035. Enkelin matkassa poliittista turvapaikkaa hakemaan

Mummo ja hänen jalkineensa, molemmat matkalla Moskovaan
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Liikkuminen suurkaupungeissa on minun kaltaiselleni observoijalle ajoittain ongelmallista. Näissä kaupungeissa kun on niin paljon erikoisia ihmisiä, joiden katseluun menee tuhottomasti aikaa, ennen kuin heihin turtuu ja mieli tasaantuu, tunne häviää ja nämä ihmiset katoavat minunkin näköpiiristäni, mutteivät todellisuudessa kuitenkaan sieltä kaduilta.

Kun tällaisen ihmisen tapaa suurkaupungin ulkopuolella, vaikutus on suunnilleen sama, kun pikkupoikana 50-luvulla tapasin Joensussa ensimmäisen neekerin, joita nykyään mustiksi kutsutaan. Mustia he tosin olivat jo silloinkin, vaikka siitä on pitkä aika.

Efekti toimi eilenkin, kun matkustin junassa yhdessä kainuulaisen, minulle täysin tuntemattoman mummon kanssa VR:n Pendolinossa kotoa Helsinkiin. Kuhmosta kotoisin oleva – sananmukaisesti värikäs, ei siis musta – mummo oli matkalla Moskovaan ja istui minun paikkani vastapäätä pöydän toisella puolella. Tapasin tämän mummon jo junaan tullessani tupakalla asemalaiturilla kirkkaan punaisessa pitkässä mekossaan ja turkoosissa viitassaan ja muutenkin varsin runsaasti ja erikoisesti koristeltuna: päässä höyhenin varusteltu vaaleanpunainen prinsessapanta, otsalla virkattu väikäs kukkapanta, erilaisia talismani-pusseja ja muita seitakoristeita, kaulaketjuja ja nauhoja rinnalla ja jalassa harmaat huopatöppöset.

Saatuani nyssäkkäni hyllylle ja istahdettuani, mummo virkkoi rauhallisesti käheällä äänellään: ”Hyvää päivää! Minne matka?” Tervehdin ja vastasin ja jatkoimme jutustelua. Hän kertoi olevansa matkalla Moskovaan loppuvuodeksi, minä Viroon, Puolaan ja minne nyt sitten kaikkeen menenkään. Jossain vaiheessa kyseltyäni kaikenlaisia juttumme meni kohdemaan kieleen, josta mummo totesi, ettei hän venättä osaa. Näytin hänelle älypuhelimeni ihmeellistä puhuvaa kielenkääntäjäohjelmaa, josta löytyi myös venäjä. Hän pyysi heti näyttämään, miten sanotaan venäjäksi: ”Haluan poliittisen turvapaikan.” Silloin kilisi jo eka kerran kellot päässäni. Kaikki ei ole nyt kunnossa.

Jutustelun yhteydessä selvisi monia asioita. Hän oli ollut naimisissa ja oli ainakin yksi lapsi, tytär, joka oli neuvonut olemaan hankkimatta älypuhelinta. Mummolla olikin tavallinen simpukka. Naimakauppa oli avannut ankeista oloista lähtöisin olevalla mummolle aikanaan ovia, mutta liitto oli päätynyt eroon ja kuvaan olivat astuneet erilaiset mielenterveysongelmatkin, joita sitten oli hoidettu erilaisissa laitoksissa. Lähellä Kouvolaa asui sisko, jota ei ollut tavannut vuosiin ja sisko ei halunnut tavata nytkään.

Myös uskonnosta mummo oli apua hakenut, mutta saanut omasta mielestään erittäin tylyn kohtelun. Luterilaisessa kirkossa pappi oli pyytänyt olemaan hiljaa ja kiroilematta, helluntailaisesta, vai olikohan se vapaakirkosta, hänet oli talutettu ulos miesvoimin. Kauna uskovaisia kohtaan oli siksi suuri. Ilmoitti eronneensa heti kirkosta. Ihan ei minulle selvinnyt, olivat nämä tapahtuneet äsken vai milloin vai ollenkaan.

Kun työskentelyni läppärin kanssa ei oikein onnistunut paikallani, mummoa vastapäätä, koska hän nosti jalat pöydälle, menin kahville ravintolavaunuun ja pohdin, mitä teen. Palattuani selvisi, että hän jää pois Kouvolassa ja odottaa parituntia Moskovan junaa. Näin sitten tapahtuikin.

Erilaisten sosiaalisesta mediasta älypuhelimella lukemieni kommenttien jälkeen, päätin sitten kuitenkin kertoa tästä mummosta junan konduktöörille, joka oli myös havainnoinut mummon ja totesi, ettei hän pääse Moskovan junaan, elleivät kaikki paperit ole kunnossa. Sanoin, että entäpä jos ovat, olisiko kuitenkin syytä auttaa häntä jotenkin, koska ei hänellä nyt ainakaan hotellivarausta Moskovassa ollut, liekö rahaakaan koko hotelliin. Minkäänlaisia matkatavaroita hänellä ei ollut, ainoastaan pieni punainen käsilaukku ja jalassa huopatöppöset. Minulle jäi kuva, että konduktööri mahdollisesti tekisi jotain asian eteen, joten poistuin paikalta vaunuuni, otin kuitenkin matkalla sinne valkoviinilasillisen ravintolavaunussa rauhoittuakseni edes hieman.

Paikallani pohdin sattuneita. Tulin vaunuun Mikkelistä, mummo seisoi tupakalla ja ihmettelin häntä jo ulkona. Vaunussa menin etsimään paikkaani, jonka kuvittelin olevan suuren istumaosaston keskellä. Ei ollut, siellä oli paikka numero 19, minulla oli 39, mummoa vastapäätä lastenvaunuosastolla, jollaiseen en ikinä varaisi normaalisti paikkaani. Nyt olin näköjään varannut. Muutoinkin koko matka oli yhtä auttamista: naista, joka jonotti tyhjään vessaan ja tuota mummoa.

Ei kaikki kai ole sattumaa. Kaikella on tarkoituksensa, aina se vain ei heti tule ilmi. Mummollakin oli laukussaan enkeliheijastin, liekö ollut heille sukua.

Hannu
elämän matkaaja