Kyllästyin hieman joihinkin Saksan vanhanaikaisuuksiin ja suunnistin seuraavaan maahan, Alankomaihin eli Hollantiin, puukenkien, tulppaanien ja tuulimyllyjen maahan, kuten se stereotyyppisesti myös tunnetaan. Löysin aivan viimeisen päälle hyvän leirintäalueen, jossa on melkein kaikki, mitä normaali ihminen tarvitsee: uima-allas, katettu ja avoin, monenlaista aktiviteettia ja hörvellystä, mutta se olennainen puutuu. Ilmainen Internet-yhteys. Tai on se, mutta ei pelaa, kun käyttäjiä on liian monta.
Täällä saa kyllä jälleen ostaa yhteysaikaa, mutta melko kovaan hintaan. Ilmainen tarkoittaa täällä sitä, että jos aiot katsella vähänkään enemmän netti, se ei toimi. Joten lienee syytä varautua vieroitusoireisiin.
Alueen kansa erottuu edellisen paikan ihmisistä jo pelkästään autojen perusteella. Kun edellisessä paikassa ajelivat Fordeilla, Opeleilla, Golfeilla ja Volkkareilla, täällä ajelevat Volvoilla, Bemareilla, Mersuilla ja Leksuksilla. No – ilmenikin, että paikka oli saanut muutama vuosi sitten viidennen tähden. Joten ihan luksusta. On sitten ihan eri asia, onko minulle tuolla mitään merkitystä, mutta kun hintakaan ei ollut paljon korkeampi, menköön nyt. Niin ja osa alueella majailevista ihmisistä on muutakin heimoa kuin sitä eteiskansaa, he asuvat bungaloweissa. Perheitä ja lapsia on paljon. Johtuneeko helatorstailomasta.
Paikka, jossa nyt majailen päivän tai pari, sijaitsee Denekampissa, melko lähellä Saksan ja Hollannin rajaa. Almelosta Nordhorniin menevän kanavan varrella. Lähin isompi paikka on Oldenzaal tai vielä isompi Enschede. Saksan puolella heti rajan takana on Nordhorn. Paikka löytyy myös netistä. Se on saanut nimesä joko kuuluisan Pirunsaaren vangin tai sitten ihan oikeasti perhosen mukaan: De Papillon.
Suuri alue jossain Hollannin ei-missään, keskellä hollantilaista maaseutua, missä seutu tuoksuu maalaiselta. Hyvin varusteltu ja asiallisesti rakennettu kaikin puolin. Ympäristöystävällinenkin, paitsi tuon netin osalta. Hieman hinnakkaampi kuin edellinen paikka, mutta huomattavasti laadukkaampi. Niin - paitsi.
Polkupyörä on ihan turha mukana rahdattava, vaikka suuri osa kansasta niillä ajeleekin. Eipä tässä ympäristössä ole paikkoja, minne ajella. Katselemaan lehmiä, lampaita, hevosia. Vai ihan vain laiskuuttaan laajalla alueella, kun ei viitsi kävellä. En edes ottanut esiin takatallista. Kävelen. Huoltorakennus vieressä, kauppaan ja ravintolaan 50 metriä.
Matka Saksasta tänne oli rauhallinen, sillä täälläkin on kirkollinen pyhäpäivä, helatorstai, ja liikenne maantiellä oli todella rauhallista. Tosin valitsin rauhalliset kylätiet ja ajoin noin reilun 100 km matkasta vain hieman yli 20 km moottoritietä. Rajan yli. Tosin rajaa en huomannut selvästi, missä se oli.
Jostain pienestä kylästä täydensin eväitäni ja sain viimein ostettua paikallista ruokaa: Brötchenejä, Erdbeerenejä ja tietysti vihdoin viimein Sprangeleja, joihin sain myös keitto-ohjeen: 15-20 min, lisää hieman suolaa ja sokeria ja voita. Piti siis ostaa voita Hollannista, katsotaan, löytyykö sokeria.
Ainoassakaan moottoriteitten Rasthofissa en ole vielä käynyt, mistä olen ylpeä ja tyytyväinen. Ovat siis sellaisia moottoriteiden saksalaisia ABC-asemia. Mutta nyt olen avannut pään paikallisiin lähituotteisiin, joista ajattelin nauttia tänään illemmalla. Mukana on jotain myös täältä Hollannista, jostain Amstel-joen aihepiiristä nimensä saanutta.
Kansa täällä puhuu kummaa kurkkukieltä, jossa saksalainen ”sehr good” kuulostaa joltain ”seer kroohilta”, mutta muuten ovat ystävällisiä – etenkin suomalaiselle. Ei tarvinnut maksaa yöpymistään – koska olen suomalainen – etukäteen.
Mutta nyt on päiväunien aika. Otan pienet tirsat ja katsotaan, jatkanko juttua vai tutkinko, miten saisin tämän nettiin. Palataan siis asiaan piakkoin.
---
Lähes parin tunnin nokoset takana ja otin hieman pientä ennakoivaa huikopalaa. Katsotaan viitsikö tehdä ihan ruokaa, vaikka ainekset kyllä odottavat jääkaapissa.
Ihmettelen tässä, kun ohitseni meni juuri rouva taluttaen kahta bernhardilaiskoiraa. Kahta, kun yhdessäkin olisi jo riittämiin. Miten ihmeessä ne asuu koko perhe ja pari bernhardilaista jossain asuntovaunussa. Eilen ihmettelin jotain sama, kun Saksassa näin leirintäalueella perheen (Huom! Siis perheen!) mukana Tanskan dogin, vasikan kokoisen koiran. Nämä on niitä juttuja, joita en vielä oikein täällä ymmärrä. Koiria on muutenkin melkoisesti ihmisillä mukanaan. Osaa ulkoiluttavat pyörän etukorissa, osaa ihan kävellen.
Miten eksyin tänne? No jälleen ihan vain pers' tuntumalta. Ajattelin, että menen Hollantiin ja katsoin rajan pinnasta sopivalta kohdalta majapaikan. Siitä ei ole kovinkaan pitkä matka varsinaiseen kohteeseeni saksalaiselle sotilaskentälle Weezeen, jossa minun pitää olla sunnuntaina puolenpäivän maissa. Matka taittui rattoisasti peltoja kierrellen. Navigaattorini etsi taas minulle suorimman tien ja se oli kieltämättä jälleen mielenkiintoinen. Näin suuria lammaslaumoja, tosi isoja nautoja ja paljon maaseutua. Tiet täällä ovat hyviä asfalttiteitä, tosin paikoitellen niin kapeita, ettei kaksi autoa mahdu kohtaamaan. Siinä sitä jännitystä riittämiin eläkeukolle.
elämän matkalainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos/kun kommentoit, tee se omalla nimelläsi. Nimettömät tai nimimerkit eivät kelpaa.