043. Paimensauvaankin voi kompastua

Ensimmäinen kansainvälisen konferenssin päivä on takana. Olen osallistunut vanhimman poikani kanssa ensimmäiseen ortodoksiseen kansainväliseen digitaalista mediaa koskevaan konfrenssiin. Sen aiheena on ”Digitaalinen media ja ortodoksinen sielunhoitotyö” (Digital Media and Ortodox Pastoral Care).

Konferenssin anti on ollut mielenkiintoinen ja samalla monijakoinen. Yritän hieman avata, mitä tuolla tarkoitan.

Hyvä ja paha

Ortodoksisessa maailmassa on koko Internetin olemassaolon ajan keskusteltu netin ”laadusta”. Uskonnollisin termein: onko koko netti saatanasta – ehkä hieman tyylilleni uskollisena kärjistäen sanottuna. Tämä jako on jossain määrin näkynyt ja jako on mielestäni kulkenut – myös mielenkiintoisesti – idän ja lännen välissä.

Viime aikoina idän slaavilaisen kirkon kannanotot moniin eettisiin kysymyksiin ovat nostaneet lännessä ”karvat pystyyn” ja niitä on jopa paheksuttu epäinhimillisinä ja syrjivinä. Vastaavasti lännessä – etenkin joissain protestanttisissa kirkoissa - esitetyt liberaalit kannanotot ovat samalla tavalla nostaneet idän kirkon ihmisissä – toisinaan myös Suomessa - ”karvat pystyyn” ultraliberaaleina ja kaikki hyväksyvinä doktriineina. Kaikki tämä tietoisuus näistäkin on levinnyt digitaalisessa mediassa salamavauhtia.

Siksi on mielenkiintoista olla läsnä tällaisessa kansainvälisessä konferenssissa suomalaisena ortodoksina, joka jo muutenkin omassa elämässään joutuu monella tapaa elämään idän ja lännen puristuksessa ja Suomessa vielä toisen valtakirkon paineessa ja puristuksessa suhteessa omaan traditioomme ja moneen muuhun kirkolliseen ja uskonnolliseen tapaamme, uskonopista nyt puhumattakaan. Siitäkin kun tiukasti ajatellen näyttää aina aika ajoin löytyvän eroavuuksia, vaikka slogan ”meillä on sama Jumala” on silti usein käytetty keppihevonen tai leimakirves – mitä milloinkin, tilanteesta ja sanojasta riippuen.

Nuori ja vanha

Ihminen voi iästään huolimatta olla tällaisessa virtuaalisessa maailmassa – digitaalisessa elämässään – nuori tai vanha. Sen huomasi täällä käsin kosketeltavan konkreettisesti. Piispat ovat tunnetusti vanhoja miehiä, ja vaikka muussa papistossa on toki nuorempiakin, täällä enemmistö oli suhteellisen vanhaa ikäpolvea. Aika yllättävä havainto kun ajattelee konferenssin aihetta tai ainakin sen alkuosaa: digitaalinen media, mutta kun lukee loppuun ja huomioi sen loppuosan: ortodoksinen sielunhoitotyö, ei asia ehkä enää olekaan niin yllättävää. Paitsi tietysti siltä kannalta, että nämä kaksi yritetään nyt ilmiselvästi ”väkisin naittaa” ainakin osalle porukkaa.

Vuosissa mitaten ihmisen elinikä ei ole tällaisissa asioissa mikään todellinen mittari. Se saattaa tosin joissain tapauksissa olla suuntaa antava, mutta ei aina välttämättä todellinen. Sen todistivat täälläkin luennoineet ihmiset – siis kummankin olettamuksen: vanha voi olla nuori tai sitten hän voi olla jo lähes muinaisjäänne nuoresta iästään huolimatta.

Amerikkalainen Pittsburgin metropoliitta Savvas tuuheine valkoisine partoineen osoitti, että vanhakin voi ajatella nuorekkaasti tai pitäisi kai sanoa ajan henkeen ja tilanteen vaatimalla tavalla. Mutta samalla eräs venäläinen iäkäs akateemikko palautti tämänkin ajattelun maan tasalle, kun kuunteli reilun vartin verran melkoista liila-laata, jossa ei ainakaan minulle ollut paljoakaan sanomaa.

Itä - länsi

Samalla noissakin edellä mainituissa asioissa tietysti konkretisoitui jollain tavalla nuo edellä mainitut kaksi akselia: hyvä – paha, nuori – vanha tiettyihin kansallisuuksiin akselissa itä – länsi.

Kun ajatellaan nykyaikaista digitaalista maailmaa, lännellä on melkoinen etumatka monessa mielessä itään verrattuna. Teknologia on ollut vuosikausia parempaa, vaikka itä tulee hyvää vahtia perässä ja on jo mukana tältä osin täysin.

Teknologinen etumatka on myös pehmittänyt tämän konferenssin pääkohteita – ortodokseja - enemmän lännessä kuin idässä niin sietämään uutta teknologiaa kuin myös käyttämään sitä oikein ja tehokkaasti kirkon palveluksessa. Idässä etsitään yhä enemmän ongelmia ja pohditaan niiden aiheuttamaa tilannetta, kun taas lännessä osataan kaikkea teknologiaa käyttää jo työvälineenä, eikä enää keskitytä vain ongelmiin, vaan mieluummin kehitykseen ja tehokkaaseen kirkon ajatusten ja evankeliumin levittämiseen.

Lännessä teknologiaihmiset huolehtivat teknisistä ongelmista ja teologit digitaalisen median sisällöistä, idässä kirkollisetkin käyttäjä joutuvat enemmän niiden molempien – tai oikeastaan kaiken - kanssa painimaan ja siksi ehkä ajattelutapa on hieman kielteisempi koko välineeseen. Tuo verbi "joutuvat" ei ehkä ole ihan oikea, koska usein he perinteiseen ortodoksiseen tapaansa eivät halua antaa joitan (lue: mitään) asioita muiden hoidettavaksi, vaan haluavat ehdottomasti teknologiassakin säilyttää oikeaoppineisuuden, mitä se sitten milloinkin tarkoittaneekaan.

Henkilökohtaisesti tällainen konferenssi on sellaisille, jotka sitä haluavat, oivallinen tilaisuus verkostoitumiseen, joka taas on tärkeä edellytys rajattomassa digitaalisessa maailmassa ortodokseillekin. Jos käperryt asioinesi vain omaan maahasi ja omalle paikkakunnalle, omiin ympyröihin, oman napasi ympärille siitä ei hyvä seuraa. Siinä onkin sitten haastettaa ainakin ortodoksisille hierarkeille, mkiksei muullekin papistolle.

Itse olen varsin maallisen elämäni aikana onneksi vaellellut monissa maissa, jopa elänyt kohtuullisen pitkän ajan täälläkin, missä nyt tämä konferenssi pidetään ja se auttaa monessa asiassa. Ymmärtämään, miksi konferenssin ohjelma menee siten, kun menee, miksi aikataulut eivät pidä, miksi ajoittain salissa olevista osanottajista ehkä noin yksi kymmenestä on edes joskus käyttänyt tietokonetta ja miksi jotkut asiat vain ovat niin, kuin ne ovat. Siksi on ollut aina virkistävää tavata ihmisiä, joista poikanikin heti sanoi, että voisimme (minä ja he) olla vaikka veljeksiä, kun heidän ajattelutapaa ja ulosantia katselee ja kuuntelee.

Suuremmin en kuitenkaan ole täällä kompastellut ihmisiä tavatessani. Ainut sellainen tapahtui, kun melkein kaaduin rähmälleni kuvatessani kokoussalissa paikalla olevia ihmisiä metropoliitta Pavloksen pitkään paimensauvaan, jota hän piti polvillaan ja pitkin lattiaa keskellä kulkuväylää. No olisihan se ollut melkoinen hierarkille osoitettu kunnianosoitus kaatua hänen eteensä - tosin melko teatraalisesti - ja pyytää samalla siunaus. Aika moni pidätteli tapahtumahetkellä henkeään ja katsoi epätoivoisin ilmein, miten minä ja matropoliitta selviämme tilanteesta. Ojensin sauvan takaisin metropoliitalle ja pyysin siunauksen – sillä se korjaantui. Kaikki hymyilivät.

Hannu
elämän matkaaja
P.S. Kuviakin on runsaasti, mutta minulla on mukana täällä vain melko kevyt kalusto tältä osin ja majoitushotellissamme melko hidas yhteys, joten lisään kuvia sitten Suomessa tai katsele niitä Facebookista Ortodoksi.netin ryhmäsivuilta: https://www.facebook.com/groups/ortodoksinet