perjantai 25. syyskuuta 2015

070. Kesän saldo

Sain alkukesällä, kesäkuun puolenvälin tienoilla uuden matkailuauton, tai oikeastaan se on retkeilyauto. Se kun on rakennettu - tosin Knausin matkailuautotehtaalla Saksassa - peltikuoriseen suureen pakettiautoon, eikä esimerkiksi alumiinikuoriseen erilliseen asunto-osaan pakettiauton rungolle.
Matkalla kohti auringonlaskua.
Kuten kaiketi aiemmista blogini teksteistä ilmeni, autossa oli alkuun muutamia pikkuvikoja. Ne eivät matkaa haitanneet, mutta kismittivät. Olinhan ostanut uuden auton. Nyt ne pääosin ovat poissa. Ehkä yksi vielä hieman mietityttää ja mahdollisesti toinenkin, kunhan saan perään kiinnitettyä peräkärrin. Katsotaan nyt.

Auto ajettiin myyjäliikkeen toimesta noin 1000 km matka tehtaalta Travemündeen ja sieltä laivamatkan jälkeen myyjäliikkeeseen Etelä-Suomeen. Lisäksi poikani perhe teki sillä noin 2000 km matkan Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Matka oli toki pitempi, mutta laivamatkojen kilometrejä ei lasketa. Nuo 3000 km olivat siis muiden kuin itseni matkustamia kilometrejä autollani.

Itse olen ajellut sen jälkeen autollani kohtuullisen paljon. Kotona olen viihtynyt tänä kesänä harvinaisen vähän, joskus viikon, joskus muutaman päivän pyykkiä pesemässä, laskuja maksamassa tai muita asioita hoitelemassa.
Porissa heinäkuussa 2015.
Kaiken kaikkiaan tein viisi pitempää matkaa ja useita lyhyempiä matkoja mm. Lappeenrantaan tai muualle lähialueelle. Kolme viidestä pitemmästä matkasta tein jonkun ystäväni kanssa, kaksi yksin. Yhteensä kilometrejä karttui kolmen puolen kuukauden aikana noin reilut 11 000 km. Kohtuullisesti, sanoisin.

Ajan nykyään enemmän vuodessa matkailuautollani kuin omalla pikkuautollani. Pikkuautoon olen ostanut koko kesän aikana vain kerran polttoainetta. Matkailuautoon muutaman kerran. Asiaa on siinä helpottanut - jos myös joka kerta ostohetkellä kauhistuttanutkin - matkailuauton 120 litran polttoainetankki, jolla kaasujalasta riippuen sai sitten aina ajaa noin 1000 - 1400 km. Itselläni keskikulutus jäi jonnekin noin 9 litraan sadalla kilometrillä. Ihan hyvä 131 hevosvoiman turbodieselille.

Ensimmäinen pitempi matkani kiersi Pielisen. Satuin sopivaan aikaan sopivaan paikkaan ja lähdin aivan ex tempore mukaan moottoripyörän saattokeikalle. Ja näin tuli nähtyä kansallismaisemamme Koli, Nurmes, Lieksa ja Joensuu - vanha kotikaupunkini. Matkaa kertyi kokonaisuudessaan noin 750 km. (Kts. 057. Odottava ihminen, "Homo expectans")
Pielisen kierros.

Neljän päivän tauon jälkeen uusi matka suuntautui sitten Pohjanmaalle ja rannikkoalueelle Länsi-Suomeen. Koukkasimme sinne tosin Savon ja Keski-Suomen kautta kun kävimme tervehtimässä ystäviämme muutamissa kohteissa "matkan varrella". Matkaa tälle rengasmatkalle tuli hieman yli 2000 km. (Kts. 058. Tšasounoita ja muuta mielenkiintoista vähälumisessa kesässä ja 059. Huru-ukot matkalla sekä 060. Ystäviä, maisemia ja hyvää viiniä karisiian kera)
Pohjanmaalla ja rannikolla.
Kaksi yötä kotona ja taas matkaan. Kolmannella matkalla tulikin sitten jo käytyä "ulukomailla". Matka Pohjois-Karjalaan suuntautui Etelä-Karjalan kautta ja kääntymispisteessä Hoilolassa tulis sitten käveltyä ilman viisumia Venäjälle. Tosin pääsimme takaisinkin samalla tavalla. Tästä ja noista muistakin matkoista olen kirjoitellut aikaisemmin erilaisia matkakertomuksia tähän blogiini. Sieltä selviää tämänkin mielenkiintoisen ja tunteita myllänneen matka kohde. Kilometrejä kertyi nyt noin hieman yli 1400 km. (Kts. 061. Markus, Loviisa ja Saara ja 062. Isän matkassa sekä 063. Praasniekkojen, tšasounojen ja ristisaattojen ortodoksinen Suomi)
Kaakkois- ja Itä_Suomessa ja hieman Venäjälläkin.
Sitten seurasikin hieman risaisempi vaihe, jolloin olin kyllä välillä kotonakin, mutta usein myös pienillä reissuilla lähiympäristössä tai jopa Lappeenrannassa. Kas kun olin varannut ko. viikolle vuotuisen hammaslääkäritarkastuksen, niin pitihän sitä kotonakin olla. Mutta elokuun loppupuolella ampaisimme taas ystäväni kanssa Lappiin jo perinteeksi muodostuneelle pyhittäjä Trifonin pyhiinvaellusjuhlille Sevettijärvelle ja Norjan Neideniin. Tuolla juhlilla on tullut käytyä jo aika monena vuonna, mutta ilmeisesti tämä oli nyt viimeinen kerta. Kaikki kun eivät ilmeisesti halua nähdä minua enää siellä. Kilometrejä tälle Lapin matkalle kertyi noin hieman yli 2500 km. (Kts. 064. Kulkija Trifonin ja Feodorotin jalanjäljillä ja 065. Lapin lumo sekä 066. Erakkolan omenatarhassa)
Eka reissu Lappiin.
Tuolta matkalta pitikin sitten tointua vanhan miehen hieman kauemmin ja väliin sattui vielä melko kiireinen vierailu Lappeenrantaan, jossa olivat ortodoksiset kirkkopäivät (kts. 067. Ortodoksinen tehorokotus) ja vierailu ihmeellisessä Skiittasaaressa (kts. 068. Upean Skiittasaaren mystisissä maisemissa) ja kuvattavaa ja raportoitavaa riitti aamusta iltaan. Päivien jälkeen piti sitten maata viikko sängyssä kattoon sylkien ja toinen viikko alastippuvia väistellen. Hieman alkoi jo väsy painaa vanhan miehen käpälää, mutta koska kesää ja kelejä riitti, aikomus ei ollut vielä pysähtyä.

Parin viikon huilin jälkeen maanantai meni jo ihmetellessä, että mitähän tässä tekisi ja ei auttanut kuin nousta autoon ja alkaa arpoa, minnehän menisin. Auto lähti eka arvonnan jälkeen kohti pohjoista, vaihtoehtona olisi ollut Viro, mutta se jäi seuraavaan kesään. Pian löysinkin itseni taas Rovaniemeltä ja sitten Lapin erilaisista ruskapaikoista, joissa muitakin ruskamatkalaisia riitti pilvin pimein. Auto kulki kuin enkeli ja matkaa kertyi tällä toisella Lapin reissulla noin hieman yli 2100 km. (Kts. 069. Ruskan lumoissa)
Toka reissu Lappiin.
Mutta oma moottori alkoi jo hieman hyytyä. Takana oli reilut 11 000 km, joten saihan tuo jo hyytyäkin. Auto syyshuoltoon, jäätyvät nesteet pois ja kaikki sellaiseen kuntoon, että talvi ja pakkaset voivat taas tulla. En aja matkailuautolla ollenkaan talvella, se on turvallisesti kylmässä, suljetussa talvitallissa moottoripyörän ja polkupyörän seurana koko talven. Lisäksi otan senkin pois liikennekäytöstä jonnekin huhtikuun alkupuolelle saakka. Katsotaan nyt, millaiset säät ensi keväänä on ja milloin alkaa taas uusi rundi.
Bon Appétit!
Hauskaa tänä kesänä kuitenkin oli. Uusi auto on kuitenkin aina uusi, vaikka noita pikkuharmeja alkuun olikin. Ja uusi auto ja sillä liikkuminenkin on tällaiselle peukalo keskellä kämmentä olevalla tumpelolle melko turvallinen ajoväline ja kulkumuoto, kunhan vain muistaa pitää itsensä aina hyvässä ajokunnossa. Ja senhän minä tietysti tein.


Hannu
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

lauantai 19. syyskuuta 2015

069. Ruskan lumoissa


Ruskan kauneutta Lapissa. Taustalla Pallastunturit.
[Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Maanantaiaamun tylsä tunne vaihtui nousuun matkailuauton rattiin ja ajamiseen. Minne? Siitä ei ollut vielä lähtiessä mitään tietoa. Päätin kuitenkin lähteä ajamaan kohti Kuopiota. Tarkoitus oli viimeistään Varkaudessa heittää pään sisällä lanttia: Joensuun suuntaan vai Kuopion suuntaan.

Kuopiossa olisi autoni yksi huoltopiste. Siispä sinne, koska autoni sähköporras on jumiutunut yläasentoonsa. Mutta siinä kaiken keskellä unohtui jälleen kerran, minkä auton huoltamisesta on kyse. Siitähän olen tässä aiemmin jo jonkun myrkkyisen jutun kirjoittanut.

Ainakin omasta mielestäni kyseessä on taas takuukorjaus, mutta siihen en jälleen saanut itseäni tyydyttävää vastausta kun kysyin kuopiolaiselta korjaamolta, voisiko joku vilkaista sitä, kun ajan ohi Kuopion. Ei voi. Pitää saada lupa matkailuautoni myyjäliikkeeltä ja kaiken lisäksi ei ole aikaakaan. Katsotaan ensi viikolla. En ajatellut kuitenkaan jäädä Kuopioon vajaaksi viikoksi odottamaan huoltoaikaa. Siispä matka jatkui.

Ajellaan sitten ilman toimivaa sähköporrasta. Korvasin sen Ikeasta ostetulla vunukoilleni tarkoitetulla muovisella neljän euron lisärappusella. Katsotaan sitten myöhemmin, mitä teen tuon portaan kanssa.
On the road again.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Matka jatkui Kuopiosta ylöspäin, pohjoiseen. Seuraavana miettimispisteenä ajattelin pitää Kajaania: itäiseen vai läntiseen osaan Lappia. Katsotaan sitten Kajaanissa.

Matkan aikana puhuin puhelimessa hyvien ystävieni Hellun ja Jussin kanssa ja selvisi, että he ovat Saariselällä. Ok. Menen sinne, koska sieltä voin sitten palata Sodankylään ja mennä läntiseen osaan Lappia. Sinne, missä aikanaan tuli käytyä paljon vaeltamassa ja hiihtämässä.
Maaruskaa Kiilopään rinteellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Erilaisten reittien ja valintojen jälkeen huomasin sitten olevani jossain vaiheessa tiistaita nukkumassa Rovaniemellä. Koska olin ajatellut tehdä tämän reissun nyt ilman ainuttakaan ns. maksullista yöpymispaikkaa ja myös ilman ystävien pihamaita, nukkumapaikka löytyi yllättävästi - koska saavuin kaupunkiin melko myöhään, pimeällä - teollisuusalueella sijaitsevan Prisman parkkipaikalta. En viitsinyt väsyneenä lähteä etsimään parempaakaan.

Ihan rauhallinen nukkumapaikka, vaikka vieressä - melko lähellä ainakin - oli suuri tietyömaa. Sen hyvä puoli oli myös siinä, että aamulla tuli herättyä aikaisin ja matka jatkui kohti Sodankylää ja sieltä Kiilopäälle. Ystäväni olivat nimittäin retkellä siellä ja heillä ei ollut aavistustakaan, että minäkin olisin kohta siellä.
Siellä se olisi. Kiilopää. Jos vain polvet kestäisivät.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Niinpä siinä sitten oli päivä aikaa tutkia Lapin tällä kertaa melko kaunista ruskaa ja kävellä niin pitkälle Kiilopäälle, kuin jalat ja polvet sen sallivat. Kiipeäminen ylöspäin sujuu mukavasti, mutta alaspäin tuleminen on jo kulumista kärsiville polville vaikeampaa. Ruska oli alkanut ja melko lähellä se oli jo loppumistakin. Sekä puissa että maassa oli varsin syksyiset väritä keltaista, punaista, vihreää ja ruskeaa erilaisina sekoituksina.
Kartta, jonka mukaan minäkin kuljin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Iloinen tapaaminen tapahtui iltapäivällä matkailuautossani, kun ystäväni saapuivat patikkaretkeltään ja tarjosin yllätyksenä heille siellä kuumaa kahvia ja ihanat omenapiirakat. Ilo ja naurun räkätys täyttivät koko auton. Oli kuin silloin ennen, kun perheittemme kanssa vaelsimme Lapin maisemissa, milloin missäkin.
Sama puulaji, mutta sävyissä löytyy.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ikä alkaa painaa meitä kaikkia ja jalkaisin vaeltaminen kilometreissä mitattuna lyhenee ja yöpymispaikat ovat vaihtuneet autiotuvista ja teltoista joko hotelliin tai kuten minulla, matkailuautoon. Siksi siirryimmekin autollani Saariselälle, missä heillä oli hotellimajoitus. Itse parkkeerasin hotellin vieressä olevalle ilmaiselle parkkipaikalla, jossa yllättävää kyllä, ei ollut kieltoa yöpymisestä.

Alue oli kuitenkin parkkipaikka, ei leirintäalue, joten leiriytyä ei tietenkään saanut. Silti vieressäni ollut itseuhoa täynnä oleva Matkaajan omistaja, joka oli laittanut kuskin viereiselle istuimelle mallinuken nukkumaan ihmisiä hämäämään ja joka kuuleman mukaan oli majaillut ko. parkkipaikalla jo varsin pitkän ajan, tuli kertomaan minulle leirintäalueiden säännöstä neljästä metristä autojen välissä. No jos laitoin väliin neljä metriä, niin kuin tein, siihen ajoi kohta toinen auto parkkiin. Kerroin tosin uhoajalle, että olen pysäköitynä pysäköintialueella, en leiriytyneenä leirintäalueella. Nukuin kyllä yön yli siinä, mutta melko vähäisin ulkoisin elein ja siististi. Jälkeeni ei jäänyt roskan roskaa.
"Ruskavaeltajat" tauolla Kittilän tien varressa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mukavan illan ja maailman parantamisen sekä sitä seuranneen sikeän yöunen jälkeen jatkoin seuraavana aamuna sitten takaisin Sodankylään ja sieltä Kittilän ja Levin eli Sirkan kautta Pallastunturille. Paikkaan, jossa aikanaan vietimme useita kertoja niin kesäisin, syksyisin kuin kevättalvisin yleensä hieman ennen Vappua. Vaellellen tai hiihtäen. Siinä tulivat tutuiksi niin Hetta-Pallas vaellusreitti ja vaikkapa Hannunkurun kämppä ja sauna kuin Pallas-Olos-reitin hiihtoladut ja Kerässiepin pannukahvit.
Sodankylästä Kittilään vei "Kultainen väylä".
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
Pallaksella oli sumuista ja lehti oli jo alkanut varista puista.

Lapissa oli nyt paljon ruskaretkeläisiä, pääasiassa suomalaisia. Arviolta ainakin 8 kymmenestä oli eläkeläisiä. Linja-autoja oli paljon ja ihmisiä tuli ja meni ruuhkaksi asti. Koska en päässyt heitä pakoon tunturiin, lähdin hiljalleen valumaan kotia kohti. Jälleen tuli ongelmaksi: mitä reittiä?
Luojan väripaletissa oli montaa eri sävyä - ihan kuin elämässäkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olin vast'ikään ollut ystäväni Joukon kanssa todennäköisesti viimeisellä Trifonin pyhiinvaelluksellani Sevettijärvellä ja Norjan Neidenissä (siitä on täällä blogissa oma juttunsa), joten se reitti oli vielä hyvässä muistissa ja ajattelinkin siksi ensin ajaa jotain muuta reittiä. Mutta toisin kävi.
Tornion ortodoksinen pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkon sisätila.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suuntasin kohti Torniota, jossa kiinnosti yhä sen varsin kaunis ortodoksinen pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkko ja etenkin sen sisätila, jota en viimeksi päässyt kuvaamaan. Nyt siis sinne ja koska olen siellä illalla, todennäköisesti isännöitsijän työpäivä ei haittaa ovien aukaisemista. Ei haitannut. Pääsin sisälle kauniiseen kirkkoon, jossa huokui vahvasti vanha venäläinen henki.
Tornion ortodoksinen kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Samaan aikaan koko kaupunki kuulemma kuhisi pakolaisia. Heitä en suuremmin tavannut, mutta kaupungilla oli paljon esimerkiksi muovipusseja kaduilla ja pusseissa oli usein mitä erilaisimpia asioita roskista shipseihin. Paikalliset asukkaat eivät oikein tienneet, mitä tulee tapahtumaan. Tornion ortodoksisen kirkon vieressä oli paikka, vanha toimintansa lopettanut lukio, johon tulee pakolaisten järjestelykeskus. Jännittyneenä ihmiset odottivat tulevaa ja joku oli jo kysellyt kirkon isännöitsijältäkin, mitenkähän tästä selvitään ja selvitäänkö ollenkaan.
Tornion kirkon alttari.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
No, tämä "pakolainen" jatkoi myös matkaa pois Torniosta, aivan kuten nuo Irakin ja muiden maiden pakolaiset, kohti Kemiä ja Oulua. Pysähdyspisteissä tosin kukaan ei jakanut ruokaa ja juomaa, ostin ne itse kaupasta, mutta yöpyminen oli jälleen ilmaista, kun yövyin huoltoaseman pihalla rekkojen seassa.
Oulun ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden katedraalin sisätila.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Seuraavana päivänä tutustuin vielä Oulun ortodoksisen seurakunnan pääkirkkoon, Pyhän Kolminaisuuden katedraaliin ja seurakunnan virastoon. Katedraali oli kaunis ja siellä on paljon ikoneja. Ikonit ovat pääosin paikkakunnan omien ikonimaalareitten tuotoksia. Kauniita ja suuria ikoneja. Vanhasta kirkosta oli jäljellä ainoastaan muutama vanha ikoni katedraalin eteläseinällä, muutoin koko kirkko oli uudistettu ja rakennettu uudestaan kokonaan.
Oulun vanhasta kirkosta on muutama ikoni myös uuden katedraalin seinillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Säätiedotus lupasi ko. päivälle ja seuraavallekin todella huonoa säätä: sadetta ja kovaa tuulta. Ja kumpaakin piisasi. En muista olisinko koskaan ajanut noin kovassa, siis runsaassa, vesisateessa autolla. Näkyvyyttä oli 10-20 metriä ja vettä tuli kuin aisaa. Jossain kohdin tuuli tuiversi niin, että sade näytti tulevan vaakatasossa. Tuulen vaikutus tuntuu helposti tuollaisessa isossa autossa, jossa sitä tuulen ottavaa pintaa on runsaasti. Jatkoin kuitenkin matkaa kotia kohti, sillä teki mieli jo päästä saunaan.
Takaseinän maalaus Oulun katedraalin alttarissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olisihan niitä saunoja ollut matkan varrella ja autossa on suihku, mutta oma sauna on aina oma sauna. Kotiin päästyä sauna lämpiämään ja sinne. Eteen jotain vilvoittavaa juotavaa ja taas se alkoi: minnekähän tässä vielä lähtisin, kun tuota ajoaikaakin ja kelvollisia ajosäitä kuitenkin vielä riittää joksikin aikaa. Käväisin inspiraation saadakseni kuuntelemassa vielä ystäväni Martinuksen Facebook-sivuilleni laittaman videon: "Toiset on luotuja kulkemaan."


Hannu
elämän matkaaja

lauantai 5. syyskuuta 2015

068. Upean Skiittasaaren mystisissä maisemissa


Saimaalle, vesitse noin kolmisenkymmenen kilometrin päähän Lappeenrannan satamasta, on rakennettu mielenkiintoisia kirkollisia rakennuksia. Ne ovat nyt vielä toistaiseksi nimettömässä saaressa, yhdellä Ilkonsaarista, jota kylläkin aivan hyvällä syyllä nimitetään myös Skiittasaareksi. Nimestään huolimatta ne eivät ole skiittoja eli sivuluostareita, mutta saaren nimi kuvaa silti hyvin noita yksinäisiä, kaikesta syrjässä olevia, pieniä kirkkorakennuksia, tšasounoita todella hyvin.
Ilkonsaaret ovat ympäristökuntien muodostaman Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön omistamia ja ne sijaitsevat itse asiassa Taipalsaaren kunnassa, sen eteläosassa. Jos ei omista venettä, sinne pääsee aina silloin tällöin järjestettävillä veneretkillä edulliseen hintaan Lappeenrannan satamasta risteilyaluksella. Matka suuntaansa kestää isommalla aluksella noin kaksi tuntia. Näistä matkoista Skiittasaareen voi tiedustella Saimaan Skiitat ry:n toimihenkilöiltä, joiden tiedot löytyvät myöhemmin tämä blogijutun alaosassa olevasta linkistä aukeavalta kotisivulta.
Skiittasaarelta löytyy kaikkien retkeilijän tarvitsemien palvelupisteiden lisäksi mainio hiekkaranta uimiseen ja nuotiopaikkoja vaikka makkaran käristämiseen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Saaresta löytyy kaksi vene- tai jopa laivalaituria, joista toiseen pääsee isommallakin laivalla. Samoin saaressa ovat kaikki veneretkeilijän tarvitsemat normaalit palvelukset: grillikatoksia, käymälöitä ja roskapisteitä.
Mainiot oppaani ja kipparini m/v Totin vierellä Skiittasaaren pienemmässä laiturissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta näiden lisäksi saaresta löytyy kolme valmista puista tšasounaa ja tällä hetkellä yksi valmistumassa oleva kivinen tšasouna, joihin pääsee helposti kävelemään huonompijalkainenkin, sillä yhdistys oon ELY-keskuksen tuella laittanut tšasounat yhdistävät polut melko hyvään kuntoon.

Lappeenrannan ortodoksisten kirkkopäivien päätyttyä elokuun viimeisenä viikonvaihteena, sain oivallisen mahdollisuuden mennä saareen pikaveneellä ja tutustua paikkoihin kahden parhaimman asiansa osaavan oppaan kanssa: Saimaan Skiitat ry:n puheenjohtajan ja laivan kipparin Seppo Salpakarin ja Lappeenrannan entisen, nyt jo eläkkeellä olevan kirkkoherran, rovasti Markus Petsalon opastuksessa.
Saimaan Skiitat ry;n kaksi primusmoottoria, isä Markus Petsalo ja yhdistyksen puheenjohtaja Seppo Salpakari m/v Totin vierellä Skiittasaaren itäisessä, lähinnä perheveneille tarkoitetussa laiturissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaikki saaren tšasounat ovat eräässä mielessä skiittoja, sillä niillä kaikilla on oma emoluostarinsa, joka on innoittanut ja jopa antanut mallin saareen rakennetuille tšasounoille. Kaikki nämä emoluostarit ovat merkittäviä ortodoksisen maailman virstanpylväitä aina Bysantista slaavilaisen maailman kautta Suomen ja Norjan Lappiin, Petsamoon, kolttien omalle maalle, asti.

Tšasounoiden rakentamista vauhditti aikanaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolenvälin tienoilla Saimaalla silloin vieraillut Athoksen munkki, arkkimandriitta Efraim, josta on sanottu, että hänellä on ennaltanäkemisen lahja. Kuullessaan, että saareen aiotaan rakentaa pieniä tšasounoita, hän alkoi laivassa laulaa kirkkoveisuja Jumalanäidin kunniaksi ja siunasi saaren ristinmerkillä.
Skiittasaaren vieressä kulkee syväväylä Lappeenrannasta Joensuuhun, joten saareen pääsee melko suurellakin aluksella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ryhmä, joka alkoi rakentaa näitä tšasounoita, liittyy muuten toisellakin tavoin Athokseen. Ajatus rakentamisesta lienee syntynyt tämän ryhmän vierailulla Athokselle muutama vuosi ennen tuota tapahtumaa ja niin ryhmä sitten toteutti siellä jossain Jumalanäidin suojeluksessa olevassa paikassa syntyneen ajatuksen. Ja toteuttikin sen upealla tavalla.

Kaikki alkoi sitten konkretisoitua noin reilut viisi vuotta sitten, toukokuussa 2009, jolloin tuo samainen Athoksen munkki, arkkimandriitta Efraim suomalaisen ja athoslaisen papiston avustamana vihki Skiittasaaren ja sinne aluksi rakennettavien kolmen tšasounan rakennuspaikat käyttöönsä.
Valamolainen tšasouna ja sen puuhamiehet.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ensimmäisenä saareen rakennettiin tšasouna, josta rakentajat käyttävät nimitystä Valamolainen tšasouna. Se pyhitettiin tietysti Valamon luostarin perustajille pyhittäjäisille Sergei ja Herman Valamolaisille, mutta koska oltiin saaressa ja sinne piti mennä yleensä veneellä, niin vesilläliikkujien oma suojelija, pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, tuli myös yhdeksi ensimmäisen tšasounan omista pyhistä. Pyhä Nikolaushan tunnetaan maailmalla myös Joulupukin esikuvana. Tämä tšasouna vihittiin käyttöönsä heinäkuussa 2010 ja vihkimisen toimitti KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo papiston avustamana.

Tälle tšasounalle löytyy esikuva Valamon luostarista Heinävedeltä ja nykyisin taitaa toinenkin olla muistaakseni Tuupovaaran Koverossa. Siellä ovat täsmälleen samanlaiset tšasounat: Valamossa pyhän Nikolaoksen tšasouna venerannassa ja Koverossa pt. Herman Alaskalaisen tšasouna tien varressa.
Konevitsalaiseen tšasounaan joutuu kiipeämään hieman portaita, mutta sieltä avautuva Saimaan maisemakin on kiipeämisen arvoinen
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seuraavaksi valmistui tšasouna, jota rakentajat nimittävät Konevitsalaiseksi tšasounaksi ja joka on pyhitetty Konevitsan luostarin pyhittäjäisälle, Arseni Konevitsalaiselle ja Jumalansynnyttäjän Konevitsalaiselle ikonille. Tšasounan vihki käyttönsä elokuussa 2011 KS Joensuun piispa Arseni.

Vastaavanlainen tšasouna löytyy Venäjän Karjalasta Laatokan saaresta, Konevitsan luostarista, jossa sen esikuva sijaitseen samalla tavalla korkealla kiven päällä. Kyseessä on yksi Konevitsan tunnetuimmista nähtävyyksistä, Hevoskiven tšasouna, jonka kopio on nyt siis Skiittasaarella.
Petsamolainen tšasouna on melko tarkka kopio Norjan Neidenissä olevasta tšasounasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kolmantena Skiittasaarelle rakennettiin Petsamolainen tšasouna, jonka esikuvana on tässäkin blogissa aiemmin mainittu Norjan Neidenissä (suom. Näätämö) sijaitseva, kolttakansan oma ja tänä vuonna (2015) 450-vuotisjuhlaansa viettävä pyhän Georgios Voittajan tšasouna.

Tämän Pyhittäjä Trifon Petsamolaisen ja suurmarttyyri Georgios Voittajan Skiittasaaressa sijaitsevan tšasounan vihki käyttöönsä aikanaan pohjoisen alueen, Oulun ortodoksisen hiippakunnan piispana toiminut, KP Oulun emeritus-metropoliitta Panteleimon kesäkuussa 2013.

Nämä kolme puista perinteisillä menetelmillä rakennettua, kaunista tšasounaa on nyt valmiina Skiittasaaressa. Ne sijaitsevat lyhyen kävelymatkan päässä tosistaan. Tänä vuonna (2015) on aloitettu kahden uuden kirkkorakennuksen rakentaminen. Niistä käytetään mieluummin nimitystä kappeli, koska ne rakennetaan kivestä ja sementistä novgorodilaisen ja athoslaisen esikuvan mukaan.
Novgorodilaisen kappelin rakennustyö on jo käynnissä, lattia on valettu ja seinät nousevat päivä päivältä korkeammalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aika pitkällä ollaan jo novgorodilaisen kappelin rakentamisessa. Siellä vieraillessani lattia oli jo valettu ja seiniäkin oli pystyssä jo yli metrin korkeudelle. Kappelin esikuvana on Novgorodissa sijaitsevan Staraja Ladogan linnoituksessa oleva suurmarttyyri Georgioksen kirkko. Skiittasaaren kappelista tulee ikään kuin tuo kirkko pienoiskoossa, pienennettynä suhteessa yhden suhde neljään.
Athoslaisen kappelin paikka on jo kaivettu kallioon asti ja se odottaa rakantamistaan yhdellä saaren kauneimmista ja järvellekin päin näyttävimmistä paikoista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen samoin kivisistä materiaaleista rakennettava kappeli noudattaa athoslaista perinnettä ja sen esikuvana on Athoksen Ivironin luostarin ihmeitätekevän Portaitissa-ikonin kirkko. Kappeli rakennetaan korkealle kalliolle melko lähelle rantaa niin, että sen kupoli tulee näkymään hyvin Saimaalle ja antaa saarelle sen ominaisen piirteensä, Skiittasaaren mystisen leiman.
Lähelle valmistuvaa athoslaista kappelia, korkealle kalliomäelle on jo nyt rakennettu näköalapaikka, josta avautuu kaunis Saimaa-maisema ja jossa voi vaikka nauttia retkikahvit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tšasounoitten rakentaminen on mahdollistunut yksityisten ihmisten tuen ja innokkaitten ihmisten, rakentajien, turvin. Ilman kumpaakaan ryhmää, hankkeesta ei olisi varmasti tullut mitään. Nyt se on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että minua melkein heikotti. Tuntui todella hyvältä nähdä, kuinka innokkaasti ja taitavasti asioita oli hoidettu. Samalla oli aikaa ja vaivoja säästämättä rakennettu vaikeissa olosuhteissa lähes kokonaan käsin nuo rakennukset. Tšasounat oli pieteetillä ja upealla tavalla suunniteltu kuvaamaan ortodoksisuutta ja sen historiaa ja aikajanaa. Taustayhteisössä Saimaan Skiitat ry:ssä on mukana sekä ortodokseja että luterilaisia, molempien kirkkojen papistoa on myös hallinnossa. Mielenkiintoista oli havaita, että luterilainen kirkko oli ikään kuin paremmin osannut ottaa asian hoitoonsa kuin ortodoksit.

Saaren polkujen varrelle sijoittuvien metsien tyypit vaihtelevat paljon, kuivasta kangasmetsästä vaikka tällaiseen "peikkometsää", jossa mystisyys ja mielikuvitus voi päästä valloilleen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Peikkometsästä löytyy myös tikan kerrostaloasunto.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaikka oma ortodoksinen lähiseurakunta ei olekaan asioissa mukana niin suurella innolla kuin ehkä toivoisi, yhdistys on saanut siunauksensa työlleen Suomen ortodoksisen kirkon korkeimmalta piispalta, HP Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkka Bartholomeokselta, jonka luona yhdistyksen edustajat kävivät esittelemässä projektiaan vuonna 2010. Myös oman kirkkomme piispat, arkkipiispa Leo, metropoliitta Panteleimon ja piispa Arseni, ovat olleet mukana vihkimässä rakennuksia käyttöönsä.
Skiittasaaren toisessa päässä on iso laivalaituri, johon pääsee suurempikin alus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vene tai laiva tuo ja vie pyhiinvaeltajia Skiittasaareen. Matkaa kannattaa kysellä yhdistyksen kotisivuilta ilmenevistä yhteystiedoista. Skiittasaareen voi mennä myös omalla veneellä, jos se kerran on valmiina Saimaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vankan taloudellisen pohjan rakentamiselle ja runsaasti uskoa tulevaan ovat antaneet patriarkan ja Athosvuoren arkkimandriitta Efraimin lisäksi Etelä-Karjalan alueen mesenaatit, lukuisat lahjoittajat ja innokkaat sekä taitavat talkoolaiset. Ilman heitä ja ilman "primusmoottorien", isä Markuksen ja phj Seppo Salpakarin ja monen muun uupumatonta työtä ja uskoa tuota upeaa kokonaisuutta ei olisi syntynyt. Suuri kiitos kaikille heille rakentajille, talkoolaisille ja tietysti lahjoittajille todella upeasta kulttuuriteosta.


Hannu
elämänmatkaaja

Kts. Saimaan Skiitat ry:n kotivuilta lisää kuvia ja tekstiä saaresta ja rakennuksista
Skiittasaari on yksi Ilkonsaarista ja sijaitseen Taipalsaaren etelä osassa Saimaalla.
[Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä]
(Kuva © Saimaan Skiitat ry)

tiistai 1. syyskuuta 2015

067. Ortodoksinen tehorokotus

Elokuun 2015 lopussa, viikonvaihteessa 28. - 30.8.2015 Lappeenrannassa oli koolla suuri joukko ortodokseja ortodoksisilla kirkkopäivillä. Tilaisuudet järjestettiin joitain konsertteja lukuun ottamatta keskitetysti aivan Lappeenrannan keskustassa sijaitsevassa Linnoituksessa, jossa on myös Suomen vanhin käytössä oleva ortodoksinen kirkko Lappeenrannan kaunis Pokrovan eli Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko.
Lappenrannan Linnoituksen kivistä raittia. Taustalla tien vasemmalla puolella näkyy Pokrovan kirkon kupoleja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lappeenrantaan kokoontui noin 500 ihmistä. Suurin osa heistä oli tietysti ortodokseja. Moni heistä tuli oman seurakuntansa järjestämällä ryhmämatkalla, mutta moni ihan omin avuin. Ikäjakaumakin oli laaja vaarista vauvaan, vaikka ohjelma oli pääasiassa tehty aikuisille. Vieraita oli niin Afrikasta kuin lähempääkin Euroopasta.
Burundin ja Ruandan piispa Innocentios Byakatonda Aleksandrian patraiarkaatista tulkkinaan isä Rauno Pietarinen Lapista kertoi kirkon monimutkaisesta ja vaikeasta elämästä Afrikassa ja etenkin Ruandassa heimotaistelujen jälkeisenä aikana.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
[Kts. luento YouTube-videona: https://youtu.be/JxdYReGvn7Q]
Jonkin verran kysymyksiä ja ihmettelyäkin aiheutti tietoisuus siitä, että edellisillä kirkkopäivillä viisi vuotta sitten tilaisuuksissa kävi hieman tietolähteistä riippuen ilmeisesti noin 2500 - 3000 vierailijaa. Nyt viides- tai kuudesosa siitä.

Nyt järjestetetyt kirkkopäivät olivat kuitenkin monen mielestä oikein mukavat, voisikohan 500 ihmisen kirkollisesta juhlasta käyttää nimitystä intiimit. Jumalanpalvelusten lisäksi kirkkopäivillä oli luentoja, työpajaoja, näyttelyjä, konsertteja ja erilaisten ortodoksisten tai sitä lähellä olevien organisaatioiden ja tahojen basaari, josta sai ostaa niin ikoneja, ortodoksista kirjallisuutta ja äänilevyjä kuin monenlaista muutakin tuotetta, jopa syötävää ja ruokatarpeita.
Itä-Suomen yliopiston teologian professori, kirjailija ja pappismunkki Serafim Seppälä piti kirkkopäivillä mielenkiintoisen alustuksen enkeleistä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

[Kts. YouTube-video: https://youtu.be/l-l9RZ6qnuQ]
Koskaan ei varmaankaan osata järjestää tilaisuutta, jota joku ei kritisoisi. Kritiikki taitaa olla rakennettu meihin ihmisiin ihan sisäsyntyiseksi. Yksi ei tykkää yhdestä asiasta ja toinen toisesta ja kun niistä sitten pitää maksaa vaikka osallistumismaksun yhteydessä, asia synnyttää yleensä aina kritiikkiä. Niin nytkin. Mutta kritiikki pitääkin silloin ottaa oppina seuraaville tapahtumille.
Sari Kaasinen esiintyi orkesterinsa kanssa Linnoituksen kesäteatterissa pidetyssä "Kis, kis, kippurahäntä" -konsertissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sosiaalisessa mediassa on kauhisteltu tilaisuuksien maksuja. Mikäli nelihenkinen perhe halusi osallistua kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin, rahaa paloi melkoinen summa. Kritiikkiä sen lisäksi aiheutti näillä perheillä se, ettei lapsille ollut tarpeeksi omaa ohjelmaa. No - olihan siellä lapsillekin ohjelmaa - mm. mukava "Kis, kis, kippurahäntä" -konsertti kesäteatterissa ja upea legotyöpaja, jossa oli legoista rakennettu kaksi Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan kirkkoa ja jopa Jumalansynnyttäjän ikoni.
Kirkkopäivien legotyöpajassa oli näytillä myös Jumalansynnyttäjän ikoni, joka oli valmistettu legoista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen kritiikki, joka on sattunut silmään sosiaalisesta mediasta tai kuultu paikalla olijoilta, oli, että kirkkopäiville olisi toivottu enemmän ortodoksista ja hengellistä ohjelmaa. No - sekin on mielipidekysymys, mikä on ortodoksista ja mikä ei tai mikä hengellistä ja mikä ei.

Sosiaalisen median sivuilla pelättiin, että seuraavat kirkkopäivät kuihtuvat alkuunsa, kun nyt pidetyt päivät tulevat olemaan "shapluunana" seuraaville lähinnä vaikka taloudellisten resurssien suhteen. Nythän viisi vuotta sitten pidetyt, todella laajat kirkkopäivät, edesauttoivat Lappeenrannan kirkkopäiviä siinä, että niille myönnettiin melkoinen taloudellinen panostus pelkästään keskushallinnosta, noin 120 000 euroa. Sen päälle tulivat tietysti ne maksut ja avustukset, jotka ohjautuivat kirkkopäiville seurakunnista. Tietämättä tuon jälkimmäisen, siis seurakuntien osuutta, voidaan silti sanoa, että tukirahaa per osallistuja tuli varmaankin näin laskien reilusti yli 300 euroa per henkilö. Olisikohan se tarjonnut mahdollisuuden erilaiseen hinnoitteluun? Myöskin seurakuntien omat taloudelliset tilanteet ja mahdollisuudet asettivat eri seurakuntien jäsenet eriarvoiseen asemaan. Joku seurakunta maksoi omien seurakuntalaisten osalta melkein kaiken, osa ei mitään.
Riina Nguyen ja Aino Nenola Filantropiasta ihailevat basaarissa Valamon opiston edustajan Wilhemiina Virolaisen uutta kokeilussa olevaa asua, jonka nimeä en edes uskalla arvailla. Myyjänä Soja Murto-Hartikainen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kirkon piirissä toimivilla, siellä työtä tekevillä ihmisillä on tällaisissa juhlissa eräänlainen "asennevamma". He ovat seurakunnissaan tottuneet siihen, että kaikki on ilmaista. Jos seurakunnassa joku puuttuu - pulla iltapäiväkahvipöydästä tai lehtipuhallin hautausmaalta - vahtimestari käy sen ostamassa, tarvittiin sitä tai ei. Papisto menee erilaisiin tilaisuuksiin, eikä koskaan pohdi sitä, mitä se maksaa, pitääkö siitä maksaa, vaan pitää kaikkea itsestään selvyytenä: sehän on heille - papeille - ilmaista. Sama asenne ilmeni näin sivusta seuranneellekin näilläkin juhlilla. "Pitääkö minunkin maksaa?" oli melko yleinen kysymys. Niin papiston kuin myös maallikkojen parissa ihmeteltiin, että kirkossa pidettävään tilaisuuteen sai osallistua vain kirkkopäiväpassin omaavat. Ilmaisia lounaita kun ei ole olemassa, joku ne aina maksaa.

Varmaankin seuraavien kirkkopäivien talouteen on syytä keskittyä enemmän ja pohtia maksuja ja kuluja tarkemmin. Mihin sijoitetaan, mihin ei. Jos rahaa on liikaa, sitä helposti tuhlataan epäoleelliseen tyyliin: "Hanki nyt sinne joku nimekäs esiintyjä!". Nimekäs tarkoittaa yleensä aina: kallis. Voisiko jonkun,  vaikka useammankin maksullisen osa-alueen ns. ulkoistaa, antaa jonkun ulkopuolisen hoidettavaksi. Voisiko ilmaistapahtumia lisätä, sillä ne houkuttelevat ihmisiä paikalle ja kyllä nämä ihmiset sitten ovat halukkaita jostain - kuten vaikkapa ruuasta ja juomasta - maksamaan, paitsi tietysti piispat ja papit.
Lappeenrannan ortodoksiseen seurakuntaan kuuluva Imatran Pyhän Nikolaoksen kirkon legoista rakennettu pienoismalli oli myös esillä legotyöpajassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Yksi osa-alue, jota myös melko voimakkaasti kritisoitiin, oli ennakkoilmoittelu ja markkinointi. Eräänlaisena esimerkkinä voisi kai mainita sen, kun tilaisuus alkoi perjantaina, vasta saman päivänä ilmestyi melko suurelle ortodoksiselle ryhmälle suunnattu julkaisu Ortodoksiviesti, jossa oli ko. kirkkopäivät oli esitelty mm. ohjelman osalta. Olisiko julkaisuajankohtaa voitu aikaistaa tai kertoa asiasta laajemmin jo edellisessä numerossa? En tiedä. Kaikilla kun ei ole nettiä - vielä.

Moni suuri seurakunta loisti poissaolollaan. Mukana ei ollut kirkkoherraa, ei pappeja eikä montaakaan seurakunnan jäsentä, vaikka seurakunta muuten on suuri jäsenmäärältään. Ihmeteltiin, miksi ja kenen taholta oli annettu ohje pitää säännölliset jumalanpalvelukset oman seurakunnan kirkoissa, kun seurakuntalaiset olisi voitu laittaa linja-autoon ja viedä läheiseen Lappeenrantaan jumalanpalveluksiin ja samalla osallistumaan vaikka päiväksi kirkkopäiville.
Myös Lintulan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarin sisaria oli paikalla kirkkopäivillä johtajattarensa, igumenia Mikaelan kanssa  niin osallistumassa tilaisuuksiin kuin myös basaarissa, jossa heillä oli oma osastonsa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Markkinoinnissa olisikin pitänyt melko alussa sitouttaa seurakuntien kirkkoherrat tiukemmin osallistumaan kirkkopäiville ja heidän vanavedessään olisi varmasti tullut muitakin. Kaiken kaikkiaan nyt Lappeenrannan kirkkopäivät kahlanneena voi kuitenkin sanoa, että ohjelma oli suurelta osin mielenkiintoinen. Vaikka toki jotain olisin tehnyt toisin, mutta niinhän me kaikki.


keskiviikko 26. elokuuta 2015

066. Erakkolan omenatarhassa

Munkki Stefanoksen suunnittelema ja maalaama Rasimäen Jumalanäiti-ikoni.
(Ikoni © munkki Stefanos, valokuva © Hannu Pyykkönen)
Suomessa on kaksi virallista ortodoksista luostaria. Miesluostari, jossa on siis munkkeja, on Heinäveden Valamossa ja naisluostari, jossa on sitten nunnia, löytyy samasta kunnasta Valamosta noin 15 kilometrin päässä Lintulassa. Näiden luostarien lisäksi Suomesta löytyy ainakin yksi hieman epävirallisempi luostarimainen yhteisö ja yksi erakkola. Kirkkoniemen Jorvaksessa on Pokrovan yhteisö, jossa ilmeisesti asuu noin kaksi munkkia ja Valtimon Rasimäellä Pyhän Stefanos Tunnustajan erakkola, jota ylläpitää yksi munkki.
Rasimäen luonnonrauhaa sumuisessa illassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aiemmin oli yksi luostarimainen yhteisö myös Helsingin Kallvikin Sofiassa, mutta se jotenkin "kuivahti kasaan" ja miesyhteisön munkit muuttivat muualle ja samassa paikassa olleessa naisyhteisössä asunut nunna tiettävästi muutti omaan asuntoonsa. Lisäksi Suomessa asuu muutama munkki tai nunna ns. maailmassa eli he asuvat yleensä kotonaan ja käyvät päiväsaikaan työssä jossain kodin ulkopuolella.

Nämä kotonaan asuvat munkit tai nunnat eivät yleensä kuulu mihinkään luostariyhteisöön, veljestöön tai sisaristoon, vaan ovat pääasiassa oman alueensa piispan alaisia ja heille hengellisessä mielessä jotenkin vastuullisia. Samoin on tämän, ainoan erakkolassa asuvan munkin status. Hän on suoraan arkkipiispan alainen hengellisessä säädyssään.

Olen vieraillut joitain kertoja matkoillani tuon erakkolassa asuvan munkin luona. Julkaisin hänestä jopa kaksi blogijuttuakin toisessa blogissani (Happy 1: Rasimäen erakko - elämää ja opettelua   ja Rasimäen erakko - ikonimaalari). Koska hän maalaa ikoneja, olen myös hankkinut muutamia ikoneja häneltä. Tosin kaikki ikonit ovat sittemmin päätyneet vanhimman poikani seinille, sillä pari niistä oli tehty lapsenlapsilleni, vunukoille, heidän omat suojeluspyhänsä. Kun sitten hankin pari muutakin ikonia lisää, ne kummasti lähtivät poikani mukaan ja päätyivät noiden toisten ikonien seuraan.
Valtimon Pyhän Kolminaisuuden kirkon sisätilaa. Analogilla Porin Jumalanäiti-ikoni.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä ikonimaalari, munkki Stefanos, on maalannut myös useiden kirkkojen ja tšasounoitten ikonit. Osaan hän on maalannut melkein kaikki ko. rakennuksen ikonit, kuten esimerkiksi Pielavedellä sijaitsevan Suomen ortodoksisen kirkon paikallisen päämiehen, KP arkkipiispa Leon omistaman Pyhän pappismarttyyri Blasioksen ja marttyyrien Floroksen ja Lauroksen tšasounan karjalankieliset ikonit, joiden joukosta löytyy monia mielenkiintoisia ja jopa keskustelua herättäneitä ikoneja. Tällainen on esimerkiksi romaanien eli mustalaisten oman suojeluspyhän ikoni, Kurki Saara eli Musta Saara tai ikonimaalarin omat kehittelemänsä ikonityypit, -mallit, kuten esimerkiksi Porin Jumalanäiti tai vaikka viimeisin Rasimäen Jumalanäiti.
Musta Saara, romanikielinen ikoni arkkipiispa Leon tšasounasta Pielavedeltä.
(Valokuva © Ortodoksi.net)
Tuon tšasounan lisäksi munkki Stefanoksen käden jälki näkyy vahvasti Valtimon Pyhän Kolminaisuuden kirkossa sen ikoneissa ja koko kirkon interiöörissä aina ulkotiloja myöten. Lisäksi hänen maalaamiaan ikoneja löytyy ainakin Porin ja Hyvinkään ortodoksisista kirkoista. Viimeisin kokonaisuus on hänen oma pieni tšasounansa erakkolan pihalla. Se on rakennettu aivan äskettäin ja se on pyhitetty kahdelle kohteelle: Pyhälle Kunnialliselle ja Eläväksitekevälle Ristille sekä pyhälle Johannes Krysostomokselle.
Panoraamakuva Rasimäen Pyhä Stefanos Tunnustajan erakkolan Pyhälle Ristille ja Johannes Krysrostomokselle pyhitetyn tšasounan sisätilasta.
Oikealla luonnollisen kokoinen pyhän Johannes Krysostomoksen ikoni, vasemmalla kookas Rasimäen Jumalaäiti, äärimmäisenä vasemmalla autuas Ksenia Pietarilainen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämän oman tšasounan kaikki ikonit ovat tietysti hänen itsensä maalaamia ja osa todella suurikokoisia. Ikoneja on lisäksi sekä sisällä että ulkoseinillä. Tšasouna on sekoitus uutta ja perinteistä. Se on suurimmaksi osaksi rakennettu kierrätysmateriaaleista, mm. tšasounan "sydän" on vanhoista hirsistä koottu pieni huone.

Tšasounassa ja samalla siis tässä Rasimäen tien varressa sijaitsevassa erakkolassa on mahdollista vierailla. Siellä käykin näin kesäaikana paljonkin aivan ns. turisteja, jotka tietävät paikasta tai ohi ajaessaan huomaavat paikan. Erakkola ei tosin ole ns. päätien varressa, joka vie Valtimolta Vuokattiin, vaan ehkä noin kilometrin päässä siitä.
Pyhälle Kunnialliselle ja Eläväksitekevälle Ristille sekä pyhälle Johannes Krysostomokselle pyhitetty Rasimäen erakkolan tšasouna iltavalaistuksessaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Parasta tietysti olisi, jos vierailusta sopii erakkolan asukkaan kanssa etukäteen, mutta kannattaa toki yrittää käynti muutenkin, jos paikalle sattuu. Todennäköisesti munkki ei aja vierailijoita pois, varsinkin jos edesauttaa hieman tšasounan rakennusprojektia sen vieressä olevaan maitotonkkaan jotain laittamalla.

Mutta aina kannattaa muistaa, että erakkola on samalla yhden ihmisen koti, jonne ei nyt ihan suurella joukolla ole menemistä. Mikäli siellä haluaa vierailla ennakkoon ilmoittamalla, voisi asiaa kysyä ensin myös Nurmeksen ortodoksisesta seurakunnasta, joka voinee auttaa asiaa jollain tavalla.

Erakkolan munkki ei ole perinteinen vaikeneva erakkotyyppi, vaan kertoo varmaan tarvittaessa paikasta ja vaikka ikoneista, mutta aina kannattaa muistaa, että hänenkin aikansa kuluu monenlaisissa rakennus-, maalaus-, korjaus- ja muissa puuhissa ja mikäli sitä haluaa käyttää, on kohteliasta huomioida asia jollakin tavalla. Hän on myös aktiivisesti mukana Rasimäen kylätoiminnassa ja on usein nähty pitopalvelun vastaavana vaikka Rasimäen kylätalossa Tulehmolla. Rasimäen tapahtumista voi lukea enemmän kylän omilta nettisivuilta: www.rasimaki.net
Blogistin oma omenapuu tuottaa jo omenia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvaaja Jouko Kärki)


Rasimäen erakkolan kaunis omenapuutarha.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seuraava yleinen tapahtuma järjestetään elokuun lopulla (2015) aivan erakkolan vieressä sijaitsevassa omenapuutarhassa. Nämä omenapuut on ollut mahdollista ostaa kenen tahansa itselleen tiettyyn kappalehintaan ja niistä saadut rahat on käytetty puiden hankintaan ja puutarhan ylläpitoon sekä, jos jotain on jäänyt yli, kylätoimintaan. Aikanaan, kun puut tuottavat enemmän omenia, omistaja saa niistä tietyn osan itselleen ja loput myydään kylätoiminnan tukemiseen. Oma omenapuuni oli jo tuottanut kaksi omenaa, joista tosin toinen oli melko lihaisa eli matoisa ja molemmat vielä varsin pieniä. Ovathan puut vasta aluillaan.
Pyhä Fiachra, Meauxin erakko, omenatarhan suojeluspyhä.
(Valokuva © Hannu Pyykkönen)
Omenatarhan portin päällä on muuten Suomessa varsin harvinainen ikoni, joka kuvaa omenapuutarhojen suojelijaa, pyhää Fiachraa, Meauxin erakkoa. Omenapuutarha sijaitsee Rasimäen kylässä melko korkealla paikalla ja sieltä on hyvä näkyvyys ympäristöön, josta löytyy runsaasti alueelle, Karjalan evakkojen perustamaan kylään niin oleellisesti kuuluvia elementtejä: rintamamiestaloja, metsää, peltoja, kotieläimiä. Ja sopivalla säällä myös voi todistaa maalaisilman kesäisen tuoksun, sillä lähellä on jokunen karjatilakin. Silloin voi todeta, kuten se pikkupoika, joka oli vierailulla mummolassa, että "täällä tuoksuu maaseutu".


Hannu
elämän matkaaja