020. Matka jatkuu stressin kera

Viimeinen päivä Saksassa alkoi vaikeasti. Aamulla Lübeckin leirintäalueella, meillä oli sama ongelma kuin Elben rannalla tapaamallani suomalaisella: auton käynnistysakku oli tyhjä ja virtaa ei tullut asuntopuolenkaan akuista, vaikka niin olin joskus kuvitellut. Stena Linen ro-ro-alus Latviaan lähtisi joka tapauksessa saman päivän illalla noin 30-40 km päästä Travemündesta ja auto olisi saatava jotenkin korjattua ja kyytiin.

Olimme ennen matkan alkua keskustelleet poikani kanssa tiukkaan sävyyn käynnistyskaapeleista, jotka sitten ”tilan vähyyden ja painonsa vuoksi” jätettiin Suomeen. No – nyt niitä olisi tarvittu. Naapurina leirintäalueella oli saksalainen, jolla oli onneksi kaapelit, mutta emme saaneet autoa niillä käyntiin, koska kunnon kontaktia ei saatu. Omani olisivat olleet tanakammat. Kävin kysymässä apua respastakin ja rouva kertoi isänsä tulevan kohta auttamaan. Hänellä olikin kunnon kaapelit, joiden avulla auto starttasi.

Siitä se stressi sitten alkoikin. Uskaltaako pysäyttää ja käynnistyykö auto uudestaan? Varmuudeksi ajelimme moottoritiellä Travemündeen, jotta auton akku latautuisi ja etsiskelimme samalla paikkaa – vaikkapa huoltoasemaa – jossa vikaa olisi voinut tutkia. Huoltoasemia löytyi, mutta lauantaisin niissä ei ollut huoltomiestä. Mutta erään huoltoaseman vieressä oli Autowerkstatt, korjaamo, joka oli avoinna. Korjaaja katsoi akun ja latauksen ja vikaa ei mistään löytynyt. Syy täytyi siis olla joku muu, esimerkiksi se, että joku – vaikkapa radio, joku valo tms. - purki akun yön aikana.

Jatkoimme matkaa kaikki sähkölaitteet sammutettuina – myös ajovalot – ja toivoimme parasta. Viikonloppuna ei asialle joka tapauksessa olisi paljoa voinut tehdä. Hieman asia aiheutti ylimääräisiä sydämen tykytyksiä, mutta kait sellaiseen pitääkin aina varustautua tällaisella pitkällä matkalla. Menimme – minnekäs muualle kuin – valtavan suureen LUV-kauppakeskukseen. Silti hyvä aasialainen ruoka ja iloinen mieli ei ihan ainakaan vielä toiminut. Ei ainakaan minun kohdallani.

Lapset saivat peuhata kauppakeskuksen laajassa leikkipaikassa, miniä juosta shoppailemassa kymmenissä kaupoissa ja me muut – heikompi sukupuoli – vunukoita hoitamassa, toivoen, että ongelmat unohtuvat. LUVin yhteydessä oli myös IKEA ja koko keskuksessa Ruotsi-päivä erilaisine arvontoineen. Palkintoja tuli sylikaupalla lähinnä jalkapallon MM-kisoihin liittyvää Saksa-kamaa.

Kolmelta iltapäivällä oli jälleen totuuden hetki. Starttaako auto? Starttasi ja suuntasimme satamaan osoitteena Skandinavienkai, jossa jälleen saimme todeta, miten vaikeaksi onkaan Saksassa osattu tehdä laivaan meno. Liput piti hakea päärakennuksesta, joka oli parin kilometrin päässä laivasta, ihan eri suunnassa. Sitten taas laivalle, portille D, vaikka opasteet oaastivat vain porteille A, B ja C. Emme tosin olleet ainoita etsijöitä. Autoja ajeli sinne tänne valkoinen A4-esite kädessä ja etsivät oikeaa reittiä portille D. Päätimme seurata erästä kärpässienen näköistä (katolla oli kuljettajan veivillä ylös nostettava asuinpaikka) saksalaista autoa ja ajelimme välillä liikennemerkkien vastaisesti, mutta saavuimme suoraan oikeaan osoitteeseen, jossa koitti jälleen totuuden hetki: pitempi jonotus ja auton sammuttaminen.

Jos joku haluaisi salakuljettaa ihmisiä, varastettuja autoja tai mahdollisesti jotain muuta, tämän sataman kautta se kaiketi onnistuisi varsin helposti. Missään vaiheessa ei tarkistettu täsmääkö maasta lähtevä auto ja sen rekisteriote keskenään. Ote piti näyttää tiskillä passien kanssa lippua haettaessa, mutta esimerkiksi minä – auton kanssa – olin pihalla, kaukana lippuluukusta ja passillani olisi voinut matkustaa kuka vain. Mitään kontrollia ei enää lippuluukun jälkeen ollut.

Stena Linen Flavia alukseen ahdettiin melko suuri joukko rekkoja, ainakin yksi linja-auto ja muuta autokalustoa melkoisesti. Mielenkiintoista oli havaita, että autot (siis muut kuin rekat) pääasiassa olivat saksalaisissa rekisterissä olevia, seassa jokunen hollantilainen, virolainen ja suomalainen. Mutta laivalla suurin osa taisi kuitenkin puhua venäjää. Autot ahdettiin lähes puskuri puskuriin kiinni, joten toivottavasti merellä ei myrskyä, sillä silloin siellä kolisee.

Muutama kerros autokantta ylempänä oli sitten laivan respa, jonka kautta kaikkien piti jälleen uudestaan mennä, sillä ensimmäiseltä lippuluukulta ei saatu hytin avaimia. Vanhaan neuvostotyyliin – vaikka olimme ilmeisesti brittilaivalla – respassa nimiä etsittiin pitkästä listasta ja sinne menevä jono oli kohtuullinen ja jonotus kesti. Ukki lähti vunukoiden kanssa ravintolaan ja jätti nuorison jonottamaan.

Laivaa ei oltu tehty lainkaan lapsille sopivaksi paikaksi. Laivan ainoasta juottopaikasta – viidennen kerroksen baarista – sai kyllä monenlaisia juovuttavia juomia, mutta varsin vähän siellä oli tarjolla lapsille kelpaavaa. Tyydyttiin yhteen Fanta-pulloon ja katselimme istuinpaikkojen suuressa hallissa telkkaria, jossa seurusteli joukko jollain ihmeellisellä kielellä puhuvia ihmisiä. Niin – ja hypättiin kovaäänisesti ruutua lattian ”marmoriruuduilla” ja leikittiin ”sakset-kivi-paperia” pöydän ääressä. Laivassa ei ollut yhtään paikkaa, joka olisi suunniteltu lapsille. Toisin oli suomalaisella Finnlinesin aluksella, jossa tulin. Siitä pisteet ko. Yritykselle, jonka laiva muutenkin oli niukkuudesta huolimatta paremmin varusteltu.

Tämä alus muistutti enemmän jonkinlaista ihmiskarjan kuljetusalusta ja sellaiseksi se oikeastaan sitten yön ja tämän aamun mittaan on ilmennytkin. Palveluja laivalla on niukasti: pari, kolme kertaa päivässä auki oleva ruokala, jossa ei voi oleskella muuna aikana, eräänlainen baaritiski, jolta saa juotavaa ja sen läheisyydessä pöytiä ja tuoleja ja lähellä vielä se istumapaikkasalonki, jossa paikan ainoa telkkari. Samassa kerroksessa oli vielä matkailuautoni kokoinen kauppa, joka oli auki neuvostotyyliin, milloin sattui. Ovessa luki, että klo 19-19.30, respa sanoi että ”nain töörti” ja oikeasti se avautui kymmentä vaille kahdeksan illalla.

Muutoinkin kauppa muistutti tuota itäisen imperiumin entisiä kauppoja, joissa ensin piti jonottaa sisään ja sitten katsella ostettavat tavarat muutaman metrin päästä, sitten jonottaa luukulle, jossa se maksettiin ja sitten jonotettiin toiselle luukulle, josta se saatiin mukaan ja sitten jonotettiin vielä ulos.

Homma pelasi suunnilleen samoin täällä mutta vain yhdellä jonottamisella. Päätin kokeilla onneani. Ei ollut paras päiväni. En saanut vettä, en pientä pulloa viskiä, piti tyytyä yhteen valkkaripulloon, kun myyjä väsyi kyselyyni jonon kasvaessa takanani. Myyjien kielitaito on mielenkiintoinen. Lähdimme siis Saksasta, mutta saksaa ei laivalla sen suuremmin osata. Paras kieli kommunikoinnin osalta olisi venäjä, jota osaa meistä viidestä vain poikani.

Vaikuttaa, että palveleva henkilökunta on pääasiassa itäisen naapurimme kieltä puhuvia, heidän kansallisuuttaan en tiedä. Kaiken kaikkiaan laivassa on ilmeisen vähän palvelevaa henkilökuntaa ja se näkyy kaikessa. Palvelussa, siisteydessä, aikatauluissa ja jopa laivan kunnossa. Kauppa aukeaa, kun ruokalasta vapautuu myyjä palvelemaan asiakkaita kaupassa. Kaiken sen perusteella voin ihan rehellisesti sanoa, etten suuremmin suosittele Stena Linen alusta ainakaan tällä osuudella matkustettaessa.

Alus on selvästi tarkoitettu rahtiliikenteen palvelukseen ja on varmaan ihan hyvä tavaroiden rahtaamiseen ja rekkamiehille, joille yleensä onkin tällaisissa laivoissa omat loungensa ja mm. saunansa tai porealtaansa. Meille niitä ei ollut, en tosin tiedä oliko täällä rahtareillekaan.

Matkustajat olivat kovin sekalaista sakkia. Osa oli kunnon neuvostoajan sakkia, joissa tuoksui vielä jo ajat sitten lopetettu mahorkka ja joiden janojuoma oli vodka, jota sai riittävästi ja edullisesti litran pulloissa asuntoauton kokoisesta kaupasta. Osa nuorisosta osti samaa janojuomaa ja mölisi sitten hyttien käytävillä aamuun asti. Osa oli saksalaisia eläkeläisiä, joiden silmät pyörivät hämmästyksestä ympäri laivan matkustajien menoa katsellessaan ja kahvia juodessaan. Eipä suuremmin haluttanut lapsia kävelyttää julkisissa tiloissa ainakaan illalla. Aamulla oli hieman rauhallisempaa.

Hyttimme oli tarkoitettu neljälle. Siis vuoteita oli neljä, joten yhdessä nukkuivat vunukat, joille tarvittiin lisätyyny ja -peitto. Miniä lähti etsimään ja palasi – tavattuaan jonkin ”kieltä osaavan” – kahden lakanan kanssa. Tyyny jäi uupumaan, peitto löytyi hytistä ja siihen oli nyt kaksi lakanaa. Yö sujui alkuun rauhallisesti, kunnes ryyppyporukka löytyi käytävälle ja mölinää riitti pikkutunneille saakka. Olin käynyt – totuttuun tapaan vunukoiden kanssa – ajoissa eli kohta iltayhdeksän jälkeen nukkumaan ja jossain neljän maissa heräsin lopullisesti aamun katkonaisesta unestani ja pyörin ja välillä kaiketi nukahdinkin sitten lopun aamua. Aamulla vunukat heräsivät ilmeisesti aamiaisen alkamisesta kertovaan kuuluutukseen ja nousimme kaikki ylös.

Minä otin eväänä olleen kroisantin ja pari keksiä mukaani ja kömmin kahville baaritiskin luona olevaan tilaan, josta löytyi peräti kaksi sähköpistoketta tietokonetta käyttäville. Toinen oli varattu, joten pääsin roskapöntön viereen, josta piuhani ylsi juuri ja juuri pöydän reunalla. Siellä kirjoittelin tämän ja katsotaan nyt sitten, milloin sen saa nettiin. Täällä se ei näköjään toimi, vaikka jossain laivasta ja reitistä kertovassa tiedotteessa kerrottiin – Internetissä – virheellisesti, että laivalla olisi Wi-Fi. Vanhan saksayhteyteni käytin loppuun Travemünden satamassa, joten se tuli tehokkaasti käytettyä.

Laiva on perillä Latvian Ventspilsissä maallisen kalenterin mukaisena juhannuksena illalla paikallista aikaa ilmeisesti klo 20. Joten tässä riittää vielä stressiä odotella tulevaa: starttaako auto ja päästäänkö maihin, vai tuleeko meistä ”lentäviä suomalaisia”.


Hannu
elämän matkaaja
P.S. Latvian rajavartiolaitos hoiti homman kotiin, siinä missä saksalaiset missasivat. Tarkka passin ja rekisteriotteen tarkistus rajalla, kaikki - vunukatkin - katsottiin kasvoishin ja verrattiin passin kuvaan. 
 HAP

P.P.S. Niin ja autokin on tähän asti käynnistynyt jälleen kunnolla.
HAP