodoksisuuden kulmakiviin. Kohtaamissani tšasounoissa oli todellisia "kaunottaria", jos nyt niin saa rakennuksesta sanoa, mutta myös melko erikoisiakin ratkaisuja. Yksi luterilaisimmista rakennuksista löytyy Pohjanmaalta Lapualta, missä on Pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle pyhitetty rukoushuone. Tuolla melko umpiluterilaisella ja osin - ainakin aikanaan - varsin nationalistisellakin alueella ei ole terveellistä käyttää venäjänkieleen perustuvaa, tosin karjalankielistä ilmaisua tšasouna. Sanahan tulee hetkeä tarkoittavasta venäjänkielisestä sanasta "tsas". Tšasounissa kun pidettiin usein maallikkojen toimin ns. hetkipalveluksia. Siksi nuo länsimaisemmat tai jopa luterilaisemmat ilmaukset: rukoushuone tai kappeli, ovat ehkä paikallaan.
Kotkan ortodoksisen seurakunnan Loviisassa sijaitseva Kazanilaisen Jumalaäidin ikonin kirkko on mielenkiintoinen historiallinen harvinaisuus, rakennettu vanhasta varuskunnan mukana kuljetettavasta kirkosta.
(Kuva  © Hannu Pyykkönen)
Yksi koristeellisimmista ja osin jopa mahtipontisimmista löytyi tällä kertaa Joensuun lähettyviltä ja siihen jokunen vuosi sitten liitetystä Pyhäselästä, Hammaslahdesta, missä sijaitsee ns. Sinisen tien tšasouna eli Pyhän Johannes Kastajan tšasouna Honkavaarassa. Mahtavista hirsistä ja kivistä rakenettu tšasouna on koristeltu ulkoa monenlaisin karjalaisin perinteisin koristein ja koko tšasounan kokokin on melko suuri useimpiin pieniin ja vaatimattomiin tšasounoihin verrattuna.
Joensuun ortodoksisen seurakunnan Tohmajärven Petravaarassa sijaitseva Pyhän apostoli Andreaksen rukoushuone on melkein keskellä ei mitään, pienen hiekkatien varrella ja tällä hetkellä ainut ortodoksinen kirkkorakennus Tohmajärven alueella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sinänsä ortodoksiset kirkot ja etenkin tšasounat Suomessa voinevat jatkossakin olla melko pieniä rakennuksia. On jonkinlaista suuruuden hulluutta rakentaa aatteen "Jumalan kunniaksi" nojalla liian suuria kirkkoja paikkakunnille, missä ei ole paljoa ortodokseja. Itse edustan ajatuskantaa, että nuokin varat ja resurssit olisi parempi käyttää vähäisten ortodoksien diakoniatyöhön ja köyhempien ihmisten elämän laadun parantamiseen. Mutta tiedän kyllä, että moni ajattelee toisin.
Vaasan ortodoksisen seurakunnan pääkirkko sijaitsee enisellä Kasarmitorilla ja on fyysinen muistutus pohjalaisessa ja ruotsinkielisessä kaupungissa Venäjän tšaarin valta-ajasta ja ortodoksisesta uskosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
On meillä kyllä Suomessa suuriakin ja komeita ortodoksisia kirkkoja. Vaikkapa Helsingissä Uspenskin katedraali taikka matkani varrelle osunut Vaasan pyhän Nikolaoksen kirkko. Vaasan kirkko rakennettiin aikanaan keskeiselle torille eikä sitä - vaikka Pohjanmaalla oltihinkin - uskallettu ainakaan Venäjän vallan aikana purkaa tšaarin ja venäläisten kasakoiden pelossa ja myöhemmin museolaitos ei antanut sitä purkaa harvinaisena kohteena.

Niinpä Vaasan ortodoksinen kirkko jäi paikalleen ja kaupungin ydinkeskusta vain piti sitten siirtää muualle. Mutta sehän meiltä suomalaisilta käy. Samaa menetelmää on sitten käytetty muuallakin, kun ortodoksisia kirkkoja ns. jälleenrakennettiin. Ne sijoitettiin mahdollisimman kauas keskustasta, jonnekin kaupungin tai kylän laitamille, syrjään, pois näkyvistä. Mutta silloiset rakentajat eivät vain tuolloin ottaneet huomioon, että Suomen kansa se vain jatkaa lisääntymistään ja sen seurauksena paikkakuntien koot kasvavat ja alueet laajenevat. Nyt ovat lukuisat - silloin syrjässä sijainneet - ortodoksiset rakennukset melko keskustassa, kun kylä tai kaupunki on kasvanut alueellisesti.
Tampereen ortodoksiseen seurakuntaan kuuluva Porissa sijaitseva Pyhän apostoli ja evankelista Johannes Teologin kaunis kirkko on rakennettu 2000-luvun alussa ja sijaitseen keskeisellä paikalla valtaväylän varrella ja lähellä Porin hautausmaata. Se on oiva osoitus siitä, etteivät ortodoksisuus ja siihen oleellisesti liittyvä huolehtiminen toisista sekä yhteinen talkoohenki ole kadonneet minnekään Suomesta eivätkä tule katoamaankaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niin se muuttuu maailma, mutta mikä hienointa - ainakin näin ortodoksina - oma ortodoksinen kirkkomme se ei muutukaan maailman tahdissa joka kotkotuksen mukaan, vaan pysyy perinteisenä ja aitona kirkkona, joka aikanaan noin 2000 vuotta sitten helluntaina perustettiin. Siinä meille kivijalkaa kylliksi.



Hannu
elämän matkaaja

P.S. Omilla ja Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla on lisää kuvia ja niiden lisäksi sieltä löytyy muutama videokin näiltä retkiltä.
Tässä viimeisimmät:
https://youtu.be/dIpiXYoxqvU


ja
https://youtu.be/blKhhufhv7c

sunnuntai 9. elokuuta 2015

062. Isän matkassa




Korpiselän ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen raunioitunut kirkko Venäjän Karjalassa venäläisellä suljetulla rajavyöhykkeellä noin 3-4 kilometriä Suomen rajalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Isäni Viktor oli kauppias. Hän piti kauppaa - tai kuten sitä tuohon aikaan sanottiin - sekatavarakauppaa, Pohjois-Karjalassa, minne hän oli joutunut sodan jälkeen siirtymään Neuvostoliitolle jääneeltä alueelta, Korpiselästä. Korpiselässä hänellä oli kauppa oman isänsä, ukkini Aleksanderin perintönä. Tuupovaaraan, melko lähelle rajan taakse jäänyttä Korpiselkää, hän perusti K-kaupan, Keskon tuotteita myyvän yksityisen kaupan. Tuo sana "sekatavarakauppa" tarkoitti, että myytävänä ei ollut pelkästään päivittäistavaroita, elintarvikkeita tai vaikkapa rauta- tai tekstiilitavaraa, vaan sitä myytiin, mitä ihmiset tarvitsivat. Vaikka hevosia.
Aiemman Korpiselän pitäjän sijoittuminen kartalla.
Kauppiaita suvussani on ollut useita. Useimmiten kauppa siirtyi isältä pojalle, mutta myös muita sukulaisia toimi kauppiaina toisilla paikkakunnilla mm. Suojärvellä F.K. Pyykönen, "yhden koon Pyykönen", joka aikanaan sai aikaiseksi sukunimemme muuttumisen "kahden koon Pyykköseksi". (kts. Happy 1: Kahden koon Pyykönen) Suvussamme oli myös ns. "laukkuryssiä", kiertäviä kulkukauppiaita, joilla myytävät tavarat olivat mukana kannettavassa laukussa. Tällainen oli mm. ukkini nuorempi veli Ilja Pyykkönen.

Isä muuten minun kulttuurissani tarkoittaa muutakin kuin lapsen isää. Se on arvonimitys, jota me ortodoksit käytämme papeistamme. Nimitämme heitä alkuliitteellä isä ja perään laitamme papin etunimen. Esimerkiksi siis vaikka isä Vesa tai isä Tuomas.

Nämä kaksi asiaa: oman isän matkassa oleminen ja papillisen isän matkassa oleminen yhdistyivät varsin konkreettisella tavalla yhtenä elokuun alun viikonloppuna. Teimme silloin ristisaaton - kirkollisen kulkueen, eräänlaisen "kävelevän" jumalanpalveluksen - entisen Tuupovaaran, nykyisen Joensuun kaupungin alueelta Hoilolasta Korpiselkään. Ja varsin erikoisen ristisaattomatkan teimmekin.
Ristisaatto valmiina lähtöön Suomen puolella rajamiesten partiokämpällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ajoin matkailuautollani pitkän matkan koukaten kotoa Mikkelistä Lappeenrannan ja Etelä-Karjalan kautta Pohjois-Karjalaan, koska olin ensin hoitamassa vunukoitani, lapsenlapsiani, Lappeenrannassa. Sieltä ajelin Imatran, Parikkalan, Kiteen, Tohmajärven ja Hammaslahden kautta Joensuuhun, josta sitten seuraavana päivänä jatkoin matkaa Heinävaaran ja Koveron kautta Tuupovaaraan, josta ensin Saarivaaraan ja sitten Hoilolaan. Kaikissa noissa paikoissa vierailin myös mahdollisuuksieni mukaan siellä sijainneissa ortodoksisissa tšasounoissa ja kirkoissa. Tuosta retkestä tulee myöhemmin mahdollisesti oma erillinen juttunsa runsaiden kuvien kera tänne blogiini ja kuvia löytyy sekä omasta (Hap Pyykkönen) ettö Ortodoksi.netin julkisilta Facebook-sivuilta.
Hoilolan ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkon sisätila panoraamana.
[Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Varsinainen matkakohteeni oli Hoilolassa sijaitseva ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko, josta oli määrä aloittaa perjantaina tämä Matka - siis ristisaatto - Venäjälle. Rajan yli Korpiselkään. Ja mikä mielenkiintoisinta: suurimmalla osalla meistä ei ollut mukana kuin passi - ei siis viisumia - ja lisäksi ylityspaikkana toimi pieni Suomen rajavartiolaitoksen partiokämppä rajan pinnassa. Siellä ei ollut mitään paikkoja passintarkastukselle eikä muille normaaleille rajamuodollisuuksille, joita ns. tavallisilla raja-asemilla löytyy. Täysin epävirallinen rajanylityspaikka.
Passien tarkastus huoltoauton konepellin päällä Suomen puolella.
Vuorossa ovat nyt venäläiset rajavartijat.
Kaikki tapahtuu iusä Vesan tiukassa valvonnassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siellä ei oltu byrokraatteja eikä niuhoitettu asioista turhaan. Ensin upean edustavasti toimineet suomalaiset rajavartijat tarkastivat passit yhden mukana olleen papin, isä Vesan valvonnassa Volvon etupellillä ja sitten saman tekivät vielä varmistukseksi venäläiset rajavartijat, jotka olivat kävelleet rajalta suomalaisten rajamiesten kanssa Suomen puolelle.
Ristisaatossa olivat mukana myös YLEn toimittaja Pekka ja kuvaaja Ari, joiden kuvia ja haastetteluja sekä reportaasia toivottavasti saamme kuulla ja ketsella aikanaan YLEn kanavilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seurueemme mukana oli kaksi autoa, joilla pääkohteeseen Korpiselän raunioituneen Pyhän Nikolaoksen kirkon eteen vietiin puupenkkejä ja ruuantarjoilukalustoa ja nämä autot huoltojoukkoineen pääsivät rajan läpi ensimmäisinä. Tällä kertaa ylitys sujui ongelmitta huoltoautoillakin, edellisenä vuonna toinen autoista oli ajanut tiellä olevalle piikkimatolle, joka oli jostain syystä unohtunut sinne. Siinä ei silloin auttanut kuin vaihtaa molemmat renkaat.
Tällainen pinkinvärinenkin piikkimatto matkan varrelta löytyi. Rajoja taisi olla koko matkan aikana ainakin neljä: suomalainen, venäläinen vartioitu puomi, venäläinen "harjoitteluraja" ja vartioitu piikkilankaraja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lämmin keitto maistui Joensuun uudelle kirkkoherralle, isä Tuomakselle ja Joensuun lyseon aikaiselle koulukaverilleni Hannu Pankalle (jonka tapasin ensikertaa varmaan melkein 50 vuoteen) Korpiselän kirkon edustalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Varsinainen pääryhmä - ristisaatossa kulkijat - kävelivät tuon matkan, noin 3-4 kilometriä jalkaisin. Osa matkalaisista samalla lauloi ortodoksisia kirkkolauluja ja papit - kaikkiaan kolme pappia: isä Vesa, isä Tuomas ja isä Sasza suorittivat jumalanpalveluksissa - rukoushetkissä ja akatistoksissa - omat papilliset osuutensa lähes koko ajan kävellen. Välillä pysähdyttiin vaikkapa lukemaan evankeliumikohtaa Raamatusta. Lähempänä Korpiselän kirkkoa meitä vastaan ja mukaan ristisaattoon tuli myös Venäjän Karjalan alueella olevan Suojärven kirkkoherra isä Vjatseslav. Mukanamme olivat koko ajan myös molempien maiden rajavartijat, joten varsin turvallinen matka oli.


Rovasti kirkkoherrojen välissä kuuntelemassa evankeliumin lukua ristisaatossa lähellä Korpiselän kirkkoa. Kuvassa vasemmalta isät Tuomas, Vesa ja Vjatseslav.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Korpiselän Pyhän Nikolaoksen kirkko, josta vain toinen torni on pystyssä.
Takimmainen torni on romahtanut kirkkosaliin.
(Kuvat yllä ja alla © Hannu Pyykkönen)

c

Ohitimme menomatkalla kirkon ja jatkoimme matkaa Korpiselän hautausmaalle, jonne on muuten haudattu minunkin isovanhempani, ukkini Aleksander Pyykkönen ja mummini Anastasia, os. Kononoff. Heidän hautapaikastaan minulla ei ollut mitään tietoa. Koska alue oli melko laaja, en tietenkään löytänyt paikkaa, minne heidät oli haudattu. Suurin osa hautakivistä ja risteistä oli tuhottu tai viety jonnekin. Vain muutamia on myöhemmin löydetty ja suomalaiset ovat nostaneet niitä siellä vieraillessaan pystyyn. Tällainen oli mm. Okkosen suvun suuri hautakivi. Tämä suku liittyi omaan sukuuni siten, että ko. suvun nainen, akateemikko Onni Okkosen sisar, oli naimissa isäni veljen Vihon eli Vasilin kanssa. Myös siellä syntyneen ja myöhemmin Tuupovaarassa eläneen kummitätini Aino Karhapään oman suvun hautakivi löytyi heti hautausmaalle tultuamme pystyssä. Joten väärän puun kautta sukulaisten ja rist'sukulaisten hautoja löysin.
Maanviljelijä Robert Aleksanteri Okkosen (s. 1846, k.1913) ja hänen vaimonsa Annan (os. Postila, s. 1853, k. 1936) hautakivi löytyi ja nostettiin pystyyn kertoman mukaan suomalaisin voimin vuoden 2014 kesällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alue oli täynnä hautoja tai oikeammin kuoppia, joista ei oikein selvinnyt, olivatko ne ns. romahtaneita hautoja vai ryöstettyjä hautoja. Suomalaiset hautojen ja hautakivien kunnostajat kertoivat, että ainakin osa suurista haudoista oli joskus sodan jälkeen kaivettu auki. Niistä oli mahdollisesti aikanaan etsitty hautaan jääneitä sormuksia tai kaularistejä tai muuta arvotavaraa, kuten vaikkapa kultaisia hammaspaikkoja.
Panihida Korpiselän kalmistossa. Sen toimittivat isät Tuomas, Sasza ja Vjatseslav.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toimitimme haudalla panihidan eli rukouspalveluksen vainajille ja kukitimme sinne suomalaisten pystyttämät suuret muistoristit. Sen jälkeen oli mahdollisuus kierrellä hautausmaalla ja katsella paikkoja, jos halusi. Itse olin omat itkuni itkenyt edellisenä iltana autossani yöpuulle mennessäni ja ajatellessani, että nyt viimein yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen pääsin käymään isäni synnyinseudulla ja omien isovanhempieni - joita en ollut koskaan nähnyt elossa - haudalla tai ainakin hautausmaalla.
Osa panihidasta Korpiselän kalmistossa (video)
(Kuvaus ja © Hannu Pyykkönen)
tai katso YouTuve-videona:
http://youtu.be/KBx2l-kWjcM
Matka oli tältäkin osin melko tunteellinen ja herkkä jopa puhdistava. Itku oli varmaan lähes jokaisella herkässä. Kun kuoro lauloi haudoilla "Saata, oi Herra, Sinun palvelijasi rauhaan menemään pyhien joukkoon", kyynel oli monella muullakin kuin minulla silmäkulmassa. Melkoinen osa matkalaisista oli sellaisia ihmisiä, joiden suku jollakin tavalla liittyi tuohon paikkaan, Korpiselkään.

Melko konkreettisella tavalla tunsin jälleen olevani oman isän matkassa. Minulla oli tapana jo lapsuudessani kesäisin ja ennen kouluaikaa muulloinkin olla aina, kun vain se oli mahdollista oman kauppias-isäni mukana, kun hän teki kauppamatkoja Tuupovaaran pitäjän alueella. Tuolloin - siis 1950- ja 1960-luvuilla - ei ollut kauppa-autoja. Isälläni oli ensin iso Fordson-pakettiauto ja myöhemmin muunkinlaisia, joilla sitten ajelimme pitkin ja poikin Tuupovaaran pitäjää ja taisimmepa käydä muissakin naapuripitäjissä, Ilomantsin ja Kiihtelysvaaran alueilla, ja veimme mukanamme erilaista käyttötavaraa: pääasiassa elintarvikkeita, kahvia, sokeria ja jauhoja.

Tuolta ajalta on peräisin se, että jos satun edelleen menemään johonkin taloon noilla alueilla ja talossa asuu joitain vanhoja asukkaita, kuultuaan nimeni he tunnistivat ja muistivat minut yhä. Voi niitä lukuisia tapaamisia, joissa vanha mummo tai pappa on tavatessamme ihmetellyt: "Tuommone iso partasuuturjakeko sitä pienestä Hannustakkii o kasvanut." Silloin kiertäessämme taloja tapana oli juoda kahvit (minä tietysti mehua) ja syödä pullaa lähes joka talossa. Sama perinne jatkui nyt monta kymmentä vuotta myöhemmin, jos vain satuin jossain talossa vierailemaan. Tosin monessa paikkaa oli jo kolmas sukupolvi menossa ja nimi ei ollut enää niin tuttu ja - onneksi - ei tarvinnut ihan kaikkialla juoda kahveja.

Mutta monta tarinaa noilta ajoilta kuulin ja vielä useampi palautui mieleeni kulkiessani paikkoja. Autolla ajaessani katselin, että tuolla käytiin isän ja äidin kanssa marjassa ja tuolla oli hyvä sienipaikka. Tuolla käytiin telttaretkellä ja tuonne soudettiin Salosen veneellä retkelle makkaraa paistamaan. Tuolla isä pysähtyi joka kerta siellä liikkuessaan ja tuonne hän vei aina kahvipaketin mukanaan viemisenä.

Melkein joka mutkaan ja suoraan liittyi joku muisto: tuossa talossa asui puhuva harakka Heta ja tuon hautausmaan kohdalla piti isän ohjeen mukaisesti aina töräyttää auton äänimerkkiä. Miksi? No tietysti sanoaksemme terveiset Saukkosen Villelle, isän aiemmalle yhtiökumppanille, jonka hauta oli tuolla Hoilolan hautausmaalla.
Vekaruskoskella sijaitseva hieno ulkoilualue sijaitsee lähellä Öllölän kylää.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Koko tuo matka Tuupovaaraan ja Hoilolaan ja Korpiselkään oli melkoinen sukellus omaan historiaan ja omaan lapsuuteen. Vaikka usein kohosi kyyneleet silmääni, silti katson sen olleen varsin puhdistavan ja kasvattavan matkan. Itkua, mutta myös iloa ja naurua riitti kylliksi. Paljon oli unohtunut, mutta paljon vielä muistinkin. Vekaruskoski, jossa muutama vuosi sitten meloimme työkaverini Aaron kanssa, olikin tien vasemmalla puolella ja paljon aikaisemmin kuin olin muistanut ja muistellut. Mutta nyt sinne olikin jo komea tie melkein perille saakka ja sinne oli rakennettu hieno retkeilypaikka laavuineen, liitereineen ja jopa biologisine vessoineen.

Ristisaatto Ukko-Hipin sukuhaudan maisemissa
Pörtsämön erämaakalmistossa Tuupovaarassa (video).
(Kuvaus ja © Hannu Pyykkönen)
tai katso YouTube-videona:
http://youtu.be/mmBIXNzG_eg

Tuohonkin alueeseen liittyi yksi oman sukuni tarina, jota muistelin jälleen. Tarinaan liittyi Filip eli Hilippa Pyykkönen, entisen melkein koko Öllölän kylän omistaneen Ukko-Hipin, ukkini veljen, Filip (vanhemman) Pyykkösen tai oikeammin Pyykösen vanhin raikulipoika. Hän elettyään melko railakasta elämää, toimittuaan ensimmäisessä sodassa kaukopartion johtajana (venäjänkielen taitonsa vuoksi) ja myöhemmin samasta syystä sotavankileirin komendanttina, joutui seitsemän kielen taitajana pakenemaan Suomesta Ruotsiin kohta sodan päätyttyä. Hänestä voisin toki kertoa enemmänkin, mutta josko vaikka joskus. Katsotaan.

Matka oli upea. Kiitos Korpiselän pitäjäseuralle ja Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja etenkin heidän aktiivisille toimijoilleen. Alueen ortodoksinen nyt eläkkeellä oleva matkapappi, isä Vesa Takala on tehnyt noita matkoja jo useita vuosia, nyt perinnettä jatkaa seurakunta ja sen uusi kirkkoherra isä Tuomas Järvelin isä Vesan "ohjauksessa". Paikallisista toimijoista mukana on useiden vuosien ajan ollut mukana mm. ystäväni Antero Salonen ja tietysti monet pitäjäseuran toimihenkilöistä, joita ilman tuotakaan erikoista ja mieleenpainuvaa ristisaattomatkaa ei olisi voitu suorittaa.

Viimeisen kultakimpaleen tuolta matkalta sain Tuupovaaran kirkonkylältä, kun kävin tapaamassa isäni kaupassa vuosikausia työskennellyttä isän "oikeaa kättä", luottohenkilöä, ja tarvittaessa vaikka meidän kolmen villin pojan "varaäitiä", jolla oli myös kaikki tarvittavat oikeudet rankaista meitä kolttosistamme, kun vanhemmat eivät töiltään ehtineet. Hän on Irja Pesonen, jolta sain matkaan mukaan pussillisen maailman parasta evästä: niitä aitoja, oikeita ja todella maittavia karjalanpiirakoita. Passaa nyt huomenna hoitoon tulevien vunukoittenkin syödä niitä ja ihastella niiden taivaallista makua. Ja samalla voi kertoa heille tarinoita suvustani ja niistä ihmisistä, joiden kanssa elin lapsuudessani.


Hannu
elämän matkaaja