201. Suomalaisten invaasioita Keski-Euroopassa

Kuten edellisessä blogijussani kirjoitin, lähdin syksyn kylmyyttä pakoon Tonavan risteilylle. Se oli hyvä päätös. Matkailuauatonkin oli ajanut jo talvitalliin, kun kotimaassa lämpötila pyöri nollan molemmilla puolilla. Risteilyretkellä se pääasiassa oli kahdenkymmenen yläpuolella, lämpimintä taisi olla +28 ºC.

Sinivalkoisin siivin Helsingistä Budapestiin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka alkoi lennolla Budapestiin ja mukavaa tuossa lennossa oli ainakin – sen lisäksi, että lensimme turvallisella Finnairin koneella – se, että lento kesti vain kaksi tuntia. Ei ennättänyt tulla edes nälkäkään, vaikka eipä tuota ruokaakaan olisi koneessa saanut kuin rahalla.

Perillä kaikki laukut löytyivät lentokentän hihnoilta ja saimme raahattua ne odottavaan bussiin, minkä jälkeen näimmekin ne sitten vasta laivan hytissä. Laukut merkattiin nimellä ja hyttinumerolla ja ne toimitettiin suoraan omaan hyttiin m/s Swiss Diamondille. Matkalaiset lähtivät ensin pienelle bussiajelulle katselemaan kaunista kaupunkia ja sitten syömään paikalliseen museoravintolaan – tai ainakin siinä nimessä oli sana museo - Múzeum Kávéház és Étterem.

Laivamme ja majapaikkamme reilun viikon ajan:
Scylla-varustamon m/s Swiss Diamond.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ruoka oli kyllä syötävää ja melko maukastakin, mutta palvelu ei luvannut oikein hyvää ja joitain omituisuuksia siinä sitten olikin. En todennäköisesti menisi itse syömään enää tuohon ravintolaan, jos itse valitsisin paikkaa. Tosin osa ongelmista saattoi johtua pelkästään huonosta suunnittelusta ravintolan ja matkanajärjestäjän välillä.

Ruokailun jälkeen oli hieman turhaakin vapaa-aikaa väsyttävästä alkumatkasta ja joidenkin kohdalla ehkä huonosti nukutusta yöstä tai aamulla aikaisesta kentälle matkustamisesta johtuen. Mutta menihän tuo keskipäivän oivallista punkkua maistellen ja leppoisasta säästä nautiskellen paikallisella ulkoilmaterassilla. Samalla alkoivat myös ryhmäläisten ryhmääntymiset – toisiinsa tutustumiset.

Mihinkäs tässä kiire - totesimme Eskon kanssa ja Arja otti meistä kuvan.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matka oli suunnattu suomalaisille ja meitä olikin ympäri Suomen pohjoisesta etelään, suomenkielisiä ja svenska språkiga. Pääasiassa iäkkäämpiä – todennäköisesti työstä jo karanneita eläkeläisiä. Mutta oli mukana yksi parikymppinen ja muutama vielä muuten työssä rimpuileva.

Tällainen matka ei ole paras mahdollinen liikuntaesteiselle tai muutoin huonojalkaiselle, mutta niin vain sielläkin selvisivät niin pyörätuolilla liikkuva kuin keppien kanssa kävelevä, kuin minäkin kipeän polveni kanssa. EU:iin kuuluminen on selvästi parantanut Budapestin katujen päällysteiden tasoa ja vaikka minunkin piti polveni vuoksi kävellessä katsoa tarkasti, mihin astun, suurempia kuoppia ei enää ollut jalkakäytävillä, kuten joskus ennen.

Kirjakauppa kävelykadulla - kätevää.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Täälläkin oli samat jalankulkijan ongelmat kuin vaikka Suomessa: kovaa ajavat pyöräilijät ja me tollot, jotka kävelimme ryhminä pyöräteillä sekä tietysti nuo uusimmat villitykset, lujaa kulkevat sähköpotkulaudat, joita oli kaikkialla.

Itse olen vieraillut Budapestissä useita kertoja ja jossain vaiheessa asuinkin siellä eräänlaisessa taiteilijaresidenssissä jonkin aikaa ”vapaana taiteilijana”. Siksi kaupunki oli osin melko tuttu, vaikka olihan se tietysti vuosien saatossa jonkin verran muuttunut ja myös kehittynyt.

Kellert vartioi vuortaan.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Enää ei välttämättä tehnyt mieli lähteä kiipeämään Kellertin kukkuloille, vaan painuin odotellessa voitelemaan jalkaa mukavaan kahvilaan. Turisteja oli yhä – syyskuun lopulla – runsaasti ja myös erilaisia turistirysiä houkuttelemassa ostoksille tai jopa huijatuksi tulemiselle. Samojen, meilläkin vierailevien kansojen edustajia oli täälläkin ja opas kehottikin meitä katsomaan hieman, mihin menemme ja opasti, mitä meille tehdään, jos emme varo.

Keskiaikainen Budan Matiaksenkirkko on upea vierailukohde.
(Videon voi katsella ko. symbolia klikkaamalla myös ns. kokoruututilassa)
(Video © Hannu Pyykkönen)

Laivaan pääsimme vasta myöhään iltapäivällä, jolloin siellä majaillut toinen ryhmä oli lähtenyt pois ja laivan hytit siivottu. Siitä alkoikin sitten varsinainen ruokarumba: kolme ateriaa päivässä, aamiainen, lounas ja illallinen vapain ruokajuomin ja runsain annoksin, joiden varsinkin ulkomuotoon oli keittiöhenkilökunta pääkokki Rezan johdolla satsannut paljon.

Vierailu Kalastajalinnakkeessa ja sen viereisessä Matiaksenkirkossa
kuuluu normaaleihin turistirituaaleihin Budapestissä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Reza, kuten suurin osa tarjoiluhenkilökunnasta, oli indonesialaisia, mukana yksi portugalilainen ja ravintolapäällikkö herra Stoica oli Romaniasta, Mustanmeren rannalta Constanţasta. Saimme kuulla, että laivan henkilökunta oli yhdeksästä eri maasta, mm. kapteeni Unkarista, toinen kapteeni Bulgariasta, purseri/ravintolapäällikkö Romaniasta, respan työntekijät Serbiasta ja Espanjasta, pianisti Argentiinasta.

Pianisti-laulajamme David Argentiinasta viihdytti matkaajia salongissa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Laivan palvelukieli oli englanti ja ymmärrettävästi se oli ainakin osin hieman ”kapulaenglantia”, koska se ei ollut kenenkään oma kieli, mutta onneksi tuo oma englantikin on samanlaista kapulakieltä. Ymmärsimme siis toisiamme varsin hyvin, sillä vaikka joskus keskustelimme melko henkilökohtaisiakin asioita, emme silti ryhtyneet rupattelemaan keskenämme ydinfysiikasta.

Laivan salongissa saimme ohjeita, joimme päiväkahvit,
kuuntelimme esityksiä ja musiikkia ja
nautimme iltaisin musiikkia kuunnellen virvokkeita.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ydinfysiikasta olisi toki voinut keskustella matkustajien kanssa, sillä joukossa oli mm. yksi ydinfyysikko ja monenlaisia muita selvästikin koulutettuja ammattilaisia. Vaikka emme esitelleet omia ammattejamme sen suuremmin, silmä- ja korvamääräisen arvion perusteella melkoinen joukko oli erilaisia insinöörejä ja teknisen alan ihmisiä, mutta suuri joukko myös erilaisia terveydenhoitoalan sekä opetusalan ammattilaisia.

Budapest on siltojen kaupunki, jossa sillat yhdistävät kaksi osaa
Budan ja Pestin. Taustalla näkyy Kellert-vuori muistomerkkeineen.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Melko pian suunnilleen samanlaiset persoonallisuudet löysivät toisensa ja sinne tänne syntyi pysyviä tai vaihtuvia ”terapiaryhmiä”, joissa naurun remakka täytti pian koko pöydän. Osa matkaajista oli mukana oman pienemmän ryhmänsä kanssa ja he istuivatkin usein omissa pöydissään, meidän muiden ”vapaiden” seilatessa ryhmästä toiseen.

Sankarien aukio on myös ns. pakollinen vierailukohde Budapestissä.
Nyt siellä tosin valmistauduttiin Bruce Springsteenin konserttiin
ja aukio oli täynnä esiintymislavan rakentajia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tutustumiset kapungilla vapaa-aikana tapahtuivat usein myös pienissä laivalla muodostuneissa ryhmissä tai myös avioparit tai ystäväparit keskenään. Välillä koko kaupunki – tai ainakin myöhemmin joku pikkupaikka – vaikutti lähes suomalaiselta, kun noin reilun 80 hengen suomalaisryhmä tilapäisessä invaasiossaan pelmahti kaduille ja kujille.

Unkarin parlamenttitalo iltavalaistuksessaan:

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensimmäisen laivapäivän huipennus oli ylimääräinen ohjelmanumero, jonka ilmeisesti Scylla-varustamo joutui lahjoittamaan meille senkin vuoksi, että laiva joko vaihtoi tai joutui vaihtamaan laituripaikkaa Budapestissä. Saimme näet nähdä iltavalaistun Budapestin Tonavalta käsin. Kaunis se oli tuollakin tavalla nähtynä.

Näkymä Kalastajalinnakkeelta kaupunkiin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Yleensä laiva viipyi uudessa kohteessa päivän ja illalla, yöllä ja aamulla se siirtyi sitten pitkin Tonavaa seuraavaan kohteeseen. Osa maisemista jäi pimeyden vuoksi luonnollisesti näkemättä, mutta oleellisimmat silti näimme.

Erzegomion katedraali.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Yksi tällainen oli pian mielenkiintoisen mutkittelevan Tonavan mutkan jälkeen tullut ilmeisesti Euroopan kolmanneksi suurin kirkkorakennus, Eszergomin katedraali, joka sijaitsee samannimisessä, yhdessä Unkarin vanhimmista kaupungeista. Vuonna 1000 Unkarin kuningas, pyhä Tapani (Stefan tai unkariksi István), kruunattiin Esztergomissa kuninkaaksi. Samana vuonna perustettiin Esztergomin katolinen arkkihiippakunta, joka oli kirkon keskusalue Unkarin kuningaskunnan aikana. Esztergomin arkkipiispalla oli arvonimi Unkarin priimas.

Tonavan mutkan maisemia.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Suunnilleen Eszergomissa siirryimme myös ajamaan laivalla kahden vierailumme kohteena olevan maan rajalle, joka oli siis keskellä Tonavaa. Seuraava kohteemme aamulla oli tuossa toisessa maassa, Slovakiassa, eli entisen Tšekkoslovakian vuoden vaihteessa 1992-93 hajottua kahteen osaan, sen ilmeisesti köyhemmäksi mainitussa valtiossa, jossa entisen yhteisen tšekin kielen jälkeen yhdessä yössä siirryttiin puhumaan omaa slovakian kieltä.

(Kartta ja kuvat suurenevat hiiren klikkauksella)

Mutta tuosta maasta ja seuraavasta pääkaupungista, Bratislavasta sitten jotain seuraavassa blogijutussani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

200. Miten olisi Tonava-kaunoinen!

Minä en ole oikein syksyihminen. Oikeastaan vain Lapin ruska saa minut innostumaan syksyllä jostain. Siksi pohdin mieluusti toisinaan, minnekähän menisin syyssateita ja loskaa pakoon. Tänä syksynä kohde olikin sitten lopulta mielenkiintoinen: Tonava-kaunoinen, eli oikeasti jokiristeily Tonavalla, jonka yhteydessä toki kuulin myös tuon ”kaunoisen” upeassa konsertissa Wienissä.

Risteilyreitin pysähdyskohdat on merkitty numeroilla.
(Kartta ja myös muut kuvat suurenevat, kun napsautat sitä hiirellä)

Matka toteutettiin baselilaisen Scylla-varustamon m/s Swiss Diamond -laivalla Budapestistä alkaen Slovakiaan ja Itävaltaan ja takaisin. Itse olen ollut kerran aikaisemmin kauan sitten pienellä toisen, saksalaisen, varustamon jokiristeilyllä Reinillä, mutta nyt päätin toteuttaa tämän melkein tuhannen kilometrin risteilyn Tonavalla tällä uudella tavalla – ns. all-inclusive-matkana.

Matkalle valmistautuminen oli melkoista arvontaa – lähdenkö, enkö lähde – sillä tuollainen all-inclusive eli täysihoitomatka ei ole kaikista halvin vaihtoehto, kun tällaista lomamatkaa ajattelee ja suunnittelee. En sen lisäksi ole varmaankaan oikein sellainen tyypillinen ryhmämatkailija, sillä teen yleensä kaikki matkani ns. omatoimimatkoina. Siksipä matkan ostaminen viivästyi ja viivästyi, kunnes koitti hetki, jolloin varustamo ilmoitti netissä viimeisen ostopäivän. Onni oli matkassani ja matkan sai silloin jo melkoisella alennuksella, jolla sitten katoin pari lisämaksullista retkeä ja hotelliyöpymisen menomatkalla Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Toinen pohdinnan aihe oli – koska minulla ei ole kokemusta ryhmämatkailusta – millainen lienee tuollaisen matkan asiakkaiden koostumus ja miten tuollaiselle matkalle pitää oikein varustautua vaikkapa pukeutumisen suhteen. Matkan hinta viittaisi siihen, ettei se ole ihan tavanomaisen Kanarian matkan kaltainen. Myöskin kulkuväline – jokilaiva – ja sen tarjoamat palvelut olivat varmaan aika lailla etelän ryhmämatkoista poikkeavia. Oletin noiden seikkojen näkyvän matkalaisten koostumuksessa. Ja näin toki olikin.

Yksin tai yleensäkin ulkomaille matkustaessani en tavallisesti laita toista laukkua lentokoneen ruumaan, matkustan pelkän ns. kabiinilaukun tai repun kanssa. Nyt oli toisin, matkan hintaan ”kuului” valmiiksi maksettuna kabiinilaukun lisäksi yksi suurehko ruumalaukku. Tämäkin muuten aiheutti omat pohdintansa, kun en vuosiin ole laittanut laukkua ruumaan, en sitten tiennyt/osannut systeemejä lentoasemalla uusissa moderneissa vempeleissä. Muutoinkin moni proseduuri uudella Helsinki-Vantaan lentoasemalla on muuttunut melkoisesti. Alkuvaikeuksista ja tottumattomuudestani johtui, että niihin meni normaalia enemmän aikaa, mutta selvisin silti.

Kaiken kaikkiaana huomioni uudistetusta Helsinki-Vantaan lentokentästä oli, että se vaatii melkoista matkailutottumusta, että selviää kaikista kentän aiheuttamista kuvioista ja kommervenkeistä. Kenttä on laajalla alueella, kävelyä tulee paljon, moni asia on automatisoitu, jne. Eli etenkin vähän matkailevat tai vaikkapa vain vanhukset olisivat pulassa kentällä, ellei siellä olisi noita kentän omia avustajia ja neuvojia pilvin pimein hymyillen meitä ohjaamassa

Kentällä oli samalle jokiristeillylle lähdössä muitakin suomalaisia ja oli mielenkiintoista yrittää pohtia ja arvailla, kuka oli tällainen mukaan lähtijä. Varustamolta saatu info-kirje helpotti asiaa, kun havaitsi ihmisiä, jotka lukivat samanlaisia, samalla logolla varustettuja tiedotteita odotustiloissa. Jo siinä vaiheessa alkoi selvitä, että lähtijöiden keski-ikä oli todennäköisesti melko lähellä omaa ikääni.

Omatoimimatkoilla kaiken joutuu tai saa tehdä itse. Ryhmämatkoilla on – ainakin näin vanhan miehen kantilta katsottaessa – se hyöty, että suurin osa valmistelevista töistä on jo tehty jonkun muun ja yleensä vielä homman osaavan toimesta. Niin nytkin. Kirjeessä oli selkeät ohjeet, miten toimia missäkin tilanteessa. Ainoaksi velvollisuudeksi matkaajalle normaalien matkalle lähtemisen rutiinien lisäksi jäi vain etsiä oikea portti ja mennä oikeaan koneeseen.

Kuvakaappaus maanantain 23.9.2019 YLEn uutisista.
Huomasin vasta jälkeenpäin, että olin itsekin päässyt uutiskuvaan.

Joillekin saattoi aiheuttaa pientä miettimistä tieto siitä, että yksi suuri kansainvälinen matkatoimisto Thomas Cook oli juuri mennyt konkurssiin ja mm. lento Kyproksen Larnakaan oli peruttu ja tiedon sinne pyrkineet saivat vasta portilla, kun kaikki matkatavarat oli jo luovutettu kuljetettavaksi. Meillä onneksi oli sinivalkoiset siivet, kotimainen lentoyhtiö, joten siitäkään ei ollut huolta.

Lento Budapestiin oli aamupäivällä ja se kesti vain kaksi tuntia, joten tällainen reissaamisesta stressaantuva ihminen ei vielä edes ehtinyt stressaantua, kun jo oltiin perillä. Kelloakin sai siirtää sopivasti tunnin taaksepäin ja näin saimme yhden tunnin lisäaikaa. Ainoita suurempia fyysisiä ponnistuksia vaativia toimia oli ainoastaan lennon alussa ja lopussa, kun raahasimme laukkumme koneeseen ja koneesta bussille. Sen jälkeen niitä emme tarvinneet raahailla. Ne toimitettiin laivalle hytteihin ja aikanaan taas laivalta busseihin.

Bonus Innissa saa "ajella" maisemahissillä.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällainen oli siis matkalle lähtötilanne ja menolento. Melko helppoa kaiken kaikkiaan ja varmistaakseni asian helppouden, olin vielä tullut kentälle edellisenä päivänä kiirehtimättä ja majoituin lähiseudun lentokenttähotelliin, Airport Hotell Bonus Inniin, jonka palveluihin kuului ilmainen pysäköinti yöpyjälle hotellin parkkipaikalla lomamatkan ajan ja kuljetukset sekä kentälle että sieltä aikanaan takaisin hotellille ja parkkipaikalle. Vaikka hotelliyö oli hieman kalliimpi, se piti suhteuttaa siihen, että olisin tarvittaessa voinut pitää autoa hotellin parkissa kaksi viikkoa – nyt kahdeksan päivää riitti – ja sille pitää laittaa oma kulueränsä kuin myös tuolle kenttäkuljetukselle hieman. Silloin lyhyt hotelliyö puhtaissa lakanoissa ei enää tuntunut niin kovin kalliilta.

Millainen sitten oli itse matka, jokiristeily Tonavalla? Siitä kerron seuraavassa tai mahdollisesti, jos intoudun, seuraavissa blogijutuissani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

199. Saarenmaalla luostarissa

Nyt kun on tullut vierailtua melkein kaikissa Suomessa sijaitsevissa ortodoksisissa luostareissa ja luostarinomaisissa yhteisöissä, on varmaan aika tutustua tarkemmin myös lähinaapurimaiden luostareihin. Venäjän luostareissa olen käynyt kolmessa: Laatokan Valamossa, Konevitsassa ja Petserissä. Virolaisista luostareista olen tutustunut vain yhteen: Pühtisan luostariin. Muiden maiden luostareista eniten lienen käynyt romanialaisissa ja kreikkalaisissa luostareissa ja mahtuupa listalle yksi ruotsalainen ja yksi kroatialainenkin luostari.

Jokunen vuosi sitten kuulin ensikertaa puheita mahdollisesta uudesta luostarista jossain Virossa. Virossa on kaksi erillistä ortodoksista kirkkoa: toinen kuuluu Moskovan patriarkan alaisuuteen, toinen Konstantinopolin. Tämän uuden luostarin sanottiin kuuluvan Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen.

Skiittaan on hyvät opasteet tien varressa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vei sitten muutaman vuoden, ennen kuin ihan hetken mielijohteesta lähdin ystäväni kanssa tervehdysmatkalle Viron Vändraan virolaisten ystäviemme luo ja samalla reissulla päätimme ihan "ex tempore" käydä katsomassa tuota luostaria Saarenmaalla. Matkan varrella ja viimeistään perillä selvisi, että se ei oikeastaan ole luostari, vaan skiitta, sivuluostari, jonka pääluostari sijaitsee Kreikassa Anatoliassa ja on nimeltään Ιερα Μονη Τιμιου Προδρομου eli Johannes Edelläkävijän (Kastajan) luostari. Tästä johtuen Viron skiittakin oli nimeltään Püha Eelkäija Skiita Reomäel eli Pyhän Edelläkävijän skiitta Reomäellä.

Skiitan portti. Taustalla näkyy vanha koulurakennus.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pyhän Edelläkävijän skiita perustettiin Reomäelle vuonna 2009 ja se siis on osa Kissavon vuoren samannimistä luostaria Dimitriadosin ja Almyrosin metropolittakunnassa Kreikan Anatoliassa. Virossa sijaitseva skiitta on Viron suurimmassa saaressa Saarenmaalla, jonne pitää mennä mantereelta ensin vajaan tunnin lauttayhteydellä ja sitten muutaman kymmenen kilometrin automatkalla. Saarenmaan keskuspaikkaan Reomäestä on matkaa vielä noin kymmenisen kilometriä.

Skiitan ns. kesäkirkko eli Pyhän apostoli Andreaksen kirkko.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarissa ei ole montaakaan nunnaa. Lukumäärä vaihtelee jonkin verran sen mukaan, ovatko nunnat Virossa vai käymässä Kreikan pääluostarissa, mutta normaalisti Reomäessä on noin 4 – 5 nunnaa. Yhteistä heille on heidän kirkollinen nunnanimensä, joka kaikkien nyt paikalla olleiden nunnien kohdalla alkoi etuliitteellä Theo- [Jumala(n)]: eestiläissyntyiset skiitan johtajatar Theofili ja nunna Theososti, Kreikasta tulleet sisaret, saksalaissyntyinen Theohariti ja amerikkalainen Theoterpi. Skiittaa meille esitteli hyvällä englanninkielellä sisar Theohariti eli vapaasti suomennettuna ”Jumalan rauha”.

Blogisti skiitan esitelleen nunna Theoharitin kanssa skiitan vierastilassa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostari on perustettu vanhaan pappilaan, jonka vieressä on kaunis Pyhän apostoli Andreaksen kirkko. Pappilaan eli nykyiseen päärakennukseen sisaret ovat sisustaneet myös pienen – lähinnä talvella ja kylmillä säillä käytössä olevan – pienen Pyhän Johannes Edelläkävijän kappelin. Ortodoksisessa termistössähän Johannes Kastajaa nimitetään usein tuolla nimellä Johannes Edelläkävijä, samoin kuin apostoli Andreasta nimitetään Andreas Ensiksikutsutuksi.

Skiitan päärakennus, jossa on majoitustilat ja ns. talvikirkko.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Alun monenlaisten vaikeuksien kautta nunnat ovat tehneet Reomäellä lähes mahdottoman urakan. Kaunis pääkirkko on sisustettu ja siellä on paljon vanhoja ja uusia ikoneja. Sitä joudutaan kuitenkin vielä kuivattamaan koneellisesti, koska se oli neuvostoaikana päässyt melko huonoon kuntoon. Vanha pappilarakennus on kunnostettu ja siihen on rakennettu lisää huoneita niin, että sieltä löytyy majoitustilat kaikille sisarille ja parille vieraallekin. Ulkona on erilaisia taloustiloja kunnostettu ja lähes raunioitunut vanha neuvostoaikainen hirsinen kahtia leikattu koulurakennuskin on pikkuhiljaa otettu käyttöön ja siitä on ajan mittaan tarkoitus tehdä toimiva tila.

Kesäkirkon eli Pyhän apostoli Andreaksen kirkon ikonostaasi.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Myös skiitan ympäristö on kunnostettu, nurmikot ajeltu ja aiemmin villinä rehottanut puutarha on kunnostettu ja otettu hyötykäyttöön, josta nunnat saavat nyt suuren osan ruokatarvikkeistaan ja yrteistä, joista he valmistavat erilaisia öljyjä myytäväksi jalostettuina tuotteina tai kuivattuina. Mäkikuismaöljyä, joka auttaa ihottumiin, kehäkukkasalvaa auringon polttamaan ihoon ja rohtumiin tai vaikka seljankukkamehutiivistettä yskään ja keuhkosairauksiin. Skiitan kaupasta löytyykin erilaisia yrttiteelaatuja, hilloja, hyytelöitä ja mehuja myyntiin.

Skiitan pieni puoti sijaitsee päärakennuksessa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Minäkin vierailijana sain mukaani runsaan sadon tuottaneesta viljelystä yhden suuren munakoison, josta on tarkoitus tehdä kotona hyvää kreikkalaista riisi- ja lihatäytteistä gemistaa. Skiitan pienessä kaupassa myydään myös itse tuotettua hunajaa, josta sain myös mukaani pienen purkillisen maistiaisiksi. Skiitan ympärillä on lähes neljäkymmentä mehiläispesälaatikkoa, joista saadaan hunajan lisäksi mehiläisvahaa myöhemmin mahdollisesti aloitettavaan kirkkokynttilöiden eli tuohusten valmistukseen.

Skiitan talvikirkon eli Pyhän Johannes Edelläkävijän kappelin ikonostaasi.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kaiken kaikkiaan skiitasta jäi meille vierailijoille erittäin myönteinen, miellyttävällä tavalla ulospäin suuntautunut, avoin ja ystävällinen vaikutelma. Nunnat eivät pelkää vierailijoita, vaan päinvastoin toivovat heidän käyvän skiitassa Saarenmaalla vieraillessaan. Koska tällä kertaa mukanani oli arvostettu vanha rovasti ja meidän vierailustamme oli skiittaa informoitu etukäteen virolaisen papin toimesta, saimme varmaan ihan erityisen kohtelun ja nauttia pienen kreikkalaisen välipalan kahvin ohessa skiitan vierastiloissa.

Skiitan sijainti kartalla.

Puitteet suurempien ryhmien vierailulle ovat vielä hieman joiltain osin puutteelliset: parkkipaikkaa ei löytynyt ainakaan ensihakemalla ja siksi pysäköimme kapealle sisääntulotielle, varsinaista vierailijoille tarkoitettua trapesaa, kahvilaa, ei skiitassa vielä ole, joten sinne mentäessä on hyvä huomioida tämäkin. Myöhemmin tähänkin saattaa tulla muutos, sillä skiitassa on suunnitteilla mahdollisesti lähitulevaisuudessa oman kahvin paahtaminen ja oma kahvimerkki.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Tutustu alla olevasta linkistä avautuvasta 360-panoraamakuvasta skiitan kesäkirkkoon virtuaalisesti.
Kuvaa voi liikutella välineestä riippuen joko sormella tai hiirella ylös ja alas sekä sivusuunnassa.
Jos käytössäsi on VR-lasit, kuvan alareunassa on symboli, joka muuttaa kuvan laseilla katsottavaan muotoon.
https://www.thinglink.com/mediacard/1229151814293651462

Lisää tällaisia 360-kuvia löytyy Facebookin suljetulta ja rekisteröitymisen vaativalta sivulta:
Ortodoksi.net LIVE

198. Paluu paratiisista

Lienee aika kirjoittaa tämän kertaisen Romanian matkani viimeinen blogijuttu. Romaniasta tarinaa kyllä riittäisi, on se sen verran mielenkiintoinen maa ja kun elää siellä vahvasti, aina tapahtuu.

Lentokentät ja -koneet ovat jo asianmukaisia Romanissakin, mutta hieman saisivat satsata vaikkapa lennoista tiedottamiseen ulkomaalaisille romaniaa osaamattomille ja skarppaamista on joillakin vielä asiakaspalvelussakin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällä kertaa Romaniaan sijoittui myös yksi hieman epämiellyttäväkin kokemus, kun lentokone ei saapunutkaan Iasin kansainväliselle lentoasemalle ja matkani Iasista Bukarestiin yllättäen peruuntui. Mutta näitä kai sattuu näille ns. halpalentoyhtiöille toisinaan. Reaktiot pienellä kentällä olivat vain erikoisia ja ne laukaisi vasta nyrkin isku pöytään ja muutama suomalainen sana.

Läksiäisaterialla - joka ei sitten ollutkaan lähtöhetki - Iasissa La Castelin upeissa maisemissa italialaisten muraalimestari Luigin ja vaimonsa Ritan sekä romanialaisten ystävieni Neculain ja Christinan kanssa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Se on kieltämättä mielenkiintoinen tunne, kun astuu kentälle maihinnousukortti netistä printattuna ja valmiina lähtöön ja turvatarkastukseen. Koko turvatarkastusalue on suljettu, mitään opastusta ei ole ja mistään ei pääse sisälle. Jonkin ajan kuluttua virkailijalta vaikuttava nainen kysyy, onko minulla ongelmia ja onhan minulla ja näytti olevan kentälläkin. Nainen ihmetteli myös sitä, ettei minulle oltu soitettu. Ei oltu todellakaan.

Tätä mökkitietä Breazan mökille en ehkä enää ajaisi pikku Kiallani, kuten tein muutama vuosi sitten. Poistullessa tosin silloin tarvittiin yhden hevosen voima lisää, jotta pois päästiin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Siinä ennätti jo ajatella monenlaisia, mutta onneksi on nämä älypuhelimet, jolla pikainen soitto romanialaisille ystävilleni ja ilmoitus, että taidankin olla heillä vielä yhden yön. Sitten päästyäni heidän hanemana pois kentältä ”kotiin”, pieni tujaus tsuikaa ei ollut pahitteeksi ja maailma näytti jo taas hieman mukavammalta.

Perillä vartiokoiraryhmän vartiopäällikkö Bibi-kissa ohjasi meidät arvokkaasti perille Karpaattien mökille.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Aamulla lento onnistui unen pöppörästä silmät ristissä aikaisen herätyksen vuoksi. Otopanin kentällä Bukarestissa odottikin jo ystäväni, jonka kanssa menimme saunomaan Karpaateille, Breazaan, paratiisillisissa olosuhteissa sijaitsevalle kesäasunnolle ja suomalaiseen saunaan, grillasimme hyvää ruokaa ja teimme olostamme lokoisan. Siinä unohtui murheet ja huolet ja kaikkosi väsykin.

Paikallista tuokaa Karpaateilla perinteiseen tapaan.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Oloamme paratiisissa ”vartioi” noin viisi koiraa Yukin johdolla – tai saattoi niitä ajoittain olla enemmänkin – ja yksi kissa, Bibi. Ympärillä kuului välillä erilaisia kotieläinten ääniä, koirien haukunnan lisäksi kukko ehkä kirkkaimpana. Toisinaan oikeaan aikaan illan hämärtyessä saattaa kuulla sammakoiden omaa ”laulua”, johon aina aika ajoin joskus minäkin yhdyin ja aiheutin jonkinmoista hämminkiä – ainakin sammakoiden parissa. Koiratkin tosin katselivat minua silloin usein pää kallellaan.

Paikallinen energiatehokas jääkaappimme Karpaateilla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ympärillä oli laaja hedelmäpuutarha – omenoita, luumuja, aprikooseja taisi siellä olla pähkinäpuitakin ja tietysti muutama kotoinen koivu, joista sai oivalliset saunavastat. Hieman oudolta tosin tuntui lämmittää saunaa luumupuilla, mutta lämpesi tuo niilläkin.

Paratiisissa

Tilalla ei ollut sähköä, ei viemäröintiä, juokseva vesi pumpattiin ensin generaattorin avulla mäelle ja sieltä se sitten tuli omalla paineellaan vesijohtoihin ja hanoihin, joten vesi ”juoksi sisään” ja sisävessakin toimi. Illat pimenivät ihan eri tavalla kuin Suomessa ja erilaisia lyhtyjä ja taskulamppuja tarvittiin, mutta se ei elämää paratiisissa haitannut. Ei tarvinnut katsella telkkaria ja älypuhelin ja läppärikin oli auki vain todellisessa tarpeessa, ettei turhaan kuluttanut akkuja.

Tässä sitä Jimmyn kanssa mietiskellään,
että siinä se omenakin on pyöreä, missä maapallokin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Oli aikaa istuskella ja keskustella, nauttia hitaasta elämästä, tehdä vaikka grillissä hyvää ruokaa ja nauttia sitä paikallisten hyvien juomien kera elämää pohdiskellen ja tapahtumia filosofoiden.

Paikan pehtoori Nikolai ja osa vartiokaartista vartiopäällikkö Bibin johdolla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta kaikki loppuu aikanaan – niin kävi jo muinoin siinä ”oikeassa” paratiisissakin. Silloin sen aiheutti käärme, nyt hieman arkisempia asia, palaaminen kotimaahan, jonne kone lähti jälleen Otopenin kentältä sellaiseen aikaan, että paratiisista piti lähteä aamuhämärissä.

Paratiisi Karpaateilla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tie oli hämärässä vielä huonommin ajattavissa, sitä piti kulkea melkein käsikopelolla, sillä heinä- ja pensaskasvillisuus oli runsaskasvuisen kesän ja pehtorin lievän verkkaisuuden vuoksi päässyt valtaamaan tien. Romanialaiseen tapaan tuollakin tiellä oli ajoittain erilaisia tietöitä, joita sitten joutui ilman suurempia etukäteisilmoituksia kiertelemään. Mutta aikainen aamu oli tuonkin suhteen parempia hetki, työmiehet olivat nukkumassa ja tiet auki.

Tällaisiakin kulkupelejä Romanian teillä kohtaa yhä nykyäänkin melko paljon.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Myöskään vastaantulevista autoista ei ollut vaaraa. Tällainen tilanne vaati aina tuolla tienpätkällä hyviä neuvottelutaitoja siitä, kumpi suostuu peruuttamaan – toisinaan pitkänkin matkan – vaikeaa tietä. Aamuvarhaisella ei ollut onneksi muita kulkijoita liikkeellä.

Harvassa saunassa voi eteisessä vilvoitellessa poimia viinirypäleitä suuhunsa.
Me tosin nautimme nyt ohrajuomaa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kenttä oli jo aamusta tupaten täynnä ja melko lyhyt matka ulko-ovelta turvatarkastuksen kautta lähtöportille kesti melkein tunnin. Edelleenkään en suostunut heittämään tarkastuksessa vyötä ja henkeseleitä pois, edellisen kerran niin tehdessäni housut valahtivat polviin ja ”hieman” nolotti. Saivat kopeloida ja ihmetellä kaikenlaisia vaarattomia ei-metallisia esineitä taskussani. En kainosta pyynnöstäni huolimatta saanut valita kopeloijaksi kauniimpaa sukupuolta olevaa tarkastajaa.

Sinne jäi vartioimaan kaverini Jimmy. Jospa taas nähtäisiin piakkoin.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Istuessani viimein lähtöportilla totuttuun tapaan liian aikaisessa ja todella hikisenä, mietin, kaivanko jostain lisää vaatetta päälleni, sillä kentällä oli melko voimakas viilennys päällä. Jätin sen tekemättä ja ilmeisesti hieman vilustuin, sillä nyt olen kotona köhinyt muutaman päivän kesäflunssan kourissa. Mutta ei hirveästi harmita – oli matka sen arvoinen – ja onpahan hyvä syy hieman laiskotella ja makoilla sängyssä matkaväsyä pois.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka @gmail.com

197. Jälleen Romaniassa

Romania jaksaa joka kerran siellä vieraillessani yllättää – useimmiten myönteisesti, mutta toisinaan muullakin tavalla.

Matkareitti suunnilleen

Pariviikkoinen tämän kertainen vaeltelujaksoni osui suurimmaksi osaksi Romaniaan, jonne ajoin ystäväni kanssa Via Balticaa pitkin läpi Euroopan melkoisella haipakalla. Matkan oleellisimmat nähtävyydet on jo moneen kertaan tulleet nähtyä, joten niitä ei tarvinnut jäädä enää suuremmin katselemaan. Hieman eri reitin ja eri hotellit valitsimme kuitenkin tällä kertaa, tosin yhden entisenkin, joka sitten osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Ei ollut enää entisensä loistokas hotelli Imperatul Romanilor Sibiussa Romaniassa. Harmi!

Unkariin saavuttin pikkutietä melkein huomaamatta.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Pidän suuresti Romaniasta matkailumaana. Suomalaiselle se on yhä edullinen ja edulliseen hintaan saa monenlaisia palvelujakin. Edellisen kerran kävin partaparturissa Thessalonikissa Kreikassa, nyt Bukarestissa Romaniassa – pakko oli siistiytyä häihin. Kumpikin oli edullisia paikkoja ja säästöä tuli kummallakin kerralla yhden taksimatkan verran kotoa rautatieasemalle. Seitsemän euroa tippeineen ei ole ollenkaan paha hinta ammattimaisesta työstä.

Alan hiljalleen valmistua "hääkuntoon".
Aleksandrukin on tyytyväinen.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Moni muukin asia on mukava Romaniassa: viinit ovat hyviä, ruokakin on hyvää, molemmat kohtuuhintaisia ja niiden nauttiminen ympäristössä, jossa naisetkin ovat kauniita ja ilmanala sopiva, on miellyttävää.

Alkuun olin tarkkailussa.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Myöhemmin pääsin jo harjoitusvastustajaksi - tai ainakin jalkani pääsi.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Koko aikana ei ollut minkäänlaisia ongelmia terveyden tai vaikkapa vatsan kanssa, kun kaiken varalta katseli hieman, mitä ja missä söi ja joi. Osin tosin valmistimme itsekin ruokamme paikallisista raaka-aineista tai ihastuttavat emäntämme ne valmistivat ne meille. Näin sain syödä niin romanialaista perinneruokaa kuin kreikkalaisia gemistoja tai sarmaleja. Karpaateilla ostimme lähiruokaa sekä lähikaupasta että paikallisilta ihmisiltä suoraankin. Ja hyvää oli!

Kaikki valmiina.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Liikennekulttuuri Romaniassa on hieman parantunut, mutta on toki vielä kaukana suomalaisesta. Stop-merkki tarkoittaa enemmän vai ”hiljennä vähän” kuin muuta, risteyksissä saatetaan ajaa suomalaisen logiikan vastaisestikin, mutta joitain tiettyjä ”lainalaisuuksia” paikallisessa kaaoksessa silti näyttäisi olevan. Olen ajanut suurista kaupungeista itse autolla täällä mm. Bukarestissa ja Iasissa, ja rehellisesti, en ainakaan Bukarestin liikenteestä suuremmin pitänyt, mutta selvisin niukin naukin kuitenkin hengissä.
Kokeilin muuten eka kertaa Über-taksiakin ihan itse. Aiemmin olen käyttänyt sitä poikani kanssa Suomessa, mutta nyt ihan itse tilasin taksin Bukarestissa ja toimihan se sielläkin. Nimi siellä on vain sitten Uber.
Liikenne maaseudulla onkin sitten aika lailla erilaista. Maanteillä liikkuu perinteisiä pitkiä hevoskärryjä ja joitakin väyliä on välistä vaikea mieltää tieksi. Mutta asiaa auttaa, kun mukana on paikalliset maisemat tunteva aboriginaali tai ainakin joku kauan siellä asunut.
Kerroin joskus tarinaa nyt jo mananmaille menneestä entisestä vihkipapistani isä Erkistä, joka ajaessaan – yleensä keskellä tietä – tarvitsi suuren ryhmän enkeleitä suojakseen ja etenkin muiden suojaksi. Täällä nämä tuntemani paikalliset papit tarvitsevat vähintään komppanian verran niitä enkeleitä ja silti joskus hieman pelottaa tällaista tasaista suomalaista.

Päätiet ovat hyvässä kunnossa, mutta liikenteen ennakkosuunnittelu ei ole romanialaisten vahvuuksia. Jotkut asia on vain tehty liian vaikeiksi tehdä ja se saattaa sitten jonkin verran vaikeuttaa vaikkapa juuri liikennettä ja sen sujuvuutta. Ruuhkat ovat suurkaupungeissa ja niiden liepeillä ruuhka-aikaan (jota kestää kauan) hirmuisia ja viisas autoilija pitää autonsa tankissa aina noilla alueilla täyden tai ainakin melkein täyden tankillisen, koska saatta joutua ajamaan "paikallaan" pitkänkin aikaa.

Maan sisäisissä lennoissa saattaa ilmetä toisinaan ”yllätyksiä”. Kun menin Iasissa aivan ajoissa kentälle lentääkseni Bukarestiin, en päässyt edes turvatarkastukseen (vaikka minulla oli boarding pass jo mukanani netistä printattuna), koska konetta ei jostan selvittämättömästä syystä tullut. Ensimmäinen naisihminen ei tiennyt asiasta mitään muuta, kuin että ei tullut ja mene lentoyhtiön toimistoon toisessa rakennuksessa.

Sielläkin asiakaspalvelussa oleva nuori nainen pyöritteli silmiään ja oli virkansa puolesta pahoillaan, kun en päässyt pois Iasista. Vaati pari suomalaista voimakasta sanaa ja hieman ehkä nyrkin iskemistä pöytäänkin, ennen kuin alkoi tapahtua ja sain vaihdettua vanhan (eli aiemmin maksamani) lipun uuteen seuraavan aamun koneeseen. Nyt ei sitten ollutkaan enää muuta ongelmaa kuin saada kiinni romanialaiset isäntäni ja ilmoittaa, että ajattelin olla heillä vielä yhden yön. Nämä erilaiset ns. halpalentoyhtiöt saattavat siis ajoittain yllättää melkoisestikin.

Suurilla kentillä on omat ongelmansa. Bukarestin Otopanin kentällä kesti matka ulko-ovelta lähtöportille hieman vajaan tunnin ja matka ei ole kovin pitkä ja olin tehnyt itseni ja matkatavaroiden tsekkauksen ennakkoon netissä.

Sain yllätykseni kutsun myös romanialaisiin häihin
ja se aiheutti lievästi paineita niin pukeutumisen
kuin käyttäytymisen suhteen.
Onneksi en kuitenkaan ollut kuin kutsuvieras.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Komea ja kaunis hääpari.
Laurențiu ja Mariana

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muutoin matkani oli jälleen ainutlaatuinen. Pääsin mm. mukaan – vaikka en vaatetuksen osalta siihen ollut varustautunut, mutta onneksi Romaniassa on edullisia vaatekauppoja – häihin kutsuvieraana. Asiasta selvisi siis uuden pikkutakin, oman puhtaan paidan ja isännältä lainatun kravatin sekä parin viskin avulla ja tanssittua tuli muutaman vuoden tarvis ihastuttavien romanialaisten rouvien kanssa.

Häissä ruokaa - ja tosi hyvää ruokaa - riitti.
Tässä kolme aika monesta annoksesta, joita sitten tuli.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Toinen huippukohta oli jälleen Karpaateilla käynti. Sieltä löytyy ystäväni sauna ja paratiisillinen ympäristö, jota vartioi neljä, viisi koiraa ja Bibi-kissa. Hieman hankala on sinne ajaa, kun tie on mitä on tai ajoittain sitä ei ole ollenkaan. Sähköt ja monet muut nykymukavuudet sieltä puuttuvat, mutta ne korvaa koivut ja sauna eli saunominen tuoreen vastan kanssa ja tietysti tuo ympäristön kauneus ja rauhallisuus ja hoitavuus.

Ihanaa on myös tavata romanialaisia ystäviä ja juhlia heidän kanssaan milloin synttäreitä – tai noita minulle yllätyshäitä – tai vain hyvää mieltä ja pitkää ystävyyttä, joka on jo kestänyt vuosikymmeniä.


Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com