torstai 17. elokuuta 2017

147. Luostarimatkailua, osa 5: Kreikkalaisen Athoksen tuntua keskellä Kanta-Hämettä

Kanta-Hämeessä entisessä Lammin kunnassa, nykyisin Hämeenlinnaan kuuluvassa Ronnin kylässä sijaitsi muutamia vuosia sitten suuri kehitysvammalaitos, Pääjärven kuntoutuskeskus, joka sitten jostain syystä lakkautettiin. Laitos lukuisine rakennuksineen, joihin kuuluu mm. uimahalli, koulu, pari kerrostaloa, useita rivitaloja, jne. jäivät tyhjäksi ja Hämeenlinnan kaupunki kauppasi aluetta rakennuksineen ulkopuolisille. Paikka oli ennen myyntiä jonkun aikaa myös turvapaikanhakijoiden majoituspaikkana.
Lammilla on näyttelyjä lähes koko ajan jossakin tilassa sekä pysyviä "näyttelyjä" eli keskuksen omia ikoneja ja maalauksia sekä mosaiikkitöitä löytyy useista tiloista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Noin neljä vuotta sitten 2013 aiemmin Pohjois-Karjalassa keskuspaikkansa pitänyt Athos-Säätiö osti sitten tuon paikan rakennuksineen ja sen puuhaihmiset asettuivat asumaan Lammille ja rakentamaan sinne omaa luostarikeskusta.

Nyt alueella on käytössä useita rakennuksia. Osa asuntoina sekä paikan omille ihmisille kuin myös muille, ulkopuolella asuville, joille on myyty tai vuokrattu niin kunnostettuja kerrostaloasuntoja kuin myös rivitaloasuntoja. Alueelta voi ostaa asunnon ”kesämökikseen”, vapaa-ajan käyttöön tai vaikka pitempiaikaiseen asumiseen luonnon keskellä rauhallisessa ympäristössä.

Alusta alkaen epäilijöitä on riittänyt, sillä alueen ylläpitäminen rakennuksineen on todella suuren työn takana. Lisäksi alueen omistava yhteisö ja säätiö eivät suinkaan ui rahassa, vaan kaikki raha ylläpitämiseen on kovan työn takana. Silti eteenpäin on menty, vaikka pienin askelin.

Alueella on vuoden aikana useita kulttuuritapahtumia konsertteja ja näyttelyjä, mutta myös useita uskonnollisia tapahtumia kuten konferensseja ja muita vastaavia kokoontumisia, luentoja ja tietysti ortodoksisia jumalanpalveluksia. Niitä on luostarikeskuksessa joka päivä.

Vaikka nimi on ’luostarikeskus’, paikka ei ole virallinen ortodoksinen luostari. Tavoitteena kuitenkin on perustaa aikanaan sinne kaksi luostaria: toinen miehille ja toinen naisille. Osa keskuksessa asuvista ihmisistä asuu jo nyt kuin luostarissa. Tai pitäisi kai sanoa, kilvoittelee elämässään, kuin eläisi luostarissa.

Yhteisön koko vaihtelee, aivan kuten yleensäkin luostareissa. Kaikki eivät välttämättä sopeudu luostarimaiseen elämään ja sen asettamiin askeettisiin vaatimuksiin. Varmaan myös pienelle ryhmällä kasautuvat suuret työmäärät saattavat joskus väsyttää nykyihmisiä.

Silti neljän vuoden aikana alueella on tehty paljon monen asian eteen. Sieltä löytyy jo nyt kaksi kirkollista tilaa, toinen päärakennuksessa ja toinen ruokalassa eli tarpesassa. Kolmatta tilaa ollaan koko ajan rakentamassa ja sen seinille tulee suomalaisen mittapuun mukaan upeat ja fantastiset seinämaalaukset.
Luostarikeskukseen tultaessa vanha kartano jää vasemmalle (ei näy nyt kuvassa) ja tien päässä on päärakennus Karies ja suuri parkkipaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Päärakennuksessa, jota paikalla asuvat nimittävät Kreikassa sijaitsevan Athoksen keskuspaikan mukaan myös Kariekseksi sijaitseen kirkkotilan lisäksi mm. ortodoksinen kirjakauppa Filokalia, joka myy kirjoja ja muita ortodoksisia tuotteita myös netissä (www.filokalia.fi). Rakennuksessa on myös näyttelytiloja, asuintiloja, edustustiloja ja toimistotiloja. Vanhat kehitysvammalaitoksen lääkintätilat ovat saaneet uuden elämän.
Entiseen röntgenhuineeseen rakennetaan uutta kirkkotilaa, johon tulee seinille upeat freskot.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mm. vanhaan röntgenhuoneeseen on tulossa pyhälle Basileios Suurelle omistettu kirkkotila, jonka seinille maalataan par’aikaa upeita seinämaalauksia, freskoja. Työtä tekee Päivi Kristiina Loikala yhteistyössä mm. kreikkalaisen ikonimaalarin Konstantinos Ksenopouloksen kanssa. Valtaosa seinämaalauksista on jo lähes valmiina, mutta työ jatkuu vielä jonkin aikaa.
Trapesa eli ruokala sijaitsee lähellä päärakennusta ja sieltä löytyy yksi kirkkorakennuksista, ruokala, kahvio ja luento/konserttisali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ruokalarakennuksessa eli trapesassa on toinen kirkkotila, kappeli, joka on omistettu pyhälle Kosmas Aitolialaiselle, Athos-Säätiön ”omalle pyhälle”. Rakennuksessa on ruokalan ja siihen oleellisesti kuuluvien keittiötilojen lisäksi nykyään myös kahvila, Εὐλογειτε! Se on auki kesäaikaan päivittäin klo 10-14. Rakennuksessa on myös upea konsertti-/luentosali, jossa pidetään useita kertoja vuodessa mielenkiintoisia luentoja ja konsertteja. Toisinaan alueella vierailevat muusikot pitävät kahvilassa pienimuotoisia ”elävän musiikin konsertteja”.
Luostarikeskus sijaitsee kauniin Pääjärven rannan tuntumassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alueelle tultaessa tien vierellä on paikan vanha ja upea kartanorakennus, joka myös on usein erilaisten ikoni-, taulu- tai vaikkapa taidetekstiilinäyttelyjen pitopaikkana.
Uutena tilana keskuksesta löytyy nyt myös lahjatavaroitten outlet-myymäkä, josta löytyy lahjoja vaativillekin asiakkaille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alueelta löytyvät vielä edellisten lisäksi mm. todella laaja, hyvin hoidettu ja paljon käyttökelpoista tavaraa käsittävä kirpputori ja uusimpana uutuutena outlet-myymälä, jossa myydään erään valtakunnallisen lahjatavarakaupan lopettamisen jälkeen sen tuotteita, hienoja lahjoja vaikka sellaiselle ihmiselle, jolla jo on melkein ihan kaikkea. Sellainen voisi olla vaikka käsilaukun ripustamiskoukku naiselle, kun hän menee kahvilaan tai johonkin vastaavaan paikkaan ja laukulle pitäisi löytää läheltä turvallinen ripustuspaikka. Sellainen koukku löytyy nyt edullisesti outlet-myymälästä.
Päärakennuksen kirkkotila on avara ja valoisa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Näiden maallisten asioiden lisäksi alueelta saa myös hengellistä ravintoa. Päärakennuksen tai trapesan kirkkotiloissa on yleensä joka päivä ortodoksinen jumalanpalvelus joko papin toimittaman tai maallikkopalveluksena. Alueella ei vielä ole omaa pappia ja siksi pappien toimittamat palvelukset ovat harvemmassa. Kerran kuussa oman Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan pappi toimittaa siellä palveluksia ja muina aikoina siellä vierailevat suomalaiset tai joskus myös ulkomaalaiset papit toimittavat myös palveluksia. Kaikkiin palveluksiin saa mennä mukaan ja osallistua sillä tavalla, kuin se on kenellekin mahdollista. Sakaramentteihin (kuten esim. ehtoolliseen) saavat osallistua vain ortodoksit, kaikkeen muuhun kuka tahansa kirkossa oleva. Epäselvissä tapauksissa kannattaa aina kysyä paikalla olevilta neuvoja.
Tilaa parkkeerata auto tai vaikka matkailuauto tai -vaunu löytyy keskuksen päärakennuksen edestä runsaasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alue sopii mainiosti myös matkailuajoneuvoilla liikkuville matkaajille. Päärakennuksen edessä on valtavasti asfaltoitua tilaa, jossa voi luvan kysyttyään myös vaikka yöpyä, kunhan ei paikalle rakenna mitään äänekästä leiripaikkaa vaikka nostelemalla puutarhakaluston auton edustalle. Sähköäkin saattaa joissain tapauksissa saada edullisesti, sitäkin kannattaa kysyä paikan ihmisiltä. Pienenä palveluksena vaikkapa pihalla yöpymisestä voi sitten vaikka ostaa alueen kaupoista ja kahvilasta erilaisia tuotteita tai tukea muutoin rahallisesti keskuksen toimintaa.

Koska paikka on luostarikeskus, pitää muistaa korrekti käyttäytyminen, johon eivät kuulu kovaääninen meluaminen, koirien irti laskeminen, alkoholin julkinen käyttö, vähissä vaatteissa alueella kulkeminen, jne. Jokainen voi miettiä kohdallaan asioita, mitkä eivät luostarimaiseen paikkaan sovi ja joita on syytä välttää.
Ronnin sijainti kartalla.
Paikka sijaitsee Ronnissa ja kun laittaa navigaattoriin nimen Ronni, Hämeenlinna, pääsee jo melko lähelle. Päätiellä (nr. 317) ei ole vielä oikein hyviä tienviittoja tai mainoksia alueelle. Vain Lammin suunnasta tultaessa, tien oikealla puolella on suurempi kyltti, joka kertoo paikasta, joka sijaitsee noin 300 metriä päätiestä. Asikkalan suunnasta tultaessa ajaa helposti ohi tuon risteyksen, mutta kun on tien vasemmalla puolella olevan Pääjärven rannalla ja näkee kyltin ”Juottimen ranta”, tietää, että tienhaara tulee ihan kohta vasemmalle. Asikkalantien ja Ronnintien risteyksestä Putulasta on noin 7-8 km Ronniin ja vastaavasti Lammin keskustasta on sinne noin reilut kuusi kilometria.
Taiteilija Kyllikki Suden tekemiä mosaiikki-ikoneja löytyy keskuksen tiloista runsaasti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hämeenlinnasta Ronniin on suoraa tietä Tuuloksen kautta matkaa noin 41-42 km ja Lahdesta Hollolan, Hämeenkosken ja Lammin kautta noin 43-44 km. Ronniin pääsee myös muita reittejä, mm. Asikkalan suunnasta. Tarkemmat ajo-ohjeet löytyvät tarvittaessa Atho-Säätiön omilta nettisivuilta: www.athossaatio.fi ja Lammille asti pääsee tarvittessa Lahdesta tai Tampereelta myös busseilla.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

P.S.
Luostarikeskuksen päärakennuksessa avautuu lauantaina 19.8. uusi merkittävä ikoninäyttely
”Mestarin valoisassa varjossa”
.
Näyttelyssä on esillä viiden suomalaisen ikonimaalarin ja heidän kreikkalaisen opettajansa Konstantinos Xenopouloksen töitä. Avajaishetki on klo 13 ja se on avoin kaikille.

Katso lisää näyttelystä:
Facebookista: https://www.facebook.com/athossaatio/posts/1679067762133172
tai
Athos-Säätiön omilta sivuilta: http://www.athossaatio.fi/fi
P.P.S
Olen kirjoittanut Lammilla sijaitsevasta luostarikeskuksesta vuonna 2014 toisessa blogissanikin, jossa on lisää kuvia tekstin ohessa. Katso sekin:


H@P

maanantai 7. elokuuta 2017

146. Vainajien matkassa

Olen lähes huomaamattani yhdistänyt kaksi ”harrastustani”: matkailun ja sukututkimuksen. Kun aiemmin ajellessani matkailuautolla eri puolilla maailmaa, etenkin Suomessa, katselin aina paikkakunnan ortodoksisia kirkkoja. Nyt olen viime aikoina liittänyt kuvioon mukaan myös hautausmaat, pääasiassa edelleen ortodoksiset, mutta on muittenkin mailla tullut käytyä.
Oman sukuni hautoja nykyisin Joensuuhun kuuluvasta Tuupovaarasta, sen Öllölän kylästä Pörtsämön erämaakalmistosta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Kaikki alkoi itse asiassa siitä, että sukua tutkiessani löysin erään mielenkiintoisen "tapauksen" suvustani. Totuttuun tapaan, hänestä ei suuremmin puhuttu oman muistini mukaan lapsuudessani tai myöhemminkään, vaikka hän liittyi melko konkreettisella tavalla sukuuni ja etenkin ydinperheeseeni. Hänen veljensä näet asui meillä yläkerrassa vaimonsa kanssa sodan jälkeen. Ja hänen tyttärensä oli äitini parhaita kavereita ja ekaserkkuni vaimo.
Valokuva-albumista löytämäni kuva Filip Vornasen ja hänen vaimonsa Annan, os. Kononowin hautakivesta.
(Kuva Hannu Pyykkösen kokoelmista)
ja alapuolella sama hauta nyt 2017 kuvattuna ennen "harventamista".
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Muitakin mielenkiintoisia tapauksia toki löytyi ja jopa sellaisia, joista puhuttiin meille lapsillekin tai tapauksia, jotka liittyivät tuon ajan mielenkiintoisiin henkilöihin, joita olin lapsuudessani joskus tavannut tai joista oli jostain syystä sitten myös kerrottu tarinoita. Nuo ihmiset ovat viime aikoina saaneet eri tavalla ”lihaa luitten ympärille” erilaisista dokumenteista, historia- ja sukukirjoista tai muista löytämistäni asioista, vaikka rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että paljon enemmän tietäisin, jos olisin aikanaan osannut kysellä enemmän vanhemmiltani ja muilta sukulaisilta.

Tuo puhumattomuus lienee ollut melko yleistä vanhempieni ja isovanhempieni elämässä. Syitä oli varmaan monia, koetut sodat ja monenlaiset muut vaikeudet ehkä päällimmäisinä ja osin varmaan sekin, ettei niistä suinkaan ollut saatavilla tai käsillä mitään kirjallisia dokumentteja, pelkkää suullista perimätietoa ja se ei aina ylettynyt kovinkaan kauas.

Oma isäni oli aikanaan kirjannut jotain tarinoita paperille asti ja niistä olen nyt nauttinut, sillä niissä on todellista tuon ajan elämää ja historiaa. Olen siirtänyt niitä toiseen blogiini, jossa olen enemmänkin kirjoitellut noita sukujuttuja ja sieltä (Oltiin sitä ennenkin …) niitä löytyy.
Sukulaisia on päätynyt myös postimerkkikuviin.
Nykyaikana on monella tapaa tosin. Jo pelkästään tietokoneen avaamalla ja oikealle Internet-sivulle menemällä saa hurjasti tietoa, josta suuri osa on lisäksi uutta, usein ennen näkemätöntä ja samalla myös melko mielenkiintoista. Kaikkihan me sukuamme tutkiessamme haluamme löytää merkittäviä tai ainakin mielenkiintoisia henkilöitä, mieluiten kuninkaallisia tai muita aatelisia, jotta voisimme siinä ohessa nostaa omaa häntääkin ja vaikka kehuskella upealla suvulla. Vastaavasti rötöstelijät ja muut rikolliset sukulaiset halutaan helposti unohtaa ja jättää historian hämärään. Tuo on kovin inhimillistä, mutta ihan turhaa. Kaikilla on oma arvonsa sukuhistoriassa, erilaisten esi-isisiemme ja -äitiessämme tarinoissa.

Sen sijaan monelta meistä on kadonnut halu ja osin kai myös taito kirjoittaa noita vanhoja itse kokemiamme asioita ylös lapsillemme tai lapsenlapsillemme, jälkipolville. Nykyään meillä on hyvät laitteet dokumentointiin, älykännykät kameroineen tai paremmat kamerat sekä erilaiset kannettavat tietokoneet ja taulutietokoneet eli tabletit, joilla asioiden ylöskirjoittaminen on varsin helppoa ja sitä voi tehdä melkein missä vain.

Minulla ei suvusta ole löytynyt noita kuninkaallisia eikä – kuten eräässä blogissani taisin jo mainita – edes keisarin kesämökin arvokkaan ratsumestarin äpäröitä – nekin, löydetyt kotikutoiset äpärät, aviottomat lapset, olivat ihan vain tavallista alkuperää, mikäli niistä nyt yhtään mitään saattoi arvailla. Yleensä ei voinut.

Joitain mielenkiintoisia piirteitä suvustani kuitenkin löytyi ja niiden perässä olen nyt sitten muun matkailuni ohessa juossut. Löysin isäni vanhoista valokuva-albumeista mm. erään omalta kohdaltani mielenkiintoisen henkilön haudan kuva. Kuvassa oli kahden vainajan nimet, toinen oli isotätini, mutta missään ei ollut mainintaa hautapaikasta, missä se mahdollisesti sijaitsi.

Niinpä matkoillani tuli juostua seitsemällä tai kahdeksalla ortodoksisella hautausmaalla, ennen kuin hauta viimein löytyi maastosta. Ja löytyikin arvaamattoman läheltä. Hyvä, ettei melkein omien vanhempieni haudan viereltä, jossa olin käynyt jo aikaisemmin monta kertaa. Syy miksi sitä en aikaisemmin löytänyt, oli varmaan haudan päälle kasvanut kasvillisuus, saniaiset, joka peittivät melkein koko hautakiven. Yllätys oli lisäksi se, että kuvan ottamisen jälkeen, hautaan oli haudattu kolmaskin henkilö. Hänkin oman aikansa yhdenlainen julkkis.
Tältä näyttää tuo etsitty ja saniasilta siivottu hauta anykyään. Kanteleensoittajana kunnostautunut Hannes oli haudattu samaan hautaan veljensä ja veljensä vaimon kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen nyt viime aikoina yhdistänyt noihin kahteen harrastukseen, hautausmailla matkailuun ja sukututkimukseen vielä kolmannenkin harrastuksen: valokuvaamisen. Kun eläkeläisellä on aikaa, eikä ole kiirettäkään, olen kuvannut muutaman hautausmaan kivet niin, että niistä näkee, kuka siihen on haudattu, milloin syntynyt ja milloin kuollut, mikäli tiedot ovat suinkin hautakivestä tai rististä jotenkin luettavissa. Eräistä haudoista olen lukenut hautaristien tekstit pieneen nauhuriin myöhempää käsittelyä varten. Näin tein mm. Konevitsan munkkien hautausmaan veljestön hautaristeistä Keiteleen Hiekassa, sillä nimet ja tiedot olivat messinkilaatoissa, jotka olivat jo melko lailla tummuneet lähes lukemattomiksi.

Samalla, kun kiinnostukseni Konevitsan munkkien hautoihin on kasvanut, olen löytänyt niitä joko itse tai jonkun muun avustuksella muualtakin Suomessa sijaitsevilta hautausmailta. Syitä, miksi he ovat haudatut muualle voi vain arvailla, syitä en ole oikeasti vielä saanut selville. Samalla tavalla tiedän joitain muittenkin luostarien vainajia olevan haudattu tuollaisille ns. siviilihautausmaille eli seurakuntien käyttämille hautausmaille ympäri Suomen. Yhdestä tällaisesta löytyy oma tarinansa vuodelta 2013 jälleen eräästä blogistani (Levoton nero - pappismunkki Mefodi).
Pappismunkki Mefodin (siviilinimeltään Matti Lehmosen) hauta Rautalammen ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä ohessa hautausmaita kierrellessä ja myöhemmin vielä kuviakin ottaessa, sieltä on sittemmin löytynyt erilaisia ihmisiä, jotka ovat tuttuja joko julkisuudesta tai tunnen heidät muuten oman elämäni muista kuvioista tai olen kuullut heistä kerrottavan. Sekin on ollut ihan mielenkiintoista, vaikka liittynee – kuten joku sen minullekin jo mainitsi – omaan vanhenemiseeni. Vanhetessaan sitä jotenkin kiinnostuu kuolemasta ja siinä ohessa kai sitten myös hautausmaista, missä voi vierailla nyt vaivaisempana myös matkailuautolla liikkuessaan.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 2. elokuuta 2017

145. Luostarimatkailua, osa 4: Konevitsa Suomessa

Aiemmissa blogijutuissani olen kertonut Suomessa toimivista virallisista luostareista: Valamosta ja Lintulasta, mutta myös yhdestä erakkolasta, yhden munkin luostariyhteisöstä Valtimolla.

Viime sodat – Talvisota, Jatkosota ja Lapin sota – aiheuttivat suuria muutoksia silloiseen Suomeen ja erityisen suuria muutoksia se merkitsi silloiselle Suomen ortodoksiselle kirkolle, joka menetti noin 90 % omaisuudestaan ja kiinteistöistään sotien seurauksena. Ne joko tuhoutuivat tai jäivät silloisen Neuvostoliiton alueelle monenlaisin historioin.

Luovutetulla alueella Karjalassa, Laatokan saarella, toimi myös Konevitsan luostari, jonka oli joskus 1300-luvun lopulla perustanut sinne pyhittäjä Arseni Konevitsalainen. 1920-luvulla luostari siirtyi Suomen itsenäistyttyä Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka lähes kaikki munkit olivat joko venäläisiä tai karjalaisia, jotka yleensä eivät osanneet suomea.

Luostarin asukkaat pakenivat talvisodan jälkeen 1940 ensimmäistä kertaa, mutta osa heistä palasi kuitenkin vielä seuraavana vuonna takaisin. Lopullinen lähtö saaresta tuli sitten seuraavana vuonna 1942, jolloin koko veljestö ja muu luostarin väki joutui evakkoon Suomeen.

Suomea osaamattomina he kiersivät evakkopaikoissa ja olivat kolme kuukautta mm. Kannonkoskella Terelän koululla, mistä he sitten myöhemmin siirtyivät ostamalleen maatilalle Keiteleen Hamulan kylään, jota kansan suussa alettiin melko pian kutsua Keiteleen Hiekaksi.
Keiteleen Hiekan hautausmaan portti.
[Kuvat suurenevat useilla näytöillä, kun klikkaat niitä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Elämä Suomeen siirtyneessä Konevitsan luostarissa kävi kuitenkin vaikeaksi. Veljestö ikääntyi ja maatilan töiden hoitaminen vaikeutui ja olisi edellyttänyt ylimääräisiä varoja ulkopuolisten palkanmaksuun. Kun samaan aikaan myös luostarin taloudellinen tilanne heikkeni suuresti, veljestö päätti myydä Keiteleen Hiekan maatilan ja muuttaa Heinäveden Valamon luostariin vuonna 1956.

Hiekan maatila luostarin rakennuksineen siirtyi yksityiseen omistukseen ja paikalle jäi muistuttamaan sinne kaipaaville ortodokseille ainoastaan veljestön hautausmaa, joka yhä on siellä metsän keskellä ja kertoo omaa tarinaansa Suomeen siirtyneestä Konevitsan luostarista.
Konevitsan munkkien hautoja Keiteleen HIekan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalle on haudattu vajaat kolmekymmentä luostarin asukasta, igumeni, pappismunkkeja, tavallisia munkkeja ja viitankatajamunkkeja eli noviiseja sekä joitakin luostarissa olleita tai työskennelleitä ”siviilejä”.
Simeon ja Anna Tuiskun grobu Keiteleen Hiekan hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
1940- ja 1950-luvuilla hautausmaalle haudattiin muutama paikallinen ortodoksikin, mutta tuo ajanjakso jäi lyhyeksi ja näitä hautoja siellä on noin parikymmentä. Metsän keskellä, muutaman kilometrin mittaisen hiekkatien varrella, aivan lähellä entisiä luostarirakennuksia, nykyistä maatilaa, hautausmaa kertoo mystillistä tarinaa ihmisistä, jotka maan omaa kieltä taitamattomina joutuivat pakenemaan omasta maastaan, asumaan kaukana kotiseudulta, jonne he koko ajan kaipasivat ja lopulta kuolemaan – heidän kannaltaan katsottuna – vieraalla maalla.

Munkkien sukulaiset eivät voineet vierailla heidän haudoillaan ja osan aikaa se oli melko vaikeaa muillekin, myös suomalaisille. Mutta hautausmaa on virallinen, sitä ei voi eikä saa tuhota ja sille ja siellä lepääville vainajille pitää antaa säädösten mukainen hautarauha. Siksi siellä on myös mahdollista vierailla, vaikka se yksityisellä maalla sijaitseekin.
Keiteleen Hiekka kartalla
Hautausmaa on mielenkiintoinen vierailukohde, jos liikutaan Pohjois-Savossa ja Keiteleen tai Pielaveden maisemissa. Navigaattoriin voi kirjoittaa Hiekantie, Keitele ja tielle päästyään ja muutaman kilometrin tietä ajettuaan hautausmaan kyllä löytää aivan tien varresta ja siinä on myös pieni parkkipaikka.

Lähiseudulta Keiteleestä osoitteesta Arsenintie 1 löytyy myös ortodoksinen kirkko, joka muistuttaa olemassa olollaan ja jopa nimelläänkin – Pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kirkko – Konevitsan luostarin olemassa olosta Keiteleen Hiekassa ja sen jättämästä merkittävästä historiallisesta ja ortodoksisesta muistijäljestä luterilaisen Sydän-Savon mailla, omien, mutta samalla vieraiden keskellä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com