keskiviikko 14. elokuuta 2019

198. Paluu paratiisista

Lienee aika kirjoittaa tämän kertaisen Romanian matkani viimeinen blogijuttu. Romaniasta tarinaa kyllä riittäisi, on se sen verran mielenkiintoinen maa ja kun elää siellä vahvasti, aina tapahtuu.
Lentokentät ja -koneet ovat jo asianmukaisia Romanissakin, mutta hieman saisivat satsata vaikkapa lennoista tiedottamiseen ulkomaalaisille romaniaa osaamattomille ja skarppaamista on joillakin vielä asiakaspalvelussakin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällä kertaa Romaniaan sijoittui myös yksi hieman epämiellyttäväkin kokemus, kun lentokone ei saapunutkaan Iasin kansainväliselle lentoasemalle ja matkani Iasista Bukarestiin yllättäen peruuntui. Mutta näitä kai sattuu näille ns. halpalentoyhtiöille toisinaan. Reaktiot pienellä kentällä olivat vain erikoisia ja ne laukaisi vasta nyrkin isku pöytään ja muutama suomalainen sana.
Läksiäisaterialla - joka ei sitten ollutkaan lähtöhetki - Iasissa La Castelin upeissa maisemissa italialaisten muraalimestari Luigin ja vaimonsa Ritan sekä romanialaisten ystävieni Neculain ja Christinan kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Se on kieltämättä mielenkiintoinen tunne, kun astuu kentälle maihinnousukortti netistä printattuna ja valmiina lähtöön ja turvatarkastukseen. Koko turvatarkastusalue on suljettu, mitään opastusta ei ole ja mistään ei pääse sisälle. Jonkin ajan kuluttua virkailijalta vaikuttava nainen kysyy, onko minulla ongelmia ja onhan minulla ja näytti olevan kentälläkin. Nainen ihmetteli myös sitä, ettei minulle oltu soitettu. Ei oltu todellakaan.
Tätä mökkitietä Breazan mökille en ehkä enää ajaisi pikku Kiallani, kuten tein muutama vuosi sitten. Poistullessa tosin silloin tarvittiin yhden hevosen voima lisää, jotta pois päästiin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Siinä ennätti jo ajatella monenlaisia, mutta onneksi on nämä älypuhelimet, jolla pikainen soitto romanialaisille ystävilleni ja ilmoitus, että taidankin olla heillä vielä yhden yön. Sitten päästyäni heidän hanemana pois kentältä ”kotiin”, pieni tujaus tsuikaa ei ollut pahitteeksi ja maailma näytti jo taas hieman mukavammalta.
Perillä vartiokoiraryhmän vartiopäällikkö Bibi-kissa ohjasi meidät arvokkaasti perille Karpaattien mökille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aamulla lento onnistui unen pöppörästä silmät ristissä aikaisen herätyksen vuoksi. Otopanin kentällä Bukarestissa odottikin jo ystäväni, jonka kanssa menimme saunomaan Karpaateille, Breazaan, paratiisillisissa olosuhteissa sijaitsevalle kesäasunnolle ja suomalaiseen saunaan, grillasimme hyvää ruokaa ja teimme olostamme lokoisan. Siinä unohtui murheet ja huolet ja kaikkosi väsykin.


Paikallista tuokaa Karpaateilla perinteiseen tapaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Oloamme paratiisissa ”vartioi” noin viisi koiraa Yukin johdolla – tai saattoi niitä ajoittain olla enemmänkin – ja yksi kissa, Bibi. Ympärillä kuului välillä erilaisia kotieläinten ääniä, koirien haukunnan lisäksi kukko ehkä kirkkaimpana. Toisinaan oikeaan aikaan illan hämärtyessä saattaa kuulla sammakoiden omaa ”laulua”, johon aina aika ajoin joskus minäkin yhdyin ja aiheutin jonkinmoista hämminkiä – ainakin sammakoiden parissa. Koiratkin tosin katselivat minua silloin usein pää kallellaan.
Paikallinen energiatehokas jääkaappimme Karpaateilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ympärillä oli laaja hedelmäpuutarha – omenoita, luumuja, aprikooseja taisi siellä olla pähkinäpuitakin ja tietysti muutama kotoinen koivu, joista sai oivalliset saunavastat. Hieman oudolta tosin tuntui lämmittää saunaa luumupuilla, mutta lämpesi tuo niilläkin.
Paratiisissa
Tilalla ei ollut sähköä, ei viemäröintiä, juokseva vesi pumpattiin ensin generaattorin avulla mäelle ja sieltä se sitten tuli omalla paineellaan vesijohtoihin ja hanoihin, joten vesi ”juoksi sisään” ja sisävessakin toimi. Illat pimenivät ihan eri tavalla kuin Suomessa ja erilaisia lyhtyjä ja taskulamppuja tarvittiin, mutta se ei elämää paratiisissa haitannut. Ei tarvinnut katsella telkkaria ja älypuhelin ja läppärikin oli auki vain todellisessa tarpeessa, ettei turhaan kuluttanut akkuja.
Tässä sitä Jimmyn kanssa mietiskellään,
että siinä se omenakin on pyöreä, missä maapallokin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Oli aikaa istuskella ja keskustella, nauttia hitaasta elämästä, tehdä vaikka grillissä hyvää ruokaa ja nauttia sitä paikallisten hyvien juomien kera elämää pohdiskellen ja tapahtumia filosofoiden.
Paikan pehtoori Nikolai ja osa vartiokaartista vartiopäällikkö Bibin johdolla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta kaikki loppuu aikanaan – niin kävi jo muinoin siinä ”oikeassa” paratiisissakin. Silloin sen aiheutti käärme, nyt hieman arkisempia asia, palaaminen kotimaahan, jonne kone lähti jälleen Otopenin kentältä sellaiseen aikaan, että paratiisista piti lähteä aamuhämärissä.
Paratiisi Karpaateilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tie oli hämärässä vielä huonommin ajattavissa, sitä piti kulkea melkein käsikopelolla, sillä heinä- ja pensaskasvillisuus oli runsaskasvuisen kesän ja pehtorin lievän verkkaisuuden vuoksi päässyt valtaamaan tien. Romanialaiseen tapaan tuollakin tiellä oli ajoittain erilaisia tietöitä, joita sitten joutui ilman suurempia etukäteisilmoituksia kiertelemään. Mutta aikainen aamu oli tuonkin suhteen parempia hetki, työmiehet olivat nukkumassa ja tiet auki.
Tällaisiakin kulkupelejä Romanian teillä kohtaa yhä nykyäänkin melko paljon.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Myöskään vastaantulevista autoista ei ollut vaaraa. Tällainen tilanne vaati aina tuolla tienpätkällä hyviä neuvottelutaitoja siitä, kumpi suostuu peruuttamaan – toisinaan pitkänkin matkan – vaikeaa tietä. Aamuvarhaisella ei ollut onneksi muita kulkijoita liikkeellä.
Harvassa saunassa voi eteisessä vilvoitellessa poimia viinirypäleitä suuhunsa.
Me tosin nautimme nyt ohrajuomaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kenttä oli jo aamusta tupaten täynnä ja melko lyhyt matka ulko-ovelta turvatarkastuksen kautta lähtöportille kesti melkein tunnin. Edelleenkään en suostunut heittämään tarkastuksessa vyötä ja henkeseleitä pois, edellisen kerran niin tehdessäni housut valahtivat polviin ja ”hieman” nolotti. Saivat kopeloida ja ihmetellä kaikenlaisia vaarattomia ei-metallisia esineitä taskussani. En kainosta pyynnöstäni huolimatta saanut valita kopeloijaksi kauniimpaa sukupuolta olevaa tarkastajaa.
Sinne jäi vartioimaan kaverini Jimmy. Jospa taas nähtäisiin piakkoin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Istuessani viimein lähtöportilla totuttuun tapaan liian aikaisessa ja todella hikisenä, mietin, kaivanko jostain lisää vaatetta päälleni, sillä kentällä oli melko voimakas viilennys päällä. Jätin sen tekemättä ja ilmeisesti hieman vilustuin, sillä nyt olen kotona köhinyt muutaman päivän kesäflunssan kourissa. Mutta ei hirveästi harmita – oli matka sen arvoinen – ja onpahan hyvä syy hieman laiskotella ja makoilla sängyssä matkaväsyä pois.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka @gmail.com

lauantai 3. elokuuta 2019

197. Jälleen Romaniassa

Romania jaksaa joka kerran siellä vieraillessani yllättää – useimmiten myönteisesti, mutta toisinaan muullakin tavalla.
Matkareitti suunnilleen
Pariviikkoinen tämän kertainen vaeltelujaksoni osui suurimmaksi osaksi Romaniaan, jonne ajoin ystäväni kanssa Via Balticaa pitkin läpi Euroopan melkoisella haipakalla. Matkan oleellisimmat nähtävyydet on jo moneen kertaan tulleet nähtyä, joten niitä ei tarvinnut jäädä enää suuremmin katselemaan. Hieman eri reitin ja eri hotellit valitsimme kuitenkin tällä kertaa, tosin yhden entisenkin, joka sitten osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Ei ollut enää entisensä loistokas hotelli Imperatul Romanilor Sibiussa Romaniassa. Harmi!
Unkariin saavuttin pikkutietä melkein huomaamatta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Pidän suuresti Romaniasta matkailumaana. Suomalaiselle se on yhä edullinen ja edulliseen hintaan saa monenlaisia palvelujakin. Edellisen kerran kävin partaparturissa Thessalonikissa Kreikassa, nyt Bukarestissa Romaniassa – pakko oli siistiytyä häihin. Kumpikin oli edullisia paikkoja ja säästöä tuli kummallakin kerralla yhden taksimatkan verran kotoa rautatieasemalle. Seitsemän euroa tippeineen ei ole ollenkaan paha hinta ammattimaisesta työstä.
Alan hiljalleen valmistua "hääkuntoon".
Aleksandrukin on tyytyväinen.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Moni muukin asia on mukava Romaniassa: viinit ovat hyviä, ruokakin on hyvää, molemmat kohtuuhintaisia ja niiden nauttiminen ympäristössä, jossa naisetkin ovat kauniita ja ilmanala sopiva, on miellyttävää.
Alkuun olin tarkkailussa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Myöhemmin pääsin jo harjoitusvastustajaksi - tai ainakin jalkani pääsi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Koko aikana ei ollut minkäänlaisia ongelmia terveyden tai vaikkapa vatsan kanssa, kun kaiken varalta katseli hieman, mitä ja missä söi ja joi. Osin tosin valmistimme itsekin ruokamme paikallisista raaka-aineista tai ihastuttavat emäntämme ne valmistivat ne meille. Näin sain syödä niin romanialaista perinneruokaa kuin kreikkalaisia gemistoja tai sarmaleja. Karpaateilla ostimme lähiruokaa sekä lähikaupasta että paikallisilta ihmisiltä suoraankin. Ja hyvää oli!



Kaikki valmiina.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)



Liikennekulttuuri Romaniassa on hieman parantunut, mutta on toki vielä kaukana suomalaisesta. Stop-merkki tarkoittaa enemmän vai ”hiljennä vähän” kuin muuta, risteyksissä saatetaan ajaa suomalaisen logiikan vastaisestikin, mutta joitain tiettyjä ”lainalaisuuksia” paikallisessa kaaoksessa silti näyttäisi olevan. Olen ajanut suurista kaupungeista itse autolla täällä mm. Bukarestissa ja Iasissa, ja rehellisesti, en ainakaan Bukarestin liikenteestä suuremmin pitänyt, mutta selvisin niukin naukin kuitenkin hengissä.
Kokeilin muuten eka kertaa Über-taksiakin ihan itse. Aiemmin olen käyttänyt sitä poikani kanssa Suomessa, mutta nyt ihan itse tilasin taksin Bukarestissa ja toimihan se sielläkin. Nimi siellä on vain sitten Uber.

Liikenne maaseudulla onkin sitten aika lailla erilaista. Maanteillä liikkuu perinteisiä pitkiä hevoskärryjä ja joitakin väyliä on välistä vaikea mieltää tieksi. Mutta asiaa auttaa, kun mukana on paikalliset maisemat tunteva aboriginaali tai ainakin joku kauan siellä asunut.
Kerroin joskus tarinaa nyt jo mananmaille menneestä entisestä vihkipapistani isä Erkistä, joka ajaessaan yleensä keskellä tietä tarvitsi suuren ryhmän enkeleitä suojakseen ja etenkin muiden suojaksi. Täällä nämä tuntemani paikalliset papit tarvitsevat vähintään komppanian verran niitä enkeleitä ja silti joskus hieman pelottaa tällaista tasaista suomalaista.

Päätiet ovat hyvässä kunnossa, mutta liikenteen ennakkosuunnittelu ei ole romanialaisten vahvuuksia. Jotkut asia on vain tehty liian vaikeiksi tehdä ja se saattaa sitten jonkin verran vaikeuttaa vaikkapa juuri liikennettä ja sen sujuvuutta. Ruuhkat ovat suurkaupungeissa ja niiden liepeillä ruuhka-aikaan (jota kestää kauan) hirmuisia ja viisas autoilija pitää autonsa tankissa aina noilla alueilla täyden tai ainakin melkein täyden tankillisen, koska saatta joutua ajamaan "paikallaan" pitkänkin aikaa.

Maan sisäisissä lennoissa saattaa ilmetä toisinaan ”yllätyksiä”. Kun menin Iasissa aivan ajoissa kentälle lentääkseni Bukarestiin, en päässyt edes turvatarkastukseen (vaikka minulla oli boarding pass jo mukanani netistä printattuna), koska konetta ei jostan selvittämättömästä syystä tullut. Ensimmäinen naisihminen ei tiennyt asiasta mitään muuta, kuin että ei tullut ja mene lentoyhtiön toimistoon toisessa rakennuksessa.

Sielläkin asiakaspalvelussa oleva nuori nainen pyöritteli silmiään ja oli virkansa puolesta pahoillaan, kun en päässyt pois Iasista. Vaati pari suomalaista voimakasta sanaa ja hieman ehkä nyrkin iskemistä pöytäänkin, ennen kuin alkoi tapahtua ja sain vaihdettua vanhan (eli aiemmin maksamani) lipun uuteen seuraavan aamun koneeseen. Nyt ei sitten ollutkaan enää muuta ongelmaa kuin saada kiinni romanialaiset isäntäni ja ilmoittaa, että ajattelin olla heillä vielä yhden yön. Nämä erilaiset ns. halpalentoyhtiöt saattavat siis ajoittain yllättää melkoisestikin.

Suurilla kentillä on omat ongelmansa. Bukarestin Otopanin kentällä kesti matka ulko-ovelta lähtöportille hieman vajaan tunnin ja matka ei ole kovin pitkä ja olin tehnyt itseni ja matkatavaroiden tsekkauksen ennakkoon netissä.

Sain yllätykseni kutsun myös romanialaisiin häihin
ja se aiheutti lievästi paineita niin pukeutumisen
kuin käyttäytymisen suhteen.
Onneksi en kuitenkaan ollut kuin kutsuvieras.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Komea ja kaunis hääpari.
Lauren
țiu ja Mariana
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muutoin matkani oli jälleen ainutlaatuinen. Pääsin mm. mukaan – vaikka en vaatetuksen osalta siihen ollut varustautunut, mutta onneksi Romaniassa on edullisia vaatekauppoja – häihin kutsuvieraana. Asiasta selvisi siis uuden pikkutakin, oman puhtaan paidan ja isännältä lainatun kravatin sekä parin viskin avulla ja tanssittua tuli muutaman vuoden tarvis ihastuttavien romanialaisten rouvien kanssa.



Häissä ruokaa - ja tosi hyvää ruokaa - riitti.
Tässä kolme aika monesta annoksesta, joita sitten tuli.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen huippukohta oli jälleen Karpaateilla käynti. Sieltä löytyy ystäväni sauna ja paratiisillinen ympäristö, jota vartioi neljä, viisi koiraa ja Bibi-kissa. Hieman hankala on sinne ajaa, kun tie on mitä on tai ajoittain sitä ei ole ollenkaan. Sähköt ja monet muut nykymukavuudet sieltä puuttuvat, mutta ne korvaa koivut ja sauna eli saunominen tuoreen vastan kanssa ja tietysti tuo ympäristön kauneus ja rauhallisuus ja hoitavuus.

Ihanaa on myös tavata romanialaisia ystäviä ja juhlia heidän kanssaan milloin synttäreitä – tai noita minulle yllätyshäitä – tai vain hyvää mieltä ja pitkää ystävyyttä, joka on jo kestänyt vuosikymmeniä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 30. heinäkuuta 2019

196. Autolla läpi Euroopan

Reissuun tuli tällä kertaa lähdettyä hieman normaalia matkailuautovarustusta niukemmin varustein.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen ajellut Euroopassa niin matkailuautolla kuin tavallisella henkilöautollakin jo useita vuosia. Kesällä 2019 ajelin taas henkilöautolla läpi Via Baltican aina Romaniaan asti.

Vuosien saatossa olen useaan kertaan matkannut tuota tietä hieman erilaisin variaatioin molempiin suuntiin ja nähnyt sen valtavan muutoksen, joka tiellä on tapahtunut. Kun joskus vuonna ”kivi ja käpy” ajelin tietä niin poikkeuksetta Baltian maissa ja Puolassa toisinaan muuallakin sai eniten varoa kyläpoliiseja, jotka täydensivät palkkaansa turisteja sakottamalla aivan mielivaltaisesti. Yhä edelleenkin he sakottavat, mutteivät enää ihan yhtä mielivaltaisesti.
Pitkästä aikaa tuli käytettyä "normaalia" lauttayhteyttä Helsingistä Tallinnaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toinen ongelma oli aiemmin teiden kunto. Nyt on aivan toisin. Huonoja teitä saa melkein etsiä tai sitten tarkoituksellisesti valita joitain sivuteitä, joista löytyy monenlaatuisia stradoja. Baltian maiden vapautuminen ja tien varrella olevien muidenkin maiden littyminen Euroopan unioniin on kohentanut todella huomattavasti teiden kuntoa.
Teitten kunto on näissä EU-maissa todella hyvä ja tänä vuonna (2019) tietöitäkin oli vähänlaisesti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kolmas ongelma, joka oli ja osittain on vieläkin, on liikennekulttuurin erilaisuus, ajoittain lähes agressiivinen ja osin jopa pelottavakin, uhkarohkea. Aiemmin sai lähes kaikissa itäblokin rautaisesta otteesta vapautuneissa maissa pelätä toisinaan henkensä kaupalla aivan hurjia ohittajia ja tolkuttomaa nopeutta ajavia. Edelleen heitä on suomalaista liikennettä enemmän, mutta paljon on aikaan saatu muuttamalla vanha kyläpoliisikulttuuri moderniksi tutkakyyläykseksi, jolla pahimmat ongelmat tai ainakin osa niistä on saatu loppumaan ja liikennekulttuuri hieman paranemaan. Tosin on vielä maita, joissa tuolla saralla töitä piisaa, kuten vaikkapa Puola, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa ja mikä tärkeää, sääntöjen mukaan ajavaa turistia ei enää sakoteta.
Matka automaatti-Volvolla sujui mutkattomasti ja jalkoihin emme jääneet.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse en ole koskaan saanut sakkoa, vaikka rehellisyyden nimissä toisinaan on tullut hurjasteluakin. Pysäytetty minut on montakin kertaa niin poliisin kuin liikkuvien rajavartioiden tai joidenkin muiden erikoisjoukkojen toimesta ja tarkastettu auto ja paperit melko tarkkaan. Joskus jonkin ”Nato kontra Venäjä” -kriisin aikana pysäytyksiä on ollut enemmän ja autoa on alettu tarkkailla suoran päästä kiikarilla ja sitten suoran loputtua pysäytetty.
Reippaan ajomatkan jälkeen puolalainen olut maistui taivaalliselta. Puola saattaa yllättää monet laajuudellaan ja pitkillä välimatkoillaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alkuun oli hieman vaikeampaa löytää kunnollisia leirintäalueita entisistä itäblokin maista ja sellainen puskaparkkeeraaminen yöksi tien varteen tai muualle ei oikein innostanut sekään. Silloin saatoin yöpyä – jos en mennyt leirintäalueelle – muussa turvalliseksi katsomassani yleisessä paikassa, mutta useimmiten menin kuitenkin leirintäalueella, joiden taso vaihteli joskus suunnattomasti ja osin vieläkin. Hinnat suunnilleen parista kolmesta eurosta aina ylöspäin pariin kolmeen kymmeneen euroon saakka ja aina eivät suinkaan palvelut kulje samassa tahdissa.
Matkalla tuli ylitettyä jokunen matalampi vuoristokin, mutta hyviä teitä pitkin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt ei tarvinnut yöpyä autossa eikä leirintäalueilla, yövyin hotelleissa. Hinnat niissä vaihtelevat niin tason kuin tietysti sesongin mukaan suuresti. Paras hinta-laatu-suhde löytyi tällä matkallani Puolasta, jossa Kielcessa yövyimme keskikaupungilla sijaitsevassa neljän tähden Best Western -hotellissa (2 henkeä) vajaalla 28 eurolla ja siihen sisältyi aamiainen ja vartioitu parkkipaikka. Ei ollenkaan paha!


Maisemat vaihtuivat ja siinä ohessa joskus maakin melkein huomaamatta.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
Vastaavasti heikon lenkki tällä matkalla löytyi Sibiusta, Romaniasta, upeasta ja maineikkaan historian omaavasta Imperatul Romanilor -hotellista, joka ei ollut enää entisensä muutoin kuin ulkoisen klumeluurin osalta. Palvelu heikkoa, jopa töykeää ja auton parkkeeraaminen melkein mahdotonta hotellin lähelle. Hintakin oli palveluun nähden kohtuullisen suuri.


Krumeluurissa löytyi, mutta palvelu ja laatu oli monelta osin kadoksissa Imperatul Romanilorissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Monenlaisia hotelleja on tullut matkan varrelta kokeiltua ja useimmat ovat niistä olleet kelvollisia ja hinta-laatu-suhde kohdallaan ja palvelu pääsääntöisesti ystävällistä ja avuliasta. Moni asia on noissa hotelleissa hieman toisin kuin se on vaikkapa meillä Suomessa, mutta koskaan ei ole mikään siellä tökännyt – kuin ehkä nyt tuo Sibiun hotelli, jossa Habsburgien Elisabeth – Itävallan rakastettu Sissi, keisari Frans Josefin 1837 syntynyt puolisokin on aikanaan miehensä kanssa yöpynyt.
Rekkoja ja ohitettavia noilta teiltä löytyy, mutta onneksi löytyy turvallisia ohistuspaikkoja ja tällä kertaa löytyi myös potkua autosta tehdä turvallinen ohitus,
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämän kertainen autolla ajomatka päättyi osaltani Bukarestiin. Ajoin ns. toisena kuskina kohtuullisen matkan, osan matkasta Latviassa ja Liettuassa jopa melkoisessa rankkasateessa, mutta muutoin hyvässä kelissä ja hyvä teitä pitkin.

Kulkuväline ja suunta muuttuivat sitten Bukarestin ja siellä vietetyn hääjuhlan jälkeen, mutta ne ovat sitten seuraavan blogin tarinoita.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 21. toukokuuta 2019

195. Harvinaisia tapahtumia Suomessa

Ortodoksisuus on ollut Suomessa jo kauan. Joskus 1000-luvun molemmin puolin se alkoi saapua Bysantista Konstantinopolista meille Novgorodin kautta. Tosin tuolloin ei suinkaan tiedostettu olevan valtiota nimeltään Suomi, mutta ortodoksisuus levisi silloin alueille, missä asui senaikaisia suomalaisia ja jossa nykyinen Suomi sijaitsee. Pitkään suomalaiset historiankirjat kertoivatkin meille, että kristinusko tuli Suomeen joskus 1200-1300-luvuilla lännestä katolisen kirkon ristiretkien kautta. Väärin! Se tuli jo muutama sata vuotta aiemmin idästä ortodoksisen kirkon toimesta ja nykyisin se taidetaan jo joissain kertoa historiankirjoissakin.
Kristinuskon tie Suomeen
Suomen valtio perustettiin Venäjän vallankumouksen pyörteissä 1917 ja sen aikaiset suomalaiset ortodoksit olivat jo jonkin aikaa kuuluneet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Siksi 1920-luvulla kirkossa olikin jonkinmoinen sekaannuksen aika, kun emme enää halunneet kuulua bolševikkien valtaamaan Venäjän kirkkoon ja itsenäinenkään me emme kirkkona suinkaan olleet. Kirkkomme päättäjät alkoivat pohtia uutta suuntaa omalle kirkollemme ja se löytyikin Konstantinopolista, nykyisestä Istanbulista.

1920-luvun alussa saimme Konstantinopolin patriarkaatilta – uudelta Äitikirkoltamme – autonomian, melko laajan itsenäisyyden Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan säilyessä korkeimpana piispanamme ja joidenkin asioiden ratkaisijana ja päättäjänä. Muutoin saimme luvan toimia melko itsenäisesti omissa kirkkohallinnollisissa asioissamme arkkihiippakuntana. Uskonopissahan ortodoksinen kirkko on maailmanlaajuisesti samanalaisen uskon toteuttajia ja siinä ei millään paikallisella kirkolla ole oikeutta ”sooloilla”.

Ortodoksinen kirkko poikkeaa tavoiltaan melkoisesti Suomen toisesta kansallisesta kirkosta, luterilaisesta kirkosta. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat mm. pyhät ihmiset, joita meillä ei muuten nimitetä pyhimyksiksi vaan pyhiksi. Koko tuona noin satana vuotena omassa maassamme Suomessa ei ole virallisesti julistettu pyhien joukkoon kuuluvaksi ketään alkuperäisesti suomalaiseksi katsottavaa henkilöä. Tuon noin sadan vuoden aikana on toki kanonisoitu eli luettu pyhien joukkoon kuuluvaksi muutamia jopa Suomessakin vaikuttaneita ihmisiä kuten vaikka pyhä Aleksander Hotovitski, joka toimi jonkin aikaa myös Helsingissä pappina. Aivan äskettäin kanonisoitiin parikin ihmistä, jotka olivat syntyneet Suomessa, mutta jotka eivät kuitenkaan silloinkaan olleet Suomen kansalaisia, vaan venäläisiä – pyhä Hristofor Varfolomejeff ja sittemmin Virossa vaikuttanut nunna Jekaterina (Malkov-Panina) – ja Venäjän ortodoksinen kirkko heidät kanonisoikin.
Nyt kuitenkin on tässä kanonisaatioasiassa tapahtunut muutos, kun Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi on päättänyt kanonisoida kaksi Johannesta pyhien joukkoon kuuluvaksi: skeemaigumeni Johanneksen (Aleksejev) ja sonkajanrantalaisen marttyyrina kuolleen Johannes Karhapään. Kummankin heidän oma kanonisaatiojuhlansa on tulevana kesänä 2019, valamolaisella pyhällä touko-kesäkuun vaihteessa ja sonkajanrantalaisellä pyhällä heinäkuussa.
Pyhittäjä Johannes Valamolaisen hauta Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Uudella pyhällä, Johannes Valamolaisella, on toki venäläinen taustansa. Hän syntyi Venäjällä Tverin kuvernementissä, mutta hän eli ja vaikutti suurelta osin suomalaisissa luostareissa Valamossa ja Petsamossa ja mikä tietysti oleellisinta – hänellä oli Suomen kansalaisuus ja hän kuoli Heinäveden Valamossa, minne hänet on myös haudattu.
Katso ns. 360-kuva pt. Johannes Valamolaisen haudasta
ja sen ympäristöstä oheisesta linkistä_
https://www.thinglink.com/mediacard/1183773374493491202

(Kuva © Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)
Tietyllä tavalla Johannes Valamolainen on yhteinen sekä suomalainen että venäläinen pyhä ja oivallinen linkki näiden kahden tosiinsa monella tapaa kietoutuneiden kirkkojen historiassa. Asiaa tosin tällä hetkellä hieman vaikeuttaa maailmanlaajuinen Ukrainasta alkanut kirkkopoliittinen kiista, jossa Suomen ja Venäjän kirkoilla ei ole ns. ehtoollisyhteyttä. Toivottavasti tuo asia saadaan pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian ja suhteemme palautettua entiselle hyvälle tasolle, jossa se toki osittain on kaikista myllerryksistä huolimatta tänäänkin.

Pyhien kanonisaatioon on kautta aikain liittynyt aina jotain kiistaa ja hämminkiä. Aikanaan kirkkomme varhaisessa historiassa, kun kanonisoitiin kolmea ortodoksisen kirkon suurta pyhää, Basileios Suurta, Johannes Krysostomosta ja Gregorios Teologia, pohdittiin kai sitäkin, kuka heistä onkaan se paras ja suurin, jolle annetaan se paras muistopäivänsä. Onneksi yksi munkki näki yöllä unen, jonka mukaan sitten heille – ns. kolmelle hierarkille – annettiin yhteinen muistopäivä tammikuun loppuun ja riitely ei sen enempää eskaloitunut.

Samanlaista pientä kähinää on kuultavissa myös Suomessa nyt tapahtuvassa kanonisaatiossa tai oikeastaan hieman varmaan molemmissa. Kumpaankin kanonisointiin melko oleellisesti liittyvä pyhän reliikkien nosto haudasta on ollut hieman nihkeää. Se kun ei enää nykyaikaisessa länsimaisessa valtiossa ole mikään pelkkä uskonnollinen juttunsa, vaan se vaatii melkoisen laillisen ja maallisen byrokratian. Asiaa vaikeuttaa lisäksi se, että kyseessä on henkilöt, joista toinen on syntynyt nykyisen Venäjän alueella ja hänen sukulaisensa elävät yhä siellä.

Käytännössä luiden tai ruumiin jäännösten nostaminen haudasta ja siirtäminen uuteen paikkaan onnistuu sukulaisten luvalla ja tietystä syystä, miksi riittänee sekin, että ko. henkilö julistetaan pyhäksi. Ongelmaksi on muodostunut nyt mm. se, että Venäjällä kuolleesta ei ole olemassa suomalaista henkilötunnusta ja vaikka lupa on saatu sukulaisilta, asiassa joudutaan etenemään virallisen kuulutuksen tietä, joka on hidas ja mutkikas tie – ainakin Venäjällä.

Lisäksi kerrotun mukaan toisessakin tapauksessa on ilmennyt pientä ongelmaa pyhän uuden nimen osalta. Kaikki eivät ymmärrä, miksi pyhä on nimetty Konstantinopolissa ilomantsilaiseksi, vaikka hän selkeästi on sonkajanrantalainen, joka teki kaiken oleellisimman toimintansa Sonkajanrannalla, ei Ilomantsissa. Asiaa vaikeuttaa osaltaan myös se, mihin Sonkajanranta on historiansa aikana milloinkin kuulunut maantieteellisesti (hallinnollisesti) ja kirkollisesti, Ilomantsiin vai Tuupovaaraan vai peräti Koveroon.

Asiat etenevät silti. Kanonisaatiojuhlat järjestetään ja ensimmäinen niistä on touko-kesäkuun vaihteessa (2019) Heinävedellä Valamon luostarissa, missä tapahtuu uuden pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatio, avataanpa hauta sitten silloin tai myöhemmin – todennäköisesti vasta myöhemmin. Kanonisaatiotapahtuma on tästä syystä hieman erilainen, kun reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä ei kanneta haudasta kirkkoon, vaan reliikeiksi laitettaneen aluksi pyhittäjälle kuuluneita esineitä – vaatteita, rukousnauhoja tai jotain muuta.
Sonkajanrannan Pyhän profeetta Hannan kirkko on keskeisessä osassa Johannes Karhapään kanonisaatiojuhlassa heinäkuun puolenvälin tietämissä.
(Kuva © Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen)
Toinenkin kanonisaatiojuhla järjestetään heinäkuun 12.-13. päivä Sonkajanrannalla ja jälleen avataanpa hauta tai sitten ei. Nimenmuutos Johannes Ilomantsilaisesta on etenemässä Johannes Sonkajanrantalaiseksi ja sen lopullinen kohtalo selvinnee ihan parissa viikossa, jos kaikki menee hyvin.
Sonkajanrannan Profeetta Hannan kirkko on rakennettu ja vihitty 1914-1915.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kumpikin juhla on ainutkertainen tapahtuma, jollaista ei ole ennen nähty Suomen ortodoksisessa kirkossa ja voi taas kestää vuosia, kenties kymmeniä vuosia, ennen kuin jälleen tapahtuu jotain samanlaista. Siksi monille meistä ne lienevät ainutkertaisia elämässämme ja siksi ainakin minä aion osallistua molempiin.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

maanantai 22. huhtikuuta 2019

194. Kirkkoja, historiaa ja hyvää ruokaa

Kreikan toiseksi suurin kaupunki Thessaloniki on täynnä historiaa ja erityisesti kirkkohistoriaa. Monelle meistä lienevät tuttuja Paavalin kirjeet tessalonikalaisille – kaksi kirjettä, joilla monia lähetysmatkoja tehnyt apostoli Paavali pyrki korjaamaan erilaisia Thessalonikin seurakunnassa syntyneitä väärinkäsityksiä ja joissa hän kehotti paikallisia asukkaita noudattamaan puhtautta kaikessa elämässä.
Thessalonikea vuorenrinteeltä.
(Video (c) Hannu Pyykkönen)
Ensimmäistä kirjettä pidetään nykytutkijoiden mukaan aitona Paavalin kirjeenä, toisesta kiistellään. Tällä toisella kirjeellä yritettiin ehkä hieman korjata ensimmäisen kirjaan aiheuttamia ongelmia, joista kai merkittävin oli se, että paikalliset alkoivat liian tomerasti odottaa Jeesuksen toista tulemista.

Ensimmäinen kirje on todennäköisesti kirjoitettu joko vuonna 48 Jerusalemin kirkolliskokouksen jälkeen tai vuoden 52 lopulla, joten historiaa todella piisaa ihan paikan aikajanaa ajatellen. Ja se näkyy selvästi nykyisessäkin Thessalonikissa.

Omasta edellisestä vierailusta oli kulunut pitkä tovi ja katselin kohteita aivan kuin ensikertaa. Paljon oli varmaan rakennettu uutta, mutta paljon oli säilynyt historiallisiakin rakennuksia. Kirkkoja kaupungissa on pilvin pimein, hyvä ettei melkein joka korttelissa – ja mikä ihmeellistä toinen toistaan kauniimpia.
Thessalonikin oman suojelijan, pyhän marttyyri Demetrios Mirhanvuodattajan katedraali.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Melko pian alkoivat kirkkojen nimet muistissani sekoittua ja unohtua, mikä oli mikäkin. Yritin aina kuvata jonkun, josta muistaisi, mutta sekään ei aina toiminut. Melkeinpä silloin luovutin, mutta yritin vielä muistella nimiä ystäväni kanssa kuvien perusteella. Se kirkko, jossa kävimme liturgiassa tai muissa palveluksissa, jäi kyllä mieleen – se oli Osia Xenia & Nectarios eli Pyhän Ksenian ja Nektrioksen kirkko.
Panagia Dexia -kirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen aikoinani ollut paljon kreikkalaisissa ortodoksisissa jumalanpalveluksissa silloin, kun asuin lähellä Ateenaa monta kuukautta Pendelin luostarissa, jossa palveluksia oli joka päivä, joskus useampikin. Bysanttilainen palvelus eroaa jonkin verran suomalaisesta, mutta kenties eniten juuri kirkkomusiikin, hymnien, osalta. Bysanttilainen lauluperinne on melkolailla erilaista verrattuna meille idästä tulleeseen enemmän slaavilaiseen lauluperinteeseen, jota monet kreikkalaiset pitävät liian konserttimaisena.
Panagia Dexian kattokupoli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Muut palvelukset – mikäli osaa jumalanpalvelusten kaavat eli toimituksen kulun – ovat pitkälti samanlaisia kaikkialla maailmassa. Tiettyä osaa seuraa aina tietty osa, oltiinpa sitten Kreikassa, Suomessa, Romaniassa tai Venäjällä. Se, mikä aiheuttaa eniten pohdintaa monille suomalaisille ortodoksituristeille, on ehtoolliselle osallistuminen. Jollakin tapaa ainakin osasta meistä tulee ulkomailla jonkinlaisia ehtoollispongareita, joiden on melkein pakko ängetä itsensä ehtoolliselle – oli se sitten sopivaa tai sitten ei.
Panagia Dexia
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä sama ilmiö on havaittavissa joskus muunkin uskoisissa, jopa siinä määrin, että jotkut – sen sijaan että etsisivät vaikka geokätköjä tai pongaisivat joitain tiettyjä kohteita, rakennuksia – etsivät erilaisten kirkkojen ehtoollisia ja osallistuvat niihin, vaikka he hyvin tietävät, ettei se ole luvallista, koska he eivät useinkaan kuulu kyseiseen kirkkoon. Eikä se ole kirkollisessa tai uskonnollisessa mielessäkään hyväksyttävää eikä ilmeisen pelastumiseen ohjaavaa – jos nyt käyttäisi tuollaista kirkollista ilmausta. Mutta meitä on moneksi.
Fotios Suuren kirkon kattokupoli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itse en tee yleensä matkaa siksi, että minun ehdottomasti pitää päästä kohteessa ehtoolliselle. Menen, jos se on sopivaa ja täytän vaadittavat edellytykset. Tämän kertaisella matkalla – noin kirkollisessa mielessä – oli vielä oma lisänsä, sillä niin Suomessa kuin Kreikassakin oli/on meneillään Suuri paasto – ortodoksisen kirkon pitkä, pääsiäistä edeltävä paastoaika.
Harvinainen mosaiikki-ikoni 300-400-luvuilta Pyhän Davidin kirkossa.
UNESCOn maailmanperintökohde, jota ei kovin suureellisesti muuten mainosteta.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kreikassa ja Suomessa on ortodokseilla erilainen kirkkokalenteri ja pääsiäinen osuu vain harvoin samaan aikaan. Joskus se on ollut noin kuukauden eri aikaan, nyt vain yhden viikon. Kun meillä pääsiäinen on tänä vuonna sunnuntaina 21.4.2019, Kreikassa sen on 28.4.2019.

Vaikka Kreikka on ortodoksinen valtio, maallistuminen näkyy toki sielläkin – vaikkapa juuri paastoaikana. Silloin ei saisi syödä ilman rippi-isän ja/tai lääkärin lupaa mm. liha- ja maitotuotteita. Mutta niin sitä seuranamme istui ravintoloissa runsaasti muitakin ”paastonvastaisia ruokia” syöviä. Ortodoksiseen tapaan ei kuulu ryhtyä osoittelemaan tai tuomitsemaan ketään tuollaisista asioista. Ne ovat jokaisen omia asioita, jotka hän selvittäköön vaikka rippi-isänsä kanssa tai – kuten arvelen – eivät selvitä mitenkään tai kenenkään kanssa.
Maukas kala-ateria ravintolassa, jota ei normaali turisti
helposti löydä. On muuten ihan Aigeianmeren rannalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Itselleni ruokailu paastoaikaan ei poikkea suuresti normaalista ruokailusta ihan terveydellisistä syistä, joten mikä minä olen asiaa sen suuremmin vatvomaan, kun en itsekään ole mikään ”paastoenkeli”.

Kreikkalainen ravintola on upea paikka – useimmiten. Thessalonikissa asuva ystäväni tiesi hyviä ruokailupaikkoja, joissa voi sitten vaikka paastoa ajatellen ”rimaa hipoen” syödä maukkaan kalaruuan. Myös tuoreet kasvikset ja vihannekset – varsinaiset paastoruuat – olivat hyvin saatavilla, tuoreita ja maukkaita ja usein hyvin laitettuja.
Ensikonserttini ja todennäköisesti myös viimeiseni, Kreikan Thessalonikissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kauniiden maisemien, kohteiden ja aurinkoisen sään lisäksi, luulen, että kreikkalainen ruoka on yksi matkailijoiden matkaltaan suuresti odottama asia. Kunhan katselee hieman ympärilleen valitessaan ruokapaikkaa, yleensä ei pety. Siellä, missä on asiakkaita, on yleensä hyvää ruokaakin. Itselläni ei koko aikana ole ollut minkäänlaisia vatsaongelmia ruuan tai muunkaan suhteen.

Saattaahan sitä olla vaikeuksia taas sopeutua suomalaiseen vanhan ukon ruokavalioon, mutta kyllä sen nyt paremmin kestää, kun on kokenut mukavan matkan.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja

nettihoukka@gmail.com

EDIT:
Tässä vielä yksi video Dropboxista.
Siinä on kuvattu Panagia Dexia -kirkkoa.
https://www.dropbox.com/s/e4wxir72jxtjbxb/panagia_dexia.mp4