016. Ukki! Uudestaan!

Intiaanie tiipiit alueen Amerikka-osassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen )

Kohta kolme viikkoa matkalla ja siitä kaksi isommalla ryhmällä. Hieman alkaa alkuhuuma hälvetä ja hienoinen väsy iskeä koko porukkaan. Edellinen kohde olikin melkoinen energiasyöppö kohde ja ainakin minä ja vunukat vedimme unta palloon, minkä ennätimme. Minäkin hyvä, etten kellon ympäri, noin 11 tuntia.

Kohteemme Hodenhagenissa sijaitseva Serengeti Park oli melkoinen kokemus. Puisto avautui klo 10 ja olimme jonossa kolmantena jo klo 9.30. Kohta oli takanamme kilometrin jono. Siis erittäin suosittu paikka. Päästyämme sisään, kurvasimme heti alueen Stellpatzille ja auto parkkiin ja porukka jalkaisin Parkkiin tien toiselle puolelle, josta lähti kaksikerroksisia busseja kierrokselle Tierweltiin, eläinmaailmaan.

Eläinmaailma oli jaettu jonkinlaisiin maantieteellisiin alueisiin ensin maanosittain ja taisipa tuo Afrikka olla jaettu useampaan vielä osaan. Eläimet liikkuivat alueella vapaasti, vain muutamat eläimet olivat erillisissä suljetuissa häkeissään tai vahvojen aitojen takana. Tällaisia olivat mm. gepardit, tiikerit ja norsut. Mutta vapaina liikkuivat mm. leijonat ja sarvikuonot. Puhumattakaan nyt lukuisista muista kasvissyöjistä: antiloopeista, kirahveista, seeproista ja monesta muista.

Osa eläimistä oli eristetty saarille, mm. jotkut apinat, mutta osa sukulaisistamme oli erillisessä apinamaailmassa, jossa kävimme erityisellä sukulaisvierailulla. Sisälle häkkiin ei saanut ottaa mukaan kasseja, silmälaseja tai mitään, mistä apinat olisivat voineet ottaa kiinni ja pihistää jotain. Kyllä ne muutoin varsin rauhallisia olivat meitä sukulaisia kohtaan, mutta häkissä asuvien lähisukulaisten kanssa kävi ajoittain melkoinen hampaiden irvistely, peräkkäin juoksentelu ja melkoinen metelikin. Tuttuja tunteita.

Automatkalla läpi eläinmaailman kyllä ihmetytti mm. leijonien vapaana olo, varsinkin kun niillä oli edessään isot, veriset lihakimpaleet ravintonaan. Ainut varoitus oli seassa kulkeville henkilöautoilijoille ja meille bussissa oleville, että autosta ei saa nousta ulos. Mielenkiintoista oli jälleen huomata, että kaikki turvallisuuteen liittyvät suulliset ohjeet annettiin vain saksaksi, joitain kylttejä oli myös autoilijoille englanniksi, mutta kovin nuukasti. Ehkä niitä oli vain kaikista vaarallisimmissa paikoissa.

Edukseen tämä paikka kuitenkin erottui muista vierailluista kohteistamme siinä, että siellä oli ilmainen Stellplatzin hintaan sisältyvä nettiyhteys, joka toimi melko liukkaasti. Ilmaisesti noita nettiyhteyksiä noissa leirintäalueissa ei ole mahdollisesti siksi, että alueet ovat) tarkoitetut näemmä pääasiassa saksalaisille, joilla b) on itsellään omat yhteydet puhelimissaan ja tableteissaan. Siis oletus on, ettei niitä kukaan tarvitse. Kukahan opastaisi saksalaisia turistiorganisaatioita ja kehottaisi palaamaan nykyaikaan ainakin tältä osin.

40-vuotisjuhlavuottaan viettävä muutoin kohteena upea Serengeti Park koostuu useammasta toiminnallisesta kohteesta. Siellä on tuon eläinmaailman lisäksi, vesimaailma erilaisine veteen liittyvine vempaimineen ja sitten elämysmaailma, joka tässä tapauksessa tarkoitti tolkuttoman laajaa vempainmaailmaa, jossa oli tuhat ja sata erilaista vempainta, joilla aikuinen sai vatsansa sekaisin ja pään pyörälle. Voitte vain arvata, kuinka usein vunukoiden suusta kuului sana: ”Uudestaan!” - ”Ukki, uudestaan!”

Kaikki olivat ilmaisia, vuoristoradat, Condor-härveli, Kumba-keinu, törmäilyautot, junat, monenlaiset lentävät härvelit ja karusellit, kaikki. Alueen läpi tai kaiketi ympäri aluetta, puksutteli pieni juna vaunuineen ja siihen sai nousta ilmaiseksi, mistä vain. Emme ennättäneet, kun piti juosta laitteissa kieli vyön alla. Välillä käytiin ajelemassa suoveneillä ympäri kapeita jokiuomia, joiden varrelta löytyi vaikka millaisia ”kastelijoita”, jotka joko roiskivat, ”pissivät”, ”sylkivät” tai jollain muulla tavalla yrittivät kastella meidät veneessä olevat ja siinä mainiosti onnistuivatkin. Olimme jokseenkin märkiä rannalle päästyämme – ja niin oli kamerakin.

Pienen rauhallisen hetken tarjosi ruokailu alueen keskellä sijaitsevassa Zansibar-ravintolassa, jossa onneksi oli hidas tarjoilu. Sai ukki hieman levätä ja nauttia kylmän ohrapirtelön. Alue oli täynnä erilaisia bistroja ja muita syöttö- ja juottopaikkoja, mutta eipä niitäkään ennättänyt katsella, muuta kuin vessojen osalta juoksentelun keskellä. Juoksua kestikin sitten – tuo ruokailu pois lukien – koko ajan klo 10:stä klo 18:aan ja oikeastaan molemmista päistä vielä puolikas tunti lisää. Siis noin yhdeksän tuntia. Kyllä siinä ukki oli melko kypsää lihaa illalla, vunukoilla puhetta ja tarmoa riitti vielä pitkään iltaan ja varmasti muistoja sekä kokemuksia vielä pitkään elämän varrelle.

Varsin erikoisen, tosin samalla hienon, afrikkalaismallisen Stellplatzin huoltorakennuksen vilvoittavan ja uutta elämää antavan suihkun, autossa ja pihalla nautitun kevyen iltapalan ja parin ihanaisen Chardonnay-lasillisen jälkeen, kun menin sänkyyni, en kohta kuullut muiden nukkumaan menoakaan. En edes 3-vee-nukkumakaverini, joka ilmeisesti ryömi ylitseni nukkumaan peittonsa alle melko pian minun jälkeen. Unta riittikin sitten aamuun klo 8:aan. Muut nukkuivat vielä, kun keittelin aamukahvit kirahvien, gnuiden ja emujen sekä perinteisten ”viidakon tuoksujen” ympäröimänä – eläimet olivat näet irti tuolla meidän majoitusalueella ja käyskentelivät siinä lähistöllä lisäksi osa ”apinoista” oli autossa – ja aloin osaltani valmistautua siirtymiseen uuteen kohteeseen. Vunukoiden vanhemmat valittelivat, että yöllä oli ollut melkoinen konsertti, kun alueen miljoona sammakkoa erilaisten lintujen kanssa pitivät oman shownsa. Minä en kuullut mitään.


Hannu
elämän matkaaja