012. Tasaiselta vuoristoon

Drei Annen Hohen ja suuntana Brocken.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Olemme jättäneet teollistuneen Saksan taaksemme, mutta silti täällä ns. maaseudullakin on lähes jokaisessa pienessäkin kylässä joku tehdas tai jonkin sortin tuotantolaitos. Saksassa on kyllä yritteliäisyyttä, joka pulpunnee rankans toisen maailman sodan jälkeisestä ”aloitetaan kaikki alusta”-mentaliteetista. Yritteliäisyys näkyy joka paikassa, mutta valitettavasti myös nykyinen lama alkaa näkyä. Monessa paikassa näkyy ”vermieten”- kylttejä, vuokrattavana on siis loma-asunnoista suuriin liikehuoneistoihin saakka ja etenkin pienillä paikkakunnilla kato ja lama näkyy. Sieltä saattaa löytyä vaikka suuri autojen myyntitalo täysin tyhjänä. Silti Saksa on yhä vauras ja hyvinvoiva maa ja sekin näkyy.

Lama ei näy ainakaan matkailuautoissa, jotka ovat täällä kohtuullisen hyviä ja kalliita. Tosin suurin paikallisten oma matkailusesonki ei ole alkanut. Vain paikalliset eläkeläiset parveilevat ja skandinaavit. Ja kauniina viikonloppuina kansa on muutenkin liikkeellä. Koulut eivät ole täällä vielä päättyneet ja suurin osa ihmisistä on vielä viikot töissä. Mutta silti täällä on sitten ns. ”hohe season” nytkin meidän nyt jo liikkuvien vuoksi.

Jätimme teollistuneen ruuhka-Saksan ja siirryimme ylemmäksi Harz-vuoristoon, jonne aiemmin kahden Saksan aikana ei ollut suuremmin asiaa, koska alueella sijaitsi DDR:n ja Länsi-Saksan tiukasti vartioitu raja ja vuorilla lisäksi Itä-Saksan joku tiukasti vartoitu ja salainen tarkkailuasema. Nyt siellä sijaitsee useita nyky-Saksan turistikohteita. Talvella hiihtokeskuksia, kesällä pyöräily- ja vaelluskeskuksia. Kohteenamme olevalta alueelta löytyy mm. Harzin korkein kohta, hieman yli tuhat metriä korkea Brocken, jonne meneminen onkin sitten oma tarinansa.

Nyt majoitumme jälleen mukavalla Stellplatzilla Braunlagessa, yhdessä Harzin tavikeskuksessa, joka on myös melko vilkas kesäkeskus. Saksan höpöttäminen paikan emännän kanssa takasi etenkin vaaleille vunukoille ylimääräiset suklaa- ja karkkiannokset ja meille kaikille muillekin todella ystävällisen palvelun. Varasimme sieltä yöpymispaikan ja ajoimme Drei Annan Hohenin asemalle, josta lähti höyryjuna (!) vuorille. Kapeilla raiteilla, muutama melko ”avoin” vaunu höyryveturin perässä. Ja ei kun vuorelle ylös. Melko hitaasti noustiin, huomattavasti nopeammin tultiin alas. Vunukoille voitiin näyttää käytännössä, mitä tarkoittaa sanonta ”vetää kuin junan vessa”, kun vessan pöntössä kulki raiteiden välissä olevat ratapölkyt suoran putken päässä. Aivan niin kuin ennen. Saattaapa olla, etteivät vunukat enää toiste näe moista missään. Ei ainakaan Suomessa.

Höyryjunasssa onpi tunnelmaa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen )

Junassa oli todella tunnelmaa. Konduktööri kiersi ja rei'itti vanhanaikaiset matkaliput nipsuttimellaan ja junan nokinen savu ja veturin puksutus tunkeutuivat vaunujen sisälle asti. Tunnelma oli kuin suoraan jostain 50- tai 60-luvulta ukin lapsuudesta. Juna vihelteli kaikissa tienristeyksissä vanhaan malliin ja tunnelma oli korkealla koko matkan – vajaan tunnin verran. Noustiin koko ajan ja välillä oli yksi pysähdys Schrielkessä. Junan lähdön asemalta ilmoitti sekä konduktöörin pillin vihellys, että junan lähettäjän vihreä”lätkä”. Perillä olikin sitten kansaa runsaasti. Pyöräilijöitä, vaeltajia ja aiemmin aamupäivällä junalla tulleita vanhuksia. Mahdollista oli liikkua vaikka rollaattorilla tai peräti rullatuolilla. Ylhäältä löytyi monenlaisia ravinto- ja juottopalveluja, jopa hotellikin. Söimme itsetehdyt eväät piknikillä kauniissa maisemissa ja todella kauniissa säässä, auringon paisteessa ja näkymä oli varmaan noin sata kilometsiä joka suuntaan.

Kokemus kaikkineen oli hieno. Maisema, höyryjuna, vuoristo ja omat vunukat mukana. Mitä sitä ukki voisi muuta enää elämältä odottaakaan.


Hannu
elämän matkaaja