Jo edellisellä matkallani ”eksyin” mielenkiintoiseen pikkukaupunkiin Lofoottien etelärannalle, Henningsværiin. Silloin kuulin paikkaa nimitettävän paikalliseksi Venetsiaksi ja kirjoitinkin silloin Norjan Venetsiasta. Korjataan nyt, kyseessä on tietysti Lofoottien Venetsia.
Henningsvær kartalla.
Paikka lienee saanut moisen kutsumanimen siksi, että sekin on osaksi rakennettu veden rajaan tai oikeastaan osin jopa veden päälle erilaisin puupaaluvirityksin. Joka kerta vieraillessani ihmettelen, mitenkähän kauan tuollaiset rakennelmat kestävät ja kuinka usein ne pitää uusia.
Mutta ennen kaupunkiin saapumista oli edessä hikinen urakka – ainakin toiselle meistä matkaajista, sillä siellä sijaitsi yksi suosittu vaellus- ja kiipeilykohde. Vuoren nimestä ei ole varmaa muistitietoa, se saattaa olla Festvågtind ja se sijaitsee siis ihan lähellä tuota Henningsværin kaupunkia, kohta kaupunkiin tuovan sillan takana. Nousua sanottiin jossain olevan reilut puoli kilometriä ja kumma kyllä reitti oli merkitty helpoksi, vaikka melkoiselta louhikolta se näytti.
Vain toinen meistä matkaajista lähti kiipeämään, toinen jäi autovahdiksi. Kumpihan lie jäänyt? Mutta joka tapauksessa huipulta – jossa muuten oli myös kaunis vuoristolampi – saatiin kauniita kuvia Atlantista, Länsivuonosta, vuoresta ja Henningsværistä. Näkyypä yhdessä kuvassa matkailuautokin valkoisena pisteenä, mutta siitä ei kuitenkaan erota, kuka jäi vahtiin.
Reilun tunnin, ehkä parin tunnin kiipeilyn jälkeen jatkoimme matkaa sillalle, joka oli sen verran kapea, että sen molempiin päihin oli laitettu liikennevalot ohjaamaan sillalle vain yhden suuntaiset liikenneväylät. Ei sinne kahta autoa rinnakkain olisi mahtunutkaan. Valojen vaihteluväli ja sillalle nousun jyrkkyys aiheutti toisinaan sen, että pyöräilijät eivät ennättäneet ajaa siltaa valojen aikana ja siellä tapahtui silloin yllättäviä kohtaamisia. Itse kaupunki oli mielestäni hieman taantunut edellisestä vierailusta. Se vaikutti hieman sotkuisemmalta ja jäi sellainen tunne, että alkuasukkaat – norjalaiset – olivat häipyneet kaupungista ja paikkaa pyörittivät muualta tulleet enemmän bisnesmielellä kuin sydämellä. Mutta tiedä häntä, oliko oikeasti noin.
Autolle oli vaikea löytää parkkipaikkaa, koska keskustan paikat olivat varatut henkilökunnalle tai asiakkaille. Mutta satamasta löytyi, eikä siitä ollut pitkä matka kävellä katsomaan vaikka koko kaupunki läpi. Veneitä ja laivoja Henningsværissä on runsaasti, onhan paikka meren rannalla ja todennäköisesti ainakin ennen on harrastettu kalastusta, nyt ehkä enemmän muuta. Kadun varressa ollut imoitus veneen vuokraamisesta huvitti. Meillä vuokrataan autoja, Henningsværissä veneitä.
Jo edellisellä kerralla tyylillään ”hurmannut” Arctic Hotel oli paikoillaan villistä pohjolasta muistuttamassa ja sieltä olisi varmaan saanut huoneenkin varmaan noin 150 euron hintaan per huone. Tosin se lienee kuumimpaan sesonkiaikaan täynnä ja huone kannattaa silloin varata ajoissa. Me emme matkailuauton kanssa huonetta tarvinneet, emme edes maksullista paikkaa autolle.
Ensimmäistä kertaa tällä reissulla yövyimme seuraavan yön ns. puskaparkissa, tien varrella sijainneella parkkipaikalla Atlantin rannalla katsellen terassiltamme Länsivuonoa. Jossain vaiheessa alkuyötä viereen kurvasi vanha hippimäisin kukkakuvin koristeltu hollantilainen kleinbussi-volkkari ja siinä me sitten yövyttiin koko konkkaroikka kaikessa rauhassa. Tosin vain meiltä tuli enemmän ääntä, kun viihdytimme aluetta ainutkertaisella ukulelemusiikilla.
Katso vielä ammattilaisen tekemä video Lofooteista. Tekijä on Stefan Zimmermann.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.