022. Matkalla kotiin

Iecava, Zorgi, Labirint
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Reilun kuukauden matka alkaa hiljalleen päättyä. Olen vielä Latviassa, Riian alapuolella Iecavan lähellä olevassa pienessä kylässä nimeltään Zorgi. Siellä sijaitsee pieni leirintäalue aivan Via Baltican vieressä, mutta silti syrjässä tien melulta. Alue ei kadulle päin näytä oikein houkuttelevalta, mutta kun menee sisälle portista, se on oivallinen paikka rauhaa rakastaville ja erityisesti lapsiperheille. Lapsille täällä on monenlaista tekemistä paikan nimen – Labirint – mukaisesti: labyrintistä vaijerikiikkuihin sun muihin vempaimiin. Vunukatkin juoksentelivat illalla itsensä väsyksiin. Olivat jopa veneretkellä. Nukkauivat sikoisesti sitten yön.

Veneretkellä
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Aika pitkälti tämä matkamme onkin suuntautunut eri kohteisiin sen mukaan, miten ja missä vunukat ovat niissä viihtyneet. Ja kyllä siinä ohessa ovat aikuisetkin viihtyneet – ainakin tällaiset lapsenmieleiset ja muuten lapselliset. Lapsille eri paikkoja ja laitteita on varmaan ollut jo niin monta, että eri paikat alkavat mennä sekaisin, mutta muistoja on jäänyt kyllä kasapäin. Vanhimman vunukan pois otettu kipsikään ei enää muistuta juoksemisessa ja vauhti on entisenlaista.

Vanhin vunukka muistaa vielä viime vuoden matkalta joitain samoja paikkoja, joissa he silloinkin vanhempiensa kanssa täällä ollessaan vierailivat ja nyt taas uudestaan. Ja vauhtia on piisannut. Mennään pelaamaan minigolfia tai tuota tai tuota. Ja se vanha tuttu: ”Ukki! Uudestaan” Ainakin silloin, kun ukki on jaksanut vielä heidän kanssaan peuhata. Hieman alkaa vauhtini kuitenkin jo hiipua ja mielellään etsin rauhallisen nurkkauksen, istuskelen, haaveilen ja katselen vaan, kun juoksevat isänsä tai äitinsä kanssa. Niin – ja odotan kotiin pääsyä.

Tällainen reilun kuukauden matkarutistus vie kyllä voimia tai ainakin joitain jaksamisia. Vaikka kyllä se tuokin. Olen reilun kuukauden aikana nukkunut niin paljon, että luulisi unta olevan nyt varastossa vaikka muutama yö valvoakin. Nukkumapaikkani on auton takaosassa ja nukun siellä pienemmän vunukan, prinsessan, kanssa ja hän käy yleensä nukkumaan melko aikaisin ja minä kohta myös. Joten parhaimmillaan unta – ja joskus harvoin aamulla sängyssä pötköttelyä ja muiden heräämisen odottelua – on tullut lähes kellon ympäri, yleensä kuitenkin pelkkää unta 8 -10 tuntia. Joten levätty on.

Kuten jo jossain aikaisemmassa jorinassani kirjoittelin, kolmen aikuisen ja kahden lapsen eläminen reilun kuukauden eteisen kokoisessa matkailuautossa, rassaa silti ihmisiä, vaikka kuinka sukulaisia oltaisiin. Vaikka aina välillä lähden joko ulos  pyöräilemään, istuskelemaan tai kävelemään tai sitten vietän aikaa alueen oleskelutiloissa tai auton ohjaamossa verhon suojassa, kun päivittäinen jatkuva läsnäolo alkaa välillä puristamaan. Onneksi ei kuitenkaan vielä liikaa ja onneksi matka on kohta päätöksessään.

Olemme seuraavan yön vielä ”ulukomailla”, Virossa, ilmeisesti Pärnun lähellä Joulumaassa, mikä se sitten onkaan. Lauantaina lautta vie Helsinkiin, jossa viivymme vielä yön yli ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, olemme kotona sunnuntaina. Sitten olisikin noin kolmen viikon lepojakso ennen seuraavaa lomamatkaa, jolloin jälleen – nyt tosin erilaisella koostumuksella, ulkomaisten vieraitteni kanssa – jälleen lähdemme automatkalle, nyt Lappiin. Joten veikkaan, että elokuussa löytyy joko Mikkelistä tai sitten jostain muualta hiljaisesta paikasta melko rauhallista elämää viettävä HAP.

Hannu
elämän matkaaja