maanantai 30. kesäkuuta 2014

023. Kotona - kiitos matkaseurasta

Matka Suomessa (meno). Saksaan ro-ro-aluksella. Paluu tapahtui Katajanokalta ja autolautalla Virosta.
Viimeinkin kotona. Väsyneenä, mutta onnellisena ja mieli mukavia muistoja pullollaan. Kun eilen jätin vunukat kotiinsa Lappeenrantaan, he kuukauden reissun jälkeen kohtasivat oman kodin, jossa oli ihan ”uusia” leluja talo pullollaan ja leikkiminen niiden kanssa alkoi välittömästi ja suurella innolla ja ilolla. Hieman sama tunne oli minulla kotiin palatessa. Koti vaikutti ihan kuin se olisi uudistunut myös. Ja iloitsin suuresti omasta kodistani.

Ensimmäisten askareiden joukossa laitoin heti saunan lämpiämään ja kylvikin sitten koko loppuillan oikein sielun kyllyydestä. Onneksi muu matkaseurue siivosi matkailuauton, minusta ei siihen olisi ollut ja auton pitää kuitenkin olla parin-kolmen viikon kuluttua taas timangissa kunnossa. Silloin alkaa uusi "rundi".

Lähes kaikki tavarani ovat vielä autossa, haen niitä sitä mukaa, kun tarvitsen ja viitsin tai jopa kehtaan laiskottelultani. Ei tässä mikään kiire ole. Vien auton huoltoon ja tarkistutan myös akun ja laturin – nekin kunhan ennätän. Hyvin auto loppujen lopuksi palveli koko noin 3200 kilometrin matkan. Vain se akun tyhjentyminen Lübeckissä hieman säikäytti ja aiheutti paineita, mutta auto käynnistyi jatkossa aina ekalla startilla eikä akkuongelmasta ollut enää tietoakaan.

Saksan (ja Hollannin) osuuden ensimmäiset kohteet
Tuo kilometrimäärä kertyi siten, että minun menoni Saksan halki muita hakemaan Weezeen muodosti noin kolmanneksen kilometreistä – vajaat tuhat kilometriä ja loput, noin 2300 kilometriä ajeltiin sitten yhdessä Saksassa ja Baltiassa.

Saksan osuuden seuraavat kohteet
Mukaan otetut tavarat riittivät hyvin, kun vaatteita pestiin aina aika ajoin leirintäalueiden koneissa ja syömistä ja juomista sai joka paikasta matkan varrelta ja vieläpä aina euroilla. Ruuanlaittoastioita olisi voinut olla yksi enemmän. Kaasukin riitti, vaikka osan aikaa oli kylmiä öitä ja käytimme kaasua sisätilan lämmitykseenkin. Mukana oli yksi suomalainen pullo ja yksi saksalainen. Suomipullo meni ensin ja sitten vaihdoin tyhjän saksapullon täyteen kahdesti. Arviolta hieman yli kaksi pullollista kului kaasua. Polttoaineesta en vielä tiedä, mutta ei sitäkään nyt kohtuuttomasti kulunut, kun tuo kilometrimäärä jäi kuitenkin tuonne 3000 tietämille vaikka ajopäiviä kertyi autolle minun oman osuuden ja yhteisen osuuden kanssa lähes 40 päivää.

Saksan osuuden viimeiset kohteet, josta sitten siirtyminen ro-ro-aluksella Latviaan
En myöskään ole laskenut paljonko eläminen – matkustaminen – kokonaisuudessaan maksoi, sillä lomahan aina maksaa, mutta niin maksaa eläminenkin, vaikka olisin kotona. Mutta kohtuudessa pysyttiin kaiketi siinäkin, jos nyt ei katsota erilaisia viime metreillä tehtyjä ”täydennyshankintoja alkanutta kesää varten” Virossa ja osin jo Saksassakin. Mutta kaiketi niillekin hankinnoille käyttöä tulee, onhan minulle tulossa romanialaisia vieraitakin aivan piakkoin.

Baltian osuus: Latvia ja Viro, josta autolautalla Suomeen
Nyt saan levätä ja tehdä normaaleja kotitöitä ja nauttia kiireettömästä kesästä vajaat kolme viikkoa. Sen jälkeen alkaa parin viikon uusi kierros, nyt maassa, jossa toimii Internet: Suomessa ja erityisesti sen Lapissa, jonne matkamme suuntautuu. 

Katsotaan nyt, mitä minä teen tai mitä minun pitää itselleni tehdä tuon nettikäyttäytymiseni osalta. Hieman rassasi itseänikin tuo jonkin moinen nettiriippuvuus, joka "jollain tavalla" ilmeni matkalla. Sille pitää tehdä jotain. Ensimmäisenä vähennän reippaasti somessa liikkumistani ja toimintaani siellä ja pohdin vakavasti myös monen muun nettitoimintani lopettamista tai ainakin radikaalia vähentämistä. Se tullee aikanaan näkymään toimittamillani sivuilla, mutta katsotaan, josko jostain löytyisi korvaavia voimia vai laitetaanko minun osaltani lappu luukulle.

Näitä blogeja kirjoittelen, jos asiaa tulee ja inspiraatiota löytyy. Tämä matkablogi jää nyt kuitenkin tauolle ja palaan asiaan mahdollisesti noin kolmen viikon kuluttua. Happy-blogin tekstejä tulee harvemmin kuin ennen niin kauan kuin se tuntuu mukavalta. Jos alkaa maistua pakkopullalta, lopetan.

Kiitoksia vielä kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea matkajorinoitani ja elää mukana matkallani. Blogi oli tarkoitettu pääasiassa läheisilleni ja ystävilleni, jotka näin näkivät, missä mennään ja hengissä ollaan. Mutta sai sitä toki lukea muutkin, jos näin halusivat. Samalla se oli pieni päiväkirja itselleni, näin itsekin – vanha mies – muistan, missä sitä tulikaan käytyä.


Hannu
elämän matkaaja

perjantai 27. kesäkuuta 2014

022. Matkalla kotiin

Iecava, Zorgi, Labirint
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Reilun kuukauden matka alkaa hiljalleen päättyä. Olen vielä Latviassa, Riian alapuolella Iecavan lähellä olevassa pienessä kylässä nimeltään Zorgi. Siellä sijaitsee pieni leirintäalue aivan Via Baltican vieressä, mutta silti syrjässä tien melulta. Alue ei kadulle päin näytä oikein houkuttelevalta, mutta kun menee sisälle portista, se on oivallinen paikka rauhaa rakastaville ja erityisesti lapsiperheille. Lapsille täällä on monenlaista tekemistä paikan nimen – Labirint – mukaisesti: labyrintistä vaijerikiikkuihin sun muihin vempaimiin. Vunukatkin juoksentelivat illalla itsensä väsyksiin. Olivat jopa veneretkellä. Nukkauivat sikoisesti sitten yön.

Veneretkellä
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Aika pitkälti tämä matkamme onkin suuntautunut eri kohteisiin sen mukaan, miten ja missä vunukat ovat niissä viihtyneet. Ja kyllä siinä ohessa ovat aikuisetkin viihtyneet – ainakin tällaiset lapsenmieleiset ja muuten lapselliset. Lapsille eri paikkoja ja laitteita on varmaan ollut jo niin monta, että eri paikat alkavat mennä sekaisin, mutta muistoja on jäänyt kyllä kasapäin. Vanhimman vunukan pois otettu kipsikään ei enää muistuta juoksemisessa ja vauhti on entisenlaista.

Vanhin vunukka muistaa vielä viime vuoden matkalta joitain samoja paikkoja, joissa he silloinkin vanhempiensa kanssa täällä ollessaan vierailivat ja nyt taas uudestaan. Ja vauhtia on piisannut. Mennään pelaamaan minigolfia tai tuota tai tuota. Ja se vanha tuttu: ”Ukki! Uudestaan” Ainakin silloin, kun ukki on jaksanut vielä heidän kanssaan peuhata. Hieman alkaa vauhtini kuitenkin jo hiipua ja mielellään etsin rauhallisen nurkkauksen, istuskelen, haaveilen ja katselen vaan, kun juoksevat isänsä tai äitinsä kanssa. Niin – ja odotan kotiin pääsyä.

Tällainen reilun kuukauden matkarutistus vie kyllä voimia tai ainakin joitain jaksamisia. Vaikka kyllä se tuokin. Olen reilun kuukauden aikana nukkunut niin paljon, että luulisi unta olevan nyt varastossa vaikka muutama yö valvoakin. Nukkumapaikkani on auton takaosassa ja nukun siellä pienemmän vunukan, prinsessan, kanssa ja hän käy yleensä nukkumaan melko aikaisin ja minä kohta myös. Joten parhaimmillaan unta – ja joskus harvoin aamulla sängyssä pötköttelyä ja muiden heräämisen odottelua – on tullut lähes kellon ympäri, yleensä kuitenkin pelkkää unta 8 -10 tuntia. Joten levätty on.

Kuten jo jossain aikaisemmassa jorinassani kirjoittelin, kolmen aikuisen ja kahden lapsen eläminen reilun kuukauden eteisen kokoisessa matkailuautossa, rassaa silti ihmisiä, vaikka kuinka sukulaisia oltaisiin. Vaikka aina välillä lähden joko ulos  pyöräilemään, istuskelemaan tai kävelemään tai sitten vietän aikaa alueen oleskelutiloissa tai auton ohjaamossa verhon suojassa, kun päivittäinen jatkuva läsnäolo alkaa välillä puristamaan. Onneksi ei kuitenkaan vielä liikaa ja onneksi matka on kohta päätöksessään.

Olemme seuraavan yön vielä ”ulukomailla”, Virossa, ilmeisesti Pärnun lähellä Joulumaassa, mikä se sitten onkaan. Lauantaina lautta vie Helsinkiin, jossa viivymme vielä yön yli ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, olemme kotona sunnuntaina. Sitten olisikin noin kolmen viikon lepojakso ennen seuraavaa lomamatkaa, jolloin jälleen – nyt tosin erilaisella koostumuksella, ulkomaisten vieraitteni kanssa – jälleen lähdemme automatkalle, nyt Lappiin. Joten veikkaan, että elokuussa löytyy joko Mikkelistä tai sitten jostain muualta hiljaisesta paikasta melko rauhallista elämää viettävä HAP.

Hannu
elämän matkaaja

maanantai 23. kesäkuuta 2014

021. Latviaa ja latvialaisia

Ventspilsin ortodoksinene kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Minulla on varsin huterat tiedot Latviasta ja latvialaisista ja etenkin tästä kaupungista, Ventspilsistä, jossa nyt olemme. Me ihmiset muodostamme usein käsityksiä mm. toisista kansoista ja erilaista etnistä ryhmistä ominen – usein vielä huonojen – kokemusten perusteella. Suomalaisilla on melko laajasti täysin väärä kuva vaikkapa romanialaisista, joiden kuvitellaan olevan kaikkien niitä Suomessakin kerjääviä mustalaisia. Eivät ole ja tällainen kuva romanialaisista on aivan totaalisen väärä.

Minunkin kuvani latvialaisista on ollut varmaan joidenkin väärien mielikuvien pohjalta muodostunut. Siihen ovat vaikuttaneet Suomessa mökkiteillä hämärän aikaan liikkuvat latvialaiset pakettiautot, huoltoasemien pihalla pienessä henkilöautossa nukkuvat seitsemän latvialaista ja monet muut vastaavat tapahtumat ja ehkä myös monet kielteiset uutiset, joita on voinut lukea sanomalehdistä.

Tämäkin kuva on väärä. Eivät kaikki latvialaiset ole sellaisia, kuin ehkä olen noilla perusteilla kuvitellut. Erilaisia he ovat kuin suomalaiset tai vaikka saksalaiset, mutta samanlaisia mukavia ihmisiä täältäkin löytyy. Tavat, kulttuuri, kieli vaihtelevat, mutta ihminen on pohjimmiltaan samanlainen kaiketi lähes kaikkialla. Siksi on tärkeää, että me tapaamme muunmaalaisia ja erilaisia ihmisiä, jotta suvaitsevaisuus ja ymmärrys lisääntyisivät.

Latvian kieli tuntuu vaikealta. En ole saanut yhdestäkään sanasta oikein kiinni ja siksi on melko vaikeaa liikkua vaikkapa kaupungilla, jossa kaikki tekstit ovat latviaksi. Tässä kaupungissa on kuitenkin ajateltu myös turisteja ja monesta paikasta löytyy sama teksti, ohje tai tienviitta, myös englanniksi. Kansa ei kovinkaan laajalti – sillä vähäisellä kokemuksella, joka minulla nyt on – puhu vaikkapa englantia. Venäjä olisi täällä kova sana. Pienestä perheryhmästämme vain yksi osaa sitä, muut eivät kuin yksittäisiä sanoja, jotka muuten nekin joskus auttavat. Ruokakaupassakin on sama ongelma, saa usein arvuutella, mitähän paketti sisältää. Usein kuvat kuitenkin auttavat, ei aina.

Kaupunkina Ventspils on maastoltaan tasainen ja ympäristöltään siisti. Vanhan neuvostoajan järjestelmän jäljet toki näkyvät, kaupungissa on mm. runsaasti vanhoja ja jopa ränsistyneitä puutaloja, mutta mikä erikoista, talojen ympäristö on melko siistiä. Vastapainona kaupungilta löytyy sitten myös todellisia ökyhuviloita. Kaupunki on kuulemma suosittu lomakohde myös oman maan sisällä. Ihan vierestä löytyy kilometritolkulla upeaa Itämeren hiekkarantaa. Meilläkin matkaa tältä leirintäalueelta hienon hiekan peittämälle rannalle on vain muutama sata metriä. Vanhan järjestelmän jäljet näkyvät muuten myös kauppojen määrässä, laadussa ja sijainnissa. Niitä on vähän, omituisissa paikoissa ja suuret kauppakeskukset ovat harvassa. Hotelli saattaa löytyä vahasta omakotitalosta, jokin erikoisliike kerrostalon alakerran asunnosta. Mutta on tänne myös rakennettu uuttakin, myös kauppoja ja ainakin yksi kauppakeskus on tähän mennessä löytynyt.

Campingalue on siisti, henkilökunta puhuu englantiakin ja mikä mukavinta, respasta löytyy ilmainen ja toimiva Wi-Fi-yhteys. Tosin avin sieltä, ei koko alueelta. Mutta respa on auki 24 h vuorokaudessa. Majoituimme eka yön suomalaisen pariskunnan vieressä olevalle paikalle ja alueella näyttää olevan muitakin suomalaisia, samoin saksalaisia ja joitain virolaisia ja runsaasti itäisen naapurimaamme kieltä puhuvia, joiden autojen rekisterikilvessä on kuitenkin merkintä joko LV tai LT. Palveluja varsinaisella leirintäalueella ei paljoa ole, normaalit suihkut ja vessat ja matkailuauton huoltopisteet löytyvät ja hyvät sellaiset kaiken lisäksi, mutta ei kauppaa, ei kahvilaa eikä ravintolaa, sen sijaan hyvä ja toimiva keittiö sitä tarvitseville ja grillikatoksia.

Alueella on runsaasti lomailevia ihmisiä, sillä täällä on nyt 23. - 24.6. juhannus, kuten sen kuuluukin olla. 24.6. on Johannes Kastajan eli Johannes Edelläkävijän muistopäivä, mutta Suomessahan sitä (siis juhannusta, ei muistopäivää) vietettiin jo edellisenä viikonloppuna pe-la. Täällä useimmat kaupat ovat kiinni ja kaupungilla on muutenkin melko vähän ihmisiä ja liikennettä. Meillä on käynyt melkoinen mäihä noiden kirkollisten vapaapäivien kanssa, kun olemme osuneet maihin, joissa niitä vietetään – kuten Saksassa ensimmäistä ja erikoisesti toista helluntaipäivää ja nyt täällä Latviassa oikea-aikainen juhannus.

Ajelin tänään (23.6.) kaupungilla polkupyörällä ja siellä ei ollut pelkoa auton alle jäämisestä. Osa laitakaupungilla liikkuvasta kansasta oli ns. syrjään joutunutta kansanosaa, jota minun mielestäni on näkynyt yllättävän paljon. Pääasiassa he ovat vanhoja, enemmän tai vähemmän juopuneita miehiä, joista osa jopa makaili talon edustalla kadulla, rappusten vieressä. Liekö ollut oma talo vai vieras, en tiedä.

Sikäli mikäli olen ymmärtänyt oikein, latvialaisilla lienee hieman ongelmallinen suhde entisiin valloittajiinsa ja muistelen lukeneeni, että maassa mahdollisesti lakkautetaan venäjänkieliset televisiokanavat, jotta se osa kansasta – josta myös osa helposti syrjäytyy – ei saisi telkkarista pelkkää propagandaa ja varsin yksipuolista tietoa maailman asioista, mitä ilmeisesti venäläiset kanavat suoltavat viime aikoina melko paksulti. Samoin maan johto pyysi jokin aika sitten, ettei Venäjän ortodoksisen kirkon päämies, patriarkka Kirill vierailisi maassa Ukrainan kiristyneen tilanteen vuoksi. Latviassa asuu runsaasti venäläisiä ja se näkyy täällä monella tavalla.

Venäläisyys näkyy mm. vaikkapa juuri tuossa kirkollisen juhlan vietossa. Ortodoksisessa kirkossa niin täällä, missä kirkko kuuluu Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen, kuin vaikkapa Suomessakin, juhannus on Johannes Kastajan muistopäivä ja se on aina kesäkuun 24. päivä. Ventspilsin kaupungista kuulin kerrottavan, että sen ”omistaa” venäläiset. En tiedä, mitä se merkitsee, mutta yllättävää oli joka tapauksessa, että täältä löytyi vain yksi ortodoksinen kirkko, joka sekin oli remontin vuoksi suljettu. Katolla kiilsi kuitenkin kullattu upea kupoli ja osa katolla olevista risteistä puuttui vielä. Pihalla oli runsaasti rakennusmateriaalia, joten kyllä sitä kunnostettiin. Toinen minua kummastuttanut seikka siinä oli vielä se, että kirkko sijaitsi melko syrjässä, sataman lähellä, hieman piilossa, eikä suinkaan keskustassa. Syy voi olla myös se, että maassa on melko voimakas roomalaiskatolinen kirkko, jonne minutkin respan henkilökunnan taholta ensin ohjattiin, kun kysyin, missä ortodoksinen kirkko sijaitsee. Kaupunki on entinen kalparitarien linnoituskaupunki ja silläkin lienee oma osansa tilanteeseen. 

Stressi on hieman helpottanut, kun autoa ei ole tarvinnut startata. Olemme nyt täällä kolme, neljä päivää ja katsotaan sitten, kun pitää taas startata. Sää ei ole paras mahdollinen, mutta parempi kuitenkin kuin Suomessa. Hieman tuulee ja yöllä on hieman satanut. Onneksi vain yöllä. Tuuli viilentää lämpötilaa jonkin verran, mutta hyvät tuulen pitävät vaatteet korjaavat tilanteen. Pyörät ovat kovassa käytössä ja vunukoille riittää touhua riittämiin lasten kaupungissa ja monenlaisissa puistoissa ja paikoissa, joita kaupunki on täynnä. Aikuisille – tai ainakin minulle alkaajo matkaväsy kuitenkin käydä jo käpälään, mutta onneksi ei ole pakko mennä joka paikkaan. Voi vaikka jäädä autolle ja ottaa päikkärit ja maistella, miltä maistuu Tumsais alus.


Hannu
elämän matkaaja

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

020. Matka jatkuu stressin kera

Viimeinen päivä Saksassa alkoi vaikeasti. Aamulla Lübeckin leirintäalueella, meillä oli sama ongelma kuin Elben rannalla tapaamallani suomalaisella: auton käynnistysakku oli tyhjä ja virtaa ei tullut asuntopuolenkaan akuista, vaikka niin olin joskus kuvitellut. Stena Linen ro-ro-alus Latviaan lähtisi joka tapauksessa saman päivän illalla noin 30-40 km päästä Travemündesta ja auto olisi saatava jotenkin korjattua ja kyytiin.

Olimme ennen matkan alkua keskustelleet poikani kanssa tiukkaan sävyyn käynnistyskaapeleista, jotka sitten ”tilan vähyyden ja painonsa vuoksi” jätettiin Suomeen. No – nyt niitä olisi tarvittu. Naapurina leirintäalueella oli saksalainen, jolla oli onneksi kaapelit, mutta emme saaneet autoa niillä käyntiin, koska kunnon kontaktia ei saatu. Omani olisivat olleet tanakammat. Kävin kysymässä apua respastakin ja rouva kertoi isänsä tulevan kohta auttamaan. Hänellä olikin kunnon kaapelit, joiden avulla auto starttasi.

Siitä se stressi sitten alkoikin. Uskaltaako pysäyttää ja käynnistyykö auto uudestaan? Varmuudeksi ajelimme moottoritiellä Travemündeen, jotta auton akku latautuisi ja etsiskelimme samalla paikkaa – vaikkapa huoltoasemaa – jossa vikaa olisi voinut tutkia. Huoltoasemia löytyi, mutta lauantaisin niissä ei ollut huoltomiestä. Mutta erään huoltoaseman vieressä oli Autowerkstatt, korjaamo, joka oli avoinna. Korjaaja katsoi akun ja latauksen ja vikaa ei mistään löytynyt. Syy täytyi siis olla joku muu, esimerkiksi se, että joku – vaikkapa radio, joku valo tms. - purki akun yön aikana.

Jatkoimme matkaa kaikki sähkölaitteet sammutettuina – myös ajovalot – ja toivoimme parasta. Viikonloppuna ei asialle joka tapauksessa olisi paljoa voinut tehdä. Hieman asia aiheutti ylimääräisiä sydämen tykytyksiä, mutta kait sellaiseen pitääkin aina varustautua tällaisella pitkällä matkalla. Menimme – minnekäs muualle kuin – valtavan suureen LUV-kauppakeskukseen. Silti hyvä aasialainen ruoka ja iloinen mieli ei ihan ainakaan vielä toiminut. Ei ainakaan minun kohdallani.

Lapset saivat peuhata kauppakeskuksen laajassa leikkipaikassa, miniä juosta shoppailemassa kymmenissä kaupoissa ja me muut – heikompi sukupuoli – vunukoita hoitamassa, toivoen, että ongelmat unohtuvat. LUVin yhteydessä oli myös IKEA ja koko keskuksessa Ruotsi-päivä erilaisine arvontoineen. Palkintoja tuli sylikaupalla lähinnä jalkapallon MM-kisoihin liittyvää Saksa-kamaa.

Kolmelta iltapäivällä oli jälleen totuuden hetki. Starttaako auto? Starttasi ja suuntasimme satamaan osoitteena Skandinavienkai, jossa jälleen saimme todeta, miten vaikeaksi onkaan Saksassa osattu tehdä laivaan meno. Liput piti hakea päärakennuksesta, joka oli parin kilometrin päässä laivasta, ihan eri suunnassa. Sitten taas laivalle, portille D, vaikka opasteet oaastivat vain porteille A, B ja C. Emme tosin olleet ainoita etsijöitä. Autoja ajeli sinne tänne valkoinen A4-esite kädessä ja etsivät oikeaa reittiä portille D. Päätimme seurata erästä kärpässienen näköistä (katolla oli kuljettajan veivillä ylös nostettava asuinpaikka) saksalaista autoa ja ajelimme välillä liikennemerkkien vastaisesti, mutta saavuimme suoraan oikeaan osoitteeseen, jossa koitti jälleen totuuden hetki: pitempi jonotus ja auton sammuttaminen.

Jos joku haluaisi salakuljettaa ihmisiä, varastettuja autoja tai mahdollisesti jotain muuta, tämän sataman kautta se kaiketi onnistuisi varsin helposti. Missään vaiheessa ei tarkistettu täsmääkö maasta lähtevä auto ja sen rekisteriote keskenään. Ote piti näyttää tiskillä passien kanssa lippua haettaessa, mutta esimerkiksi minä – auton kanssa – olin pihalla, kaukana lippuluukusta ja passillani olisi voinut matkustaa kuka vain. Mitään kontrollia ei enää lippuluukun jälkeen ollut.

Stena Linen Flavia alukseen ahdettiin melko suuri joukko rekkoja, ainakin yksi linja-auto ja muuta autokalustoa melkoisesti. Mielenkiintoista oli havaita, että autot (siis muut kuin rekat) pääasiassa olivat saksalaisissa rekisterissä olevia, seassa jokunen hollantilainen, virolainen ja suomalainen. Mutta laivalla suurin osa taisi kuitenkin puhua venäjää. Autot ahdettiin lähes puskuri puskuriin kiinni, joten toivottavasti merellä ei myrskyä, sillä silloin siellä kolisee.

Muutama kerros autokantta ylempänä oli sitten laivan respa, jonka kautta kaikkien piti jälleen uudestaan mennä, sillä ensimmäiseltä lippuluukulta ei saatu hytin avaimia. Vanhaan neuvostotyyliin – vaikka olimme ilmeisesti brittilaivalla – respassa nimiä etsittiin pitkästä listasta ja sinne menevä jono oli kohtuullinen ja jonotus kesti. Ukki lähti vunukoiden kanssa ravintolaan ja jätti nuorison jonottamaan.


Laivaa ei oltu tehty lainkaan lapsille sopivaksi paikaksi. Laivan ainoasta juottopaikasta – viidennen kerroksen baarista – sai kyllä monenlaisia juovuttavia juomia, mutta varsin vähän siellä oli tarjolla lapsille kelpaavaa. Tyydyttiin yhteen Fanta-pulloon ja katselimme istuinpaikkojen suuressa hallissa telkkaria, jossa seurusteli joukko jollain ihmeellisellä kielellä puhuvia ihmisiä. Niin – ja hypättiin kovaäänisesti ruutua lattian ”marmoriruuduilla” ja leikittiin ”sakset-kivi-paperia” pöydän ääressä. Laivassa ei ollut yhtään paikkaa, joka olisi suunniteltu lapsille. Toisin oli suomalaisella Finnlinesin aluksella, jossa tulin. Siitä pisteet ko. Yritykselle, jonka laiva muutenkin oli niukkuudesta huolimatta paremmin varusteltu.


Tämä alus muistutti enemmän jonkinlaista ihmiskarjan kuljetusalusta ja sellaiseksi se oikeastaan sitten yön ja tämän aamun mittaan on ilmennytkin. Palveluja laivalla on niukasti: pari, kolme kertaa päivässä auki oleva ruokala, jossa ei voi oleskella muuna aikana, eräänlainen baaritiski, jolta saa juotavaa ja sen läheisyydessä pöytiä ja tuoleja ja lähellä vielä se istumapaikkasalonki, jossa paikan ainoa telkkari. Samassa kerroksessa oli vielä matkailuautoni kokoinen kauppa, joka oli auki neuvostotyyliin, milloin sattui. Ovessa luki, että klo 19-19.30, respa sanoi että ”nain töörti” ja oikeasti se avautui kymmentä vaille kahdeksan illalla.

Muutoinkin kauppa muistutti tuota itäisen imperiumin entisiä kauppoja, joissa ensin piti jonottaa sisään ja sitten katsella ostettavat tavarat muutaman metrin päästä, sitten jonottaa luukulle, jossa se maksettiin ja sitten jonotettiin toiselle luukulle, josta se saatiin mukaan ja sitten jonotettiin vielä ulos.

Homma pelasi suunnilleen samoin täällä mutta vain yhdellä jonottamisella. Päätin kokeilla onneani. Ei ollut paras päiväni. En saanut vettä, en pientä pulloa viskiä, piti tyytyä yhteen valkkaripulloon, kun myyjä väsyi kyselyyni jonon kasvaessa takanani. Myyjien kielitaito on mielenkiintoinen. Lähdimme siis Saksasta, mutta saksaa ei laivalla sen suuremmin osata. Paras kieli kommunikoinnin osalta olisi venäjä, jota osaa meistä viidestä vain poikani.

Vaikuttaa, että palveleva henkilökunta on pääasiassa itäisen naapurimme kieltä puhuvia, heidän kansallisuuttaan en tiedä. Kaiken kaikkiaan laivassa on ilmeisen vähän palvelevaa henkilökuntaa ja se näkyy kaikessa. Palvelussa, siisteydessä, aikatauluissa ja jopa laivan kunnossa. Kauppa aukeaa, kun ruokalasta vapautuu myyjä palvelemaan asiakkaita kaupassa. Kaiken sen perusteella voin ihan rehellisesti sanoa, etten suuremmin suosittele Stena Linen alusta ainakaan tällä osuudella matkustettaessa.

Alus on selvästi tarkoitettu rahtiliikenteen palvelukseen ja on varmaan ihan hyvä tavaroiden rahtaamiseen ja rekkamiehille, joille yleensä onkin tällaisissa laivoissa omat loungensa ja mm. saunansa tai porealtaansa. Meille niitä ei ollut, en tosin tiedä oliko täällä rahtareillekaan.

Matkustajat olivat kovin sekalaista sakkia. Osa oli kunnon neuvostoajan sakkia, joissa tuoksui vielä jo ajat sitten lopetettu mahorkka ja joiden janojuoma oli vodka, jota sai riittävästi ja edullisesti litran pulloissa asuntoauton kokoisesta kaupasta. Osa nuorisosta osti samaa janojuomaa ja mölisi sitten hyttien käytävillä aamuun asti. Osa oli saksalaisia eläkeläisiä, joiden silmät pyörivät hämmästyksestä ympäri laivan matkustajien menoa katsellessaan ja kahvia juodessaan. Eipä suuremmin haluttanut lapsia kävelyttää julkisissa tiloissa ainakaan illalla. Aamulla oli hieman rauhallisempaa.

Hyttimme oli tarkoitettu neljälle. Siis vuoteita oli neljä, joten yhdessä nukkuivat vunukat, joille tarvittiin lisätyyny ja -peitto. Miniä lähti etsimään ja palasi – tavattuaan jonkin ”kieltä osaavan” – kahden lakanan kanssa. Tyyny jäi uupumaan, peitto löytyi hytistä ja siihen oli nyt kaksi lakanaa. Yö sujui alkuun rauhallisesti, kunnes ryyppyporukka löytyi käytävälle ja mölinää riitti pikkutunneille saakka. Olin käynyt – totuttuun tapaan vunukoiden kanssa – ajoissa eli kohta iltayhdeksän jälkeen nukkumaan ja jossain neljän maissa heräsin lopullisesti aamun katkonaisesta unestani ja pyörin ja välillä kaiketi nukahdinkin sitten lopun aamua. Aamulla vunukat heräsivät ilmeisesti aamiaisen alkamisesta kertovaan kuuluutukseen ja nousimme kaikki ylös.

Minä otin eväänä olleen kroisantin ja pari keksiä mukaani ja kömmin kahville baaritiskin luona olevaan tilaan, josta löytyi peräti kaksi sähköpistoketta tietokonetta käyttäville. Toinen oli varattu, joten pääsin roskapöntön viereen, josta piuhani ylsi juuri ja juuri pöydän reunalla. Siellä kirjoittelin tämän ja katsotaan nyt sitten, milloin sen saa nettiin. Täällä se ei näköjään toimi, vaikka jossain laivasta ja reitistä kertovassa tiedotteessa kerrottiin – Internetissä – virheellisesti, että laivalla olisi Wi-Fi. Vanhan saksayhteyteni käytin loppuun Travemünden satamassa, joten se tuli tehokkaasti käytettyä.

Laiva on perillä Latvian Ventspilsissä maallisen kalenterin mukaisena juhannuksena illalla paikallista aikaa ilmeisesti klo 20. Joten tässä riittää vielä stressiä odotella tulevaa: starttaako auto ja päästäänkö maihin, vai tuleeko meistä ”lentäviä suomalaisia”.


Hannu
elämän matkaaja

P.S. Latvian rajavartiolaitos hoiti homman kotiin, siinä missä saksalaiset missasivat. Tarkka passin ja rekisteriotteen tarkistus rajalla, kaikki - vunukatkin - katsottiin kasvoishin ja verrattiin passin kuvaan. 
 HAP

P.P.S. Niin ja autokin on tähän asti käynnistynyt jälleen kunnolla.
HAP

torstai 19. kesäkuuta 2014

019. Summa summarum: Saksa

Schashagenissa Itämeren rannalla odottelemassa laivaan lähtöä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Ylihuomenna täyttyy 30 päivää eli kuukausi reissussa ja Saksassa. Taidanpa kirjoittaa jo nyt loppuyhteenvedon tästä maasta.
Olen aina pitänyt Saksasta ja saksasta, ehkä siksi, koska osaan sitä hieman ja minusta se on kaunis kieli. Sain ny kuukauden harjoitella puhumista ja se oli todella mukavaa. En ole koskaan ollut mikään ”kielinero”, mutta puhua uskallan kaikilla niillä sanoilla, jotka tiedän – kielestä riippumatta. Useimmiten olen selvinnyt. Vain kerran – monta vuotta sitten – yritin ostaa kaksi keittiötä, kun piti ostaa leivoksia (Küchen ~ Kuchen). Tuosta tapahtumasta traumatisoituneena en vieläkään tiedä, kumpi on kumpi.

Täällä on ajoittain pitänyt käyttää myös englantia, jotta matkakaverini ymmärtäisivät käydyn keskustelun. Aina se ei ole ollut mahdollista, sillä ainakin suurin osa iäkkäämmistä ihmisistä puhuu vain saksaa ja useita asioita olen siksi joutunut toimittamaan, kun nuoret eivät ole englannilla saaneet asiaa hoidettua.

Hieman on myös nyppinyt tuo saksan ylivalta kaikessa. Kun olimme vaikkapa huvipuistossa, kaikki turvallisuusohjeet – kirjoitetut ja suulliset – oli vain saksaksi, samoin useimmat esittelyt. Kun pyysin niitä englanniksi, se oli jostain syystä huomattavasti lyhyempi kuin saksankielinen.

Asia, josta lienen narissut melkein jokaisessa jorinassani, on tietysti tuo Internetin käyttäminen täällä. En jaksa muuta kuin ihmetellä, miksi. Miksi ihmeessä tällainenkin teollistunut ja hyvin toimeentuleva maa ei ole tehnyt asiaa helpoksi käytön osalta. Yhteyksiä ei ole runsaasti ja kun sellaisen sitten löytää, se on kallis. Tosin huhu kertoi, että Alden tavarataloissa olisi ollut myynnissä 10 euroa maksava yhteyskortti. En tiedä oliko se vain puhelle vai myös datalle ja miten pitkään se kestäisi.

Nyt ostin Vodafonen prepaid-datakortin, jossa oli tilaa kolme gigaa ja käyttöaika 30 päivää. Loppui juuri ennen maasta poistumista (4 päivää) kesken ja oli vähän aikaa sormi suussa: Mitäs minä nyt teen? Onneksi oli alkuperäinen pakkaus tallessa, sillä sieltä löytyi yllättäen ylimääräinen voucheri, jolla voin käyttää nettiä hieman vielä viimeisenäkin päivinä täällä ollessani. Mitään suuria kuvien tai tiedostojen siirtoja sille ei enää voi tehdä. Hieman pani mietityttämään tilaani, kun havaitsin yhteyden loppuneen ja vieroitusoireet alkoivat. Pitänee tormistautua jatkossa ja pyrkiä vähentämään nettiriippuvuuttani. Siinäpä puuhaa Suomeen palattuani.

Turistikohteena Saksa on hyvä kohde, jos pitää historiasta. Sitä täältä löytyy jokaisen mutkan takaa. Maisemiakin löytyy ja niiden mukana elämyksiä: vaeltamista, ratsastamista, pyöräilyä tai vaikka sittenen melomista, jos välineet on mukana. Itse en pidä suurkaupungeissa matkailemisesta. Sitä varten ei tarvitse lähteä Helsinkiä pidemmälle. Ja kun shoppailukaan ei ole suosikkilajini, sekään ei houkuttele niihin. Siksi jäin suosiolla vunukoiden kaitsijaksi, kun nuoriso juoksenteli kaupungeissa.

Saksa ei noin kokonaisvaltaisesti ole kuitenkaan suuremmin varustautunut muunmaalaisiin turisteihin. Vain muutamissa kohteissa löysimme joitain englanninkielisiä esitteitä ja yhdestä skandinaaveille tarkoitetun esitteen (ei tosin suomalaisille). Kesäkuun alussa oli helluntaihin asti korkeasesonki, jolloin kansaa (tosin pääasiassa saksalaisia) oli runsaasti liikkeellä, mutta esitteitä vain ei silloinkaan muilla kielillä pahemmin löytynyt. Saa nähdä onko niitä sitten elokuussa, jolloin kansaa on sitten todella paljon koko Keski-Euroopassa liikkeellä lomailemassa, koska silloin täällä on kiihkein lomakausi.

Monia leirintäalueita mainostetaan lapsiystävällisinä, mutta usein se oli pelkkää sananhelinää. Kyllä sieltä Spielplatz, leikkipaikka löytyi, mutta telineet oli varmaan rakennettu kohta viime sodan jälkeen ja sen jälkeen niitä ei oltu pahemmin lisäilty tai edes korjailtu. Kaikkialla oli runsaasti ilmoituksia, että alueelle saa tuoda koiria. Ja niitä saksalaisilla näyttää olevan, ja lisäksi todella suuria koiria. Koirille oli joissain paikoissa omat ulkoiluttamisalueet tai kuten nyt täällä pohjoisessa, jopa oma uittopaikkansa meren rannalla. Muutoin tietty ”koirakuri” oli saksalaisilla melko löyhässä. Vaikka ohje oli pitää koirat kytkettyinä, vasikan kokoisetkin koirat kirmasivat usein vapaina ja suden näköisten sanottiin olevan erittäin kilttejä eivätkä ne kuulemma pure lapsiakaan. Kummia koiria! Ennätys oli mielestäni eräässä kohteessa pariskunta, joiden yhteenlaskettu elopaino lähenteli kolmeasataa kiloa ja heillä oli mukanaan kaksi bernhardilaskoiraa, joiden yhteinen elopaino oli varmaan hieman yli sata kiloa. Entä kuljetuskalusto: pikkuauto ja sen perässä pieni matkailuperävaunu. Jee!

Autokanta Saksassa on huomattavasti Suomen kantaa parempaa, kalliimpaa ja nopeampaa. Paitsi matkailuautoissa, niissä Suomi on tasavertainen ellei peräti parempi kaluston suhteen. Jos olet joskus miettinyt, missä ovat kaikki vanhat matkailuvaunut – niitähän oli ennen Suomessakin tuhansin – niin ne ovat täällä Saksassa leirintäalueilla saksalaisten kesämökkeinä. Sanoisin näin suomalaisena, että hieman kauhistutti katsella joitain alueita, joka oli täynnä erilaisia ”kesämajoja”, osa nostettuna jopa noin metrin korkeuteen betoniharkkojen päälle, osa pyörät pois otettuina, aidattuina erilaisin versioin pensaista lauta-aitaan, kolme metriä kertaa kolme metriä kokoisella pihalla parvekepöytä ja pari, kolme tuolia, joissa asukkaat lukivat kirjaa nautiskellen paikallisia tuotteita. Majojen ikä ja kunto vaihtelivat sammaloituneista viime vuosisadan vanerivaunuista kalliisiin linja-auton kokoisiin pyörällisiin parakkeihin. Kyllä meillä Suomessa on onneksi vielä riittävästi tilaa omille miljoonalle kesämökille, ettei tarvitse tällaiseen systeemiin mennä.

Tiet ovat Saksassa hyvässä kunnossa, myös pienemmät tiet. Moottoriteillä on tietyöt melko sujuvasti hoidetut. Emme joutuneet kertaakaan pahempaan ruuhkaan, vaikka toki sellaisiakin näimme, mutta onneksi toiseen suuntaan meneville. Viimeisin juuri ennen tänne tuloa. Siinä oli varmaan 10-20 kilometrin jono moottoritiellä, kun rekka ja ilmeisesti pikkuauto olivat rusikoineet toisiaan. Jonon ja ruuhkan selvittämiseen meni varmaan tuntikausia.

Nopeudet moottoriteillä ovat joillakin todella hurjia. Jos siinä nopeudessa sitten sattuu jotain, jälki on kauheaa. Onneksi meidän autolla ei pääse liian kovaa, tarpeeksi vain, ettemme jääneet jalkoihin tai olleet suuremmin tientukkona. Oman matkani aikana ekalla viikolla välttelin Autobahneja, moottoriteitä ja ajelin vain kyläteillä. Nyt lasten kanssa on parempi siirtyä paikasta toiseen nopsaan ja siksi moottoritiet ovat olleet käytössämme. Tosin emme ole ajaneet kovinkaan pitkiä päiväajoja, lyhyin taisi olla 8 km ja pisinkin (yhtenä päivänä) noin 290 km. Yleensä ajomatkat olivat sadan molemmin puolin, enimmäkseen alle.

Perjantaina siirrymme lähemmäksi satamaa, Travemündeä, josta matkaamme Stena Linen autolautalla 25 tuntia Latviaan Ventspilsin rantakaupunkiin Itämeren rannalle, rantahietikoille. Toivottavasti sää olisi edes hieman samanlaista kuin on ollut täällä Saksassa. Hellettäkin oli muutamia päiviä, yleensä lämpötila on ollut noin parinkymmenen asteen tienoilla. Yöt olivat ainakin alussa kylmähköjä, mutta onneksi autossa on hyvä lämmitys. Nyt täällä Schashagenissa rannikolla tuulee, tosin ei mereltä vaan merelle päin, mutta tuuli viilentää ilmaa selvästi. Vunukatkin menivät lasten sisäleikkitilaan, josta löytyi myös biljardipöytä, joten vanhemmat lähtivät mukaan ja ukki sai jäädä rauhassa istumaan ja vaikkapa kirjoittelemaan tätä matkajorinaa.

Jos kävelen parin sadan metrin päässä olevalle hiekkarannalle, siellä ei tuule, sillä ranta on korkean pellon ja sitä reunustavan hiekkatörmän takana ja tuli menee juuri sopivasti ylitse. Vunukat puljasivat siellä eilen, mutta minä taidan sittenkin valita päikkärit. Jospa ne vielä tässä ennättäisi vetäistä, ennen kuin lauma saapuu.

Toiveajattelua. Juuri kun olin saanut ajatuksen ruudulle, ulkoa alkoi kuulua tuttu suomenkielinen pulina, vai sanoisiko ihan meteli, sillä lapset ovat selvästi nälkäisiä aamupäivän leikkimisen jälkeen. Lasten isä tekee ruokaa ja ukki syö sitten kun ennättää.


Hannu
elämän matkaaja

tiistai 17. kesäkuuta 2014

018. Kohta vaihtuu maa



Matka on edennyt lähes finaaliin täällä Saksassa. Kohta vaihdetaan maata. Monenlaiset vieroitusoireet vain vaivaavat. Nettiyhteyteni alkoi loppua ja itse asiassa jo loppuikin. Kerkesin kysellä lisäaikaa leirintäalueen respasta, joka sanoi myyvänsä Vodafonen puhelinkortteja. Eivät tienneet mitään data-kortista tableteista nyt puhumattakaan. Kehottivat hankkimaan lisäaikaa netin kautta luottokortilla. Joo – netti ei toiminut, joten hanki siinä sitten.

Aikani tuskailtuani ja jopa surkuteltua synkkää elämäntilannettani, pohdin, otanko oluen vai luenko prepaid-kortin mukana tulleita brosyyrejä. Päätin tuskissani lukea ja sieltähän se löytyi apu tähänkin asiaan. Korttikotelon pohjalla oli voucheri, jolla sai koodin kirjoittamisella ilmaiseksi hieman lisäaikaa. Tosin hitaammalla yhteydellä, mutta riittäköön. Kun emme ole täällä kuin neljä päivää ennen lähtöä merimatkalle ja siirtymistä uuteen maahan, nyt Latviaan.

Selvää addiktia on myös tullut näihin tähtiin. Muistan kun asuin Kreikassa, addiktoiduin siellä Metaxan seitsemään tähteen. Kolme eikä edes viisikään tähteä riittänyt, seitsemän niitä piti olla. Nyt taas tähtiaddiktio vaivaa täälläkin, tosin hieman eri lajissa. Olemme reissanneet ja hakeutuneet koko loppuajan vain viiden tähden leirintäalueille, toivoen, että siellä olisi paremmat palvelut.

Onhan niissä, mutta, mutta … Nämä leirintäalueet täällä on – kuten taisin jo aiemmin kirjoittaa – tehty pääasiassa saksalaisille, jotka eivät noin laajempana kansana taida tietää mitään nykyaikaisesta tietotekniikasta eivätkä siksi vaadi nettiyhteyksiä tai sitten heillä on omat kannettavat yhteytensä ja he eivät alueen yhteyksiä tarvitse tai sitten he ovat sen verran seniiliä eläkeporukkaa, jotka eivät edes tiedä, mikä on Internet ja mitä sillä voi tehdä.

Mutta hämmästyttävää kyllä täälläkään Lyypekin pohjoispuolella, Itämeren rannalla, viiden tähden alueella ei ole minkäänlaista avointa tai ostettavaa nettiyhteyttä. Millähän perusteella ne saavat nuo tähtensä? Niin – onhan täällä sauna, kylpylä, ravintola, jossa silloin tällöin elävää musiikkia, hyvin varusteltu kauppa, mukava lasten leikkihuone sisällä (sateen varalta) ja ulkona useita telineitä ja tramboliineja, uimarannat, jalkapallokenttä, tenniskenttä, pingispöytiä, ilmaiset ihmisen koon mukaan mitoitetut suihkut (siis lapsille omansa eri mitoilla lisäksi) ja vessat samalla periaatteella, pyykinpesukoneet, kauniit näköalat Itämerelle, huoltorakennuksia ympäri alueen, ettei tarvitse pitkiä matkoja kävellä ja mitä kaikkea onkaan, mutta ei nettiyhteyttä. Höh!

Saapa nähdä, mitä Latviasta löytyy. Matkaamme sinne juhannuksena. Matka kestää vuorokauden Stenan lautalla. Nyt on hytti varattuna, ettei tarvitse niskaa jäykistää. Perillä odottaa vunukoille ja heidän vanhemmilleen tuttu hiekkarantapaikka Ventsepilsissä. Ovat olleet siellä joskus aiemmin. Jos säät ovat suosiolliset – kuten täällä ovat olleet – olemme siellä varmaan nopin viikon ja lähdemme sitten valumaan koti pohjoista ja ilmeisesti sateita ja kylmyyttä. Näin olemme puskaradiosta kuulleet.


Saksassa on menossa melkoinen jalkapallohuuma. Kävimme eilen katsomassa edellisen majapaikkamme skreeniltä eka erän ottelusta Saksa – Portugali, joka sen ekan erän jälkeen oli jo 3-0 ja Pepe ajettiin ulos punaisella kortilla. Tunnelma oli lähes infernaalinen. Skreeni oli huoltorakennuksen autotallissa, edustalla grillattiin bratwurstia ja lihaa, sai myös salaattia mukaan ja sisällä myytiin olutta ja muuta juovuttavaa. Tupa täynnä kiihkomieleistä musta-puna-keltaista jalkapallokansaa ja tunnelma sananmukaisesti katossa. Kyllä sitä nyt erän verran kesti, sitten menin takaisin autolle.

Paikka oli nimeltään Stover, sijaitsi ihan Hampurin kyljessä. Olimme ehtineet ajaa lähes 2000 km, ennen kuin tapasimme siellä ensimmäiset suomalaiset. Tamperelainen eläkeläispariskunta oli tulossa Kroatiasta ja menossa Tanskan ja Ruotsin kautta takaisin Suomeen. Olivat vain ongelmissa, kun auton akku jostain syystä tyhjeni ja auto ei enää aamulla startannut. Toivottavasti pääsivät lähtemään myöhemmin. Kaiken kaikkiaan suomalaisista ei ole ollut ”riesaa”. Edes suomalaisia rekkoja ei ole näkynyt teillä montaakaan. Yhden ruotsalaisen pariskunnan tapasimme Bad Hertzbergissä ja rupattelimme hetken heidän kanssaan – heh, ruotsiksi. Norjalaisia oli edellisellä paikalla ainakin yksi pariskunta. Nyt naapurinamme on brittipariskunta. Joten kovin saksalaisvoittoista sakkia on ollut, seassa joku hollantilainen ja sveitsiläinen.

No – nyt sitten kolme-neljä päivää täällä Itämeren rannalla ja sitten alemmaksi Travemündeen ja sieltä Latviaan. Kesä on kauneimmillaan, kukat kukkivat ja linnut laulavat kauniisti. Nuorempi vunukka teki jotain askareitaan ajon aikana. Aiheena taisi olla loru ”Kuu kiurusta kesään ...”. Kohta sieltä kuului etupenkillä istuvalle äidille kysymys: ”Äiti! Mistä ei ollut päivääkään?””Pääskysestä.” - ”Joo – entäs variksesta?”


Hannu
elämän matkaaja


maanantai 16. kesäkuuta 2014

017. Ukin osa


Usein istuskellessani ja rupatellessani paikallisten kanssa, he kyselivät, minne olen (olemme) menossa. Vastaan useimmiten heille, etten tiedä - mikä muuten on usein myös oikea vastaus - sillä minä en suuremmin päätä, minne mennään, sen tekevät muut puolestani. ”Olen vain Groβvater, ukki. Minä ajan noin joka kolmas päivä ja muina päivinä leikin vunukoiden kanssa.” Suurin osa keskustelukumppaneista on nyökytellyt päätään myötätuntoisesti ja ymmärtänyt täysin tilanteen. Eräs – aivan herra Howard Sibshawn näköinen mies (äksyn Pearlin aviomies, jolla on oma pyöräilevä salarakas Marina, TV-sarjassa ”Vielä virtaa”) – tuli kuiskaamaan minulle, että niin hänkin. Hänellä vain Frau päättää. Ja minä kun luulin laskevani leikkiä.

Tänä aamuna huomasin leikin muuttuneen todeksi. Vunukoiden vanhemmat ilmoittivat lähtevänsä Hampuriin shoppailemaan ja jättivät minut vunukoiden kanssa Elben rannalle. No – onneksi en pidä shoppailusta. Aamun sai venytettyä noin yhdeksään, jolloin seurasivat aamupala ja muut aamutoimet. Kaikki sujui normaalisti. Ennen lounasta katseltiin vielä DVD:ltä ”Peter Pan”.

Katsotaan, saanko heidät sitten ulos. Siellä on nyt aamupäivällä noin 16 astetta, pilvistä ja tuulee, parempi sää kuin Suomessa, mutta paikallisesti hieman viileää. Säät täällä ovat suosineet melko lailla hyvin. Parhaimmillaan on ollut 33 asteen helle ja joskus yöllä lämpötila on laskenut niin, että auton lämmitys on laitettu päälle. Jos aurinko paistaa, lämpö nousee välittömästi yli 20 asteen.

Vietämme nyt täällä Elben rannalla taukoa viiden tähden leirintäalueen kyljessä. Voimme käyttää alueen runsaita palveluja, mutta majoitumme hieman kauempana joen varressa, jossa kuitenkin saamme sähköä ja juomavettä. Vessat ja suihku (jotka löytyvät autostakin) ovat hieman kauempana, kuten myös ravintola, kauppa, pyykinpesukoneet, leikkipaikka, Imbiss. Vastapainona vieressämme on hieno hiekkabiitsi, jossa vunukat saavat kastella ja ”hiekottaa” itsensä. Voi siinä toki uidakin, mutta enpä vielä ainakaan minä.


Joella on melko vilkas liikenne. Siinä kulkee molempiin suuntiin: Hampuriin ja sieltä pois, runsaasti pitkiä jokilaivoja tai oikeammin proomuja, joita parhaimmillaan saattaa olla kolme, neljä pötkyssä ja perässä niitä työntää sellainen ”emäalus”, jonkinlainen hinaajan vastakohta, työntäjä. Viikonvaihteessa joella oli myös runsaasti vapaa-ajan veneilijöitä niin Saksasta kuin muualtakin maailmasta. Hampuri kun on melkoisen vilkas satamakaupunki tuon jokensa ansiosta.

Kun tulimme tälle leirintäalueelle, paikka oli ihan täynnä ja menimme Stellplatzille, joka oli myös aika täynnä. Respassa selitettiin, että nyt on kirkollinen (katolinen) juhlapäivä ja jonkinlainen miniloma-aika. Respa tapaili jotain sellaista nimeä kuin Allheiligen, mutta minulle ei täysin selvinnyt onko nyt siis samalla tavalla, kuin ortodokseilla oli eilen, pääsiäisajan päättävä Kaikkien pyhien päivä. Varsinainen suomalainen Pyhäinpäivähän on protestanttisessa maailmassa vasta marraskuussa.

No joka tapauksessa saimme mukavan joenrantapaikan alueen kauimmaisesta nurkkauksesta, joka on todella rauhallinen eikä siellä tarvitse majailla kylki kyljessä, vaan on runsaasti tilaa ja avara ”oma pihamaa”. Ainut ”haitta” on noiden joidenkin palvelujen etäisyys, mutta pari, kolmesataa metriä ei ole paljoa, kun edut ovat suuremmat.

Tosin tähän mennessä ukin osa on edellä mainittujen puuhien lisäksi ollut juuri tuon kävelymatkan vaativa auton kemiallisen vessan tyhjennys, mutta asiahan ei suuremmin haittaa, kun olen saanut tuohonkin tehtävään hyvän koulutuksen ja 40 vuoden työkokemuksella "paskahomman hoitaminen" toimii entisellä tehokuudella.


Hannu
elämän matkaaja

lauantai 14. kesäkuuta 2014

016. Ukki! Uudestaan!

Intiaanie tiipiit alueen Amerikka-osassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen )
Kohta kolme viikkoa matkalla ja siitä kaksi isommalla ryhmällä. Hieman alkaa alkuhuuma hälvetä ja hienoinen väsy iskeä koko porukkaan. Edellinen kohde olikin melkoinen energiasyöppö kohde ja ainakin minä ja vunukat vedimme unta palloon, minkä ennätimme. Minäkin hyvä, etten kellon ympäri, noin 11 tuntia.

Kohteemme Hodenhagenissa sijaitseva Serengeti Park oli melkoinen kokemus. Puisto avautui klo 10 ja olimme jonossa kolmantena jo klo 9.30. Kohta oli takanamme kilometrin jono. Siis erittäin suosittu paikka. Päästyämme sisään, kurvasimme heti alueen Stellpatzille ja auto parkkiin ja porukka jalkaisin Parkkiin tien toiselle puolelle, josta lähti kaksikerroksisia busseja kierrokselle Tierweltiin, eläinmaailmaan.



Eläinmaailma oli jaettu jonkinlaisiin maantieteellisiin alueisiin ensin maanosittain ja taisipa tuo Afrikka olla jaettu useampaan vielä osaan. Eläimet liikkuivat alueella vapaasti, vain muutamat eläimet olivat erillisissä suljetuissa häkeissään tai vahvojen aitojen takana. Tällaisia olivat mm. gepardit, tiikerit ja norsut. Mutta vapaina liikkuivat mm. leijonat ja sarvikuonot. Puhumattakaan nyt lukuisista muista kasvissyöjistä: antiloopeista, kirahveista, seeproista ja monesta muista.



Osa eläimistä oli eristetty saarille, mm. jotkut apinat, mutta osa sukulaisistamme oli erillisessä apinamaailmassa, jossa kävimme erityisellä sukulaisvierailulla. Sisälle häkkiin ei saanut ottaa mukaan kasseja, silmälaseja tai mitään, mistä apinat olisivat voineet ottaa kiinni ja pihistää jotain. Kyllä ne muutoin varsin rauhallisia olivat meitä sukulaisia kohtaan, mutta häkissä asuvien lähisukulaisten kanssa kävi ajoittain melkoinen hampaiden irvistely, peräkkäin juoksentelu ja melkoinen metelikin. Tuttuja tunteita.

Automatkalla läpi eläinmaailman kyllä ihmetytti mm. leijonien vapaana olo, varsinkin kun niillä oli edessään isot, veriset lihakimpaleet ravintonaan. Ainut varoitus oli seassa kulkeville henkilöautoilijoille ja meille bussissa oleville, että autosta ei saa nousta ulos. Mielenkiintoista oli jälleen huomata, että kaikki turvallisuuteen liittyvät suulliset ohjeet annettiin vain saksaksi, joitain kylttejä oli myös autoilijoille englanniksi, mutta kovin nuukasti. Ehkä niitä oli vain kaikista vaarallisimmissa paikoissa.



Edukseen tämä paikka kuitenkin erottui muista vierailluista kohteistamme siinä, että siellä oli ilmainen Stellplatzin hintaan sisältyvä nettiyhteys, joka toimi melko liukkaasti. Ilmaisesti noita nettiyhteyksiä noissa leirintäalueissa ei ole mahdollisesti siksi, että alueet ovat) tarkoitetut näemmä pääasiassa saksalaisille, joilla b) on itsellään omat yhteydet puhelimissaan ja tableteissaan. Siis oletus on, ettei niitä kukaan tarvitse. Kukahan opastaisi saksalaisia turistiorganisaatioita ja kehottaisi palaamaan nykyaikaan ainakin tältä osin.

40-vuotisjuhlavuottaan viettävä muutoin kohteena upea Serengeti Park koostuu useammasta toiminnallisesta kohteesta. Siellä on tuon eläinmaailman lisäksi, vesimaailma erilaisine veteen liittyvine vempaimineen ja sitten elämysmaailma, joka tässä tapauksessa tarkoitti tolkuttoman laajaa vempainmaailmaa, jossa oli tuhat ja sata erilaista vempainta, joilla aikuinen sai vatsansa sekaisin ja pään pyörälle. Voitte vain arvata, kuinka usein vunukoiden suusta kuului sana: ”Uudestaan!” - ”Ukki, uudestaan!”

Kaikki olivat ilmaisia, vuoristoradat, Condor-härveli, Kumba-keinu, törmäilyautot, junat, monenlaiset lentävät härvelit ja karusellit, kaikki. Alueen läpi tai kaiketi ympäri aluetta, puksutteli pieni juna vaunuineen ja siihen sai nousta ilmaiseksi, mistä vain. Emme ennättäneet, kun piti juosta laitteissa kieli vyön alla. Välillä käytiin ajelemassa suoveneillä ympäri kapeita jokiuomia, joiden varrelta löytyi vaikka millaisia ”kastelijoita”, jotka joko roiskivat, ”pissivät”, ”sylkivät” tai jollain muulla tavalla yrittivät kastella meidät veneessä olevat ja siinä mainiosti onnistuivatkin. Olimme jokseenkin märkiä rannalle päästyämme – ja niin oli kamerakin.

Pienen rauhallisen hetken tarjosi ruokailu alueen keskellä sijaitsevassa Zansibar-ravintolassa, jossa onneksi oli hidas tarjoilu. Sai ukki hieman levätä ja nauttia kylmän ohrapirtelön. Alue oli täynnä erilaisia bistroja ja muita syöttö- ja juottopaikkoja, mutta eipä niitäkään ennättänyt katsella, muuta kuin vessojen osalta juoksentelun keskellä. Juoksua kestikin sitten – tuo ruokailu pois lukien – koko ajan klo 10:stä klo 18:aan ja oikeastaan molemmista päistä vielä puolikas tunti lisää. Siis noin yhdeksän tuntia. Kyllä siinä ukki oli melko kypsää lihaa illalla, vunukoilla puhetta ja tarmoa riitti vielä pitkään iltaan ja varmasti muistoja sekä kokemuksia vielä pitkään elämän varrelle.

Varsin erikoisen, tosin samalla hienon, afrikkalaismallisen Stellplatzin huoltorakennuksen vilvoittavan ja uutta elämää antavan suihkun, autossa ja pihalla nautitun kevyen iltapalan ja parin ihanaisen Chardonnay-lasillisen jälkeen, kun menin sänkyyni, en kohta kuullut muiden nukkumaan menoakaan. En edes 3-vee-nukkumakaverini, joka ilmeisesti ryömi ylitseni nukkumaan peittonsa alle melko pian minun jälkeen. Unta riittikin sitten aamuun klo 8:aan. Muut nukkuivat vielä, kun keittelin aamukahvit kirahvien, gnuiden ja emujen sekä perinteisten ”viidakon tuoksujen” ympäröimänä – eläimet olivat näet irti tuolla meidän majoitusalueella ja käyskentelivät siinä lähistöllä lisäksi osa ”apinoista” oli autossa – ja aloin osaltani valmistautua siirtymiseen uuteen kohteeseen. Vunukoiden vanhemmat valittelivat, että yöllä oli ollut melkoinen konsertti, kun alueen miljoona sammakkoa erilaisten lintujen kanssa pitivät oman shownsa. Minä en kuullut mitään.


Hannu
elämän matkaaja

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

015. Tunteet ja Spargelit kiehuvat

Ahlden.
Kun kaksi ihmistä elää keskenään, he aina ajoittain kiistelevät. Jos eivät, lienevät hieman omituisia. Kun kolme elää pitemmän aikaa yhdessä, riski kiistelyyn kasvaa selvästi, kerroin on varmaan jo kolme mahdollisuudelle kiistaan tai millä nimellä sitä nyt kukin haluaa kutsua.

Kun isovanhempi lähtee poikansa ja miniänsä kanssa matkalle, voisi ainakin olettaa, että riski kiistelyyn on suuri. Oletus ei kaikilta osin tosin ole vielä ainakaan kohdallamme toteutunut, sillä ensimmäinen räiskähdys ei suinkaan ollut appiukon ja miniän välillä, vaan isän ja pojan. Tietysti noita normaaleja avioparin räiskähtelyjä kun ei lasketa.

Ai mikäkö oli aihe – no tietysti nuo pirskatin Spargelit – parsat, joita keittelin auton ainoassa kattilassa ruoka-aikaan. Kattilaa olisi tarvittu muuhun käyttöön.

Siirryimme aamulla muutaman kilometrin edellisestä paikasta Winsenistä ja nyt olemma lähellä Hodenhagenia, sen kupeessa olevassa pienessä kyläpahasessa Ahldenissa, jossa ei ole postin lisäksi pahemmin muita palveluja. Kävin siellä äsken kiukusta puhisten ajelemassa polkupyörällä ja eipä löytynyt edes avoinna olevaa Bierstubeakaan, jotta olisi voinut kiukkuaan hieman jäähdyttää. Piti palata nöyrästi autolle ja syödä, mitä löysin.

Ilma on kostea, ajaessa hieman satoi ja nyt ilma kostea seisoo 24 asteen lämmössä. Huomenna lienee luvassa kauniimpaa. Eilen illalla vietimme vanhimman vunukan kipsijuhlaa – juhlaa, jonka nimen hän itse keksi – jalasta pois otetun kipsin (tosin lasikuituisen sellaisen) johdosta. Oli joutunut pitämään sitä muutaman viikon jalassaan, kun mursi yhdessä juoksentelupaikassa (Suomessa) varpaansa. Suihkussa piti käydä muovipussi jalassa, saunaan eikä uimaan päässyt ja helteellä kutitti.

Välittömästi kipsin poisoton jälkeen meni uimaan ja sieltä saunaan ja nyt juoksentelee hieman aristellen – siis huonommin kuin kipsi jalassa, johon oli jo tottunut. Mutta ei ilmeisesti kauaa. Illalla oli lusäksi herkuttelu- ja elokuvailta matkailuautossa tuon kipsijuhlan kunniaksi.

Huomenna aamulla olisi tarkoitus käydä sukulaisvierailulla Hodenhagenin Serengeti Parkissa, jossa monenlaisten Afrikan eläinten lisäksi on myös runsaasti apinoita. Olen jo aiemmin narissut näiden saksalaisten turistiepäystävällisyyttä lähinnä vain erilaisten järjestelyjen (ei siis ihmisten kohtaamisen) osalta. Tunne sen kun lisääntyi kun pyörähdimme Parkissa tänään. Paikalla on matkailuautoille Stellplatz, muttu lippu – tai meidän tapauksessa viisi lippua - pitää ostaa molemmiksi päiviksi, jos aikoo käydä puistossa kumpanakin päivänä. Stellplatz kun on puiston alueella. Alue on laaja ja siellä on kolme-neljä erillistä kohdealuetta, joten pienten lasten kanssa se olisi aika läkähdyttävää juosta kaikki päivässä.

Toinen seikka, joka ärsytti, oli jälleen Internet-yhteydetön campingpaikka. Täällä kuulemma oli aiemmin ollut, mutta samperin Suomen itänaapurin vierailijat olivat katselleet netistä vain videoita ja tukkineet koko kaistan, joten omistaja lopetti sen kaikilta. Todellista saksalais-täsmällistä asiakaspalvelua, varsinkin, kun leirintämaksutkin olivat melko korkeat paikan muuhun tasoon nähden. No – joen rannalla ja olisi mahdollisuus kalastaa, jos onki olisi tullut mukaan.

Ja kun kerran narisen, narisen vielä yhden asian. Eilen ei ollut leirintäalueella ainuttakaan leirintäalueen esitettä – olivat loppuneet – viiden tähden alueelta. Muutoinkaan niitä ei täällä saa kuin saksaksi, jota suuresti ihmettelen.

Mutta olkoot tässä narinat. Tästä eteennpäin en narise, ellei minua siihen lähes kirveellä pakoteta. Keittelen Spargelit, silloin kun keittelen ja syön ne kanssa. Vaikka keskiyöllä. Muut syö, jos minulta jää.


Hannu
elämän matkaaja

tiistai 10. kesäkuuta 2014

014. Temppurataa, ukkosta ja ratsastusta

Helteellä vaahteran alla.

Takana reilu kaksi viikkoa omaa matkailua, josta reilu viikko ryhmämatkailua. Välillä alkaa hiipiä väsy vanhan miehen käpälään. Helpotti tosin huomata, että hiipii se jo nuoremmillekin.

Eilen maanantaina oli Saksassa ja aika monessa muussakin maassa toinen helluntaipäivä ja ihmiset pitivät pidennettyjä viikonloppuvapaitaan kaikkialla, missä siihen oli vain mahdollisuudet. Kun saavuimme Allerin rannalla sijaitsevaan Winseniin, kaikki alueen matkailuautopaikat ovat täynnä (10 €), joten piti ottaa tällainen comfort-paikka (12 €), jossa on sähkö, vesi ja harmaan veden viemäröinti äärellään ja todella laaja ”pihamaa”. Lisäksi paikkamme on huoltorakennuksen lähellä ja vessaa, suihkuun ja jopa saunaan (!!!!) on vain noin pari-kolmekymmentä metriä. Lisäksi lasten leikkipaikat ovat aivan vieressä.

Alue on saanut viisi tähteä, ja se kyllä näkyy kaikessa. Palveluja löytyy monenlaisia, joka lähtöön, niin kuin tuo saunakin, joka on tosin mahdollisesti ruotsalaista tekoa, kun siitä ei irronnut oikeat suomalaisen saunan löylyt. Mutta melkein. Hikolla sai joka tapauksessa ihan saunan malliin tässä miesten ja naisen yhteissaunassa ja vilvoitella ulkoterassilla lepolasseissa. Ulkona sai hikoilla helteessä ja tulevaa ukkosta odotellessa.

Alueelta löytyy mahdollisuus melomiseen, ratsastamiseen, pyöräilyyn ja vaikka jalkapallon pelaamiseen suurella nurmikentällä. Pieni kauppa on respan yhteydessä ja illalla on avoinna pieni hodaripaikka, josta saa pikkupurtavaa ja juomista. Alueella on maksullinen netiyhteys, neljä euroa päivä. Pöh! Onneksi on saksalainen kallis pre paid. Kaupunkiin on matkaa noin kaksi kilometriä ja sinne on hyvä pyörätie.

Vunukoiden suosikki on temppurata ja suuri nurmikolle rakennettu Kimble-peli, jossa on saa pelata suurilla kartioilla ja noin 20x20 cm arpakuutiolla. Erityisesti se on suuremman vunukan suosikki. Aikuiset selvästikin lepäilevät, paitsi yksi, joka lähti ratsastamaan. Itse istun vaahteran varjossa ja kirjoitan tätä jorinaa, miettien samalla, viitsisiköhän ottaa huurteisen jo aamupäivällä. Vielä olen pysynyt lujana. Kahteentoista on vielä puoli tuntia.

Puolenpäivän jälkeen lienee vuorossa päikkärit vunukoiden kanssa ja muut saavat käydä Lidlissä, joita täällä sitten onkin joka nurkalla. Hieman erilaisella sortimentillä varustettuja, mutta muutoin aivan identtisiä muodoiltaan ja sisustukseltaan kuin Suomessa. Jopa se turkasen kassatiski, jossa tavarat pakataan pusseihin, on samanlainen surkean lyhyt täälläkin. Mutta, kein mein Problem!

Viime yönä saimme nauttia ylimääräisen ohjelmanumeron. Alueella alkoi ensin tuulla niin, että mietimme, pitääkö auto siirtää pois vaahteran alta. Ei siirretty ja kohta mietimme taas samaa, kun alkoi välähdellä ja jyristä. Ei siirretty nytkään. Valoshow jyrinöineen oli todella mahtava. Ukkonen ei onneksi tullut ihan päälle, vaan saimme katsella sitä hieman sivusta ja komea se joka tapauksessa oli. Ilta kun täällä on pimeä, eikä kuten Suomessa, valoisa.

Kaikki muut heräsivät jyrinään, salamointiin ja sateen ropinaan matkailuauton katoon, paitsi yksi. Minun ihananainen 3 vee nukkumakaverini, joka nukkui autuaallisen tietämättömänä kaikesta jyrinästä tai muusta. Hetken katseltuani showta, päätin minäkin tehdä niin ja menin nukkumaan. Välillä tosi kovan jyrähdysten tultua, pieni käsi etsi ukin käden ja piti siitä hennosti kiinni. Mutta silmät eivät auenneet koko aikana ja uni oli rauhaisaa. Niin oli pian ukillakin, kun oli vieressä pieni enkeli. Muista en tiedä. Saksalaiset muuten nimittävät lapsenlapsia Enkelneiksi. Hauska yhtenevyys.

Sekularisoituneina suomalaisina emme tajunneet alkuun, miksi kaupat olivat eilen kiinni. Onneksi minulla oli niitä suomalaisia säilykepurkkeja. Kummasti ovat hävinneet hernekeittopurkit ja jopa nötkötti ja viimeisenä kalasäilyke. Saimme iltapalalla tonnikalamunakkaan ja lounaalla nätköttipastaa. Ja vielä melko mukavien ruokajuomien kera. Niitä kun täällä saa vaikka huoltoasemilta. Nyt tosin oli vielä vanhaa varastoa – tosin paikallisia ruokakaupan juomia, ei enää kotieväitä.

Tuo suomalainen kirkollisten vapaapäivien politiikka saisi ottaa mallia täältä ja Suomessa voitaisiin lisätä noita kirkollisia jo olemassa olevia muistopäiviä vapaapäiviksi oikeille päivilleen. Valinnaisia olisi nyt alkuun ainakin toinen helluntaipäivä, kolmas pääsiäispäivä ja Tapanin eli pyhän Stefanoksen päivä oikealle paikalleen toisen joulupäivän jälkeiseksi vapaapäiväksi. Noista voisi vaikka aloitta. Toinen joulupäivähän ei ole Tapanin (pyhän Stefanoksen) päivä, vaan se on omistettu Jumalansynnyttäjälle. Mutta ihan oikeasti, ei tämä suomalainen sekularistinen työaikapolitiikka todennäköisesti saa mitään aikaiseksi muuta, kuin sen, että kirkollisista juhlapäivistä tulee yhä useammin työpäiviä ja arkisuus rehottaa lisää.

Mutta täällä vietetään nyt ihan mukavia kissanpäiviä, heleässä lämmössä, kivoissa lomatunnelmissa. Useana päivänä – kuten taisin jo aiemmin jorinassani mainita – on tuntunut, ettei tässä eläkkeellä ollakaan, vaan lomalla. Voi olla, että karu totuus on edessä, kun Suomeen tultuani joudun olemaan pari viikkoa eläkkeellä, ennen kuin taas aloitan lomalla olon. Huh! Mitenhän sen kestää!


Hannu
elämän matkaaja

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

013. Kielitaito on tärkeää

Matka jatkuu. Jätimme Braunlagenin ja korkeamman Harz-vuoriston ja siirryimme hieman alemmaksi, tosin vielä ihan Harzin katveeseen, Bad Harzbergiin. Jälleen löytyi hyvä Stellplatz aivan kaikenlaisten mielenkiintoisten kohteiden ääreltä. Paikka alle kympin, sähköä saa 50 senttiä kilowattitunti. Ei paha viideltä hengeltä.

Ukki alkaa vaan väsähtää näihin kaikkiin erilaisiin kokemuspuistoihin sun muihin. Piti valita: saksalaiset satupuisto tai huurteinen Adelkronen varjoisassa paikassa reilun 30 asteen helteessä. Eipä ollut ylettömän vaikea valinta.

Muut menivät katsomaan Punahilkkaa, Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, Hannua ja Kerttua ja montaa muuta saksalaisten satujen hahmoja. Minä jäin mörön vahdiksi autolle. Nyt, kun olen ollut täällä jo kolmisen tuntia, en vieläkään kadu.

Olen tutustunut yhteen mukavaan hollantilaiseen pariskuntaan ja yhteen baijerilaiseen ja huomannut, mikä valtava merkitys onkaan sillä, että puhun saksaa. Aihepiirit keskusteluissa ovat poukkoilleet lappalaisista maahanmuuttajiin, baijerilaisesta oluesta suomalaisiin ruokiin. Ja – mikä mukavinta – olen saanut samalla mukavaa harjoitusta omalle ruosteiselle kielitaidolleni, joka on peräisin jostain 60-luvulta Joensuun lyseosta. Saksalaisia on kovin ihmetyttänyt se, että jöröksi tunnettuun kansaan kuuluva suomalainen puhuu saksaa – ja vieläpä selvin päin.

Kyllä se, että puhun tai oikeammin pitää sanoa: uskallan puhua saksaa, avaa monia portteja. Ihmiset ovat heti ystävällisempiä ja eivät suinkaan välitä pienistä tai edes suuristakaan kielivirheistäni. Tarvittaessa – jos kysyn – he korjaavat, ei muuten. Muuten vain hymyilevät. Samalla he tietysti näkevät, ettemme me suomalaiset ole mitään mörrimöykky-kansaa, vaan mehän puhumme jopa saksaa, jota ruotsalaiset eivät sitten niin hyvin osaakaan.

Samalla tämä on jälleen ollut mukava muistutus mukana oleville nuoremmalle sukupolvelle kielitaidosta ja sen merkityksestä, käyttämisestä ja tärkeydestä. Melko moni vähänkään iäkkäämpi saksalainen ei puhu kuin saksaa – siis ainakaan näissä kuvioissa, missä nyt liikumme – ja englanti on melko usein turha taito. Kieltämättä hieman hivelee itsetuntoa, kun poikani tai miniäni sanoo: ”Tule mukaan, ei ne kuitenkaan osaa englantia.” Myös se ihmetyttää – minuakin – ettei täällä ole paljoakaan erilaisia matkailuun liittyviä broshyyrejä englanniksi tai muillakaan kielillä kuin vain saksaksi.

Samalla matka on ollut hyvä mahdollisuus osoittaa jo seuraavalle uudelle, tulevalle sukupolvelle kielen osaamisen merkitys. Vunukatkin saivat Stellplatzin emännältä suklaata ja pienet karkkipussit, kun sanoivat kauniista ”Danke schön!” Mukava oli huomata myös se, että heidän leikkeihinsä oli tullut uusi elementti: joku nukke tai muu osasi puhua saksaa, viroa tai mitä nyt aina osasikaan, sen mukaan, missä maissa olivat käyneet.

Vierailukohteet ovat olleet muutaman päivän kovin luonnonläheisiä, niin nytkin. Vieressä on pieni kukkula, jonne pääsee gondolihissillä ja alapuolella satupuisto. Huomenna on ohjelmassa ilmeisesti ratsastusta ja matka jatkunee pohjoisemmaksi. Yritämme etsiä jotain veden rantaa, sillä toinen vunukoista saa jalastaan pois kipsin. Tosin se on ollut vain nilkassa eikä ole pahemmin vauhtia haitannut. Uimaan vain ei vielä ole päässyt.

Välillä on ihan päässyt tuntumaan siltä, kuin olisin lomalla. Aurinko paistaa, makailen lepolassissa, äärellä on jotain kylmää juotavaa ja hyvää ruokaakin (tarvittaessa, jos nälättää), seuraon mukavaa. Sitten havahdun – hitto vie – eläkkeellähän tässä ollaan eikä lomalla.


Hannu

elämän matkaaja

P.S. Niin - vihjasin tuolla toisaalla,että nyt on aihetta pieneen juhlahetkeen. Syy: nuorimmaiseni sai käteensä tietokoneinsinöörin paperit ja ainakin puuttuneen lopputyön osalta hyvin arvosanoin - muusta en vielä tiedä - mutta onnellinen ja iloinen olen. Onhan hän ollut jo töissä varmaan viitisen vuota, mutta tuo lopputyö vain riippui. Nyt se on valmis ja paperi kädessä, joten on syytä iloita.

HAP

perjantai 6. kesäkuuta 2014

012. Tasaiselta vuoristoon

Drei Annen Hohen ja suuntana Brocken.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Olemme jättäneet teollistuneen Saksan taaksemme, mutta silti täällä ns. maaseudullakin on lähes jokaisessa pienessäkin kylässä joku tehdas tai jonkin sortin tuotantolaitos. Saksassa on kyllä yritteliäisyyttä, joka pulpunnee rankans toisen maailman sodan jälkeisestä ”aloitetaan kaikki alusta”-mentaliteetista. Yritteliäisyys näkyy joka paikassa, mutta valitettavasti myös nykyinen lama alkaa näkyä. Monessa paikassa näkyy ”vermieten”- kylttejä, vuokrattavana on siis loma-asunnoista suuriin liikehuoneistoihin saakka ja etenkin pienillä paikkakunnilla kato ja lama näkyy. Sieltä saattaa löytyä vaikka suuri autojen myyntitalo täysin tyhjänä. Silti Saksa on yhä vauras ja hyvinvoiva maa ja sekin näkyy.

Lama ei näy ainakaan matkailuautoissa, jotka ovat täällä kohtuullisen hyviä ja kalliita. Tosin suurin paikallisten oma matkailusesonki ei ole alkanut. Vain paikalliset eläkeläiset parveilevat ja skandinaavit. Ja kauniina viikonloppuina kansa on muutenkin liikkeellä. Koulut eivät ole täällä vielä päättyneet ja suurin osa ihmisistä on vielä viikot töissä. Mutta silti täällä on sitten ns. ”hohe season” nytkin meidän nyt jo liikkuvien vuoksi.

Jätimme teollistuneen ruuhka-Saksan ja siirryimme ylemmäksi Harz-vuoristoon, jonne aiemmin kahden Saksan aikana ei ollut suuremmin asiaa, koska alueella sijaitsi DDR:n ja Länsi-Saksan tiukasti vartioitu raja ja vuorilla lisäksi Itä-Saksan joku tiukasti vartoitu ja salainen tarkkailuasema. Nyt siellä sijaitsee useita nyky-Saksan turistikohteita. Talvella hiihtokeskuksia, kesällä pyöräily- ja vaelluskeskuksia. Kohteenamme olevalta alueelta löytyy mm. Harzin korkein kohta, hieman yli tuhat metriä korkea Brocken, jonne meneminen onkin sitten oma tarinansa.

Nyt majoitumme jälleen mukavalla Stellplatzilla Braunlagessa, yhdessä Harzin tavikeskuksessa, joka on myös melko vilkas kesäkeskus. Saksan höpöttäminen paikan emännän kanssa takasi etenkin vaaleille vunukoille ylimääräiset suklaa- ja karkkiannokset ja meille kaikille muillekin todella ystävällisen palvelun. Varasimme sieltä yöpymispaikan ja ajoimme Drei Annan Hohenin asemalle, josta lähti höyryjuna (!) vuorille. Kapeilla raiteilla, muutama melko ”avoin” vaunu höyryveturin perässä. Ja ei kun vuorelle ylös. Melko hitaasti noustiin, huomattavasti nopeammin tultiin alas. Vunukoille voitiin näyttää käytännössä, mitä tarkoittaa sanonta ”vetää kuin junan vessa”, kun vessan pöntössä kulki raiteiden välissä olevat ratapölkyt suoran putken päässä. Aivan niin kuin ennen. Saattaapa olla, etteivät vunukat enää toiste näe moista missään. Ei ainakaan Suomessa.


Höyryjunasssa onpi tunnelmaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen )
Junassa oli todella tunnelmaa. Konduktööri kiersi ja rei'itti vanhanaikaiset matkaliput nipsuttimellaan ja junan nokinen savu ja veturin puksutus tunkeutuivat vaunujen sisälle asti. Tunnelma oli kuin suoraan jostain 50- tai 60-luvulta ukin lapsuudesta. Juna vihelteli kaikissa tienristeyksissä vanhaan malliin ja tunnelma oli korkealla koko matkan – vajaan tunnin verran. Noustiin koko ajan ja välillä oli yksi pysähdys Schrielkessä. Junan lähdön asemalta ilmoitti sekä konduktöörin pillin vihellys, että junan lähettäjän vihreä”lätkä”. Perillä olikin sitten kansaa runsaasti. Pyöräilijöitä, vaeltajia ja aiemmin aamupäivällä junalla tulleita vanhuksia. Mahdollista oli liikkua vaikka rollaattorilla tai peräti rullatuolilla. Ylhäältä löytyi monenlaisia ravinto- ja juottopalveluja, jopa hotellikin. Söimme itsetehdyt eväät piknikillä kauniissa maisemissa ja todella kauniissa säässä, auringon paisteessa ja näkymä oli varmaan noin sata kilometsiä joka suuntaan.

Kokemus kaikkineen oli hieno. Maisema, höyryjuna, vuoristo ja omat vunukat mukana. Mitä sitä ukki voisi muuta enää elämältä odottaakaan.


Hannu
elämän matkaaja

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

011.Vunukoitten ehdoilla

Sababurgin prinsessa Ruususen linna.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen )

Viimeiset päivät on pitkälti ajeltu Saksassa eri kohteissa vunukoitteni, lapsenlapsieni ehdoilla. Viisi vee ja kolme vee ei nyt ihan kaikista mieluiten lähde museoihin ja kirkkoihin, vaikken enää kai minäkään. Suurin osa nähtävistä kohteista kun on jo jossain elämän varrella nähty. Mutta eivät nuo lastenkaan kohteet ole olleet ukille epämiellyttäviä – päinvastoin.
 
Lentokoneryhmän tultua Weezeen vietimme seuraavan yön saksalaisella Stellplatzilla, joka on melko erikoinen ja hyvä matkailuautoilijoitten systeemi täällä. Paikkakunta, missä tämä Stellplatz sijaitsi, oli jonkinlainen eläkeläisten – tai oikeammin saksalaisten eläkeläisten – paratiisi. Pieni kylpyläpaikkakunta Bad Westerkötten toisen pienen kaupungin Erwitten kupeessa. Mukulakivisellä kylän raitilla eivät autot pörränneet ja taisi kylän paikallinen Biergartenkin mennä jo melko varhain kiinni. Stellplatz oli siisti ja portin takana, vaikkei henkilökuntaa ollutkaan. Pelkkä parkkiautomaatti. Sähköä sai, jos tarvitsi, 50 senttiä kilowattitunti, vettä myös ja tarvittavat tyhjennyskaivotkin löytyivät huoltoalueelta.

Sellaisessa paikassa ei oikein viitsi pitää vunukoita pitkään, kun ei siellä ole mitään aktiviteetteja. Mutta tuon yöpymisen jälkeen niitä sitten riitti vaikka muille jakaa. Oberhausenissa ensin katsottiin haita ja monenlaisia muita mereneläimiä paikallisessa isossa akvaariossa Sea Lifessä ja heti sen vieressä sitten mm. rakennettiin kilpa-autoja legoista ja kilpailtiin niillä Legolandissa. Välillä karuselliin ja sitten 4D-elokuviin, jossa mm. satoi oikeasti vettä ja lunta ja monta muutakin ihmettä leffassa koettiin.

Siinä ei isomman vunukan kipsi jalkaterässä haitannut menoa yhtään. Eikä kyllä pienemmänkään – the Lady of My Life – kiisi paikasta toiseen pienin 3 vee jaloin, minkä ennätti. Eipä tarvinnut sitten autossa miettiä, mitä tekevät, kun nukkuivat melkein alkumetreiltä välietappiin – prinsessa Ruususen linnaan – Sababurgiin saakka.

Noihin Grimmin veljesten satuihin on rakennettu tässä maassa aivan oma ”toisen ulottuvuuden maailmansa” aivan kuten tuo Sababurgin linna, joka alkuaan on ollut Mainzin arkipiispan rakennuttama linna, jossa kerrotaan olleen joskus orjantappurapensaita, mutta nyt linnan peitti murattiseinä ja linna oli siltä osin, kun se oli ehjä, hotellina. Yritin etsiä prinsessaa antaakseni suudelman, mutta kiireessä en löytänyt, joten pusun sai the Lady of My Life.

Grimmin satuihin on liitetty jotain asioita jopa sellaisella ”vakavuudella”, että joku saattaa peräti luulla satujen olevan totta. Vai mitä sanot Hamelin kaupungista, jossa sadun mukaan kuuluisa, mystinen rotanpyytäjä kosti kyläläisille palkan maksamatta jättämisen viemällä pillillä soittamalla kylän lapset mukanaan kaupungista ikuisiksi ajoiksi; sinne on saatu aikaiseksi Rotanpyytäjän talon seinään laatta 130 kadonneen lapsen muistoksi.

Täältä löytyy melkein joka kylästä ja kaupungista joku satuhahmo tai joskus jopa oikeakin, joskus elänyt kuuluisa hahmo, josta on omat tarinansa. Tällainen löytyy mm. Bodenwerderistä. Siellä turisteja houkutellaan paikkakunnalle kaupungin maineikkaan – todella eläneen – henkilön maineella. Herran, joka pääsi 12-vuotiaana Braunschweigin prinssin hovipojaksi ja sitä myötä sotilasuralle Venäjälle, viettäen suurimman osan elämästään kuitenkin Riiassa ja tuli meille kaikille tunnetuksi valehtelijaparooni Carl Friedrich von Münchhausenina. Hän jäätyään eläkkeelle ja saatuaan itselleen nuoren vaimon, palasi kotipaikalleen ja kertoi kaupunkilaisille huimia tarinoita, jotka muuten eivät kaupunkilaisten mielestä ole valhetta, vaan totisinta totta.

Noiden satu- tai tarinapaikkakuntien lisäksi täältä löytyy jos vaikka minkälaisia teemamaita ja -puistoja. Sababurgin linnan vieressä oli Tierpark, eläinpuisto, jonka erikoisuus oli mahdollisuus suoriin kontakteihin erilaisten eläinten kanssa. Harvemminpa sitä on tullut pingviiniä tai joitain muitakin harvinaisempia ja jopa eksoottisia eläimiä silitettyä. Ryhmä arvuutteli, jätetäänkö ukki Bierparkkiin siksi aikaa kun muut menevät Tierparkkiin. Lähdin mukaan, mutta oioin hieman polkuja ja ajoittain väistelin papukaijoja ja undulaatteja, jotka suhahtelivat pään vierestä.

Nyt sitten olemme korkealla rinteellä sijaitsevalla leirintäalueella Zun Hohen Hagenissa, jossa tapasimme tuttuja suomalaisia. Tarkoituksella, ei sattumalta. Grillattiin tämän hetkiseen elämäntyyliin sopien kanaa ja bratwurstia ja lapset saivat leikkiseuraa toisista lapsista.

Heillä matka jatkui keskiviikkoaamuna kohti Antwerpeniä ja me jäämme tähän pariksi kolmeksi yöksi tehden retkiä ympäristöön, josta löytyy mm. Erlebnisbad. Katsotaan nyt, millainen elämys se lienee. Elämystä tässä onkin jo riittänyt viimeisinä parina päivänä niin, että päikkärit on taas paikallaan.


Hannu
elämän matkaaja

P.S. Kuvien lataaminen on täällä tuskaisaa, siksi ne jäävät nyt pois.