maanantai 29. elokuuta 2016

110. VR ja Rauli

Toisinaan – tai itse asiassa useimmiten – on halvempaa matkustaa yksin julkisella kulkuvälineellä kuin omalla autolla, matkailuautosta nyt puhumattakaan. Siksi menen useimmiten vaikkapa Helsinkiin, jossa minulla on aina tiedossa ”ilmainen” majapaikka, julkisella välineellä: junalla tai harvemmin linja-autolla. Sen sijaan sellaiselle paikkakunnalle, jossa tarvitsen majoituksen, ajan usein matkailuautollani. Syykin tällaisiin on ihan yksinkertainen: raha. Matkustaminen julkisella yksin on halvempaa, mutta yöpyminen hotelleissa – vaikka yksinkin tai juuri yksin – on melko kallista.

VR on tosin hankaloittanut tätäkin – eläkeläisten matkustamista – uusitulla hintapolitiikallaan. Enää eläkeläinen ei saa junalippua puoleen hintaan kuten ennen, vaan on melkein samalla viivalla kaikkien muidenkin junalla liikkuvien kanssa. Hieman lipun saa halvemmalla 
– ei tosin vieläkään samaan halvempaan hintaan kuin ennen – jos onnistuu saalistamaan ns. säästölipun, joita on myynnissä reilusti ennen matkaa joitakin. Mutta hankalaksi lippupolitiikka kuitenkin meni eläkeläisen kannalta katsottuna. 

Viime päivinä olen jälleen ajatellut ja kuvitellut, että me suomalaiset olemme asuneet Suomessa jo riittävän kauan, että mikään vaikkapa luonnonilmiö ei tule enää suurena yllätyksenä. Silti talvi ja talvirenkaiden tarve tai moni muu samanlainen luonnon kiertokulkuun liittyvä jokavuotinen asia tulee lähes joka vuosi yllätyksenä suurelle osaa kansaa.

Mistä tämä kertoo? Nyky-sukupolven degeneroitumisesta, tyhmistymisestä vai urbanisoitumisesta vai mistä? En tiedä enkä uskalla edes arvailla, sillä joku herkkähipiäinen saattaa vielä vaikka loukkaantua. Kerron kuitenkin yhden juuri sattuneen tapahtuman, jota sain todistaa ihan paikan päällä sunnuntai-iltana 28.8.2016 ja joka laukaisi jälleen tällaisen ärsyyntymisreaktion.
Juna saapuu 28.8.2016 Mikkelin asemalle - tosin aika lailla myöhässä, pari-kolme minuuttia ennen klo 21.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin saattamassa nuorimmaistani junalle Mikkelin asemalla. Junan lähtöaika oli klo 18:55 ja lipun hän osti netistä ihan normaalisti kohtuullisen kovaan hintaan, jos vertaa vaikka noihin nykyisiin bussilinjoihin. Mitään ongelmaa ei ilmennyt lipun hankinnassa eikä junan kulkutiedoissa. Kaiken piti olla kunnossa, vaikka eilen jylläsi Suomessa luonnonilmiö, joka nimettiin Rauliksi.

Menimme Mikkelin asemalle ja kaikki näytti hyvältä klo 18:40. Mutta melko pian aseman raiteiden vieressä olevaan sähköiseen ilmoitustauluun ilmestyi tieto, että juna on myöhässä ja lähtee Mikkelistä klo 19:09. Syyksi ilmoitettiin turvalaitevika.
Viimeinen tarkempi tiedote junan myöhästymisestä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Melko pian saapumisaika lähti valumaan pitemmälle ja pitemmälle. Kolmen, neljän muutoksen jälkeen tuloaika oli merkitty jo klo 20:24 eli juna oli jo melkein puolitoista tuntia myöhässä. Kansa harveni asemalla. Osa lähti kotiin, osa etsi muita Helsinkiin menomuotoja – mm. Onnibussin, joka lähti noihin aikoihin ja sai varmaan jälleen uusia asiakkaita.
Sitten tiedottaminen pysähtyi tähän.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Junaa ei näkynyt klo 20:24 ja pian ilmoitustaululle vaihtui teksti, jonka mukaan junat myöhästelivät eilisen myrskyn tuhojen vuoksi. Ihan ymmärrettävää, koska Rauli-myrsky toisiaan oli melkoinen. Sen sain itse nähdä myös Mikkelissä.

Mutta, mutta … Miten toimikaan VR? Kaikki tiedottaminen    tekstit, kuulutukset ja netti  pysähtyivät aikaan 20:24 ja sen jälkeen siellä luki vain, että junat myöhästelevät. Ei kerrottu kuinka kauan, milloin juna mahdollisesti tulee vai siirrytäänkö muihin korvaaviin kuljetusmuotoihin, linja-autoihin.

Oli aikaa tutkia asemalla autossa istuessa ja junaa odotellessa VR:n ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuja, mitä tällaisessa tilanteessa VR on velvollinen korvaamaan. VR kirjoitti sivuillaan, että yhtiö maksaa hyvityksenä korvauksen, joka on 25 % lipun hinnasta, jos juna myöhästyy 60 -119 minuuttia ja 50 % lipun hinnasta, jos myöhästyminen on 120 minuuttia eli kaksi tuntia tai enemmän.

Kilpailuvirasto se sijaan sanoi myös, että tilanteessa, jossa jatkat matkaa viivästyneellä junalla, voit vaatia korvausta matkan viivästymisestä. Voit lisäksi vaatia ilmaiseksi aterioita ja virvokkeita kohtuullisessa suhteessa odotusaikaan, jos niitä on junassa tai asemalla saatavissa.

Soitin asiassa VR:n asiakaspalveluun, joka veloittaa jokaisesta puhelusta kaksi euroa sekä paikallispuhelumaksun. Siellä asiakasneuvoja ilmoitti, ettei heitä kiinnosta se, mitä joku ”ulkopuolinen taho” asiasta ilmoittaa – siis ei edes tämä kilpailu- ja kuluttajavirasto, joka sentään on valtiollinen virasto, jonka tehtävänä on mm. huolehtia siitä, että kuluttajilla on käytettävissään riittävät ja oikeat tiedot valintojen tekemiseksi ja että yritysten markkinoinnissa ja asiakassuhteissa käyttämät menettelyt ovat asianmukaisia ja sopimusehdot kohtuullisia.

Samalla VR:n asiakaspalvelu ilmoitti klo 19:46, että juna oli juuri 5 minuuttia aiemmin lähtenyt Pieksämäeltä ja on Mikkelissä noin 40-45 minuutin kuluttua. Ei muuten ollut. Saapui vasta noin 20:58 eli todella reilusti yli tunnin kuluttua.

Seurasin junan kulkemisen etenemistä netistä jonkin aikaa saatuani poikani junaan. Reilu tunti junan Mikkelistä lähdön – jolloin juna oli myöhässä kaksi tuntia – jälkeen sen sanottiin olevan myöhässä jo kaksi ja puoli tuntia. Tätä kirjoittaessani en tiedä, paljonko juna oli lopulta myöhässä Helsinkiin saapuessa, mutta saapui sinne varmaan joskus puolenyön aikoihin, todennäköisesti seuraavan vuorokauden puolella. Myöhöstymistiedot oli poistettu yön aikana VR:n sivuilta.

Rauli-myrsky ei tullut yllättäen. Television säätiedotus tiesi kertoa siitä jo ajoissa ja monessa paikassa mm. sähkölaitoksissa ehdittiin varustautua pahimpaan, vaikka vahinkoja kuitenkin sattui. Mutta valmius korjata niitä oli jo kohtuullinen varustautumisen vuoksi. Miten lie VR:llä? En sitä tiedä, mutta ainakin Mikkelin kokemuksen perusteella valmius oli mielestäni huono ja lopputulos vielä huonompi.
IC-junien luettelo VR:n nettisivuilta. Siinä ei ole junaa IC 70.

Jos vielä sanoisin jotain muutakin tuosta kyseisen firman tiedottamisesta. Netti ei tunnistanut ollenkaan InterCity junaa numero IC 70. Sellaista ei ollut kohdassa junien kulkutiedot eikä siitä tai sen kulkuongelmista ollut minkäänlaista mainintaa netin ajankohtaisissa liikennetiedotuksissa, kuin vasta sen jälkeen, kun soitin asiakaspalveluun noin reilun tunnin myöhässä olon jälkeen.
Junaa ei löytynyt listoilta eikä aikataulun mukaiseen aikaan, kun se oli kulussa, edes "Junat kartalla" -sovelluksesta VR:n nettisivuilta



Asiakkaat eivät siis voineet – eikä vielä seuraavana päivänäkään, kun asiaa tutkin - saada minkäänlaista tietoa tästä ”haamujunasta” IC 70, sen kulkureitistä, pysähtymisistä asemilla ja aikataulussa olemisesta. Puhumattakaan, että tietoa olisi ollut sen ongelmista ja näin olisi voinut varustautua matkaan jollain muulla tavoin. Tällä kohtaa jälleen ainakin VR:n kriisitiedottaminen mielestäni petti pahemman kerran. En voi myöskään mitenkään kehua puhelimessa saamaani asiakaspalvelua. Harkinnan jälkeen he suostuivat soittamaan takaisin ja kertomaan tilanteen sen sijaan, että olisin roikkunut linjalla ja odotellut ”teknisen tuen vastausta”.

En suoraan sanoen ihmettele lainkaan, että jokainen kynnelle kykenevä siirtyy muihin kulkuneuvoihin VR:ltä. Onnibussi ja muuta halvat bussiyhteydet toimivat ja tuovat asiakkaille paremmat ja halvemmat mahdollisuudet liikkua paikasta toiseen. En yhtään ihmettele, jos poikanikin siirtyy Onnibussin 2 – 5 euron hintaiseen matkaan, kun tarjolla on tällainen VR:n 36 euron matka, josta tosin nyt – ainakin niiden kohdalla, jotka osaavat toimia oikein – saavat 50 % alennuksen täyttämällä hakemuksen netissä tai asioimalla asemalla, jossa on vielä asiakaspalvelua. Harvassa tosin on enää. Mikkelissäkään ei enää ole.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Palautekaan ei onnistu ko. junalle:
Klikkaa kuvaa hiirellä, niin se suurenee.

P.P.S.
Huomasitte varmaan, etten sanonut mitään normaalisti korrektisti toimivista konduktööreistä. Hän, jonka lyhyen aikaa laiturilla näin, oli sen verran stressaantunut, ettei hänen käyttäytymisensä arvioiminen olisi reilua.

H@P

keskiviikko 10. elokuuta 2016

109. Isoisää etsimässä

Vuosi sitten (2015) tein ensimmäisen matkani isäni synnyinseudulle Korpiselkään, joka on osa Suomen viime sotien seurauksena menettämää, nykyisin Venäjälle kuuluvaa aluetta Karjalassa. Entinen Korpiselän kirkonkylä on Venäjän ns. suljetulla rajavyöhykkeellä, joka eristetään varsinaisesta hieman vapaammasta rajavyöhykkeestä korkealla aidalla – josta kuulin käytettävän nimitystä sähköaita – ja aivan aidan vierellä olevalla lanatulla hikkavyöhykkeellä, johon jää jälki jokaisesta aitaa lähestyvästä tai siinä kulkevasta.
Korpiselkä sijaitseen kahtapuolta Suomen ja Venäjän rajaa.
Korpiselän pitäjä jakaantui sodan jälkeen kahteen osaan: suurin osa jäi Venäjälle ja muutama kylä, mm. Hoilola ja Tšiikko jäivät Suomen puolelle ja ne liitettiin silloiseen Tuupovaaran kuntaan, joka nykyään on osa Joensuun kaupunkia.

Nykyään tarvitaan erillinen lupa, mikäli venäläiset – suomalaisista nyt puhumattakaan – haluavat liikkua tuolla ns. vapaammallakin venäläisellä rajavyöhykkeellä. Sitä en tiedä, onko venäläisillä tai suomalaisilla tavallisilla turisteilla edes mahdollista päästä tuonne ns. suljetulle rajavyöhykkeelle muuten kuin erillisluvalla. Tuon erillisluvan myöntää ymmärtääkseni molempien maiden rajavaltuutetut yhteistyönä.

Kerrotaan, että entinen ”Suomen syöjä”, kriittisissä kirjoituksissaan nimimerkkiä ”Juri Komissarov” käyttänyt, aikanaan 1960 – 1990 luvuilla maassamme toiminut venäläinen diplomaatti ja suurlähettiläs, Juri Stepanovitš Derjabin olisi vaikuttanut omalla toiminnallaan siihen, että suomalaiset rajan pinnassa asuvat ortodoksit ja heidän ystävänsä pääsevät kaikesta byrokratiasta huolimatta ainakin kerran vuodessa tuolle alueelle, sukunsa synnyin- ja asuinseudulle, Korpiselkään.

Erään tarinan mukaan – joka ainakin suurelta osaltaan lienee jopa totta – suurlähettiläs Derjabin osallistui 1993 Kuopiossa vanhan Konevitsan luostarin 600-vuotisjuhlallisuuksiin ja hänet saatiin kantamaan Konevitsalle myöhemmin lahjoitettavaa Konevitsan Jumalanäidin ikonin oikean kokoista ja täysin samanlaista kopiota tai oikeastaan ikonin toisintoa ristisaatossa. Jokin aika tuon tapahtuman jälkeen Juri Derjabin liittyi itsekin julkisesti ortodoksiseen kirkkoon ja ainakin isä Vesa Takalan – joka tämän kertomuksen on kertonut (kts. tässä ohessa olevasta linkistä avautuva YouTube-video) – mukaan, Derjabin toimi tuon jälkeen niin, että hän yritti helpottaa niiden suomalaisten ihmisten elämää, joiden alueita, maita, kirkkoja ja hautausmaita oli jäänyt rajan taakse. Tiettävästi ensimmäinen ristisaatto Korpiselkään toteutettiin vuonna 1994.
Passien tarkastus autyon konepellin päällä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erikoista tuossa ristisaatossa – joka vuosien saatossa on tapahtunut niin kävellen kuin pyörillä tai veneellä – on, ettei siihen osallistuvilla tarvitse välttämättä olla viisumia Venäjälle. Pelkkä voimassa oleva passi riittää. Samoin pitää huomioida, ettei tuo matka suinkaan ole mikään kotiseutu- tai turistimatka, vaan kuuluu otsikon ”kulttuurimatka” alle. Asian huomaa mm. siinä, etteivät alueelle talkoisiin – hautausmaata tai muuta kunnostamaan menevät suomalaiset – voi mennä sinne samalla tavalla, vaan heidän tulee kiertää alueelle Värtsilän virallisen rajanylityspaikan kautta ja hankkia tarvittavat luvat viranomaisilta.
Ristisaatto pysähtyy välillä kuuntelemaan, kun luetaan evankelimia. Reitti kulkee heinittynyttä vanhaa tienpohjaa pitkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Korpiselkään mennään siis vuosittain ortodoksisessa ristisaatossa pappien johdolla. Mukana on aina niin suomalaisia kuin venäläisiä rajamiehiä, jotka saattavat rajatun ihmisjoukon matkaa koko ajan. Joukkoa ei kasvateta liian suureksi, jotta sen ”hallitseminen” onnistuisi eikä mitään yllättävää sattuisi. Ihmiset eivät saa poiketa ristisaaton aikana ryhmästä kovinkaan pitkälle. Jotkut käyvät ruokailutauon aikana katsomassa oman kotipaikkansa jälkiä, yleensä joko raunioita tai vain kivijalkaa, mutta siihenkin pitää erikseen saada lupa rajamiehiltä ja vierailu ei voi ulottua kovinkaan kauaksi muusta ryhmästä.
Korpiselän osittain raunioitunut, entinen Pyhän Nikolaoksen kirkko.
Uusi samalle pyhälle omistettu kirkko sijaitsee entisessä Korpiselän kylässä Suomen puolella, Hoilolassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matka Suomen ja Venäjän rajalta Korpiselkään on noin 4 -5 kilometriä. Ensin tulee Korpiselän nyt jo suuresti raunioitunut ortodoksinen, entinen Pyhän Nikolaoksen kirkko ja noin 1-2 kilometrin jälkeen, heti rajavyöhykeaidan jälkeen hautausmaa, jossa on sekä entinen ortodoksinen että luterilainen osansa. Molempiin on Korpiselän pitäjäseuran aktiivit pystyttäneet rautaiset muistoristit, jossa ristisaatto vierailee ja toimittaa samalla muistopalveluksen sinne haudattujen vainajien muistolle.

Matka kirkolta hautausmaalle on entistä kirkonkylän raittia, jonka varrella oli useita taloja ja muita rakennuksia. Sen varrella oli mm. oman isäni isän sinne perustama kauppa. Isoisäni Aleksander Feodorovitš Pyykönen (myöhemmin Pyykkönen) asui Korpiselässä vaimonsa Anastasia Kononoffin kanssa ja isäni Viktor Aleksandrovitš Pyykkönen, eli tuttavallisemmin ja oman kauppanimensä perusteella paremmin V.A. Pyykkösen nimellä tunnettu, syntyi Korpiselässä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja eli siellä sodan päättymiseen saakka. 1940-luvulla hän olosuhteiden pakosta joutui muuttamaan rajan toiselle puolelle ja hän perusti kaupan Tuupovaaran kirkonkylän keskustaan.

Kummallakin kerralla käydessäni Korpiselässä olen sanonut ihmisille, että kyllä isäni ihmettelisi asiaa, jos hän vielä eläisi. Hän ei uskonut koskaan enää pääsevänsä takaisin tai edes vierailulle Korpiselkään. Näin tapahtuikin, mutta poikapa onneksi pääsi.

En kummallakaan kerralla ole tiennyt – enkä suuremmin edes siitä pöheiköstä etsinytkään – isäni kaupan paikkaa ja synnynkotia. Molemmilla kerroilla olen yrittänyt etsiä isovanhempieni Aleksanderin ja Anastasian hautaa, sitä kuitenkaan löytämättä. Tiedän haudalla olleen suuren hautakiven, jossa kaiken lisäksi nimissä oli hieman hämminkiä (kts. Kahden koon Pyykönen), mutta kiveä ja hautaa en ole löytänyt. Suureksi osaksi hautakivet on viety pois muuhun käyttöön, mikä rakennusten kivijalkaan, mikä mihinkin. Rautaiset ristit on katkottu ja rauta käytetty muuhun tarkoitukseen.
Ukkini ja mummini hautakivi, jota en ole vielä löytänyt. Hautakivessä ovat nimet osittain väärin, johtuen monenlaisista hämmingeistä mm. luterilaisuuden ja ortodoksisuuden välillä sekä eriuskoisten sukulaisten hieman "kaukaisista" väleistä ja osan ajatuskannoista, että ortodoksisuus ja venäläisyys ovat samalla tavalla yhtä kuin luterilaisuus ja suomalaisuus.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista, © Hannu Pyykkönen)
Hautausmaalla on jälkiä haudoista. Ne erottuvat maastosta sillä, että arkku on ajan saatossa lahonnut ja hajonnut ja samalla hauta on sortunut niin, että paikalla on vain kuoppa. Joskus olen kuullut kerrottavan, että hautoja olisi myös ryöstetty. Jos vainajilla on ollut kultapaikkoja hampaissa tai risti kaulassa, ne on saatettu etsiä ja muuttaa rahaksi. En tiedä, onko tarina totta.
Kummini vanhempien hautakivi Korpiselän hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Joka tapauksessa isoisääni en ole löytänyt, vaikka tuon otsikossa olevan kirjailija Arto Paasilinnan mainion kirjan otsikon mukaisesti olen nyt jo kaksi kertaa ollut isoisää etsimässä. Hautausmaalta olen löytänyt silti joitain tuttuja hautoja. Mm. oman, nyt jo manan maille menneen kummitätini Aino Karhapään (os. Tereska) vanhempien hautakivi on paikallaan ja isäni veljen, Vasili Pyykkösen (myöhemmin Vilho) vaimon suvun, akateemikko Onni Okkosen isän Robert Okkosen hautakivi löytyy luterilaiselta hautausmaalta. Joitakin muitakin hautakiviä siellä on, osa on tuttuja nimiä – kuten isäni kilpailija, kauppias Albin Kettunen – osa minulle tuntemattomia.
Robert ja Anna Okkosen hautakivi Korpiselän luterilaisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Käytyäni vuosi sitten ensimmäisen kerran hautausmaalla, koin melkoisen tunnekuohun. Siinä kulkiessani itkeskelin ja nielin kyyneleitäni kävellessäni hautojen välissä poimuilevaa polkua ja olin onnellinen, että minulle tarjoutui mahdollisuus vierailla siellä, mihin minäkään en alkuun uskonut koskaan pääseväni. Nyt toisella kerralla mieli oli hieman tasaisempi ja yritin katsella myös hieman ympärilleni. Mutta turhaan. Alan hiljalleen totutella ajatukseen, että tärkeintä ei ole suinkaan löytää isovanhempieni hautaa, vaan tärkeämpää on rukoilla heidänkin puolestaan ja muistella heitä kuin myös kuolleita vanhempiani ja veljiäni. (Esirukous vainajan puolesta)
Henkien ja kaiken elollisen Jumala, joka olet voittanut kuoleman, kukistanut pahan hengen ja lahjoittanut maailmallesi elämän, Sinä Herra, anna lepo nukkuneiden palvelijoittesi Aleksanderin ja Anastasian sekä Siirin ja Viktorin ja Vesan ja Markun sieluille valoisassa ja viheriöivässä vilvoituksen paikassa, mistä ovat paenneet kipu, suru ja huokaus. Hyvänä ja ihmisiä rakastavana Jumalana anna heille anteeksi jokainen synti, jonka he ovat tehneet sanoin tai teoin tai ajatuksin, sillä ei ole ihmistä, joka eläisi syntiä tekemättä. Sinä yksin olet synnittömyydessä, Sinun vanhurskautesi on vanhurskautta iankaikkisesti ja Sinun sanasi on totuus.

Sillä Sinä, Kristus meidän Jumalamme, olet nukkuneiden palvelijoittesi Aleksanderin ja Anastasian sekä Siirin ja Viktorin ja Vesan ja Markun ylösnousemus, elämä ja lepo, ja Sinulle, aluttomalle Isällesi ja kaikki pyhälle, hyvälle ja eläväksitekevälle Hengellesi me ylistystä kohotamme nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Katso YouTube-video tästä Korpiselän matkasta:

torstai 4. elokuuta 2016

108. Minä lähden Pohjois-Karjalaan

Liian nuorena – vasta 46-vuotiaana – vuonna 2003 sydänkohtaukseen kuollut Leevi and the Leavings -yhtyeen keulahahmo, Gösta Sundqvist, teki monta hyvää ja yhä monen mielessä soivaa biisiä. Yksi hänen tunnetuimmista kappaleistaan on juuri minulle erittäin mieluinen. Se on singlen "Kerro terveiset lapsille" b-puolella oleva "Pohjois-Karjala". Laulu kertoo varmaankin kaltaisestani urbanisoituneesta, kaupunkilaistuneesta miehestä, joka kaipaa takaisin synnyinseudulleen Pohjois-Karjalaan. Kappaleesta onkin tullun monille melankoliaan taipuville pohjoiskarjalaisille melkein toinen maakuntalaulu.


YouTube-video:
Leevi and the Leavings: Pohjois-Karjala

Laulu alkoi jälleen soida päässäni, kun ryhdyin varustamaan matkailuautoani Itä-Suomen matkaa varten. Jos en nyt ihan laulun sanoin ”vaihda farkkuja verkkarihousuun”, niin ainakin teen jonkinlaisen samanmoisen pääni sisässä. Vaihdan savolaisen moodin karjalaiseen moodiin.

Gösta Sundqvist oli etelän miehiä, syntyi Espoossa ja kuoli Helsingissä. Hän  teki vaikuttavan muusikko- ja säveltäjäuransa sen suuremmin keikkailematta ja pääasiassa Etelä-Suomessa, mutta silti hän tuossa ”Pohjois-Karjala”-laulussaan on tavoittanut todella hyvin alueen ihmisen sielunelämän syvimpiä tunteita.
”Vaikka elämän sävelen hukkasin
oman onneni sirpaleita säilytän

sillä sinua kaltoin jos kohtelin

olisin voinut vaikeampi olla

yritin silti aina sovinnolla kuitenkin.”

Minulle laaja Itä-Suomi on ollut ehtymätön matkusteluni kohde. Sinne menen vuosi vuoden jälkeen usein ja yhä uudestaan. Paikkoja, joissa vierailen ovat olleet todella usein Heinäveden – joka muuten kohta myös oikeasti kuuluu Pohjois-Karjalaan – luostarit, Valamo ja Lintula, mutta myös Joensuu ympäristöineen ja toisinaan myös monet paikkakunnat Pielisen ympäriltä.

Erityisen rakkaita matkakohteita ovat nykyään Joensuuhun kuuluvan Tuupovaaran seutu ja Ilomantsi ympäristöineen. Olen itse syntynyt Tuupovaarassa, tai kaiketi oikeammin kävin syntymässä Ilomantsin kirkolla sijainneessa synnytyslaitoksessa, ja elänyt sen jälkeen Tuupovaarassa lapsuuteni mukavimmat vuodet. Moni paikallinen kohde – kuten vaikkapa Lastujärven hiekkaranta tai Konnunniemelle menevän kirkonkylän tien alamäki, jota talvella laskettiin kelkoilla ja potkureilla – ovat yhä lähes kulttimaineessa mielikuvissani. Kaikkia en ole uskaltanut käydä kuitenkaan katsomassa, kun ne usein – kumma kyllä – ovatkin olleetkin paljon pienempiä ja vaatimattomampia, kuin muistinkaan.

Tuupovaarassa on monia kyliä ja muita paikkoja, joiden nimet hymyilyttävät ainakin muualla Suomessa eläviä. Oma sukuni liittyy mm. paikkakuntiin nimeltään Öllölä ja Pörtsämö. Öllölässä asui ukkini veli Filip, "Ukko-Hippi" ja jonkun tiedon mukaan ukkini Aleksander olisi syntynyt siellä olevan Lapinjärven rannoilla. Pörtsämöön on haudattu osa sukuani.
Kuvia ristisaatosta Venäjälle Korpiselkään:
Matkalla kävellen Venäjälle kesällä 2015. Tässä vielä Suomen puolella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Lähellä Öllölää sijaitsee kylä, joka on yksi niistä harvoista entiseen, aikanaan sodan jälkeen 1940-luvun puolessa välissä Neuvostoliitolle pakkoluovutettuun Korpiselän pitäjään kuuluvista kylistä. Se on Hoilola, myös hauska paikannimi sekin. Hoilolassa sijaitsee nykyään eräänlainen jäänne Korpiselästä, matkailuyritys, jonka nimi on Korpiselkätalo. Hoilola sijaitsee Korpijärven rannalla, jonka toinen ranta kuuluu Venäjälle. Raja kulkee järven poikki.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään 2015: 
Välillä ristisaatto pysähtyi lukemaan evankeliumia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Sinne ajattelin nyt matkustaa jälleen omalla matkailuautollani. Siellä tapahtuu tulevan viikonvaiheen aikana paljon. Lähellä Hoilolaa sijaitsevassa Saarvaarassa on tšasouna, pieni puinen ortodoksinen kappeli, joka viettää 40-vuotisjuhlaansa, tšasounan nimipäivää, praasniekkaa. Praasniekka on 6.8. jolloin ortodoksisessa kirkossa vietetään Kristuksen kirkastumisen juhlaa, jolle tämä pieni tšasouna on omistettu.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään 2015:
Nyt jo "viimeisellä" rajalla, joka erottaa Venäjän rajavyöhykkeen muusta alueesta Venäjän puolella. Piikkieste on onneksi vedetty sivuun.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Juhlaliturgian ja pienen kyläjuhlan lisäksi Saarivaarasta kuljetaan ns. ristisaatossa, eli eräänlaisessa kirkollisessa kulkueessa ortodoksisia kirkkolauluja laulaen ja rukouksia lukien kirkkolippuja ja ikoneja kantaen vajaan kymmenen kilometrin matka Saarivaaran Kristuksen kirkastumisen tšasounalta Hoilolan Pyhän Nikolaoksen kirkolle. Välillä toki hieman huilataan ja nautitaan eväitä ja juomista, joten ei matkaa mennä vauhdilla eikä lepäämättä.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Muistopalvelus Korpiselän ortodoksisella hautausmaalla Venäjällä 2015.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Usein samaan kävelyristisaattoon osallistunut ryhmä tai suuri osa siitä jatkaa sitten vielä muutaman kilometrin veneristisaattona kirkkoveneellä Hoilolasta Korpijärven rannalla sijaitsevaan Pörtsämön erämaakalmistoon, jossa toimitetaan lyhyt rukouspalvelus siellä lepäävien vainajien muistolle hautausmaalla olevan grobun, puisen hautamuistomerkin, ympärillä. Soutamalla tullaan vielä takaisin Hoilolaan ja ohjelma jatkuu sitten seuraavana päivänä sunnuntaina ensin liturgialla, ortodoksisella jumalanpalveluksella, Hoilolan ortodoksisessa kirkossa ja kohta sen päättymisen jälkeen vielä kolmannella ristisaatolla, joka nyt tapahtuu kävellen lähistöllä sijaitsevasta Ruhovaarasta valtakunnan rajan yli Venäjän puolelle entisen Korpiselän kirkonkylän kirkolle ja hautausmaalle.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Ristisaatto etenee kapealla polulla Korpiselän hautausmaalla 2015.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä ristisaatto, johon voi osallistua vain ennalta saattoon ilmoittautuneet ja vain rajallinen määrä ihmisiä, on eräänlainen diplomaattinen erikoisuus. Ristisaatto kulkee rajan yli paikassa, joka ei ole virallinen rajanylityspaikka ja lisäksi ristisaattoon osallistuvilla ei välttämättä tarvitse olla voimassaolevaa viisumia, pelkkä voimassaoleva passi riittää. Ristisaatto tehdään yhden päivän aikana, lähtö jossain puolenpäivän maissa ja paluu viiden kuuden maissa illalla takaisin Suomeen. Tämän tapahtuman, ristisaaton, syntyyn vaikutti voimakkaasti muutamia vuosia sitten eräs silloinen todella vaikutusvaltainen Suomessa toiminut venäläinen diplomaatti.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään 2015:
Korpiselän hautausmaalta köytyy jokunen hautakivikin, jotka on nostettu uudelleen pystyyn haudoille. Tässä kummitätini sukua.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä ristisaatto ei ole kotiseutumatka, se on uskonnollinen rituaali, ristisaatto, Korpiselän vanhalle ortodoksiselle hautausmaalle ja kirkolle ja takaisin. Sinne ei mennä ”turistina”, vaan pyhiinvaeltajana. Matkan – ehkä noin hieman vajaat viisi kilometriä per sivu – aikana veisataan mm. akatistos pyhälle Nikolaokselle ja muitakin kirkkoveisuja. Perillä toimitetaan rukouspalvelukset sekä Korpiselän luterilaisella että ortodoksisella hautausmaalla.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Ruokailu raunioituneen Korpiselän Pyhän Nikolaoksen kirkon edustalla. V. 2015 mukana oli myös toimittaja ja kuvaaja YLE:sta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Rajan ylittäminen on mielenkiintoinen tapahtuma. Kokoonnumme ensin suomalaisten rajamiesten vartiotuvalle, josta venäläiset rajamiehet tulevat hakemaan meidät. Passin tarkastuksen jälkeen he ja suomalaiset rajamiehet saattavat meidät rajan yli Venäjälle. Ylitämme ensin suomaisen rajan, sitten ensimmäisen venäläisen rajan ja kohta jo toisenkin ja perillä vielä yhden piikkilankarajan, joka erottaa venäläisen rajavyöhykkeen muusta alueesta. Useimmilla näistä on kiväärimies vartiossa ja piikkieste tien yli vedettynä.
Ristisaatto Venäjälle Korpiselkään:
Ristisaattoa Korpiselkään oli turvaamassa 2015 sekä kirkollista että maallista sotaväkeä molemmin puolin rajaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Korpiselän ortodoksinen kirkko sijaitsee suljetulla venäläisellä rajavyöhykkeellä, jonne eivät normaalisti pääse edes venäläiset siviilit. Siellä on vain sotilaita ja rajamiehiä. Hautausmaa sijaitsee sitten heti rajavyöhykkeen takana alueella, jossa voi oleskella kuka vain. Siksi varmaankin hautausmaalta ovat hävinneet suurimmaksi osaksi kaikki hautakivet ja esimerkiksi minä en tiedä, missä siellä ovat ukkini ja mummini haudat. Hautausmaa on täynnä romahtaneita hautoja, jotka erottuvat maastosta kuoppina. Muutama kivi on löydetty ja pystytetty haudalle. Suomalaiset ovat pystyttäneet sekä hautausmaan luterilaiselle osalle että ortodoksiselle osalle muistoristit.

Tällaisissa tunnelmissa olen siis jälleen lähdössä Pohjois-Karjalaan. En nyt niinkään – kuten tuossa Sundqvistin laulussa sanotaan – ”juomaan kaljaa auringon nousuun”, vaan enemmän muistelemaan omia isovanhempiani ja Korpiselässä 1900-luvun alkuvuosina syntynyttä isääni. Melkoinen nostalgia-pläjäys tämä matka varmaan jälleen on ja siitä saatatte todennäköisesti lukea taas uuden tarinan täältä blogista myöhemmin. Edellinen, viimevuotinen tarina, ”Isän matkassa”, täältä löytyy jo nyt.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com