161. Hiekassa aika katoaa

Keiteleen Hiekka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
[Kuvat suurenevat hiirellä klikkaamalla]

Olen saanut vierailla pari, kolme kertaa Keiteleen Hiekassa, paikassa, jonne nykyisestä Venäjän Karjalasta, silloin tosin vielä Suomen puolella olevasta ja Laatokan saaressa sijainneesta Konevitsan luostarista tuli ortodoksisia munkkeja viime sotiemme jälkeen evakkoon Suomeen. Kertaakaan en ole päässyt katsomaan Hiekan päärakennuksia, joista jokunen on yhä vielä pystyssä ja hyvässä kunnossa, sillä paikalla toimii edelleen maatila. Alkuperäisen Karjalassa sijainneen luostarin rakennuksineen Laatokan saarella olen nähnyt kerran. Se oli vaikuttava kokemus sekin.

Keiteleen Hiekan Konevitsan luostarin päärakennus oli aiempi maatilan päärakennus.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokelmista)

Hiekan hautausmaan portti
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta vähän ennen Keiteleen Hiekan maatilaa nimensä mukaisesti hiekkaisen tien varressa sijaitsee Hiekan hautausmaa, kaunis ja samalla mielikuvitusta kiehtova paikka, jossa aivan oikeasti, jos sille vain antaa mahdollisuuden – aika katoaa. Tilalle tulee ajattomuuden tunne, rauha, hiljaisuus ja heiveröinen aavistus ikuisuudesta. Ehkä näin vanhempana on mukana vielä ripaus kaihoa ja kaipuuta.

Hiekan hautausmaa on samoin kuin Heinäveden Valamon luostarin hautausmaa, puisten ristien valtaama. Suurin osa hautausmaa-alueesta on täynnä Keiteleen Hiekassa kuolleita, sotaa pakoon evakkoon lähteneitä munkkeja ja jokunen luostarin työntekijäkin siellä on. Siellä on myös joitakin ns. siviilien, siis ei luostarin asukkaiden hautoja.

Konevitsan luostarin vaiheissa on ollut monenlaista mutkaa sekä ylä- ja alamäkeä. 1300-luvun lopulla pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen toimesta perustetun luostarin toiminta lakkasi sotien jälkeen Neuvostoliitossa ja jatkui taas ”luterilaisessa” Suomessa, jossa koko luostarilaitos oli enemmistölle äärimmäisen vieras ja outo asia.

Aivan kuten alkuaikojen myllerryksissä, luostari aina aika ajoin historian saatossa hävitettiin ja tuhottiin ja se nousi aina tuhon keskeltä uudelleen kukoistukseensa. Myös tulipalot, näiden ruotsalaisten ohessa, tuhosivat luostaria ja sen irtaimistoa, niin että munkit joutuivat lähtemään jo tuolloin 1500-luvulla, evakkoon Novgorodiin.

Seuraavalla vuosisadalla suomalainen ”sotasankari”, Laiska-Jaakko, Jaakko de la Gardie, tuhosi luostaria ja rakensi sen puretuista materiaaleista luterilaisia kirkkoja. 1700-luvulla luostari palasi takaisin Venäjän alaisuuteen ja luostari herätettiin uudelleen henkiin 1718.

Seuraavien vuosisatojen aikana luostari koki niin nousuja kuin laskuja. Tulipalot vaivasivat yhä ajoittain, uutta rakennettiin paljon ja henkisellä puolellakin koettiin niin hyvä aikoja kuin huonojakin aikoja muun muassa surullisen ajanlaskuriidan eli kalenterikiistan vuoksi.

Postikorttikuva Laatokan saaressa sijainneen Konevitsan luostarin yhden kirkon kirkkosalista ennen sotia olleessa loistossaan.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)

Suuri mullistus koettiin 1900-luvun alkuvuosikymmenien aikana, kun luostari tuli Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen, vaikka veljestö oli pääosin venäjänkielistä. Venäjän vallankumous oli aiheuttanut suuria ongelmia kirkolle ja ongelmat neuvostoliittolaisten osalta jatkuivat 1939-45 kun ensi alkoi Talvisota ja sen jälkeen Jatkosota, jotka pakottivat luostarin jälleen evakkoon, nyt siis tänne umpiluterilaiseen Suomeen.

Evakkoon lähdettiin Laatokan jäätä pitkin hevosilla.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)

Keiteen Hiekkaan luostari tuli 1940-luvun puolenvälin tienoilla ja Laatokan saari suljettiin kaikilta siviileiltä vuosiksi 1944-1990, jolloin alue oli sotilasalueena. Mm. luostarin hautausmaasta tehtiin jalkapallokenttä ja monia muita kauhistuttavia ”kirkon raiskauksia” tapahtui noina aikoina.

Konevitsan veljestöä igumeninsa Pietarin johdolla Keiteleen Hiekassa kellotornin edessä.
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokoelmista)

Suomessa olo oli myös vaikeaa. Veljestö vanheni, maataloustöihin ei riittänyt työvoimaa, kalusto ja kiinteistö rappeutuivat, kylmät ja ankarat sääolot huononsivat elinoloja ja ihmisiä alkoi siirtyä pois luostarista – kuka siviiliin, kuka palasi Neuvostoliittoon tai meni jonnekin muualle, toiseen maahan, toiseen luostariin. Eläminen alkoi olla vaikeaa taloudellisessakin mielessä ja viimein niittinä oli omalla tavallaan myös se, että luostarin viimeinen johtajakin siirtyi siviiliin.

Mikkelin ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu Konevitsan luostarin noviisi Vasili Gladtsin (30.10.1892 Pietari - 14.2.1965 Mikkeli).
Kukahan hänkin oli ja miksi on Mikkeliin haudattu?
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Monien muutosten ja vaikeuksien kautta jäljellä oleva veljestö päätettiin viimein siirtää muutama vuosi aikaisemmin perustettuun Uuden Valamon luostariin v. 1956, jolloin muutti enää vain yhdeksän veljestön jäsentä. Hautausmaalla oli jo enemmän veljestön jäseniä kuin Valamoon muuttajia.

Kaiken tuon voi jollain tasolla aistia, kun vierailee Keiteleen Hiekan hautausmaalla. Surun ja sen, että moni oli joutunut jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan ”vieraaseen maahan”, missä kuoli yksin, unohdettuna eikä kukaan sukulainen edes tiedä, missä hauta on.

Simeonin ja Annan grobu Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Itse löysin yhden haudan tarinan jälleen vanhasta Aamun Koitosta. Ja mielenkiintoinen oli tämäkin tarina, joka kertoo Simeon Tuiskusta, joka on haudattu vaimonsa kanssa Keiteleen Hiekkaan ja heidän haudallaan on grobu, ortodoksinen, pieni hirsistä rakennettu, pientä taloa muistuttava hautamuistomerkki.

Simeon Tuisku on hautakiven mukaan syntynyt 18.5.1870 (ilmeisesti ns. vanhan kalenterin mukaan) ja kuollut 14.10.1952 eli muutama vuosi ennen Keiteleen Hiekan lopettamista. Hänen vaimonsa Anna, os. Dubonen (Tuupanen), syntyi 29.9.1881 ja kuoli jo aiemmin eli 9.8.1946, heti kohta sodan päätyttyä.

Aamun Koiton arkistoista löydetyssä kuvassa ovat kuvattuina Roman ja Simeon Tuisku Valamon luostarissa 1930-luvulla.
(Kuva © Aamun Koiton arkisto)

Aamun Koitto vuodelta 1981 kertoo, että grobu pystytettiin tuona vuonna 1981 Simeon Tuiskun lapsien, Roman Tuiskun ja Maija Ikäläisen toimesta. Se siunattiin 25. päivänä toukokuuta 1981 ja mukana toimituksessa olivat mm. Joensuun piispa Aleksi, silloinen Valamon luostarin johtaja, igumeni, myöhemmin Oulun hiippakuntapiispa, metropoliitta, nyttemmin eläkkeellä oleva Panteleimon sekä muutama muukin Valamon veljestöstä,. Mukana oli myös pappisseminaarilainen, joka vielä silloin käytti nimeä Jorma Heikkinen, nykyisin hänet tunnetaan Joensuun piispa Arsenina, joka vuoden 2018 alusta hoitaa apulaispiispana ja väliaikaisena myös Kuopion ja Karjalan hiippakunnan piispan tehtäviä.

Siemeonin poika Roman Tuisku (s. 4.10.1920 Suojärvi - k. 27.5.1993 Rovaniemi) on haudattu Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalle.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suojärven Hallakylässä syntynyt Simeon Tuisku pääsi ortodoksien tietoisuuteen teosta, jota tiettävästi ei kukaan Laatokan-Karjalan asukas aiemmin ollut tehnyt – onkohan hänen jälkeenkään: hän teki pääasiassa jalkaisin pyhiinvaelluksen pyhään maahan, Jerusalemiin ja Vapahtajan asuinsijoille. Tiedetään, että hän joutui käyttämään myös hieman rautatiekuljetusta ja osan matkasta hän teki laivalla, kun ylitti merta.

Simeonin pyhiinvaellusta edesauttoi hänen ammattinsa. Hän oli näet räätäli ja tekemällä välillä räätälintöitä, hän saattoi kustantaa matkan. Sen lisäksi matkaa edisti hänen venäjänkielen taitonsa, jonka hän oli hankkinut nuoruudessaan, kun työskenteli Pietarissa.

Tiedetään, että Simeon Tuisku vietti kaikki talvet Valamon luostarissa – siis Laatokan saarella ennen Suomeen siirtymistään. Ennen sotia hän ennätti kerätä rahoituksen ja rakennuttaa Suojärven Hallaselkään ortodoksisen rukoushuoneen, tšasounan. Viimeiset vuotensa ennen kuolemaansa 1952 hän sitten vietti Keiteleen Hiekassa.

Keiteleen Hiekan hautausmaalta löytyy myäs Simeon Tuiskun sukulainen, veljen vaimo Akulina Rötsä (11.6.1875 - 10.6.1948)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Eli mielenkiintoisia tarinoita noiden Keiteleen Hiekan hautoihin liittyy ja tässä oli vasta ensimmäinen. Muitakin varmaan on ja niiden aika tulee sitten, kun on aika. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan yksi hauta, jonka äärellä viime kesänä kävin. Haudassa oli ilmeisesti kaksi Vänttiä, Pekka ja Kauko Väntti, joista Pekka eli vuodet 1898 – 1947 ja tuo Kauko oli kuollut 1954 Ranskassa.

Pekka ja Kauko Väntin hautakivi heinikon suojassa Keiteleen Hiekassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Heti liitin mielikuvistuksessani Kaukon varmaan muukalaislegioonaan tai mihin kaikkeen sitä nyt Ranskassa kuolleen voisikaan liittää. En tosin oikeasti tiedä hänestä mitään muuta kuin nuo hautakiven tiedot: syntynyt vuonna 1925 ja kuollut heinäkuussa 1954. Mutta jospa hänenkin tarinansa joskus selviäisi.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S. Tätä kirjoittaessani selvisi, että Simeon Tuisku on kaukainen sukulaiseni. Hän oli isäni 7. serkku ja hänen poikansa Roman siis minulle 8. serkku.

(Kirjoituksen lähteet: kirjoittamani Ortodoksi.netin artikkeli ”Konevitsan luostari”  sekä Aamun Koiton nr. 14-15/1981 artikkeli ”Grobu pyhissäkävijän haudalle”)

Katso vielä YouTube-tarina Keiteleen Hiekasta, "Tarina rannekellosta ja kenotafista":

EDIT 14.1.2018: Simeon eli Simo Tuiskun pyhiinvaellusmatkasta löytyi matkakertomus sotavuoden 1944 Aamun Koiton numerosta 8/1944. Ko matkakertomus "Pyhiinvaellus Palestiinan pyhille paikoille" löytyy Ortodoksi.netin sivuilta osoitteesta:
http://www.ortodoksi.net/index.php/Pyhiinvaellusmatka_Palestiinan_pyhille_paikoille