lauantai 31. toukokuuta 2014

009. Yksin vai yhdessä

Yksinään matkustamisessa on omat etunsa, jos lie yhdessä matkustamisessakin. Huomenna saan miehistön maantielaivaani ja tilanne siis muuttuu loppuajaksi osaltani yhdessä matkustamiseksi. Voi olla, ettei tule kirjoiteltua yhtä usein näitä matkajorinoita. Mutta katsotaan.

Yksin on helppo suunnitella ja valita reitti. Ei tule erimielisyyttä, minne mennään, päätökset ovat aina yksimielisiä. Yhdessä löytyy jo monia erilaisia vaihtoehtoja reittivalinnoille. Tilannettani helpottaa tosin huomattavasti, että yksi mukaan lähtevistä on suunnitellut reitin jo melko tarkkaan etukäteen. Minun ei tarvitse kuin istua autossa. Saa nyt nähdä, onko se käytännössä noin helppoa.

Yksin matkustamisessa on kyllä omat huonot puolensakin. Jos haluaa nähdä kunnolla jonkun kohteen tien varrella, ei auta kuin pysähtyä, jos voi. Aina täällä kapeilla saksalaisilla teillä ei voi ja bussipysäkkejäkin on vauraassa Saksassa yllättävän vähän. Paljon vähemmän kuin Suomessa. Moottoriteillä taas ei näe mitään, joten siellä ei kannata suuremmin ajella, ellei halua siirtyä jonnekin nopeammin. Ajaminen täällä on pitkälti siirtymistä suunnitellusta paikasta A suunniteltuun paikkaan B. Siinä ei suuremmin inspiroida, kun liikkuu tällaisella seitsemän metriä pitkällä koslalla. Kaupungeissakin on aina mielenkiintoista ajella kapeilla kaduilla ja arvuutella pääseeköhän perille vai joutuuko peruuttamaan. Joka sitten onkin taas ihan oma juttunsa.

Yhdessä matkustamisessa on omat etunsa. Yksi ajaa, toinen katsoo kartasta lisätietoja, koska navigaattori ohjaa aika ajoin minne sattuu, peltoteille. Muut sitten voivatkin katsella rauhassa maisemia, nauttia virvokkeita, pelata korttia tai mitä nyt tekevätkään turvavöissä omalla paikalla. Tänään lähtiessäni Hollannista jouduin eka kerran reivaamaan matkan suuntaani uudestaan. Jouduin niin pienelle peltotielle, että käännyin takaisin ja menin suosiolla moottoritielle.

Kyllähän tämä yksin matkustaminen on lisäksi ollut hermoja lepuuttavaa, vaikken nyt mitenkään stressaantunut olekaan. Huomasin, etten ollut pariin päivään ottanut verenpainelääkkeitäkään ja olo oli ihan mukava. Mutta on siinä omat etunsa yhdessä matkustamisellakin. Seura on aina mukavaa.

Saksa on monella tapaa mukava maa, vaikka netti ei pelaakaan, kuten haluaisin. Nytkin täällä paistaa aurinko ja lämpötila on reilusti yli 20 asteen. Yritin ottaa iltapäivällä pienet päikkärit, mutta oli liian kuuma. Joten lepäilin vain ja otin sen jälkeen pyörän ja kävin kaupassa. Lähes kymmenen päivää reissussa ja ostin muuten ekat valkkarit täältä. Joten eipä ole paljoa maisteltu.

Asun nyt siis Saksassa lähellä Hollannin rajaa pienellä paikkakunnalla nimeltään Weeze. Miksi täällä? No siksi, kun täällä on Ryan Airin lentokenttä, jonne miehistöni saapuu sunnuntaina puolenpäivän aikoihin. Joku kertoi – en tiedä onko totta – että kenttä olisi vanha sotilaskenttä. Mutta suora lento Suomesta tänne joka tapauksessa lentää ja vieläpä melko pieneltä paikkakunnalta Etelä-Suomesta, jossa miehistöni asuu. Ne, jotka haluavat mennä Saksan teollisuusalueelle ja etenkin Duisburgiin, Esseniin tai Dortmundiin, lentävät tänne. Me emme mene sinne. Huomasin jo tässä päivänä muutamana, että täällä on todella paljon autoja. Ja noissa suurkaupungeissa vielä enemmän. Joten vaikkapa aamu- tai iltaruuhka täällä on aivan jotain muuta kuin Suomessa.

Edessä on siis todennäköisesti mukava reissu jossain päin Saksaa ja myöhemmin muuallakin. Olen nähnyt alustavan reittisuunnitelman, mutta en siitä paljoa muista. Mukavia kohteita siinä oli eri puolilla Saksaa. Mukana autossa on pyörät ja grillit ja muut vempaimet, joten eiköhän se lomailu maistu niiltäkin osin. Vaikkei nyt se netti pelaakaan joka paikassa.

Sen verran vielä tästä ”majapaikastani”, että se on tällainen saksalainen Stellplatz, joka onkin aika mielenkiintoinen systeemi täällä. Alue on tarkoitettu juuri matkailuautoille ja siellä on ”hyödykkeinä” vain sähkön saantimahdollisuus. Ei ole mitään saniteettitiloja tai muita huoltorakennuksia. Pelkkä paikka nurmikolla ja siinä vieressä sähkötolppa. Paikka maksetaan kuten parkkimaksu kuunaan automaatilla. Yksi vuorokausi viisi euroa ja sähkö yksi kilowattitunti 50 senttiä kolikkoina tolpan automaattiin. Joku oli tosin laittanut sen verran rahaa sisään ennen minua, että en ole vielä tarvinnut laittaa yhtään rahaa sähköön. Joten melko edullista ja ihan turvallistakin myös. Paikalla on nyt 5 – 6 autoa, vieressä mukava brittiläis-saksalainen pariskunta ja yhteishenki ihan mukavaa. Kysyjää autetaan mieluusti.

Tästä on matkaa noutokentälle noin kahdeksan kilometriä, joten saan nukkua aamulla pitkään ja ajella kaikessa rauhassa hakemaan miehistön. Paria heistä odotankin suurella innolla, toki muitakin. Onneksi huomenna nähdään.

Hannu
elämän matkaaja

perjantai 30. toukokuuta 2014

008. Campingelämää

En ole noissa aikaisemmissa jorinoissani kovin kauniisti käsitellyt leirintäalueilla asuvia ihmisiä. Pitänee selvyydeksi vielä kuitenkin sanoa, että ihan tavallisia ja mukavia ihmisiä he ovat. Heidän – tai ainakin aika monen heistä – elämäntyyli vain ajoittain ihmetyttää. Minusta ei olisi siihen, sen tiedän, siksi kai siitä kirjoitan. Mutta nyt kuitenkin asun heidän kanssaan ja sillä siisti.

Kävin tarkkailemassa aluetta ja sen ympäristöä tänään hieman enemmän. Sain viimein polkupyörän takakontista ja tein aamupäivälenkin läheiseen Noord-Deuringenin kylään. Asun todella maaseudulla. Ympärillä on hollantilaista, vauraan näköistä maanviljelysaluetta. Kauniita melkein samanlaisia tiilitaloja yhden tien varressa, kaikilla tonttuja tai muita pienoispatsaita suurilla tielle päin avautuvilla ikkunoilla. Pihassa pari kolme Volkkaria. Akapihalla maatilarakennukset. Kylässä yksi kauppa, kirkko ja koulu. Rauhallista elämää, tosin saattaahan se aika ajoin olla tylsääkin. Mutta työ pitänee ruodussa. Ei minusta olisi maanviljelijäksikään.

Tiet täällä ovat kapeita, päällystettyjä ja rauhallisia. Vastaan ei tule paljon autoja, paitsi ehkä tällä leirintäalueelle vievällä tiellä. Siinä ajelee jo useampi auto ja polkupyöräkin. Navigaattorini ohjasi minut eilen joitain tosi kapeita teitä pitkin peltoja kiertäen suoraan kohteeseeni. En valita. Mukava oli katsella maisemia, mutta vastaan tulijat hieman hirvittivät. Niistäkin tosin selvittiin, vaikka vastaan tuli yksi ihme ja kumma: kaksi tosi leveää, tuplarenkailla varustettua suurta traktoria, joissa oli isot perävaunut. Toisessa perävaunussa oli paljon ihmisiä istumassa tuoleillaan ja toisessa – baari ja ravintola. En tiedä, minne se oli menossa, mutta sellaista pellonreunatietä ne siellä ajelivat. Hyräilin mielessäni laulua ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ...”

Mansikoita suoraan viljelijältä, hänen omalta pellolataan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Nyt palattuani pyöräretkeltä, ajattelin tehdä ruokaa, mutta sorruin noihin mansikoihin ja pitänee siirtää lounasta myöhemmäksi.


Leirintäalue on todella laaja. Tänne mahtuu varmaan sadoittain vaunuja ja matkailuautoja, olipa viime yön vieressäni jopa kaksi pyöräilijää teltassa, Riding Dutchs. Vaikuttaa siltä, että suurin osa alueella asujista on ns. vuosipaikoilla eli heillä on pysyvästi vaunu tai muu rakennelma paikalla, jossa asuvat täällä ollessaan. Osa noista ”rakennelmista” oli sellaisia pyörillä kulkevia omakotitaloja. Huh! Toisessa laidassa aluetta – pienen tekolammen rannalla – on sitten tiilestä rakennettuja kauniita bungaloweja lasitettuine terasseineen. Niissä näytti asuvan pääasiassa meikäläisen ikäisiä, hieman köpsäkkää, kumarassa kulkevaa vanhempaa väestöä.

Lapsille täällä on monenlaista tekemistä. Vaikka siis kalastamista tuosta tekolammesta, johon lienee istutettu kaloja, leikkitelineitä moneen makuun kiipeilystä pomppimiseen, katettu, lämmin uima-allas, erilaisia pelikenttiä (tennis, jalkapallo, pingis, sulkapallo) ja vielä ulkoilmateatterikin vieressä olevan huoltorakennuksen yhteydessä. Pyörillä pääsee ympäri aluetta hyvillä päällystetyillä teillä tai voi ajella vaikka polkuautoilla. Tapasin eilen yhden sellaisen ja tässä se tarina vielä erikseen:

Pieni punatukkainen pisamanaamainen, noin 8-10-vuotias poika tuli matkailuautoni etuikkunan luo ja vilkutti. Vilkutin takaisin ja hän sanoi jotain minusta niin hauskalla kurkussa karahtelevalla hollannillaan, omalla äidinkielellään. En ymmärtänyt yhtään, mitä hän tarkoitti. Avasin oven ja kysyin saksaksi, mitä hän sanoi. Hän otti mukana olevan polkuauton peräkärrystä pahvilaatikon täynnä roskia ja näytti sitä ja sanoi taas tuon oudon hollantilaisen sanan.

Kesti kotvan, ennen kuin tajusin. Hän oli kahden kaverinsa – tytön ja pojan – kanssa keksinyt mukavan leikin. He toimivat leirintäalueen roskakuskeina ja varmaankin kysyivät minulta: ”Onko minulla roskia?” Eipä ollut vielä ennättänyt tulla niin paljoa, joten sanoin sen ja kerroin, etten ole saksalainen, vaikka saksaa puhunkin. Poika katsoi silmiini ja sanoi: ”Tiedän. Olet suomalainen.”

Jälleen oiva osoitus siitä, että pojat ovat poikia ja lapset lapsia kaikkialla – Hollannissakin. Ja fiksuja lisäksi.

Leirintäalueen huoltotilat ovat mainiot. Ei ihme, että paikalla on viisi tähteä. Suihku on moderni ja niitä on riittävästi, siis paljon, eikä kuten edellisessä paikassa: kaksi vessaa ja yksi suihku koko sen nurkkauksen ihmisille. Siellä oli aamulla jono kumpaankin. Täällä ei. Vettä saa suihkussa älykortilla, johon on ladattu rahaa. Raha kuluu sitä mukaa, kun vettä käyttää. Kannattaa siis ottaa kortti pois lukijasta saippuaa laittaessaan, niin säästää – vettä, rahaa ja luontoa. Kortti toimii samalla avaimena alueen porttiin, joka on suljettu muutoin koko ajan. Päärakennuksessa on kauppa, terassi ja ravintola, respa ja kymmenkunta pesukonetta, joissa voi pestä oman pyykkinsä.

Asukkaat ovat pääasiassa hollantilaisia, mutta on täällä pysyvillä paikoilla myös ainakin saksalaisia ja brittejä. Tällaisia ohikulkijoita – yön pari täällä viettäviä – on selvästi vähemmän. Suomalaisia tai edes skandinaaveja ei ole näkynyt ainuttakaan. Yksi selvä ero ihmisissä on – sen tajusin tuossa yhtäkkiä – täällä olevilla ihmisillä ei ainakaan näy käsissä tai muissa näkyvissä osissa tatuointeja. Mielenkiintoista!

Toinen mielenkiintoinen ilmiö kuvastaa tätä nykypäivää. Täällä olevien lukuisten perheiden äidit, joilla on mukanaan lapsia – iältään kymmen molemmin puolin – lähentelevät itse iältään jo kohta 45 – 50 vuotta. Mistä se kertoo? Täälläkin on uranaisia, jotka tekevät lapset vasta silloin, kun se on jo melkein liian myöhäistä eikä optimi-iässä noin 24-vuotiaina.


Joku ihmetteli, miksi en kerro näissä jorinoissa turistikohteista. No niistä voit itse lukea Internetistä minkä verran haluat ja monella kielellä lisäksi. Minä kun olen tyyliltäni tällainen observoija, tarkkailija, niin minun jorinat on tällaisia. Tänään katselin myös muuten lintuja – siis ihan oikeita sellaisia lentäviä – monenlaisia näin, kaikkia en edes tunnistanut kun olen varsinainen ”kornitologi”. Joutsen oli poikasiensa kanssa kanaalissa ja joku musta lintu – ei vaikuttanut oikein vesilinnulta – se suki itseään kanavan mättäällä veden äärellä. Pesässä – liekö ollut sen joutsenen – oli yksi iso muna. Hylättynä vai ei, en tiedä.

Pellolla on näkynyt harvakseltaan haikaroita. Käki kukkui eka kertaa – tai siis kuulin tänä kesänä – jo Saksassa. Kyyhkyset huhuilevat, joku närhen näköinen lintukin lenteli pellon laidassa, jolla oli fasaaneja. Tänne tullessa olin ajaa jonkun lintuperheen päälle, kun ylittivät tietä. Takana tulleet motoristitkin säikähtivät äkillistä luontoystävällistä pysähtymistäni, joka oli aiheuttaa vaaratilanteen todella. Nytkin ympärillä on mukava laulukonsertti, jonka tosin pilaa välillä ohitse ajavien autojen äänet. Mutta täydellisyyttä ei kannata tavoitella – niinhän taisi jo herra S. Dali sanoa aikanaan – sitä kun me emme hänen mukaansa saavuta koskaan.


Hannu
elämän matkaaja

torstai 29. toukokuuta 2014

007. Addiktina Hollannin maaseudulla

Hiljalleen matkan edetessä on käynyt yhä selvemmäksi, että kyllä minulla melkoinen tietokoneriippuvuus on. Välillä on näköjään melkoisia vieroitusoireita. Nyt niitä on sitten Hollannissa.

Kyllästyin hieman joihinkin Saksan vanhanaikaisuuksiin ja suunnistin seuraavaan maahan, Alankomaihin eli Hollantiin, puukenkien, tulppaanien ja tuulimyllyjen maahan, kuten se stereotyyppisesti myös tunnetaan. Löysin aivan viimeisen päälle hyvän leirintäalueen, jossa on melkein kaikki, mitä normaali ihminen tarvitsee: uima-allas, katettu ja avoin, monenlaista aktiviteettia ja hörvellystä, mutta se olennainen puutuu. Ilmainen Internet-yhteys. Tai on se, mutta ei pelaa, kun käyttäjiä on liian monta.

Täällä saa kyllä jälleen ostaa yhteysaikaa, mutta melko kovaan hintaan. Ilmainen tarkoittaa täällä sitä, että jos aiot katsella vähänkään enemmän netti, se ei toimi. Joten lienee syytä varautua vieroitusoireisiin.

Alueen kansa erottuu edellisen paikan ihmisistä jo pelkästään autojen perusteella. Kun edellisessä paikassa ajelivat Fordeilla, Opeleilla, Golfeilla ja Volkkareilla, täällä ajelevat Volvoilla, Bemareilla, Mersuilla ja Leksuksilla. No – ilmenikin, että paikka oli saanut muutama vuosi sitten viidennen tähden. Joten ihan luksusta. On sitten ihan eri asia, onko minulle tuolla mitään merkitystä, mutta kun hintakaan ei ollut paljon korkeampi, menköön nyt. Niin ja osa alueella majailevista ihmisistä on muutakin heimoa kuin sitä eteiskansaa, he asuvat bungaloweissa. Perheitä ja lapsia on paljon. Johtuneeko helatorstailomasta.

Paikka, jossa nyt majailen päivän tai pari, sijaitsee Denekampissa, melko lähellä Saksan ja Hollannin rajaa. Almelosta Nordhorniin menevän kanavan varrella. Lähin isompi paikka on Oldenzaal tai vielä isompi Enschede. Saksan puolella heti rajan takana on Nordhorn. Paikka löytyy myös netistä. Se on saanut nimesä joko kuuluisan Pirunsaaren vangin tai sitten ihan oikeasti perhosen mukaan: De Papillon.

Suuri alue jossain Hollannin ei-missään, keskellä hollantilaista maaseutua, missä seutu tuoksuu maalaiselta. Hyvin varusteltu ja asiallisesti rakennettu kaikin puolin. Ympäristöystävällinenkin, paitsi tuon netin osalta. Hieman hinnakkaampi kuin edellinen paikka, mutta huomattavasti laadukkaampi. Niin - paitsi.

Polkupyörä on ihan turha mukana rahdattava, vaikka suuri osa kansasta niillä ajeleekin. Eipä tässä ympäristössä ole paikkoja, minne ajella. Katselemaan lehmiä, lampaita, hevosia. Vai ihan vain laiskuuttaan laajalla alueella, kun ei viitsi kävellä. En edes ottanut esiin takatallista. Kävelen. Huoltorakennus vieressä, kauppaan ja ravintolaan 50 metriä.

Matka Saksasta tänne oli rauhallinen, sillä täälläkin on kirkollinen pyhäpäivä, helatorstai, ja liikenne maantiellä oli todella rauhallista. Tosin valitsin rauhalliset kylätiet ja ajoin noin reilun 100 km matkasta vain hieman yli 20 km moottoritietä. Rajan yli. Tosin rajaa en huomannut selvästi, missä se oli.

Jostain pienestä kylästä täydensin eväitäni ja sain viimein ostettua paikallista ruokaa: Brötchenejä, Erdbeerenejä ja tietysti vihdoin viimein Sprangeleja, joihin sain myös keitto-ohjeen: 15-20 min, lisää hieman suolaa ja sokeria ja voita. Piti siis ostaa voita Hollannista, katsotaan, löytyykö sokeria.



Ainoassakaan moottoriteitten Rasthofissa en ole vielä käynyt, mistä olen ylpeä ja tyytyväinen. Ovat siis sellaisia moottoriteiden saksalaisia ABC-asemia. Mutta nyt olen avannut pään paikallisiin lähituotteisiin, joista ajattelin nauttia tänään illemmalla. Mukana on jotain myös täältä Hollannista, jostain Amstel-joen aihepiiristä nimensä saanutta.

Kansa täällä puhuu kummaa kurkkukieltä, jossa saksalainen ”sehr good” kuulostaa joltain ”seer kroohilta”, mutta muuten ovat ystävällisiä – etenkin suomalaiselle. Ei tarvinnut maksaa yöpymistään – koska olen suomalainen – etukäteen.

Mutta nyt on päiväunien aika. Otan pienet tirsat ja katsotaan, jatkanko juttua vai tutkinko, miten saisin tämän nettiin. Palataan siis asiaan piakkoin.

---

Lähes parin tunnin nokoset takana ja otin hieman pientä ennakoivaa huikopalaa. Katsotaan viitsikö tehdä ihan ruokaa, vaikka ainekset kyllä odottavat jääkaapissa.

Ihmettelen tässä, kun ohitseni meni juuri rouva taluttaen kahta bernhardilaiskoiraa. Kahta, kun yhdessäkin olisi jo riittämiin. Miten ihmeessä ne asuu koko perhe ja pari bernhardilaista jossain asuntovaunussa. Eilen ihmettelin jotain sama, kun Saksassa näin leirintäalueella perheen (Huom! Siis perheen!) mukana Tanskan dogin, vasikan kokoisen koiran. Nämä on niitä juttuja, joita en vielä oikein täällä ymmärrä. Koiria on muutenkin melkoisesti ihmisillä mukanaan. Osaa ulkoiluttavat pyörän etukorissa, osaa ihan kävellen.

Miten eksyin tänne? No jälleen ihan vain pers' tuntumalta. Ajattelin, että menen Hollantiin ja katsoin rajan pinnasta sopivalta kohdalta majapaikan. Siitä ei ole kovinkaan pitkä matka varsinaiseen kohteeseeni saksalaiselle sotilaskentälle Weezeen, jossa minun pitää olla sunnuntaina puolenpäivän maissa. Matka taittui rattoisasti peltoja kierrellen. Navigaattorini etsi taas minulle suorimman tien ja se oli kieltämättä jälleen mielenkiintoinen. Näin suuria lammaslaumoja, tosi isoja nautoja ja paljon maaseutua. Tiet täällä ovat hyviä asfalttiteitä, tosin paikoitellen niin kapeita, ettei kaksi autoa mahdu kohtaamaan. Siinä sitä jännitystä riittämiin eläkeukolle.


Hannu
elämän matkalainen

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

006. Outoa kansaa niin majapaikoissa kuin liikenteessäkin

Taas on hyvää aikaa kirjoittaa uutta matkajorinaa. Kovin helpostihan noita on syntynytkin, kun ei ole ollut erilaisia haittaavia tai stressaavia tekijöitä. Katsotaan kuinka kauan tätä kestää. Merkit viittaavat siihen, että oletettavasti se loppuu lähipäivinä.

Ulkona on sää olennaisesti muuttunut. Niin on kuulemma Suomessakin. Täälläkin alkoi eilen sataa tihuuttaa ja lämpötila on pyörinyt kymmenen asteen tienoilla. Siis onneksi hieman lämpöisempää kuin Suomen +5 astetta. Äsken näytti täällä olevan +14 astetta. Viime yöksi laitoin lämmityksen päälle. Saman tehnen ensi yönäkin. Ei oikein huvita ryntäillä turistina ulkonakaan, koska siellä kastuu pienestä tihuutuksesta huolimatta tai ilmeisesti juuri sen vuoksi. Ja kun ei ole pakko.

Saavuin joskus puolenpäivän jälkeen pieneen itäisessä Nordhein-Westfalenissa sijaitsevaan kaupunkiin nimeltään Sasseburg. Miksi tänne? No ihan todella – kuten edellisessä jorinassa kerroin – tuosta ”sas' se” -mielleyhtymästä. Ei sitä tällaiselle höperölle muuta tarvita.

Majoituin eteisihmisiä täynnä olevaan ”kylään”, jonka nimessä on tuo tälle alueelle yleinen etuliite: Heide (nummi). Paikka on Heidewald. Tuo Euroopassakin laajalle levinnyt eteisihmisten heimohan asustaa päivät pitkät oman kodin eteisen kokoisissa vaunuissaan ja seurustelevat vain ympärillä olevien eteisihmisten kanssa ja tekevät sellaisia asioita, joita eteisihmiset yleensä tekevät, kuten grillaavat eteisen edessä pienellä pihalla, ryyppäävät, katselevat eteisen kokoisessa majapaikassaan telkkaria, metelöivät ja kulkevat katselemassa alueella ympäriinsä, mitä toiset eteisihmiset ovat keksineet tehdä eteisen kokoiselle majapaikalleen ja tekevät kohta samaa omalle eteiselleen, jne. Niin ja sitten ne tekevät mitä ilmeisimmin keskenään tai miten nyt sitten sattuukaan, jotain samaa, kuin nuo pullasorsat juuri tätä kirjoittaessani tuossa autoni edessä. Koiras ketkuttelee niskaansa naaraalle ja sillä on selvästi jotain mielessä. Lienevät oppineet jo ”talontavoille”. Itse en ole oikein koskaan viihtynyt tuossa porukassa aivan ilmeisen oman rajoittuneisuuteni takia. Mutta selvitty on silti.

Kummallista täällä tässä paikallisessa karvaanimatkailussakin on sellainen tietty jännä vanhanaikaisuus. Enemmistö paikallisista eteiskansasta vetää yhä vaunua perässään, kun nykyään taitaa jo Suomessa enemmistö ajella matkailuautoilla. Vaunut ovat sitten mitä erilaisimpia, sellaisesta kaksi metriä pitkistä, puolitoista leveistä ja kaksi korkeista pikkukopeista aina hirvittäviin kolosseihin, jotka on sitten parkkeerattu ns. vuosipaikalle, rakennettu erillinen rakennelma kattoineen, räystäskouruineen ja kaikkine muine tipehööreineen ympärille. Joillakin on ”pihallaan” myös lipputanko ja siinä liehuu joko paikallinen Saksan lippu tai tällä alueella yleisten lentävien hollantilaisten trikolori.

Tuo vanhanaikaisuus näyttää silti rajoittuvan vain tiettyihin asioihin. Paikalle saapui juuri pienen Fordin vetämä vaunu, jonka isäntä irrotti vetokoukustaan ja kaukosäätimellä ”ajoi”, siis peruutti ilman autoa paikalleen nurmikolle. Aivan selvästi eteiskansan jotain gameboy-alalajiketta, joka a) osaa tuon, kun vaunussa on oma erillinen, ilmeisesti sähkömoottori, jolla tuo homma käy ja b) on pienestä pitäen tottunut käyttämään erilaisia pelikonsoleita ja kaukosäätimiä ja c) ei ilmeisesti osaa peruuttaa perässä vedettävän vaunun kanssa autolla. Siis ilmeinen jonkinlainen teknisen (ei kuitenkaan IT-teknisen) modernin maailman ja degeneraation sekoitus: germaani karavaanari.

Tuo tietokonemaailman vanhanaikaisuus tuli tänään taas silmille oikein isona aaltona. Majapaikassani Internet-yhteys maksaa erikseen, se ei siis sisälly majoitushintaan. Yhteysaikaa pitää ostaa tietyksi ajaksi tunnista vuoteen, hinnan liikkuessa välillä 2 – 129 euroa. Kun ei ole varmaa, saako silloinkin sian säkissä, sain voucherin, jolla voin kokeilla respan edessä puolituntia ilmaiseksi. En vaunussa, ei saata toimia siellä. Höh! Ostamani paikallinen Vodafonen prepaid-yhteys pelaa vaunussa jotenkuten, muttei loistavasti, kuten yleensä Suomessa ainakin kaupungeissa. No – auttaapahan sekin – siis huonot yhteydet - addiktioni hoitamisessa. Jää aikaa jollekin muulle. Vaikka kirjoittamiselle. Käyn sitten laittamassa tämän tekstin sillä puolen tunnin voucherilla nettiin, kunhan saan valmiiksi.

Matka Soltausta tänne Sasseburgiin oli pisin matka tähänastisista, noin 250 km. Yritän tällä reissulla yleensä ajaa päivässä kuitenkin vähemmän, jotta jää aikaa vaikka katsella maisemia tai vierailla erilaisissa turistikohteissa. Jouduin alkumatkasta ajamaan toista sataa kilometriä Auto-Bahnia, saksalaista Hitlerin aikanaan alulle panemaa tieverkostoa, moottoritietä pitkin. Kyllä olisi herra Führer hämmästynyt, jos olisi nähnyt, ketkä tietä nyt käyttävät. Auto-Bahn oli täynnä rekkoja. Rekkoja, rekkoja, kilometritolkulla rekkoja. Mielettömästi. Ja autojen rekisterikilvistä selvisi kuljettajien mahdollinen kotimaa. Niissä vilahteli tietysti Saksan lisäksi yleensä PL (Puola), RO (Romania), LT (Liettua). Harvassa olivat vaikka skandinaavit. Taisin yhden DK-kilven nähdä. Ja kuljettajien taustasta johtuen liikenne olikin sitten sen mukaista. Olen aina sanonut ja pysyn yhä kannassani, että Puolan liikennekulttuuri on yksi kauheimmista, missä minä olen koskaan ajanut. Kauheampi kuin Pariisin liikenne klo 16 maissa, minkä senkin olen kokenut. Puolalaisten huvina oli nyt ajaa moottoritiellä aina ohitseni – hemmetin isolla rekalla – ja jäädä sitten eteeni roikkumaan, että minä menen ohi. Ja sitten sama uudestaan. Ja vielä kaveri kanssa toisella rekalla. Melkein kuin pohojalaisten puukkohippaa, mutta hieman isommalla ”puukolla” vain. Sama tarkoitus kuitenkin.

Siksi pidän paljon enemmän pienemmillä teillä – jopa kyläteillä – ajamisesta, vaikka se vie aikaa enemmän. Kas sitähän minulla – valtion elätillä – nyt on riittävästi – jos Luoja suo.

Mihinkä seuraavaksi? Ei aavistustakaan. Huomenna on helatorstai tai oikeammin Kristuksen taivaaseen astumisen muistopäivä ja minulla ei ole aavistustakaan, miten sitä tässä osavaltiossa vietetään. Voisi tietysti kysyä, mutta eipä tuolla nyt niin suurta väliä ole. Vietetään, vietetään. Yritän nyt katsella ympärilleni ja etsiä mielleyhtymää seuraavan kohteen nimeksi.

Idässä olisi Hamelin pillipiiparin asuinpaikka ja etelässä teollistuneen Saksan hajuja ja saasteita. Pohjoisessa Osnabrük ja lännessä Hollanti eli Alankomaat, jonne voisin toki mennäkin, jos sieltä vaikka löytäisin tulppaaneja tai edes niiden sipuleja.

Hannu
elämän matkaaja

tiistai 27. toukokuuta 2014

005. Kielioppia, kaasua ja sim-kortteja – niistä se elämä on tehty nykyään

Lehmusten reunustamaa maalaistietä kohti Soltauta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Hiljalleen alkaa koko läsnä oleva tietoisuuteni ymmärtää, että Saksassa tässä ollaan. Saksa on mukava maa ja olen aina pitänyt saksasta, maan kauniista kielestä, jota sain opiskella Joensuun lyseossa joskus vuonna käpy tehokkaan vanhanpiian Irma A:n opastuksella. Rauha hänen sielulleen ja kiitos tehokkaasta opetuksesta, jonka arvon vasta nyt ymmärrän. Olen usein näin jälkijunassa yllättynyt, että vuosikausien käyttämättömyydenkin jälkeen niinkin paljon sanavarastoa ja etenkin kielioppia pulpahtaa jostain pintaan, kun sille on tarve. Minulle ei koskaan ole ollut vaikeata puhua, osaan kieltä tai sitten en. Tärkeintä kaikessa tässä kommunikoinnissa – kuten elämässä yleensä – on toisen ymmärtäminen. Yritän ymmärtää toista ja samalla tulla itse ymmärretyksi. Se riittää. Tavalla tai toisella, oikein tai väärin kieliopillisesti. Tärkeintä on nähdä toisen kasvoilla ilme: Hei, minähän ymmärrän sinua!


Sen olen jo reissuillani monta kertaa nähnyt, että pienikin kyseisen maan kielen käyttäminen avaa portteja vaikka mihin. Niin Saksassakin. Olen nyt ensimmäisiä päiviä aloittanut puhumiseni ensin saksalla ja tarvittaessa täydentänyt sitä englannilla. Ja hauskinta on se, että, kun puhun vähän aikaa englanniksi, huomaamattani puhunkin jo saksaa. Välillä on näkynyt hämmentyneitä ilmeitä paikallisissa kanssaihmisissä.

Niinpä minulla on nyt Vodafonen prepaid-data-kortti tabletissani ja eväänä juustoista patonkia Trittausta. Sim-kortti oli kaksi kertaa kalliimpi täällä kuin Suomessa, mutta patongeilla ja kaasupullolla hieman petrasin tilannetta paremmaksi. Olen usein ollut sitä mieltä – ja olen näköjään yhä – että Saksa on näissä IT-asioissa lähes kehitysmaa Suomeen verrattuna. Mutta eletään nyt jonkin aikaa täällä ja talon tavoilla.

Päivä on kulunut kaikenlaisen saksalaisen hankkimisessa. Siis tuon kortin, mutta myös hieman tavallisemman: kaasupullon. Minulla on aiemmilta reissuilta hankittuna saksalainen kaasupullo matkailuautooni. Nyt se siis oli tyhjä ja vaihdoin sen täyteen. Huomattavasti halvemmalla kuin Suomessa ja ilman ongelmia. Saksalainen pullo poikkeaa hieman suomalaisesta ja en siis voi vaihtaa suomalaista pulloa saksalaiseen, enkä toisin päin. Mutta liitin on samanlainen ja kaasu myös.

Ripaus saksalaisuuttakin oli aistittavissa ilta-aterialla.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Tuli myös ostettua hieman paikallista leipää, juustopatonkia ja ostin samalla mansikkaleivoksiakin, kun sain tuoreilla mansikoilla. Joten hieman on päässyt kulinaristisellakin puolella lähestymään maan kulttuuria, mutta ongelmana on pitempiaikainen säilykepurkkien jemmaaminen koto-Suomessa ja nyt sitten syön - hyvä ettei joka päivä - Jalostajan hernekeittoa. Huomenna ajattelin etsiä siihen sopivan saksalaisen viinin. Olisikohan jollakin suosituksia? (→ nettihoukka (at) gmail.com)


Muutoinkin tuli hankittua noita eväitä ihan liiaksi Suomesta, joten eipä ole kauppaan tarvinnut mennä. Monenlaisia kauppoja täällä riittääkin ja Lidlkin löytyy. Aina vain ei tiedä nimestä ja ulkomuodosta, myydäänkö siellä huonekaluja, rautanauloja vai ruokaa. Mutta eipä tuokaan ole toistaiseksi haitannut suuremmin.

Suunta on tähän saakka ollut etelään ja voi olla, että vielä hieman siihen suun taan etenen lisääkin, kunnes käännyn sitten ehkä länteen päin. Yleensä en ole tiennyt, minne seuraavana päivänä lähden, mutta nyt katsoin ennakolta, että on muuten mentävä Sasseburgiin. Ihan vain tuon sassen takia, sas'se. Joten huomenna sinne. Tulee pisin päivätaival, yli 250 km. Nyt majailen Soltaussa, vierssä suuri Heide-Park kaikenlaisine houkutuksineen. Onneksi olen noin 50-55 vuotta liian vanha useimpiin.

Ajelin tänään Lüneburgin nummien kautta majapaikkaani Soltauhin. Tasaista mäetöntä maastoa, jossa saa ajaa pienten kylien läpi ja aika usein lehmuksien reunustamaa suhteellisen kapeaa, mutta muutoin hyväkuntoista tietä. Ei ole onneksi tarvinnut montakaan kilometriä ajella Saksan kuuluisilla Auto-Bahneilla, kun on ollut aikaa ja mahdollisuus käyttää muitakin teitä.

Yhtään selvästi kyltein erottuvaa viinitilaa ei vielä ole matkalle osunut, mutta toivottavasti osuu edes joku. Saksalainen Riesling kuuluu suosikkeihini. Muutoinkin on jäänyt kovin vähäisesi tuo paikallisiin tuotteisiin tutustuminen, kun tuli otettua mukaan - kuten jo mainitsin - niin tuhdit omat eväät. Mutta onneksi ne loppuvat ja joudun / pääsen / voin syventyä lähemmin tähänkin puoleen saksalaista kulttuuria.


Hannu
elämän matkaaja

maanantai 26. toukokuuta 2014

004. Hyvin tai huolimattomasti


Auringonlasku laivalla
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Asioita voi tehdä elämässään monella tapaa. Vaikka hyvin tai sitten huolimattomasti. Kummatkin tavat osaan. Ja nytkin tuli tehtyä varmaan molemmilla tavoilla. Mutta asioilla on silti tapana järjestyä. Niin nytkin.

Lähdin varsin pitkälle matkalle kotimaassa hieman huolimattomasti valmistautuen. Autoni oli ollut toisten käytössä koko talven ja siksi se huoltoon liittyvät jotkut asiat jäivät osaltani hieman huolimattomasti hoidettua ja tarkistettua. Minulta - ei muilta. Auto huollettiin ja laitettiin lähtökuntoon kyllä aivan asiallisesti, mutta minulta jäi huolimaattomuuttani joitakin asioita tarkistamatta ja testaamatta. No - ne pitää hoitaa nyt hieman vaikeammilla tavoilla täällä.

Tällainen on mm. auton käyttövesisäiliön korkki, jonka korkin lukko ei toimi ja siksi se ei ollenkaan aukea muutoin kuin murtamalla. Ostin varalta ns. universaalikorkin, katsotaan sitten myöhemmin, kun taas pitää korkki avata, käykö se. Joitain pieniä muitakin on, mutta asiat hoituvat varmasti matkan aikana. Onpahan askaretta, jos sitä kaipaan. Vielä en kaipaa.

Myöskään en täysin huomioinut seikkaa, mihin aikaan ro-ro-alus on Travemündessä illalla. Olimme siellä paikallista aikaa noin klo 22 ja silloin siellä on jo varsin pimeää. Pimeässä illassa kyllä ajaa ihan hyvin saksalaisia Auto-Bahneja, mutta kun sitten etsii kapeilla maaseututeillä leirintäaluetta, silloin on valoisasta ajasta huomattavasti enemmän apua. Minäkään en löytänyt etsimääni, vaikka minulla on hyvä navigaattori ja olin katsonut osoitteen ennakolta Internetistä.

Nyt ollaan Saksassa ja täällä on moni asia toisin kuin Suomessa. Nettiyhteyksien saaminen ja muuten myös niiden hinnat ovat ihan erilaisia kuin Suomessa. Ja näköjään netissä olevaan leirintäalueen osoitteeseenkaan ei ole luottamista. Kovasti katselin ympärilleni, kun pienen kylän raitilla kone ilmoitti rauhallisen tyytyväisenä: "Olet saapunut kohteeseesi" ja ympärillä oli vain pikkukaupungin nukkumalähiön pientaloja.

Ajeltuani hieman ympäri, pysäytin sitten keskiyöllä ulkoiluttavan vanhan rouvan kohdalla ja "Entschuldigen Sie, bitte ..." ja sitten siinä deutsch-engelskaksi selvitettiin asiaa. Ei rouva tuntenut koko etsimääni paikkaa, vaikka loppujen lopuksi se oli varsin lähellä, vain muutaman kilometrin päässä. Mutta erilaisten neuvojen ja paperille kauniilla saksalaisella käsialalla kirjoitettujen ohjeiden jälkeen löysin  toisen varasuunnitelma C:n mukaisen parkkipaikan keskellä Lütjenseen kylää rauhallisessa, hieman tummahkossa metsikössä, joka kaikin puolin vaikutti turvalliseltakin sijainnistaan huolimatta tai mahdollisesti juuri sen takia.

Eipä siinä oikein viitsinyt unilääkkeeksi ottaa edes olutta kaiken varalta, kun ei tiennyt, tuleeko lähtö kesken yön vai saanko nukkua aamuun. Puolenyön jälkeen painoin väsyneenä pääni muotoillulle tyynylleni (jota muuten en myöskään ollut testannut riittävästi ennen lähtöä, vain yhden yön) ja heräsin eka kerran aamulla klo kahdeksan jälkeen. Hyvin nukutti varsin vaikean edellisen lattialla ja lepotuolissa vietetyn laivayön jälkeen!
Großensee lähellä Hampuria.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olisihan siinä ollut mahdollista tehdä autossa kaasulla aamupalaa ja kahvia, mutta ajattelin nauttia sen seuraavassa - toivottavasti pian löytyvässä - kohteessani: siellä etsimälläni leirintäalueella, minne olin alkuaan menossa, ABC am Großensee, Campingplatz bei Hamburg. Löytyihän se valoisassa huomattavsti paremmin, etenkin kun ensin olin varalta ostanut lisää polttoainetta. Jälleen huoltoasemalla yksi opittava asia: täällä on ainakin kahdenlaista dieseliä: tavallista ja bio-dieseliä. Kumpaa olisikaan käytettävä?

Saavuin aamulla 9-10 maissa leirintäalueelle, jossa ei ollut ruuhkaa. Hössöttävä saksalaismies otti minut kohteliaasti vastaan ja sain oikein hyvän paikan nurmikolta. Vieressäni on vanha, kauniisti harmaantunut sveitsiläinen pariskunta matkailuauton ja mukana kulkevan skootterinsa kanssa ja toisella puolella kahden viikon lomansa aloittanut pariskunta Coburgista Böömistä. Ystävällisiä ihmisiä olen tähän mennessä ainoastaan tavannut ja loistavasti on selvitty saksan ja englannin sekokielellä. Jälleen tuttu havainto: kun työnnän väliin joitain saksalaisia lauseita, saan aivan toisenlaisen käsittelyn, kuin pelkällä englannilla. Aamulla tuli kaikessa kiireessä böömiläisten kanssa selvitettyä jo suomalaisten hyvä menestys Pisa-tutkimuksessa, Litmanen, Mannerheim, Suomi-Venäjä jääkiekko-ottelu ja Uumajan turistikohteet. Kyllä. Luit oikein Uumajan, Umeå på svenska.

Kyllä kohta sen jälkeen maistui todella hyvältä kotimainen hernekeitto tehtynä tyyliin á la isä Andrei (tuo on linkki Facebookiin, enkä ole varma toimiiko se kaikilla). Harmitti vain, kun kiireessä en sitten ennättänytkään (= viitsinyt) ostaa Suomesta ruisleipää evääksi. Harkitsin pitkään myslin sekoittamista siihen, mutta tällä kertaa vielä luovuin siitä. Ehkä seuraavalla kerralla sitten. Ja kyllä sen päälle maistui kahvitkin hyvältä Lidlin keksien kera ja kohta puolenpäivän jälkeen kunnon puolitoistatuntiset päikkärit. Nyt alkaa elämä jälleen olla kunnossa. Voisi vaikka kohta miettiä, mihin suuntaan tästä oikein lähtisikään. Mutta en ihan vielä. Kyllä sen ennättää myöhemminkin.

Ruoka alkaa taas kummitella kummasti mielessäni, kun tätä kirjoittaessani sveitsiläiset syövät vieressä herkullisen näköistä parsakaalia ja juovat todella hyvää sveitsiläistä valkkaria päivällisellä. Pitäisi kai minunkin siirtyä iltaruualla johonkin muuhun kuin hernekeittoon.

Nyt voisin myös kohta pohtia, mistä ja miten hakisinkaan saksalaisen kaasupullon. Ei taida onnistua polkupyörällä. Tai oikeastaan siis vaihtaisin täyteen, koska minullahan on jo valmiiksi ostettuna joltain aikaisemmalta reissulta saksalainen vaihtopullo. Sitten voisi kai kysellä joiltain paikalliselta saksalaisista prepaid-datakorteista, jos nyt sellaisen jo täällä tuntevat. Joissain asioissa elämän modernisuus ei etene täällä minun mielestäni ihan samalla vauhdilla kuin kotomaassa. Asia on osittain ja ajoittain ihan hyvä. Josko saisin tuota omaa riippuvuuttani netistä hieman kuoletettua. aamulla nuo böömiläiset sanoivatkin sopivasti, että kumman hyvin sitä selvittiinkin ennen ilman kännyköitä ja navigaattoreita, pelkillä tiekartoilla.

Nyt nettiyhteys pelaa kohtuullisesti. Tosin ei ihan joka paikassa, mutta onhan tuo toistaiseksi paikka löytynyt. Jopa tämän kirjoittamiseen. Joten jään nyt yöksi rauhoittumaan ja integroitumaan maahan, kieleen ja paikallisiin tapoihin. Varsinkin kun aurinko paistaa, ympärillä on vihreää ja vehreää, lukuista erilaiset linnut laulavat kauniisti ja ei uskoisi, että olen puolen tunnin päässä Hampurista ja sen houkutuksista. Voi olla, että jätän sen tällä kertaa väliin. En ole ollenkaan suurkaupunki-ihminen ja nyt on tultu tänne nauttimaan rauhallisesta menosta ja maisemista sitä tahtia, kun nyt sattuu huvittamaan.


Hannu
elämän matkalainen
P.S. Kuvat saa muuten suuremmaksi, kun niitä klikkaa hiirellä.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

003. Nuoruusmuistoja niska jäykkänä

Olen ollut innokas matkaaja pienen ikäni. Lapsuudessani ei suuremmin matkailtu aivan lähiseutuja ja sukulaisvierailuja lukuun ottamatta. Muistan sieltä kuitenkin yhden perheen yhteisen Lapin matkan. Siihen aikaan Aavasaksa oli suosittu kohde ja siellä sekä ainakin Haparandassa elikkä Haaparannassa, ihan Ruotsissa käytiin. Ja pelotti, kun isä ajoi tien vasemmalla puolella, kun siellä oli silloin vielä vasemmanpuoleinen liikenne. Sieltä ostetut kauniit juomalasit minulla on äidin perintönä vieläkin.

Nuoruudessa reissasin, minkä pystyin. Usein olin ensin töissä ja tienasin matkarahat ja sitten ei kun Eurooppaan. Silloin mentiin kaikessa mahdollisimman halvalla. Peukalomatkalla milloin vain pysytyttin. Enää en omia lapsiani/lapsenlapsiani laskisi. Muistorikkaat m/s Finlandia ja m/s Finnhansa tulivat tutuiksi, muttei koskaan hyteistä, sillä ne jätettiin kustannussyistä pois. Kyllä pari kolme yötä aina jotenkin viettää – ajateltiin. Yövyimme sitten milloin missäkin: lepotuoleissa, matkalaukkujen säilytyslokeroissa (olivat silloin isoja ja avonaisia), baarin tai muiden yhteisten tilojen sohvilla, lattialla. Silloin se sujui, kun oli nuori ja notkea. Mitenkähän olisi nyt?

Kun hankin lipun ro-ro-alukseen Suomesta Saksaan, ajatuksena oli ottaa hyttikin. No – olisin saanut hytin ja sen mukana neljä makuupaikkaa noin reilulla 300 eurolla. Seuraava vaihtoehto oli ottaa joka alemman kategorian hytti jostain vesirajasta, laivan pohjalta, hinta olisi ollut jossain 200 – 300 välillä. Jätin senkin väliin. Seuraava vaihtoehto olisi ollut ns. miespaikka yhteishytissä ja mukana olisi tullut kuorsaavia rekkakuskeja, viidakon ääniä, ”tuoksuja” ja tunnelmaa. Jätin väliin – ei sitä oikein tässä iässä viitsi. Mitä jäi jäljelle? Vaihtoehto: lepotuoli. Huh!

Niin sitä sitten vanhus otti autosta (jossa muuten olisi ollut mukava tila nukkua, muttei saanut) tarvittavat varusteet, laittoi ne lukittavaan kaappiin ja odotti jännittyneenä yön saapumista. Miten siitä selviäisin? Hieman lohtua toi autokannelle eteeni pysäköinyt toinen matka-autoilija, hänkin hieman iäkkäämpi marokkolais-suomalainen mies, joka kertoi laivassa myöhemmin jutellessamme myöskin nukkuvansa samalla tavalla, tosin hän aikoi nukkua lattialla.

Hänellä oli tosi iso huone yksinään 11. kerroksessa ja minulla toinen, pienempi tila – tosin siellä oli myös vessa – myös yksinään 12. kerroksessa. Kyllähän meillä siis tilaa oli nukkua, jos vain kaikki muu olisi mennyt kohdalleen. Ei ihan mennyt, mutta kuitenkin melkein.

Aikaero Suomen ja Saksan välillä on tunti. Kun meillä on klo 22, Saksan ajassa se on 21. Tämä tiesi myöhään valvovia saksalaisia. Laivassa oli pienen pieni ravintola, joka oli auki puoleen yöhän saakka. Tämä tiesi myöhään ryyppääviä venäläisiä. Harvinaista kyllä mukana ei vaikuttanut olevan ollenkaan tyypillisiä suomalaisia turisteja. Nekin suomalaiset jotka joivat olutta tai muita virvokkeita, vaikuttivat melko tolkun tyypeiltä, ei ollenkaan tavanomaiselta lavaan lähteneeltä räyhäporukalta. Aivan toisin kuin Ruotsiin menevillä laivoilla. Lisäksi mukana oli suuri joukko nuoria saksalaisia noin 15-17 ikäisiä ja se tiesi myös mahdollisia harmeja.

Kävin nukkumaan klo 22 ja melko pian huomasin, että marokkolaisen aie nukkua lattialla oli parempi, joten siirryin sinne. Olin onneksi varannut mukaani pienen makuupussin. Olihan se paikkana nukkua hieman kova, vetoinen ja alkuun myös meluisa, mutta kun väsytti, niin kyllähän se jonkinlainen uni tuli. Autoin sitä toki parilla lasillisella viiniä. Makuupussin vetoketju kenkkuili ja vedin pussin erilaisina sovellutuksina ylleni. Tyynynä oli sandaalini, jotka laitoin makkarin suojapussiin. Kieltämättä hieman kova ja kuhmurainen tyynyhän se oli. Mutta kun on väsynyt, nukkuuhan sitä kovalla lattiallakin sandaalit tyynynä.

Yöllä makuutilassani kävi monenlaista kulkijaa. Nuoriso etsi hämärää nurkkausta ja säikähti, kun lattialla makasikin vanha mies. Juopot huutelivat aina klo kolmeen asti yöllä. Uni oli ilmeisen kevyttä, mutta kyllä minä silti nukuin, kun aamulla sitä arvuuttelin itseltäni. Tosin olin kuullut melko monen hälyäänen ja rekisteröinyt niistä joitain, mm. sen, että joku oli kaatunut ja päästä tuli kovasti verta. Klo kolme yöllä!

En koko aikana pelännyt oman turvallisuuteni vuoksi. Olin laittanut kaikki arvoesineet ja silmälasitkin lukittuun kaappiin ja nukuin melko turvallisenoloisesti. Kai sitä tähän ikään on jo jotain oppinut: olemaan huolestumatta turhista.

Rannekelloni näytti seitsemää, menin eteiseen katsomaan tabletilta sanomalehden. Sen kello näytti klo kuutta. Kahvio avautui klo kahdeksan, en tosin tiennyt kumpaa aikaa. Oli sitten Suomen aikaa. Kuppi kahvia, karjalanpiirakka ja tämä teksti. Siinäpä aamuaskareet nostalgisissa tunnelmissa, tosin silloin joskus – vuonna käpy - ei ollut tietokoneita eikä kännyköitä. Eikä isompia addiktioitakaan. Nyt on kännyt ja muut, mutta on myös niska jumissa ja selkää vihloo. Eikä aavistustakaan, milloin on sellainen yhteys, että tämän saisi nettiin.

Matka jatkuu. Illalla myöhään rantaudun Travemündeen. Mihinkähän siitä lähtisi? En tiedä, katsotaan sitten.


Hannu
elämän matkaaja

perjantai 23. toukokuuta 2014

002. Matka alkoi


Matka alkoi nyt sitten viimeinkin. Melkoista sähellystä aina nämä ns. viimeiset päivät, vaikka aikaa olisi ollut vaikka kuinka paljon valmistautua. Silti minulla ainakin kaikki jää yleensä pariin viimeiseen päivään. Tosin laiton aina listalle muistiin asioita, joitaa piti muistaa tehdä tai ottaa mukaan ja viivasin sitten niitä sitä mukaa yli, kun joku tuli tehtyä.

Toivottavasti kaikki on mukana. Hieman kyllä epäilyttää, vaikka onhan minulla tätä ns. "matkakokemusta" - mitä otan, mitä jätän. Tällä kertaa vain oli ylimääräisiä rajoituksia: sain (huomaa verbin muoto) ottaa mukaan noin yhden viikon vaatteet ja sitten ne pestään. Aiemmin otin minkä kehtasin - joka tapauksessa yleensä paljon. Joku sanoi usein: liikaa. Istuessani vielä lähdön hetkellä kotona, kertasin, mitä oli mukana ja mikä oli tilanne. Vielä siinä istuessa tuli mieleen, että simmarit puuttuvat ja niinpä otin nekin. Siitä tuo epäilys: onkohan kaikki tarvittava mukana.

Mutta vanha totuus: kunhan mukana on passi, hammasharja ja rahaa tai edes luottokortti, se riittää. Se riittänee nytkin, jos puutteita ilmenee. Aloitan matkan yksin ja hieman myöhemmin miehistöni täydentyy muutamalla hengellä. Siksi nuo tavara- ja lukumäärärajoitukset. Kaikkien tavarat pitäisi mahtua mukaan. Onneksi minulla on tilaa autossa. Virallisesti nukkumapaikat seitsemälle, turvavyöt kuudelle.

Matkailuauton takatallissa on nyt myös kolme isoa polkupyörää. Hyvin pakattuna sinne mahtui kaksi ulkopöytää ja riittävästi tuolejakin ja paljon muutakin. Ilahduttavaa on tilaa jäi vielä tuliaisillekin. Todennäköisesti mukaan tarttuu matkalta jotain - hyvää viiniä nyt ainakin.

Ajoin ekapäivänä toiseen "lastauspisteeseen", jossa kaikki kaapit ja muut säilytyspaikat tulivat täpötäyteen. Nyt myöhemmin saapuva miehistö voi saapua shortseissa sinne jonnekin, jossa olen sitten heitä vastassa. Saattaahan se lentokoneen henkilöstö ihmetellä tuollaista matkaseuruetta, jolla ei ole matkatavaroita ollenkaan. Yksi reppu vain.

Vanhuuteen ilmeisesti kuuluu, että jotenkin jännitin matkalle lähtöä ehkä hieman normaalia enemmän. Tiesin sen ja otinkin pari snapsia Metaxaa juuri ennen nukkumaan menoa eilen illalla ja hyvin nukuin. Mutta muutoin on sellainen minulle ehkä epänormaali jännitys, mutta menee varmaan ohi, kunhan pääsen tienpäälle ja laivaan.

Pääsyäni merimatkan jälkeen, lähes parin päivän seilaamisen jälkeen, maihin, minulla ei ainakaan vielä ole harmaita hajuakaan, minne suunnistan. Aikaa on ajella ja tutkia seutuja. Mutta missä, sen näette täältä myöhemmin, jos yhteydet pelaavat ja kunhan paikat alkavat kiteytä mieleeni. Niitä yhteyksiäkään en ole suuremmin murehtinut, eiköhän nyt joku ilmainen tai pienimaksuinen wlan löydy ja kait eurooppalaiset - siis muutkin kuin suomalaiset ja romanialaiset, joista on myönteisiä kokemuksia - tuntevat systeemit ja heillä on prepaid-datakortteja. Rehellisesti sanoen tosin hieman epäilen - ainakin joitain maita, mutta katsotaan nyt. Perästä sitten kuuluu.


Hannu
elämän matkalainen

perjantai 16. toukokuuta 2014

001. Matkakuumetta

Sain eilen matkailuautoni takaisin. Se oli koko talven käytössä. Lainassa. Mutta nyt se on jälleen minulla, pestynä sisältä ja ulkoa, huollettuna ja valmiina lähtöön. Jalkapohjiani jo kutittaakin kovin. Matkakuume on nousussa. Kohta on lähdettävä.

Hirveätä tämä suunnittelu, mitä otan mukaan, mitä jätän pois. Normaalisti kun otan mukaan kaiken, mitä edes arvelen tarvitsevani. Nyt se ei ole mahdollista, sillä jossain vaiheessa autossa on sen verran ihmisiä, ettei sinne mahdu kaikkien kaikki tavarat. On siis karsittava.

Matka kestää yli kuukauden ja siksi tavaraakin kai tarvitsisi. Mutta kun vaatteitakaan ei voi ottaa, kuin noin viikon tarvis. Sitten pestään pyykkiä. Takatalli eli matkailuauton suuri peräkontti tulee täyteen kolmesta tai neljästä polkupyörästä niin, ettei sinnekään enää hirveästi muuta mahdu. Onneksi kuitenkin jotain.

Matkustan ensin yksin ja aika pian saan mukaani neljä muuta ihmistä. Eli seuraa ja tunnelmaa riittää. Kuten yksi mukaan lähtevistä sanoi: "Se on kuin viisi ihmistä asuisi kodin eteisessä." Osuvasti sanottu ja kuvaa varmasti hyvin tunnelmaa.

Minne menen, se selviää tästä matkablogistani sitten aikaa myöten, jos jaksat tätä seurata jos nettiyhteydet matkan aikana pelaavat. Kirjoitan nämä matkakertomukset tänne uuteen matkablogiini, jotteivät nämä jorinani täyttäisi tuota aivan muihin aiheisiin keskittyvää Happy 1-blogiani. Yritän myös täällä olla huomattavasti positiivisempi, kun tuolla muualla se niin helposti menee jopa kyynisyyden puolelle.


Olen elämäni aikana matkustellut paljon. En kuitenkaan missään kaukokohteissa. Yksinomaan Euroopassa. Kerran rantauduin laivalla erääseen aasialaiseen satamaan ja se lienee ainut aiavn puhtaasti ei-eurooppalainen kohde, jossa olen käynyt. En tosin tiedä, kuuluuko Grönlanti (joka siis on osa Tanskaa) Eurooppaan vai ei, mutta sielläkin kävin kerran. Joten ehkä sitten kahdesti olen ollut muualla kuin Euroopassa näillä matkoillani.

Mielestäni Euroopassa riittää katseltavaa kylliksi ja en omasta mielestäni ole nähnyt suurinta osaa vieläkään, vaikka ei ole montaa maata Euroopassa, jossa en olisi käynyt. Äkkiä pohdittuani tulevat mieleeni vain Albania ja joitain noita entisen Jugoslavian maita – jossa muuten silloin, kun se oli nimeltään Jugoslavia, kävin, en tosin ole selvittänyt, minkä nimisiä ne vierailemani alueet nyt ovat. Lisäksi taitaa olla vielä vierailemattomia maita jotkut noista entisen itäblokin maista kuten Ukraina, Valko-Venäjä ja Bulgaria, jonka rajaa pitkin olen kuitenkin ajellut pitkän pätkän, tosin Romanian puolella. Voi olla, että jää joku maa käymättäkin, mutta eipä tuo haittaa.Tällä tulevalla matkalla vierailen melko tutuissa maissa, mutta minulle ennestään tuntemattomissa kohteissa.

Itse olen ollut tyytyväinen aikoinaan,  joskus vuonna käpy, kun syötiin voita eikä Flooraa ja Kekkonen oli kekkosena, silloin pakosta tekemääni kielivalintaan koulussa. Jouduin rehtorin – siis silloisen Joensuun lyseon rehtorin – valitsemana opiskelemaan saksaa ja silloisin menetelmin: kielioppi ennen kaikkea. Sitten myöhemmässä elämässäni jouduin jälleen pakosta opiskelemaan lukemani lyhyen englannin uudestaan ja paremmaksi, kun minun työpaikallani oli vuosikausia täysin ummikkoja englantia puhuvia työntekijöitä, joita työtä jouduin suunnittelemaan ja ohjaamaan. Kun sitten elämänasenne tuohon kielillä puhumiseen on aina melko vapaamielinen, karjalainen: laitan sanoja perätysten ja katson ymmärtääkö toinen, tuolla menetelmällä olen sitten pärjännyt kohtuullisesti maailmalla. Niin - kyllä minä aina silloin tällöin yritän jopa muistaa laittaa saksankielisen sivulauseen loppuun sen verbin. Aina en tosin muista, mutta ei ole haitannut sekään. Minuakaan.


Huolestuneena tai iloisena – ihan näkökulmasta riippuen – olen sitten katsonut, kuinka ”tauti” on tarttunut poikiini. Kumpikin reissaa melkoisesti ja vanhimman pojan poika lienee reissannut kohta yhtä monessa maassa kuin ukkinsa. Hän on tosin vasta 5 v, kun ukki käy jo kohti seitsemättäkymmentään. Nuorimmainen poikani ilmoitti tuossa talvella käyvänsä kerran kuussa aina jossain ns. ei-työmatkalla ulkomailla avartamassa maailmaansa. Oli juuri jokin aika sitten Ukrainan Maidanin kähinöiden aikaan Kiovassa, joten siksi tuo alussa mainitsemani kaksijakoisuus: huolestunut tai iloinen isä.

Mutta nyt sitten olen itse jälleen lähdön äärellä. Hirmuinen homma tuo mukaan otettavien tavaroiden rankkaaminen. Mutta kameroita otan mukaani kaksi, kolme, tietokoneitakin pari ja tabletin. Mitä ihmettä ne muut mukaan lähtevät oikein päivittelevät ja vouhkaavat tuollakin asialla!


Hannu
elämän matkalainen