tiistai 18. marraskuuta 2014

040. Viimeiset mehut miehestä

Hetki mietiskelylle Romaniassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvaus: MS)
Jälleen yksi mielenkiintoinen matka alkaa olla lopuillaan. Lepään nyt muutaman päivän ja jatkan sitten vielä pariksi kolmeksi päiväksi Valamon luostariin ja sen jälkeen lepään ja lepään ja sitten lepään, kunnes tulee joulu ja "vunukka-varaus" mennä joulupukiksi. Onhan tuota tänä vuonna tullut matkailtuakin. Laskin, että noin kolme-neljä kuukautta olen ollut poissa kotoa välillä huhtikuusta marraskuun puoleen. Lienee ihan oikeasti aika viettää elämää myös kotona.

Viimeisin matkani alkoi jossain loka-marraskuun vaihteessa ja ajelimme ystäväni kanssa läpi Euroopan: Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Unkariin ja Romaniaan. Osassa maita emme ennättäneet edes vaihtaa maan valuuttaa, osassa katselimme sitten jo enemmän maisemia ja tapasimme jopa ihmisiäkin.

Romaniasta matka jatkui kymmenen kilon repun ja kameralaukun kanssa halpalennolla peräti kahdenkymmenen euron lippukustannuksella Lontooseen, joka pysähdys sitten veikin lähes puolet kuvitellusta ja oletetusta matkabudjetistani, jota siis todellisuudessa ei edes ollut. Mitä sitä nyt eläkeläisellä tuommoisia budjetteja!

Lontoosta taas pian lyhyen levon jälkeen samalla firman koneella Tampereelle, jossa "ikään kuin sattumalta" oli menossa suuret kuorolaulujuhlat, jossa sitten saikin vedettyä itsestään irti loputkin voimat ja mehut. Järjestäjät olivat varmaan ajatelleet minua, kun laittoivat ohjelmaansa iltakonsertit sekä perjantaille että lauantaille klo 22 alkaviksi. Toisen kävin ja videoin, toisen aikana nukuin sikeästi ystäväni luona sängyssä reporankana.

Mutta aamulla kävikin sitten aikainen herätys. Olin onnistuneesti laittanut puolijulkisen puhelimeni kiinni ja kun joillakin tuli tarve saada minut kiinni, se ei onneksi - minun ja muiden - herättänyt minua. Mutta kaverin kaverin kaverin kautta löytyi kortteeriystäväni ja hän heräsi ja sai puhelun keskiyöllä: tulkaa auttamaan huomenna aamulla aikaisin. Niinpä hän sitten aamulla aikaisin hän koputteli huoneeni oveen ja ilmoitti palokuntahomman odottavan: vaatteet päälle ja menoksi, vaikka en ihan varmasti osannut sanoa - osaanko, voinko ja jaksanko.
Lontoosta Nääsvillen soppajonoon.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvaus: MK)
Järjestäjille oli tullut force major-ongelma ja liturgiaa, joka oli tarkoitus välittää valkokankaalle viereiseen seurakuntasaliin, ei voitu välittää, kun ei ollut tekijää. Siunatut hullut H & M (siis melkein kuin Hans ja Moriz) tulivat apuun ja Luojan avustuksella saivat asiat toimimaan. Luoja puuttui asioitten kulkuun varsin konkreettisesti. Kun minä menin kirkkoon kuvaamaan ja sanoin muille, että järjestäkää kyrillisin kirjaimin varustettuun (ja toimivaan) läppäriin nettiyhteys ja siirtäkää siitä kuva dataprojektoriin ja heijastakaa seinälle, minä hoidan loput. Se ei sitten toiminutkaan ihan noin vain.

Kuva kulki läppäriin, mutta ei seinälle. Kanttori Heikki kävi pyytämässä siunauksen piispa Arseneilta ja mainitsi samalla, ettei tekisi pahaa siunaus noille koneillekin. Palattuaan läppärin ääreen, josta siis ei silloin tullut minkäänlaista kuvaa screenille, hän käänsi läppäriä 90 astetta ja kuva ilmestyi seinälle ja muutama kymmentä ihmistä saattoi seurata liturgian seurakuntasalilta iman suurempia ongelmia. Tehokas oli tuo piispan siunaus!

Kuvasin ystäväni kanssa koko palveluksen pienellä digikameralla ja huonolla tietoliikenne- eli omalla puhelinyhteydelläni nettiin ja homma toimi kokonaisuutenaan jollain tavoin. Tosin väsytti välillä valtavasti, mutta onneksi sain tuolin alleni aina aika ajoin istua. Olin vaurioittanut nenääni hieman pitkällä matkalla ja siinä oli laastari. Kun menin ehtoolliselle, piispa Arseni hymyili ja toivotti niin kuin yleensä toivotetaan ehtoollista nauttivalle - "Jumalan kunniaksi ja sielun ja ruumiin parannukseksi" - sen lisäksi hän hymyillen sanoi lopuksi: "Ja nenän paranemiseksi!" Kieltämättä hymyilytti, kun palasin kameran viereen.

Päivä jatkui vielä toisella kamerakeikalla ja kaiken tämän jälkeen ihmettelinkin, mikä johdatus lie esti edellisenä päivänä minua tilaamasta lippua junaan. Olin nimittäin jo ottanut yhteyden VR:n sivuille, kun ajattelin: "Ehtiihän sen huomennakin!" En nimittäin jaksanut kaiken tuon rumban jälkeen edes ajatella lähteväni kotiin sunnuntai-iltapäivällä, vaan painuin ystäväni luo nukkumaan ja päätin lähteä kotiin vasta maanantaina.

Näin tein ja juna vei Pieksämäen kautta Mikkeliin, jossa sauna alkoi heti lämmetä ja lepääminen alkoi. Tosin nämä nettihommat hieman painoivat päälle, mutta nekin alkavat hiljalleen purkautua ja stressi helpottaa. Siksi kävinkin kaupassa ja ostin evästä muutamaksi päiväksi, enkä aio liikahtaakaan kotoa, koska ensi viikonvaihteessa tai ainakin viimeistään maanantaina matka taas jatkuu Valamon luostariin. Kuvauskeikalle - kuinkas muuten. Käy katselemassa maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona videoita Ortodoksi.netin sivulta, niin näet miksi. Nämä matkajutut loppuvat nyt kuitenkin taas vähäksi aikaa. Katsotaan sitten, kuinka kauaksi aikaa.


Hannu
elämän matkaaja

maanantai 10. marraskuuta 2014

039. Ennaltanäkijä, isä Arsenie

Viimeinen kokonainen päivä Bukarestissa käytettiin tutustumiseen Drăgănescussa sijaitsevan pyhän Nikolauksen kirkon ikoneihin ja seinämaalauksiin. Paikka sijaitsee noin 25 kilometriä Bukarestista lounaaseen Alexandriaan - siis Romanian Alexandriaan - päin, lähellä Mihăileştia suuren Argeșin tekojärven rannalla.

Pyhän Nikolaoksen kirkko Drăgănescussa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Vaikuttava paikka. Ilmapiiri oli erikoinen ja vaikuttava kirkossakin. Menimme sinne, koska kirkon kaikki maalaukset on tehnyt isä Arsenie Boca, mahdollisesti jonkun vuoden päästä kanonisoitava romanialainen pyhä. Jo nyt hänen haudallaan vierailee 30-40 000 pyhiinvaeltajaa vuosittain. Hauta ei sijaitse paikassa, jossa kävimme se on muualla ja siitäkin enemmän myöhemmin toisessa kirjoittamassani artikkelissa Ortodoksi.netin sivuilla. Pitää tästä ensin kotiutua, jotta voin sitten kirjoittaa sen. (lisäys: artikkeli valmis: Arsenie Boca)

Isä Arsenie syntyi vanhassa Itävälta-Unkarissa ja kuoli vielä silloin sosialistisessa Romaniassa. Hän koki vainoja, vankilatuomioita ja pakkotyöleirejä 1940- ja 1950-luvuilla maan kanaalityömailla, joita pidettiin pahimpina rangaistuspaikkoina koko Romaniassa.

Hänen Drăgănescun kirkkoon maalaamansa ikonit ja seinämaalaukset olivat vaikuttavia aiheiltaan ja tyyliltään. Hänestä on sanottu, että hänellä oli ennaltanäkemisen kyky ja se näkyy joissain hänen seinämaalauksissaan, joissa on esitetty mm. avaruussukkula kauan ennen sen keksimistä ja avaruuteen lähettämistä ja jopa langaton puhelin varsin nykyaikaiselta vaikuttavan silmälasipäisen ja shortseissaan nojatuolissa istuvan nykyaikaisen miehen kädessä.

Toiset hänen ennustuksistaan kohdistuivat eräitä romanialaisia kirkollisia henkilöitä esittäviin seinämaalauksiin, joissa näille henkilöille on kuvattu sädekehät kuin kanonisoiduille pyhille jo ennen kuin heitä oli edes kanonisoitu.

Myös maalaus, jossa on yhdistetty ylösnousemus taustalla olevaan maailmanlopun apokalyptisiin kuviin, oli sykähdyttävän vaikuttava. Isä Arsenien hahmot ovat usein vaaleita, harsomaisia, aivan kuin jotenkin eteeriseen ja astraaliseen hahmoon kuvattuja. Kauniita ja vaikuttavia, ajatuksia herättäviä ja pysäyttäviä.

Hautausmaa kirkon kupeessa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Vierailu tässä kirkossa teki vaikutuksen ja herätti voimakkaita tunteita. Siisti ympäristö ja kaunis romanialainen hautausmaa kirkon vieressä lisäsivät tunteen syvyyttä ja kauneutta.

Suosittelen lämpimästi vierailua Drăgănescun kirkossa, jos satut Bukarestissa päin liikkumaan. Sinne ei ehkä pääse kovin helposti perille julkisilla kulkuvälineillä. Ainakin Mihăileştiin asti pääsee helposti ja siitä on Drăgănescuun vain muutaman kilometrin matka, jonka voi vaikka taittaa jalkaisin, jos ei halpaa taksia raaski ottaa. Taksin tosin voi ottaa jo vaikka Bukarestista, eikä silloinkaan vielä konkurssiin jouddu. Kirkko näkyy rantaa pitkin ajettaessa tekojärven rannalla ja sinne on helppo suunnistaa.


Hannu
elämän matkaaja

038. Vierailu Mustanmeren rannalla toi mieleen monenlaisia ajatuksia

Viikonvaihteen loppu meni mukavasti Mustanmeren rannikolla Rooman keisari Flavius Valerius Constantinuksen eli ortodoksisen kirkon pyhäksi kanonisoiman Konstantinos Suuren mukaan nimensä saaneessa kaupungissa, Constanțassa, suomalaisittain Constantsassa, Kaakkois-Romaniassa, Dobrodžan alueella. Tämä Tonavan alajuoksun ja Mustanmeren välillä sijaitseva Pohjois-Dobrodža kuuluu Romanialle, kun se sijaan Etelä-Dobrudža (Южна Добруджа) Bulgarialle, joka on siinä ihan vieressä.

Constanțan satamaa ja allonmurtajaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Constanța on kaunis kaupunki suuren veden äärellä. Ihan erilainen kuin maan suurin ja samalla sen pääkaupunki, lähes kaksimiljoonainen Bukarest (București). Olen pari kertaa joutunut / saanut ajaa autolla pääkaupungissa ja joka kerta on hirvittänyt, ajottain jopa pelkästään kyydissä ollessakin. En siis ajele mielellään siellä. Constanța on toista maata, vaikka nyt en siellä ajellutkaan muuta kuin moottoritietä pääkaupungista.

Kaupungin lähistöllä sijaitsevat kuuluisat Mamaian noin 13 kilometriä pitkät hiekkarannat, jossa aikanaan etenkin sosialistisen Romanian aikaan vieraili paljon myös suomalaisia juhlimassa itäsaksalaisten ja muiden itäblokin ja toki muidenkin länsimaiden ihmisten kanssa. Nyt rannat ovat ilmeisesti jonkin verran hiljentyneet ulkomaisista turisteista, jotka vaativat ja odottavat rahallensa vastinetta eri tavalla, mitä Romania voi tässä tilanteessa tarjota. Vaikka alue on kaunis, laaja ja mukava, länsituristit suuntaavat helposti matkansa Espanjaan tai Kreikkaan tai muihin ns. länsimaisiin turistirysiin. Oman maan kansalaiset, romanialaiset, sen sijaan viettävät siellä kesäisin paljonkin aikaa. Sesonki alkaa vapusta ja kestää jonnekin syksyn lämpimiin.

Suomessa huomasin jopa tuttavapiirissäni tiettyä varauksellisuutta Romania-turismia ja myös maan tuotteita kohtaan. Kun kerroin joillekin suomalaisille vaikkapa maan mainioista romanialaisista viineistä, joku ihmetteli ääneen: ”Tehdäänkö Romaniassa viiniäkin?” - Tällaisen ihmisen pitäisi hieman sivistää itseään. Tehdään, ja hyvää tehdäänkin. Niitä hyviä viinejä ei vain sitten aina tuoda Suomeen. Muutakin aiemmin moitittua, nykyisin oikeasti ihan erilaisia hyviä tuotteita tehdään Romaniassa, kuten vaikkapa Dacia, auto, jota valmistetaan 1968 nykyiseen Mioveniin rakennetussa autotehtaassa lähellä Piteștiä yhdessä Renaultin kanssa.

Suomalaisten väärät kuvat Romaniasta ja romanialaisista eivät rajoitu pelkästään tuotteisiin. Suurella osaa meistä on myös väärä kuva ihmisistä, romanialaisista. Kuvaa ovat vääristäneet joka kesä Suomeen ja moneen muuhun läntiseen maahan saapuvat romanialaiset ja bulgarialaiset kerjäläiset, joiden perusteella kaikki romanialaiset on leimattu samanlaisiksi. Tämä on täysin väärä kuva, eikä kerro ollenkaan totuutta mukavista ja vieraanvaraisista romanialaisista. Kerjuulle lähtevä joukko romanialaisia edustaa vain yhtä etnistä ryhmää koko Romanian kansasta. He eivät ole tyypillinen kuva romanialaisista.

Romaniassa on useita erilaisia etnisiä ryhmiä, joita on historian saatossa – jopa aika äskettäinkin – kohdeltu kaltoin. Maasta löytyy romanialaisten – vanhojen traakialaisten ja daakialaisten jälkeläisten – lisäksi runsaasti unkarilaisia, juutalaisia ja monien muiden mm. entisten sosialististen maiden ihmisiä. Osa heistä – kuten saksalaiset tai juutalaiset – ”myytiin” aikanaan lähihistoriassa omaan maahansa tai pois Romaniasta hyvään dollarihintaan, osa heistä – kuten vaikkapa armenialaiset ja unkarilaiset – ovat kokeneet ankaria vainoja ja pakkoleirejä. Unkarilaisista on maailmalla, Suomessakin, puhuttu, koska he ”osasivat markkinoida” asiaa, mutta armenialaiset ja siinä ohessa kreikkalaiset on unohdettu ja he ovat joutuneet selviytymään omillaan, ilman valtion tai ulkopuolisten tukea. Luottaen vain sukuunsa ja itseensä ja kovaan työhön.

Joku on luonnehtinut Romaniaa maaksi, joka on äärettömän rikas – lähes paratiisi – ja jonne aina aika ajoin saapuu joku tunkeutuja – valloittaja – joka ryöstää maan rikkauksia. Näin ovat tehneet roomalaiset ajanlaskumme alkuaikoina ja keisari Trajanuksen toimin 100-luvulla ja sen jälkeen – pyynnöstä tahi pyytämättä – milloin ottomaanit tai slaavit ja maan on täytynyt nousta aina vain uudestaan valloittajien aiheuttamasta alennustilasta. Maassa on tuottavia maanviljelysalueita ja rikkauksia maaperässä niin paljon, ettei kenenkään romanialaisen tarvitsisi nähdä nälkää, jos vain itse haluaa tehdä asian eteen jotain: mennä kouluun, tehdä työtä ja rakentaa maata.

Asiaa ovat usein vaikeuttaneet pitkässä historian saatossa ns. poliittiset tai muunlaiset välistävetäjät, jotka ovat hallitessaan tai muuten omatessaan riittävästi vaikutusvaltaa, keränneet omaisuutta – kuten tiernapojat sen sanovat – ”vääryydellä ja viekkaudella”. Ilmiö, joka on tuttua toki monessa muussakin maassa Euroopassakin.

Presidentinvaalit näkyvät kaikkialla. Kaduilla on runsaasti vaalimainoksia.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Juuri nyt maa on jälleen kerran valinkauhassa. Maassa on presidentinvaalit ja valittavina on kaksi kandidaattia, jotka edustavat erilaista puoluekantaa ja ilmeisesti tai todennäköisesti erilaista maailmakuvaa suhteessa Romanian hallitsemiseen. Toinen on erään suuren kaupungin pormestari ja toinen lakimies. Mielenkiintoista nähdä, mikä suuntaus voittaa ja onko tuo suuntaus sitten oikeasti sellainen, miltä se nyt näyttää.

Maukas kala-ateria Constanțassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Mm. tällaisin ajatuksin kävin Constanțassa. Päätimme Constanțan matkan Mustanmeren rannalla, sataman läheisyydessä sijaitsevassa On Plonge-ravintolassa maukkaaseen kalaruokaan. Antaumuksella söin Karppi-saramuraa mamaligan kanssa ja juoksupoikana oli Nikuliţelin alueelta lähtöisin olevaa Curtea Regala -valkoviiniä. Hyvee ol! Vanha alkaa tosin jo väsyä matkustamiseen, mutta jos vielä yksi reissu pohjoisempaan ja sitten lentämällä Lontooseen, josta Tampereelle kirkkolaulupäiville. Eiköhän sen jälkeen pahin matkakutina ala jo helpottaa ja voisi vaikka siirtyä kotiin saunomaan.


Hannu
elämän matkaaja

lauantai 8. marraskuuta 2014

037. Paikallisten herkkujen äärellä

Romaniassa voi kokea vielä monia sellaisia asioita, jotka meillä Suomessa on jo lähes kokonaan hävinneet tai häivytetty jonkinlaiseen moderniin ns. hyvinvoinnin mukanaan tuomaan elintapasoppaan. Meillä ostetaan mm. lähes kaikki ruoka marketeista ja toisinaan jopa puolivalmiina ja eineksinä. Itsellämme ei kai ole enää oikein aikaa tehdä hyvää ruokaa. Romaniassa tuota aikaa on ja haluakin sekä tietysti sitä kaiken "aata ja oota": tieto-taitoa.

Bukarestin syksyisellä mataloustorilla herkkuja hakemassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Rankan ajomatkan jälkeen on ollut mukava viettää rauhallista lepopäivää. Kävin hakemassa hieman paikallista valuuttaa, jotta en enää joutuisi euroineni hankaliin tilanteisiin. Kävimme myös eräänlaisella syksyisellä agrifestivaaleilla tai olisiko se ollut jonkinlainen syksyinen maataloustori, jossa ihmiset myivät omia maataloustuotteitaan, tekemiään, jatkojalostamiaan tai viljelemiään.

Perinteisiin paikallisiin asuihinsa pukeutuneet naiset möivät sarmalea, jonka voi sitten syödä paikan päällä tai viedä kotiinsa kuten me.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Torilta löytyi niin juustoja kuin monenlaisia muitakin elintarvikkeita: hedelmiä, juureksia, lihaa, kalaa, hunajaa, viiniä, mehuja, erilaisia paistoksia, kakkuja, leivoksia, keksejä ja myös ihan valmista perinneruokaa. Ostimme sarmalea ja mamalikaa, siis maissipuuroa, hunajaisia tyrnimarjoja ja jopa pastoroimatonta olutta.

Hunajaa ja muita mehiläistuotteita erilaisissa muodoissaan oli myös myytävänä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Laitoimme niistä osan sitten iltaruokapöytään ja herkuttelimme noilla perinteisillä romanialaisilla ruoilla, jota täydensimme vielä taitavan emäntämme tekemällä sakuskalla – leivän päälle laitettavalla, kielen mukanaan vievällä kasvis-sieni-munakoiso-sekoituksella. Romanialainen sakuska on hieman eri asia kuin venäläinen zakuska, joka tarkoittanee enemmän yleisesti ruuan alkupaloja.

Ylinnä sarmale ja makkaroita, lasisssa must-mehua, vasemmalla sakuskaa ja lasin oikealla puolella mamalikaa.
(Kuva(c) Hannu Pyykkönen)

Pääruokana olivat sarmale, eräänlaiset romanialaiset versiot ”kualkiäryleistä” tai kreikkalaisia dolmateista kotitekoisella makkaralla sekä mamalikalla, siis maissipuurolla höystettyinä. Juomana oli must-mehua. Sana ”must” tulee latinasta - vinum mustum, “nuorta viiniä” - lähes alkoholitonta viinimarjoista puristettua mehua. Erittäin maukasta. Valmistettiin muuten siinä torilla puristamalla marjoja kierreprässillä.

KIerrepuristin, jolla tehdään must-mehua torilla.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Huomenna on sitten taas matkapäivä, kun huitaisemme vielä Mustallemerelle sumuja katselemaan. Eilinen ja tänmä päiväkin on ollut erittäin sumuista, katsotaan millaista on huomenna.


Hannu
elämän matkaaja

037. Romanialaista rulettia hernerokkasumussa

Matka läpi Euroopan jatkuu. Puolasta siirryttiin Slovakiaan ja siellä maineikkaaseen ja vanhaan Prešovin kaupunkiin. Prešovista jatkettiin läpi Slovakian ja Unkarin Romaniaan. Sää on ollut armollinen: parhaimmillaan +24 astetta lämmintä, yleensä noin +15 astetta. Ei siis valittamista. Syksy ei ole ollenkaan niin pitkällä kuin Suomessa, jossa se taitaa olla jo vaihtunut talveksi.


Joulua odotetaan jo Prešovissa.
(Kuva (c) HAP)

Prešov on Tsekinmaan ja Slovakian autokefalisen kirkon nykyinen pääpaikka.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Prešovista löytyy myös useiden muiden kristillisten kirkkojen, mm. roomalaiskatolilaisten ja uniaattien eli kreikkalaiskatolilaisten kirkkorakennuksia. Tässä luterilainen kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Puolassa ei kukkarossa ollut ainoatakaan zlotia, Slovakiassa kävivät eurot, mutta sitten taas Unkarissa eivät. Olisi pitänyt olla forintteja. Ei ollut, oli vain luottokortti – se kävi. Unkarin läpi mentiin myös melko nopsaan. Ei turhia pysähdelty.

Aamukahvi jossain Slovakiassa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)
Unkarissa kohtasimme taas massiivisen poliisikontrollin. Olisikohan ollut kaksi kolmekymmentä poliisia ja monenlaiset kertoesteet, joiden läpi piti mennä, kun moottoritiellä oli joku ratsia. Eivät taaskaan etsineet näköjään meitä, koska laskivat läpi ihan suosiolla.

Kaiken kaikkiaan tuo liikennekulttuuri noissa entisissä itäblokin maissa on hirveää. Autolla ajo on riski monessa maassa. Jos et itse tee virhettä ajaessasi, niin ihan varmasti kymmenet muut tekevät. Onneksi ei koskaan kohtalokkain seurauksin kohdallamme, vaikka liian usein ”läheltä piti”. Nämä ihmiset täällä eivät osaa ajaa moottoriteillä eivätkä liikenneympyrässä. Turvaväli on tuntematon käsite autoilijoille ja heijastimet jalankulkijoille. Ohittelu on hirveää ”itäblokin rulettia”, joissa pahimmissa tapauksissa syyttömät ja oikein ajavat menettävät henkensä noiden hullujen kuskien takia. Tällaisia kohtasimme lukuisia matkallamme etelään.

Unkarin rajalla katsottiin ensimmäistä kertaa rajalla passimme, koska Unkari ei ole Schengen-maa. Melko muodollinen toimenpide ja matka jatkui lähimpään ruokapaikkaan, josta onneksi sai ruokaa vaikka luottokortilla.

Teiden kunto on melkolailla hyvä. Ne ovat päällystettyjä ja suuria reikiä ei tällä ressulla ole löytynyt. Joissain on kyllä erilaisia heittoja ylös tai alas, mutta parhaimmillaan taidettiin ajella reippaasti yli satasta – moottoriteillä jopa yli 130, pahimmillaan ohituksissa noin 170 laudassa.

Teiden leveys on vain melko kapea. Kun siinä kohtaavat kaksi rekkaa, väliin ei jää paljoa. Asian tekee vielä mielenkiintoiseksi se, että vauhti autoilla on melkoinen. Niin ja mielenkiintoa ja rulettia lisäävät ja pahentavat nuo edellä mainitut hurjastelijat, joilla on ilmeinen kiire kuolemaan. Risteyksistä voi usein laskea, kuinka monta kuolemaa siinä on lähiaikoina tapahtunut. Tienvarsilla on ristejä, palavia kynttilöitä ja kukkia muistuttamassa näistä.

Kapeilla teillä vastaantulevien valotkin häikäisvät eritavalla.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Maisemat ovat ajoittain huikaisevat. Ylös Karpaateille serpentiinejä pitkin ja toiselta puolen alas. Välillä kauniissa jokilaaksossa, usein pienten kylien läpi, jolloin vauhdin pitää laskea aina 50 km tunnissa. Monissa kylissä odottaakin siten poliisi, jotta hän saisi hieman ”palkanlisää” hurjastelijoilta. Me pääsimme jälleen läpi ilman ainuttakaan sakkoa.

Sumussa kahdella kaistalla neljässä autorivissä kohti Bukarestiä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Romaniassa odotti sankka sumu. Mustallamerellä oli satamat suljettu sumun vuoksi ja hieman se paikoitellen haittasi ajoa tielläkin. Laitoimme varalta sumuvalot päälle Bukarestia lähestyessämme. Pääsimme onnellisesti perille ja lepo tekee nyt terää. Ajattelin ensin, että tämä olisi kääntymispisteeni, mutta eipä olekaan. Huomenna etenen vielä etelämmäksi ja idemmäksi ja kerrottaan siitä sitten myöhemmin.


Hannu
elämän matkaaja

perjantai 7. marraskuuta 2014

036. Kontrolloimattomina kontrolloidussa Euroopassa

Żurek on hyvää.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Matkani alkoi sanoisiko melko hulluissa merkeissä. Monta päivää olen miettinyt, miten mahtoikaan kainuulaiselle mummolle käydä Moskovaan menoretkellä. Toivottavasti hyvin! Itse jatkoin jonkinlaista hulluutta tällä omalla matkallani lähtemällä melko nopealla aikataululla jälleen kerran – jo toisen kerran muuten tänä vuonna – Euroopan turneelle. Nyt taas autolla, tällä kertaa en tosin omallani enkä matkailuautolla vaan henkilöautolla.

Hyvän ystäväni kanssa aloitimme matkan tiistaina marraskuun alussa menemällä ensin lautalla Viroon, jossa yövyimme Pärnussa Itämeren rannalla Rannahotellissa merinäköalalla Riianlahdelle. Virosta matka jatkui läpi Latvian ja Liettuan Puolaan, jossa yövyimme seuraavan yön taas tutussa paikassa hotelli Szufladassa Augustowissa. Eipä ollut kova hinta aamiaisen kanssa, alle kaksikymmentä euroa per pää. Mutta ajankohta onkin parasta taloudelliselle matkailulle.

Tallinasta Pärnuun oli ajomatka noin kaksi tuntia ja reilut sata kilometriä, mutta Pärnusta Augustoviin oli jo noin kahdeksan tuntia ja kuutisen sataa kilometriä. Augustowissa odotti siten palkinto Żurek tai Zhurek – kuinka vain. Aivan mainio puolalainen perinneruoka: makkaroilla ja kananmunalla höystetty sosekeitto koverretun leivän sisässä.

Narevin ortodoksinen kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Augustowista matka jatkui sitten jälleen muuttuneen suunnitelman mukaan – aiemmin muutos tapahtui vahingossa, nyt tarkoituksella – Nareviin, tapaamaan isä Vasilia ja hänen maatuskaansa Zojaa.


Hajnowka ja koko tuo Itä-Puolan alue on Puolan ortodoksisinta aluetta, jossa sijaitsee lukuisia ortodoksisia kirkkoja ja myös luostareita. Olen joskus kirjoittanut parista noiden alueiden luotareista muualla: huhtikuussa 2013 Prawosławny Klasztor Żeński Narodzenia Najświętszej Maryi Panny w Zwierkachista eli Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymisen ortodoksista nunnaluostarista Zwierkahissa ja käänsin artikkelin Ortodoksi.netiin Grabarkan luostarista, Puolan Pyhästä Vuoresta, Święta Górasta.

Tällä reissulla ohitimme molemmat, mutta kuten jo kerroin kävimme kuitenkin tapaamassa ihastuttavaa maatuska Zojaa ja tarkoitus oli tavata myös isä Vasili, mutta hän olikin käymässä Hajnowkassa. Joimme teet Narovissa ja jatkoimme Hajnówkan kautta matkaamme kohti Slovakiaa ja Prešovia.

Hajnowkan Pyhän Kolminaisuuden kirkko.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)



Puola on suuri maa ja sen ”ylittämiseen” menee autolla paljon aikaa. Lähdimme Augustowista noin klo kahdeksan maissa ja olimme perillä Slovakiassa noin klo kahdeksan jälkeen illalla. Tiukka päivä, jossa tuli rikottua kaksi antamaani lupausta: että en aja pimeään aikaan Puolassa enkä pimeässä serpentiineillä. Molemmat jouduin tekemään, Etelä-Puolassa ja Karpaatteja ylittäessämme.

Prešov on viehättävä kaupunki, jonka historia ylettyy kauaksi ja joka on monen uskonnon keskuspaikka. Siellä sijaitsee kirkot niin roomalaiskatolilaisilla kuin kreikkalaiskatolilaisilla eli uniaateilla ja protestanteilla, mutta se on myös Tšekin maan ja Slovakian autokefalisen ortodoksisen kirkon pääpaikka nykyään melkoisen hämmingin ja sekasotkun jälkeen. Noista sotkuista voi lukea lisää Ortodoksi.netin uutisista, jonne olen niitä kirjottanut (kts. Ortodoksi.net).

Tämän matkan erikoisuus on ollut kaksi tiukkaa kontrollia, jonka suorittivat – ei suinkaan poliisit – vaan rajamiehet kaukana maansa rajoilta. Ensin meidät pysäytettiin Liettuassa samaan aikaan kun taivaalla näkyi Kaliningradin yllä lukuisia suihkukoneiden savuvanoja ja toisen kerran pistoolein varustautuneiden puolalaisten rajavartijain toimesta Augustowin alapuolella ja he tutkivat tarkkaan kaikki paperimme, ennen kuin antoivat luvan jatkaa matkaa. Ukrainan tilanne näkyy täälläkin lisääntyneinä kontrolleina ja erilaisia tarkastuksina, joiden kohteena ovat mm, ulkomaisin rekisterein varustetut autot ja myös yllättävästi rekat.


Mutta siti Pilsner Urquell maksaa baarissa puolen litran annoksenaeuron, joten hätä ei ole tuon näköinen.


Hannu
elämän matkaaja

tiistai 4. marraskuuta 2014

035. Enkelin matkassa poliittista turvapaikkaa hakemaan

Mummo ja hänen jalkineensa, molemmat matkalla Moskovaan
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)


Liikkuminen suurkaupungeissa on minun kaltaiselleni observoijalle ajoittain ongelmallista. Näissä kaupungeissa kun on niin paljon erikoisia ihmisiä, joiden katseluun menee tuhottomasti aikaa, ennen kuin heihin turtuu ja mieli tasaantuu, tunne häviää ja nämä ihmiset katoavat minunkin näköpiiristäni, mutteivät todellisuudessa kuitenkaan sieltä kaduilta.

Kun tällaisen ihmisen tapaa suurkaupungin ulkopuolella, vaikutus on suunnilleen sama, kun pikkupoikana 50-luvulla tapasin Joensussa ensimmäisen neekerin, joita nykyään mustiksi kutsutaan. Mustia he tosin olivat jo silloinkin, vaikka siitä on pitkä aika.

Efekti toimi eilenkin, kun matkustin junassa yhdessä kainuulaisen, minulle täysin tuntemattoman mummon kanssa VR:n Pendolinossa kotoa Helsinkiin. Kuhmosta kotoisin oleva – sananmukaisesti värikäs, ei siis musta – mummo oli matkalla Moskovaan ja istui minun paikkani vastapäätä pöydän toisella puolella. Tapasin tämän mummon jo junaan tullessani tupakalla asemalaiturilla kirkkaan punaisessa pitkässä mekossaan ja turkoosissa viitassaan ja muutenkin varsin runsaasti ja erikoisesti koristeltuna: päässä höyhenin varusteltu vaaleanpunainen prinsessapanta, otsalla virkattu väikäs kukkapanta, erilaisia talismani-pusseja ja muita seitakoristeita, kaulaketjuja ja nauhoja rinnalla ja jalassa harmaat huopatöppöset.

Saatuani nyssäkkäni hyllylle ja istahdettuani, mummo virkkoi rauhallisesti käheällä äänellään: ”Hyvää päivää! Minne matka?” Tervehdin ja vastasin ja jatkoimme jutustelua. Hän kertoi olevansa matkalla Moskovaan loppuvuodeksi, minä Viroon, Puolaan ja minne nyt sitten kaikkeen menenkään. Jossain vaiheessa kyseltyäni kaikenlaisia juttumme meni kohdemaan kieleen, josta mummo totesi, ettei hän venättä osaa. Näytin hänelle älypuhelimeni ihmeellistä puhuvaa kielenkääntäjäohjelmaa, josta löytyi myös venäjä. Hän pyysi heti näyttämään, miten sanotaan venäjäksi: ”Haluan poliittisen turvapaikan.” Silloin kilisi jo eka kerran kellot päässäni. Kaikki ei ole nyt kunnossa.

Jutustelun yhteydessä selvisi monia asioita. Hän oli ollut naimisissa ja oli ainakin yksi lapsi, tytär, joka oli neuvonut olemaan hankkimatta älypuhelinta. Mummolla olikin tavallinen simpukka. Naimakauppa oli avannut ankeista oloista lähtöisin olevalla mummolle aikanaan ovia, mutta liitto oli päätynyt eroon ja kuvaan olivat astuneet erilaiset mielenterveysongelmatkin, joita sitten oli hoidettu erilaisissa laitoksissa. Lähellä Kouvolaa asui sisko, jota ei ollut tavannut vuosiin ja sisko ei halunnut tavata nytkään.

Myös uskonnosta mummo oli apua hakenut, mutta saanut omasta mielestään erittäin tylyn kohtelun. Luterilaisessa kirkossa pappi oli pyytänyt olemaan hiljaa ja kiroilematta, helluntailaisesta, vai olikohan se vapaakirkosta, hänet oli talutettu ulos miesvoimin. Kauna uskovaisia kohtaan oli siksi suuri. Ilmoitti eronneensa heti kirkosta. Ihan ei minulle selvinnyt, olivat nämä tapahtuneet äsken vai milloin vai ollenkaan.

Kun työskentelyni läppärin kanssa ei oikein onnistunut paikallani, mummoa vastapäätä, koska hän nosti jalat pöydälle, menin kahville ravintolavaunuun ja pohdin, mitä teen. Palattuani selvisi, että hän jää pois Kouvolassa ja odottaa parituntia Moskovan junaa. Näin sitten tapahtuikin.

Erilaisten sosiaalisesta mediasta älypuhelimella lukemieni kommenttien jälkeen, päätin sitten kuitenkin kertoa tästä mummosta junan konduktöörille, joka oli myös havainnoinut mummon ja totesi, ettei hän pääse Moskovan junaan, elleivät kaikki paperit ole kunnossa. Sanoin, että entäpä jos ovat, olisiko kuitenkin syytä auttaa häntä jotenkin, koska ei hänellä nyt ainakaan hotellivarausta Moskovassa ollut, liekö rahaakaan koko hotelliin. Minkäänlaisia matkatavaroita hänellä ei ollut, ainoastaan pieni punainen käsilaukku ja jalassa huopatöppöset. Minulle jäi kuva, että konduktööri mahdollisesti tekisi jotain asian eteen, joten poistuin paikalta vaunuuni, otin kuitenkin matkalla sinne valkoviinilasillisen ravintolavaunussa rauhoittuakseni edes hieman.

Paikallani pohdin sattuneita. Tulin vaunuun Mikkelistä, mummo seisoi tupakalla ja ihmettelin häntä jo ulkona. Vaunussa menin etsimään paikkaani, jonka kuvittelin olevan suuren istumaosaston keskellä. Ei ollut, siellä oli paikka numero 19, minulla oli 39, mummoa vastapäätä lastenvaunuosastolla, jollaiseen en ikinä varaisi normaalisti paikkaani. Nyt olin näköjään varannut. Muutoinkin koko matka oli yhtä auttamista: naista, joka jonotti tyhjään vessaan ja tuota mummoa.

Ei kaikki kai ole sattumaa. Kaikella on tarkoituksensa, aina se vain ei heti tule ilmi. Mummollakin oli laukussaan enkeliheijastin, liekö ollut heille sukua.

Hannu
elämän matkaaja