008. Campingelämää

En ole noissa aikaisemmissa jorinoissani kovin kauniisti käsitellyt leirintäalueilla asuvia ihmisiä. Pitänee selvyydeksi vielä kuitenkin sanoa, että ihan tavallisia ja mukavia ihmisiä he ovat. Heidän – tai ainakin aika monen heistä – elämäntyyli vain ajoittain ihmetyttää. Minusta ei olisi siihen, sen tiedän, siksi kai siitä kirjoitan. Mutta nyt kuitenkin asun heidän kanssaan ja sillä siisti.

Kävin tarkkailemassa aluetta ja sen ympäristöä tänään hieman enemmän. Sain viimein polkupyörän takakontista ja tein aamupäivälenkin läheiseen Noord-Deuringenin kylään. Asun todella maaseudulla. Ympärillä on hollantilaista, vauraan näköistä maanviljelysaluetta. Kauniita melkein samanlaisia tiilitaloja yhden tien varressa, kaikilla tonttuja tai muita pienoispatsaita suurilla tielle päin avautuvilla ikkunoilla. Pihassa pari kolme Volkkaria. Akapihalla maatilarakennukset. Kylässä yksi kauppa, kirkko ja koulu. Rauhallista elämää, tosin saattaahan se aika ajoin olla tylsääkin. Mutta työ pitänee ruodussa. Ei minusta olisi maanviljelijäksikään.

Tiet täällä ovat kapeita, päällystettyjä ja rauhallisia. Vastaan ei tule paljon autoja, paitsi ehkä tällä leirintäalueelle vievällä tiellä. Siinä ajelee jo useampi auto ja polkupyöräkin. Navigaattorini ohjasi minut eilen joitain tosi kapeita teitä pitkin peltoja kiertäen suoraan kohteeseeni. En valita. Mukava oli katsella maisemia, mutta vastaan tulijat hieman hirvittivät. Niistäkin tosin selvittiin, vaikka vastaan tuli yksi ihme ja kumma: kaksi tosi leveää, tuplarenkailla varustettua suurta traktoria, joissa oli isot perävaunut. Toisessa perävaunussa oli paljon ihmisiä istumassa tuoleillaan ja toisessa – baari ja ravintola. En tiedä, minne se oli menossa, mutta sellaista pellonreunatietä ne siellä ajelivat. Hyräilin mielessäni laulua ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ...”

Mansikoita suoraan viljelijältä, hänen omalta pellolataan.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Nyt palattuani pyöräretkeltä, ajattelin tehdä ruokaa, mutta sorruin noihin mansikoihin ja pitänee siirtää lounasta myöhemmäksi.

Leirintäalue on todella laaja. Tänne mahtuu varmaan sadoittain vaunuja ja matkailuautoja, olipa viime yön vieressäni jopa kaksi pyöräilijää teltassa, Riding Dutchs. Vaikuttaa siltä, että suurin osa alueella asujista on ns. vuosipaikoilla eli heillä on pysyvästi vaunu tai muu rakennelma paikalla, jossa asuvat täällä ollessaan. Osa noista ”rakennelmista” oli sellaisia pyörillä kulkevia omakotitaloja. Huh! Toisessa laidassa aluetta – pienen tekolammen rannalla – on sitten tiilestä rakennettuja kauniita bungaloweja lasitettuine terasseineen. Niissä näytti asuvan pääasiassa meikäläisen ikäisiä, hieman köpsäkkää, kumarassa kulkevaa vanhempaa väestöä.

Lapsille täällä on monenlaista tekemistä. Vaikka siis kalastamista tuosta tekolammesta, johon lienee istutettu kaloja, leikkitelineitä moneen makuun kiipeilystä pomppimiseen, katettu, lämmin uima-allas, erilaisia pelikenttiä (tennis, jalkapallo, pingis, sulkapallo) ja vielä ulkoilmateatterikin vieressä olevan huoltorakennuksen yhteydessä. Pyörillä pääsee ympäri aluetta hyvillä päällystetyillä teillä tai voi ajella vaikka polkuautoilla. Tapasin eilen yhden sellaisen ja tässä se tarina vielä erikseen:

Pieni punatukkainen pisamanaamainen, noin 8-10-vuotias poika tuli matkailuautoni etuikkunan luo ja vilkutti. Vilkutin takaisin ja hän sanoi jotain minusta niin hauskalla kurkussa karahtelevalla hollannillaan, omalla äidinkielellään. En ymmärtänyt yhtään, mitä hän tarkoitti. Avasin oven ja kysyin saksaksi, mitä hän sanoi. Hän otti mukana olevan polkuauton peräkärrystä pahvilaatikon täynnä roskia ja näytti sitä ja sanoi taas tuon oudon hollantilaisen sanan.

Kesti kotvan, ennen kuin tajusin. Hän oli kahden kaverinsa – tytön ja pojan – kanssa keksinyt mukavan leikin. He toimivat leirintäalueen roskakuskeina ja varmaankin kysyivät minulta: ”Onko minulla roskia?” Eipä ollut vielä ennättänyt tulla niin paljoa, joten sanoin sen ja kerroin, etten ole saksalainen, vaikka saksaa puhunkin. Poika katsoi silmiini ja sanoi: ”Tiedän. Olet suomalainen.”

Jälleen oiva osoitus siitä, että pojat ovat poikia ja lapset lapsia kaikkialla – Hollannissakin. Ja fiksuja lisäksi.

Leirintäalueen huoltotilat ovat mainiot. Ei ihme, että paikalla on viisi tähteä. Suihku on moderni ja niitä on riittävästi, siis paljon, eikä kuten edellisessä paikassa: kaksi vessaa ja yksi suihku koko sen nurkkauksen ihmisille. Siellä oli aamulla jono kumpaankin. Täällä ei. Vettä saa suihkussa älykortilla, johon on ladattu rahaa. Raha kuluu sitä mukaa, kun vettä käyttää. Kannattaa siis ottaa kortti pois lukijasta saippuaa laittaessaan, niin säästää – vettä, rahaa ja luontoa. Kortti toimii samalla avaimena alueen porttiin, joka on suljettu muutoin koko ajan. Päärakennuksessa on kauppa, terassi ja ravintola, respa ja kymmenkunta pesukonetta, joissa voi pestä oman pyykkinsä.

Asukkaat ovat pääasiassa hollantilaisia, mutta on täällä pysyvillä paikoilla myös ainakin saksalaisia ja brittejä. Tällaisia ohikulkijoita – yön pari täällä viettäviä – on selvästi vähemmän. Suomalaisia tai edes skandinaaveja ei ole näkynyt ainuttakaan. Yksi selvä ero ihmisissä on – sen tajusin tuossa yhtäkkiä – täällä olevilla ihmisillä ei ainakaan näy käsissä tai muissa näkyvissä osissa tatuointeja. Mielenkiintoista!

Toinen mielenkiintoinen ilmiö kuvastaa tätä nykypäivää. Täällä olevien lukuisten perheiden äidit, joilla on mukanaan lapsia – iältään kymmen molemmin puolin – lähentelevät itse iältään jo kohta 45 – 50 vuotta. Mistä se kertoo? Täälläkin on uranaisia, jotka tekevät lapset vasta silloin, kun se on jo melkein liian myöhäistä eikä optimi-iässä noin 24-vuotiaina.

Joku ihmetteli, miksi en kerro näissä jorinoissa turistikohteista. No niistä voit itse lukea Internetistä minkä verran haluat ja monella kielellä lisäksi. Minä kun olen tyyliltäni tällainen observoija, tarkkailija, niin minun jorinat on tällaisia. Tänään katselin myös muuten lintuja – siis ihan oikeita sellaisia lentäviä – monenlaisia näin, kaikkia en edes tunnistanut kun olen varsinainen ”kornitologi”. Joutsen oli poikasiensa kanssa kanaalissa ja joku musta lintu – ei vaikuttanut oikein vesilinnulta – se suki itseään kanavan mättäällä veden äärellä. Pesässä – liekö ollut sen joutsenen – oli yksi iso muna. Hylättynä vai ei, en tiedä.

Pellolla on näkynyt harvakseltaan haikaroita. Käki kukkui eka kertaa – tai siis kuulin tänä kesänä – jo Saksassa. Kyyhkyset huhuilevat, joku närhen näköinen lintukin lenteli pellon laidassa, jolla oli fasaaneja. Tänne tullessa olin ajaa jonkun lintuperheen päälle, kun ylittivät tietä. Takana tulleet motoristitkin säikähtivät äkillistä luontoystävällistä pysähtymistäni, joka oli aiheuttaa vaaratilanteen todella. Nytkin ympärillä on mukava laulukonsertti, jonka tosin pilaa välillä ohitse ajavien autojen äänet. Mutta täydellisyyttä ei kannata tavoitella – niinhän taisi jo herra S. Dali sanoa aikanaan – sitä kun me emme hänen mukaansa saavuta koskaan.


Hannu
elämän matkaaja