Olen viime päivinä useaan otteeseen ajatellut, että tämänkertainen matkani taitaa olla minulle jonkunlainen aikuistumis- tai oikeastaan paremminkin vanhentumisriitti: teen tämän vielä ennen kuolemaa. Hieman tyyliin ”nähdä Napoli ja kuolla”. Minä nyt tosin en ole aikeissa kuolla ihan heti, ellei Luoja toisin päätä.
Kun ennen matkaa kerroin joillekin ihmisille meneväni Albaniaan, sain ehkä hieman kummastelevia katseita, joista oli luettavissa monenlaisia viestejä. No nyt voi näille epäilijöille kertoa, että kävin Albaniassa ja nyt olen jo menossa Makedoniassa. Minnehän tässä vielä ehtiikään!
Albania oli hieman vaikea pala sulatettavaksi. En tiedä, kuinka monta kertaa tai kuinka kauan minun pitäisi siellä oleskella, että alkaisin ymmärtää maata ja sen asukkaita. Tällainen pikaraapaisu ei riittänyt ollenkaan. Moni asia on niin eritavalla organisoitu ja hoidettu, ettei tällaisen suomalaisen, länsimaalaistuneen ihmisen käsitys aina riitä systeemin ymmärtämiseen. Paljon on varmaan matkaa länsimaaksi, jos nyt sellaiseksi koskaan haluavatkaan. Maassa on suuri muslimiväestö, pieni täysin itsenäinen ortodoksinen kirkko ja runsaasti ”entisiä ateisteja” albanialaisten eräänlaisen diktaattorin Enver Halil Hoxhan hirmuvallan ajalta.
Silti kaikki pelaa Albaniassakin ihan noin vain, simsalabim, vaikka itse siellä asioihin törmäilinkin. Tällaiselle hieman vajaat kolme ja puoli tonnia painavan auton kanssa liikkuvalle, moni asia on ollut koettelemus: paikoitellen teitten kunto, teiden ja paikkakuntien ja paikkojen (vaikkapa leirintäalueiden) viitoitukset ja aika moni muukin, mutta jääkööt ne nyt tästä pois, ettei ihan hirveäksi valitukseksi mene.
Jotta elämä ei sitten tällaisessa kuitenkin kohtuullisen kauniissa merenrantamaassa kävisi sitten liian ihanaksi, siitä pitävät huolen vanhan systeemin mukaiset, komeahattuiset poliisit, policija, joita riittää joka puskaan. Kun on jo loppukuu ja palkkakin alkaa olla käytetty, poliiseja näkyy keräämässä ”pakollista kolehtia” maanteiden pusikoissa merellä hukkuneiden ja kadonneiden poliisien arkkurahastoon tai sitten johonkin muuhun. Jottei sanomaani tulkita kostoksi tai joksikin vastaavaksi, sanottakoon, etten ole vielä saanut ainuttakaan sakkoa koko matkalla enkä muutenkaan matkailuautolla ajellessani aikaisempinakaan vuosina.
Jos lie kehittämistä monessa asiassa, niin yksi asia on kunnossa näissä entisen Jugoslavian maissa: autojen pesu. Joka niemessä, notkossa, saarelmassa on yksityisyrittäjä, jonka firman nimi on maan kielestä hieman riippuen vaikkapa ”Lavazh”. Miten usein nämä ihmiset ihan oikeasti täällä autoja pesevätkään! Huippuna monen lavazhin ohessa saattaa olla kahvila, baari, ravintola. Ja muuten, paikallisilta huoltoasemilta ei sitten saa paljoa muuta kuin polttoainetta ja öljyä, mutta hotelli siitä samasta paikasta saattaa usein löytyä.
Liikenne teillä sujuu aivan kuten muutama vuosi sitten (ennen hurjapäiden kuolemaa) vapautuneissa Baltian maissa, etenkin Puolassa, hurjana. Mielettömiä ohituksia ja suuria riskejä otetaan. Teillä ovat muut ongelmat ajoittain melkoiset kuopat ja erityisesti teiden ja siltojen liittymäkohdat, joissa paikalliset harjoittavat usein ”auto-slalomia”.
Teiden varret ovat monessa maassa asutuskeskusten liepeillä täynnä myyntikojuja, joista saa monenlaisia itse kasvatettuja vihanneksia ja juureksia, hedelmiä, hunajaa, mehua, viinejä ja jopa snapseja, mitä se sitten onkaan missäkin maassa nimeltään, jossakin rakia.
Hauska yksityiskohta oli havaita, että ainakin Albanian maaseudulla kaikki tervehtivät minua iloisesti autolla ajaessani. Nostivat kättä tai vilkuttivat. Alkuun ajattelin, onkohan autossa ulkopuolella joku vikana, ennen kuin viesti meni perille tällaiselle urbanisoituneelle ihmiselle.
Koska ihan selvästi jostain syystä Albania alkoi itseäni hieman ahdistaa, ajattelin lähteä maasta melko nopsaan. Jäi katsomatta Tiranan katedraali ja Durresin seminaari ja varmasti paljon muutakin. Siispä päätin siirtyä Makedoniaan, paljon kiisteltyyn maahan niin poliittisessa mielessä kuin etenkin ortodoksisesti kirkkopoliittisessa mielessä. Maatahan nimitettiin pitkää ”Entiseksi Jugoslavian tasavalta Makedoniaksi", EJTM tai englanniksi FYROM, mutta kiista Kreikan omasta Makedoniasta, maan pohjoisesta alueesta, jota he nimittävät myös Makedoniaksi, ei lannistanut makedonialaisia ja nyt he ovat jotenkin itsenäisiä noin yleispoliittisesti. Kirkkopoliittisesti maan ortodoksinen kirkko erosi Serbian ortodoksisen kirkon alaisuudesta ja on jonkinlaisessa skismaattisessa tilassa suhteessa muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin. Jopa maan ortodoksisen kirkon yksi piispa, Ohridin arkkipiispa Joan, istui melko kauan vankilassa oikeastaan noista molemmista edellä mainituista syistä johtuen, poliittisesta ja kirkkopoliittisesta.
Niinpä sitten ajelin melko lailla sekavin suuntimin kohti Makedonian rajaa. Jos nyt jonkinlaisen ohjeen voisin antaa vaikkapa karavaanareille, niin älkää poiketko Albaniassa pääteiltä, saatatte jäädä pysyvästi Albaniaan, kun ette löydä liittymää takaisin päätielle. Minäkin seikkailin sellaisilla poluilla, etten olisi koskaan uskonut sellaisilla ajavani, ennen kuin löysin päätielle. Niin ja minulla on uusin malli TomTomin navigaattorista, päivitetyt kartat, mutta silti navigaattori ei osaa ohjata Albaniassa. Teiden luokitus on ihan p:stä, välillä ajellaan peltotiellä, kun uutta tietä ei ole navigaattorissa, ja välillä ajellaan peltotiellä, koska se on ainoa tie kohteeseen jne. Siihen ei siis voi luottaa ollenkaan ja on syytä varata mukaan hyvä ja mahdollisimman UUSI paperinen kartta. Jonkinmoisen varmaan tunnin kestävän seikkailun ja ainakin yhden pahalta kuulostaneen pohjakosketuksen jälkeen pääsin kuitenkin, kun sitkeästi yritin, päätielle, jota paikalliset kutsuvat ”autobahnaksi”, mutta jossa vastaan voi tulla omalla kaistalla auto, mopo, aasi tai jonkin sortin pyörä taikka monta muuta ihmettä, vaikka heinäkuorma hevosen vetämänä.
Tie tällä kertaa oli rajalle kunnoltaan kohtuullinen, noustiin tosin korkealle vuorelle ja päästyäni viimein raja-asemalla, jonoa ei ollut paljoa, ehkä viisi autoa, mutta, mutta …
Normaali passin ja auton dokumenttien (rekisteriote ja vihreäkortti) tarkastuksen jälkeen kyytiini nousi paikallinen (ilmeisesti albanialainen) poliisi ja ohjasi auton minulle tuntemattomalla kielellä erikoistarkastukseen taaempana olevaan rakennukseen. Ei kun auto ”rasvamontun” päälle, josta muuten puuttui metallireunat renkaille ja autoni oli lähellä mennä monttuun. Kuski komennettiin ulos autosta.
Kaksi rajavartijaa tutkikin sitten auton perusteellisesti. Kyseltiin, josko on narkoottisia aineita, ja kun vastasin, ettei ole, niin lisäkysymyksellä kysyttiin, etteikö edes ihan vähää. ”NO EI!” oli vastaus. Missä olin ollut Albaniassa ja kuinka kauan. Sitten tutkittiin joka komero ja laatikko, jopa jääkaappi ja peräosan auton tarvikelokerot, puhtaat ja pestyt kalsarit ja eväslootat. Ei löytynyt edes piilotettua maahanmuuttajaa. Ainut joka kummastutti tutkijaa ja aiheutti kysymyksen oli poliisin pampun näköinen pyörän pumppu, jonka onneksi sitten toinen tarkastajista tunnisti pumpuksi. Lopuksi sitten vielä kierros auton ympäri huumekoiran kanssa ja antaa mennä, saatte poistua. Varovainen peruutus, ettei nytkään menisi monttuun ja matkaan. Tosin ei kerrottu mistä, samaa edellistä jonotustako käyttäen (jossa nyt oli autoja jo enmmän) vai muuten. Menin tyhjälle luukulle ja nostivat portin heti. Huh, huh!
Kohta oli sitten Makedonian raja-asema, jossa samat dokumentit uudestaan, mutta ei onneksi muuta. Läpi pääsin ja suunnaksi otin suuren järven rannalla sijaitsevan Ohridin, jossa sijaitsee yksi Euroopan kuuluisimmista todella vanhoista ortodoksisista luostareista ja luostarien freskoista ja ikoneista.
Ulkona oli tosi kuuma, hieman yli +30⁰C ja autolle piti löytää parkkipaikka ja pitihän sitä löytää se oikea kohdekin, missä vierailla. Hyvä ystävä lähetti osoitteen, jonka siirsin navigaattoriin ja painuin kohti Ohridin vanhaa kaupunkia. Jätin auton hyvällä onnella löytämälleni läheiselle vartioidulle parkkipaikalle ja ei kun nousemaan jalkaisin korkealle mäelle, missä on vanha linnoitus ja jossa monet luostarit sijaitsivat. Unohdin tietysti ottaa mukaan juomapullon, mutta ennen mäelle menoa vaihdoin hieman Makedonian denaareja ja ostin niillä vesipullon matkalta. Tuossa helteessä ja melkoisen nousun uuvuttamana en jaksanut vierailla kuin yhdessä vanhimmista luostareista, rekonstruktoidussa pyhien Klemensin ja Panteleimonin muistolle omistetussa Plaošnikin luostarissa, jossa ystävällisen ja avuliaan työntekijän luvalla sain ottaa muutaman kuvankin ja samalla hyvän opastuksen.
Albaniassakin on kauniita maisemia ja paikkoja.
(Video ja © Hannu Pyykkönen)
(Video ja © Hannu Pyykkönen)
Kun ennen matkaa kerroin joillekin ihmisille meneväni Albaniaan, sain ehkä hieman kummastelevia katseita, joista oli luettavissa monenlaisia viestejä. No nyt voi näille epäilijöille kertoa, että kävin Albaniassa ja nyt olen jo menossa Makedoniassa. Minnehän tässä vielä ehtiikään!
Albania oli hieman vaikea pala sulatettavaksi. En tiedä, kuinka monta kertaa tai kuinka kauan minun pitäisi siellä oleskella, että alkaisin ymmärtää maata ja sen asukkaita. Tällainen pikaraapaisu ei riittänyt ollenkaan. Moni asia on niin eritavalla organisoitu ja hoidettu, ettei tällaisen suomalaisen, länsimaalaistuneen ihmisen käsitys aina riitä systeemin ymmärtämiseen. Paljon on varmaan matkaa länsimaaksi, jos nyt sellaiseksi koskaan haluavatkaan. Maassa on suuri muslimiväestö, pieni täysin itsenäinen ortodoksinen kirkko ja runsaasti ”entisiä ateisteja” albanialaisten eräänlaisen diktaattorin Enver Halil Hoxhan hirmuvallan ajalta.
Silti kaikki pelaa Albaniassakin ihan noin vain, simsalabim, vaikka itse siellä asioihin törmäilinkin. Tällaiselle hieman vajaat kolme ja puoli tonnia painavan auton kanssa liikkuvalle, moni asia on ollut koettelemus: paikoitellen teitten kunto, teiden ja paikkakuntien ja paikkojen (vaikkapa leirintäalueiden) viitoitukset ja aika moni muukin, mutta jääkööt ne nyt tästä pois, ettei ihan hirveäksi valitukseksi mene.
Jotta elämä ei sitten tällaisessa kuitenkin kohtuullisen kauniissa merenrantamaassa kävisi sitten liian ihanaksi, siitä pitävät huolen vanhan systeemin mukaiset, komeahattuiset poliisit, policija, joita riittää joka puskaan. Kun on jo loppukuu ja palkkakin alkaa olla käytetty, poliiseja näkyy keräämässä ”pakollista kolehtia” maanteiden pusikoissa merellä hukkuneiden ja kadonneiden poliisien arkkurahastoon tai sitten johonkin muuhun. Jottei sanomaani tulkita kostoksi tai joksikin vastaavaksi, sanottakoon, etten ole vielä saanut ainuttakaan sakkoa koko matkalla enkä muutenkaan matkailuautolla ajellessani aikaisempinakaan vuosina.
Jos lie kehittämistä monessa asiassa, niin yksi asia on kunnossa näissä entisen Jugoslavian maissa: autojen pesu. Joka niemessä, notkossa, saarelmassa on yksityisyrittäjä, jonka firman nimi on maan kielestä hieman riippuen vaikkapa ”Lavazh”. Miten usein nämä ihmiset ihan oikeasti täällä autoja pesevätkään! Huippuna monen lavazhin ohessa saattaa olla kahvila, baari, ravintola. Ja muuten, paikallisilta huoltoasemilta ei sitten saa paljoa muuta kuin polttoainetta ja öljyä, mutta hotelli siitä samasta paikasta saattaa usein löytyä.
Liikenne teillä sujuu aivan kuten muutama vuosi sitten (ennen hurjapäiden kuolemaa) vapautuneissa Baltian maissa, etenkin Puolassa, hurjana. Mielettömiä ohituksia ja suuria riskejä otetaan. Teillä ovat muut ongelmat ajoittain melkoiset kuopat ja erityisesti teiden ja siltojen liittymäkohdat, joissa paikalliset harjoittavat usein ”auto-slalomia”.
Teiden varret ovat monessa maassa asutuskeskusten liepeillä täynnä myyntikojuja, joista saa monenlaisia itse kasvatettuja vihanneksia ja juureksia, hedelmiä, hunajaa, mehua, viinejä ja jopa snapseja, mitä se sitten onkaan missäkin maassa nimeltään, jossakin rakia.
Hauska yksityiskohta oli havaita, että ainakin Albanian maaseudulla kaikki tervehtivät minua iloisesti autolla ajaessani. Nostivat kättä tai vilkuttivat. Alkuun ajattelin, onkohan autossa ulkopuolella joku vikana, ennen kuin viesti meni perille tällaiselle urbanisoituneelle ihmiselle.
Koska ihan selvästi jostain syystä Albania alkoi itseäni hieman ahdistaa, ajattelin lähteä maasta melko nopsaan. Jäi katsomatta Tiranan katedraali ja Durresin seminaari ja varmasti paljon muutakin. Siispä päätin siirtyä Makedoniaan, paljon kiisteltyyn maahan niin poliittisessa mielessä kuin etenkin ortodoksisesti kirkkopoliittisessa mielessä. Maatahan nimitettiin pitkää ”Entiseksi Jugoslavian tasavalta Makedoniaksi", EJTM tai englanniksi FYROM, mutta kiista Kreikan omasta Makedoniasta, maan pohjoisesta alueesta, jota he nimittävät myös Makedoniaksi, ei lannistanut makedonialaisia ja nyt he ovat jotenkin itsenäisiä noin yleispoliittisesti. Kirkkopoliittisesti maan ortodoksinen kirkko erosi Serbian ortodoksisen kirkon alaisuudesta ja on jonkinlaisessa skismaattisessa tilassa suhteessa muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin. Jopa maan ortodoksisen kirkon yksi piispa, Ohridin arkkipiispa Joan, istui melko kauan vankilassa oikeastaan noista molemmista edellä mainituista syistä johtuen, poliittisesta ja kirkkopoliittisesta.
Niinpä sitten ajelin melko lailla sekavin suuntimin kohti Makedonian rajaa. Jos nyt jonkinlaisen ohjeen voisin antaa vaikkapa karavaanareille, niin älkää poiketko Albaniassa pääteiltä, saatatte jäädä pysyvästi Albaniaan, kun ette löydä liittymää takaisin päätielle. Minäkin seikkailin sellaisilla poluilla, etten olisi koskaan uskonut sellaisilla ajavani, ennen kuin löysin päätielle. Niin ja minulla on uusin malli TomTomin navigaattorista, päivitetyt kartat, mutta silti navigaattori ei osaa ohjata Albaniassa. Teiden luokitus on ihan p:stä, välillä ajellaan peltotiellä, kun uutta tietä ei ole navigaattorissa, ja välillä ajellaan peltotiellä, koska se on ainoa tie kohteeseen jne. Siihen ei siis voi luottaa ollenkaan ja on syytä varata mukaan hyvä ja mahdollisimman UUSI paperinen kartta. Jonkinmoisen varmaan tunnin kestävän seikkailun ja ainakin yhden pahalta kuulostaneen pohjakosketuksen jälkeen pääsin kuitenkin, kun sitkeästi yritin, päätielle, jota paikalliset kutsuvat ”autobahnaksi”, mutta jossa vastaan voi tulla omalla kaistalla auto, mopo, aasi tai jonkin sortin pyörä taikka monta muuta ihmettä, vaikka heinäkuorma hevosen vetämänä.
 |
| Ensin vuori ylös Albaniasta ja sitten alas Makedoniassa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Tie tällä kertaa oli rajalle kunnoltaan kohtuullinen, noustiin tosin korkealle vuorelle ja päästyäni viimein raja-asemalla, jonoa ei ollut paljoa, ehkä viisi autoa, mutta, mutta …
Normaali passin ja auton dokumenttien (rekisteriote ja vihreäkortti) tarkastuksen jälkeen kyytiini nousi paikallinen (ilmeisesti albanialainen) poliisi ja ohjasi auton minulle tuntemattomalla kielellä erikoistarkastukseen taaempana olevaan rakennukseen. Ei kun auto ”rasvamontun” päälle, josta muuten puuttui metallireunat renkaille ja autoni oli lähellä mennä monttuun. Kuski komennettiin ulos autosta.
Kaksi rajavartijaa tutkikin sitten auton perusteellisesti. Kyseltiin, josko on narkoottisia aineita, ja kun vastasin, ettei ole, niin lisäkysymyksellä kysyttiin, etteikö edes ihan vähää. ”NO EI!” oli vastaus. Missä olin ollut Albaniassa ja kuinka kauan. Sitten tutkittiin joka komero ja laatikko, jopa jääkaappi ja peräosan auton tarvikelokerot, puhtaat ja pestyt kalsarit ja eväslootat. Ei löytynyt edes piilotettua maahanmuuttajaa. Ainut joka kummastutti tutkijaa ja aiheutti kysymyksen oli poliisin pampun näköinen pyörän pumppu, jonka onneksi sitten toinen tarkastajista tunnisti pumpuksi. Lopuksi sitten vielä kierros auton ympäri huumekoiran kanssa ja antaa mennä, saatte poistua. Varovainen peruutus, ettei nytkään menisi monttuun ja matkaan. Tosin ei kerrottu mistä, samaa edellistä jonotustako käyttäen (jossa nyt oli autoja jo enmmän) vai muuten. Menin tyhjälle luukulle ja nostivat portin heti. Huh, huh!
Kohta oli sitten Makedonian raja-asema, jossa samat dokumentit uudestaan, mutta ei onneksi muuta. Läpi pääsin ja suunnaksi otin suuren järven rannalla sijaitsevan Ohridin, jossa sijaitsee yksi Euroopan kuuluisimmista todella vanhoista ortodoksisista luostareista ja luostarien freskoista ja ikoneista.
Ulkona oli tosi kuuma, hieman yli +30⁰C ja autolle piti löytää parkkipaikka ja pitihän sitä löytää se oikea kohdekin, missä vierailla. Hyvä ystävä lähetti osoitteen, jonka siirsin navigaattoriin ja painuin kohti Ohridin vanhaa kaupunkia. Jätin auton hyvällä onnella löytämälleni läheiselle vartioidulle parkkipaikalle ja ei kun nousemaan jalkaisin korkealle mäelle, missä on vanha linnoitus ja jossa monet luostarit sijaitsivat. Unohdin tietysti ottaa mukaan juomapullon, mutta ennen mäelle menoa vaihdoin hieman Makedonian denaareja ja ostin niillä vesipullon matkalta. Tuossa helteessä ja melkoisen nousun uuvuttamana en jaksanut vierailla kuin yhdessä vanhimmista luostareista, rekonstruktoidussa pyhien Klemensin ja Panteleimonin muistolle omistetussa Plaošnikin luostarissa, jossa ystävällisen ja avuliaan työntekijän luvalla sain ottaa muutaman kuvankin ja samalla hyvän opastuksen.
 |
| Plaošnikin luostari Makedonian Ohridissa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Sisäkuvaa Plaošnikin luostarista. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Makedoniassakaan – kuten ei myöskään Albaniassa – ole helppo löytää leirintäalueita. Albanian alue nimeltään ”Pa emer”, löytyi maksullisesta hollantilaisesta älypuhelinohjelmasta, jonka löysin erään albanialaisen hotellin edustalla käyttämäni hotellin wi-fin avulla. Jos tie sinne oli erikoinen tienylityssiltoineen ja perillä erittäin huonokuntoisine teineen, niin tälle Strugan leirintäalueelle, minulla ei ollut minkäänlaisia ohjeita. Sain tietää paikasta Ohridin luostarin työntekijältä, joka kertoi paikan nimeltä ”Камп Езерскн лозја” tai jotain sinne päin olevan tuolla Струга’ssa. Ei löytynyt ja ennätin jo kysyäkin pariin kertaan paikkaa ja sain ilmansuunnan, mutten muuta.
Mutta Makedoniasta löytyy avuliaita ihmisiä. Kysyessäni paikkaa eräästä rakennustarvikkeita myyvästä pikkukaupasta, jossa emme löytäneet yhteistä kieltä, paikalle saapui naapurikaupan nuori mies, joka selitti ja selitti "hoonolla eglannin kelellä", ja kun huomasi, että taitaa olla ohjeistus joko liian vaikea tai tajunta vastaanottajalla huono, hän ilmoitti ”follow me” ja keskellä kapeaa katua autoni toisin päin (temppu muuten sekin) ja auton perässä noin 4-5 kilometriä paikkaan, johon en ihan varmasti olisi itse osannut. Vaikka hän ei olisi millään halunnut mitään korvausta, annoin kuitenkin viisi euroa vaivan palkkaa hänen suuresta ystävällisyydestään.
Sieltä sitten löytyi tuo ilmeisesti jollain tavalla viinin juomiseen liittyvän niminen leiripaikka, joka ensi alkuun näytti vanhalta pioneerileiriltä, mutta paljastui sitten todella laajaksi alueeksi, jossa on niin kausipaikkalaisia, vuokrattavia majoja ja kamppereille sähköpaikkoja. Parhaat vuotensa alue on nähnyt joskus kauan sitten: vastaanotto oli laaja, mutta ränsistynyt rakennus, kausipaikkalaiset vaikuttivat enemmän sekavalta maahanmuuttajaporukalta erikoisine tapoineen, ja alue itse oli vaikeasti hahmotettava ja moni asia oli ”hieman” rempallaan. Mutta muuten ihan menetteli yöpyjälle.
Ajelin siellä hämmästyneiden kausipaikkalaisten joukossa puiden raapiessa auton kattoa ja yritin epätoivoisesti löytää paikan, mihin asettua. Muutama katselmus jalan ja lopulta toteamus, ettei tuosta kurvista pääse tällä ajotaidolla, vaikka naapurit sitä tarjosivat tehtäväksi. Viimein saapui yhteistä kieltä taitamaton paikan isäntä polkupyörällä ja jälleen viittomilla ”follow me”. Sieltähän se löytyi, melkein Ohrid-järven rannalta, kuitenkin aidatun alueen sisältä ja sähköäkin löytyi hämähäkin seittien lomasta auton viereltä.
 |
| Makedonian ensimmäisen ja saa nähdä onko myös viimeisen majapaikkani ranta noin 30 m autosta. Ranta on Ohrid-järven pohjoisrantaa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| 15. päivän etappi Albaniasta Makedoniaan. |
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.