141. Luostarimatkailua, osa 1: Valamo

Heinäveden Valamon luostari 9.6.2017
(Kuvat saa usein suuremmaksi klikkaamalla niitä hiirellä.)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostari on toinen maamme virallisista ortodoksisista luostareista. Toki maastamme löytyy muitakin samantyyppisiä yhteisöjä, mutta virallisen ortodoksisen luostarin statusta niillä ei ole toistaiseksi. Luostarien lisäksi maastamme löytyy ainakin yksi erakkola ja muutama ns. ”citymunkki” eli ns. maailmassa asuva munkki ja taitaapa olla ainakin pari ellei enemmänkin ”citynunnia”. Nämä ovat sellaisia maailmassa eläviä, luostarilupauksen antaneita, mutta samaan aikaan usein työssä käyviä ihmisiä. Eivät ehkä ihan niitä perinteisimpiä munkkeja tai nunnia, vaikka erakkoja on toki ortodoksisessa kirkossa ollut kautta vuosisatojen.

Valamo on munkki- eli miesluostari, jossa tätä tekstiä kirjoitettaessa on tusinan verran veljestön jäseniä, vain miehiä. Heistä kymmenen on vihitty erilaisiin munkkeuden asteisiin ja kaksi noviisia, joita Valamossa nimitetään kuuliaisuusveljiksi. Kuuliaisuusveljeä ei siis vielä ole vihitty ”viralliseksi” munkiksi. Varsinaisesti ”tavallinen” munkki ei kuulu papistoon, vaan on siksi kirkollisessa mielessä maallikko, vaikka luostarissa asuukin. Pappeuteen vihitty munkki taas voi sen sijaan olla munkkidiakoni, pappismunkki, arkkimandriitta (vastaa maailmassa rovastia) tai igumeni eli luostarin johtaja, joita kaikkia arvoja ja asteita löytyy Valamon veljestöstäkin. Tosin yksi arkkimandriitoista toimii toisen luostarin rippi-isänä ja asuu siellä, sekä vielä se, että  igumeni voi myös (vaikkakin tosi harvoin) olla ns. tavallinen munkki, ei siis papistoon kuuluva.

Munkin erottaa luostarissa mustasta kaavusta, jollaisessa hän yleensä siellä liikkuu ja mustasta päähineestä. Munkkia ei ole kuitenkaan helppo erottaa ortodoksisesta papista – siis sellaisesta, joka toimii seurakunnissa luostarin ulkopuolisessa maailmassa ja joita myös Valamossa liikkuu usein ”vapaana”. Tarkkaan katsomalla munkin saattaa erottaa ehkä siitä, että hänellä on munkin asuun kuuluva nahkainen vyö uumallaan. Samoin munkilla on käytössä – ainakin silloin kun hän pukeutuu juhlavasti – munkin asuun kuuluvassa pyöreässä "kattolipallisessa" lakissaan, kamilafkassa, musta huntu. Tuota päähinettä kutsutaan silloin (siis hunnun kanssa) klobukiksi. Myös ortodoksisilla piispoilla on klobukki, arkkipiispalla se on valkoinen. Piispathan ovat myös jossain vaiheessa saaneet munkiksi vihkimyksen, vaikka he eivät luostarissa enää sitten asukaan. Piispaksi ortodoksisessa kirkossa pääsee munkki tai leski, ei naimisissa oleva mies ja naispappejahan ortodokseilla ei ole ollenkaan koskaan ollutkaan.

Munkit ovat yleensä tottuneet siihen, että he ovat luostarissa jonkinlaisia kuvauksellisia kohteita. Heitä kuvataan paljon – joko luvan kanssa tai usein myös ilman. Kaikkien tulisi kuitenkin muistaa, että luostari on heidän kotinsa, vaikka se usein – myös Valamon tapauksessa – on myös matkailukohde. Asiaa voisi ehkä verrata niin, että mieti, olisiko mukavaa, jos joku tulisi kotiisi ja valokuvaisi sinua salaa ja luvatta.

Munkitkin ovat samanlaisia ihmisiä kuin me kaikki - iloineen ja riemuineen, suruineen ja murheineen ja mikä tärkeintä, myös huumorin osalta. Tälle kuvalle sain kuvan kohteen munkki Andreaksen luvalla antaa nimen "kannibaalimunkki", koska hän syö Trapesassa toista munkkia.Tietystä lievästä yhdennäköisyydestä huolimatta pitää samalla tähdentää, ettei kuva kuvakulmasta ja pitkästä parrasta johtuen suinkaan esitä minua, vaan todellakin Valamon veljestöön kuuluvaa munkki Andreasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta kuten kirjoitin, munkit ovat varmaan tottuneet siihen, että heitä kuvataan, kunhan se ei tapahdu tökerösti tunkeutuen sellaisiin paikkoihin ja yksityisille alueille luostarissa, jossa vierailijat eivät normaalisti saa olla. Jos asia yhtään pohdituttaa, heiltä voi vapaasti kysyä luvan kuvaamiseen ja he mielellään normaaleina ihmisinä vastaavat kaikkiin kysymyksiin.

Useita muihin kirkkokuntiin kuuluvia tai kirkkoon kuulumattomia mietityttää, osaavatko he käyttäytyä luostarissa. Normaali ihminen osaa. Hyvä konsti on aina seurata muiden toimintaa ja ottaa siitä opiksi. Mutta esimerkiksi jumalanpalveluksissa ei suinkaan saa osallistua muiden mukana vaikkapa ehtoolliseen. Siihen voivat osallistua ortodoksisessa kirkossa vain ortodoksit. Muutoinkin liian rönsyilevä, äänekäs ja huomiota herättävä liikkuminen kirkossa jumalanpalveluksien aikaan tai jopa tunkeutuminen kirkossa vaikkapa alttariin, on sitten jo sellainen asia, että se aiheuttaa tavallisesti harmeja ja suurempaa tai pienempää hämminkiä.

Valamon uuden kirkon sisällä on kaksi kirkkoa: kesä- ja talvikirkko.
Tässä suurempi kesäkirkko kesäiseeä kauneudessaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta kuten sanottu, normaalikäyttäytyminen – mitä se sitten oikeasti onkaan – ei sitä yleensä aiheuta. Lisäksi aina voi kysyä läsnä olevilta muilta ihmisiltä, kirkossa olevilta toimihenkilöiltä, oppailta, munkeilta ohjeita, jos tuntee olonsa epävarmaksi. Mutta sen vuoksi ei suinkaan koskaan kannata jättää käymättä luostarissa.

Luostari on monella tapaa mieltä sykähdyttävä paikka, kun sen osaa oikein ottaa. Sieltä saa moni ihminen usein paljonkin eväitä elämäänsä. Ei tarvitse olla suinkaan erityisen uskonnollinen, kokeakseen luostarin rauhan, rukouksellisuuden ja sielua hoitavan hengellisyyden. Monelle luostarin on myös mystinen paikka.

Valamon luostarin talvikirkko eli Pyhien Sergei ja Herman Valamolaistyen kirkko kesäkirkon vieressä samassa rakennuksessa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Valamossa tuo hengellisyys, mystisyys ja maallisuus kohtaavat ihan mukavalla tavalla. Kirkko, tšasounat eli kappelit ja vaikkapa hautausmaa auttavat hengellisyydessä ja hiljentymisessä. Trapesa eli ravintola, matkamuistomyymälä ja vaikkapa erilaiset upeat näyttelyt luostarin kulttuurikeskuksessa tai luostarin yhteydessä olevassa Valamon opistossa tuovat mukaan taas siinä maallisempaa puolta. Joittenkin mielestä tuo matkailuun liittyvä kaupallisuus haittaa luostarin elämää ja rauhaa, mutta meidän tulee muistaa, että luostarit Suomessa tulevat toimeen omalla työllään ja tavallaan, valtio ja kirkko eivät niitä tue, eikä niillä ole mitään kirkollisveron kautta saatavaa tuloa. Kaikki, mitä toimintaan tarvitaan, tulee tehdä ja mahdollistaa itse omalla toiminnalla.

Valamosta löytyy paljon ikoneita niin kirkoista, tšasounoista kuin näytteluistäkin ja jopa muista julkisista tiloista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun vierailet luostarissa, sen voit tehdä joko hengellisenä pyhiinvaelluksena tai ihan maallisena tutustumisena. Käy katsomassa ainakin kaunis kirkko – sekä uusi kirkko että vanha kirkko puurakennuksessa uuden vieressä. Vieraile vaikuttavalla munkkien hautausmaalla, näyttelyissä ja ehdottomasti ruokaile Trapesassa, josta saat hyvää ja maittavaa ruokaa edullisesti. Matkamuistomyymälästä voi ostaa sekä hengellistä evästä että muutakin, vaikka Valamossa tehtyä viiniä ja jopa kuohuviiniä, todella hyvää ”valamolaista shampanjaa”, joita halutessaan – kuten myös ainutlaatuista ja harvinaista Valamon omaa viskiä – voi maistella laseittain Trapesassa.

Tarvittaessa Valamossa voi yöpyä joko hotellitasoisissa tai retkeilymajatasoisissa huoneissa edullisesti tai sitten ihan ilmaiseksi matkailuautossa tai -vaunussa luostarin vieressä olevalla ilmaisella tätä tarkoitusta varten järven rantaan ja sataman yhteyteen rakennetulla ja varustetulla alueella, ”stellplatzilla” kuten niitä myös usein nimitetään. Melkein kaikki muu tarvittava on siellä tarjolla, paitsi sähkö, ja täysin ilmaiseksi. Kauniin ja rauhallisen paikan lisäksi löytyvät kemssan tyhjennys, vesihuolto ja ulkovessat tai tarvittaessa kauempana luostarin sisävessat.

Heinäveden Valamon luostarin sijainti kartalla.

Luostari on avoinna ympäri vuoden ja ravintolan, kauppojen, näyttelyjen ja kirkon aukioloajat löytyvät netistä osoitteesta www.valamo.fi , missä on muutakin informaatiota luostarista, sen organisaatiosta, laitoksista ja palveluista.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com