003. Nuoruusmuistoja niska jäykkänä

Olen ollut innokas matkaaja pienen ikäni. Lapsuudessani ei suuremmin matkailtu aivan lähiseutuja ja sukulaisvierailuja lukuun ottamatta. Muistan sieltä kuitenkin yhden perheen yhteisen Lapin matkan. Siihen aikaan Aavasaksa oli suosittu kohde ja siellä sekä ainakin Haparandassa elikkä Haaparannassa, ihan Ruotsissa käytiin. Ja pelotti, kun isä ajoi tien vasemmalla puolella, kun siellä oli silloin vielä vasemmanpuoleinen liikenne. Sieltä ostetut kauniit juomalasit minulla on äidin perintönä vieläkin.

Nuoruudessa reissasin, minkä pystyin. Usein olin ensin töissä ja tienasin matkarahat ja sitten ei kun Eurooppaan. Silloin mentiin kaikessa mahdollisimman halvalla. Peukalomatkalla milloin vain pysytyttin. Enää en omia lapsiani/lapsenlapsiani laskisi. Muistorikkaat m/s Finlandia ja m/s Finnhansa tulivat tutuiksi, muttei koskaan hyteistä, sillä ne jätettiin kustannussyistä pois. Kyllä pari kolme yötä aina jotenkin viettää – ajateltiin. Yövyimme sitten milloin missäkin: lepotuoleissa, matkalaukkujen säilytyslokeroissa (olivat silloin isoja ja avonaisia), baarin tai muiden yhteisten tilojen sohvilla, lattialla. Silloin se sujui, kun oli nuori ja notkea. Mitenkähän olisi nyt?

Kun hankin lipun ro-ro-alukseen Suomesta Saksaan, ajatuksena oli ottaa hyttikin. No – olisin saanut hytin ja sen mukana neljä makuupaikkaa noin reilulla 300 eurolla. Seuraava vaihtoehto oli ottaa joka alemman kategorian hytti jostain vesirajasta, laivan pohjalta, hinta olisi ollut jossain 200 – 300 välillä. Jätin senkin väliin. Seuraava vaihtoehto olisi ollut ns. miespaikka yhteishytissä ja mukana olisi tullut kuorsaavia rekkakuskeja, viidakon ääniä, ”tuoksuja” ja tunnelmaa. Jätin väliin – ei sitä oikein tässä iässä viitsi. Mitä jäi jäljelle? Vaihtoehto: lepotuoli. Huh!

Niin sitä sitten vanhus otti autosta (jossa muuten olisi ollut mukava tila nukkua, muttei saanut) tarvittavat varusteet, laittoi ne lukittavaan kaappiin ja odotti jännittyneenä yön saapumista. Miten siitä selviäisin? Hieman lohtua toi autokannelle eteeni pysäköinyt toinen matka-autoilija, hänkin hieman iäkkäämpi marokkolais-suomalainen mies, joka kertoi laivassa myöhemmin jutellessamme myöskin nukkuvansa samalla tavalla, tosin hän aikoi nukkua lattialla.

Hänellä oli tosi iso huone yksinään 11. kerroksessa ja minulla toinen, pienempi tila – tosin siellä oli myös vessa – myös yksinään 12. kerroksessa. Kyllähän meillä siis tilaa oli nukkua, jos vain kaikki muu olisi mennyt kohdalleen. Ei ihan mennyt, mutta kuitenkin melkein.

Aikaero Suomen ja Saksan välillä on tunti. Kun meillä on klo 22, Saksan ajassa se on 21. Tämä tiesi myöhään valvovia saksalaisia. Laivassa oli pienen pieni ravintola, joka oli auki puoleen yöhän saakka. Tämä tiesi myöhään ryyppääviä venäläisiä. Harvinaista kyllä mukana ei vaikuttanut olevan ollenkaan tyypillisiä suomalaisia turisteja. Nekin suomalaiset jotka joivat olutta tai muita virvokkeita, vaikuttivat melko tolkun tyypeiltä, ei ollenkaan tavanomaiselta lavaan lähteneeltä räyhäporukalta. Aivan toisin kuin Ruotsiin menevillä laivoilla. Lisäksi mukana oli suuri joukko nuoria saksalaisia noin 15-17 ikäisiä ja se tiesi myös mahdollisia harmeja.

Kävin nukkumaan klo 22 ja melko pian huomasin, että marokkolaisen aie nukkua lattialla oli parempi, joten siirryin sinne. Olin onneksi varannut mukaani pienen makuupussin. Olihan se paikkana nukkua hieman kova, vetoinen ja alkuun myös meluisa, mutta kun väsytti, niin kyllähän se jonkinlainen uni tuli. Autoin sitä toki parilla lasillisella viiniä. Makuupussin vetoketju kenkkuili ja vedin pussin erilaisina sovellutuksina ylleni. Tyynynä oli sandaalini, jotka laitoin makkarin suojapussiin. Kieltämättä hieman kova ja kuhmurainen tyynyhän se oli. Mutta kun on väsynyt, nukkuuhan sitä kovalla lattiallakin sandaalit tyynynä.

Yöllä makuutilassani kävi monenlaista kulkijaa. Nuoriso etsi hämärää nurkkausta ja säikähti, kun lattialla makasikin vanha mies. Juopot huutelivat aina klo kolmeen asti yöllä. Uni oli ilmeisen kevyttä, mutta kyllä minä silti nukuin, kun aamulla sitä arvuuttelin itseltäni. Tosin olin kuullut melko monen hälyäänen ja rekisteröinyt niistä joitain, mm. sen, että joku oli kaatunut ja päästä tuli kovasti verta. Klo kolme yöllä!

En koko aikana pelännyt oman turvallisuuteni vuoksi. Olin laittanut kaikki arvoesineet ja silmälasitkin lukittuun kaappiin ja nukuin melko turvallisenoloisesti. Kai sitä tähän ikään on jo jotain oppinut: olemaan huolestumatta turhista.

Rannekelloni näytti seitsemää, menin eteiseen katsomaan tabletilta sanomalehden. Sen kello näytti klo kuutta. Kahvio avautui klo kahdeksan, en tosin tiennyt kumpaa aikaa. Oli sitten Suomen aikaa. Kuppi kahvia, karjalanpiirakka ja tämä teksti. Siinäpä aamuaskareet nostalgisissa tunnelmissa, tosin silloin joskus – vuonna käpy - ei ollut tietokoneita eikä kännyköitä. Eikä isompia addiktioitakaan. Nyt on kännyt ja muut, mutta on myös niska jumissa ja selkää vihloo. Eikä aavistustakaan, milloin on sellainen yhteys, että tämän saisi nettiin.

Matka jatkuu. Illalla myöhään rantaudun Travemündeen. Mihinkähän siitä lähtisi? En tiedä, katsotaan sitten.


Hannu
elämän matkaaja