015. Tunteet ja Spargelit kiehuvat

Ahlden.

Kun kaksi ihmistä elää keskenään, he aina ajoittain kiistelevät. Jos eivät, lienevät hieman omituisia. Kun kolme elää pitemmän aikaa yhdessä, riski kiistelyyn kasvaa selvästi, kerroin on varmaan jo kolme mahdollisuudelle kiistaan tai millä nimellä sitä nyt kukin haluaa kutsua.

Kun isovanhempi lähtee poikansa ja miniänsä kanssa matkalle, voisi ainakin olettaa, että riski kiistelyyn on suuri. Oletus ei kaikilta osin tosin ole vielä ainakaan kohdallamme toteutunut, sillä ensimmäinen räiskähdys ei suinkaan ollut appiukon ja miniän välillä, vaan isän ja pojan. Tietysti noita normaaleja avioparin räiskähtelyjä kun ei lasketa.

Ai mikäkö oli aihe – no tietysti nuo pirskatin Spargelit – parsat, joita keittelin auton ainoassa kattilassa ruoka-aikaan. Kattilaa olisi tarvittu muuhun käyttöön.

Siirryimme aamulla muutaman kilometrin edellisestä paikasta Winsenistä ja nyt olemma lähellä Hodenhagenia, sen kupeessa olevassa pienessä kyläpahasessa Ahldenissa, jossa ei ole postin lisäksi pahemmin muita palveluja. Kävin siellä äsken kiukusta puhisten ajelemassa polkupyörällä ja eipä löytynyt edes avoinna olevaa Bierstubeakaan, jotta olisi voinut kiukkuaan hieman jäähdyttää. Piti palata nöyrästi autolle ja syödä, mitä löysin.

Ilma on kostea, ajaessa hieman satoi ja nyt ilma kostea seisoo 24 asteen lämmössä. Huomenna lienee luvassa kauniimpaa. Eilen illalla vietimme vanhimman vunukan kipsijuhlaa – juhlaa, jonka nimen hän itse keksi – jalasta pois otetun kipsin (tosin lasikuituisen sellaisen) johdosta. Oli joutunut pitämään sitä muutaman viikon jalassaan, kun mursi yhdessä juoksentelupaikassa (Suomessa) varpaansa. Suihkussa piti käydä muovipussi jalassa, saunaan eikä uimaan päässyt ja helteellä kutitti.

Välittömästi kipsin poisoton jälkeen meni uimaan ja sieltä saunaan ja nyt juoksentelee hieman aristellen – siis huonommin kuin kipsi jalassa, johon oli jo tottunut. Mutta ei ilmeisesti kauaa. Illalla oli lusäksi herkuttelu- ja elokuvailta matkailuautossa tuon kipsijuhlan kunniaksi.

Huomenna aamulla olisi tarkoitus käydä sukulaisvierailulla Hodenhagenin Serengeti Parkissa, jossa monenlaisten Afrikan eläinten lisäksi on myös runsaasti apinoita. Olen jo aiemmin narissut näiden saksalaisten turistiepäystävällisyyttä lähinnä vain erilaisten järjestelyjen (ei siis ihmisten kohtaamisen) osalta. Tunne sen kun lisääntyi kun pyörähdimme Parkissa tänään. Paikalla on matkailuautoille Stellplatz, muttu lippu – tai meidän tapauksessa viisi lippua - pitää ostaa molemmiksi päiviksi, jos aikoo käydä puistossa kumpanakin päivänä. Stellplatz kun on puiston alueella. Alue on laaja ja siellä on kolme-neljä erillistä kohdealuetta, joten pienten lasten kanssa se olisi aika läkähdyttävää juosta kaikki päivässä.

Toinen seikka, joka ärsytti, oli jälleen Internet-yhteydetön campingpaikka. Täällä kuulemma oli aiemmin ollut, mutta samperin Suomen itänaapurin vierailijat olivat katselleet netistä vain videoita ja tukkineet koko kaistan, joten omistaja lopetti sen kaikilta. Todellista saksalais-täsmällistä asiakaspalvelua, varsinkin, kun leirintämaksutkin olivat melko korkeat paikan muuhun tasoon nähden. No – joen rannalla ja olisi mahdollisuus kalastaa, jos onki olisi tullut mukaan.

Ja kun kerran narisen, narisen vielä yhden asian. Eilen ei ollut leirintäalueella ainuttakaan leirintäalueen esitettä – olivat loppuneet – viiden tähden alueelta. Muutoinkaan niitä ei täällä saa kuin saksaksi, jota suuresti ihmettelen.

Mutta olkoot tässä narinat. Tästä eteennpäin en narise, ellei minua siihen lähes kirveellä pakoteta. Keittelen Spargelit, silloin kun keittelen ja syön ne kanssa. Vaikka keskiyöllä. Muut syö, jos minulta jää.


Hannu
elämän matkaaja