045. Vielä kerran Ateena

Ikoni ateenalaisessa museossa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Mielenkiintoista katsella ”entistä kotikaupunkia” 15 vuoden eron jälkeen. Olen tosin käynyt täällä kerran tuossa välissä, mutta ihan tuntui, kuin olisin ollut kokonaan poissa tuon ajan. Mutta eipä Ateena ole poissaoloni aikana paljokaan muuttunut.

Meille jäi hieman aikaa lomailuunkin konferenssin jälkeen, kun olimme hankkineet edullisen majoituksen. Paikkakunta, jossa majailimme, Varkiza, tosin sijaitsi kreikkalaisittain melkein maaseudulla, reilun 20 km päässä Ateenan keskustasta, mutta vastaavasti noin kolmen kilometrin päässä konferenssipaikasta. Eikä Ateenan meno ollut ollenkaan hankalaa: ensin bussilla Ellenikon metroasemalla ja siitä sitten melko uudella metrolinjalla keskustaan. Ja yhden suuntainen lippu maksoi vain 1,20 euroa. Mikähän siinä maksaa Suomessa niin tolkuttomasti. Täällä ajaa melkein samalla hintaa ja saman matkan (mm. hotellilta kokouspaikalle) taksilla, mitä Suomessa maksaa paikallisliikenteen bussilippu.

Busseissa ja metrossa ei näkynyt aikanaan tällä kertaa yhtään musikanttia kerjäämässä, mutta Ateenan keskustassa niitä oli ehkä enemmän kuin ennen, vaikka ei vielä paras sesonkiaika taida ollakaan turistien osalta. Silti turistejakin Plakalla riitti ihan paikoitellen tungokseen asti.

Ateenassa kävimme ensiksi Bysanttilaisen ja kristillisen taiteen museossa melko lähellä Parlamenttiä ja Sintagma-aukiota. Museo on upea kokonaisuus. Kolmessa kerroksessa sijaitsee monelta aikakaudelta, mutta nimensä mukaisesti bysanttilaiselta ja kristilliseltä kaudelta olevaa mielenkiintoista katsottavaa. Erityisen runsaasti siellä on ikoneja eri aikakausilta ja erityylisinä. Paljon sellaisiakin, joita en koskaan ennen ole nähnyt. Tulikin siksi kuvattua melko runsaasti uusia ikonikuvia, koska sitä sai siellä tehdä ilman salamaa ihan vapaasti.

Mielenkiintoista oli havaita itsessäni monenlaisia palautumia niin paikkojen kuin yllättäen myös kielen suhteen. Jotain muistin sopukoista muistin aivan yllättäen jotain kreikaksi, vaikken sitä enää osaakaan kuin hieman joitain fraaseja.

Plakaltakin löytyi samoilta Monastirikin nurkilta entinen ruokapaikka, missä saimme maittavan kreikkalaisen ruuan – ja ihan kohtuuhintaan vielä. Tosin kun sitten kävimme illalla syömässä Varkizassa paikallisten suosimassa ruokapaikassa, huomasimme sen Ateena-lisän, joka täältä pikkupaikkakunnalta puuttui.

Moni asia on täällä kuten oli jo silloin 2000-luvun alkumetrillä. Ja on todennäköistä, että ne ovat niin kuin ovat vielä pitkään tämän jälkeenkin. Jo silloin kiinnitin huomiota kansan suureen jakautumiseen taloudellisessa mielessä ja se näkyy yhä vahvasti. Rikkaat ovat rikkaita ja köyhät köyhiä ja se näkyy etenkin rikkaiden kohdalla. Etnisten vähemmistöjen pikkulapset kiertävät kerjäämässä kaduilla ja myymässä milloin mitäkin. Sama alta kaksikymppinen äiti – kuin viisitoista vuotta sitten – pieni lapsi, sylivauva kainalossaan istuu kadulla ja pyytää almua. Hirvittävä kohtalo pienelle lapselle.

Mielenkiintoista oli nähdä, kun eräs kreikkalainen ei antanutkaan kerjääville lapsille rahaa, vaan tilasi ruoka-annoksen – ison girospitan – jonka kanssa lapsi selvästi iloisena lähti – ja meni yllättäen toisten lasten luo ja jakoi ruokaa muillekin lapsille.

Kadulla kulkeminen täällä Varkizassa ja osin myhös Ateenassa on varovaista hommaa. Jos olisin rullatuolissa, elämä olisi varmaan melkoista seikkailua. Jalkakäytävillä on kuoppia, joihin voi kompastua tai jopa pudota, usein sivukaduilla keskellä käytävää on parinkymmenen metrin välein joko iso puu tai sähkötolppa, kadun varressa siinä kohtaa auto ja tolpan ympärillä muutama sentti ohitusvaraa. Ainut mahdollisuus on koukata kadun kautta, jossa kreikatar ajaa urheiluauton peili käsivarsia hipoen melkoista vauhtia.

Kreikattarista sen verran vielä, että he ovat ulkoiselta olemukseltaan entisen kaltaisia, aivan kuten viisitoista vuotta sitten. Osa on hellenistisen kauniita uljaine kyömynenineen ja hehtaarin kokoisine aurinkolaseineen. Osalla on jo alkavaa viiksen kasvua nenän alla. Mutta silti – kauniita katseltavia.

Kiersin muutaman kioskin ostaakseni postikortit vunukoilleni. Ei löytynyt ainuttakaan korttia. Ajattelin kuitenkin ostaa postista postimerkit valmiiksi, jos vaikka ne kortit jostain löytyisivät. En ajatellut pitkään, kun postin ovella oli parinkymmenen ihmisen jono ja oli ilmeisesti ainut paikka, mistä postimerkkejä sai.

Poliisit ajelevat joka puolella kaupunkia autoilla ja moottoripyörillä tanakasti aseistettuina. Ateenassa mellakkabusseja oli siellä täällä ikään kuin kaiken varalta valmiina. Useita kiinteistöjä ja kadunkulmia vartioi synkeän näköinen konepistoolimies – aivan kuten viisitoista vuotta sitten. Rauhallinen EU-maa.

Mutta Plakan kujilla kojujen ja kauppojen myyjillä – ainakin suurimmalla osalla tapaamistani – riitti hersyvää huumoria leppoisaan jutusteluun. Ostettuani uutta autoani varten pienen puutikussa olevan Bysantin lipun, alennus oli tiukassa, mutta kaupan jälkeen oli ihan luvallista tarjota tuota tikkua myyjälle ostettavaksi edulliseen euron hintaan.

Vastaavasti vunukoille kaularistiä ostettaessa hinta putosi silmissä ja vielä lisää, kun selvisi, että ei osteta kortilla vaan käteisellä.

Poikani muisteli minun sanoneen viimeksi Ateenassa kädessäni, että se oli sitten viimeinen kerta. Itse en moista muista ja eihän se nyt ollutkaan. Eikä toivottavasti tämäkään, vaikka ei minulla nyt ehkä ihan Ateenan keskustaan mieli tee uuestaan mennä – se on nähty jo riittävän usein – mutta tällaiselle pikkupakkakunnalle kuten Varkiza, voisi vaikka tulla toistekin.

Hannu
elämän matkaaja