Alkumatkamme oli hieman urakointia. Ajoimme ensin yöksi Haukiputaalle mainioon SFC-paikkaan Rantasarkaan. Olen yöpynyt siellä aikaisemminkin ja joka kerta saanut hyvää, iloista ja ystävällistä palvelua. Siellä on asenne kohdallaan. Rantasarasta urakoimme seuraavana päivänä vielä Abiskoon, josta jatkoimme kolmantena päivänä Norjaan ja aloitimme Lofoottien retkemme Ofotvuonon päästä Bjerkvikistä, paikasta, joka toi mieleen erään norjalaisen terroristin nimen melkein samankaltaisuudellaan.
Tiet alkoivat Lofooteilla hieman kaventua ja mutkistua, kun ajelimme vuonon rantoja pitkin kauniista maisemista nauttien kohti paikallista ”suurkaupunkia”, reilun 20 000 asukkaan saaristokaupunkia, Harstadia, joka sijaitsee Atlantin tai oikeammin kai sen yhden osan, Norjanmeren rannikolla Lofoottien saariryhmän pohjoisosassa. Viehättävän pikkukaupungin jälkeen jatkoimme matkaa, koska ”perille”, Lofoottien pohjoisimpaan osaan (riippuen kai siitäkin, mitä Lofootteihin katsotaan kuuluvan), Andøyan saaren kaukaisimppaa kärkeen, Andenesiin, oli vielä varsin mutkikas ja melko pitkäkin matka.
Matkalla tosin huomasimme, että kyllä näihin maisemiin pääsisi lentokoneellakin, sillä siellä täällä matkamme aikana jatkossakin näimme pieniä ja toimivia lentokenttiä varsin vaikeissakin vuoristomaastoissa. Yksi sellainen oli Harstadin lähistöllä.
Andenesissä oli paljon muitakin matkailijoita. Ensin jonotimme jonkin aikaa campingalueen respan luukulla, maksoimme paikasta kohtuullisen hinnan ilman varmaa tietoa, onko paikassa sähkömahdollisuus, jonka myös maksettiin luukulla. Satuimme tulemaan alueelle siihen aikaan, kun muutkin tulivat ja paikan haku oli yhdenlaista ”tiikerinmetsästystä” kuskin jonottaessa ja maksaessa paikkaa, purkkiorja metsästi hyvää paikkaa autolle.
Paikat oli vain osin merkittyjä, pysäköidä sai käytännöllisesti katsoen minne vain. Paikat olivat suurimmaksi osaksi melko vaikeamaastoista, kumpuilevaa ja kuoppia täynnä olevaa nurmikkoa, joka sateella on todella liukas ja upottava. Sähkötolppia oli harvakseltaan ja niissä oli vain kaksi pistorasiaa – sukoja muuten siis vielä siellä ainakin. Ihmiset olivat vetäneet roikkia sieltä täältä, mistä nyt sähköä sattui saamaan. Meillekin oli vaikeaa löytää paikka, jossa sähköä olisi saanut ilman kymmenien metrien roikan vetoa.
Viimein löysimme ”paikan” huoltorakennuksen viereltä ja saimme virtaa – hups – pyykinpesuhuoneesta ikkunan kautta. No eipä ollut pitkä matka vessaan eikä asioiden pesuun ja näköalakin merelle oli kohtuullinen. Mutta kuitenkin …
Alue tuli illan mittaan tupaten täyteen autoja, vaunuja ja telttoja – seassa maastoon tarkoitettuja monsteri-kuorma-auto- matkailuautojakin. Kansallisuuksien kirjo oli melkoinen, seassa joku suomalainenkin. Paikka tarjosi mahdollisuuden – tosin varsin suolaiseen hintaan, kuten yleensä Norjassa – veneillä tehtävään valassafariin, jos sellaista mieli. Emme tälläkään kertaa lähteneet mukaan.
Andenes oli mukavan kaunis paikka jossain ”ei-missään”, keskellä merta, melko pitkän ja ainakin osin tylsänkin ajomatkan päässä, joka pois mentäessä piti vielä ajaa toiseen kertaan. Mutta silti siellä kannatti kai käydä – kokemus se oli tuokin. Jatkomatkalle oli tarjolla kaksi tietä – toinen lautalla toinen ei. Valitsimme lauttavaihtoehdon. Jälleen kerran totesin tyytyväisenä, että autossani on 120 litran polttoainesäiliö. Polttoaineasemia oli toki, mutta ei kovin tiheässä ja kaikki eivät edes aina aukikaan.
Tuo lauttavaihtoehto oli valittavana myös jo aikaisemmin Harstadista Andenesiin mentäessä, sillä sinne pääsi joko suoraan lautalla lahti ylittäen tai kiertäen lahti teitä pitkin. Lautat eivät Norjassa maksa maltaita, yleensä tuollainen melko lyhyt (mutta suomalaisittain pitkä) lauttamatka maksoi kympin (€) luokkaa autolta ja kahdelta ihmiseltä. Nyt valitsimme siis jälleen lautan, kun katselimme kauniin Hadseløyan saaren ja menimme lautalla Melbusta Fiskebøliin ja suuntasimme automme kohti Henningsværia, Lofoottien Venetsiaksikin sanottua pikkukaupunkia.
Matka Henningsværiin menee suurimman osan aikaa Lofootit halkovaa E10-tietä pitkin, mutta jossain vaiheessa siltä pitää poiketa kapealle ja tosi mutkaiselle, mutta niin kauniille tielle nr. 816. Sillä tiellä ei hurjastella, sillä suurimmaksi osaksi tiellä ei voi ohittaa kuin ohituspaikoilla, joita onneksi on runsaasti. Ja parhaaseen loma-aikaan vastaan tulee autoja runsaasti – isojakin.
Luoja on koristellut tienvieret heittelemällä sinne joukoittain auton kokoisia tai suurempia ja pienempiä kiviä. Tiellä on kauniita kaarevia siltoja, joihin – yli päästäkseen – on otettava melkein vauhtia, että pääsee sillan lakipisteen yli. Ne ovat korkealla, jotta suuretkin laivat mahtuvat hyvin alitse. Sillat Lofooteilla ovat mielestäni melkein taideteoksia ja suomalaiselle lähes eksoottisia kokemuksia. Osalle siltoja mahtuu kaksikin autoa eli liikenne on kaksisuuntaista, osalle vain yksi ja niissä on onneksi liikennevalot molemmissa päissä, ettei tarvitse peruutella. Silti sillalla vastaan saattaa tulla vaikka hitaampia polkupyöräilijöitä, jotka eivät ennätä ajaa siltaa säädetyssä ajassa.
Lofoottien sillat olivat ainakin minulle jatkuva ihastelun kohde, niin taidokkaasti tehtyjä nuo komeat sillat olivat. Ja niitä siellä riittää. Saaresta saareen hypellään siltoja pitkin, mutta mentiin yksi väli vuonon pohjassakin pari kilometriä pitkää tunnelia – ensin kilometri yllättävän jyrkkää alamäkeä ja sitten toinen ylämäkeä – outo kokemus. Tunneleissa Lofooteilla saa tai joutuu ajamaan kilometritolkulla pituuksien vaihdellessa muutamasta sadasta metristä useisiin kilometreihin. Sillat eivät aina ole perinteisesti suoria tienpätkiä, monesti niissä on alussa tai lopussa mielenkiintoinen kiemuramutka. Siltojen pituudetkin ovat siellä ihan toista luokkaa kuin meillä kotomaassa.
Henningsværiin mentäessä siltojakin on, kuten todella kauniita tieosuuksia, jossa voi toki pysähdellä parkkipaikoilla tai vaikka yöpyä Atlantin rannalla, kuten me teimme. Mutta siitä ja muustakin seuraavassa blogissa.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Lofoottien kuvauksellisen kauniita siltoja. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Matkalla tosin huomasimme, että kyllä näihin maisemiin pääsisi lentokoneellakin, sillä siellä täällä matkamme aikana jatkossakin näimme pieniä ja toimivia lentokenttiä varsin vaikeissakin vuoristomaastoissa. Yksi sellainen oli Harstadin lähistöllä.
 |
| Vuonoja Lofooteilla ylitetään kahdella tavalla: lautoilla ja siltoja pitkin ja alitetaan yhdellä tavalla: tunnelissa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Hieman hankalaa maastoa matkailuautoille löytää hyvä majapaikka. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Aina konstit löydetään. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Alue tuli illan mittaan tupaten täyteen autoja, vaunuja ja telttoja – seassa maastoon tarkoitettuja monsteri-kuorma-auto- matkailuautojakin. Kansallisuuksien kirjo oli melkoinen, seassa joku suomalainenkin. Paikka tarjosi mahdollisuuden – tosin varsin suolaiseen hintaan, kuten yleensä Norjassa – veneillä tehtävään valassafariin, jos sellaista mieli. Emme tälläkään kertaa lähteneet mukaan.
 |
| Hiekkarannoissa löytyy. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Myös maisemissa löytyy. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Aamiainen Atlantin rannalla. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Luoja on koristellut tienvieret heittelemällä sinne joukoittain auton kokoisia tai suurempia ja pienempiä kiviä. Tiellä on kauniita kaarevia siltoja, joihin – yli päästäkseen – on otettava melkein vauhtia, että pääsee sillan lakipisteen yli. Ne ovat korkealla, jotta suuretkin laivat mahtuvat hyvin alitse. Sillat Lofooteilla ovat mielestäni melkein taideteoksia ja suomalaiselle lähes eksoottisia kokemuksia. Osalle siltoja mahtuu kaksikin autoa eli liikenne on kaksisuuntaista, osalle vain yksi ja niissä on onneksi liikennevalot molemmissa päissä, ettei tarvitse peruutella. Silti sillalla vastaan saattaa tulla vaikka hitaampia polkupyöräilijöitä, jotka eivät ennätä ajaa siltaa säädetyssä ajassa.
Siltoja riittää.
(Video © Hannu Pyykkönen)
(Video © Hannu Pyykkönen)
Lofoottien sillat olivat ainakin minulle jatkuva ihastelun kohde, niin taidokkaasti tehtyjä nuo komeat sillat olivat. Ja niitä siellä riittää. Saaresta saareen hypellään siltoja pitkin, mutta mentiin yksi väli vuonon pohjassakin pari kilometriä pitkää tunnelia – ensin kilometri yllättävän jyrkkää alamäkeä ja sitten toinen ylämäkeä – outo kokemus. Tunneleissa Lofooteilla saa tai joutuu ajamaan kilometritolkulla pituuksien vaihdellessa muutamasta sadasta metristä useisiin kilometreihin. Sillat eivät aina ole perinteisesti suoria tienpätkiä, monesti niissä on alussa tai lopussa mielenkiintoinen kiemuramutka. Siltojen pituudetkin ovat siellä ihan toista luokkaa kuin meillä kotomaassa.
Henningsværiin mentäessä siltojakin on, kuten todella kauniita tieosuuksia, jossa voi toki pysähdellä parkkipaikoilla tai vaikka yöpyä Atlantin rannalla, kuten me teimme. Mutta siitä ja muustakin seuraavassa blogissa.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.