013. Kielitaito on tärkeää

Matka jatkuu. Jätimme Braunlagenin ja korkeamman Harz-vuoriston ja siirryimme hieman alemmaksi, tosin vielä ihan Harzin katveeseen, Bad Harzbergiin. Jälleen löytyi hyvä Stellplatz aivan kaikenlaisten mielenkiintoisten kohteiden ääreltä. Paikka alle kympin, sähköä saa 50 senttiä kilowattitunti. Ei paha viideltä hengeltä.

Ukki alkaa vaan väsähtää näihin kaikkiin erilaisiin kokemuspuistoihin sun muihin. Piti valita: saksalaiset satupuisto tai huurteinen Adelkronen varjoisassa paikassa reilun 30 asteen helteessä. Eipä ollut ylettömän vaikea valinta.

Muut menivät katsomaan Punahilkkaa, Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, Hannua ja Kerttua ja montaa muuta saksalaisten satujen hahmoja. Minä jäin mörön vahdiksi autolle. Nyt, kun olen ollut täällä jo kolmisen tuntia, en vieläkään kadu.

Olen tutustunut yhteen mukavaan hollantilaiseen pariskuntaan ja yhteen baijerilaiseen ja huomannut, mikä valtava merkitys onkaan sillä, että puhun saksaa. Aihepiirit keskusteluissa ovat poukkoilleet lappalaisista maahanmuuttajiin, baijerilaisesta oluesta suomalaisiin ruokiin. Ja – mikä mukavinta – olen saanut samalla mukavaa harjoitusta omalle ruosteiselle kielitaidolleni, joka on peräisin jostain 60-luvulta Joensuun lyseosta. Saksalaisia on kovin ihmetyttänyt se, että jöröksi tunnettuun kansaan kuuluva suomalainen puhuu saksaa – ja vieläpä selvin päin.

Kyllä se, että puhun tai oikeammin pitää sanoa: uskallan puhua saksaa, avaa monia portteja. Ihmiset ovat heti ystävällisempiä ja eivät suinkaan välitä pienistä tai edes suuristakaan kielivirheistäni. Tarvittaessa – jos kysyn – he korjaavat, ei muuten. Muuten vain hymyilevät. Samalla he tietysti näkevät, ettemme me suomalaiset ole mitään mörrimöykky-kansaa, vaan mehän puhumme jopa saksaa, jota ruotsalaiset eivät sitten niin hyvin osaakaan.

Samalla tämä on jälleen ollut mukava muistutus mukana oleville nuoremmalle sukupolvelle kielitaidosta ja sen merkityksestä, käyttämisestä ja tärkeydestä. Melko moni vähänkään iäkkäämpi saksalainen ei puhu kuin saksaa – siis ainakaan näissä kuvioissa, missä nyt liikumme – ja englanti on melko usein turha taito. Kieltämättä hieman hivelee itsetuntoa, kun poikani tai miniäni sanoo: ”Tule mukaan, ei ne kuitenkaan osaa englantia.” Myös se ihmetyttää – minuakin – ettei täällä ole paljoakaan erilaisia matkailuun liittyviä broshyyrejä englanniksi tai muillakaan kielillä kuin vain saksaksi.

Samalla matka on ollut hyvä mahdollisuus osoittaa jo seuraavalle uudelle, tulevalle sukupolvelle kielen osaamisen merkitys. Vunukatkin saivat Stellplatzin emännältä suklaata ja pienet karkkipussit, kun sanoivat kauniista ”Danke schön!” Mukava oli huomata myös se, että heidän leikkeihinsä oli tullut uusi elementti: joku nukke tai muu osasi puhua saksaa, viroa tai mitä nyt aina osasikaan, sen mukaan, missä maissa olivat käyneet.

Vierailukohteet ovat olleet muutaman päivän kovin luonnonläheisiä, niin nytkin. Vieressä on pieni kukkula, jonne pääsee gondolihissillä ja alapuolella satupuisto. Huomenna on ohjelmassa ilmeisesti ratsastusta ja matka jatkunee pohjoisemmaksi. Yritämme etsiä jotain veden rantaa, sillä toinen vunukoista saa jalastaan pois kipsin. Tosin se on ollut vain nilkassa eikä ole pahemmin vauhtia haitannut. Uimaan vain ei vielä ole päässyt.

Välillä on ihan päässyt tuntumaan siltä, kuin olisin lomalla. Aurinko paistaa, makailen lepolassissa, äärellä on jotain kylmää juotavaa ja hyvää ruokaakin (tarvittaessa, jos nälättää), seuraon mukavaa. Sitten havahdun – hitto vie – eläkkeellähän tässä ollaan eikä lomalla.

Hannu

elämän matkaaja

P.S. Niin - vihjasin tuolla toisaalla,että nyt on aihetta pieneen juhlahetkeen. Syy: nuorimmaiseni sai käteensä tietokoneinsinöörin paperit ja ainakin puuttuneen lopputyön osalta hyvin arvosanoin - muusta en vielä tiedä - mutta onnellinen ja iloinen olen. Onhan hän ollut jo töissä varmaan viitisen vuota, mutta tuo lopputyö vain riippui. Nyt se on valmis ja paperi kädessä, joten on syytä iloita.

HAP