144. Luostarimatkailua, osa 3: Erakkomunkin luona Valtimolla

Kahdessa aikaisemmassa blogijutussa (141 ja 142) kerroin matkailumahdollisuuksista Suomen ainoissa virallisissa ortodoksisissa luostareissa Valamossa ja Lintulassa. Kuten tuossa Valamo-jutussani mainitsin, näiden kahden virallisen luostarin lisäksi maassamme on joitain epävirallisia yhteisöjä, joista jopa osassa on mahdollista vierailla – jos nyt ei ihan joka päivä, niin ainakin joskus. Yksi näistä sijaitsee Valtimon kunnassa, sen pohjoisosassa Rasimäessä.

Erakkolan kesäkahvila, talvella traktorin talli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä Rasimäen kylän Pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkola on varsin mielenkiintoinen paikka, eikä se – tietyllä tavalla syrjässä sijaitsevana – kuitenkaan ole liian syrjässä, etteikö siellä voisi joskus vierailla, jos se suinkin on mahdollista.

Erakkolan kohdalla on ehkä vielä voimallisimmin korostettava, että paikka on siellä asuvan ihmisen koti. Ihan samalla tavalla kuin luostari on koti munkeille tai nunnille, erakkola on siellä asuvan yksin elävän munkin tai joskus myös nunnan koti, joka ei todellakaan ihan samalla tavalla ole ”turistinähtävyys” kuin vaikka Iisakin kirkko.

Rasimäen erakkolassa asuu yksi ortodoksinen munkki. Hänet on vihitty arkkipiispan toimesta ns. maailmassa eläväksi munkiksi, hän ei siis kuulu minkään suuren luostarin veljestöön vaan muodostaa eräällä tavalla oman yhteisönsä, vaikkakin nyt yksin.

Kotitšasounan ulkoseinältä löytyy erakkomunkin itsensä maalaama ikonikuva "Munkin elämä", jossa ovat kuvattuina mm. munkkia koettelevat Dante Alighierin "Jumalaisessa näytelmässä" (La Divina Commedia) kuvatut ja Raamatun sananlaskuissa (San.6:16-19) mainitut kuolemansynnit: ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.
(Ikoni ja kuva © munkki Stefanus)

Paikkana Rasimäki on sodan jälkeen sinne muuttaneiden karjalaisten evakkojen henkiin herättämä pieni paikka, jossa sijaitsee yhä kylän oma tšasouna, kylän kappeli – pyhän Johannes Kastajan tšasouna – mutta nyt myös jo toinenkin pieni kirkollinen rakennus – tämän pyhittäjä Stefanos Tunnustajan erakkolan oma Pyhän Ristin ja Pyhän Johannes Krysostomoksen muistolle rakennettu tšasouna.

Paikalla asuu munkki Stefanos, joka on saanut kirkollisen munkkinimensä juuri pyhittäjä Stefanoksen mukaan. Muutamia vuosia sitten hän muutti Porin seudulta Pohjois-Karjalaan Valtimon kuntaan, mistä hän osti hiljalleen rapistuneen, mutta silti yhä hyvässä kunnossa olleen, sodan jälkeen evakkojen perustaman ja rakentaman perinteisen maalaistalon ja kehittänyt siitä tälle pienelle paikkakunnalle oman ortodoksisen erakkolansa, jonka pihapiiriin on siis nyt jo kohonnut mm. tuo pieni tšasouna.

Kesän ainoa kahvion aukioloviikko on päättynyt ja tienvarsimainos on syytä poistaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Erakkola on varsinaisesti avoinna vain yhden viikon vuodessa – heinäkuun ensimmäistä viikonloppua edeltävän viikon, jolloin kunnassa vietetään samaan aikaan Valtimo-viikkoa. Silloin erakkolassa on muitakin matkailijoille tarkoitettuja palveluja, kuten vaikkapa tänä vuonna siellä oli uusi kesäkahvio ja ulkorakennuksessa, maitohuoneessa, ikoninäyttely.

Kesällä 2017 maitohuoneessa oli raumalaisen ikonimaalarin, Marianna Kantolan ikonien näyttely.
Tässä on ikoni nimeltään Jumalanäidin suojelus eli Pokrova, jonka juhlaa vietetään Suomessa 1.10.
(Ikoni © Marianna Kantola, kuva © Hannu Pyykkönen)

Tšasouna on aina silloin auki, kun erakkolan asukas on paikalla. Eli siellä voi vierailla melkein milloin vain, mutta silloin vain tässä pienessä tšasounassa, ei muualla pihapiirissä. Tosin erakkolan vieressä on melko suuri ja erikoinen, viehättävä omenatarha, jonne toki voi myös mennä kävelemään ja katselemaan, koska se on erotettu erakkolasta aidalla omaksi alueekseen.

Tienvarresta saattaa heinäkuussa löytää tällaisen ilmoituksen. Tämä on vuodelta 2017.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Erakkolan vieressä on myös kaunis ja suuri omaenatarha.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta tuon yhden viikon aikana – ja joskus satunnaisesti muulloinkin, jos paikkakunnalla tapahtuu samaan aikaan jotakin, erakkolassa voi nauttia näyttelystä, hyvästä kahvista ja erakkomunkin itse leipomista maukkaista leivonnaisista ja jopa pikkupurtavasta, jos sattuu hieman nälättämään.

Muuna aikana voi ihailla keskelle pihamaata rakennettua, varsin omantyylistä, hirsistä tšasounaa ja sen ikoneja, jotka kaikki on erakkolan asukas, munkki Stefanos, maalannut. Munkki Stefanoksen ikonimaalaustyyli on omantyylistä, tavanomaisesta ikonimaalausvirtauksesta jonkin verran poikkeavaa ainakin värityksen ja värimaailman osalta. Muutoin ikonimaalari on varsin tarkka ja hyvin perillä maalausperinteestä ja ortodoksisen kirkon säännöistä ja ohjeista, jotka koskevat ikoneja ja niiden maalaamista ja tietenkin niiden käyttämistä rukouksen apuvälineinä.

Ikonimaalarina hän on tunnettu kautta maan ja hänen maalaamiaan ikoneja löytyy mm. arkkipiispa Leon omasta henkilökohtaisesta pyhän pappismarttyyri Blasioksen ja pyhien marttyyrien Floroksen ja Lauroksen tšasounasta Pielavedeltä sekä ainakin Hyvinkään, Porin ja Valtimon ortodoksisista kirkoista, joista tuon viimeisimmän kirkon kaunis ja vaikuttava sisäinteriööri on tämän erakkomunkin suunnittelema ja toteuttama ja suurelta osin myös maalaama.

Pyhän Ristin ja pyhän Johannes Krysostomoksen tšasounan seinältä löytyy mm. munkki Stefanoksen maalaama kookas Rasimäen Jumalanäidin ikoni.
(Ikoni © munkki Stefanos, kuva © Hannu Pyykkönen)

Ikonimaalauspiireissä erakkomunkki Stefanos on jollain tavalla kohauttanut maalariyhteisöä vähintään pari kertaa, kun hän on kehittänyt ja maalannut kaksi omaa ja aivan uutta, ennen näkemätöntä ikonityyppiä (ikonimallia) toisen Porin kirkkoon (Porin Jumalanäidin ikoni) ja toisen omaan tšasounaansa (Rasimäen Jumalanäidin ikoni). Myös hänen arkkipiispa Leon omaan tšasounaan maalama romanien (mustalaisten) suojeluspyhää Mustaa Saaraa kuvaava ikoni on herättänyt aikanaan sen tekohetkellä ja yhä vieläkin runsaasti keskustelua ikonimaalarien keskuudessa.

Osaa hänen maalaamistaan ikoneista on siis mahdollista käydä katsomassa tuossa pihalla sijaitsevassa pienessä tšasounassa. Tšasounan virallista ”kirkollista nimipäivää”, praasniekkaa, vietetään aina vuosittain Pyhän Ristin päivänä eli Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen muistopäivänä 14.9.

Valtimon ortodoksinen kirkko sisältä.
(Kuva © Ortodoksi.net)

Samaan reissuun on helppo yhdistää Valtimon ortodoksisessa kirkossa vierailu, jos vain onnistuu pääsemään kirkkoon sisälle. Se on mahdollista aina, kun siellä on joku tapahtuma tai jumalanpalvelus tai joskus myös se onnistuu soittamalla Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan kansliaan ja kysymällä asiaa sieltä. Silloin on tosin soveliasta maksaa näytöstä hieman joko erikseen paikalle tulevalle näyttäjälle tai jos hän ei ota maksua, jättää rahat kirkon kirstuun.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Lue lisää Rasimäen erakon elämästä toisesta blogistani:
Happy 1:

20. Rasimäen erakko - elämää ja opettelua

21. Rasimäen erakko - ikonimaalari

Musta Saara, romanikielinen ikoni arkkipiispa Leon tšasounasta Pielavedeltä.
(Valokuva © Ortodoksi.net)

143. Siltamaksuja ja muita kuluja

Maailmalla liikkuminen autolla aiheuttaa kuluja. Suomalaisilla matkailuautoilijoilla, joilla usein on allaan kymmenien tuhansien menopeli, on tapana valittaa kaikista pienistäkin maksuista, mitä matkasta aiheutuu. Hyvä, etteivät välillä vaadi melkein ilmaisia polttoaineitakin. He eivät edes mielellään yövy leirintäalueilla, kun siellä pitää maksaa palvelusta, eikä toisin päin. He yöpyvät puskaparkeissa, huoltoasemilla ja tienvierustoilla. Periaatteena näyttäisi olevan, että sitä varten on hankittu kallis auto, ettei tarvitse kalliissa hotelleissa tai muuten ”kalliisti” asua.

Itseänikin toki harmittavat jotkut ylimitoitetut maksut, mutta tänään yksi sellainen maksu, ei suinkaan ylimitoitettu – saapui juuri postissa kirjeenä – ja sai minut hymyilemään. Palaan siihen kohta.

Ajelin alkukesästä tai loppukeväästä – ihan miten vain, kohteessa tosin oli jo kesä – ympäri ämpäri keskeisempää Eurooppaa, Baltian maissa, Puolassa, Saksassa ja Ruotsissa. Moneen maahan on rakennettu komeita moottoriteitä, joita pitkin liikkuminen on nopeaa, mutta usein myös hinnakkaampaa, kuin ”tavallisilla” teillä liikkuminen. Niillä peritään usein ns. tietulleja eli moottoritiemaksuja.

Systeemit ovat suunnilleen samanlaiset joka maassa pienin paikallisin poikkeuksin. Moottoritien alussa otetaan laitteesta lippu, jolla sitten moottoritien ”päättyessä” maksetaan maksu kassalle. Tuo päättyessä on lainausmerkeissä, sillä useinkaan moottoritie ei suinkaan pääty, vaan alkaa uusi maksullinen osuus.

Noita maksullisia osuuksia voi sitten pitemmällä reitillä olla useita ja moottoritien kulkeminen päästä päähän aiheuttaa jonkinmoiset kulut. Muistelen joskus Sveitsissä ja Ranskassa maksaneeni matkasta jostain Sveitsin Genevestä Ranskan Chamonixiin ja takaisin useita kymmeniä euroja.

Toki ne minustakin tuntuivat joskus kovilta hinnoilta ja siksi asetinkin viime kesänäkin oman navigaattorini välttelemään maksullisia teitä. Se tosin aiheuttaa usein toisella tavalla mielenkiintoisia tilanteita, kun navigaattori ohjaa ison auton peltotielle tai johonkin muualle vastaavaan. Toinen ”ongelma” – siis ongelma vain, jos sen sellaisena ottaa – on kulkemisen hitaus. Kaikkien lukuisten kylien kohdalla nopeutta on huomattavasti laskettava, ettei saa pikavoittoa, jonka kärkkyjiä Euroopassa tiet ovat pullollaan.

Oma liikkumisperiaatteeni on ajella ensi alkuun pienempiä teitä pitkin rauhassa, katsella paikkoja ja nauttia maan ilmapiiristä ja hieman aidommasta elämästä, jota tuollaisella reitillä näkee. Moottoriteillä näkee usein vain betoniseiniä ja nopeita autoja. Siirryn sitten pikkuteiltä moottoriteille, kun tai jos tulee kiire päästä johonkin kohteeseen tiettynä aikana tai usein myös silloin, kun matka pisteestä A pisteeseen B on normaalia pitempi. Pikkuteitä ajelemalla matka kestäisi usein tuplat, siksi pitää osin ajella myös nopeampia teitä.

Joissain ”kehittyvissä entisissä itäblokin maissa” tuo tietullikysymys on ratkaistu mielenkiintoisella tavalla, johon on ehkä osin jo sekoittunut peri-ihmismäinen ahneus. Joillakin osuuksilla tietulleja on todella tiheään, hyvä ettei viiden kilometrin välein ja maksu on tien kuntoa ja ajettavuutta ajatellen hieman korkeahko. Meille länsimaiseen hyvinvointiin tottuneille ei toki vielä liian kallis, mutta paikallisille se saattaa sitä olla. Siksi teillä ei useinkaan ole kovinkaan paljoa liikennettä ja vanha sanalasku toteuttaa itseään noiden maksujen kautta: ”suo siellä, vetelä täällä”. Paikalliset eivät maksa ja turistejakaan ei ehkä ole riittävästi, jotta kulut saataisiin peitettyä ihan oikeasti.

Suuremmissa autoissa, kuten esimerkiksi rekoissa ja ajoneuvoissa, jotka ylittävät kolmen ja puolen tonnin painon, on erilaisia teknisiä vempaimia, joilla tuo maksupuoli sitten maasta poistuttua hoidetaan. Henkilöautoissa ja alle tuon painorajan olevissa autoissa maksu hoidetaan rahalla tai pankki- tai luottokorteilla. Itse en tuosta maksusta purnaa, mikäli tie on hyvässä kunnossa. Mutta jos tie on kuoppainen, täynnä ”reikiä” asfaltissa, hieman iskee epäilys tuosta ahneudesta ja helpon rahan keräämisestä.

Niin – kerroin alussa, että sain kirjeen, joka hymyilytti. Kyllä vain. Kirjeen lähetti minulle ruotsalainen Swedish Transport Agency eli jonkinlainen Ruotsin liikennetoimisto Tukholmasta. Laskun aihe oli Motalan ja Sundsvallin siltojen ylittämisestä perittävä infrastruktuurimaksu toukokuulta, kun sielläpäin autollani ajelin.

Muistan ajaneeni jossain – mahdollisesti juuri tuollapäin – ja nähneeni ruotsinkielisen ”varoituksen” asiasta, mikäli jatkan matkaani. Kohta ilmestyi tien päälle kamerat, jotka sitten kuvasivat autoni rekisterikilvet ja tunnistivat ilmeisesti ne suomalaisiksi. Sitten seurasi omistajan identifioiminen, joka lienee nykyään melko helppoa tällä uudella tekniikalla. Mutta työtä se sekin vaatii.

Lopulta, kun minut oli löydetty, osoite saatu selvitettyä, seurasi laskun kirjoittamisen aika. Senkin voinee nykyään hoitaa melko koneellisesti, mutta edelleen – työtä se sekin vaatii. Lasku oli muuten suomenkielinen ja epäselvissä tapauksissa yhteyspuhelinnumerokin oli 09-alkuinen eli Helsingin suunnasta.

Tyypillisesti laskun oheen oli laitettu uhkaus siitä, mikäli en suostu maksamaan laskua. Sakko moisesta olisi 300 SEK eli Ruotsin kruunua, joka lienee euroissa noin reilut kolmekymmentä euroa. Ei käynyt edes mielessä, ettenkö maksaisi.

Mutta mitähän lienee tullut maksamaan tämä laskun koko proseduuri sieltä liikennekamerasta minun postilaatikkooni. Uskoisin, että muutaman euron kuitenkin. Joten voisi tietysti olettaa, että maksulla yritettäisiin kattaa noita kuluja. Mutta kittiä kanssa! Ei sinne päinkään.

Ruotsin liikenneviraston lasku.

Laskuni, joka aiheutti hymyn huulilleni, meni maksuun heti, mietin kuitenkin, että laittaisinko vasta eräpäivälle 20.7. (nyt on 5.7.). Laitoin eräpäivälle. Laskun suuruus oli huimaavat 51 eurosenttiä eli euroissa 0,51 euroa. Jippii pyhä Byrokratios!

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com