193. Jotain muistin: ”Η ζωή είναι δύσκολη – Κανονική”

Surotin luostarin pihalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Asuessani parikymmentä vuotta sitten Kreikassa Ateenan lähistöllä Palio Pendelissä sijaitsevassa luostarissa, Moni Pendelissä (Μονη Πεντελης), minulla oli seinänaapurina muitakin tutkijoita tai opiskelijoita. Yksi heistä oli sittemmin teologian tohtoriksi lukenut romanialainen pappi, isä Neculai, Iasista.

Kulkiessamme kaupungilla – tai monesti muutenkin – meillä oli tapana leikitellä vaikealla kreikankielellä, jota itse ”opiskelin” silloin ihan puhtaalla luonnonmenetelmällä, kuuntelemalla ja puhumalla.

Yksi näistä sanonnoista oli juuri tuo otsikon fraasi: ”Elämä on vaikeaa” - ”Normaalia.” Ehkä se silloin olikin hieman vaikeampaa, kun ei ollut käytössä suuria varoja ja elimme siellä Kreikan kirkon apurahan turvin. Elämäni oli ollut ehkä omassa virassani hieman ”leveämpää” siellä, mutta silloin piti huolehtia kahdesta elinpaikasta, kodista, ja elää niukoilla tuloilla. Nuorimmaiseni kävi silloin vielä koulua Suomessa.

Tuo sanonta palasi monen muun fraasin kera mieleeni Thessalonikassa. Fraaseja alkoi tulla mieleen melkeinpä joka päivä, sillä kaiketi minä jollain tasolla rupattelin melkein päivittäin ainakin luostarin keittiössä iki-ihanan noin yhdeksänkymppisen Marian ja minusta niin suursti ruuan suhteen huolen pitävän albanialaisen Letan ja monen muunkin kanssa. Harva siellä osasi jotain vierasta kieltä, yksi nykyinen arkkimandriitta, silloin vielä ensin noviisi ja sitten pappismunkki, isä Ignatios osasi englantia ja siellä silloin arkkimandriittana vaikuttanut nykyinen Verian metropoliitta Panteleimon jonkin verran saksaa. Siinäpä ne vieraan kielenosaajat olikin.

Tuolloinen elämäni luostarissa ihan tällaisena perheenisänä – ei siis munkkina – oli melkolailla vaikuttava kokemus. Se jätti jälkiä paljon elämääni ja tapoihini. Vaikka olin ennen tuota vierailua ortodoksi – olin ollut sitä lapsesta eli syntymästäni ja kasteesta asti – tuolla ”vaatteisiini tarttui” paljon uudenlaista ortodoksisuutta. Ja siinä ohessa hieman kai kreikkalaisuuttaakin.

Luostari ei ole auaki joka päivä ja avautuu aukiolopäivinä klo 10.
Ennen kymmentä on jo portilla jono.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siksipä nytkin vierailulistalla oli paljon ortodoksisia kohteita. Yksi ylitse muiden oli sellainen, joka vaikkapa muun uskoisesta saattaa tuntua oudolta kohteelta: halusin vierailla eräällä yksinkertaisella, mutta hengellisessä mielessä vaikuttavalla haudalla.

Pyhän evankelista Johannes Teologin luostari
(Ιερόν Ησυχαστήριον Αγίου Ιωάννη του Θεολόγου)

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kohde sijaitsi ehkä noin vajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä Thessalonikasta Surotissa (kreik. Σουρωτή), jossa sijaitsee Pyhän evankelista Johannes Teologin luostari (Ιερόν Ησυχαστήριον Αγίου Ιωάννη του Θεολόγου) – paikka jonne tämä athoslainen munkki ja luostarin nunnien rippi-isä on haudattu.

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen valokuvassa.

Pyhittäjä Paisios on melko uusi ortodoksinen pyhä. Hän eli vuosina 1924-1994 ja oli siviilinimeltään Arsenios Eznepidis / Αρσένιος Εζνέπιδης. Hänet kanonisoitiin pyhien joukkoon kuuluvaksi vuonna 2015 ja hänen muistopäiväkseen tuli – kuten niin usein tapahtuu ortodoksisessa kirkossa – hänen kuolinpäivänsä eli heinäkuun 12. päivä, muuten seuraava päivä omasta syntymäpäivästäni.

Paisioksen elämä oli monitahoinen. Hän syntyi Farasan kylässä, nykyisen Turkin Çamlıcassa kreikkalaiseen kymmenlapsiseen perheeseen Prodromos ja Eulogia Eznepidikselle hieman ennen kauhistuttavaa massasiirtoa, Kreikan ja Turkin väestönvaihtoa. Hänet kastoi siellä myös nykyään pyhien joukkoon luettu pappismunkki Arsenios Kappadokialainen, joka nimesi hänet kaikkien vastustuksesta huolimatta itsensä mukaan ja ennusti hänelle tulevaisuutta luostarissa. Arsenioksen perhe joutui muuttamaan väestönvaihdon yhteydessä 1920-luvulla Kónitsaan Epeiroksen alueelle. Arsenios suoritti siellä peruskoulun hyvillä arvosanoilla ja opiskeli puusepän ammatin. Hän osallistui Kreikan sisällissotaan kuningaskunnan puolella radistina, minkä jälkeen hän lähti 1950 kilvoittelemaan munkkina Athosvuorelle.

Hänen luostarikilvoituksensa tapahtui monessa luostarissa niin Athoksella kuin sen ulkopuolella. Elämä oli kohdellut häntä varsin kovakouraisesti niin sodassa kuin muuallakin. Jalat olivat paleltuneet, muuli potkaissut rintaan ja monta muuta, joiden vuoksi elämä olisi voinut olla vaikeaa, mutta sitä se ei ollut Pairiokselle, tuolloiselle Arseniokselle. Koko ajan hän vaikeuksista tai vaivoistaan huolimatta pyrki kaikessa hyvyyteen ja ystävällisyyteen – ihmisrakkauteen.

Monenlaisten vaiheiden ja kohtaloiden kautta hän viimein päätyi Sourotiin, luostariin, jonka perustamisessa hän oli ollut vahvasti mukana ja jonka vanhuksena, rippi-isänä, hän sitten toimi ja jonne hänet sitten kuolemansa jälkeen haudattiin. Luostari on myöhemmin nimennyt itsensä uudelleen ollen nyt Pyhän evankelista Johannes Teologin ja pyhittäjä Paisioksen luostari.

Jonottamassa pt. Paisioksen haudalle, lopussa nähtävissä kreikkalainen ohitus.

Hänen haudallaan vierailee vuosittain lukemattomia vieraita ja siellä minäkin kävin. Jonotin kolmessa, neljässä jonossa – välillä kreikkalaisittain ohitellen – haudalle ja pääsin sen äärelle viemään esirukouspyyntöni hänelle. Moni joka tiesi etukäteen vierailustani, olikin toivonut minun rukoilevan heidän puolestaan haudalla. Näin tein.

Pyhittäjää kunnioittamassa hänen haudallaan.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muitankin ortodoksisia kohteita on niin Thessalokikissa kuin sen ympäristössä pilvin pimein. Kuitenkin suhteellisen lyhyen vierailuni aikana ei ole mahdollista vierailla monessa, siksi kohteet piti ainakin osittain ajatella etukäteen. Myös kävelykuntoni ei ollut kävellen tapahtuvaan pyhiinvaellukseen oikein sopiva – polveni reistaili ja vaati tukisiteen, mutta siitä se polvikin hieman vertyi, kun vain käveli.

Noista muista kohteista kerron sitten jotain vaikka seuraavassa blogijutussani, kunhan tässä kaiken auringon ja ihanuuden ja muistojen keskellä sellaisen ennätän taas kirjoittaa.

Tässä kuitenkin vielä kuitenkin pyhittäjä Paisios Athosvuorelaisen vaatimattoman hautakiven ja ristin teksti suomennettuna (suomennos: Athossäätiö):

Tähän päättyi eloni.
Tähän myös hengitykseni.
Tähän haudataan ruumiini,
siitä iloitsee myös sieluni.
Pyhäni lepää lähellä minua
se on minulle kunnia.
Uskon hänen säälivän
minun viheliäistä sielua.
Siksi hän rukoilee Vapahtajalta
minulle Jumalanäidin puoltoa.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com