198. Paluu paratiisista

Lienee aika kirjoittaa tämän kertaisen Romanian matkani viimeinen blogijuttu. Romaniasta tarinaa kyllä riittäisi, on se sen verran mielenkiintoinen maa ja kun elää siellä vahvasti, aina tapahtuu.

Lentokentät ja -koneet ovat jo asianmukaisia Romanissakin, mutta hieman saisivat satsata vaikkapa lennoista tiedottamiseen ulkomaalaisille romaniaa osaamattomille ja skarppaamista on joillakin vielä asiakaspalvelussakin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällä kertaa Romaniaan sijoittui myös yksi hieman epämiellyttäväkin kokemus, kun lentokone ei saapunutkaan Iasin kansainväliselle lentoasemalle ja matkani Iasista Bukarestiin yllättäen peruuntui. Mutta näitä kai sattuu näille ns. halpalentoyhtiöille toisinaan. Reaktiot pienellä kentällä olivat vain erikoisia ja ne laukaisi vasta nyrkin isku pöytään ja muutama suomalainen sana.

Läksiäisaterialla - joka ei sitten ollutkaan lähtöhetki - Iasissa La Castelin upeissa maisemissa italialaisten muraalimestari Luigin ja vaimonsa Ritan sekä romanialaisten ystävieni Neculain ja Christinan kanssa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Se on kieltämättä mielenkiintoinen tunne, kun astuu kentälle maihinnousukortti netistä printattuna ja valmiina lähtöön ja turvatarkastukseen. Koko turvatarkastusalue on suljettu, mitään opastusta ei ole ja mistään ei pääse sisälle. Jonkin ajan kuluttua virkailijalta vaikuttava nainen kysyy, onko minulla ongelmia ja onhan minulla ja näytti olevan kentälläkin. Nainen ihmetteli myös sitä, ettei minulle oltu soitettu. Ei oltu todellakaan.

Tätä mökkitietä Breazan mökille en ehkä enää ajaisi pikku Kiallani, kuten tein muutama vuosi sitten. Poistullessa tosin silloin tarvittiin yhden hevosen voima lisää, jotta pois päästiin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siinä ennätti jo ajatella monenlaisia, mutta onneksi on nämä älypuhelimet, jolla pikainen soitto romanialaisille ystävilleni ja ilmoitus, että taidankin olla heillä vielä yhden yön. Sitten päästyäni heidän hanemana pois kentältä ”kotiin”, pieni tujaus tsuikaa ei ollut pahitteeksi ja maailma näytti jo taas hieman mukavammalta.

Perillä vartiokoiraryhmän vartiopäällikkö Bibi-kissa ohjasi meidät arvokkaasti perille Karpaattien mökille.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Aamulla lento onnistui unen pöppörästä silmät ristissä aikaisen herätyksen vuoksi. Otopanin kentällä Bukarestissa odottikin jo ystäväni, jonka kanssa menimme saunomaan Karpaateille, Breazaan, paratiisillisissa olosuhteissa sijaitsevalle kesäasunnolle ja suomalaiseen saunaan, grillasimme hyvää ruokaa ja teimme olostamme lokoisan. Siinä unohtui murheet ja huolet ja kaikkosi väsykin.

Paikallista tuokaa Karpaateilla perinteiseen tapaan.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Oloamme paratiisissa ”vartioi” noin viisi koiraa Yukin johdolla – tai saattoi niitä ajoittain olla enemmänkin – ja yksi kissa, Bibi. Ympärillä kuului välillä erilaisia kotieläinten ääniä, koirien haukunnan lisäksi kukko ehkä kirkkaimpana. Toisinaan oikeaan aikaan illan hämärtyessä saattaa kuulla sammakoiden omaa ”laulua”, johon aina aika ajoin joskus minäkin yhdyin ja aiheutin jonkinmoista hämminkiä – ainakin sammakoiden parissa. Koiratkin tosin katselivat minua silloin usein pää kallellaan.

Paikallinen energiatehokas jääkaappimme Karpaateilla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ympärillä oli laaja hedelmäpuutarha – omenoita, luumuja, aprikooseja taisi siellä olla pähkinäpuitakin ja tietysti muutama kotoinen koivu, joista sai oivalliset saunavastat. Hieman oudolta tosin tuntui lämmittää saunaa luumupuilla, mutta lämpesi tuo niilläkin.

Paratiisissa

Tilalla ei ollut sähköä, ei viemäröintiä, juokseva vesi pumpattiin ensin generaattorin avulla mäelle ja sieltä se sitten tuli omalla paineellaan vesijohtoihin ja hanoihin, joten vesi ”juoksi sisään” ja sisävessakin toimi. Illat pimenivät ihan eri tavalla kuin Suomessa ja erilaisia lyhtyjä ja taskulamppuja tarvittiin, mutta se ei elämää paratiisissa haitannut. Ei tarvinnut katsella telkkaria ja älypuhelin ja läppärikin oli auki vain todellisessa tarpeessa, ettei turhaan kuluttanut akkuja.

Tässä sitä Jimmyn kanssa mietiskellään,
että siinä se omenakin on pyöreä, missä maapallokin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Oli aikaa istuskella ja keskustella, nauttia hitaasta elämästä, tehdä vaikka grillissä hyvää ruokaa ja nauttia sitä paikallisten hyvien juomien kera elämää pohdiskellen ja tapahtumia filosofoiden.

Paikan pehtoori Nikolai ja osa vartiokaartista vartiopäällikkö Bibin johdolla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta kaikki loppuu aikanaan – niin kävi jo muinoin siinä ”oikeassa” paratiisissakin. Silloin sen aiheutti käärme, nyt hieman arkisempia asia, palaaminen kotimaahan, jonne kone lähti jälleen Otopenin kentältä sellaiseen aikaan, että paratiisista piti lähteä aamuhämärissä.

Paratiisi Karpaateilla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tie oli hämärässä vielä huonommin ajattavissa, sitä piti kulkea melkein käsikopelolla, sillä heinä- ja pensaskasvillisuus oli runsaskasvuisen kesän ja pehtorin lievän verkkaisuuden vuoksi päässyt valtaamaan tien. Romanialaiseen tapaan tuollakin tiellä oli ajoittain erilaisia tietöitä, joita sitten joutui ilman suurempia etukäteisilmoituksia kiertelemään. Mutta aikainen aamu oli tuonkin suhteen parempia hetki, työmiehet olivat nukkumassa ja tiet auki.

Tällaisiakin kulkupelejä Romanian teillä kohtaa yhä nykyäänkin melko paljon.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Myöskään vastaantulevista autoista ei ollut vaaraa. Tällainen tilanne vaati aina tuolla tienpätkällä hyviä neuvottelutaitoja siitä, kumpi suostuu peruuttamaan – toisinaan pitkänkin matkan – vaikeaa tietä. Aamuvarhaisella ei ollut onneksi muita kulkijoita liikkeellä.

Harvassa saunassa voi eteisessä vilvoitellessa poimia viinirypäleitä suuhunsa.
Me tosin nautimme nyt ohrajuomaa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kenttä oli jo aamusta tupaten täynnä ja melko lyhyt matka ulko-ovelta turvatarkastuksen kautta lähtöportille kesti melkein tunnin. Edelleenkään en suostunut heittämään tarkastuksessa vyötä ja henkeseleitä pois, edellisen kerran niin tehdessäni housut valahtivat polviin ja ”hieman” nolotti. Saivat kopeloida ja ihmetellä kaikenlaisia vaarattomia ei-metallisia esineitä taskussani. En kainosta pyynnöstäni huolimatta saanut valita kopeloijaksi kauniimpaa sukupuolta olevaa tarkastajaa.

Sinne jäi vartioimaan kaverini Jimmy. Jospa taas nähtäisiin piakkoin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Istuessani viimein lähtöportilla totuttuun tapaan liian aikaisessa ja todella hikisenä, mietin, kaivanko jostain lisää vaatetta päälleni, sillä kentällä oli melko voimakas viilennys päällä. Jätin sen tekemättä ja ilmeisesti hieman vilustuin, sillä nyt olen kotona köhinyt muutaman päivän kesäflunssan kourissa. Mutta ei hirveästi harmita – oli matka sen arvoinen – ja onpahan hyvä syy hieman laiskotella ja makoilla sängyssä matkaväsyä pois.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka @gmail.com