Jugoslavian hajoamisen jälkeisissä taisteluissa ja niitä seuranneissa itsenäistymisissä vanha Jugoslavia jakaantui moneen valtioon. Rajojen piirtelyyn on varmaan ollut monenlaisia syitä, mutta melko hassulta ne ainakin minusta tuntuvat joka tapauksessa. Sen tässä ajellessa maasta toiseen on pannut merkille. Tällä reissulla on nyt par’aikaa menossa yhdestoista maa, Montenegro, samalla neljäs maa, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt nykynimisenä maana.
Murterin mainio leirintäalue on vaihtunut nyt montenegrolaiseen, todella vaatimattomaan leirintäalueeseen Zelenicassa. Murterissa meri oli vieressä, täällä ehkä parin sadan metrin päässä, välissä tosin on pusikkoa ja vilkas päätie ja ulkona sataa.
Lähdin liikkeelle Kroatiasta ensin ajatuksella jäädä jonnekin Dubrovnikin lähelle leirintäalueelle. Olen käynyt siellä joskus vuonna käpy ja kivi, silloin Titon hallitseman Jugoslavian aikana, enkä halunnut rikkoa tuon mukavan matkan muistoihin jättämää illuusiota ja sivuutin paikan yksimielisellä päätöksellä.
Siksi tuli ajettua jälleen melko rapsakka päivä kilometreissä ja ajassakin, mutta syitä oli monta. Päivästä näytti heti alkuun tulevan ja tulikin pilvinen päivä, hyvä sää ajella. Aloin hiljalleen olla jokseenkin kyllästetty kroatialaisella maisemalla ja tunnelmalla, jotka ovat kaikesta huolimatta ihan hyviä asioita kumpikin. Ja muutoinkin henkinen vireystilani vaati toimintaa, siispä matkaan.
Tällaisella pitkällä matkalla ihmisen mielessä myllertävät monenlaiset ajatukset. Tavallisesti, jos mukana on muita tai toinen henkilö, jossain vaiheessa tapellaan ja tunnelmat räiskyvät, sillä kaikki – minäkin – alkavat väsyä ja mieleen nousee monia ajatuksia ja tunteita: huolta, ikävää, pelkoa, ahdistusta ja joskus jopa lievää masennusta, sillä ei ihminen viikkotolkulla jaksa hymyillä ja olla aina positiivinen. Näin yksin matkatessa se vain on hieman erilaista ja ongelmista pitää selvitä ehkä hieman eri metodilla. Ei tässä oikein auta ottaa pers’känniäkään, se kun on liian riskaapelia, joten asia pitää purkaa ja selvittää muuten, ja jos ei muuta keksi, niin vaikka kirjoittamalla blogiin.
Varmasti noihin tuntemuksiin ovat vaikuttaneet monet paikalliset olosuhteet, kuin myös omat henkilökohtaiset asiat. En ole mikään rantaleijona, joka viihtyisin kauniilla biitseillä rusketusta ottamassa. Siihenhän täällä olisi oiva mahdollisuus. En myöskään pidä tungoksesta, suurista ihmismääristä jonkin asian ympärillä. Olen enemmän pienessä ryhmässä tai jopa yksin viihtyvä. Turistirysät ovat mielenkiintoisia kohteita – ei niistä yleensä muuten rysiä olisi tullutkaan – mutta suuri, hälisevä – usein vielä oudosti tai sanoisinko jopa toisinaan tyhmästi käyttäytyvä – ihmisjoukko saa minut ärtyisäksi, ja joskus se jopa ahdistaa. Siksi en mielelläni mene sellaiseen paikkaan, en ainakaan liian usein.
Muun muassa näistä syistä johtuen sivuutin Dubrovnikin ja joistain muista syistä johtuen Splitin ympäristöineen ja painelin suoraan Montenegroon. Matkaa taisi kertyä Kroatian Munterin saaren leirintäalueelta tänne Montenegroon noin kolme ja puolisataa kilometriä. Ei paljoa, mutta epätavallisen suuri määrä minulle Kroatiassa, jossa ne ovat edellisinä päivinä jääneet sadan molemmin puolin.
Kuten alussa mainitsin, siirryin Kroatiasta ensin Bosnia-Herzegovinaan, jolla on pieni rantakaistale – ei todellakaan montaakaan kilometriä – Adrianmeren rannalla ja ohitin neljä passintarkastusta: ensin Kroatiasta Bosnia-Herzegovinaan kaksi ja sitten taas kaksi toisin päin eli siirtyessäni takaisin varsin erikoiseen Kroatialle kuuluvaan maan ulkopuolella olevaan maalämpäreeseen meren rantaa etelään päin mentäessä.
Tuo maakaistale on varsin kapea eikä niin kovinkaan pitkä. Alueelle sijoittuu vilkas turistikohde, Dubrovnik. Menneinä aikoina teimme retken Dubrovniksta Mostariin katsomaan mm, sitä kuuluisaa kaarevaa siltaa, joka vielä silloin oli melko alkuperäinen, mutta joka sitten sodan temmellyksissä tuhottiin, mutta sovinnon eleenä rakennettiin rauhan tultua uudestaan. Nyt Mostar ei ole enää samassa maassa, se on Bosnia-Herzegovinassa, joten monimutkaiseksi on käynyt tuo geopoliittinen tilanne Balkanilla. Enpä siis käynyt nyt sielläkään.
Dubrovnikista jatkoin matkaa yhä edelleen etelään ja pian olinkin sitten ajellut koko Kroatian rantatien pohjoisesta etelään ja siirryin jossain raja-asemalla jälleen uuteen Jugoslaviasta itsenäistyneeseen maahan, Montenegroon. Ensi vaikutelma raja-aseman jälkeen ei nyt ollut niin mairitteleva, mutta ei kauheakaan. Maassa kirjoitetaan tekstit molemmilla kirjaimistoilla: latinalaisin ja kyrillisin. Onneksi hallitsen molemmat.
Kaiken kaikkiaan tuo kielten sekamelska on yksi mielenkiintoinen havainto tältä reissulta. En tiedä monesko eri kieli lieneekään jo menossa, mutta suurinta osaa niistä en ymmärrä yhtään ja kovin on vaihtelevaa myös kyseisten maiden ihmisten kielien osaaminen. Montenegrossa ei ainakaan näin alkuun ole vielä osattu oman kielen – mikä se sitten lieneekään – lisäksi kuin venäjää niiden ihmisten kohdalla, joilta olen jotain kysynyt.
Maksullisessa hankkimassani applikaatiossa oli heti Kroatian ja Montenegron rajan läheisyyteen (Montenegron puolelle) merkitty leirintäalue, jonka koordinaatitkin ohjelma antoi. Siispä sinne, missä ei sitten taaskaan ollut yhtään mitään. Ei ainakaan leirintäaluetta, ilmeisesti lähellä oleva suuri hotelli oli vienyt asiakkaat. Toinen paikkakin löytyi noin viiden kilometrin päästä, mutta kävin varmistamassa asian vielä eräästä linja-autoasemalla sijainneesta matkatoimistosta, mistä sitten neuvottiinkin samaan paikkaan lisä huomautuksella, ettei ole ihan varma, onko se auki.
Ajettuani toimistosta saamien ohjeiden ja navigaattorin mukaan, masiina kehotti kääntymään vasemmalle. Minne vasemmalle, ei siinä ollut mitään katua. Tien laitaan ja kyselemään, missä mahtaa olla Autokemp. Mikä, missä, milloin? Ei mitään tietoa suurimmalla osalla. Siispä takaisin ja siinä se oli pienen pieni kyltti Auto Kemp heti vasemmalla, ei kun nyt takaisin mennessä siis oikealla. Ja olihan se, portti, jonka vieressä päivysti vanha pappa ja valkohapsinen mamma.
Hieman oli jyrkän oloinen kääntyminen ja hieman jopa nousukin alueelle, mutta kieliä vanha pappa osasi. Kysyi mitä haluan käyttää: englantia, saksaa, ranskaa saattoi olla muitakin. Pikainen hintaneuvottelu, paikan katselmus ja auto parkkiin, sillä tunsin olevani kuitenkin väsynyt, ruumiillisesti ja erityisesti henkisesti. Paikan hintakaan ei ollut paha, jos ei siellä mitään luksusta tarjottukaan. ”Privat Camping”, kuten pappa sen sanoi. Ei antanut edes kuittia. En ryhtynyt kiistelemään, vaan painuin sähköön liitettyyn autoon oluelle kirjoittamaan tätä, jota en kuitenkaan voi lähettää nettiin kuin vasta jostain muualta, mistä löytyneekään nettiyhteys.
Tällä hetkellä ei ole harmainta hajuakaan, minne huomenna seuraavaksi, mutta eiköhän se siitä selviä, viimeistään huomenna. Nyt nukkumaan ja jospa huomenna olisi taas hyvä päivä – monessa mielessä.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Tästä hampaanpesupaikalta lähdin liikkeelle ... (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Murterin mainio leirintäalue on vaihtunut nyt montenegrolaiseen, todella vaatimattomaan leirintäalueeseen Zelenicassa. Murterissa meri oli vieressä, täällä ehkä parin sadan metrin päässä, välissä tosin on pusikkoa ja vilkas päätie ja ulkona sataa.
 |
| Biitsi oli nyt tyhjä, kun oli pilvistä. Eilen tuipaten täynnä. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Vierestä löytyi hieromapalveluakin. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Terassini lounaspaikka matkalla Dubrovnikiin. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Siksi tuli ajettua jälleen melko rapsakka päivä kilometreissä ja ajassakin, mutta syitä oli monta. Päivästä näytti heti alkuun tulevan ja tulikin pilvinen päivä, hyvä sää ajella. Aloin hiljalleen olla jokseenkin kyllästetty kroatialaisella maisemalla ja tunnelmalla, jotka ovat kaikesta huolimatta ihan hyviä asioita kumpikin. Ja muutoinkin henkinen vireystilani vaati toimintaa, siispä matkaan.
 |
| Dubrovnik pohjoisesta. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Tällaisella pitkällä matkalla ihmisen mielessä myllertävät monenlaiset ajatukset. Tavallisesti, jos mukana on muita tai toinen henkilö, jossain vaiheessa tapellaan ja tunnelmat räiskyvät, sillä kaikki – minäkin – alkavat väsyä ja mieleen nousee monia ajatuksia ja tunteita: huolta, ikävää, pelkoa, ahdistusta ja joskus jopa lievää masennusta, sillä ei ihminen viikkotolkulla jaksa hymyillä ja olla aina positiivinen. Näin yksin matkatessa se vain on hieman erilaista ja ongelmista pitää selvitä ehkä hieman eri metodilla. Ei tässä oikein auta ottaa pers’känniäkään, se kun on liian riskaapelia, joten asia pitää purkaa ja selvittää muuten, ja jos ei muuta keksi, niin vaikka kirjoittamalla blogiin.
Varmasti noihin tuntemuksiin ovat vaikuttaneet monet paikalliset olosuhteet, kuin myös omat henkilökohtaiset asiat. En ole mikään rantaleijona, joka viihtyisin kauniilla biitseillä rusketusta ottamassa. Siihenhän täällä olisi oiva mahdollisuus. En myöskään pidä tungoksesta, suurista ihmismääristä jonkin asian ympärillä. Olen enemmän pienessä ryhmässä tai jopa yksin viihtyvä. Turistirysät ovat mielenkiintoisia kohteita – ei niistä yleensä muuten rysiä olisi tullutkaan – mutta suuri, hälisevä – usein vielä oudosti tai sanoisinko jopa toisinaan tyhmästi käyttäytyvä – ihmisjoukko saa minut ärtyisäksi, ja joskus se jopa ahdistaa. Siksi en mielelläni mene sellaiseen paikkaan, en ainakaan liian usein.
 |
| Myös Split jäi tällä kertaa väliin. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Dubrovnikin vanha kaupunki näkyy meren rannalla. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Muun muassa näistä syistä johtuen sivuutin Dubrovnikin ja joistain muista syistä johtuen Splitin ympäristöineen ja painelin suoraan Montenegroon. Matkaa taisi kertyä Kroatian Munterin saaren leirintäalueelta tänne Montenegroon noin kolme ja puolisataa kilometriä. Ei paljoa, mutta epätavallisen suuri määrä minulle Kroatiassa, jossa ne ovat edellisinä päivinä jääneet sadan molemmin puolin.
 |
| Bosnia-Herzegovinaan sai sitten jonottaa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Kuten alussa mainitsin, siirryin Kroatiasta ensin Bosnia-Herzegovinaan, jolla on pieni rantakaistale – ei todellakaan montaakaan kilometriä – Adrianmeren rannalla ja ohitin neljä passintarkastusta: ensin Kroatiasta Bosnia-Herzegovinaan kaksi ja sitten taas kaksi toisin päin eli siirtyessäni takaisin varsin erikoiseen Kroatialle kuuluvaan maan ulkopuolella olevaan maalämpäreeseen meren rantaa etelään päin mentäessä.
 |
| Bosnia-Hertzegovinalla on vain pieni maakaistale merentantaa. Se on täynnä tällaisia. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Tuo maakaistale on varsin kapea eikä niin kovinkaan pitkä. Alueelle sijoittuu vilkas turistikohde, Dubrovnik. Menneinä aikoina teimme retken Dubrovniksta Mostariin katsomaan mm, sitä kuuluisaa kaarevaa siltaa, joka vielä silloin oli melko alkuperäinen, mutta joka sitten sodan temmellyksissä tuhottiin, mutta sovinnon eleenä rakennettiin rauhan tultua uudestaan. Nyt Mostar ei ole enää samassa maassa, se on Bosnia-Herzegovinassa, joten monimutkaiseksi on käynyt tuo geopoliittinen tilanne Balkanilla. Enpä siis käynyt nyt sielläkään.
Dubrovnikista jatkoin matkaa yhä edelleen etelään ja pian olinkin sitten ajellut koko Kroatian rantatien pohjoisesta etelään ja siirryin jossain raja-asemalla jälleen uuteen Jugoslaviasta itsenäistyneeseen maahan, Montenegroon. Ensi vaikutelma raja-aseman jälkeen ei nyt ollut niin mairitteleva, mutta ei kauheakaan. Maassa kirjoitetaan tekstit molemmilla kirjaimistoilla: latinalaisin ja kyrillisin. Onneksi hallitsen molemmat.
 |
| Jälleen vaihtuu maa, nyt vuorossa on Montenegro. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Kaiken kaikkiaan tuo kielten sekamelska on yksi mielenkiintoinen havainto tältä reissulta. En tiedä monesko eri kieli lieneekään jo menossa, mutta suurinta osaa niistä en ymmärrä yhtään ja kovin on vaihtelevaa myös kyseisten maiden ihmisten kielien osaaminen. Montenegrossa ei ainakaan näin alkuun ole vielä osattu oman kielen – mikä se sitten lieneekään – lisäksi kuin venäjää niiden ihmisten kohdalla, joilta olen jotain kysynyt.
Maksullisessa hankkimassani applikaatiossa oli heti Kroatian ja Montenegron rajan läheisyyteen (Montenegron puolelle) merkitty leirintäalue, jonka koordinaatitkin ohjelma antoi. Siispä sinne, missä ei sitten taaskaan ollut yhtään mitään. Ei ainakaan leirintäaluetta, ilmeisesti lähellä oleva suuri hotelli oli vienyt asiakkaat. Toinen paikkakin löytyi noin viiden kilometrin päästä, mutta kävin varmistamassa asian vielä eräästä linja-autoasemalla sijainneesta matkatoimistosta, mistä sitten neuvottiinkin samaan paikkaan lisä huomautuksella, ettei ole ihan varma, onko se auki.
Ajettuani toimistosta saamien ohjeiden ja navigaattorin mukaan, masiina kehotti kääntymään vasemmalle. Minne vasemmalle, ei siinä ollut mitään katua. Tien laitaan ja kyselemään, missä mahtaa olla Autokemp. Mikä, missä, milloin? Ei mitään tietoa suurimmalla osalla. Siispä takaisin ja siinä se oli pienen pieni kyltti Auto Kemp heti vasemmalla, ei kun nyt takaisin mennessä siis oikealla. Ja olihan se, portti, jonka vieressä päivysti vanha pappa ja valkohapsinen mamma.
Hieman oli jyrkän oloinen kääntyminen ja hieman jopa nousukin alueelle, mutta kieliä vanha pappa osasi. Kysyi mitä haluan käyttää: englantia, saksaa, ranskaa saattoi olla muitakin. Pikainen hintaneuvottelu, paikan katselmus ja auto parkkiin, sillä tunsin olevani kuitenkin väsynyt, ruumiillisesti ja erityisesti henkisesti. Paikan hintakaan ei ollut paha, jos ei siellä mitään luksusta tarjottukaan. ”Privat Camping”, kuten pappa sen sanoi. Ei antanut edes kuittia. En ryhtynyt kiistelemään, vaan painuin sähköön liitettyyn autoon oluelle kirjoittamaan tätä, jota en kuitenkaan voi lähettää nettiin kuin vasta jostain muualta, mistä löytyneekään nettiyhteys.
Tällä hetkellä ei ole harmainta hajuakaan, minne huomenna seuraavaksi, mutta eiköhän se siitä selviä, viimeistään huomenna. Nyt nukkumaan ja jospa huomenna olisi taas hyvä päivä – monessa mielessä.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.