169. Vaeltelemassa Pohjois-Italiassa

Pohjoisitalialaista maisemaa vuoren huipulla.
(Kuva © Pyykkönen)

Pohjois-Italia ei välttämättä tule monellekaan mieleen, kun ajattelee vaeltamista. Joissain matkaesitteissä sitä mainostetaan unelmakohteena häämatkalaisille, joissain myös aktiivilomailijoille, mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaakaan. Mutta kohteet, joita sitten tarjotaan ns. massaturisteille, ovat sitten kaikille tuttuja Gardalta: pikkukaupunki Riva tai vaikkapa viehättävä Malcesine.

Maisemissa löytyy Pohjois-Italiassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta on pohjoisessa muutakin kuin Garda, Maggiore tai Como, kuten olen jo aiemmissa blogijutuissani maininnut. Siellä on myös viehättävä Lago d’Iseo, jonka ympäristöstä löytyy monenlaista aktiviteettia vaeltelijoille.

Äärellä ovat sekä vesi (järvet) ja vuoret.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vaeltaa voi monella tavalla: jalkaisin, pyörillä tai vaikka kanootilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällä kertaa mukaan lähti vain yksi ns. kabiinilaukku, repullinen tavaraa viikoksi, joten mukaan eivät tulleet ehkä ne kaikista parhaat vaellusvälineet. Silti ne riittivät hyvin noissa maisemissa, joka poikkeaa melkoisesti vaikkapa Lapin maisemista. Emme myöskään tällä kertaa edes aikoneet mennä millekään lumisille vuorille – joita toki olisi sielläkin ollut tarjolla – vaan tyydyimme matalimpiin vuoriin.

Perillepääsy tuntuu aina hyvältä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Järven pohjoisrannalla sijaitsevasta pienestä Loveren kaupungista oli helppo tehdä retkiä lähivuorille. Matkailuautoilijoillekin olisi ollut sopiva paikka ihan lähellä Costa Voplinossa ihan järven rannalla.

Yhdestä turisti-infosta löytyi jopa monistettu topografikartta.
(Kuva: Pyykkönen)

Olimme vuokranneet pikkuauton, jolla menot vaelluspaikoille sujuivat melko kivuttomasti. Omat pienet ongelmansa toivat vuoriston pikkukylien kapeat kadut, joissa parhaimmillaan pienen Renault Clion molemmin puolin jäi vapaata tilaa pari senttiä sivulleen. Siinä ei suuremmin tehnyt virheliikkeitä ja kauhulla katseli joka kulman takaa tuleeko sieltä joku muu. Jalankulkijakaan ei olisi joka paikassa mahtunut ohi. Ja tulihan sieltä – kapea traktori – mutta onneksi risteys oli lähellä, tosin jyrkässä mäessä, mutta ohitus onnistui.

Kuntoa saa kaloreita kuluu.
(Kuva: Pyykkönen)

Matkailuautolla ei noihin maisemiin ole asiaa. Se pitää jättää alemmaksi parkkipaikalle ja mennä ylös jalkaisin tai muilla tavoin. Muutoin vuorille kyliin kiipeäminen olisi toki ollut aivan mahdollista myös matkailuautolle, joskin ohitukset ovat aina mielenkiintoisia serpentiineillä. Mutta niitäkin varten sieltä löytyy useita tehtyjä ohituspaikkoja, levennyksiä.

Ja jälkeen päin voi katsella,
missä liikkui, paljonko käveli ja
monta muutakin asiaa noista vempaimista näkyy.
(Kuva: Pyykkönen)

Emme tosin kovin aktiivisesti etsineet vaelluskarttoja, mutta ei niitä kaiketi kovin yleisesti ollut tarjollakaan. Yhdessä paikassa saimme monistetun topografikartan ja reiteillä oli joitain – tosin usein melko hutiloiden tehtyjä – karttakylttejä, joista ei sitten aina selvinnyt edes matkan pituus tai vaikkapa mittakaavakaan.

Välillä nousu oli helpompaa ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Sama lievä italialainen huolettomuus näkyi myös viitoissa, joita oli siellä täällä jokunen, mutta joiden varaan ei aina uskonut vaellustaan luottaa. Matkalla tuli vastaan joitain, jotka yksinkertaisesti olivat eksyneet, vaikka suuntia oli vain kaksi: ylös ja alas. Reitille oli saatettu laittaa sellaisia esteitä, että varovaisimmat eivät uskaltaneet niitä ylittää tai ohittaa, vaikka ne mitä ilmeisimmin oli tarkoitettu vain maastopyöräilijöille esteeksi. Maastopyöräilijöillekin toki oli omia reittejään, mutta patikkareiteille heillä ei ollut asiaa.

... välillä hieman jyrkempää.
(Kuva © Pyykkönen)

Maasto oli vihreää ja tuohon aikaan – toukokuun loppupuolella – riittävän lämmintäkin niin, että hiki virtasi. Mukana oli tietysti juomaakin, mutta sitä saattoi saada matkan varrelta vaikkapa reitille sattuneelta maatilalta, jonne oli perustettu pieni kahvila. Kylissä oli sitten omia perhekahviloita, joista sai tarvittaessa kylmää juotavaa ja pikkupurtavaakin.

Perillepääsykin on jo lähellä.
(Kuva © Pyykkönen)

Kuten edellä mainitsin, vaellusmaasto poikkeaa vaikkapa Lapista melkoisesti. Pohjois-Italiassa on vihreää ja rehevää, reitti kulkee suuren osan aikaa metsäisessä maastossa, vaikka sitten ylempänä aletaan olla jo hieman lähempänä lappilaista maisemaa, mutta maaston vihreys on sielläkin suurempi.

Sitten ei olisikaan enää kuin alasmeno.
(Kuva © Pyykkönen)

Reittejä kannattaa kysellä alueitten turisti-infoista. Ainakin meille sattui esittelijäksi sellainen, joka todellakin tiesi niistä paljon ja osasi neuvoa. Jos tekee, kuten me teimme, että ajaa autolla mahdollisimman ylös, se on usein arpapeliä. Ainakin kerran jätimme auton ”liian alas”, koska ylemmäksikin olisi päässyt ja lisäksi siellä oli ihan hyvä parkkipaikkakin.

Tosi vaeltajalle löytyy varmaan hyvää infoa parilla kolmella eri kielellä italialaisen alppiklubin ”Club Alpino Italiano” (http://www.cai.it/) nettisivuilta. Tällaiselle ”sunnuntaivaeltajalle” tieto pitää kuitenkin hakea paikan päältä ja se on siellä sirpaleina. Silti noihin upeisiin maisemiin kannattaa mennä ja vaeltelu tarjoaa hyvän kuntoilumuodon ja perille pääsy tuo aina mukanaan ilon ja riemun kauniista maisemista.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com