sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

107. Matkalla voi olla monella tapaa

Hiostavan viikonlopun ajan olen ollut hieman orpo. Poikani vei auton Kotkan meripäiville ja minun on pitänyt keksiä muuta tekemistä. Mutta onneksi minulla on tämä uusittu polkupyöräni.

Pyöräreittini varrelle osuu MIkkelin satama, josta muuten löytyy mainioita parkkipaikkoja matkailuautoillekin.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kelitkin ovat olleet suosiollisia pyöräilylle. Yöllä on välillä satanut, ja päivällä – ainakaan siihen aikaan kun itse olen ollut liikkeellä – ei tippaakaan. Joinakin päivinä on ollut jopa ihanteellinen pilvipoutainen sää pyöräillä, vaikka ei tuo aurinko meikäläistä mitenkään haittaa, vaikka paistaisikin.

Tänä kesänä on tullut pyöräiltyä todella paljon kilometrejä. Asiaa on toki auttanut tuo ns. sähköavusteinen polkupyörä ja sekin, että pyörä oli mukanani matkalla kuukauden ajan Euroopassa. Sielläkin ajelin melkoisesti.

Usein olen ajatellut, että olisi pitänyt hankkia tuollainen pyörä jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Nautiskelen nyt, kun siihen on oiva tilaisuus ja mahdollisuus.

Mikkelin satama toisesta suunnsta katsottuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jotkut ovat irvailleet tuota sähköavusteisuutta, mutta ei polkupyörä siitä ole suuresti muuttunut. Yhä sitä pitää polkea. Nyt vain vaikkapa mäen päälle nouseminen on vanhalle miehelle helpompaa ja muutoinkin polkeminen on toki kevyempää. Ei vaikkapa kymmenen kilometrin lenkki suinkaan vastaa kymmentä kilometriä tavallisella pyörällä, mutta ei sen tarvitsekaan vanhalle miehelle vastata sitä. Riittää, kun saan nautiskella kauniista maisemista – sillä ajelen usein vieressä olevan Saimaan rantoja pitkin – ja samalla saan liikuteltua kuluneita polvinikamiani. Eipä ole viime aikoina polviin enää koskenutkaan.

Sports Tracker kertoo monenlaisia asioita.

Minulla oli aiemmin pyörässä matkamittarikin. Pieni anturi etupyörässä rekisteröi kilometrit pieneen laitteeseen, joka oli kiinni ohjaustangossa. Jossain se laite on vieläkin, mutta anturi ei ole enää pyörässä, koska se jouduttiin vaihtamaan sähköasennuksessa. Siksi asensin puhelimeeni mielenkiintoisen ilmaisen ohjelman Sports Tracker, joka kertoo minulle nyt kilometrien lisäksi monenlaista muutakin tietoa.

Viime lenkillä se kertoi, että ajoin kovimmillaan – ilmeisesti melko jyrkässä alamäessä – tosi kovaa. Siksi olenkin päättänyt ryhtyä käyttämään pyöräilykypärää, vanhalla kun nuo luut päässäkin ovat ohuet. Asia, joka yllätti minut ohjelman asentamisen jälkeen, ole se, että nuo normaalit kahvilla käyntireissutkin ovat olleet kohtuullisen pitkiä ja energian kulutuskin on ollut ihan kohtuullinen, vaikka ehkä tuo sähköisyys niitä tuloksia hieman vääristää ja todellisuudessa niillä ei ole itselleni suurtakaan väliä. Väliä on vain siitä hyvänolon tunteesta, jonka pyöräillessä saa.

Kotini viereinen satama.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matkailuautolla liikkuessani pyörä on tavallisesti takaovessa olevassa kahden pyörän telineessä ja olen suojannut sen sateelta ja roiskeilta suojapussilla. Ongelmana vain on – ainakin silloin kun liikun yksin – pyörän telineeseen laittaminen. Teline on melko korkealla ja pyöräkään ei ole ihan kevyt. Siksi ostin Hongkongista kevyet keittiöraput, joilla se onnistuu paremmin.

Euroopassa, kun käytin pyörää lähes päivittäin, nostin sen ajon ajaksi aina sisälle, mihin se hyvin mahtui ja mihin sen myös sai kiinnitettyä turvallisesti ”mustekaloilla”. Näin ei tarvinnut yhtenään olla nostamassa ja laskemassa pyörää telineeseen/telineeltä. Lisäksi joissain maissa pitää pyörässä olla erityinen, minulta puuttuva puna-valkoinen kilpi osoittamassa, että se lisää auton pituutta. Yöt pyörä oli ulkona lukittuna telineeseen pitkällä nauhamaisella lukolla. Akkua säilytin aina öisin sisätiloissa tai joskus myös tietysti latasin sitä, jos oli sähköä käytettävissä.

Moneen kertaan totesin pyörän oivallisuuden matkalla. Koska minulla on siinä hyvä tarakkalaukku takana, sinne mahtuvat hyvin kaikki ostokset, kun kävin kaupassa. Samoin sinne voi tarvittaessa ottaa mukaan pyyhkeen, varavaatteita ja monta muuta – vaikkapa kylmän oluen, sillä sen nauttiminen pyöräillessä jossain rantamaisemissa ei ole (ainakaan Suomessa) rikos, kunhan ei muuten törttöile pyörän kanssa.

Tuo sähköavusteinen polkupyörä (jonka nopeus saa olla avustettuna laillisesti korkeintaan 25 km/h ja teho enintään 250 W) on tuonut poliiseille mielenkiintoista pohdittavaa juuri suhteessa alkoholiin. Ennen puhuttiin termistä ”tankojuoppo”, joka oli jonkinlainen polkupyörällinen vastike autoilevalla tai moottoriajoneuvolla liikkuvalle ”rattijuopolle”. Ilmeisesti nykyinen Suomen lainsäädäntö ei tunne termiä tankojuoppo ja alkoholin kohtuullinen nauttiminen ei ole varsinaisesti kiellettyä polkupyöräilijältä. Tietenkään pyöräilijä ei saa aiheuttaa juopuneena tai selvin päinkään mitään haittaa liikenteelle tai edes itselleen ajelemalla pitkin ojia ja metsiköitä.

Lähellä kotiani on useita luonnon uimarantoja. Tässä yksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Juopuneena polkupyörällä ajaminen on lain mukaan liikennejuopumus. Lain rikkomisesta ei kuitenkaan seuraa mitään, sillä polkupyörän tai hevosvaunun kuljettajalle ei ole Suomessa promillerajaa. Humalainen polkija syyllistyy rikkeeseen nimeltä ”liikennejuopumus moottorittomalla ajoneuvolla. Pykälää sovelletaan humalaiseen pyöräilijään, jos katsotaan, että homma ei ole kuskin hallinnassa. Tiellä kiemurtelijalle seuraa poliisin langettama sanktio. Se on käsky taluttaa. Poliisin käskylle ei kuitenkaan ole aika- tai kilometrirajaa. Saksassa pyöräilyn promilleraja on 1,6. Koska Suomessa ei ole promillerajaa, niin toisin kuin moottoriajoneuvon kuljettaja, pyöräilijä ei ole velvollinen puhaltamaan.

Nykyisin on laillista liikkua jalkakäytävillä ja teiden varsilla monenlaisilla kulkuvälineillä, joita ennen ei ollut ja joita jokin aika sitten ei ollut luvallista käyttää julkisilla paikoilla. Nyt saa ihan laillisesti liikkua kaikenlaisilla pyörillä olevien motorisoitujen lautojen tai muiden vastaavien päällä ja kaikki nämä lasketaan jalankulkijoiksi, ei siis moottoriajoneuvolla ajaviksi. Joskus saattaa jalkakäytävällä olla melkoista tungosta, kun siellä liikkuvat moottoroidut potkulaudat, senioriskootterit, segwayt ja sähköavusteiset polkupyörät.

Kevyet, enintään 15 km/h kulkevat laitteet rinnastetaan liikennesäännöissä potkulautoihin ja rullaluistimiin, ja niihin sovelletaan jalankulkijan liikennesääntöjä. Kävelyä avustavan tai korvaavan laitteen käyttö on tähän saakka ollut sallittua vain vammaisille henkilöille. Tämä rajoitus on nyt poistettu. Isompia, enintään 25 km/h kulkevia kevyitä sähköajoneuvoja saa käyttää polkupyöräilijän liikennesäännöillä, mutta tasapainottuvia kulkuvälineitä kuten segwayta saa käyttää myös jalkakäytävillä sillä edellytyksellä, että niillä ajetaan enintään kävelynopeutta.

Hieman on vielä epäselvää, enkä ainakaan itse ole nähnyt julkisuudessa paljoa kirjoituksia noiden laitteiden käytöstä mahdollisen alkoholin nauttimisen jälkeen. Jossain näin kirjoituksen, jonka mukaan muutoksen yhteydessä rikoslakiakin rukattiin, niin että liikennejuopumussäännökset koskevat polkupyörien lisäksi myös uuden määritelmän mukaisia moottorilla varustettuja polkupyöriä ja kaikkia kevyitä sähköajoneuvoja.

Sports Tracker näyttää mäet ja vauhdin.

Itselleni tuo asia ei ole ongelma, sillä en ole ajanut enkä varmaan aiokaan ajaa juopuneena, mutta siinä pitää aina silloin muistaa, mitä tarkoittaa termi ”juopunut”. Olenko juopunut nautittuani yhden tai pari pientä oluttölkkiä? Oma periaatteeni on, että en nouse pyörän päälle, jos en siellä pysy. Silloin on viisainta taluttaa pyörä kotiin tai minne sitten olenkin menossa. Näin ei ole ainakaan vielä tarvinnut tehdä, ja jos tarvitsee, uudessa pyörässäni on myös sähköinen talutusavustus, joka on tarkoitettu pyörää ylämäkeen taluttavalle avuksi. Sitä voinee käyttää silloinkin. Sen tulkinnasta en ole nähnyt ainuttakaan tulkintaa, olenko silloin jalankulkija vai ”ajanko pyörää”? Mielenkiintoisia aikoja lakien tulkitsijoille ja poliiseille.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

lauantai 23. heinäkuuta 2016

106. Ortodoksinen stellplatz

Istuskelin Heinäveden Valamon luostarin Trapesassa, luostarin ravintolassa ja juttelin luostarin veljestöön kuuluvan munkkidiakoni Viktorin kanssa siitä, että luostari saisi parantaa hieman matkailullisessakin mielessä kuvaansa myös karavaanarimatkailijoiden joukossa. Viktorin mukaan aiheesta on keskustelu veljestön parissa ja mahdollista on, että jotain uudistuksia asian suhteen saadaankin jollain aikavälillä.
Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin pääkirkko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Karavaanareita, matkailuajoneuvolla matkustavia, on jossain vaiheessa katsottu hieman karsaasti, heitä on kirottu liikenteessä tientukkoina ja heitä on saatettu pitää jopa liian piheinä matkaajina, että heihin kannattaisi satsata jotain. Vääriä ja osin vanhentuneita luuloja kaikki tyynni.

Nykykaravaanari liikkuu – mikäli hänellä on uudempi auto – jo maksimissaan sadan kilometrin tuntinopeudella, siellä, missä se on mahdollista. Ja kun on hankkinut ehkä noin 50 000 – 100 000 euron hintaisen matkailuauton, lienee varaa myös käyttää erilaisia palveluja matkailukohteissa, kun kerran siellä liikkuu.

Nyt joidenkin luostarien ja vastaavien kohteiden parkkipaikalla on kyllä paljon tilaa myös asuntoautoille ja jossain kohdin myös asuntovaunuille. Tuollaisen yhdistelmän kanssa pysäköiminen onkin hieman hankalampaa, mutta samassa paikassa, missä esimerkiksi pysähtyvät reitti- tai turistibussit, on kyllä tilaa myös yhdistelmien pysähtymiselle ja parkkeeramiselle ilman, että irrottaa vaunun vedosta.

Meillä Suomessa ei monissakaan julkisissa paikoissa, kunnissa tai kaupungeissa, ole satsattu tällaisiin ns. stellplatzeihin eli matkailuajoneuvojen halpaan tai jopa ilmaiseen pysäköinti- ja lyhytaikaisiin yöpymispaikkoihin. Muissa maissa – etenkin keskempänä Eurooppaa – on tällaisissa maksullisissa paikoissa usein saatavilla sähköä tolpasta, vettä hanasta ja mahdollisesti myös kemiallisen vessan tyhjennyspaikka ja suuret roskakorit roskille. Kehittyneemmissä kohteissa on sitten jo muitakin palveluja, kuten vaikkapa suihkuja. Yleensä kaikki tällaiset ylimääräiset palvelut ovat toki maksullisia: sähköä saa joko kolikoilla tai maksamalla siitä vuorokausihinnan, suihkut toimivat joko kolikoilla tai poleteilla, jne.

Suomessa ortodoksisilla luostareilla on valmiina jo muu tähän liittyvä infrastruktuuri: loistava ja kiinnostava matkailukohde, jonne ihmiset tulevat tutustumaan uuteen ja usein myös outoon tai sitten ihan tuttuun asiaan. Nyt tarvittaisiin vain luostareilta tai sitten vaikka kunnilta pieni sijoitus, jolloin lukuisat matkailuajoneuvoilla liikkuvat myös osaisivat ja tulisivat paikalle. Ja tällainen omatoimimatkailu matkailuautoilla ja -vaunuilla on selvästi lisääntynyt hotellien hintojen noustessa ja matkailuajoneuvojen laadun ja mukavuuden kehittyessä.

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari.
(Kuva © Ortodoksi.net / H@P)
Suomessa on kaksi virallista ortodoksista luostaria, Valamon mies- eli munkkiluostari ja Lintulan nais- eli nunnaluostari molemmat Heinävedellä ja jokunen ns. epävirallisempi luostarimainen yhteisö. Useimmissa niistä on mahdollista ja varsin helppoa vierailla myös matkailuajoneuvolla. Valamo on hyvä esimerkki siitä, että tämän hetkisistä stellplatz-puutteistaan huolimatta, siellä on hyviä paikkoja pysäköidä ja vaikka yöpyä niin luostarin parkkipaikalla kuin myös hieman vapaammin ennen luostaria olevassa vierassatamassa.
Hämeenlinnan Lammilla toimivan Athossäätiön luostarikeskuksen vanha kartanorakennus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tällainen karavaanimatkailukin on ehkä muuttumassa hieman siihenkin suuntaan, ettei aina haluta majailla usein hyvin varustetuilla, mutta varsin steriileillä leirintäalueilla. Myös matkustavien taloudellinen tilanne saattaa joskus vaikuttaa siihen, että yövytään ns. puskaparkissa, levikkeillä ja huoltoasemien pihoilla tai sitten ilmaisilla tai pienempihintaisilla ja samalla niukemmalla palveluilla varustetuilla stellplatzeilla. Joidenkin leirintäalueiden hinnoittelu ajaa helposti pois suurperheet, jolloin pitää maksaa erikseen kaikesta: paikasta, autosta, jokaisesta henkilöstä erikseen, koirasta, sähköstä ja joskus jopa suihkustakin.

Siksi luostareille on nyt oikeastaan melko hyvä ”markkinarako” tehdä tällaisia omia ortodoksisia stellplatzejaan, sillä siellä majailevat yleensä nauttivat toki myös muista matkailukohteen maksullisista palveluista: ravintolasta, kahvilasta, myymälästä, näyttelyistä. Ja mikä tärkeitä, näin myös leviää hyvällä tavalla tietoisuus oman maamme toisesta virallisesta kirkosta, ortodoksisuudesta.

Valamon luostari onkin tarttunut ennakkoluulottomasti tilaisuuteen ja siellä vierailee vuosittain todella suuri määrä turisteja ja tietysti myös ns. pyhiinvaeltajia. He ovat pääasiassa Suomesta, mutta paljon on myös Venäjältä tai muualta Euroopasta tai jopa kauempaakin. Luostari elää matkailusta, joten sen onkin syytä kiinnittää huomiota asiaan. Nyt ehkä olisi kohta aika myös pohtia, miten myös matkailuajoneuvolla liikkuvia ihmisiä palveltaisiin paremmin ja miten heille markkinoitaisiin kohdetta ennen suurinta lomasesonkia.

Tämän saman vierailun aikana, kun istuskelin munkkidiakoni Viktorin kanssa Trapesan terassilla kahvilla, luostarissa vieraili mielenkiintoinen ryhmä moottoripyöräkerholaisia. He olivat tamperelaisen Sons of Abraham MCC:n jäseniä. Tuo kerho on kristillistä nuoriso- ja hyväntekeväisyystyötä tekevä moottoripyöräkerho, joka haluaa tarjota kristillisen yhteisön – paitsi moottoripyöräilystä – myös yleisesti moottoripyörähenkisistä tapahtumista kiinnostuneille. Kerhon nimi Sons of Abraham juontaa juurensa Galatalaiskirjeen 3. luvusta ja samaisesta kohdasta löytyy myös sen hengellinen perusta.
Sons of Abraham -ryhmän moottoripyörien siunaaminen Valamossa.
(YouTube-video - Kuvaus: Ortodoksi.net / H@P)

Valamon luostari otti ryhmän vastaan ennakkoluulottomasti ekumenian hengessä ja vierailun yhtenä huippukohtana nähtiin varsin äänekkäiden Harrikoiden ajo luostarin pääkirkon eteen, missä luostarin yksi veljestön jäsenistä, pappismunkki Mikael yhdessä kanttorina toimineen munkki Nasarin kanssa, siunasi moottoripyörät ja vihmoi ne pyhitetyllä vedellä turvallisien kilometrien saamiseksi ja siunaukseksi matkoille.

Siinä moni hieraisi silmiään, kun varsin karskin näköiset – kuten tyyliin kai kuuluu – moottoripyöräkerholaiset seisoivat rivissä kirkon edessä pyöriensä kanssa ja ortodoksinen pappi toimitti rivissä olevien ajoneuvojen siunaamisen. Moni mietti, ovatko kerholaiset ns. liivijengiä tai jokin suomalainen vastine naapurin ”Yön susille”. Eivät todellakaan olleet kumpaakaan, vaan erittäin hyvää työtä tekeviä, kristillisen vakaumuksen omaavia, eri kirkkokuntiin kuuluvia moottoripyöräkerholaisia, jotka mm. kantavat oman osuutensa koulujen kiusaamisen torjumisprojekteissa vierailemalla kouluilla poistaakseen kaiken koulukiusaamisen.

Tämäkin vierailu oli hyvä osoitus ortodoksisten luostarien mahdollisuuksista matkailun alalla. Oikea ja ennakkoluuloton lähestyminen ja kaikkien erilaisten ryhmien palveleminen omalla, mutta silti myös omalla ja aidolla ortodoksisella tavalla, on osa tätä ja johtaa usein hyvään tulokseen myös monella muulla saralla.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja

nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

105. Halvalla pääsin

Yritin hieman laskeskella ylös kirjaamiani kuluja kesän päämatkalta Albaniaan ja eräisiin muihin maihin Adrianmeren rannikolle. Lopputulemana oli: aika halvalla – ainakin omasta mielestäni – tein ajallisesti ja kilometreissäkin melko pitkän matkan. Aikaa kului matkaan hieman vajaa kuukausi ja kilometrejä tuli matkamittariin yhteensä noin 7500 km.
Maiden tarrakokoelmani lisääntyi muutamalla uudella autotarralla maista, joissa en ennen ole käynyt ja ajanut autolla. Myös tuota vierasta valuuuttaa tuppaa aina jäämään hieman.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Varsinaisia ylimääräisiä kuluja – siis sellaisia, joita ei olisi tullut kotona – olivat polttoainekulut ja majoituskulut sekä erilaiset tietullit ja muut matkakulut. En ollut varautunut millään tietyllä summalla matkaan, mutta otin mukaani jonkin verran käteistä ja tietysti luottokortin, joilla maksoin siellä, missä se vaikutti turvalliselta. Muualla maksoin aina käteisellä, joten jouduin vaihtamaan aina valuuttaa maan rajan ylitettyäni. Se olikin välillä melkoista rumbaa.
Matka-autona oli Weinsbergin retkeilyauto.
Mukana matkalla sähköavusteinen Helkama Kulkuri.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Uusi autoni kulutti polttoainetta (diesel) keskimäärin noin 8 – 9 litraa sadalla kilometrillä, litrahinta vaihteli euron molemmin puolin. Koska autossani on 120 litran polttoainetankki, saatoin hieman ”pelata” polttoaineen hinnalla, sillä tankillisella ajoi keposesti yli tuhat kilometriä. Ostin sieltä, missä se oli halvempaa. Halvin hinta taisi olla jossain 95 eurosentin tienoilla, kallein Suomen hinnoissa. Varsinaisesti en kuitenkaan metsästänyt halpaa dieseliä, ostin, kun oli tarpeellista ja tiesin edessä olevan pitemmän matkan.

En ole kirjannut tarkasti ylös, montako litraa matkalla paloi dieseliä. Välillä ajoin todella kovaa moottoritiellä ja kulutus oli sen mukaista, välillä ajelin viittä - kuuttakymmentä km/h, välillä mutkaisia ja mäkisiä teitä, välillä hyvää asfalttitietä, välillä todella huonoja sorateitä. Rahaa sain palamaan polttoaineeseen koko matkalla noin 800 euroa, ehkä hieman allekin.
Kamenički Vir - ainoa ns. "puskaparkki" - ilmainen yöpymispaikka Nisissä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen

Koska matkailin pääasiassa entisissä ns. itäblokin maissa, olin päättänyt alusta alkaen yöpyä – koska matkustin yksin – virallisilla leirintäalueilla. Näin teinkin paria yötä lukuun ottamatta, joista toisen vietin Paldiskin satamassa ja toisen Serbiassa Nisin lähistöllä ulkoilualueella. Leirintäalueiden taso vaihteli suunnattomasti Etelä-Puolan yksinkertaisesta yksityisestä leirintäpaikasta viidentähden leirintäalueeseen Kroatiassa ja hinta sen mukaan oli ensimmäiseen verrattuna kymmenkertainen eli hintahaitari oli 3,30 – 32,50 euroa.

En suuremmin tarvinnut leirintäalueilla lasten leikkipaikkoja ja monia muita korkeamman laatutason leirintäalueiden palveluja. Pääasiassa tarvitsin paikan lisäksi sähkön ja mahdollisuuden syödä jotain lähistöllä. Tietysti normaali veden otto ja kemssan tyhjennys olivat kaikilla paikoilla saatavissa, mikä milloinkin ja millaisena sitten olikin. Silloin tällöin tarvitsin pesukonetta ja tietysti käytin toiletteja ja suihkuja, jos sellaiset oli käytössä ja yleensä oli. Pesukonetta tarvitsin vain vaatteiden pesemiseen, vuodevaatteita oli riittävästi vaihtoakin varten, enkä niitä pessyt matkan aikana. Unkarissa hellin itseäni ja menin paikallisten käyttämään hyvään kylpylään nauttimaan lomailusta. Monessa kohteessa oli myös upea uimaranta aivan alueen vieressä tai sen yhteydessä.

Keskimääräiseksi majoittumishinnaksi muodostuin noin 15 euroa yöltä, joka ei mielestäni todellakaan ole paljon ja lisäksi paikat pääsääntöisesti olivat hyviä ja turvallisia, osa jopa aivan erinomaisen hyviä paikkoja. Siellä tapasi – ei tosin kaikissa – muita ihmisiä ja sai jutella heidänkin kanssaan. Parissa paikassa taisin olla ihan yksinäni, ei ollut muita matkaajia liikenteessä. En oikein aina ymmärrä niitä, jotka väen väkisin haluavat yöpyä ilmaiseksi erilaisissa ”puskaparkeissa”, joissa kuitenkin silloin tällöin on omat riskinsä turvallisuudenkin suhteen. Sähkön takia en minäkään olisi tarvinnut leirintäalueita, mutta sen osuus kuluista oli melko vähäinen ja helpotti se elämää, koska kuitenkin käytin nettiyhteyksiä, joita oli suurimmalla osalla leirintäalueita. Tosin niiden taso vaihteli suuresti ja joissain se oli maksullinen. Hinta ei kuitenkaan ollut mitenkään ylivoimaisen suuri. Huomasin lopulta valitsevani leirintäalueet pääasiassa usein juuri nettiyhteyden perusteella ja yleensä kokeilin yhteyden toimimisen ennen kuin jäin alueelle.
Villisika-ateria Serbiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muut ylimääräiset matkakulut muodostuivat sitten erilaisista muista matkakuluista (laiva), vinjeteistä ja tietulleista ja joidenkin kohteiden pääsymaksuista. Ruokailuja en laske ylimääräisiin kuluihin, niitä olisi tullut kotonakin sillä poikkeuksella, että nyt ne olivat maiden hintatasosta johtuen huomattavasti pienemmät. Mitä nyt ylimääräiset oluet ja viinit ehkä hieman nostivat, mutta eivät todellisuudessa mitään. Vai, mitä sanot todella maittavasta, ravintoloitsijan lähiympäristöstä itse metsästämästä villisiasta tehdystä ateriasta, jonka yhteydessä join kaksi isoa (0,5 l) paikallista serbialaista olutta ja hinta oli noin viisi euroa. Tällaisia esimerkkejä löytyisi vino pino, joten, jos nyt jossain säästin, niin ruokailukuluissa. Itse tein ruokaa muutaman kerran, kun väsyneenä saavuin jollekin alueelle, yleensä sen tein jostain säilykepurkkiruuasta. Muutoin ostelin autooni pelkästään tuoretta leipää ja jotain höysteitä sen päälle.

Olin varannut matkaa varten kaiken varalta kaksi täyttä kaasupulloa ja se osoittautui liioitteluksi. Lämmitykseen en käyttänyt kaasua ollenkaan ja vain ruuanlaitto oli se, jossa sitä todella vähän tarvitsin. Muut laitteet ja toiminnot toimivat minulla autossani sähköllä – joko akusta tai pistorasiasta, tarvittaessa vaikka invertterin kautta. Olin ostanut ennen matkaa itselleni sellaisen irtosähkölevyn, jonka sitten kuitenkin onnellisesti unohdin kotiin. Mutta eipä tuo matkantekoa, syömisestä nyt puhumattakaan, mitenkään suuremmin haitannut. Monta muutakin tärkeää asiaa unohdin kotiini, mm. Kroatian loistavat matkaoppaat, jotka sain Kroatian Ruotsin suurlähetystöstä.
Matka-ateria jossain Euroopassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Oluet ja viinit olivat useissa maissa todella halpoja – hyvät viinitkin noin suomalaisittain hintatietoisesti ajateltuina. Niiden käyttö toki lisääntyi, kun tuollaisissa maissa matkailin, mutta käyttöä rajoitti huomattavasti se, että yleensä seuraavana päivänä jatkoin ajamista suurella autolla kapeilla ja mutkaisilla, toisinaan myös tuulisilla teillä tuntemattomissa maissa. Väkevämmät viinat olivat tuolla yleensä myös halvempia kuin Suomessa, varsinkin jos ne eivät olleet tuontitavaraa. Mutta niiden käyttö ainakin minulla rajoittui silloin tällöin yömyssyyn nukkumaan mennessä, etenkin jos ympärillä oli jotain ylimääräisiä ääniä. Uni tuli näin helpommin, mutta kyllä minulla noita isältä perittyjä hyviä unenlahjoja riittää nukkumiseen. Nukuin yleensä noin 7 – 9 tuntia ja unen laatu oli ilmeisesti jokseenkin kohtuullista. Ei ehkä kaikista syvintä unta, kun olin reissussa vieraissa ympäristöissä, mutta silti riittävää, etten aamulla ollut suinkaan väsynyt. Tosin sitten kotiin päästyäni huomasin, millaista on syvä uni, jota tulikin sitten nautittua muutama yö peräkkäin saunan avustamana. Väsynyt siis oikeasti olin, vaikka siltä ei tuntunut.
Koko matka suurin piirtein kartalla kuvattuna (ilman Suomen osuutta Mikkeli - Hanko)

Matka oli hyvä kokemus ja kuten sanoin, halvalla pääsin kuluista, ne lienevät jossain 1500 euron tienoilla ja siinä on mukana kaikki, mitä rahaa käytin matkan aikana – matkan vuoksi tai normaaliin elämiseen. En pidä tuota summaa korkeana ollenkaan. Hieman tietysti summa on suurempi, koska matkustin yksin. Useamman kanssa matkustettaessa jotkut kulut – oikeastaan useimmat – olisivat jakautuneet muillekin. Mutta nyt oli matkan teko joiltain osin helpompaa, päätöksen teko oli helppoa, joiltain osin rasittavampaa ja myös kalliimpaa, koska maksoin saman hinnan jostain, jos mukanani olisi ollut yksi tai kaksi muuta. Silti en valita asiaa.

En silti ehkä toiste lähde noin pitkälle matkalle tässä iässä yksin. Mutta eihän tuotakaan voi vannoa. Jo nyt tekee mieli lähteä taas. Minne tällä kertaa? Katsotaan nyt! Nähdään sitten siellä.



Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

104. Karavaanarin kesäkinkkua ja puskaelämää

Kirjoitettuani edellisen blogijuttuni, katselin lisää ja runsaammin netistä, mitä tuosta aiheesta oli kirjoitettu aikaisemmin. Samalla huomasin vaikea sanoa ilokseni vai surukseni etten suinkaan ole yksin ajatelmissani, vaan samalla tavalla ajattelevia onkin melko paljon.

Mutta hieman kai lohdutti tämäkin tieto ja helpotti myös päätöksentekoani tästä eteenpäin. En suinkaan kruisaile tuolla Euroopassa yksin tällaisten ajatuksieni siivittämänä, siellä on paljon kaltaisiani ja samoin ajattelevia. Toki noita taustoja lukiessani havaitsin, että on myös paljon ihmisiä, joilla asenteet ja ajatukset ovat varsin juntturassa. Kun on johonkin totuttu, niin sitten olkoon, vaikka kuka tai mitä muuta tahansa sanoisi.

Mieleeni palautui vanha juttu eräästä naisesta, joka aina leikkasi kinkusta sen potkaosan ja paistoi vain sen ”paksumman osan”. Puolisoa ihmetytti asia ja siksi hän kysyi asiaa vaimoltaan ja sai vastaukseksi: ”Oma äitini teki näin.”

Koska anoppi eli vielä, puoliso meni hänenkin luokseen ja kysyi saman kysymyksen ja yllättäen saikin saman vastauksen: ”Oma äitini teki näin.” Ei kun edelleen anopin iäkkään, mutta hyvässä henkisessä kunnossa olevan äidin luo saman kysymyksen kanssa. Nyt ei tullutkaan enää samaa vastausta.

Anopin äiti kertoi, että siihen aikaan, kun hän paistoi kinkkuja, hänellä oli käytössään sellainen uuni, ettei kokonainen kinkku mahtunut uuniin sisään. Siitä piti leikata osa potkasta pois, jotta sen voi paistaa uunissa. Tästä alkoi ketju äidiltä tyttärelle ja hänen tyttärelleen niin, ettei tyttären tytär enää tiennyt, miksi hän toimi niin, kuin toimi. Asioille ja omituisillekin tapahtumille, teoille ja toiminnalle on siis yleensä ja usein aivan looginen selitys. On sitten aivan eri asia, toimiiko tuo selitys enää nykyajassa.

Niin saattaa olla varmaan näille toimille karavaanariasioissa ja niiden parissa toimimiselle. Mutta samoin kuin tuossa kinkkuasiassa, tässäkin voisi pysähtyä, ajatella ja toimia niin, kuin on siillä hetkellä parasta ja sopivinta eikä välttämättä pitäytyä käyttäytymis- ja ajatusmallissa, joka on vain tullut kaiken muun oman elämänhistorian roinan mukana sen suuremmin sitä pohtimatta tai kyseenalaistamatta.

Perässä vedettävät asuntovaunut ovat melkoiselta osalta vaihtuneet meilläkin matkailuautoihin, vaikka toki vaunujakin vielä näkee, mutta kyllä järjestön toiminnan painopisteen tulee olla siellä, mikä on jäsenistön tarve ja suunta. Leirintäalueiden merkitys on vähentynyt ja ihmisten leiriytymiskäytännöt ja -tarpeet muuttuneet. Kausipaikkalaiset – jonkinlaisten korvikekesämökkien omistajat – ovat olemassa, mutta on muunkinlaisia matkaajia, liekö kohta enemmistö. Jos enemmistön tai ainakin suuren osan jäsenistöä ajatuksia ei kuunnella, eikä toimita myös heidän etujensa ajajina, hajaannus on valmis.

Jos keskitytään vain omien leirintäalueiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen, toiminta näivettyy, sillä kaikki eivät välttämättä käytä noita alueita eivätkä ole siellä "maansisäisinä emigrantteina" kesäkausia. Melko moni – varmaan kohta enemmistö – on hankkinut matkailuvälineensä, on se sitten vaunu tai auto, paikasta toiseen liikkumiseen ja majoittumiseen siellä, missä liikkuvat. Asetelma paikallaan makaavien kontra liikkuvien matkaajien välillä kärjistyy ja aiheuttaa muitakin eroja toimimattomasta järjestöstä kuin meikäläisen eron. Siihen pitää osata vastata tai sitten koko järjestö on turha ja vuosikymmenien ansiokas työ valuu hiekkaan.

Samaa jähmeyttä ilmenee toki laajemminkin koko yhteiskunnassamme. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta ovat ammattijärjestömme, jotka eivät vieläkään tajua, että niiden tehtävänä on jäsenistön edun ajaminen, ei jonkun puolueen edun ajaminen. Ja jäsenistön etu saattaa joskus olla jopa askeleen taaksepäin ottamista, tilanteen uudelleen arvioimista, jos niin yleinen ja siinä ohessa jäsenistön etu sitä vaatii. Rohkeutta pitää olla tehdä myös toisenlaisia päätöksiä, jos se johtaa siihen, ettei koko järjestö ja sen jäsenet tuhoudu, vaan he saavat jatkaa tasaista ja turvattua elämää. Sama ajatuskulku pitäisi olla myös matkailujärjestöillä ja etenkin juuri liikkuvilla välineillä matkailevien etujärjestöllä ja sen yhdistyksillä.

Ulkona sataa ja ukkostaa, ei oikein haluta lähteä ajelemaan retkeilyautollani, joten on aikaa kirjoitella tällaisia ”ei-niin-reissussa-olevan” matkajuttuja, jotka siinä ja siinä sopivat tuon blogini otsikon alle, ”Matkalla jonnekin”, sillä kai tässä ollaan hieman matkalla jonnekin, tässä järjestäytymisessäkin, vaikka sitten sinne karavaanarien kovinkin hyvin tuntemaan ”puskaan”.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

103. Ollako karavaanari vai eikö olla! Siinäpä kysymys.

Olen muutaman vuoden joko vetänyt perässäni asuntovaunua tai ajanut matkailu- tai retkeilyautoa. Kaikki edellä mainitut ovat jossain vaiheessa olleet omistuksessani, nyt viimeiseksi retkeilyauto, isosta Fiat Ducato Maxista jossain Saksassa Knausin tehtaalla tehty valmisversio. Asuntovaunu oli monen monta vuotta sitten, jolloin käytin sitä myös talvella laskettelupaikalla majoitustilana. Matkailuautolla ajelin kuusi vuotta pitkin Eurooppaa ja Suomea.

Koko nämä vuodet – ilmeisen monta vuotta kuitenkin – olen kuulunut suomalaiseen karavaanarien kansalliseen järjestöön, SF-Caravan ry:een ja ensin sen omaan paikalliseen alayhdistykseen ja vaunusta luovuttuani ja autoon siirryttyäni Matkailuautoilijoihin.

Tänä kesänä olen ihan vakavissani miettinyt, onko minulle mitään hyötyä kuulua ko. järjestöön / yhdistyksiin. Siksi olen mielenkiinnolla seurannut sosiaalisessa mediassa – lähinnä karavaanarien kahdella eri nettisivustolla – käytyjä keskusteluja ja epäilys on vain lisääntynyt. Sivustot lienevät mitä ilmeisimmin syntyneet tällaisesta hieman kilpailullisesta ja mahdollisesti myös ideologisesta tilanteesta, jossa joku muukin on ollut tyytymätön alkuperäisen järjestön toimintaan ja alkanut ”hengailla” toisen – tässä vaiheessa vielä rekisteröitymättömän ja monella tapaa epävirallisen – organisaation sivuilla. Minäkin.

Kun olen tuon lisäksi ollut viimeiset kymmenen, toista kymmentä vuotta jollain tavalla tekemisissä nettimaailman kanssa ja viimeiset reilut kymmenen vuotta myös melko vahvasti sosiaalisessa mediassa, karavaanarienkin molemmilla sivuilla on havaittavissa selvästi samat kielteiset lieveilmiöt, jotka yleensä vaivaavat tällaisten järjestöjen ja organisaatioiden sivuja: riitely, besserwisseriläisyys, jakaantuminen, kuppikuntaistuminen, joidenkin osallistujien sivujen itselleen omiminen ja mitä kaikkea muuta sinne mahtuukaan. Siellä nuokin kaikki vaikuttavat molemmilla kahdella sivustolla, myös sillä uudemmalla, joka syntyi mahdollisesti parantaakseen entisen toimintaa, tapoja ja kulttuuria.

Samoin sivustoilla voi havaita sen, mikä mahdollisesti aiheuttaa noiden erilaisten ihmisten ja tyyppien lisäksi sitä tyytymättömyyttä: puutteellinen tai jopa vääränlainen informaatio, joka ei aina välttämättä palvele jäsenistöä laajemmin, elitistinen tai koko jäsenkenttää kuulematon päätöksenteko ja joidenkin ryhmien, joskus jopa yksilöjen etu ja paras.

Tein äskettäin pitkän matkan retkeilyautollani. Kokonaisuudessaan ajoin noin 7 500 km ja aikaa siihen käytin noin vajaan kuukauden. Lähes kaikki yöt vietin – koska olin pääasiassa entisissä itäblokin maissa – turvallisuussyistä leirintäalueilla, koska en tunne noita maita riittävästi tältä kannalta katsoen. Koko tuona pitkän matkan aikana minulle ei ollut mitään hyötyä omasta kasallisesta matkailuautojärjestön jäsenkortista eikä järjestöön kuulumisesta. Mutta monesta muusta kortista ja järjestöstä olisi ollut selvästi hyötyä myös taloudellisesti: alennukset vaihtelivat jossain 5:n ja 20 prosentin välillä, jos minulla olisi ollut tietty tai tietyt kortit. Yksi oli, mutta sekin viimevuodelta pakolla myyty. Joten nykyisestä jäsenkortista ei ollut minkäänlaista hyötyä.

Yksi tärkeä tekijä teknisellä autolla matkustettaessa on vakuutus: jos jotain sattuu, mitä sitten. Hinaaminen, korjaus, kotimatka, vara-auto, majoitukset, jne. Monia kysymyksiä silloin, jos auto pysähtyy jonkin vian tai onnettomuuden vuoksi jonnekin, vaikkapa Puolan korpeen.

Minulla on oman vakuutusyhtiöni ns. laaja kasko- eli kaikenvaravakuutus, joka ilmeisesti – en ole vielä testannut – korvaa melko hyvin kaikki edellä mainitut. Varsinkin, kun minulla on nyt uusi auto. Oman matkailuautojärjestön kautta ja/tai Autoliiton kautta saa erilaisia vakuutuksia samaan tarkoitukseen. Jotkut niitä kehuvat, jotkut ovat varauksellisempia. Tiedä häntä, kun en ole niitä riittävän hyvin vertaillut ja sisältöjä tutkinut, vaan pitäytynyt entisessä ja turvalliseksi kokemassani. Mutta olisi varmaan syytä tehdä tällainen ”empiirinen” selvitys eduista ja haitoista niiden välillä.

Joten ilmeisesti vakuutusturvakaan ei oikein ole riittävä syy kuulua järjestöön. No – mitä muita etuja saan järjestöön kuulumalla: joitain alennuksia joistain liikkeistä tai vastaavista. Niitä melko harvoin käytän. Samoin saisin halvemmat hinnat ns. omilla SFC-leirintäalueilla Suomessa. Niitäkin käytän melko vähän, sillä majoitun monesti Suomessa lyhytaikaisesti matkalla ollessani sukulaisten, tuttujen pihoissa, kadun varressa ja ns. puskapaikoilla tai, jos on tarvis, vaikka huoltoaseman pihalla. Saatan siis olla tältä osin epätyypillinen ”maisemienkatselija karavaanari”, joka ei viihdy siellä, missä muutkin karavaanarit. Leirintäalueilla.

Vielä yksi etu tulee mieleen kuulumisesta järjestöön: jäsenlehti, joka kyllä osaltaan on ”ihan hyvä”, kuten peruskoululaiset sanoisivat, mutta palvelee ehkä juuri parhaiten tyypillistä karavaanaria, mikä se sitten lieneekään.

Jo vuosia sitten yritin katsella, miten ”oikea karavaanari” elää, aina, kun kävin yöpymässä leirintäalueilla. Usein päällimmäiseksi tunteeksi jäi se, että en minä ainakaan noin halua elää. Tullaan paikalle, veivataan auto tai jos ollaan liikkeellä useammalla autolla, autot sopivaan muodostelmaan – mikäli alue sen sallii – veivataan markiisit alas, laitetaan pöytä ja tuoliryhmä sen alle ja avataan punkkupullo, jonka sisältöä aletaan nauttia markiisin alla istuskellen ja mahdollisesti muiden autoja tai muita tykötarpeita arvioiden: ovatko ne parempia vai huonompia kuin omat. Loppuillasta jo hieman kovaäänisemminkin.

No – itselläni tuo oli vaikeaa, sillä minulla ei ole ollut etutelttaa eikä edes markiisia missään välineessäni ja yleensä, kun saan auton asemaan eli suunnilleen tasaiseksi ja piuhan päähän, otan oluen, jonka nautin yleensä istuen omassa retkituolissani "nurtsilla". Kaksi ensimmäistä matkailuvälinettäni oli käytettynä ostettuja eli montaa uuden ja ison vaunun tai matkailuauton omistajaa hymyilyttäviä, nykyinen itselleni oikein sopiva retkeilyauto – vaikka on ihan uusi – hymyilyttää näitä vanhakantaisia karavaanareita muista syistä.

Mielenkiintoisia ovat olleet niin vanhoilla kuin tällä uudella autolla liikkuessani ihmisten reaktiot ja suhtautuminen, joka melko suurelta osin Suomessa – huolimatta ehkä julkisuuteen annetusta väärästä julkikuvasta – on ollut melko negatiivista, vähättelevää ja joskus jopa melkein moukkamaista. Karavaanareistahan yritetään antaa sellainen ”kaikkien kaveri” -kuva niin laulussa kuin vaikka sillä, että tervehditään kaikkia vastaantulevia matkailuautoja – huomaa matkailuautoja – retkeilyautoja pidetään pakuina, pakettiautoina. Itselläni tuo turha ja teatraalinen tervehtiminen alkaa onneksi hiljalleen kuoleutua. Ja tämä ei suinkaan johdu mistään ”pakumaisesta” alemmuuden tunteesta, sillä samoja oireita oli havaittavissa jo suuremman matkailuautonkin kanssa.

En ole niin syvällä tässä SFC:n järjestöelämässä, että voisin ja osaisin arvioida asioita todellisten faktojen perusteella. Siksi teen tätä pelkästään kokemuksieni, mielikuvien, sosiaalisen median muodostaman kuvan ja lehdistä lukemani tai osin myös keskusteluissa eri ihmisten kanssa esille tulleiden asioiden pohjalta. En kirjoita tätä arviota muille opiksi ja ojennukseksi, vaan itselleni asioiden selkiinnyttämiseksi. Jokainen voi reagoida tekstiini ihan miten haluaa: oikeana tai vääränä, informaationa tai disinformaationa. Enkä myöskään halua tällä tekstilläni liiaksi stereotypisoida ja vetää yhtäläisyyksiä kaikkiin matkailuvälineillä liikkuviin, heidän joukossaan on paljon todella mukavia ihmisiä, joiden kanssa on hauska vaihtaa ajatuksia tai jopa joskus istuskella saman pöydän ääressä.

Mutta hiljalleen kypsyy ajatus, etten ehkä kauaa kuulu tähän järjestöön. Luin joku aika sitten erään karavaanarin tekemästä ratkaisusta, jossa hän liittyi muistaakseni hollantilaiseen järjestöön, jonka jäsenmaksu oli ehkä hieman suurempi, mutta edut sitäkin suuremmat. Jäsenyyteen liittyi mm. sellaisia leirintäkortteja ja -etuja, joita me suomalaiset joudumme ostamaan erikseen halvemmalla tai kalliimmalla. Jäsenlehti, vaikkakin on erikielinen, oli kuulemma parempi ja kokonaisuus toimivampi.

Jos oikein ymmärsin, siellä keskityttiin jäsenten edun ajamiseen sen monissa muodoissaan, ei esimerkiksi sellaiseen, kuin oma organisaatiomme teki äskettäin: neuvotteli eräillä valtakunnallisilla matka-asemilla sijaitsevat parkkipaikat ja kemssan tyhjennykset ja muuta palvelut maksullisiksi tai ainakin kalliimmiksi, kuin ne ennen olivat. Joku epäili sitäkin, mihin tuon "taloudellinen etu" oikeasti suuntautui. Järjestölle, vai mihin, ja millaiseen tarkoitukseen, jos siitä nyt jotain taloudellista etua järjestölle tuli. Jos ei tullut, sekin kummastuttaisi.

Nyt olisi monen näiden absien eli matkakeskusten yksityisillä kilpailijoilla ja pienemmillä huoltoasemilla ja vastaavilla turistien pysähdyspaikoilla verraton etu edessään: mainostaa karavaanareille, että täällä saa tehdä noita ympäristöystävällisiä asioita ja tekoja ihan ilmaiseksi. Kainona toivomuksena olisi vain, että käytettäisiin edes hieman paikan muita palveluja: kahvia, ruokaa, polttoainetta, jne. Mutta tämähän olisi ihan itsestään selvyys todelliselle karavaanarille, joka arvostaa toimivuutta ja palvelualttiutta. Tai ainakin näin minä arvelen, vaikka totuuden nimissä, en toki ole siitäkään karavaanien kohdalla aivan varma.

Siispä yritän nyt jatkossa olla itse laatutietoinen, ympäristöystävällinen ja mahdollisuuksien mukaan myös sosiaalinen retkeilyautolla liikkuja, joka mitä ilmeisimmin ei pian kuulu mihinkään kattojärjestöön, eikä edes epäviralliseen organisaatioonkaan, vaan yrittää olla ajattelultaan ja toimiltaan mahdollisimman itsenäinen ja vapaa. Jos aate ei kanna, asioita yleensä voi ja saa ostaa markkinatalouden ehdoilla. Jäsenmaksun suuruisella summalla saattaa saada paljon sellaista, mitä oikeasti tarvitsee ja josta etenkin on jotain hyötyä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com