keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

178. Kauneutta ja rauhaa etsimässä

Maisema Lammin Pääjärveltä Panagian rannasta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Aina aika ajoin minut valtaa halua nähdä ja kokea kauneutta tavalla tai toisella. Silloin usein ajan johonkin tuttuun paikkaan, jossa tiedän olevan kauniita ikoneja. Luostarit ovat sellaisia paikkoja ja muutamat niistä ovat lähellä minun asuinpaikkakuntaakin, mutta löytyy Suomesta yksi erikoisempikin paikka, eiä sekään ole kaukana – se käyttää itsestään uutta nimeä: Panagiaortodoksinen luostarikeskus.



Kuvia Pyhän Basileios Suuren kappelista.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
Panagia sijaitsee Hämeenlinnan Lammilla entisen Pääjärven toimintakeskuksen laajoissa tiloissa, jotka kuuluvat nyt sumalaisen ja Suomessa toimivan ortodoksisen Athossäätiön luostarikeskukselle. Monet – minä mukaan luettuna – ovat siellä vierailleessaan ihmetelleen montaa asiaa: paikan kauneutta, mutta myös laajuutta, lukuisia rakennuksia ja suurta kopleksia, jossa elää vakituisesti vain muutama ihminen.

Alueella on ollut ja on tietysti yhä, muttei enää varsinaisessa käytössä mm. uimahalli ja koulu. Lisäksi alueella on kerrostalo, rivitaloja, rantasauna, hoitotiloja ja paljon sellaista, mitä ortodoksinen luostarikeskus ei tarvitse, eikä niille ole siis käyttöä. Uimahallista on vesi tyhjennetty altaasta ja se on toissijaisessa käytössä.

Mutta paikan kauneus tai ainakin joidenkin tilojen kauneus sykähdyttää aina siellä vieraillessani. Keskuksessa ei varsinaisesti ole vielä luostaria, vaikka sellaisia on sinne suunnitteilla kaksikin: toinen miehille ja toinen naisille. Ongelmana vain on meillä Suomessa ortodoksisen väestön pienuus, mistä ei oikein riitä ihmisiä useisiin luostareihin.

Meillähän on jo kaksi ns. virallisen luostaristatuksen omaavaa luostaria: Valamo ja Lintula, molemmat Heinävedellä. Niiden lisäksi on muutama epävirallinen luostariyhteisö mm. Pokrova Kirkkonummella, Elisabetin sisaristo jossain Tampereen lähistöllä, ja pienempiä erakkoloita tai yhden ihmisen ”luostariyhteisöjä” joissain kaupungeissa. Näissä jälkimmäisissä siis asuu vain yksi ihminen, nunna tai munkki, joka kirkollisessa mielessä on alistettu oman hiippakuntansa piispan alaisuuteen.

Joistakin noista yhteisöistä olen kirjoitellut aiemmin (mm. blogit nr. 141, 142, 144, 145, 147, 148, 150). Eli näköjään aika monessa blogissa on juttua tullut kirjoitettua. Lue siis lisää sieltä, jos haluat tietää enemmän.

Nyt siis olin jällee yhdessä noista (kirjoitin siitä viimeksi blogissa nr. 147) Lammilla, koska siellä on viime aikoina rakennettu ja kaunistettu useita kappeleita. Varsinaisia kirkkoja siellä ei vielä ole yhtään, sillä tiloja ei vielä ole vihitty virallisesti kirkoiksi. Tšasounakaan ei ole oikein oikea nimi siellä oleville kirkoille, jotka kaikki sijaitsevat kivirakennusten sisällä, muiden huonetilojen yhteydessä, ei siis erillisinä rakennuksina.


 



Ilosaloman kappelin ikoneja päärakennuksessa.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)
Panagiasta löytyy tällä htekellä kaksi toimivaa kappelia, Ilosanoman kappeli päärakennuksessa ja Pyhän Kosmas Aitolialaisen kappeli trapesassa eli ruokalarakennuksessa. Kaksi huonetilaa on valmistumassa pieniksi, mutta kauniiksi kappeleiksi. Toinen on jo melko pitkällä ja sinne on muutaman viime vuoden aikana maalattu seinille useita kymmeniä ikonikuvia. Tämä kappeli, Pyhän Basileios Suuren kappeli, sijaitsee päärakennuksessa, ilmeisesti niissä tiloissa, jonne on aikanaan suunniteltu tulevan varsinaiset luostaritilat, keljat.

Toisen kappelin, Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kappelin seinien maalausprojekti on vasta äskettäin aloitettu ja kappeli tulee luostarikeskuksen ikonimaalaamon yhteyteen.


Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kappeliin tulevia ikoneja, jotka vielä joiltain osin ovat keskeneräisiä (mm. osasta puuttuvat tekstit).
(Kuva   Hannu Pyykkönen)
Tämän blogijutun yhteydessä on kuvia kaikista noista kirkollisista tiloista Lammin Panagiassa. Allekirjoittanut kuvasi ne heinäkuussa 2018. Kuka tahansa voi käydä tutustumassa noihin tiloihin ja Pääjärven rannalla sijaitsevaan luostarikeskukseen. Luostarikeskuksessa on kahvila, josta saa pikkupurtavaa ja keskuksessa järjestetään erilaisia näyttelyjä ja seminaareja, joista saa tarkempaa tietoa keskuksen omilta nettisivuilta osoitteesta: https://athossaatio.fi/
Panagian sijainti kartalla.
(Klikkaa kuva suuemmaksi hiirellä)
Keskuksessa sijaitsee myös mielenkiintoisia myymälöitä ja kirpputori, josta voi tehdä toisinaan upeita löytöjä. Kannattaa siis tutustua paikkaan ajan kanssa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

177. Keskiyön auringossa

Midnight Sun in Ramberg Norway.
(Photo © Hannu Pyykkönen)
Koska olimme jo muutaman päivän melko tehokkaasti liikkuneet – alkuun autolla Lofooteille ja perillä jalkaisin, pyörällä ja hieman autollakin – alkoi tehdä mieli hieman huilata, levätä. Siispä ajoimme toiseksi viimeiselle yöpymispaikalla Rambergiin, Lofoottien länsirannalle, jossa on hyvän sään aikaan mainio paikka katsella laskevaa, muttei kuitenkaan kuitenkaan kokonaan laskevaa aurinkoa: siis meille suomalaisillekin tuttua keskiyönaurinkoa. Vaikka olimme ns. aikaisia majoittujia, saimme viimeisen paikan. Ihmisiä oli siis liikkeellä.
Rambergin todella pitkää hiekkabiitsiä, joka on ihan kaupungin yhteydessä.
Tämäkin kuva on keskiyöllä kuvattu.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ramberg on todella pieni paikkakunta, jossa on joitain palveluja, mutta jokaista korkeintaan yksi ja laitakaupungilla kalatehdas ja paljon kalankuivaustelineitä täynnä kuivamassa olevia kalanpäitä. Noita kuivaustelineitä on melko runsaasti pitkin Lofootteja teiden varsilla. Silloin kun niissä kuivataan kalaa, asia ei jää huomaamatta – ai ainakaan nenältä. Haju tai tuoksu – ihan miten vain – on sanoin kuvaamaton, alitajuntaan asti tunkeutuva. Etenkin turskaa on Norjassa kuivattu maan sivu ja Lofoottien ilmasto on kuulemma oivallinen juuri kuivaukseen.
Kalanpäitä kuivumassa telineillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ihmettelimme sitä, miksi linnut eivät syö noita kuivattavia kaloja ja ihan oikeaa vastausta emme ilmeisesti saaneet, sanottiin vain, että kuivaus suojelee niitä. Jossain harvassa, lähinnä yksityisissä pihoissa saatoimme nähdä kuivattavan kokonaisia kaloja. Teiden varsilla oli oikeastaan pelkästään kalanpäitä – kita avoinna, tuhansittain. Niistä on kuulemma viime vuosina tullut suosittu vientituote. Joidenkin tarinoiden mukaan niitä viedään mm. Nigeriaan, jossa ne keitetään yhdessä jauhettujen hedelmien ja punapippurin kanssa ja saadaan energista ja proteiinipitoista tuotetta. Mikä lie totuus!

Mutta on Rambergissa muutakin kuin kuvamassa olevaa kalaa, siellä on valtavan pitkä hiekkaranta keskellä kylää. Pari vuotta sitten noilla syksyisillä rannoilla näki surfaajia, nyt kävelijöitä, lenkkeilijöitä, auringonottajia ja tietysti uijia. Ja aurinko paistoi tällä kertaa lämpimästi ja kirkkaasti. Leirintäalue oli täynnä eteläeurooppalaisia: italialaisia, espanjalaisia seassa joitain hollantilaisia, saksalaisia, japanilaisia ja muutama suomalainen. Melkoinen kansallisuuksien ja kielien cocktail.
Lofooteilla on todella mahtavan laajoja hiekkaranta-alueita.
(Kuva © Pyykkönen)
Alueelle tultaessa emme vielä aavistelleet, miksi tällainen cocktail sieltä löytyy, koska emme suomalaisina oikein ymmärtäneet keskiyön auringon lumovoimaa. Tai emme edes alkuun ajatelleet, että meri avautuu länteen, on upea sää ja aurinko laskee mereen, jos laskee. Ja huomasimme, etteivät ne muutamat muut suomalaisetkaan sitä tainneet tajuta tai sitten eivät välittäneet. Suurin heistä osa painui muutaman kaljan otettuaan ilta kymmeneltä mamman viereen tai untenmaille, mutta me ja lukuisa joukko muunmaalaisia odotimme jotain.

Keskiyön pullakahvit.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ja kohta se saapuikin – keskiyö – ja aurinko porotti meren yllä kirkkaana ja kauniina. Lapset uivat, jotkut lenkkeilivät, drone lensi ilmassa ja kuvasi ihmettä, me istuimme kivillä ja nautimme kylmää olutta tai viiniä ja höpötimme saksa-englanniksi hollantilaisten kanssa, jotka eivät osanneet englantia. Mukana oli aikuisia ja lapsia, koiria ja melkein festivaalitunnelmaa. Italialaiset kulkivat aurinkolasit silmillä ja ottivat kuvia – lasit päässä keskiyöllä - asia, jota ei kotona Italiassa helposti uskottu. Selvästi tilanne sai melkein joukkopsykoosin vaikutelmia – kaikki olivat iloisia, useilla oli juomia mukana ja he nauroivat, iloitsivat ja ihmettelivät. Lapset kirmailivat virkeinä pitkin rantoja. Vaikutelmaa lisäsi varmaan tieto siitä, että siellä, missä aurinko juuri silloin paistoi, oli Grönlanti ehkä vajaan 2000 kilometrin päässä.
Lofootit, Islanti ja Grönlanti kartalla.
(Klikkaa kuvat suuremmaksi hiirellä)
Seuraavana aamuna sai nukkua pitkään ja niin teki moni muukin, paitsi ne suomalaiset ja vieressämme ollut aikaisin nukkumaan mennyt hieman jäykkäniskaiselta ja pedantilta vaikuttanut saksalaispari, joka lähti alueelta jo aikaisin ennen heräämistämme, ettei vain olisi joutunut keskustelemaan kanssamme tai joidenkin muiden kanssa. Me köllöttelimme melkein puoleen päivään, ennen kuin nautimme – aamukahvit.

Seuraavan päivän ohjelmana olikin sitten ajelu viimeiseen kohteeseen Lofooteilla, Moskenesiin, joka sijaitsee vajaan viiden kilometrin päässä Lofoottien eteläisimmästä kärjestä, jonka nimi lyhyenkauniisti on Å, siis suomeksi joki.
Maisema aavalle merelle, mistä laivat tulivat ja minne menivät.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Åssa tuli käytyä pyörällä, muutoin päivä meni paikalle saapumisen jälkeen lievässä laiskottelussa ja kävelyssä lähiympäristössä. Toimintoja ohjasi hieman tieto siitä, että seuraavana aamuna laiva lähtee klo 7 aamulla ja pitäisi olla satamassa tuntia ennen, koska emme tehneet laivaan ennakkovarausta netistä. Paikalliset sanoivat, ettei tarvitse tehdä, kyllä siihen pääsee sisään ja jos laiva täyttyy, seuraava lähtee kahden tunnin kuluttua.
Moskenesissa oli kauniit maisemat majapaikasta ja sen ympärillä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Näin teimme ja emme suinkaan klo 5.45 aamulla olleet ensimmäisinä jonossa, mutta silti pääsimme sisälle laivaan noin sadan euron hinnalla – auto (6 metriä) ja kaksi ihmistä. Laivamatka kesti reilut kolme tuntia mantereelle, jossa rantauduimme Bodøssä klo 10:15 ja matka jatkuin kohti Luulajaa (Luleå) ja Ruotsia.
Matkalla kotiin Ruotsin kautta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lappiin oli juuri levinnyt valtava helleaalto. Lämpötila pomppi päivällä +30° Celsius-asteessa ja kiitimme auton hyvää ilmastointia. Lämpö oli saanut muutkin liikkeelle. Lomasesonki kävi sään kanssa kuumana. Siksi Ruotsin Kainuussa (Kalix) emme saaneet enää iltapäivällä paikkaa autolle leirintäalueelta, mutta respan hyvin asiallinen ja auttavainen nuori mies soitti Frevisöreniin, mistä varasimme paikan ja menimme viimeiseksi yöksi majoittumaan Pohjanlahden rannalle, jonnekin huitsin-nevadaan, missä kännykkäkään ei kunnolla toiminut.
Kiitos matkaseurasta.
Matkaa kannattaa aina silti tehdä T-paitani etumustossa oleva Salvadore Dalin teksti muistaen:
"Älkää pelätkö täydellisyyttä, sillä ette saavuta sitä koskaan!"
Hyviä reissuja kaikille!
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seuraavana päivänä ajoimme hieman eri reittiä Jyväskylän kautta kotiin ja taakse jäi reilut 3000 kilometriä ja paljon todella mukavia muistoja Lofooteista, jonne ehdottomasti kannattaa mennä, jos siihen on suinkin mahdollisuus.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

perjantai 20. heinäkuuta 2018

176. Viikinkejä tapaamassa

Viikinki Hans Viktorson.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lofoottien sää vaihtelee suuresti ja aina eivät edes säätiedotuksetkaan kerro totuutta. Jos koko lomamatkan ajan on kaunis sää – kuten minulla oli pari vuotta sitten – saa olla tosi kiitollinen. Silloin aurinko paistoi koko ajan ja ilma ei suinkaan ollut pakahduttava, vaan mukavan viileä. Tällä toisella matkallani satoi vain yhtenä päivänä hieman enemmän ja silloin olimme osan matkaa sisätiloissa, sillä Lofooteilta löytyy mainio viikinkimuseo Bøstadin Borgista (osoitteesta Prestegårdsveien 59, Bøstad).
Viikinkimuseon sijainti kartalla.
(Klikkaa hiirellä kuvat suuremmiksi)

Museo on auki päivittäin kesällä klo 10-19. Aivan kaupungin lähistöllä, ennen Bøstadia ja museoa, on mainio ilmainen parkkipaikka kaikin herkuin vaikka yöpyä. Siisti vessa, vesiposti ja kemssan tyhjennys löytyy paikalta ja vessaan pääsee ilmaiseksi luottokortin magneettijuovalla.

Museoalue on melko laaja.
(Kuva Hannu Pyykkönen)

Reilun kilometrin päässä museosta löytyy myös useampi viikinkilaiva.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lofoottien Viikinkimuseossa on maailman suurimmaksi viikinkipäälliköntaloksi mainittu rakennus, näyttelyjä, työpajoja ja puolentoista kilometrin päässä viikinkilaivojakin, yksi isompi ja pari pienempää. Modernissa keskuksessa on kauppa, ravintola ja saniteettitilat ja vaikka vierailijoita on paljon, alue on suuri ja kohteita eri puolella laajaa aluetta. Elokuun alkuun sattuvalla reissulla pääsee mukaan viikinkifestivaaleille (2018 elokuun 8.-12.).
Suuri viikinkipäällikön talo.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Viikinkien lautapeli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Museo ei suinkaan ole pelkkä turistirysä, vaan se on toteutettu historian tutkijoiden kanssa yhteistyönä mahdollisimman autenttisena, vaikka eipä liene muinaisissa viikinkitaloissa ollut vesivessoja – nyt on. Oppaat ovat pukeutunet ajankohtaan ja rooleihin sopiviin asuihin, työpajoissa työskentelee erilaisia käsityöläisiä, tehden tuon ajan käsitöitä – jopa seppä löytyy pajastaan. Museo on ihan päätien varrella ja vierestä löytyy laaja parkkialue kaikenlaisille autoille henkilöautoista linja-autoihin, matkailuautoja unohtamatta. Silti paikalle kannattaa mennä heti sen avauduttua, silloin ei vielä ole kovinkaan ruuhkaista ja varmasti löytyy parkkipaikka.

Seppä viikinkiajan pajassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Alueelta löydettiin 1980-luvulla viikinkiasutuksen jälkiä ja niiden perusteella on sitten rakennettu tämä upea kohde meille nykyihmisille katseltavaksi ja ihmeteltäväksi. Päälliköntalon paikalla on sijainnut parikin kertaa rakennettu 67-83 metrinen iso talo, jossa asui päällikön heimoa ja toisessa päässä karjaa.
Päälikön talossa on useita suuria huoneita.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tässä hieman videokuvaa viikinkimuseosta:
Lofoten Norway - Amazing Vikinghouse, Viking ship and marked at Lofoten vikingfestival 2015

tai viimevuotiselta (2017) viikinkifestivaaleilta:

Vlog: Lofotr Viking Festival, august 2017

Viikinkimuseoreissuun yhdistimme parikin muuta kohdetta matkallamme keskiyön aurinkoon. Ensin kävimme yhdellä lukuisista Lofoottien suosituista hiekkabiitseistä Hauklandissa, jossa myös tapahtui yksi matkan vaelluksista. Ekahan oli tapahtunut jo ennen Henningsværiä sijainneelle vuorelle, jossa nousua oli noin puoli kilometriä ja maisemat huumaavat. Nyt matka kulki vuoren kiertävää vanhaa tietä pitkin, sillä toiseen päähän, Uttakleiv Beachille on nykyisin rakennettu noin 800 metriä pitkä tunneli – varsinainen kokemus sekin, sillä tunnelissa on vain yksi ajoväylä ja ainakin keskiosaltaan harvassa ohituspaikkoja. Lisäksi tietysti se on melko vilkkaasti liikennöity turistikaudella.
Hauklandin laajoja hiekka biitsejä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Koska hiekkarannat sijaitsevat kaukana ei-missään, paikalliset repivät toimeentulon siitä, mistä se on mahdollista: tuolla Uttakleivissa maksullisesta parkkipaikasta. Hauklandissa se oli ilmaista ja upealle hiekkarannalle pääsi heti parkkipaikalta. Kaiken kaikkiaan noita hiekkabiitsejä on runsaasti Lofooteilla. Viime reissulla en ajellut niitä katselemassa ja luulin, että on vain yksi Rambergissa, missä nytkin vierailimme, mutta onhan noita, kun vain osaa etsiä ja netti kyllä neuvoo niiden paikat. Rambergin ainutlaatuisesta rannasta kerron enemmän seuraavassa blogijutussani.
Norjasta löytyy tunneleita, joissa mahtuu ajamaan vain yksi auto. Mutta onneksi on useita ohituspaikkoja. Tämö tunneli löytyy Hauklandista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hauklandista suunnistimme vielä ainoan Lofooteilla suoritetun ravintolavierailun jälkeen Nusfjordiin, vanhaan kalastajakylään. Miksi muuten ainoa ravintolavierailu? No siksi, että ainakin juuri tuolla on paljon edullisempaa tehdä ruoka itse autossa kuin syödä tai juoda ravintolassa. Olut maksaa pienessäkin kahvilassa/pubissa helposti 8-10 euroa ja tavallinen pizza 15-20 euroa, kurmeesta (gourmet) nyt sitten puhumattakaan, mitä me aina tehtiin.

Nusfjord on viehättävä pieni kalastajakylä, josta löytyy kahviloita, hiemo rantaterassi, putiikkeja ja autolla pääsee ihan perille asti helposti – jos ei lasketa viimeistä parkkipaikalle menevää seinämäistä ylä-/alamäkeä. Mutta tuurilla voi pysäköidä alempanakin vaikka leipomon edessä, mistä mekin saimme mainioita korvapuusteja.
Nusfjordin kauniita norjalaistaloja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaikki hienot katsottavat, tutkittavat kohteet eivät suinkaan sijaitse E10-tien varressa, useimpiin pitää poiketa tuolta tieltä. Niin Nusfjordiinkin, mutta se kannattaa. Osa on jopa kävelymatkan päässä ja ne sitten vaativat oman viitseliäisyyden ja hieman kuntoakin, jota minulla nyt ei valitettavasti ole kovinkaan.
Viikinkimuseosta löytyy myös viikinkienkin pitämiä kotielämiä talon ympäriltä. Tätä hevosta kutitti kovasti kaulalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Lofoottien hyvä puoli matkustamisessa on se, ettei mikään ole kaukana. Se saattaa olla mutkaisen tai mäkisen tien takana tai jopa kävelymatkan päässä, mutta ei kovinkaan kaukana. Minulla oli mukana sähköavusteinen polkupyörä, jolla pitempikin matka taittui helposti ja mäistä ei ollut suurempaa haittaa, alamäistä pelkkää iloa.

Viimeistä edelliseksi yöksi ajelimme sitten jo edellisellä vierailulla tutuksi tulleeseen kohteeseen, Rambergiin, jossa ei kuitenkaan silloin ollut nähtävissä sitä, mikä siellä oli juuri nyt: keskiyön aurinko. Mutta siitä sitten seuraavassa blogissa.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

tiistai 17. heinäkuuta 2018

175. Melkein Venetsiassa, mutta Lofooteilla silti

Paaluille ja veden päälle rakennettu kaupunki on saanut nimityksen Lofoottien Venetsia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jo edellisellä matkallani ”eksyin” mielenkiintoiseen pikkukaupunkiin Lofoottien etelärannalle, Henningsværiin. Silloin kuulin paikkaa nimitettävän paikalliseksi Venetsiaksi ja kirjoitinkin silloin Norjan Venetsiasta. Korjataan nyt, kyseessä on tietysti Lofoottien Venetsia.
Henningsvær kartalla.
Paikka lienee saanut moisen kutsumanimen siksi, että sekin on osaksi rakennettu veden rajaan tai oikeastaan osin jopa veden päälle erilaisin puupaaluvirityksin. Joka kerta vieraillessani ihmettelen, mitenkähän kauan tuollaiset rakennelmat kestävät ja kuinka usein ne pitää uusia.
Ennen Henningsvearia piti nousta vuorelle. Toinen jäi autovahdiksi. Arvaa kumpi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Mutta ennen kaupunkiin saapumista oli edessä hikinen urakka – ainakin toiselle meistä matkaajista, sillä siellä sijaitsi yksi suosittu vaellus- ja kiipeilykohde. Vuoren nimestä ei ole varmaa muistitietoa, se saattaa olla Festvågtind ja se sijaitsee siis ihan lähellä tuota Henningsværin kaupunkia, kohta kaupunkiin tuovan sillan takana. Nousua sanottiin jossain olevan reilut puoli kilometriä ja kumma kyllä reitti oli merkitty helpoksi, vaikka melkoiselta louhikolta se näytti.
Näkymä Atlantille ja Henningsværiin.
(Kuva © Pyykkönen)
Vain toinen meistä matkaajista lähti kiipeämään, toinen jäi autovahdiksi. Kumpihan lie jäänyt? Mutta joka tapauksessa huipulta – jossa muuten oli myös kaunis vuoristolampi – saatiin kauniita kuvia Atlantista, Länsivuonosta, vuoresta ja Henningsværistä. Näkyypä yhdessä kuvassa matkailuautokin valkoisena pisteenä, mutta siitä ei kuitenkaan erota, kuka jäi vahtiin.
Tuolla se jossain on - se kiipeäjä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Reilun tunnin, ehkä parin tunnin kiipeilyn jälkeen jatkoimme matkaa sillalle, joka oli sen verran kapea, että sen molempiin päihin oli laitettu liikennevalot ohjaamaan sillalle vain yhden suuntaiset liikenneväylät. Ei sinne kahta autoa rinnakkain olisi mahtunutkaan. Valojen vaihteluväli ja sillalle nousun jyrkkyys aiheutti toisinaan sen, että pyöräilijät eivät ennättäneet ajaa siltaa valojen aikana ja siellä tapahtui silloin yllättäviä kohtaamisia.

Itse kaupunki oli mielestäni hieman taantunut edellisestä vierailusta. Se vaikutti hieman sotkuisemmalta ja jäi sellainen tunne, että alkuasukkaat – norjalaiset – olivat häipyneet kaupungista ja paikkaa pyörittivät muualta tulleet enemmän bisnesmielellä kuin sydämellä. Mutta tiedä häntä, oliko oikeasti noin.
Veneet ovat oleellinen osa Henningsvearia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Autolle oli vaikea löytää parkkipaikkaa, koska keskustan paikat olivat varatut henkilökunnalle tai asiakkaille. Mutta satamasta löytyi, eikä siitä ollut pitkä matka kävellä katsomaan vaikka koko kaupunki läpi. Veneitä ja laivoja Henningsværissä on runsaasti, onhan paikka meren rannalla ja todennäköisesti ainakin ennen on harrastettu kalastusta, nyt ehkä enemmän muuta. Kadun varressa ollut imoitus veneen vuokraamisesta huvitti. Meillä vuokrataan autoja, Henningsværissä veneitä.
Näinkin oleellinen osa ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kaupungissa on hieman villin pohjolan tunnelmaa. Arctic Hotell.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Jo edellisellä kerralla tyylillään ”hurmannut” Arctic Hotel oli paikoillaan villistä pohjolasta muistuttamassa ja sieltä olisi varmaan saanut huoneenkin varmaan noin 150 euron hintaan per huone. Tosin se lienee kuumimpaan sesonkiaikaan täynnä ja huone kannattaa silloin varata ajoissa. Me emme matkailuauton kanssa huonetta tarvinneet, emme edes maksullista paikkaa autolle.
Puskaparkissa Atlantin rannalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla yövyimme seuraavan yön ns. puskaparkissa, tien varrella sijainneella parkkipaikalla Atlantin rannalla katsellen terassiltamme Länsivuonoa. Jossain vaiheessa alkuyötä viereen kurvasi vanha hippimäisin kukkakuvin koristeltu hollantilainen kleinbussi-volkkari ja siinä me sitten yövyttiin koko konkkaroikka kaikessa rauhassa. Tosin vain meiltä tuli enemmän ääntä, kun viihdytimme aluetta ainutkertaisella ukulelemusiikilla.

Katso vielä ammattilaisen tekemä video Lofooteista. Tekijä on Stefan Zimmermann.

Beautiful Lofoten (Norway / Arctic Circle)
(Video © Stefan Zimmermann)


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com