062. Isän matkassa

Korpiselän ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen raunioitunut kirkko Venäjän Karjalassa venäläisellä suljetulla rajavyöhykkeellä noin 3-4 kilometriä Suomen rajalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isäni Viktor oli kauppias. Hän piti kauppaa - tai kuten sitä tuohon aikaan sanottiin - sekatavarakauppaa, Pohjois-Karjalassa, minne hän oli joutunut sodan jälkeen siirtymään Neuvostoliitolle jääneeltä alueelta, Korpiselästä. Korpiselässä hänellä oli kauppa oman isänsä, ukkini Aleksanderin perintönä. Tuupovaaraan, melko lähelle rajan taakse jäänyttä Korpiselkää, hän perusti K-kaupan, Keskon tuotteita myyvän yksityisen kaupan. Tuo sana "sekatavarakauppa" tarkoitti, että myytävänä ei ollut pelkästään päivittäistavaroita, elintarvikkeita tai vaikkapa rauta- tai tekstiilitavaraa, vaan sitä myytiin, mitä ihmiset tarvitsivat. Vaikka hevosia.

Aiemman Korpiselän pitäjän sijoittuminen kartalla.

Kauppiaita suvussani on ollut useita. Useimmiten kauppa siirtyi isältä pojalle, mutta myös muita sukulaisia toimi kauppiaina toisilla paikkakunnilla mm. Suojärvellä F.K. Pyykönen, "yhden koon Pyykönen", joka aikanaan sai aikaiseksi sukunimemme muuttumisen "kahden koon Pyykköseksi". (kts. Happy 1: Kahden koon Pyykönen) Suvussamme oli myös ns. "laukkuryssiä", kiertäviä kulkukauppiaita, joilla myytävät tavarat olivat mukana kannettavassa laukussa. Tällainen oli mm. ukkini nuorempi veli Ilja Pyykkönen.

Isä muuten minun kulttuurissani tarkoittaa muutakin kuin lapsen isää. Se on arvonimitys, jota me ortodoksit käytämme papeistamme. Nimitämme heitä alkuliitteellä isä ja perään laitamme papin etunimen. Esimerkiksi siis vaikka isä Vesa tai isä Tuomas.

Nämä kaksi asiaa: oman isän matkassa oleminen ja papillisen isän matkassa oleminen yhdistyivät varsin konkreettisella tavalla yhtenä elokuun alun viikonloppuna. Teimme silloin ristisaaton - kirkollisen kulkueen, eräänlaisen "kävelevän" jumalanpalveluksen - entisen Tuupovaaran, nykyisen Joensuun kaupungin alueelta Hoilolasta Korpiselkään. Ja varsin erikoisen ristisaattomatkan teimmekin.

Ristisaatto valmiina lähtöön Suomen puolella rajamiesten partiokämpällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ajoin matkailuautollani pitkän matkan koukaten kotoa Mikkelistä Lappeenrannan ja Etelä-Karjalan kautta Pohjois-Karjalaan, koska olin ensin hoitamassa vunukoitani, lapsenlapsiani, Lappeenrannassa. Sieltä ajelin Imatran, Parikkalan, Kiteen, Tohmajärven ja Hammaslahden kautta Joensuuhun, josta sitten seuraavana päivänä jatkoin matkaa Heinävaaran ja Koveron kautta Tuupovaaraan, josta ensin Saarivaaraan ja sitten Hoilolaan. Kaikissa noissa paikoissa vierailin myös mahdollisuuksieni mukaan siellä sijainneissa ortodoksisissa tšasounoissa ja kirkoissa. Tuosta retkestä tulee myöhemmin mahdollisesti oma erillinen juttunsa runsaiden kuvien kera tänne blogiini ja kuvia löytyy sekä omasta (Hap Pyykkönen) ettö Ortodoksi.netin julkisilta Facebook-sivuilta.

Hoilolan ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkon sisätila panoraamana.
[Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Varsinainen matkakohteeni oli Hoilolassa sijaitseva ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko, josta oli määrä aloittaa perjantaina tämä Matka - siis ristisaatto - Venäjälle. Rajan yli Korpiselkään. Ja mikä mielenkiintoisinta: suurimmalla osalla meistä ei ollut mukana kuin passi - ei siis viisumia - ja lisäksi ylityspaikkana toimi pieni Suomen rajavartiolaitoksen partiokämppä rajan pinnassa. Siellä ei ollut mitään paikkoja passintarkastukselle eikä muille normaaleille rajamuodollisuuksille, joita ns. tavallisilla raja-asemilla löytyy. Täysin epävirallinen rajanylityspaikka.

Passien tarkastus huoltoauton konepellin päällä Suomen puolella.
Vuorossa ovat nyt venäläiset rajavartijat.
Kaikki tapahtuu iusä Vesan tiukassa valvonnassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siellä ei oltu byrokraatteja eikä niuhoitettu asioista turhaan. Ensin upean edustavasti toimineet suomalaiset rajavartijat tarkastivat passit yhden mukana olleen papin, isä Vesan valvonnassa Volvon etupellillä ja sitten saman tekivät vielä varmistukseksi venäläiset rajavartijat, jotka olivat kävelleet rajalta suomalaisten rajamiesten kanssa Suomen puolelle.

Ristisaatossa olivat mukana myös YLEn toimittaja Pekka ja kuvaaja Ari, joiden kuvia ja haastetteluja sekä reportaasia toivottavasti saamme kuulla ja ketsella aikanaan YLEn kanavilta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Seurueemme mukana oli kaksi autoa, joilla pääkohteeseen Korpiselän raunioituneen Pyhän Nikolaoksen kirkon eteen vietiin puupenkkejä ja ruuantarjoilukalustoa ja nämä autot huoltojoukkoineen pääsivät rajan läpi ensimmäisinä. Tällä kertaa ylitys sujui ongelmitta huoltoautoillakin, edellisenä vuonna toinen autoista oli ajanut tiellä olevalle piikkimatolle, joka oli jostain syystä unohtunut sinne. Siinä ei silloin auttanut kuin vaihtaa molemmat renkaat.

Tällainen pinkinvärinenkin piikkimatto matkan varrelta löytyi. Rajoja taisi olla koko matkan aikana ainakin neljä: suomalainen, venäläinen vartioitu puomi, venäläinen "harjoitteluraja" ja vartioitu piikkilankaraja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lämmin keitto maistui Joensuun uudelle kirkkoherralle, isä Tuomakselle ja Joensuun lyseon aikaiselle koulukaverilleni Hannu Pankalle (jonka tapasin ensikertaa varmaan melkein 50 vuoteen) Korpiselän kirkon edustalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Varsinainen pääryhmä - ristisaatossa kulkijat - kävelivät tuon matkan, noin 3-4 kilometriä jalkaisin. Osa matkalaisista samalla lauloi ortodoksisia kirkkolauluja ja papit - kaikkiaan kolme pappia: isä Vesa, isä Tuomas ja isä Sasza suorittivat jumalanpalveluksissa - rukoushetkissä ja akatistoksissa - omat papilliset osuutensa lähes koko ajan kävellen. Välillä pysähdyttiin vaikkapa lukemaan evankeliumikohtaa Raamatusta. Lähempänä Korpiselän kirkkoa meitä vastaan ja mukaan ristisaattoon tuli myös Venäjän Karjalan alueella olevan Suojärven kirkkoherra isä Vjatseslav. Mukanamme olivat koko ajan myös molempien maiden rajavartijat, joten varsin turvallinen matka oli.

Rovasti kirkkoherrojen välissä kuuntelemassa evankeliumin lukua ristisaatossa lähellä Korpiselän kirkkoa. Kuvassa vasemmalta isät Tuomas, Vesa ja Vjatseslav.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Korpiselän Pyhän Nikolaoksen kirkko, josta vain toinen torni on pystyssä.
Takimmainen torni on romahtanut kirkkosaliin.
(Kuvat yllä ja alla © Hannu Pyykkönen)

c

Ohitimme menomatkalla kirkon ja jatkoimme matkaa Korpiselän hautausmaalle, jonne on muuten haudattu minunkin isovanhempani, ukkini Aleksander Pyykkönen ja mummini Anastasia, os. Kononoff. Heidän hautapaikastaan minulla ei ollut mitään tietoa. Koska alue oli melko laaja, en tietenkään löytänyt paikkaa, minne heidät oli haudattu. Suurin osa hautakivistä ja risteistä oli tuhottu tai viety jonnekin. Vain muutamia on myöhemmin löydetty ja suomalaiset ovat nostaneet niitä siellä vieraillessaan pystyyn. Tällainen oli mm. Okkosen suvun suuri hautakivi. Tämä suku liittyi omaan sukuuni siten, että ko. suvun nainen, akateemikko Onni Okkosen sisar, oli naimissa isäni veljen Vihon eli Vasilin kanssa. Myös siellä syntyneen ja myöhemmin Tuupovaarassa eläneen kummitätini Aino Karhapään oman suvun hautakivi löytyi heti hautausmaalle tultuamme pystyssä. Joten väärän puun kautta sukulaisten ja rist'sukulaisten hautoja löysin.

Maanviljelijä Robert Aleksanteri Okkosen (s. 1846, k.1913) ja hänen vaimonsa Annan (os. Postila, s. 1853, k. 1936) hautakivi löytyi ja nostettiin pystyyn kertoman mukaan suomalaisin voimin vuoden 2014 kesällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alue oli täynnä hautoja tai oikeammin kuoppia, joista ei oikein selvinnyt, olivatko ne ns. romahtaneita hautoja vai ryöstettyjä hautoja. Suomalaiset hautojen ja hautakivien kunnostajat kertoivat, että ainakin osa suurista haudoista oli joskus sodan jälkeen kaivettu auki. Niistä oli mahdollisesti aikanaan etsitty hautaan jääneitä sormuksia tai kaularistejä tai muuta arvotavaraa, kuten vaikkapa kultaisia hammaspaikkoja.

Panihida Korpiselän kalmistossa. Sen toimittivat isät Tuomas, Sasza ja Vjatseslav.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Toimitimme haudalla panihidan eli rukouspalveluksen vainajille ja kukitimme sinne suomalaisten pystyttämät suuret muistoristit. Sen jälkeen oli mahdollisuus kierrellä hautausmaalla ja katsella paikkoja, jos halusi. Itse olin omat itkuni itkenyt edellisenä iltana autossani yöpuulle mennessäni ja ajatellessani, että nyt viimein yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen pääsin käymään isäni synnyinseudulla ja omien isovanhempieni - joita en ollut koskaan nähnyt elossa - haudalla tai ainakin hautausmaalla.

Osa panihidasta Korpiselän kalmistossa (video)
(Kuvaus ja © Hannu Pyykkönen)
tai katso YouTuve-videona: http://youtu.be/KBx2l-kWjcM

Matka oli tältäkin osin melko tunteellinen ja herkkä jopa puhdistava. Itku oli varmaan lähes jokaisella herkässä. Kun kuoro lauloi haudoilla "Saata, oi Herra, Sinun palvelijasi rauhaan menemään pyhien joukkoon", kyynel oli monella muullakin kuin minulla silmäkulmassa. Melkoinen osa matkalaisista oli sellaisia ihmisiä, joiden suku jollakin tavalla liittyi tuohon paikkaan, Korpiselkään.

Melko konkreettisella tavalla tunsin jälleen olevani oman isän matkassa. Minulla oli tapana jo lapsuudessani kesäisin ja ennen kouluaikaa muulloinkin olla aina, kun vain se oli mahdollista oman kauppias-isäni mukana, kun hän teki kauppamatkoja Tuupovaaran pitäjän alueella. Tuolloin - siis 1950- ja 1960-luvuilla - ei ollut kauppa-autoja. Isälläni oli ensin iso Fordson-pakettiauto ja myöhemmin muunkinlaisia, joilla sitten ajelimme pitkin ja poikin Tuupovaaran pitäjää ja taisimmepa käydä muissakin naapuripitäjissä, Ilomantsin ja Kiihtelysvaaran alueilla, ja veimme mukanamme erilaista käyttötavaraa: pääasiassa elintarvikkeita, kahvia, sokeria ja jauhoja.

Tuolta ajalta on peräisin se, että jos satun edelleen menemään johonkin taloon noilla alueilla ja talossa asuu joitain vanhoja asukkaita, kuultuaan nimeni he tunnistivat ja muistivat minut yhä. Voi niitä lukuisia tapaamisia, joissa vanha mummo tai pappa on tavatessamme ihmetellyt: "Tuommone iso partasuuturjakeko sitä pienestä Hannustakkii o kasvanut." Silloin kiertäessämme taloja tapana oli juoda kahvit (minä tietysti mehua) ja syödä pullaa lähes joka talossa. Sama perinne jatkui nyt monta kymmentä vuotta myöhemmin, jos vain satuin jossain talossa vierailemaan. Tosin monessa paikkaa oli jo kolmas sukupolvi menossa ja nimi ei ollut enää niin tuttu ja - onneksi - ei tarvinnut ihan kaikkialla juoda kahveja.

Mutta monta tarinaa noilta ajoilta kuulin ja vielä useampi palautui mieleeni kulkiessani paikkoja. Autolla ajaessani katselin, että tuolla käytiin isän ja äidin kanssa marjassa ja tuolla oli hyvä sienipaikka. Tuolla käytiin telttaretkellä ja tuonne soudettiin Salosen veneellä retkelle makkaraa paistamaan. Tuolla isä pysähtyi joka kerta siellä liikkuessaan ja tuonne hän vei aina kahvipaketin mukanaan viemisenä.

Melkein joka mutkaan ja suoraan liittyi joku muisto: tuossa talossa asui puhuva harakka Heta ja tuon hautausmaan kohdalla piti isän ohjeen mukaisesti aina töräyttää auton äänimerkkiä. Miksi? No tietysti sanoaksemme terveiset Saukkosen Villelle, isän aiemmalle yhtiökumppanille, jonka hauta oli tuolla Hoilolan hautausmaalla.

Vekaruskoskella sijaitseva hieno ulkoilualue sijaitsee lähellä Öllölän kylää.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Koko tuo matka Tuupovaaraan ja Hoilolaan ja Korpiselkään oli melkoinen sukellus omaan historiaan ja omaan lapsuuteen. Vaikka usein kohosi kyyneleet silmääni, silti katson sen olleen varsin puhdistavan ja kasvattavan matkan. Itkua, mutta myös iloa ja naurua riitti kylliksi. Paljon oli unohtunut, mutta paljon vielä muistinkin. Vekaruskoski, jossa muutama vuosi sitten meloimme työkaverini Aaron kanssa, olikin tien vasemmalla puolella ja paljon aikaisemmin kuin olin muistanut ja muistellut. Mutta nyt sinne olikin jo komea tie melkein perille saakka ja sinne oli rakennettu hieno retkeilypaikka laavuineen, liitereineen ja jopa biologisine vessoineen.

Ristisaatto Ukko-Hipin sukuhaudan maisemissa
Pörtsämön erämaakalmistossa Tuupovaarassa (video).
(Kuvaus ja © Hannu Pyykkönen)
tai katso YouTube-videona:http://youtu.be/mmBIXNzG_eg

Tuohonkin alueeseen liittyi yksi oman sukuni tarina, jota muistelin jälleen. Tarinaan liittyi Filip eli Hilippa Pyykkönen, entisen melkein koko Öllölän kylän omistaneen Ukko-Hipin, ukkini veljen, Filip (vanhemman) Pyykkösen tai oikeammin Pyykösen vanhin raikulipoika. Hän elettyään melko railakasta elämää, toimittuaan ensimmäisessä sodassa kaukopartion johtajana (venäjänkielen taitonsa vuoksi) ja myöhemmin samasta syystä sotavankileirin komendanttina, joutui seitsemän kielen taitajana pakenemaan Suomesta Ruotsiin kohta sodan päätyttyä. Hänestä voisin toki kertoa enemmänkin, mutta josko vaikka joskus. Katsotaan.

Matka oli upea. Kiitos Korpiselän pitäjäseuralle ja Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja etenkin heidän aktiivisille toimijoilleen. Alueen ortodoksinen nyt eläkkeellä oleva matkapappi, isä Vesa Takala on tehnyt noita matkoja jo useita vuosia, nyt perinnettä jatkaa seurakunta ja sen uusi kirkkoherra isä Tuomas Järvelin isä Vesan "ohjauksessa". Paikallisista toimijoista mukana on useiden vuosien ajan ollut mukana mm. ystäväni Antero Salonen ja tietysti monet pitäjäseuran toimihenkilöistä, joita ilman tuotakaan erikoista ja mieleenpainuvaa ristisaattomatkaa ei olisi voitu suorittaa.

Viimeisen kultakimpaleen tuolta matkalta sain Tuupovaaran kirkonkylältä, kun kävin tapaamassa isäni kaupassa vuosikausia työskennellyttä isän "oikeaa kättä", luottohenkilöä, ja tarvittaessa vaikka meidän kolmen villin pojan "varaäitiä", jolla oli myös kaikki tarvittavat oikeudet rankaista meitä kolttosistamme, kun vanhemmat eivät töiltään ehtineet. Hän on Irja Pesonen, jolta sain matkaan mukaan pussillisen maailman parasta evästä: niitä aitoja, oikeita ja todella maittavia karjalanpiirakoita. Passaa nyt huomenna hoitoon tulevien vunukoittenkin syödä niitä ja ihastella niiden taivaallista makua. Ja samalla voi kertoa heille tarinoita suvustani ja niistä ihmisistä, joiden kanssa elin lapsuudessani.


Hannu
elämän matkaaja